sunnuntai 26. syyskuuta 2021

Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä


Ajattelin ensin yhtä, mutta yhtä ajateltuani tulin ajatelleeksi toista ja jälkimmäinen olikin parempi ajattelu.

Siis: ensin ajattelin, että tämän kokoelman nimeksi on valittu Kafka valmistaa päivällistä, joka on toki yhden Lydia Davisin kertomuksen nimi, mutta jonka sen lisäksi voisi kuvitella omaavan erityisen kiinnostavuus- ja myynninedistämiselementin.

Kuvittele Kafka keittiössä. Niinpä.

Onhan veitset piilotettu huolella?

Tarkempi ajattelu paljastaa, että Kafka valmistamassa päivällistä on oivallisesti tiivistetty ilmaus sille, mitä Davisin kertomuksissa tapahtuu. Se tiivistää itseensä niiden sävyn ja suunnanmuutokset ja outouden tunteet. Voi tapahtua mitä vaan eli käydä juuri niin kuin voisi käydä, jos Kafkan päästäisi päivällisenvalmistuspuuhiin.


Itse asiassa, mistä luulen tietäväni, että Kafka ei oikeassa elämässään olisi ollut päivällisenvalmistamismiehiä. En mistään. Kyseessä on oma olettamukseni. Pidän siitä kiinni.


Lydia Davis (s. 1947) on arvostettu amerikkalainen kirjailija, josta kuitenkin toistaiseksi on Suomessa puhuttu varsin vähän laajemmissa kirjallisissa piireissä. Itse törmäsin Davisiin konkreettisesti ensimmäisen kerran, kun luin Lucia Berlinin teosta Siivoojan käsikirja, johon Davis on kirjoittanut esipuheen ja innostuin hänestä siinä määrin, että Berlinin kirjan jälkeen luin myös Davisin kokoelman Varieties of Disturbance.

Kafka valmistaa päivällistä on kokoelma Davisin kertomuksia ja myös osa teoksen Varieties of Disturbance tarinoista on päätynyt mukaan teokseen, jonka on suomentanut ja tekstit valikoinut runoilijanakin ansioitunut Aki Salmela. Jälkisanat kokoelmaan on kirjoittanut Harry Salmenniemi ja kuka muu muka tähän tehtävään olisikaan paremmin sopinut.

Huono juttu vaan siinä mielessä, että Salmenniemen jälkisanojen jälkeen on suht korkea kynnys sanoa Davisin teksteistä yhtään mitään, mutta kun nyt aloitin niin yritän myös lopettaa. Tämä teksti olkoon jälkisanojen jälkisanat tai paremminkin jälkiä jälkisanojen jäljistä. 


Varieties of disturbances on jäänyt mieleeni surrealismia lähenevänä teoksena, mutta kun nyt luen siitä mukaan otettuja suomennoksia ei surrealismi ole ajatuksissani päällimmäisenä. 

Hetkinen. Nyt taisin tulkita omaa vanhaa bloggaustani väärin. Ei kysymys ollutkaan surrealismista, vaan siitä surinasta, joka lähtee kärpäsestä, joka on Varieties of Disturbance -teoksen kannessa 

Todistuskappale

ja jonka vuoksi otsikoin kirjoitukseni "Surrrr! rrrr! - Lydia Davis: Varieties of Disturbance".  Ja tässä välissä huomaan, että ajatukseni ovat ajautuneet Deborah Levyn kirjaan Uiden kotiin, jonka juurikin koin osiltaan surrealistiseksi romaaniksi tai ainakin niin, että löysin siitä André Bretonin taskusta karanneen (hyvällä tavalla) häiritsevää surinaa aiheuttaneen hyönteisen.

Davisin tekstit ovat useimmiten lyhyitä, joskus vain lauseen tai kahden mittaisia ja pisimmilläänkin vain muutaman sivun pituisia joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.

Itse pidän eniten juuri hänen lyhyimmistä teksteistään, joiden ympärillä on hirmuinen maasto, joka kätkeytyy sivulla olevaan tyhjään tilaan.

Otan kohta esimerkin, mutta kirjoitan tähän nyt vielä vähän tekstiä, jotta pääsen kohtaan, jossa minun ei tarvitse enää kirjoittaa tuon kärpäskannen oikealle puolelle eli kohtaan, jossa voin alkaa kirjoittaa suoraan tämän kirjoituskentän vasemmasta reunasta.


