tiistai 31. heinäkuuta 2018

Klassikko, jota kukaan ei ole aiemmin lukenut - George Sand: Hiidenlampi * KLASSIKKOHAASTE

Blogini Facebook-sivun taustakuvana on kuva George Sandin patsaasta. Otin sen muutama vuosi sitten Luxembourgin puistossa, jolloin minulla ei vielä ollut aavistustakaan, että jonain päivänä perustaisin kirjablogin. Koska tämä kuva kuitenkin on "vartioinut" Facebookin blogipostauksiani kohta jo viisi vuotta, lienee mitä suurin oikeus ja kohtuus ottaa tarkastelun alle myös George Sandin kirjallista tuotantoa. Niinpä valitsin tämän kesään klassikkohaastepostauksen kohteeksi George Sandin romaanin Hiidenlampi (La mare au Diable, 1846).

Sandin  romaanin vuonna 1924 ilmestyneen suomenkielisen laitoksen on kustantanut Karisto ja tämä teos on Kariston klassillisen kirjaston osa nro 27. Vaikka teos on melko huonossa kunnossa, vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että olin lukemani kappaleen ensimmäinen lukija, sillä osa kirjan sivuista oli vielä avaamatta ja jouduin "korkkaamaan" ne kirjeveitsellä.

*

George Sand (oikealta nimeltään Amantine Lucine Aurore Dupin) oli ranskalainen kirjailija, joka eli vuosina 1804-1871. Sand on tunnetuin ranskalaisista 1800-luvun naiskirjailijoista ja hänen tuotantonsa on huomattava käsittäen yli 100 kaunokirjallista teosta. Niistä kymmenkunta on myös suomennettu. Lisäksi Sand kirjoitti myös kirjallisuuskritiikkejä ja poliittisesti painottuneita tekstejä. Omasta kirjahyllystäni löytyy Hiidenlammen lisäksi yli 700-sivuinen Taiteilijattaren tarina (Consuelo 1842-43).

Taiteilijattaren tarinan alkusanoissa Tuomas Anhava toteaa, että alunperin Sand alkoi kirjoittaa, koska tarvitsi rahaa jätettyään aviomiehensä. Hänen julkaisutahtinsa - kenties juuri rahapulasta johtuen - oli kova ja vuoden aikana häneltä saattoi ilmestyä muiden kirjallisten töiden lisäksi kaksikin romaania. Niinpä kun Sandin teokset päätettiin koota yhteen oli tuloksena 109 nidettä.

Hiidenlammen johdannossa teoksen suomentaja Edwin Hagfors kirjoittaa, että Sandille "oli kohtalo varannut pitkän, vaiherikkaan ja enimmältä osaltaan levottoman elämän." Hagfors viitannee ainakin osin Sandin moniin miesystäviin, joista tunnetuin on säveltäjä Frédéric Chopin, mutta hänet nähtiin myös monen muun aikansa merkkimiehen - mm. Alfred de Musset'n ja Franz Lisztin - käsikynkässä jos toki osa näistä suhteista oli pelkästään "intellektuaalista laatua."

Hagfors jakaa Sandin romaanit kolmeen ryhmään: rakkausromaanit, sosialiset (sic!) romaanit ja talonpoikaisromaanit, joista hänen mukaansa kirjallisesti merkittävimpiä ovat viimeksi mainittuun ryhmään kuuluvat teokset ja joihin hän myös Hiidenlammen liittää. On totta, että Hiidenlammessa kuvataan talonpoikaiselämää, mutta myös rakkaus ja kirjoitusajankohdan käsitykset paitsi romanttisesta rakkaudesta kuin avioliitostakin ovat tässä romaanissa keskeisellä sijalla.

Nykylukijana arvostan Hiidenlammessa erityisesti Sandin luomaa maailmankuvaa. Eräänlaista viattomuuden aikaa, jolloin teoksen päähenkilöiden talonpoika Germainin ja hänen naapurinsa tyttären Marien motiivit ovat puhtaita ja jaloja sekä toisen edun oman edun edelle asettavia. Hiidenlampea lukiessa tein virkistävän aikamatkan Ranskan maaseudulle ja löysin ihmisiä, joilla oli korkea moraali ja vilpitön sydän.

Hiidenlammen rakenne on mielenkiintoinen. Se alkaa Sandin kirjoittamalla johdannolla, jolle hän on antanut nimeksi "Tekijä lukijalle", ja jossa hän mm. toteaa, että taide on "aatteellisen totuuden etsimistä." Johdantoa seuraa itse tarina, joka päättyy siihen, että Germain ja Marie erinäisten rakkausväärinkäsitysten jälkeen saavat toisensa. Heidän häänsä ja niihin liittyvät perinteiset tavat ja menot on sen sijaan kuvattu itse tarinaa seuraavassa liitteeksi nimetyssä osiossa. Vaikuttaakin siltä, että Sand on halunnut merkitä muistiin traditionaalisia ranskalaisia maalaishäihin liittyviä tapoja ja liitteessä myös kommentoidaan sekä näiden tapojen paikallisuutta että niissä tapahtuneita muutoksia.

Itse tarina on melko simppeli. Germain on leski ja hänelle on löydettävä uusi puoliso. Appiukkonsa kehotuksesta Germain matkustaa naapuriseudulle tapaamaan varakasta leskeä ja matkalle hän ottaa mukaansa Marien, jonka on määrä mennä palvelukseen samalle seudulle, jonne Germain on matkustamassa. Matkalla osoittautuu, että 16-vuotias Marie on joka tavalla ihmeen hyvä ja erityisesti hänen kykynsä toimia Germainin mukana olevan pojan kanssa saa tämän tunteet Marieta kohtaan syttymään.

Hiidenlammessa Sand aikansa kirjoitustapojen mukaisesti puhuttelee lukijaa ja kiinnittää hänen huomiotaan ja välillä pyytelee anteeksi, että tekee poikkeamia teoksen varsinaiseen aiheeseen.

Peltomiehestä puhuessani annoin houkutella itseni poikkeamaan näin aiheestani. Juuri erään peltomiehen tarinan aion sinulle kertoa, ja kerron sen sinulle aivan kohta.

Hiidenlampi on täynnä nykynäkökulmasta tarkasteltuna suloista viattomuutta ja siinä korostuu maalaiselämän ja "alati kauniin, nuoren ja auliin" luonnon ihannointi. Sitä lukiessa voi melkein tuntea   heinien kutituksen ja Germainin hevosen kavioiden nostattaman pölyn. Teos herätti minussa nostalgisia tunteita jotakin sellaista kohtaan, jota itse en ole koskaan kokenut.

Hiidenlampi on hyvä esimerkki klassikosta, jonka lukeminen on kaikkea muuta kuin puisevaa. Pitäisi olla todellinen kivisydän, jotta tämän romaanin lempeät ihmis- ja luontokuvaukset eivät tekisi vaikutusta. Koska teos sisältää myös paljon tietoa menneiden vuosisatojen ranskalaisista häätavoista on se myös tärkeää tapahistorian muistiin kirjaamista. Sandin romaani on kuin kerran kesässä tehty pulahdus unohdettuun metsälampeen, jonka vesi on ihmeen virvoittavaa.



George Sand: Hiidenlampi (1927)
186 sivua
Ranskankielinen alkuteos: La mare au Diable, 1846
Suomentanut Edwin Hagfors
Julkaisija: Karisto

Vuonna 1970 Karisto julkaisi Hiidenlammesta uuden painoksen

lauantai 28. heinäkuuta 2018

Kaiken kauniin alta löytyy mätää - Elena Ferrante: The Lost Daughter


Täydellistä, huokailen useammankin kerran lukiessani Elena Ferranten romaania The Lost Daughter, joka lienee vähiten tunnettu teos hänen tähän astisessa tuotannossaan. En itsekään ollut siitä edes kuullut ennen kuin teos tuli vastaani sattumalta oslolaisessa kirjakaupassa.

The Lost Daughterin luettuani vaikuttaa siltä, että Ferrante kirjoittaa tiettyjä samoja tapahtumia yhä uudelleen joka kerta vähän eri muodossa, ja olisi kieltämättä houkuttelevaa ajatella, että kyse on hänelle henkilökohtaisesti erityisen merkittävästä muistosta.

Ferranten teosten välisten yhteyksien kokonaiskuvan saamisen kannalta on varmasti merkityksensä myös sillä, missä järjestyksessä hänen teoksiaan lukee. Itse luin ensimmäisenä Ferranten esikoisromaanin Amalian rakkaus (L’amore molesto, 1992) ja se on Ferranten romaaneista ainoa, josta en löydä edes näin jälkikäteen yhteyksiä hänen muuhun tuotantoonsa. Tämä saattaa kuitenkin selittyä sillä, että Amalian rakkauksien lukemisesta on jo muutama vuosi aikaa ja koska se oli ensimmäinen kosketukseni Ferranten tuotantoon en kenties tullut kiinnittäneeksi huomiota seikkoihin, jotka panisin merkille, jos lukisin tämän kirjan nyt uudestaan.

Amalian rakkauden jälkeen luin Napoli-sarjan ja sen jälkeen julkaisujärjestyksessä toisen Ferranten romaanin Hylkäämisen päivät (I giorni dell’abbandono, 2002). Miksi Ferranten kahden ensimmäisen teoksen julkaisun välillä on niinkin pitkä aika kuin 10 vuotta? Vaikuttaa todennäköiseltä, että Ferrante on jo näiden 10 vuoden aikana kirjoittanut 4-osaista Napolisarjaa, joka julkaistiin varsiin tiiviissä tahdissa vuosina 2011-2014.

Hylkäämisen päivistä kirjoittaessani totesin, että siinä kuvattu Olgan ja Marion suhde muistuttaa Napoli-sarjassa kuvattua Elenan ja Ninon välistä suhdetta. The Lost Daughter taas viittaa sekä Hylkäämisen päiviin että Napoli-sarjaan niin tematiikkansa kuin yksityiskohtienkin kautta.

The Lost Daughterissa Leda kokee, että hän ei ole tyttärilleen ihminen, vaan (äitiyden) funktio. Tyttäret vaatimuksineen ovat hänelle kuin kärpäsiä, jotka eivät jätä häntä hetkeksikään rauhaan. Heidän katseensa on vaativa ja äitiyteen vangitseva.

