Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on kesäkuu, 2015.

Emma Healey: Elizabeth is missing

When you are old and grey and full of sleep, And nodding by the fire, take down this book, And slowly read, and dream of the soft look Your eyes had once, and of their shadows deep W.B. Yeats Emma Healeyn romaanin 80-kymppinen Maud sai pääässäni soimaan ylle lainaamani W.B. Yeatsin sanat. Olla vanha. Olla harmaa. Olla unta täynnä. Maudin muisti on haurasta paperia. Kuin juusto, jonka reiät vaihtelevat paikkaa. Kaikenlaista on tullut elämän aikana luettua, mutta ei mitään vastaavaa kuin Elizabeth is missing. Se on ainutlaatuinen, riemukas ja pakahduttava.  Emma Healey on luonut tarinan, joka toimii kuin simulaattori, jonka avulla lukija voi kokea, miltä tuntuu olla muistisairas. Kun oma tytärkin muuttuu vieraaksi ja tunnistamattomaksi. Kun ei muista, mikä on se paikka, jossa on ja miten sinne on päätynyt. Kun ei muista sitäkään, kuinka monta kertaa on käynyt poliisiasemalla tekemässä katoamisilmoituksen ystävästään ja tämän vuoksi käy tekemässä sen yhä uudesta

Grace McClee: The Offering

Jos painajaisunesta ei heräisikään. Jos jäisikin siihen maailmaan, jossa pelko koputtaa ruumista edestä takaa sivulta alhaalta ylhäältä mitä niitä suuntia onkaan. Tai jos heräisi, mutta se kaikki olisi yhä läsnä pinnan alla. Musta öljynläikikäs vesi - hapokas kuin vanhaksi mennyt viini. Onneksi on olemassa Baileys-kirjallisuuspalkinto, jonka ehdokaslistoilta olen löytänyt lukuisia kiinnostavia teoksia. Grace McCleenin romaani The Offering on niistä yksi. Piirrän teille saaren, joka sijaitsee kaukana mantereelta. Saareen piirrän talon ja taloon perheen: isän, äidin ja tyttären nimeltä Madeline. Heidän sydämiinsä ruiskutan uskonnon, sen tiukat lait ja opetukset. Ripustan tämän piirustuksen seinälle ja otan uuden paperi2arkin. Siihen piirrän Madelinen ja hänen koiransa Elijahin. Kaverien kohdalla on pelkkää valkoista, sillä Madeline ei käy edes koulua, koska siellä hän voisi saada vääränlaisia vaikutteita niiltä, jotka eivät ole uskovia. Kuuntelen taivaasta kuuluvaa laulu

Azar Nafisi: Reading Lolita in Tehran - a Memoir in Books

Ostin Azar Nafisin teoksen ihan pelkästään sen nimen perusteella tietämättä siitä ennalta yhtään mitään. Lolita ja Teheran vaikuttivat lupaavalta yhdistelmältä, varsinkin kun viime aikoina olen tuntenut melkoisen suurta Nabokov-heikotusta. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että Reading Lolita in Tehran on hurja teos. Se vie mukanaan iranilaiseen kulttuuriin ja kirjallisuuden transformatiiviseen voimaan. Paikoin teos lähenee kirjallisuudentutkimuksellista esitystä. Asia, jonka itse koin pelkästään myönteiseksi, sillä Nafisin tapa tarkastella kirjallisuutta on sekä tarkka, yllätyksellinen että nautinnollinen. Tämän teoksen luettuani katson itsekin kirjallisuutta toisin. Huomaan oman laiskuuteni ja leväperäisyyteni, mitä tulee kirjoista bloggaamiseen. Nafisi osoittaa, miten suuria kysymyksiä ja mestarillisia tulkintoja kirjalliset teokset tarjoavat ja hänen havaintojensa rinnalla omat muutamat sanani vaikuttavat niin kovin vaatimattomilta ja harrastelijamaisilta. Kyllä vaan, olen tosihei