No niin. Nyt ollaan oikeassa paikassa vasemmassa reunassa.

Salmenniemi kirjoittaa jälkisanoissa:

"Lyhytproosallaan Lydia Davis osoittaa, että riittävän tarkasti rajaamalla epäolennainen kääntyy olennaiseksi ja arkeen kätketty komiikka nousee esiin." 

Siteerasin tämän Salmenniemen lauseen tähän, koska siihen tiivistyy olennaisimmat kokemukseni Davisin kertomusten äärellä. Erityisesti kokoelman alkupuolelta löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, miten Davis lähtee liikkeelle jostakin sinänsä simppelistä (usein ihmisten välisestä) tilanteesta, jonka tarkastelu lähietäisyydeltä päätyy absurdeihin muotoihin, mutta samalla tulee paljastaneeksi jotain siitä vaikeasti tavoitettavasta hyhmästä, jota ihmisten välille on tapana pakkautua.


Lupasin edellä ottaa esimerkkejä Davisin lyhyistä teksteistä, mutta Salmenniemi pomppasi tuohon väliin, mutta palataanpa lyhyisiin. 


Seuraavissa esimerkeissä tekstin otsikko on lihavoitu ja varsinainen teksti kursivoitu. 


Kodinhoidollinen huomio

Kaiken tämän lian alla

lattia on oikeasti tosi puhdas.

*

Kevään melankolia

Onneksi lehdet kasvavat isoiksi niin nopeasti.

    Pian ne peittävät naapurin ja hänen huutavan lapsensa.

*

Kontingenssi (vs. Välttämättömyys) 2: lomalla

Hän voisi olla aviomieheni.

Mutta hän ei ole aviomieheni.

Hän on tuon naisen aviomies.

Ja siksi hän ottaa valokuvaa naisesta (ei minusta) kun nainen seisoo kukallisessa ranta-asussaan vanhan linnoituksen edessä.


Davisin tekstiä kohtaan tuntemani kiinnostus ei rajoitu siihen, mitä sivulta löytyy, vaan laajenee rajauksen ulkopuolelle. Siihen, mikä heijastuu tekstiin sen ulkopuolelta ja jonka vastaheijastuksena teksti toimii. 

Davisin minimalismissa on jotakin rauhoittavaa. Lyhyt fragmentinomaiset tarinat pysäyttävät ja luovat tilan, josta käsin niitä voi tarkastella kaikessa rauhassa. Tuntuu vähän samalta kuin taidenäyttelyssä, jossa teoksia voi tutkiskella sekä lähietäisyydeltä että vähän kauempaa ja kun etäisyys muuttuu, muuttuu sen mukana muutakin.


Usein kuulee jonkun lausuvan, että hän kyllä haluaisi lukea, mutta siihen ei ole aikaa. Harmi, sillä vaikkapa ruuhkavuosia elävät vanhemmat saattaisivat löytää suurta lohtua edellä siteeratusta tekstistä nimeltä Kodinhoidollinen huomio.


Davisin taloudelliset tarinat saavat kysymään: miksi ampua koko lippaallinen tyhjäksi, kun yksikin kuti tekee tehtävänsä paremmin kuin hyvin.



Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä

356 sivua

Siltala (2021)


sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Eveliina Talvitie: Kävin vaan uimassa, sisko


Eveliina Talvitien romaanin Kävin vaan uimassa, sisko inspiraation lähteenä on toiminut ranskalaisen näyttelijän Marie Trintignantin kohtalo. Noir Désir -yhtyeen keulakuva Bertrand Cantat pahoinpiteli vuonna 2003 tyttöystävänsä, jonka seurauksena Trintignant vajosi koomaan ja kuoli muutamaa päivää myöhemmin.

Noir Désir on ollut pitkään Spotify-soittolistallani ja samoin kuin Talvitie teoksensa jälkisanoissa olen tragediasta kuultuani pohtinut, voinko kuunnella heitä enää, koska se tuntuu likaiselta ja väärältä. 


Kävin vaan uimassa, sisko ei ole fiktiiviseen muotoon puettu toisinto Trintignantin tragediasta, vaan kolmiodraama, jossa niin ikään päähenkilö on nimeltään Marie. 