I felt their gazes longing to tame me, but more brilliant was the brightness of the life outside them, new colors, new bodies, new intelligence, a language to possess finally as if it were my true language, and nothing, nothing that seemed to me reconcilable with that domestic space from which they stared at me with expectation.

Ledalle todellinen elämä on kodin ulkopuolista elämää, joka tarjoaa hänelle älyllisiä haasteita ja kielen, joka kotioloissa on saavuttamattomissa. Paetakseen perhe-elämän tukehduttavuutta ja pystyäkseen toteuttamaan omaa akateemista uraansa hän hylkää tyttärensä kolmeksi vuodeksi, eikä tuona aikana tapaa heitä kertaakaan.

Perhe-elämän ja uran yhteensovittamisen ongelmat naisten kohdalla ovat Ferranten tekstien tunnusmerkki. Hän sanoittaa kaiken sen hapettomuuden, jota hänen romaaniensa päähenkilöt kokevat. Lapset tekevät naisesta vangin ja nämä pienet vaativat vanginvartijat pakottavat naisen äitiysselliin päivä toisensa jälkeen. Sen kalteri-ikkunasta nainen voi katsoa, miten elämä virtaa toisaalla.

*

The Lost Daughterin alussa Leda saa sairaskohtauksen ja menettää autonsa hallinnan. Näin Ferrante symbolisesti tuo esiin, että Leda on menettämässä otteensa elämästä. Tässä kohdin kannattaa myös pitää mielessä, että antiikin mytologiassa Zeus vietteli Ledan joutseneksi tekeytyneenä. The Lost Daughterissa Zeuksen paikan ottavat Ledan omat tyttäret, jotka pakottavat hänet elämään, joka ei hänelle riitä.

The Lost Daughter kuvaa Ledan lomanviettoa, joka koostuu pääasiallisesti päivistä rannalla. Yhtenä rantapäivänä Leda päättää varastaa Elena-nimisen pikkutytön nuken. Napoli-sarjan lukeneet muistavat, että sarjan ensimmäisessä osassa on kuvattu niin ikään nukkeen liittyvä, hyvin vaikuttava tapahtumasarja. Kun vielä otetaan huomioon, että Napoli-sarjassa päähenkilöt ovat Elena ja Lila käy selväksi, että Ferrante on kirjoittanut kiehtovia yhteyksiä teostensa välille ja niissä riittää tarkasteltavaa loputtoman tuntuisesti. 

The Lost Daughterissa kerrotaan lisäksi, miten Leda antoi oman nukkensa tyttärelleen, mutta tämä ei halunnut leikkiä sillä, vaan piirusteli sen täyteen. Tästä Leda suuttui niin, että hän heitti nuken alas parvekkeelta. Miksi nukke on niin tärkeä? Mikä on Ledan motiivi varastaa Elenan nukke ja olla antamatta sitä takaisin, vaikka tämä kaipaa nukkeaan sydäntäsärkevällä tavalla?

Nukkeen liittyvää alitajunnan symboliikkaa lisää vielä se, että The Lost Daughterissa nuken sisältä valuu mustaa nestettä. Nukesta tulee Ledalle tärkeä ja hän hoitaa sitä niin kuin pienet lapset hoitavat nukkejaan. "A mother is only a daughter who plays", hän ajattelee. Ennen pitkää Leda tajuaa, että Elenan nukke on raskaana. Tämän merkkinä sen sisältä löytyy mato.

*

Leda ihailee Elenan äidin Ninan toimintaa äitinä. Hän tuntuu jaksavan loputtomasti tarkkailla, miten rakastava äiti Nina Elenalle on ja miten heidän välisensä suhde lähenee täydellisyyttä. Ledalle onkin suuri pettymys, kun paljastuu, että Ninassa on myös muita kuin äidillisiä puolia. 

The Lost Daughterissa huomiota kiinnittää myös teoksen nimi. Italiankielen sana figlia on käännetty sanalla daughter, mutta se tarkoittaa myös yleisemmin lasta. Olennaisempaa kuin tytön ja lapsen välinen merkitysero on kuitenkin se, että figlia viittaa joka tapauksessa elolliseen olentoon, kun taas itse kirjassa kyse on elottoman eli nuken katoamisesta. Miksi Ferrante on valinnut teoksensa nimeen tytön(/lapsen), kun itse tarinassa pääroolissa on nukke? Vaikutelmaksi tulee, että Ferrante suorastaan yllyttää psykkoanalyyttisiin tulkintoihin ja pelaa niiden mahdollisuuksilla.

Ferranten kirjojen välillä kulkee ohuita, kestäviä ja välkehtiviä nauhoja, jotka luovat Ferrante-landian, jossa mikään ei tarkemmassa tarkastelussa ole sitä, mitä sen aluksi luuli olevan. The Lost Daughter on tiivis ja psykologisesti loputtoman kiehtova romaani, joka saa uusia muotoja sen mukaan minkä toisen Ferranten teoksen yhteyteen sen asettaa. 

Olen kuullut Napoli-sarjaa kutsuttavan viihdekirjallisuudeksi, enkä voisi olla asiasta enempää eri mieltä. Ferranten teoksissa ei ole mitään kevyttä, vaan ne uivat äärimmäisissä ja usein myös mustan upottavissa vesissä. Jokainen sana on tarkkaan harkittu ja kaikki ylimääräinen karsittu pois. Ferrante on parhaimmillaan kirjoittaessaan ikään kuin puoli huolimattomasti lauseita, joihin pysähtyminen nostaa ihokarvat pystyyn

Afterward I was hungry and went back to the tray of fruit. I discovered that under the beautiful show figs, pears, prunes, peaches and grapes were overripe or rotten.




Elena Ferrante: The Lost Daughter (2016/2008)
140 sivua
Italiankielinen alkuteos: La figlia oscura (2006)
Englanniksi kääntänyt: Ann Goldstein
Kustantaja: Europa Editions

torstai 26. heinäkuuta 2018

Nyt ei olla Raision Essolla - Gabriela Ybarra: The Dinner Guest

Espanjalaisen Gabriela Ybarran esikoisromaani The Dinner Guest alkaa kutkuttavasti:

The story goes that in my family there's an extra dinner guest at every meal. He's invisible, but always there. He has a plate, glass, knife and fork. Every so often he appears, casts his shadow over the table and erases one of those present.

The first to vanish was my grandfather.

Toisin kuin yllä oleva sitaatti vihjaa ei tässä romaanissa kuitenkaan ole kyse maagisrealistisesta kerronnasta, vaan todellisista tapahtumista. Ybarra kirjoittaa romaaninsa esipuheessa, että The Dinner Guest on "vapaa rekonstruktio" hänen perhehistoriastaan ja tämä pitää paikkansa erityisesti kevään 1977 osalta, jolloin autopommeista, salamurhista ja ihmiskaappauksista tunnettu, baskimaan itsenäisyyttä ajanut ETA-järjestö kaappasi ja tappoi Gabriela Ybarran isoisän Javier Ybarran.

Vuonna 1983 syntynyt kirjailija oli kuullut erilaisia epämääräisiä huhuja siitä, mitä hänen isoisälleen tapahtui ja  hän päätti lähteä etsimään totuutta asiasta. Tässä vaiheessa myös kirjailijan äiti oli ehtinyt jo kuolla ja Ybarra etsi tietoa isoisästään niin googlettamalla kuin arkistoistakin. En itsekään voinut vastustaa kiusausta googlettaa Javier Ybarran nimeä ja niin päädyin tähän wikipedia-artikkeliin. Vaikka jo googlatessani tiesinkin, että Javier Ybarra on ollut todellinen henkilö tuntui hänen löytämisensä wikipediasta oudon häiritsevältä ja sulki lopullisesti mahdollisuuden selittää kirjailijan isoisälle tapahtunut fiktioksi, jonka voisi unohtaa kirjan kannet sulkemalla.

The Dinner Guest oli yksi tämän vuoden Man Booker International -palkinnon ehdokkaista ja jostakin syystä juuri tämä romaani kiinnitti huomioni ja minulla oli jo etukäteen vahva tunne, että kyseessä olisi kirja, joka tulisi tekemään minuun syvän vaikutuksen. En ollut väärässä.

The Dinner Guest kertoo toisaalta siitä, miten kolme  ETA:n terroristia hyökkäsi Javier Ybarran kotiin tämän ollessa suihkussa ja vei hänet aseella uhaten mukanaan ja myöhemmin tappoi hänet. Toisaalta taas Ybarra kuvaa äitinsä taistelua syöpää vastaan ja hänen jäämistään tässä taistelussa toiseksi. Voisikin sanoa, että The Dinner Guestissa kirjailija kirjoittaa itseään vapaaksi omasta henkilöhistoriastaan ja tekee sen tavalla, joka sai minut ahmaisemaan tämän lyhyen romaanin melkein yhdellä istumalla.

Ybarran tapa kirjoittaa ei ole mitenkään erityinen, mutta siitä huolimatta hänen romaaninsa on intensiivinen ja raskaista aiheistaan huolimatta lumoava. Ybarran tyyli on toteava ja dokumentaarinen, eikä hän juurikaan käytä tapahtumia korostavia adjektiiveja. Tosi ja fiktio sekoittuvat tässä teoksessa häiritsevän kiinnostavalla tavalla ja niin lukeminen tuntuu siltä kuin kävelisi pitkin korkealla kiemurtelevaa vuoristopolkua, jonka reunalla ei ole kaiteita.

Ybarran romaania voisi kritisoida siitä, että kerronta ei pysy fokuksessaan, vaan isoisää kuvaavista tapahtumista siirrytään kirjailijan äidin sairastamisen kuvaukseen niin että käy epäselväksi, kumpaa näistä tapahtumista on tarkoitus varsinaisesti kuvata. Tämä ei kuitenkaan ollut romaanissa ongelma, koska kuvatun koherenttiutta pitää yllä se, että kysymys on kirjailijan lähipiiriin kuuluvien ihmisten elämänkohtaloista ja pyrkimyksestä saada selvää omasta perhehistoriasta.

Ybarran läheiset eivät olleet puhuneet hänelle suoraan siitä, mitä isoisälle tapahtui ja kirjailijan syntymää edeltävien vuosien yllä oli keskenään ristiriitai sten tarinanpätkien verho. The Dinner Questin totuusnäkökulmaa lisäävät sen  sisältämät otteet lehtiartikkeleista, kirjailijan googletuksen tuloksista sekä lainaukset hänen omista päiväkirjoistaan. Tekstin mukana kulkee myös sveitsiläiskirjailija Robert Walser, jolta lainattuihin sanoihin romaani myös päättyy.