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Yö oli kuulas, aavistuksen pakkasella, ja Franzin hengitys höyrysi. Hän tunnusteli asetta taskussaan, siveli sormillaan rungon pintaa samalla kun käveli kohti huoltoasemaa. Hän tunsi olonsa turvalliseksi ja kokonaiseksi, tunsi pelon ja vihan kaikkoavan kun vain puristi pistoolia. Se täytti tyhjyyden hänen kädessään. Keskusteluissa Elina Hirvosen romaanista 'Kun aika loppuu' olen pannut merkille, että lukijat ovat kaivanneet Hirvoselta selitystä sille, miksi romaanin päähenkilö Aslak päätyi ampumaan ihmisiä. Miksi nuoresta miehestä tulee tappaja? Tähän kysymykseen vastaa Pärttyli Rinne romaanillaan 'Viimeinen sana' ja komeasti vastaakin. *  'Viimeisen sanan' Franz on lukion viimeisellä luokalla oleva poika, josta on tuleva suuri ajattelija, joka luo uuden filosofian. Näin hän ainakin itse uskoo. Muissa ihmisissä hänen suuret puheensa eivät herätä kovin suurta innostusta, vaan pikemminkin tekevät hänestä oudon ja ulkopuolisen. Jouk

Don DeLillo: Esittäjä

Aika leviää olemisen saumoihin. Se lävistää ihmisen, luo ja muovaa. Minä leviän Don DeLillon Esittäjän sivuille. Don DeLillo kirjoittaa kirjaimia, joista tulee sanoja, lauseita, merkityksiä. Merkityksiä merkityksen vieressä. Merkityksiä, jotka olemme joskus unohtaneet. Joskus taas unohtaneet unohtaa. Kirjan sivuille kasvaa lattia. Kun aika leviää olemisen saumoihin näen Pina Bauschin toistamassa liikettä mekaanisen musiikin soidessa taustalla. Pina Bausch lävistää ihmisen, luo ja muovaa . Tanssii Don Delillon sanoihin, joista tulee jättimäisiä monella tapaa. Luen sängyssä. On tungosta. * Lauren ja Rey syövät aamupalaa. Kaikki on tavallista. Kaadetaan tuoremehua, paahdetaan leipää, tehdään edestakaisia käyntejä jääkaapille. Lauren on performanssitaiteilija, Rey elokuvaohjaaja. Jokainen aamu on performanssi sekin. Jokainen aamu niiden ihmisten elokuva, jotka tähän aamuun osallistuvat. Mutta: ilmassa roikkuu sanomaton painava. Samanlaisia aamuja on ollut kymmeniä

Katarina Wennstam: Petturi

Siitä puhutaan ja se aiheuttaa kuohuntaa. Yksissä se herättää inhoa ja jopa suoranaista vihaa. Toiset taas pitävät vähintäänkin kummallisena, että tämä asia herättää niin voimakkaita tunteita. Kolmansia ei voisi vähempää kiinnostaa. Kyse on homoseksuaaleista urheilijoista, joka on myös Katarina Wennstamin Petturin aihe. Heti alkuun on todettava, että pidän Wennstamin tyylistä sekoittaa keskenään yhteiskunnallinen pohdinta, feminismi ja jännityskertomus. Pidän myös hänen kiihkottomuudestaan, paasamattomuudestaan ja julistamattomuudestaan. Jos kaipaa hiuksianostattavaa jännitystä, verta, ihmisenpaloja ja myynnin edistämiseksi kirjoitettuja sadistisia seksikuvauksia, ihmiskauppaa, rituaalimurhia ja lasten hyväksikäyttöä, kannattaa pysyä kaukana Wennstamista. Hänellä kun on muutoinkin tapana kirjoittaa aiheistaan niin, että tapahtumat voisivat olla suoraan tosielämästä. * Petturi on ensimmäinen osa Wennstamin uuttaa dekkaritrilogiaa. Tarina kytkeytyy vahvasti jalkapalloon