Marie on virolainen näyttelijä, joka on esittänyt pääroolia virolaisessa runoilija Marie Underin elämää kuvaavassa elokuvassa. Romaanissa on siten läsnä tavallaan kolme eri Marieta ja lisäksi Underin sukunimen merkitys 'alla' tuo teokseen vielä ihan oman -vaikkakin tahattoman - mystisen säväyksensä.


Romaanin sävy ja kirjoitustyyli tiivistyy kiinnostavalla tavalla sen nimeen. Talvitien kieli on energista ja ilahduttavan anteeksipyytelemätöntä - paikoin jopa silmää iskevän röyhkeää. Se on bootsit jalassa kirjoitettua kerrontaa, jossa feminiininen imee voimaa maskuliinisesta. Toisinaan olen löytävinäni tekstuaalisia kuohuviiniporeita, jotka tuovat mieleeni ranskalaiskirjailija Amélie Nothombin.


Marie on kokenut elämässään raskaan menetyksen ja kantaa sitä piilossa muilta. Ns. elämäntapafilosofit saavat häneltä täyslaidallisen.


"Elämä on sellaista, elämä on tällaista, ihmeellistä, kun elämäihminen jaarittelee summittaisia näkemyksiään elämästä, teennäisen uteliaana, minun tekee mieli vetää housuni alas, kumartua ja näyttää persereikäni, tässä sinulle elämää."

 

Feministiset virtaukset ovat tekstissä jatkuvasti läsnä. Milloin suoremmin, milloin enemmän 'under'. Maailma ei ole sama miehille ja naisille, eikä Talvitie anna lukijan unohtaa tätä epäkohtaa.


"Miehet saivat olla poikia. Jos aikuinen nainen, äiti, halusi olla lapsi, oli se luonnotonta."

 

Vapaus kuuluu miehille ihan eri tavalla kuin naisille. Marie haluaa olla vapaa sielu hänkin, eikä hän perusta sukupuolille määrätyistä rooleista. Vapauden maskuliininen luonne tiivistyy romaanissa kuvatussa Tentation -bändissä, jonka laulajan, naimisissa olevan Benjaminin kanssa Marie ajautuu suhteeseen. Tentation vastustaa Benjaminin suulla kapitalismia ja kaupallisuutta, mutta yksityiselämän puolella ihmiset vaikuttavat olevan Benjaminille kauppatavaraa. 


Benjamin ei kestänyt yksinäisyyttä, hän söi ihmisiä, nielaisi kokonaisena.


Kävin vaan uimassa, sisko etenee näkökulmien kautta, jotka välillä vievät tarinan nykylinjan menneisyyteen, toisinaan taas tulevaan. Siirtymät ovat sujuvia ja kerronnan jännitteen kannalta sekä perusteltuja että balansoituja. Lukijalle tarjotaan vihjeitä, joiden merkitys paljastuu vasta myöhemmin romaanissa.


Nykyisin, kun yhä useammat haluavat olla kirjailjoita, mutta eivät välittäisi lukea kirjallisuutta on ihanaa lukea tekstiä, josta ilmenee kirjoittajan lukeneisuus. Myös Talvitien elokuvien ja (populaari)kulttuurin tuntemus rikastuttavat kerrontaa ja tuovat siihen lisää ulottuvuuksia. Teoksesta mm. löytyy nyökkäys Kerouacin kulttiteokseen Matkalla (On the Road, 1957), mutta se saa Talvitien käsittelyssä raikkaan feministisen ilmentymän.


Marien virolaisuus sekä hänen rakkautensa Viroa ja virolaisuutta kohtaan sekä virolaisuuden läsnäolo teoksessa ylipäätään luovat teokseen kiinnostavan kerroksen, joka saa näkemään naapurimaamme uudessa valaistuksessa.

Teoksen feminismi ei ole tippaakaan osoittelevaa, mutta se tekee selväksi naisten ja miesten väliset valta-asetelmat ja niistä aiheutuvat seuraukset. Kävin vaan uimassa, sisko on viettelevän raikas pyörre, joka kaappaa lukijan kainaloonsa ja sitten mennään eikä meinata.