Etukäteen en osannut ollenkaan ajateella, että The Dinner Guest auttaisi minua selventämään ajatuksiani sen suhteen, miksi usein olen kiinnostuneempi ulko- kuin kotimaisesta kirjallisuudesta. Kyse ei ole siitä, etteikö suomalainen kirjallisuus olisi laadukasta, vaan siitä, että haluan lukiessani tutustua vieraisiin ympäristöihin ja saada tietoa erilaisista kulttuureista. Kaipaan itseni ja lukemisen väliin etäisyyttä, jota erityisesti uudempi suomalainen kirjallisuus ei useinkaan tarjoa ilman että se olisi mitenkään sen itsensä vika. Niinpä kuvaus siitä, miten Gabriela Ybarran isoisä joutui ETA:n kidnappaamaksi on minulle jo lähtökohtaisesti huomattavasti kiinnostavampi tuttavuus kuin parhainkaan suomalainen teos, jossa kerrotaan realistisesti kuvaten munkkikahvihetkestä Raision Essolla (jos siellä nyt sellaista edes on) vuonna 2018. Tästä huolimatta kyseinen huoltoasemalle sijoittuva kahvihetken kuvaus voi olla mitä parasta kirjallisuutta. Useimmiten kuitenkin jollekin toiselle.



Gabriela Ybarra: The Dinner Guest (2018)
140 sivua
Espanjankielinen alkuteos: El Comensal (2015)
Espanjasta englanniksi kääntänyt: Natasha Wimmer
Kustantaja: Harville Secker


maanantai 23. heinäkuuta 2018

Venetsian lumo - Jeanette Winterson: Intohimo

Aloin lukea Jeanette Wintersonin romaania Intohimo lentokoneessa matkalla Italiaan. Olin valinnut sen matkalukemiseksi, koska tiesin, että Wintersonin teoksessa Venetsialla on keskeinen rooli ja sinne olin lomallani itsekin menossa.

Ennen käyntiäni Venetsiassa luin kirjasta noin puolet ja loppuosan taas sen jälkeen. Kirjan puolivälistä lähtien omat kokemukseni ja tunnelmani tunkeutuivat jatkuvasti osaksi lukemaani. Intohimo ei Venetsian käyntini jälkeen ollut minulle enää niinkään kirja kuin tunnelma. Kokonaisvaltainen kylpy täynnä kapeita, yllättäviä ja eksyttäviä kujia. Ihmisvilinää ja silmäkulmissa välähtäviä varjoja sekä vuosisatojen takaisia huokauksia.

Romaani alkaa kuvauksella Henristä, joka on rakastunut Napoleoniin ja toimii hänen joukoissaan aluksi kanojen niskojentaittelijana.

Minä kerron teille tarinoita. Luottakaa minuun.

Kertojat menevät päässäni sekaisin. Toisinaan äänessä on Henri, toisinaan Villanelle ja välillä taas itse Venetsia ja usein näiden kertojien ääniä ei voi erottaa toisistaan.

Venetsiassa syntyy Villanelle, jolla on räpyläjalat, jollaisia on totuttu näkemään vain miespuolisilla gondolieereilla. Kuulen korvissani oppaan äänen, joka kertoo, että 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä gondolieereille perustettiin koulutusohjelma, jossa heille opetetaan käytännön gondolieeritaitojen lisäksi mm. historiaa ja laulua.

Villanelle pukeutuu pojaksi ja menee töihin kasinoon, kun taas minä olen pääsemättömissä turistin osastani ja kelpo turistin tavoin käyn niin Pyhän Markuksen kirkossa kuin gondoliajelullakin. Yhtä paljon kuin ne minua kiehtovat kujien tarinat ja kuiskaukset. Historia puhaltaa niskahiuksiini ja samasta paikasta, josta aiemmin käännyin oikealle ei enää johda kujaa siihen suuntaan. Venetsia ottaa omansa. Se tunkeutuu minuun häpeilemättömästi ja saa minut pakenemaan itseään kirjakauppaan, josta ostan Joseph Brodskyn Venetsiaa käsittelevän esseen.

Erillään toisistaan asiat tapahtuvat samaan aikaan.

Henrin sanoin: Makasin valveilla siihen saakka kun lokit alkoivat kirkua. Oli uudenvuoden päivä vuonna 1805, ja minä olin kahdenkymmenen.

Villanellen sanoin: Aironi makaavat paikoillaan vettä vasten. On uudenvuodenpäivä vuonna 1805.

Vuonna 1805 Venetsia oli "mielipuolten kaupunki" ja sitä se on edelleen kaikille niille, jotka eivät ole turhan tarkkoja sen suhteen, mikä on totta ja mikä tarinaa.  Venetsiassa suunnistaessa enemmän oli apua talojen seiniin kiinnitetyistä kylteistä kuin taikojen kohteeksi joutuneesta Google-mapsista, joka näytti reittejä ilkikurisesti tavalla, joka johti jonnekin aivan muualle kuin etukäteen suunniteltuun paikkaan. Venetsian kujat hylkivät älypuhelimia, sillä eksyminen on siellä osa kaupungin viehätystä.


Kun Venetsiaan saapuu mereltä, niin kuin on saavuttava, on kuin näkisi keksityn kaupungin kohoavan ja väreilevän ilmassa. Varhaisaamun valo saa jotenkin rakennukset kimmeltämään aivan kuin ne olisivat jatkuvassa liikkeessä. Sitä ei ole rakennettu minkään järkeenkäyvien suuntaviivojen mukaan vaan se näyttää pikemminkin työntyneen röyhkeästi esiin sieltä täältä.

Mikä on paikan vaikutus lukemiseen? Tähän kysymykseen on mahdotonta täsmällisesti vastata, koska ei ole mahdollista lukea kirjaa ensimmäistä kertaa useammassa eri paikassa. Toki myös niin, että Venetsia paikkana on hyvin erityinen ja sen vaikutus on varmasti vahvempi kuin vaikkapa Göteborgin. Lisäksi on otettava huomioon, että kenties Intohimo ei alkupuolella ollut niin vahvaa kerrontaa kuin myöhemmin. Jokia tapauksessa käytyäni Venetsiassa tämän kirjan lukeminen lähti aivan uuteen lentoon. Tuntui kuin Wintersonin sanat olisi kastettu niin kultapadoissa kuin kanaalien likaisissa vesissäkin  ja romaanin esteettinen aspekti nousi hallitsevaksi - jopa niin, että juoni muuttui melko lailla sivuseikaksi.

Halusin lipua Wintersonin lauseissa, halusin jäädä tuijottamaan hänen sanojensa filtteritöntä valoa. Tunsin, miten todellinen ja epätodellinen liukuivat toistensa läpi ja muuttuivat taiaksi. Kaikki oli niin kuin kaikki oli aina ollut, mutta ei koskaan siten kuin juuri ennen tätä hetkeä.

Intohimo on nimensä mukainen, eikä siitä voi saada tarpeekseen. Sitä haluaa yhä lisää. Siihen haluaa sukeltaa niin kuin sukelletaan maailmaan, jonka olemassaolosta ei voi olla täyttä varmuutta.

Wintersonin romaani painuu kasvoilleni naamion lailla, enkä enää tiedä, mistä alan tai missä on minuuteni uloin raja. Pyhä neitsyt kulkee käsikynkkää Patakuningattaren kanssa ja minä seuraan heitä taas yhteen kirkkoon ja varon astumasta heidän maata viistävien hameidensa helmojen päälle.

Kaikkialta löysin kirkon ja joskus tuntui että löysin saman aukion mutta eri kirkkojen ympäröimänä. Ehkä kirkot täällä versovat yhdessä yössä kuin sienet ja haihtuvat yhtä nopeasti aamun tullen.

Venetsia luovuttaa minulle kuumuuttaan ja saa sydämeni kiehumaan. Minkä sydämen? Rinnassani on tyhjää ja minun on tehtävä, kuten Villanelle, joka pyytää Henriä hakemaan takaisin hänen sydämensä.

Varjot pitenevät ja vene, jolla teemme matkaa on hautajaisvene. Pidän kiinni Villanellen punaisesta hiuskiehkurasta ja sovitan sanani hänen sanojensa rytmiin antaessani Henrille ohjeita siitä, miten löytää sydämeni.

Kuulostele sen sykettä ja etsi sitä epätodennäköisistä paikoista.

Kun saan sydämeni takaisin nielen sen kokonaisena ja menen katsomaan Henriä San Servolon psykiatriseen laitokseen. En saa häntä lähtemään sieltä mukaani, sillä sieltä Henri on löytänyt paikan, joka on hänelle enemmän koti kuin mikään muu paikka sitä ennen. Maailmasta pois suljettuna hän löytää vapauden, joka "ei ole sitä että on mahtava tai rikas tai arvostettu tai vailla velvollisuuksia vaan sitä että osaa rakastaa."

Rakastaa jotakuta toista niin paljon että unohtaa itsensä vaikka vain hetkeksi, se on vapautta.

Ventetsia, vapaus ja sen ulottuvuudet vievät ajantajuni ja istuttuani katukahvilan pöytään tajuan, että on jo aivan liian myöhä ja että minun on riennettävä kiireesti vaporettoon. Niin ensimmäistä kertaa elämässäni tilaan take away gin tonicin ja se kädessäni jätän taakseni Venetsian, joka häipyy näkyvistäni, mutta ei mielestäni.



Jeanette Winterson: Intohimo (2006)
207 sivua
Englanninkielinen alkuteos: The Passion (1987)
Suomentanut Leena Tamminen
Kustantaja: Bazar





lauantai 21. heinäkuuta 2018

Toiset on luotuja palamaan - Claire Messud: The Burning Girl

En ole unohtanut sitä kiihkoa, jota koin lukiessani Claire Messudin romaanin The Woman Upstairs. Kävin äsken lukemassa siitä kirjoittamani postauksen (klik) ja tämän romaanit herättämät tunnelmat palasivat mieleeni kuin hyöky. Huuhtoivat. Ravistelivat.