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Graffitiseinä Berliinissä, kuva by Omppu Metro on suomalaisen kirjailijan Jari Järvelän luoma fiktiivinen henkilöhahmo ja ns. Metro-trilogian päähenkilö. Metro on myös Helsingissä toimiva, Suomen ainoa ja maailman pohjoisin metrojärjestelmä. (lähde: wikipedia) Hupsista. Nyt tuli vähän hypättyä tulevaisuuteen, mutta parin vuoden kuluttua tämän bloggauksen ensimmäinen lause mitä suurimmalla todennäköisyydellä pitänee paikkaansa. Tyttö ja rotta nimittäin päättyy tavalla, joka suorastaan huutaa jatko-osaa. * S-bahnin kolisevassa vaunussa matkasi kanssani neljä parasta ystävääni. Ainoaa  ystävääni. Kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä meistä olisi kaksi kuollut ja kolmas makaisi asfaltilla jalka paskana. Se kolmas olisin minä. Tyttö ja rotta katapulttaa lukijan keskelle Berliiniä, jossa Metro ystävineen istuu junassa matkalla tekemään seuraavaa iskuaan. He ovat sekalainen joukko kadun vähemmän aurinkoisen puolen kulkijoita. Ryhmä nimeltä Jäärotat, joihin Metron l

Per Petterson: Hevosvarkaat

Katsoin uudestaan Jonia, ja silloin hän oli jo kumartunut eteenpäin, ja toisella kädellään hän repi [linnun]pesän irti oksanhangasta, piteli sitä edessään suoran käden varassa ja rusensi sen tomuksi sormiensa välissä vain muutaman sentin päässä silmistäni. * Hevosvarkaat on melkeinpä käsittämättömän raskas kirja. Tämä ei johdu siitä, että Pettersonin kirjoitustapa olisi erityisen raskas, eikä oikeastaan edes siitä, että teoksessa käsitellyt asiat ovat raskaanpuoleisia. Pikemminkin kyse on siitä, että teos on niin täynnä pinnanalaisia jännitteitä, vuosikausia kerääntynyttä pahaa oloa, luopumista ja pettymyksiä, jotka on pantu ämpäriin ja kansi päälle. Lukiessani olen tuossa ämpärissä ja ponnistelen saadakseni kannen liikkumaan. Se, että Hevosvarkaat on raskas, ei tarkoita, etteikö se olisi hyvä teos. Asia on juuri päinvastoin. Vaatii suurta lahjakkuutta kuvata elämän raskautta kuvaamatta varsinaisesti  juurikaan itse asioita, jotka tuon raskauden ovat aiheuttaneet. Kuva

Anu Holopainen: Ihon alaiset ja Jenni Fagan: The Panopticon

Ring ring! Herätys ja huomio!  Jos mielesi on tehnyt lukea dystopiaa, mutta se on jäänyt pohdiskelun asteelle, tässä on nyt teos, jonka myötä on helppo uida tämän genren liiveihin. Ihon alaisissa muokataan. Kaikkia niitä osia, joita ihmisessä on. Lisätään, poistetaan ja työstetään. Toisinaan leikataan luutakin. Kauneusklinikoilla syntyy täydellisennäköisiä muovi-ihmisiä, jotka vastaantullessaan julistavat koko olemuksellaan, että on vanhanaikaista olla luomu eli muokkaamaton. Pois tieltä köyhät ja rupsahtaneet, maailma on muokattujen. Tämä on tulevaisuutemme, vaikka joku vielä yrittääkin puhua siitä, miten rypyt ja arvet ovat kauniita, koska ne kertovat eletystä elämästä. Anu Holopainen iskee neulansa ulkonäkövaatimusten valtimoon ja runttaa ihan kunnolla. Eletään maailmassa, jossa iirismuokkauksia, labioplastioita, kiristyksiä ja pursotuksia ostetaan klinikoilta kuin Ruispaloja lähi-Siwasta. Ruumiista on tullut teatteri. Näyttämö, jonka kautta julistetaan olemassaoloa tur