Eveliina Talvitie: Kävin vaan uimassa, sisko

197 sivua

Into (2021)


Kiitos kirjasta Into!

sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä


Tapahtui jotakin merkillistä, kun pidin ensimmäistä kertaa Helmi Kekkosen uutuusromaania käsissäni. Tapahtui Ferrante.

Jokin teoksen nimessä. Tämän naisen elämän herättämä tunne Ferrantesta, eikä siinä kaikki. Heti romaanin alussa on hautajaiset. 15-vuotiaan Helenan äidin hautajaiset. Myös Ferranten romaanin Amalian rakkaus alussa on hautajaiset. Siinäkin päähenkilön äiti on kuollut ja kuukautiset alkavat kesken hautajaisten. Myös Helenan kohdalla kuvataan kuukautisia, niiden tuottamaa lähes halvaannuttavaa kipua. Eikä siinäkään kaikki.

Katsoin pari viikkoa sitten elokuvasovituksen Ferranten Amalian rakkaudesta, jossa tytär pukeutuu punaiseen mekkoon. Myös Helena valitsee punaisen mekon hautajaisasukseen ja se on siinä mielessä kummallista, että Suomessa ei ole tapana pukeutua kirkkaisiin väreihin hautajaisissa. Kuvat menevät päässäni vähän päällekkäin. Amalian rakkauden aikuinen nainen ja 15-vuotias Helena punaisissa mekoissaan.  Lisäksi sekä Amalian rakkauden että Tämän naisen elämän äitien elämä päättyy samalla tavalla. 

Tuulee vahvasti Napolista.


"Surua ja kipua voi paeta vain tiettyyn pisteeseen saakka, eivätkä ne koskaan lakkaa odottamasta sinua."


Tämän naisen elämä on Helenan kasvutarina mielenterveysongelmista kärsineen äidin sekä tämän tekemän itsemurhan varjossa. Teoksen nykytasolta tehdään vierailuja Helenan lapsuuteen. Kursiivilla kirjoitetut menneisyyden tapahtumat antavat avaimia siihen, miksi Helenan elämä aikuisena on sellaista kuin se on.

Helenan menneisyyttä kuvaavien jaksojen kertoja on muisteleva, aikuinen Helena, joka kuvaa kokemaansa asioiden tapahtumahetken preesensissä. Näin syntyy vaikutelma Helenan menneisyyden rekonstruktiosta ja samalla kuvauksen preesens-muoto korostaa, miten lapsena ja nuorena koettu on edelleen vahvasti Helenan elämässä läsnä. Miten aikuisuus rakentuu lapsuuden varaan, sen huojuville tukipuille.

Kekkonen kuvaa herkin sävyin, miten äidin ongelmat käärivät tyttären todellisuuteen, joka erottaa hänet ikätovereista. Mielenterveysongelmista kärsivän lapsi ei ole kuin kuka tahansa. Hänen ympärillään on näkymätön seinä, johon jää jälkiä äidin sairaudesta, siihen kuuluvista mielialojen vaihteluista sekä sylin ja hoivan puutteesta. Elämää hallitsevasta arvaamattomuudesta.

Lapsen on vaikea käsittää, miksi äiti ei ole niin kuin muiden äidit. Epävarmuus kuin kalteva lattia. Äidin mielialoista ei voi koskaan etukäteen tietää, mihin suuntaan ne viettävät. Tunne siitä, että on silmätikku ja että muut puhuvat äidistä vähemmän mairitellen, vaikka yrittävätkin pitää sen salassa. Aina jotakin tihkuu. "Meidän äiti sanoi että teidän äiti vaan nukkuu kaikki päivät eikä koskaan siivoa, ettei sillä tavalla voi olla", sanoo Helenan paras ystävä Anna-Liisa.


Tämän naisen elämässä on hetkiä, jolloin äiti ikään kuin kurkottautuu kohti yleisesti hyväksyttyä äitiyden mallia. Yrittää toimia niin kuin äitien kuuluu. Äidin yhtäkkinen tekemisen into tuo vahvasti mieleen John Cassavetesin elokuvan Naisen parhaat vuodet, joka kertoo perheenäidin mielenterveyden romahtamisesta ja jossa Gena Rowlands tekee unohtumattoman ja karmaisevan tarkan roolityön äitinä, joka yrittää pitää kiinni äitiydestään samalla kun hän ajautuu yhä syvemmälle oman mielensä labyrintteihin.