Odotin the Burning Girliltä niin paljon. Odotin aivan liikaa. Lukiessani sitä taas odotin, milloin tarina käynnistyy. Ei käynnistynyt. Tuli viimeinen piste. Oli pakko antaa periksi pettymykselle. Miten ihmeessä kirjailija, joka on kirjoittanut jotain niin hienoa kuin The Woman Upstairs voi pettää minut tällä tavalla?

The Burning Girl kuvaa kahden tytön välistä ystävyyttä.  Lapsina Julia ja Cassie ovat erottamattomat.  He ovat olleet paita ja peppu siitä lähtien kun tutustuivat toisiinsa 4-vuotiaina päiväkodissa. He ovat olleet kiinni toisissaan kuin toista ei voisi olla ilman toista. Kaikki heidän välillään on ollut yhteistä ja jaettua, eikä se juopa, joka heidät tulee erottamaan ole lapsuusvuosina olut edes aavistettavissa, saati näkyvissä.

Teoksen alkupuolella on lumoavia kohtauksia, joista erityisesti tyttöjen leikit hylätyssä mielisairaalassa lupaavat hyvää. Voin nähdä Julian ja Cassien juoksemassa sairaalan käytävillä, käyvän huoneissa, joissa potilaiden kokema ahdistus ja tuska on vielä aistittavissa. Tuskin mikään kiihottaa niin mielikuvistani kuin hylätyt rakennukset ja niihin jääneet aavistukset ihmisten elämästä.

The Burning Girlin ongelma on, että se ei täytä asettamiaan lupauksia. Tytöt kasvavat ja ajautuvat eri maailmoihin, kuten niin usein reaalimaailmassakin käy lapsena solmituille ystävyyksille. Ja sitten tulee päivä, jolloin Cassie katoaa ensimmäisen kerran. Ja päivä, jolloin hän katoaa toisen kerran.  Sitä ennen on ollut - kuinkas muutenkaan - kiinnostus samaa poikaa kohtaan ja Cassie on vetänyt pitemmän korren Julian joutuessa seuraamaan sivusta, miten ystävä saa osakseen sen pojan huomion, jota kohti hänen sydämensä on kallellaan. Cassie säteilee, hän lumoaa. Julialle jää sivustakatsojan rooli.

The Burning Girl on kerrottu Julian näkökulmasta, eikä lukijaa päästetä Cassien pään sisälle. Harmi ja anteeksi Julia, mutta juuri Cassieen minäkin olisi halunnut tutustua. Kun Cassieta kuvataan Julian kautta tulee hänestä palava soihtu, arvaamaton ja arvaamattomuudessaan kiinnostava. Cassie elää kaksin äitinsä kanssa, mutta heidän välisensä lähes symbioottisen suhteen rikkoo äidin uusi rakkaus, joka muuttaa asumaan heidän kanssaan. Lääkäri Anders Shute on alusta alkaen epäilyttävä henkilö. Hän tuo mukanaan kurin ja kontrollin ja Cassie joutuu luopumaan kaikesta yksityisyydestään.

Paitsi tyttöjen ajautumisesta erilleen The Burning Girl kertookin myös siitä, miten rankaksi uusperhekuvio saattaa käydä teini-iän kuohuvaihetta elävälle nuorelle. Kontrolli synnyttää Cassiessa kapinaa ja ajaa hänet yhä uusien poikien syleihin. Hän päättää myös etsiä käsiinsä isänsä, jota hän ei ole koskaan tuntenut ja jonka hänen äitinsä väittää olevan kuollut.

Messudin romaani sisältää kiinnostavia havaintoja tyttönä kasvamisesta ja siitä, minkälaisia vaaroja siihen liittyy.

Sometimes I felt that growing up and being a girl was about learning to be afraid. [...] You came to know, in a way you hadn't as a kid, that the body you inhabited was vulnerable, imperfectly fortified. On TV, in the papers, in books and movies, it isn't ever men being raped or kidnapped or bludgeoned or dismembered or burned with acid.

Kertojan Julian kautta esittämät pohdinnat tyttöyteen liittyvistä vaaroista istuvat kuitenkin huonosti itse tarinaan ja vaikuttavat lähinnä - tärkeydestään huolimatta - kumman päälleliimatuilta vähän niin kuin Messud olisi ajatellut, että heitänpä tähän nyt vähän tärkeää feminististä juttua väliin. Heitetty, kas niin, palataanpa takaisin itse tarinaan.

Useammassakin kohdassa tarinalanka katkeaa, eikä asiaa paranna lainkaan se, että paikoin Messud sortuu kirjoittamaan tekstiä, joka maistuu lähinnä elämäntapaoppailta ja kevyesti tabascoidulta Coelholta.

You couldn't possibly try to save someone else first. Like the safety demonstration on the airplane, when they tell you to put on your own oxygen mask first. That's what matters. You can't help anyone if you don't help yourself.

Come on Messud! Tiedän, että pystyt niin paljon parempaan.

The Burning Girlin ehdottomasti kiinnostavinta osaa edustaa sen loppupuoli, jossa Cassien toisen katoamisen myötä nousee esiin ihmisluonnon vähemmät mairittelevat puolet. Kadonnut tyttö synnyttää monia, toinen toistaan hatarammin todellisuutta vastaavia juoruja. Dekkareista olemme jo oppineet, että paras ruumis on nuoren kuolleen tytön ruumis ja tätä asetelmaa Messud problematisoi onnistuneesti. Elipä Cassie kuinkaa kovaa, kiihkeästi ja korkealta tahansa mikään ei vedä vertoja sille, jos paljastuisi, että hän on kuollut

Then, only then, relieved of her carnal, sinning self, could Cassie have been immortalized, apotheosized, duly cleansed and elevated.

The Burning Girlin loppu keikauttaa aiemmin luetun temaattisesti uuteen asentoon, mutta se ei riitä tämän romaanin pelastamiseksi ja vaikutelmaksi jää, että romaanin 200 ensimmäistä sivua on lähinnä johdantoa ja vasta sen jälkeen ollaan tilanteessa, josta tässä romaanissa on varsinaisesti kysymys. On ironista, että juuri pohdinta nuoren kuolleen tytön ruumiin representaatioista, joita romaani kyseenalaistaa, nousee tämän teoksen deus ex machinaksi.


Claire Messud: The Burning Girl (2017)
214 sivua
Kustantaja: Little Brown






keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Dekkari yhteiskunnan peilinä - Kati Hiekkapelto: Suojattomat

Kati Hiekkapellon Suojattomat on juuri sen tyyppinen dekkari, josta tykkään, koska siinä dekkarijuoni on pelkästään välttämätön paha ja etualalle nousevat ihan muut asiat.

Minun on jo pitkään ollut aikomuksena lukea Hiekkapeltoa ja pelastinkin taannoin kirjaston poistomyynnistä hänen teoksensa Tumma.

Hiekkapellon dekkareissa pääosassa on entisessä Jugoslaviassa syntynyt ja 10-vuotiaana Suomeen muuttanut Anna Fekete. Halusin kuitenkin aloittaa Hiekkapellon esikoisteoksesta, joten otin kuunteluun Suojattomat.

Huomasit varmaan edellisessä lauseessa olevan virheen. Minä tosin tajusin sen vasta Suojattomia kuunnellessani. Nimittäin sen, että Suojattomat ei ole Anna Fekete -sarjan ensimmäinen, vaan toinen osa. Se ensimmäinen on Kolibri.

Tykkään "sarjakirjallisuutta" lukiessani aloittaa alusta, koska on kiinnostavaa seurata, miten päähenkilö sarjan myötä kehittyy. Anna Feketen matkaan oli kuitenkin helppo hypätä myös Suojattomien myötä.

*

Vanha mies löytyy tieltä kuolleena ja poliisitutkimukset käynnistyvät. Lukijalle tarjotaan heti syöttiä sen suhteen kuka voisi olla syyllinen, mutta niin yksinkertaisia asiat eivät todellakaan ole. Suojattomissa astuu kuvaan teoksen nimen mukaisesti monia muualta Suomeen tulleita, joista osa on myös paperittomia eli juurikin suojattomia. On myös erityisen piristävää ellei suorastaan tietoinen veto Hiekkapellolta, että tässä romaanissa ei tanssita nuoren kauniin tytön ruumiin ympärillä.

Teos tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman poliisilaitoksen rasismiin, joka henkilöityy keski-ikäiseen Eskoon, joka ei sanojaan säästele kuvatessaan pakolaisia ja uussuomalaisia. Mukana on myös huumeita ja erityisesti Subutexiä. Rikollisjengit - Enkelit ja Kobrat - pyrkivät saamaan hallintaansa nimettömäksi jäävän pohjois-suomalaisen kaupungin alamaailman.

Suojattomat sai minut pohtimaan, miksi juuri dekkarissa yhteiskuntakuvaus ja -kritiikki toimivat usein niin hyvin.  Jollakin tapaa dekkarigenre tuntuu tukevan yhteiskunnallisten epäkohtien esiinnostamista todenmakuisella tavalla. Mietin, voisiko tässä sopivuudessa olla kyse siitä, että rikos rikkoo aina yhteiskunnan enemmistön hyväksymiä normeja ja on tästä johtuen jo lähtökohtaisesti naimisissa yhteiskunnan arvojen kanssa. Jos Suojattomista poistaisi dekkarijuonen ei se toimisi kovinkaan hyvin pelkästään yhteiskuntakritiikkinä. Hiekkapellon tapa punoa yhteen jännitystä ja yhteiskunnan marginaalissa olevien ihmisten elämää synnyttää kuitenkin rehellisen oloisen kuvan siitä, miltä elämä tuntuu ilman yhteiskunnan tarjoamia suojaverkkoja.

Maahanmuuttajien ääni pääsee teoksessa esiin ilman filttereitä ja lukija saa nähdä ja kokea, miltä suomalainen yhteiskunta näyttää heidän näkökulmastaan käsin. Astetta tiukemmin temaattinen ruuvi puristuu Anna Feketen kautta, koska hän on sekä täysin suomalainen, että kuitenkin myös Suomeen muualta muuttanut. Hänestä tuleekin teoksessa ikään kuin tulkki eri maailmoiden välillä.