Mielenterveysongelmista kärsivien vanhempien lapset jäävät usein yksin tilanteensa kanssa. Niin Helenakin. Äidin sairaudesta ja kuolemasta kasvava kipu kiertyy kovaksi kiveksi hänen sisälleen ja saa somaattisen ilmaisunsa Helenan kuukautiskipujen kautta.  

Rikkinäinen tuntee usein halua tai tarvetta hoitaa muita rikkinäisiä. Helena päätyy aikuisena töihin lastensuojeluun. Äkkiä olen lukiessani keskellä Ylen:n tuottamaa tv-sarjaa Pala sydämestä ja Lotta Lehtikarin esittämän päähenkilön kasvot liimautuvat Helenan kasvojen päälle.


Tämän naisen elämä on syvästi emotionaalinen romaani, jota lukiessa ei voi olla itkemättä, vaikka kyyneleitä ei silmäkulmista valuisikaan.  Se on kuin akvarelli,  jossa musta muuttuu väreistä yhä hallitsevammaksi ja yhtään heleää väriä ei ole jäljellä siinä vaiheessa, kun Helena ymmärtää, että rakkaus ei riitä häntä pelastamaan.  


"Koska kyllä minä sen näin, miten paljon sinä pidit sisälläsi, kaikilta piilossa, enkä silti osannut auttaa."


Kekkonen kuvaa henkeäsalpaavasti perheensisäistä hiljaisuutta ja puhumattomuuden kulttuuria.  Erityisesti isän ja tyttären välinen hyvää tahtoa täynnä oleva sekä syyllisyyden tunteista painava kohtaaminen ja sen sisältämä kömpelyys on kuvattu niin taiten, että siitä lukiessa rintaa alkaa väkisinkin pakottaa. Tulee halu pelastaa Helena ja hänen isänsä, mitä se sitten käytännössä tarkoittaisikaan.

Vaikka äiti on poissa hän jatkaa elämäänsä Helenassa ja vie tytärtä kohti omaa kohtaloaan kuin se olisi noiduttu polku, jota ei voi jättää kulkematta.  Romaani saa lukijan myös kysymään, että kenen naisen elämästä on loppujen lopuksi kysymys. Äidin vai tyttären?

Tämän naisen elämä on vahva ja kipupisteinen romaani,  joka laajenee kannanotoksi mielenterveysongelmista puhumisen ja avunsaannin tärkeydestä. Romaanin hienosta ulkoasusta vastaa Elina Warsta.


 


Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

209 sivua

Siltala (2021)

Kiitos kirjasta!


torstai 9. syyskuuta 2021

Miriam Toews: Naiset puhuvat


Naiset puhuvat (Women Talking) on ensimmäinen kanadalaiselta Miriam Toewsilta suomennettu teos.  Itse olen lukenut häneltä aiemmin romaanin All my puny sorrows ja siitä kirjoittamani bloggaus alkaa sanoilla: "NYT. Tämä nimi kannattaa pistää mieleen." Luettuani Naiset puhuvat on syytä toistaa nämä sanat.

Naiset puhuvat on hyvin erilainen romaani kuin All my puny sorrows, joka kertoo kahdesta sisaresta, joista toinen haluaa tehdä itsemurhan ja toinen estää häntä sitä tekemästä. Yhteistä näille kahdelle teokselle on, että kumpikin ammentaa tosielämästä. All my puny sorrows Toewsin omista kokemuksista, Naiset puhuvat taas mennoniittayhteisössä tapahtuneista seksuaalisen väkivallan teoista naisia kohtaan.

Teoksen saatesanoissa Toews kertoo, miten bolivialaisessa mennoniittayhteisössä vuosien 2005 ja 2009 välillä siirtokunnan miehet tainnuttivat naiset eläimille tarkoitetulla nukutusaineella ja raiskasivat heitä. Miehet tuomittiin teoistaan ja passitettiin vankilaan, mutta hyökkäykset naisia kohtaan jatkuivat.