Hiekkapelto vie lukijan maailmaan, jota hallitsevat huumeet, pelko ja taistelu oikeudesta olla olemassa. Se, mitä lukija tässä romaanissa kohtaa ei usein ole kaunista, mutta sitäkin todellisempaa. Suojattomat on hieno lisä yhteiskunnallisen dekkarin genreen ja Hiekkapelto saikin siitä Suomen dekkariseura ry:n myöntämän Vuoden johtolanka -palkinnon.



Kati Hiekkapelto: Suojattomat
Lukija: Elina Latva
Otavan äänikirja


sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

"Mitäs paskaa tää nyt on?" - David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimović


Hei,
Minun nimeni on Omppu ja olen zlatanisti. Kuulithan, että lausuin sanan zlatanisti erittäin huolellisesti, sillä minulla ei ole varaa siihen, että sanan ensimmäiset äänteet jäisivät epäselviksi.

Tosin se, että olen zlatanisti selvisi vasta, kun olin kuunnellut David Lagercrantzin kirjoittaman Zlatan Ibrahimovićin elämäkerran Minä, Zlatan Ibrahimović.

Tänään illalla ratkaistaan, kuka voittaa jalkapallon maailmanmestaruuden, joten parempaa päivää tämän tekstin julkaisemille ei voisi olla. Tätä tekstiä kirjoittaessani mukana ovat vielä Ranska, Belgia, Englanti ja Kroatia. Koska jalkapallon maailmanmestaruus ei ole Agatha Christien romaani yksi edellä mainituista pelastuu ja toivon, että se olisi Kroatia, joka uskomattomalla sitkeydellä ja loukkaantumisista huolimatta nappasi voiton Venäjästä.

*

Olin toki kuullut yhden jos toisenkin ylistävän Zlatanin elämäkertaa, mutta mitäs minä nyt ilman omaa kokemustani uskoisin. Kirjan kuunneltuani voin todeta, että te kaikki, jotka olette tätä kirjaa kehuneet olette olleet täysin oikeassa. Väitän kyllä, että tämä kirja kannattaa ehdottomasti kuunnella, sillä Kari Ketonen lukee tämän tavalla, joka saa Zlatanin tarinan roihuamaan lieskoin loimuavin.

Voisin ihan hyvin kirjoittaa tämän postauksen niin, että toistelisin vaan lause toisensa perään, että tämän luettuani olen tulessa, sillä siihen tiivistyy kokemukseni tästä kirjasta. En oikein itsekään ymmärrä, miten tästä tarinasta niin mahdottomasti innostuin, mutta kyse taitaa olla siitä, että Zlatanin draivi vaan yksinkertaisesti vie mukanaan lupaa kysymättä.

Jos joku ajattelee, että hän ei nyt missään tapauksessa mitään futistähtien elämäkertoja lue tai kuuntele, niin mikäs siinä. Vapaassa yhteiskunnassa on ihan sallittua jättää kirjallinen helmi vitriiniin ja keskittyä muihin puuhiin.

Lukemisen yhteydessä puhutaan usein samaistumisesta. En mielestäni ole herkästi samaistuvaa tyyppiä tai en oikeastaan taida edes hahmottaa, mitä se samaistuminen sanan syvemmässä merkityksessä voisi olla, mutta siitä huolimatta Zlataniin samaistuin ihan täysillä. Kirjaa kuunnellessani olin melkein koko ajan kananlihalla ja liikutuksen kyyneleet silmissä. Ryysyistä rikkauksiin -tarina muistuttaa siitä, että on mahdollista nousta köyhistä ja puutteellisista olosuhteista maailmantähdeksi. On mahdollista syntyä Rosengårdin lähiössä ja päätyä areenoista arvostetuimmille. Ei se mikään helppo matka ole, mutta Zlatanin tarina todistaa, että se on mahdollinen.

Zlatanin lapsuus ei ollut onnellisimpia. Vanhemmat erosivat ja isä kallisteli pulloa turhan tiuhaan. Rahasta oli niin tiukkaa, että Zlatanin isä joutui jättämään vuokran maksamatta, että poika pääsi pelimatkalle. Tämän kuvan viereen asetan toisen kuvan. Siinä jo aikuinen Zlatan astelee jalkapallokentälle kymmenien tuhansien ihmisten huutaessa hänen nimeään. Siihen väliin mahtuu paljon ja ennen muuta sitkeää ja tinkimätöntä harjoittelua. Siihen väliin mahtuu myös roppakaupalla sellaista, jonka ajatteleminen tanssittaa ihokarvoja.

Jalkapallopelaajien maailma on julma. Kulisseissa kohisee niin, että pelaajat ovat vaarassa hukkua siihen meteliin. Heitä ostetaan ja myydään melkein kuin ... karjaa. Taskulaskimet naksuttavat managerien neuvotellessa ja koko touhusta on reilu meininki kaukana jokaisen osapuolen ajaessa tiukasti omia etujaan ja rahavirtojaan. Liioittelematta voin sanoa, että tämän kirjan kuunneltuani jalkapallo on minulle eri asia kuin aikaisemmin. Tuntuu, että Zlatanin tarinan kautta olen päässyt kurkistamaan niin pelaajien sieluun kuin jalkapallobisneksen salaisiin kabinetteihinkin.

Ihmisenä Zlatan ei varmasti ole helpoimpia, mutta hänen energiansa vie mukanaan. Ihan erityisen paljon innostuin siitä, kun jotain kieroilua ja olennaisuuksien sijaan epäolennaiseen keskittymistä tapahtui kentällä tai sen ulkopuolella, niin Zlatanilla oli usein tapana esittää kysymys: Mitäs paskaa tää nyt on? Otin tuon kysymyksen heti käyttööni ja kiitos elämä olet pitänyt viime päivinä loistavasti huolta siitä, että olen saanut käyttää tuota kysymystä jo useamman kerran.  Saan siitä voimaa.

Harvaa kirjaa olen valmis niin varauksettomasti suosittelemaan ihan kaikille kuin tätä Zlatanin elämäntarinaa. Jos tämä teos jättää sinut kylmäksi on syytä olla enemmän kuin huolissaan, sillä tämä kirja todistaa, että filosofisessa mielessä jalkapallo on elämää suurempaa.



David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimović
WSOY:n äänikirja
Lukija: Kari Ketonen

torstai 12. heinäkuuta 2018

Etuilevat kirjat - katsaus alkuvuoden luettuihin ja tulevaan


Tässä vaiheessa vuotta on hyvä hetki katsoa hieman niin taakse- kuin eteenpäinkin ja kenties vielä enemmän sivulle.

Taakse


En tykkää laitella kirjoja paremmuusjärjestykseen. Jotta edes voisin niin tehdä, pitäisi ensin päättää, käytänkö "mittarina" teoksen hyvyyttä vai sitä kuinka paljon itse olen kyseisestä teoksesta pitänyt. Yleensä, kuten tälläkin kertaa, tasapainottelen edellä mainittujen välillä.

Olen nyt alkuvuonna lukenut melkein sata kirjaa, mutta saattaa olla, että joku lukemani kirja on jäänyt tilastoimatta. Muutama kirjoista on ollut äänikirjoja, joihin haksahdin pari kuukautta sitten. Olen käyttänyt Storytelin äänikirjapalvelua, joka on tosi kätevä, kun voi lennossa vaihtaa kirjan kuuntelusta sen lukemiseen. Viime viikolla kuitenkin irtisanoin Storytelin, sillä 16,99 euroa kuukaudessa nyt vaan on liikaa. Varsinkin kun esim. Elisa-kirjasta saa usein äänikirjoja kuunneltavakseen parilla eurolla. Valikoima ei tietenkään Elisassa ole yhtä laaja ja joku voi sanoa, että menee sitä rahaa paljon turhempaankin. Totta. Kun mukaan kuitenkin lasketaan Netflix, Spotifyn perhepaketti, Elisaviihde, HBO ja Dropbox tulee siitä aikamoinen summa vuodessa.

Back to books.

Alkuvuonna lukemistani kotimaisista kirjoista haluan nostaa esiin seuraavat:

Eeva Turunen: Neiti U. muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (klik)
Saara Turunen: Sivuhenkilö (klik)
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti (klik)

Ulkomaisista suomennetuista kirjoista puolestaan erityismaininnan ansaitsevat:

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (klik)
Svetlana Aleksijevitši: Tšernobylistä nousee rukous (klik)
Clarice Lispector: Passio (klik)

Englanninkielisistä kirjoista vaikuttavimpia olivat:

Meena Kandasamy: When I hit you (klik)
Abdellah Taïa: Infidels (klik)
Uzodinma Iweala: Speak no evil (klik)

Esseekirjallisuuden osalta eniten liekehdytti Silvia Hosseinin kokoelma Pölyn ylistys (klik).

Kotimaisista tietokirjoista eritismaininnan ansaitsevat Maija Salmen ja Meeri Koutaniemen Ilopangon vankilan naiset (klik) sekä Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen tietosarjis Vihan ja inhon internet (klik). Käännetystä sarjis/tietokirjallisuudesta erityisen avartavia kokemuksia olivat Liv Strömquistin sarjikset Kielletty hedelmä (klik) sekä Prinssi Charlesin tunne (klik).

Kaikkien edellä mainittujen kategorioiden ulkopuolelta on vielä ihan pakko mainita Maggie Nelsonin Argonautit (klik).

Äänikirjoista suurimman vaikutuksen tekivät Jani Toivolan itsensä lukema Kirja tytölleni (klik), Maria Veitolan niin ikään hänen itsensä lukema Veitola (klik) sekä David Lagercrantzin Minä, Zlatan Ibrahimović, joka Kari Ketosen lukemana meni henkeen ja vereen (postaus tästä tulossa 15.7).

Runokokoelmien kohdalla vain muutaman teoksen esiin nostaminen tuntuu vielä proosaakin enemmän kidutukselta ja tilannetta helpottaakseni annan itselleni armoa ja luettelen seuraavassa viisi tärkeintä vuoden 2018 ensimmäisen puoliskon aikana lukemaani runokokoelmaa

Tiina Lehikoinen: Multa (klik)
Rae Armantrout: Kunhan sanon (klik)
Susinukke Kosola: Varisto (klik)
Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa (klik)
Johanna Venho: Saaren runot (klik)

Eteen


Koska alkuvuoden lukemisten tarkasteluun kului paljon tilaa otan vahingon takaisin nostamalla syksyn tulevasta kirjasadosta vain yhden teoksen, josta 100 prosenttisella varmuudella tiedän, että se on sielukirjallisuuttani. Tiedän, koska olen tämän kirjan jo aiemmin lukenut englanniksi. Kyseessä on Rachel Cuskin teos Outline, joka suomeksi julkaistaan nimellä Ääriviivat (S&S).


Sivulle



Olen huijannut itseäni ajattelemalla, että ostan kirjoja lukeakseni. Todellisuus on kuitenkin opettanut, että ylivoimaisesti suurin osa ostetuista kirjoista majailee hyllyissäni lukemattomana vuodesta toiseen. Aina tulee vastaan joku jonossa etuileva uutuus ja kirjastosta ei pääse ulos ilman että reppu olisi täynnä kirjoja.

Yritän taas kerran tehdä ryhtiliikkeen ja tulevana syksynä lukea enemmän omistamiani kirjoja. Valinnanvarasta ei todellakaan ole puutetta, sillä varovastikin laskien olen pelkästään tänä vuonna ostanut/pelastanut kirjastojen poistomyynnistä 50 kirjaa.

Useimmat ostamistani kirjoista ovat englanninkielisiä pokkareita ja tähän on käytännölliset syyt: pokkarit ovat halvempia ja kevyempiä kantaa mukana kuin kovakantiset ja olen muutoinkin mieltynyt lukemaan pokkareita/pehmeäkantisia, koska ne tuntuvat kädessä kotoisemmilta.

Hyllynlämmittäjähaasteeni on suunnilleen puolivälissä, joten siinäkin riittää vielä lukemista.

Sitten olisi esimerkiksi nuo tämän postauksen kuvassa olevat kirjat, joista suurimman osan olen ostanut viimeisen vuoden kuluessa. Monet niistä vielä raahannut kotiin jostain matkalta. Löytyykö joukosta kirjoja, joita voisit suositella?

Toisinaan tulee kausia, jolloin luen mieluummin englanniksi kuin suomeksi. Ihmeellinen juttu, enkä tiedä mistä se johtuu, mutta englanniksi lukemiseen kuvan kirjakasa tarjoaa ihan mukavasti vaihtoehtoja.

Toinen ryhtiliikkeeni liittyy uutuuskirjojen lukemisen vähentämiseen. Olen nyt pari viime vuotta kärsinyt jatkuvasti enempi vähempi uutuusähkystä, joka tietenkin on omaa syytäni, kun en ole pystynyt vastustamaan kiinnostavia uutuuksia. Osasyy ähkyn tunteeseen on, että uutuudet ovat vahvasti läsnä blogeissa ja keskusteluissa kaverien kanssa. Syntyy helposti ns. hullut päivät -efekti eli pakkohan minunkin on, kun kerran muutkin . Esim. englanninkieliset uutuudet eivät ähkytä ollenkaan yhtä rankasti, koska ne saadaan suomeksi vasta jälkijunassa, jos silloinkaan.

Uutuuksien lukemisen vahvaan asemaan omalla kohdallani havahduin toden teolla, kun Helmet-kirjaston sallima 50 varauksen määrä tuli täyteen. Jos varauksia on jatkuvasti tuollainen määrä on mahdotonta ehtiä lukemaan vanhempaa kirjallisuutta tai oman hyllyn kirjoja. Niinpä kävinkin äsken Helmet-tililläni ja heivasin mäkeen 20 uutuuskirjavarausta. Enempään en pystynyt, mutta olipa tuokin jo edes alku.

Olisi mukava kuulla, miten te muut lukemisianne järjestelette? Kärsiikö kukaan muu kroonisesta uutuusähkystä vai ovatko uutuudet pelkästään iloinen asia?



tiistai 10. heinäkuuta 2018

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaostoa on kehuttu niin tuhottoman paljon, että tekisi jo periaatteesta mieli olla eri mieltä.

Väkisinkin huomasin lukiessani alkavani pohtia, miten kehuketju oikeastaan muodostuu. Onko niin, että ensin joku tarpeeksi arvovaltainen tyyppi kehuu kirjan ja sen jälkeen toinen ei-yhtä-arvovaltainen nojaa arvovaltaisemman näkemykseen ja päätyy hänkin kehumaan teosta. Kolmas taas luottaa näiden kahden arvioihin ja näin edetään ja kehujien lista kasvaa pitkälti ilman, että monikaan heistä pysähtyy välttämättä edes miettimään, mihin kehut oikeastaan perustuvat.

Syvien pohdintojen jaostossa on kasapäin hyviä juttuja, mutta ovatko ne myös erinomaisia juttuja? Offillin teksti on fragmentaarista ja varsinkin teoksen alussa eri kappaleiden väliset yhteydet ovat ohuenpuoleisia. Edetessään tämä teos kuitenkin alkaa kokoontua hyvän pastakastikkeen tavoin. Sakenee, sakenee ja tuoksuu, huumaavastikin.

En tiedä, kertooko Syvien pohdintojen jaosto Offillin omasta elämästä, mutta sellainen vaikutelma lukiessa tulee, sillä hän tarkastelee kuvaamaansa perhettä niin läheltä, että tuntuu kuin hän itse olisi sekä suurennuslasin alla, että se joka sen avulla tapahtumia tutkii.

On nainen ja mies, joilla on hyvä suhde. Syntyy lapsi ja nukutaan paljon vähemmän kuin ennen. Tulee aviokiriisi ja siinä sitä sitten ollaan. Melko tavallinen ja elämänmakuinen kehityskulku, sanoisin. Se, miten se kuvataan on sen sijaan kaukana tavallisesta, mutta en silti ihan olisi valmis varauksetta allekirjoittamaan niitä monia ylistyslauseita, joita tästä kirjasta on sanottu. Tarkoitan nyt sellaisia ilmauksia kuin "en ole koskaan lukenut mitään vastaavaa." Mitä tuollainen lause edes tarkoittaa, jos sen ottaa vakavissaan? Inhottavasti nillittäen voisi todeta, että mikään kirja ei koskaan ole "vastaava" kuin joku toinen, ei edes yksi ja sama kirja eri lukukerroilla.

Offill joka tapauksessa kirjoittaa niin kuin hän ei oikeastaan kirjoittaisi, vaan pudottelisi paperille lauseita hieman randomisti sen enempää asiaan huomiota kiinnittämättä. Kiinnostavinta tässä romaanissa onkin, että siitä tulee vaikutelma kuin tarinaa ei niinkään ohjaisi kirjailija kuin itse kirjoitus. Vähän niin kuin sanat olisivat ryhtyneet anarkisteiksi. Menneet villiin kapinaan ja päättäneet asettautua ihan omiin järjestyksiinsä kirjailijalta lupaa kysymättä. Tämä on tietenkin harhaa ja samalla todiste Offillin kyvystä häivyttää kertoja niin taka-alalle, että häntä ei oikeastaan tule edes panneeksi merkille.

Syvien pohdintojen jaosto on monin paikoin hauska, mutta jos sen sisältämää hauskaa pysähtyy tarkastelemaan huomaa pian, että osin hauska kulkee pitkin varsin tuttuja polkuja, eikä luo varsinaisesti mitään uutta. Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että tämänkaltaisia tarkasteluja saatoin tehdä nimenomaan siksi, että Offillin romaani on niin tasokas, että siltä on oikeutettua vaatia vielä enemmän.

Hyvä esimerkki hauskasta on Offillin vuodelta 1896 mukaan ottama sitaatti, jossa kerrotaan, että "mielivaltainen romaanien lukeminen on yksi vahingollisimmista tavoista, joita aviovaimo voi omaksua." Samalla kun sitaattia lukiessa voi naureskella, voi myös rypistää otsaansa, koska tämä vitsi on a) erittäin kulunut ja b) niin vahvasti kiinni mies-nais -sukupuolijaottelussa, että alkaa hoh-hoijotuttaa. Tässä kohdin lukemiseen olisi varmaan pitänyt ottaa campimpi ote, mutta en saanut sellaisesta kiinni. Edellä mainitun vitsin ("vitsin") voi sanoa toteamalla, että puhdas koti on merkki hukkaanheitetystä elämästä. Kuluneiden lauseiden kärkijoukkoa tämäkin, mutta ainakin siinä vältetään sukupuolittaminen, jos lauseen käyttäjä/lukija ei sitä itse tee. Aika usein kyllä varmaan tekee ja näkee mielessään juurikin esimerkiksi lukevan naisen, jonka pölyhuiska kerää pölyä lukutuolin alla.

Niille, jotka keräävät lukemistaan romaaneista sitaatteja Offillilla on yltäkylläisesti tarjottavaa. Oma suosikkini löytyy sivuilta 100-102, jossa äitiyteen, lastenhoitoon ja parisuhteeseen liittyvä tematiikka pannaan karuselliin, joka pyörii useampaan suuntaan ja heittää muutaman puuhevosella ratsastavan kyydistään. Näillä sivuilla Offill on vahvimmillaan ja hänen tapansa haastaa pikkulapsiperheelle tyypillinen elämä täyttää tekstin kuin äkillisesti kukkaan puhjennut yön kuningatar. Tämäntapaista kieputtelua olisin mieluusti lukenut enemmänkin.

Paikoin Offillin teksti on aidon riemukasta luettavaa. Miehensä jättämistä pohtiva vaimo haluaa sekä lähteä, että jäädä paikoilleen ja huutaa apuun Rilkeä.

Kuka auttaisi minua? Kuka voisi auttaa? Rilke? Rilke!

Kysymysmerkki Rilken nimen jälkeen muuttuu huutomerkiksi. Auttaja on identifioitu. Offillin tekstissä surullinen ja hauska menevät hurmaavasti sekaisin ja yhdessä ne muodostavat totuuden avioliitosta. Totuuden? Totuuden!

Offill ei anna romaaninsa henkilöille nimiä, vaan heistä puhutaan miehenä ja vaimona, heidän lapsestaan tyttönä. Yleisnimien käyttö lisää vaikutelmaa siitä, että kyseessä voisi olla minkä tahansa perheen jäsenet.

Jokin Offillin tekstissä kuitenkin häiritsee ja vaikka en tarkasti osaakaan sanoa, mistä on kyse, luulen, että se liittyy teoksen huumoriin. Kun vaimolta esimerkiksi kysytään, onko hänen vauvansa hyvä vauva, tämä vastaa, että ei ole. Tämä on tietysti väärä vastaus, koska kaikkien vauvojen kuuluu olla hyviä vauvoja samaan tapaan kuin kaikista vauvoista kuuluu sanoa, että ne ovat söpöjä. Koska näin on, on koko kysymys tietysti älytön.