Toewsin romaania on verrattu Margaret Atwoodin teokseen Orjattaresi (The Handmaid's Tale, 1985), jonka kanssa se jakaa naisten äärimmäisen alistamisen tematiikan. Muistan Atwoodin jossakin haastattelussa sanoneen, että kaikki, mistä hän Orjattaresi-romaanissa on kirjoittanut on myös tapahtunut jossakin päin maailmaa. Vaikka mennoniittasiirtokunnan julmuudet sijoittuvat 2000-luvulle eivätkä siten voi kuulua Atwoodin romaanin lähdeaineistoon tarjoaa maailma jatkuvasti esimerkkejä siitä, miten naisia alistetaan ja kohdellaan kuin orjia. Viimeisimpänä tässä "sarjassa" voisi mainita talibanin valtaannousun Afganistanissa.


Naiset puhuvat on kuvaus mennoniittayhteisön naisten järjestämästä kokouksesta, jossa he käyvät keskustelua siitä,  miten heidän olisi miesten tekemiin tekoihin parasta reagoida. Vaihtoehtoja on kolme: ei tehdä mitään, jäädään siirtokuntaan ja taistellaan miehiä vastaan, lähdetään siirtokunnasta. Koska naiset eivät osaa lukea esitetään nämä vaihtoehdot heille kuvamuodossa.

Kokouksesta pitää pöytäkirjaa August Epp, joka eroaa yhteisön muista miehistä radikaalilla tavalla, sillä hänen vanhempansa ja hänet osana perhettä karkoitettiin nuorempana yhteisöstä ja hän asui vuosia Britanniassa. August vaikuttaisi olevan naisten luottohenkilö ja tarpeellinen hahmo paitsi luku- ja kirjoitustaitonsa vuoksi myös siksi, että hänellä on paljon sellaista tietoa, jota naisilla itsellään ei ole. 

Se, että muistiinmerkitsijänä toimii mies aiheutti minussa hämmennystä, vaikka kyseessä onkin olosuhteiden sanelema pakkoratkaisu. Toki asiaa voi tarkastella myös niin, että Augustin toimiminen kirjurina tekee tilanteesta siinä mielessä herkullisesti kihelmöivän, että kerrankin miehen on todella kuunneltava naisia ja vielä kirjoitettava ylös, mitä he sanovat. Puheet eivät jää pelkästään puheiksi, vaan niistä muodostuu myös kirjallinen dokumentti.


Vaikka kokousta edeltävät tapahtumat ovat karmaisevia, on Toewsin romaanin perussävy lämmin ja humoristinen. Miesten teot kuuluvat romaanin alkua edeltävään aikaan, eikä niitä teoksessa kuvata tarkemmin.

August pyrkii kirjaamaan ylös naisten puheet, mutta tehtävä osoittautuu vaikeaksi, sillä naiset puhuvat usein yhteen ääneen ja käyttävät paikallista kieltä, jonka hän joutuu päässään kääntämään englanniksi. 


Naisten eri vaihtoehtoja pohtiva keskustelu on polveilevaa ja johtopäätöstä kohti ponnistelu muistuttaa piipun valintaa Alastalon salissa tai Suomen hallituksen pyrkimyksiä tehdä koronapandemian hallintaan liittyviä päätöksiä. 


Päätöksenteon esteeksi nousee yhä uusia kysymyksiä, joihin olisi löydettävä vastauksia ennen kuin päätös voidaan tehdä. Oikeuttaako naisten itsensä ja heidän lastensa suojelu lähtemisen? Miten tulisi menetellä poikalasten suhteen, jos päädytään lähtemään siirtokunnasta? Minkäikäiset pojat otettaisiin mukaan? Pitäisikö tekoihin syyllistyneille miehille antaa anteeksi? Jos miehet allekirjoittaisivat manifestin, jossa lupaavat olla kaltoinkohtelematta naisia, pitäisikö heidät myöhemmin ottaa osaksi naisten elämää paikassa, johon he siirtokunnasta lähtevät?

Naiset pohtivat asemaansa suhteessa eläimiin. Ovatko he enemmän ihmisiä vai eläimiä? He määrittävät itsensä kovaa ydintä suojaavaksi pehmytkudokseksi ja totetavat yhden naisista, Salomen, suulla: "Siirtokunta on Mustameri ja me olemme sen "salaperäiset syvyydet"". 

Kysymysten ratkaisua vaikeuttaa se, että naiset pyrkivät löytämään ratkaisuja, jotka olisivat sopusoinnussa raamatun oppien kanssa. Siirtokunnassa miehet ovat vastanneet raamatun tulkinnasta, joten naisilla lukutaidottomina ei voi olla todellista tietoa siitä, mitä raamatussa opetetaan ja mikä taas on miesten tulkintaa.

Naisten pohdinnat nostavat esiin eettisesti vaikeasti ratkaistavia asioita ja monien esiin tulevien kysymysten ratkaisemiseen tarvittaisiin vähintäänkin uskonnonfilosofian pidempi opintomäärä.



Naiset puhuvat laajenee isoihin sfääreihin alkaen siitä, mitä tarkoittaa olla nainen ja miten nainen määritellään. Keskustelun ulottuvuudet asettuvatkin kiinnostavaan ristiriitaan sen kanssa, että naiset eivät osaa lukea. Tästä huolimatta heillä on kyky tarkastella asioita hyvin monelta eri kantilta ja heidän puheissaan on viisautta, joka saa lukijan hymyilemään. Toki hymy myös helposti hyytyy, kun alkaa miettiä, mitä kaikkea nämä naiset olisivatkaan voineet saavuttaa, jos he eivät olisi joutuneet elämään eristyksissä ja miesten armolla siirtokunnassa.

Keskustelun aikana tunteet kuumenevat, eikä tilannetta helpota se, että miehet ovat palaamassa siirtokuntaan kärsittyään rangaistuksensa. Aikaa ei ole hukattavaksi tuntiakaan.







Miriam Toews: Naiset puhuvat
Women Talking
Suomennos Kaisa Kattelus
Kustantamo S&S (2021)

Kiitos kirjasta S&S!


sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Piia Leino: Lakipiste


Ensin oli Taivas. Sitä seurasi Yliaika ja nyt on vuorossa vuoteen 2045 sijoittuva Lakipiste, joka päättää Piia Leinon lähitulevaisuuteen sijoittuvan trilogiasarjan.


Kaikille kolmelle teokselle on yhteistä, että niiden herättämät epämukavuuden tunteet ja paikoin suoranainen kauhu syntyvät siitä, että kuvatut tapahtumat saattavat hyvinkin toteutua parin vuosikymmenen kuluessa. 

Trilogia saa kysymään, mitä pitäisi tehdä, jotta emme ajautuisi Leinon teoksissa kuvattuihin olosuhteisiin ja elämisen tapaan? Jos siis reagointiin ylipäänsä on enää aikaa. Ehkä olemme jo ohittaneet lakipisteen.


Taivas ja Yliaika ovat olleet siinä määrin vetäviä "pakkauksia", että kun sain käsiini Lakipisteen en pystynyt olemaan aloittamatta lukemista heti sillä siunaamalla, vaikka moni muu teos oli kesken. Ajattelin, että luen vähän alkua, mutta niinhän siinä kävi, että Lakipiste ei päästänyt otteestaan ja luin sitä puoliväliin samoin tein ja loput seuraavana aamuna.  

Lakipisteen päähenkilö Aaro Kangas on Googlen palveluksessa oleva toimittaja ja kun hommat eivät oikein luista hän lähtee etsimään virkistystä ja uutta vauhtia Tammilaakson ekoyhteisössä järjestetystä retriitistä. Kun Aaro saa tietää Googlen työntekijältä, että kaikki Tammilaaksossa ei ole sitä, miltä aluksi näyttää, hän päätyy pidemmälle komennukselle tutkimaan yhteisön ihmisiä ja toimintaa.

Ulkomaailmassa tapahtuu kummallisia onnettomuuksia. Yksi kuolee jumittuneeseen kelluntatankkiin, pari muuta älykaasuliedestä alkunsa saaneessa tulipalossa ja kodin älylaitteet eivät nekään toimi ihan niin kuin oisi tarkoitus.

Oman uhkansa muodostaa se, että netissä on vaikeaa - ellei täysin mahdotonta - tietää kenen kanssa on oikeasti tekemisissä. Aaro joutuu myös huomaamaan, että itse asiassa ei ole takeita myöskään siitä, että toinen osapuoli nettikeskustelussa on edes ihminen.


Tammilaaksossa on älylaitekielto. Ei puhelimia, ei tietokoneita. Siellä Aaro, joka toimittajana saa erityisluvan pitää käytössään läppärinsä, ensimmäistä kertaa elämässään lukee paperista sanomalehteä ja viehättyy siitä informaation jakamisen välineenä. 