Viime aikoina lukemieni teosten joukossa Syvien pohdintojen jaosto vertautuu aviokriisikuvauksena väkisinkin Elena Ferranten romaaniin Hylkäämisen päivät ja Domenico Starnonen teokseen Solmut. Siinä missä Ferranten kerronta on täynnä vahvoja tunteita ja kaaosta, Starnone taas käsittelee aihetta viileän analyyttisesti useamman henkilön näkökulmasta. Offillin ratkaisu on fragmentaarinen huumorin täyttämä kerronta, jota hän terävöittää sitaateilla. Lopputulos on oivallinen, mutta myös hieman liiaksi rakennetun tuntuinen.

Ei ole missään nimessä väärin sanoa, että Syvien pohdintojen jaosto edustaa uudistavaa perhe-elämästä kirjoittamisen tapaa, mutta pohdittavaksi jää minkä kustannuksella se mahdollisesti tapahtuu.



Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (2018)
237 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Dept. of Speculation (2014)
Suomentanut Marianna Kurtto
Kustantaja: Gummerus





lauantai 7. heinäkuuta 2018

Pointtia vai ei? - László Krasznahorkai: The Melancholy of resistance

Ajattelin tilata t-paidan, jossa lukee I have read Melancholy of resistance by László Krasznahorkai.  Sen rinnalla kyllä Alastalon sali -paidat kalpenee. No, taidan nyt liioitella useampaankin suuntaan, mutta totta on joka tapauksessa, että en ole vuosiin lukenut kirjaan, jonka lukeminen olisi ottanut niin koville kuin mitä tämän teoksen lukeminen teki.

Unkarilainen Krasznahorkai (s. 1954) ei käsittääkseni ole Suomessa kovin tunnettu kirjailija, mutta maailmalla sen sijaan häntä on ylistetty ja vuonna 2015 hänelle myönnettiin Man Booker -palkinto. Krasznahorkai on tuottelias kirjailija, joka romaanien lisäksi on kirjoittanut myös elokuvakäsikirjoituksia. Man Bookerin lisäksi hänet on palkittu useilla muillakin huomattavilla kirjallisuuspalkinnoilla. Tiedä vaikka nappaisi vielä Nobel-palkinnonkin, jos akatemia saa rivinsä järjestykseen  ja kirjallisuuden Nobeleita vielä tulevaisuudessa jaetaan.

Minulle ei meinannut kuukausi riittää The Melancholy of resistancen 321 sivun lukemiseen ja kirjoittaessani tätä tekstiä olen jo palauttanut kirjan kirjastoon. Harmi, sillä olisin halunnut ottaa mukaan Susan Sontagin kehusanat teoksen takakannesta, mutta en tullut kirjoittaneeksi niitä muistiin. Sen sijaan voin mainita, että teoksen kääntäjä, George Szirtes, on kutsunut Krasznahorkain romaania "hitaasti virtaavaksi narratiivilaavaksi", joka summaa oikein hyvin myös oman lukukokemukseni.

Teoksen nimessä yhdistyvät melankolia ja vastarinta olivat suurimmat syyt siihen, että halusin tämän romaanin lukea. Krasznahorkain käsittelyssä kuitenkin sekä melankolia että vastarinta tulevat määritellyiksi uudelleen tavalla, joka hakee vertaistaan.

Kaikesta tämän kirjan parissa koetusta lukutuskasta huolimatta minun ei tarvitse miettiä, onko The Melancholy of resistance loistavaa kirjallisuutta vai ei, sillä sitä se kaikessa totaalisuudessaan totisesti on. Kirjan lukeminen sen sijaan oli osoittautua lähes mahdottomaksi. Tähän suurimpana syynä oli varmaan se, että minun on vaikea lukea teoksia, joissa on pitkiksi pilkutettuja lauseita ilman kappalevälejä tai lukuja. Krasznahorkai ottaa tästä tehokeinosta kaiken irti ja luo sen avulla kuvaamastaan apokalypsipainotteisesta maailmasta entistä painostavamman. Vähän niin kuin painostava sää, jota ukkonen ei koskaan pura.

Muistiinpanoissani on useita muistiinmerkintöjä kohtiin, joita olisin halunnut kirjoituksessani siteerata. Koska minulla ei ole enää kirjaa käytössäni etsin Goodreadsistä näytteen Krasznahorkain tyylistä:

“He gained height, grew thin, the hair on his temples had begun to grey, but, now as then, he had none of that useful sense of proportion, nor could he ever develop anything of the sort, which might have helped him distinguish between the continuous flux of the universe of which he constituted a part (though a necessarily fleeting part) and the passage of time, the perception of which might have led to an intuitive and wise acceptance of fate. Despite vain efforts to understand and experience what precisely his 'dear friends' wanted from each other, he confronted the slow tide of human affairs with a sad incomprehension, dispassionately and without any sense of personal involvement, for the greater part of his consciousness, the part entirely given over to wonder, had left no room for more mundane matters, and (to his mother's inordinate shame and the extreme amusement of the locals) had ever since then trapped him in a bubble of time, in one eternal, impenetrable and transparent moment. He walked, he trudged, he flitted - as his great friend once said, not entirely without point - 'blindly and tirelessly... with the incurable beauty of his personal cosmos' in his soul [...]”

The Melancholy of Resistance sijoittuu Budapestiin, jossa asiat ovat huonolla tolalla ja järjestys tuntematon käsite. Kaiken lisäksi keskelle kaupunkia rahdataan valas. Kenties sama yksilö, josta Christina Sandu kertoo romaanissaan Valas nimeltä Goliat.

Mieleni tekisi lähteä analysoimaan Krasznahorkain romaania näkökulmasta, jossa valas edustaa kommunistisen yhteiskunnan absurdistista kuvaa. En voi niin kuitenkaan tehdä, sillä luin tämän teoksen aivan liian huolimattomasti, koska tärkein päämääräni oli saada se luetuksi ylipäänsä loppuun. Niin menetin kaikki nyanssit ja valuin mustassa tahmassa sivuja pitkin eteenpäin.

Hullua on, että teoksen alussa lentelin korkeassa flow'ssa ja 70 ensimmäistä sivua luin lentämällä. Sen jälkeen jotakin tapahtui, enkä myöhemmin - muutamia lyhyitä poikkeuksia lukuunottamatta - päässyt takaisin tekstin imuun.

The Melancholy of Resistance on täydellisen anteekipyytelemätön kirja. Se kuvaa sanottavansa useilta eri puolilta ja tekee selväksi, että iso ratas jauhaa kaiken ja enemmänkin. Sekasorto täyttää kadut, väkivallan uhka on jatkuvasti ilmassa ja purkautuu hallitsemattomiin tekoihin. Kaikessa siinä tohinassa ihminen ja hänen olemassaolonsa ei paljon paina. Allegoriaa teoksessa on siinä määrin, että on vaikea sanoa, onko siitä löydettävissä oikeastaan mitään sen ulkopuolista. Jotta teoksesta saisi kaiken irti pitäisi ainakin tuntea Unkarin historiaa huomattavasti paremmin kuin mitä minä sitä tunnen.

The Melancholy of Resistance muistuttaa painajaisunta. Sen tunnelma voi hyvinkin tuoda mieleen Franz Kafkan ja minun kohdallani erityisesti Linnan, jonka kanssa taistelin vuosia sitten. Krasznahorkain romaanin maailmassa kaikesta on tullut sietämätöntä ja tämä sietämättömyys vertautuu niihin tunteisiin, joita koen tämän romaanin lukijana. Kerran, toisen ja kolmannenkin haluaisin heittää "Vastarinnan melankolian" seinään niin, että sen sivut irtoilisivat ja parahtelisivat kivusta irtoillessaan.

Krasznahorkain romaanin henkilöhahmot ovat outoja ja vieraantuneita, eikä heistä kehenkään tee mieli kiintyä, vaan pikemminkin juosta heitä karkuun, ja loppujen lopuksi minulle alkaa olla samantekevää, mikä heidän kohtalonsa on, sillä kirjan loppupuolella olen jo täysin väsynyt pitkiin lauseisiin ja kaiken yllä väijyvään epämääräiseen uhkaan ja kaaokseen puhumattakaan loppusivuista, joilta turhaan odotin jonkinlaista armeliaisuutta lukijaa kohtaan.

Romaanin kertoja kysyy: "What, after all, is the point?" Samaa mietin lukiessani, joskin kontekstini tälle kysymykselle oli aivan eri kuin kertojalla ja herätti minussa sen vuoksi anarkistista hilpeyttä.

Krasznahorkain romaani jää mieleeni mustavalkoisina häilyvinä kuvina, epämääräisenä äänten pauhuna, särkyvinä ikkunoina ja katuja pitkin haamujen lailla kulkevina ihmisinä. Niinikään unkarilainen Bela Tarr on ohjannut Krasznahorkain romaanin pohjalta elokuvan ja olisikin kiinnostavaa ottaa selvää, missä määrin elokuva vastaa niitä kuvia, joita minulle lukiessa syntyi.

Jos kuka haluaa haastaa itseään lukijana, niin tässä olisi siihen tarkoitukseen vallan mainiosti soveltuva romaani. Onnea matkaan!




László Krasznahorkai: The Melancholy of Resistance (2016)
321 sivua
Unkarinkielinen alkuteos: Az ellenállás melankóliája (1989)
Englanniksi kääntänyt: George Szirtes 
Kustantaja: Tuskar Rock Press




Helmet-lukuhaaste: kohta 35, Entisen itäblokin maasta kertova kirja

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Mutta mä meen - Nina LaCour: Välimatkoja

"Me olimme ihme.
Me olimme meren väkeä.
Meillä oli aarteita taskussa ja toistemme tuntu iholla."

En ole varsinaisesti YA-kirjallisuuden lukija, mutta aina välillä tekee mieli tehdä kurkistuksia tähänkin genreen. Kiinnostuin Nina Lacourin romaanista Välimatkoja (We are okay) oikestaan heti, kun siitä kuulin, koska ... enpä osaakaan sanoa, mikä kiinnostukseni varsinaisesti herätti. Jotain tekemistä asian kanssa oli ainakin sillä, että luin, että tässä kirjassa kerrotaan tytöstä, joka jättää kaiken taakseen ja muuttaa toiselle puolelle Yhdysvaltoja. Ehkä ne olivat nämä sanat kirjan takakannessa:

Koko elämänsä sitä kuvittelee tarvitsevansa yhtä ja toista ... Kunnes lähtee ja ottaa mukaansa vain puhelimen, lompakon ja äidin valokuvan.