Yhteisö on vastakohta yksin tietokoneidensa ääressä kyyröttäville.


Sielumme hakevat yhteyttä silloinkin, kun emme puhu, ja siksi yksinäisten ruutujen äärestä löytyy vain yksinäisiä ihmisiä.

 

Lakipisteessä esiin nousevat myös talouden älylaitteiden tietoturvaan liittyvät aukot ja ne vaarat, joita ne asettavat turvallisuudelle. Olen jo aiemmin päättänyt, että en hanki kotiini yhtään enempää älylaitteita kuin on välttämätöntä ja Leinon romaanin luettuani päätökseni on yhä vahvempi.

Lakipiste on dystopinen jännityskertomus, joka hyödyntää suljetun yhteisön potentiaalia. Kuka tahansa Tammilaakson asukkaista saattaa olla hakkeri ja romaanin juoni muistuttaakin tässä suhteessa Agatha Christien teosta Eikä yksikään pelastunut (And Then There Were None, 1939). Aaro tietää, että joku yhteisön jäsenistä on syyllinen uutisissa kuvattuihin tekoihin, mutta tämän henkilön identiteetin selvittäminen on uhkarohkea ja vaarallinen tehtävä. Aaron urakkaa ei helpota rakkauden mahdollisuuden ilmestyminen kuvioihin.

Tammilaaksossa eletään yksinkertaista elämää sopusoinnussa luonnon kanssa. Siellä ihminen ei ole kaiken valtias, vaan osa ekosysteemiä. Ihmisinä tammilaaksolaiset ovat sekalaista seurakuntaa. Yhteisön johtaja on karismaattinen julistaja. Yksi heistä taas on entinen radikaali ja asuu metsään rakentamassaan korsussa ja muistuttaa ulkonäöltään enemmän peikkoa kuin ihmistä. Toinen on jättänyt tuomarin työt huomattuaan, että tekoäly hoitaa hänen hommansa paremmin. Kolmannella tuntuu olevan jatkuvasti jotakin Aaroa vastaan.

Lakipisteen jännityskertointa lisäävät tekstin välissä olevat katkelmat Zeniitin päiväkirjasta. Kuka on Zeniitti ja mikä on hänen lopullinen päämääränsä? Romaani tihentyy ja tiivistyy edetessään ja ehdin luoda päässäni monenlaisia skenaarioita loppuratkaisun suhteen, mutta Leino onnistui yllättämään minut täysin.

Leinon romaanin herättämät epämukavuuden tunteet eivät jää pelkästään romaanin sisäisiksi, vaan ne nostavat jatkuvasti esiin kauhukuvia omasta konkreettisesta tulevaisuudestamme. Myöskään Lakipiste ei lopu viimeisen sanan ja pisteen jälkeen, vaan sen esiintuomat mahdolliset kehityssuunnat jatkavat olemassaoloaan lukijan päässä. Teoksen lukemisen jälkeen on mahdotonta huokaista, että onneksi tämä oli "vain" romaani. Entäpä jos ei ollutkaan? Entäpä jos luin juuri siitä, millaista elämämme tulee olemaan jo melko pian tulevaisuudessa?

Lakipiste nostaa esiin pelottavia tekoälyn potentiaaliin liittyviä kysymyksiä.  Mihin tarvitaan ihmisiä, jos tekoäly hoitaa asiat paremmin ja tehokkaammin? Kuuntelin joku aika sitten tekoälyä käsittelevää podcastia, jossa pohdittiin, mitä tehdään siinä vaiheessa, kun tekoäly on saavuttanut pisteen, jonka jälkeen ihmisen ei enää ole mahdollista kontrolloida sen toimintaa. Jos tekoäly toimii kuin hyvis on meillä toivoa, mutta jos se noudattaa pahiksen reseptikirjaa on kovin vähän tehtävissä.

Piia Leino hyödyntää jännitysdystopian mahdollisuuksia ja ulottuvuuksia taiten kautta koko trilogian ja Lakipiste on sille ansiokas päätös. 



Piia Leino: Lakipiste

238 sivua

Kustantamo S&S (2021)


Kiitos kirjasta S&S!