Lähteminen on aina kiinnostavaa, eikä vähiten siksi, että lähtiessään ihminen ottaa aina paljon mukaansa, vaikka konkreettista tavaraa vähän olisikin.

Välimatkoja voitti tänä vuonna Michael L. Printzin nuortenkirjallisuuspalkinnon, joten saatoin lähteä lukemaan Lacourin romaania luottavaisena sen suhteen, mitä tulee teoksen laatuun. Erityisen hienoa on myös se, että tämä teos on Kariston ja suomentaja Leena Ojalatvan toimesta saatu näin nopeasti suomeksi.

Tyttö, joka ottaa ja lähtee on nimeltään Marin. Syynä hänen lähtöönsä on, että hän saa selville asioita, jotka ovat kuin tyrmäysisku. Marin ei tiedä, mitä tehdä sillä tiedolla, jota hänellä äkkiä on. Miten käsitellä sitä valtavaa yllätystä, joka hänelle on paljastunut ja joka tulee myöhemmn lyömään lukijankin ällikällä. Niin Marin ottaa ja lähtee, ravistaa itsensä irti kaikesta tutusta ja totutusta. San Fransisco vaihtuu New Yorkiin ja teoksen alussa Marin jää yksin opiskelija-asuntolaan muiden lähtiessä talvilomalle ja joulun viettoon. Yksinäisyydestä tulee hänelle sekä mentaalista että fyysistä, mutta sen rikkoo Marinin "aiemman elämän" hyvä ystävä Mabel, joka on päättänyt matkustaa Marinin luokse, kun tämä ei ole vastannut sen enempää hänen puheluihinsa kuin satoihin tekstiviesteihinkään. Marin tietää, että Mabelin tulo merkitsee myös sitä, että hänen on puhuttava ystävälleen asioista, joille hänellä ei ole sanoja.

LaCour rakentaa romaaninsa jännitteen pitkälti salaisuuden ja sen paljastumisen lykkäämisen varaan. Tämä on sekä hyvä että huono asia.  Tarinasta tulee kangas, jonka laskoksia avataan vähä vähältä, salaisuuden painon kasvaessa ja tunnelman jatkuvasti tiivistyessä. Paikoin kuitenkin salaisuuden hinaaminen osana juonta vaikuttaa tehokeinona hieman puuduttavalta.

Lacour kuvaa taiten Marinin yksinäisyyden tunteita ja eristäytymistä muista ihmisistä sekä sitä, miten vaikeaa asioista puhuminen voi olla edes läheisimmälle ystävälle. Marinin hapuilu sanojen kanssa tuntuu lukijassa asti ja saa epäilemään, onko "oikeita" sanoja aina edes olemassa.

Välimatkoja kertoo paitsi salaisuuden kantamisesta ja tämän kantamisen taakasta, myös tyttöjen välisistä suhteista ja girl crushista ja sitä myötä sisältää myös ajatuksen siitä, että jos sitä mitä tapahtui ei olisi tapahtunut, olisivatko asiat Marinin ja Mabelin välillä menneet ihan toisin. Olisiko heidän orastava rakkaustarinansa saanut jatkoa?

Marinin molemmat vanhemmat kuolivat hänen ollessaan lapsi ja hän varttui isoisänsä kodissa, jossa he kaksi asuivat kuin keskenään tutut, mutta samanaikaisesti toisilleen vieraat. Marin ei tiedä lapsuudestaan juuri mitään ja hänen varhaisimmat vuotensa tiivistyvät yhteen äidistä säilyneeseen valokuvaan. Isoisän talo on Marinin koti, mutta samanaikaisesti se on vieras paikka. Kuvaavaa on, että Marin ei edes tunne isoisänsä talon kaikkia huoneita, vaan he elelevät rinnakkain ja toisiaan häiritsemättä. Isoisä on yksinäinen hänkin, mutta saa lohtua peli-illoista kaveriensa kanssa sekä kirjeenvaihdosta sielunkumppaniksi kokemansa Birdien kanssa.

Välimatkat kertoo siitä pettymyksestä, luottamuksen menetyksestä ja niistä tunnereaktioista, joita Marin kokee, kun kaikki se sortuu, jonka varaan hän on elämänsä kannatinpuut rakentanut. Jos Marinilla kerran oli "aarteita taskussa" ovat taskut nyt reikiä täynnä ja aarteet putoilleet ties minne ja toisen "tuntu iholla" kuuluu sekin aikaan, joka on iäksi mennyt.

Väimatkoja tihenee loppua kohti ja viimeiset kymmenet sivut oli ihan pakko lukea putkeen, sillä malttamattomuus saada selville, mistä salaisuudessa oikein oli kyse oli aivan liian suuri, jotta kirjaa olisi voinut laskea käsistään ennen viimeistä sivua. LaCourin romaanissa on hiljaista ja syvää voimaa ja se muistuttaa, että maantieteellisiä välimatkoja suurempia ovat ihmisten keskinäiset välimatkat. Osa niistä on voitettavissa, osan kanssa täytyy vain oppia elämään.




Nina LaCour: Välimatkoja (2018)
232 sivua
Englanninkielinen alkuteos: We are okay (2017)
Suomentanut Leena Ojalatva
Kustantaja: Karisto - kiitos arvostelukappaleesta

maanantai 2. heinäkuuta 2018

PRIDEN jälkimainingeissa - Violette Leduc: Therese ja Isabelle

Jos väitän, että Therese ja Isabelle on lesboin 1960-luvulla julkaistu kirja olen mitä todennäköisimmin tullut kertoneeksi totuuden.  Violette Leducin pienoisromaanin juonen voikin melko huoletta tiivistää toteamalla, että kyseessä on kahden toisiaan aina ja kaikkialla haluavan nuoren naisen tarina, jossa rakkauden fyysinen puoli saa usein myös täyttymyksensä. Toki Leduc käyttää hurmaavia peiteilmaisuja, mutta niiden todellisesta merkityksestä ei ole minkäänlaista epäselvyyttä.

Violette Leduc (1907-1972) oli ranskalainen kirjailija, joka pitkälti Simone de Beauvoirin rohkaisujen ansiosta uskaltautui julkaisemaan tekstejään. Leducin ja De Beauvoirin välistä ystävyyssuhdetta on kuvattu Martin Provostin ohjaamassa elokuvaasa Violette (2003), joka kertoo Leducin elämästä. Myös Theresen ja Isabellen pohjalta on tehty elokuva.

Lukemani suomenkielinen painos sisältää Theresen ja Isabellen (Thérèse et Isabelle, 1966) lisäksi toisen pienoisromaanin nimeltä Nainen ja pikku kettu (La Femme au petit renard, 1965), jossa Leduc kuvaa vanhan yksinäisen naisen elämää ja joka on paitsi tematiikkansa myös tyylinsä osalta hyvin erilainen kuin Therese ja Isabelle. Parhaiten Leduc kuitenkin tunnetaan muistelmateoksestaan La Bâtarde (1964).

Therese ja Isabelle sisältyi alunperin Leducin romaaniin Ravages (1955), mutta kahden nuoren naisen välisen rakkaussuhteen kuvaus seksuaalisine kohtauksineen oli ajan yleisölle liikaa ja Leduc pakotettiin poistamaan naisten tarina romaanistaan ja niin Theresen ja Isabellen tarina julkaistiin vasta vuosikymmen myöhemmin omana teoksenaan.

Therese ja Isabelle sijoittuu ranskalaiseen sisäoppilaitokseen ja pohjautuu Leducin omiin kokemuksiin niin ikään sisäoppilaitoksessa, jossa hän koki rakkaussuhteen Isabelle-nimisen nuoren naisen kanssa.

Therese ja Isabelle on naisten välisen rakkauden Laulujen laulu ja sivulta toiselle valuva korkea veisu. Se on ylitsevuotavainen ja mahlainen.

Nopeammin, ei niin nopeasti, jatka, se alkoi, se alkaa, ylempää, alempaa, älä lähde, älä jätä minua tähän, vielä, vielä ... Minä saan kohta nautinnon. Se on kaunista. Minä saan kohta nautinnon. Se on liian kaunista ... Vielä, vielä ... Se on siinä .. on siinä aina.


Leducin romaanissa ei ole mitään kohtuullista.  Hänen kielensä on ylenpalttista ja dramaattista.

Minä haluan Isabellea. Hänen on tultava takaisin, koska ruumiinkantajat eivät ole vieneet häntä minulta. Minä odotan häntä ruumisvaunujen jokaisessa nurkassa, hengitän hänen kuolinpeitteensä hajua, odotan häntä itkijänainen vatsassani.


Ainoa kotimaa, jonka Therese ja Isabelle tunnustavat, on rakastetun ruumis, joka on tutkimusretkien kuumeista maaperää. Siinä kotimaassa sormi on hallitsija, joka ei lupalappuja kysele.

Tämä on sormi joka halkaisee kaupungin, tämä on sormi joka lävistää teurastamot. Sormen poltto sattui minuun kipeästi, meidän rajallisuutemme sattui minuun vielä kipeämmin. Sormi oli kuitenkin itsepintainen, se herätti lihani, sen kosketukset tekivät minut entistä herkemmäksi. Minä huumaannuin koko massallani, tunsin nautinnollisen pistävää kihelmöintiä, laajenin lantioihin asti.


Therese ja Isabelle on toisesta juopumista ja paisunutta odotusta.

Minä en auttanut häntä: nautin häikäilemättömän kuningattareni himokkuudesta. Huokaus putosi hiljaisuuden puusta, kaksi povea ojentui eteenpäin, neljä suloista valoa alkoi hehkua. Suonissani kiersi absintti.


Ja sitten. La fin.



Violette Leduc: Therese ja Isabelle (1968)
Ranskankielinen alkuteos: Thérèse et Isabelle (1966)
Suomentanut: Outi Nyytäjä
Kustantaja: Weilin + Göös



Helmet-lukuhaaste, kohta 27 "Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta"