Märta Tikkanen: Personliga angelägenheter (BAR Finland 2)

Märta Tikkanen, hjärtligt välkommen till Bar Finland. On suuria kunnia saada sinut asiakkaaksi. 

Oikeastaan tiesin sen jo silloin, kun päätin lukea Märta Tikkasen romaanin Personliga angelägenheter (PA). Tiesin, koska olen lukenut tämän romaanin ennenkin.  Tiesin, että PA herättäisi eloon usemmankin menneisyyteni ihmisen, joista osaa en kovin välittäisi muistella. Heistä ensimmäisenä tuli G. Hänellä on villit hiukset, mustat farkut ja musta t-paita. Hän seisoo ikkunassa. Minä istun tuolissa kauempana ja ajattelen, että nyt on  hetki, jolloin G piirtyy muistiini. Se, miten hän seisoo. Hänen asentonsa. Valo hänen hiuksissaan. Nyt on se hetki, kun G. jää minuun, eikä enää lähde. Niin kävi. Kun kirjoitan tätä, G. liikuskelee kylkiluideni takana. Piirtää siellä taloja, koska on ammatiltaan arkkitehti.

On aamu. Hengitän syvään, hengitän ulos. Hengitykseni on täynnä yksityisiä asioita. En tiedä, miten Märta Tikkanen sen tekee ja en oikeastaan haluakaan tietää. Haluan olla täysin itsekeskeinen ja keskittyä pelkästään nauttimaan Tikkasen tekstistä. Siitä, miten hän kirjoittaa siitä, mistä ei voi kirjoittaa ja mille ei ole sanoja. Silti hän tekee sen. Hän kuvaa rakkauden ja sen mahdottomuuden. Hän kuvaa rakkauden ihanuuden, kamaluuden, kaipauksen, alhaisuuden, pitkämielisyyden, viimeisen käyttöpäivän. Hän kuvaa sen tavalla, joka tuntuu sormenpäissä, kun ne jo melkein ovat kiinni rakastetun ihossa, mutta ei vielä. Ei ihan vielä.

Personliga angelägenheter jakautuu kahteen osaan. Niistä ensimmäisessä kerrotaan naisesta nimeltä AnnaCi, joka kaipaa rakastettuaan, joka on lähtenyt  kauas pois merten taakse päästäkseen selville omista tunteistaan. Erossaolon aika kestää 63 päivää ja kappaleet on otsikoitu erossaolopäivien mukaan. 

AnnaCi on ammatiltaan toimittaja. Ero rakastetusta saa hänet kirjoittamaan tarinaa hänestä itsestään. Tarinaa, jonka hän antaa rakastetulle, jos tämä palaa. 

Jos.

AnnaCi:n isä on kuollut, kun hän oli hyvin pieni, eikä hän tiedä isästään paljoakaan. Hänen äitinsä on jo pahasti dementoitunut, eikä AnnaCi:llä ole ketään, jonka avulla saada selville, millaista äidin ja isän yhteiselämä oli. Äidille AnnaCi oli lapsena lähinnä este. Tehtävä, joka piti suorittaa mieluummin mahdollisimman nopeasti. Nyt äiti ei enää muista. Eräänä päivänä AnnaCi löytää perheen saaristolaistalon piironginlaatikosta kirjeen, joka osoittautuu rakkauskirjeeksi hänen isälleen. Sen on kirjoittanut arvoituksellinen C. ja AnnaCi liittää sen osaksi omaa kertomustaan.

Kuka oli C.? C, joka kirjoitti: "Ei ole ihan viisasta rakastaa niin kuin sinua rakastan. Halusin vain sinun tietävän."*

AnnaCi:lle selviää, että isällä oli myös elämä, josta hän ei tiedä mitään. PA:n toinen osa kertoo siitä. Se on AnnaCi:n isän Lorentzin ja Cecilia-nimisen naisen välinen rakkaustarina tai ehkä pikemminkin rakkausmahdottomuustarina.

KOP KOP

Bar Finlandiin astuu sisään Tomas Ledin. Retuuttaa perässään vanhaa biisiään nimeltä Tillfälligheternas spel (Sattuman leikkiä). Ole hyvä Tomas, anna mennä. Nyt on vappuaatto ja laulusi sanat on kuin tehty Lorentzille ja Cecilialle.

"olimme jättäneet kaiken, lähteneet tiehemme

seurasimme intohimoa, sen jokaista sokeaa askelta

hän oli kaunein, minä olin tuuliajolla oleva vene

olimme kaksi eksynyttä pelinappulaa,

joilla sattuma leikki

Ja minä ymmärsin, vaikka en olisi halunnut ymmärtää

että toisen meistä oli noustava ja lähdettävä

niinpä hymyilin ja olin samaa mieltä kaikesta mitä sanoit

ja tilasin pöytäämme lisää viiniä"**

Kiitos Tomas.

*

Tikkasen teksti on sanamagiaa. Se on tinkimätöntä. Se on pinnanalaista ja irti maasta. Se on oma todellisuutensa, todempi kuin se mitä on ympärilläni. Se satuttaa suloisesti. Se satuttaa kivuliaasti. Sillä on rakkauden ominaisuudet. Rakkauden, joka tunnustaa peittää lietsoo ja on kaikin tavoin suorastaan rasittava, koska vaatii aina vaan lisää.

Rakkaus, joka tekee yksinäisyydestä toisen ihmisen kanssa pahempaa kuin mikään yksinäisyys yksin. Rakkaus, joka saa käyttäytymään oudosti, itselle täysin vieraasti. Rakkaus, joka noituu sen, joka rakastaa ja sen, joka tulee rakastetuksi. Rakkaus, joka saa muistamaan mitä oli ja mitä ei ollut ja sekoittaa edelliset keskenään. Rakkaus, joka ojentelee assosiaatioita ja pitää bileitä tiedostamattomassa. 

KOP KOP

No mutta sehän on Eeva Kilpi. Tervetuloa!

"Sano heti jos minä häiritsen, 

hän sanoi astuessaan ovesta sisään, 

niin minä lähden saman tien pois.

Sinä et ainoastaan häiritse, 

minä vastasin, 

sinä järkytät koko minun olemustani. 

Tervetuloa."

Kiitos Eeva.

*

Rakkaus on sitä, että soittaa rakastetun puhelinvastaajaan yhä uudestaan kuullakseen edes hänen nauhoitetun äänensä. Läsnäolon poissaolo. Poissaolon läsnäolo. Se on sitä, että "lukitsee itsensä ja eristäytyy kokonaan," että luopuu kaikesta, että ilmoittaa työpaikalleen olevansa sairas ja antaa postin keräytyä pinoksi oven eteen.

Det är som det är. Se on niin kuin se on.

Det är som det är, kirjoittaa Tua Forsström sähkeessään, jonka hän on lähettänyt Bar Finlandiin. Forsströmin lause on mielessäni jatkuvasti, kun luen PA:ta. Se on lause, joka aloittaa yhden lempirunoistani hänen kokoelmassaan Snöleopard. Se on yksinkertainen lause, ei kovin ihmeellinen ollenkaan. Itse asiassa aivan tavallinen toteamus, mutta samanaikaisesti kokonainen maailma. Luultavasti täydellisin lause kuvaamaan Tikkasen romaania.

KOP KOP

Ei voi olla totta. Se on Eva Dahlgren. Halaamme pitkään. Eva astelee baaritiskille. Nojaa siihen hetken ja alkaa laulaa.

"Sinun vuoksesi
sain suuni
sanani
sydämeni
punaisen vereni
pyöreät rintani
matalan ääneni
silmäni
vahvan haluni
sinun vuoksesi synnyin siksi, joka olen"***

Kiitos Eva.

*

Rakkaus.

Rakkaus ja lupaukset olla enää näkemättä  häntä, jota ilman ei voi olla. Lupaukset, jotka on sidottu valuuttaan, jolle ei enää määritellä arvoa. Lorentz, jonka nuoruudenrakastettu kuoli ja joka eli vuosikaudet kuolleen rakastetun varjossa. Lorentz, joka ei tuntenut Marja-Leena Mikkolan runoa. Lorentz, joka ei tuntenut Kristiina Halkolan tulkintaa Mikkolan runosta. Lorentz, kuuntele minua nyt. Se on sanottu tässä.

"Tutuilla kaduilla
on autiota, pimeää.
Ei varjot enää yhteen jää,
ei helise soittimet.

Sinun unesi pitkä on,
on sakea viini unien
ja pimeys unen metsien.
Et toista reunaa näe."

*

Märta Tikkasen teksti on lajiltaan jousisoitin. Gennari Galianon sello.  Melko kallis, erittäin kauniisti soiva. Se lasketaan varovasti sivummalle, kun tulee aika tarttua kitaraan, joka heitetään ikkunasta läpi, kun rakastajasta tulee raivopäinen.

Rakastaja ryhtyy teurastajaksi. Tarttuu moottorisahaan. Käyttää kirvestä. Pistää paloiksi. Haluaisi keittää rakastetusta liimaa ja selluloosaa. Tehdä rakastetusta ketsuppia.

Jag tog till motorsågen. Jag massakrerade henne. ... Jag kilade in min yxa i henne till roten, jag dängde henne mot huggklubben, jag högg lemmarna av henne ... hade jag kunnat hade jag kokat henne till lim och cellulosa .. inte klister utan ketschup. Ketchup. Ketchup ketchup ketchup

Miten se on niin, että toisella on valta imeä minut sisäänsä. Miten se on niin, että en voi asialle yhtään mitään muuta kuin yrittää repiä itseäni takaisin. Tulla lävistetyksi. Tulla niellyksi. Tulla ahmituksi. Mitä minusta sen jälkeen enää on jäljellä?

Ei. Nyt tehdään niin kuin Lorentz. Laitetaan telkkari auki, jotta arkipäivä tulee tähän huoneeseen. Jotta muu maailma olisi läsnä tässä rakkaudenhöyryisessä tilassa.

*

On vappuaatto. Tänään alkaa moni rakkaustarina. Ehkä puolivahingossa kuohuviinin johtaessa orkesteria. Alkaa rakkaustarina, jonka Märta Tikkanen on kertonut romaanissaan. Alkaa autuain autuus, alkaa piinallisin piina. Alkaa tarina, jolla ehkä on päätepiste, mutta ei loppua.

Hyvää vappua!



Märta Tikkanen: Personliga angelägenheter (1996)
220 sivua
Kustantaja: Månpocket

Suomeksi ilmestynyt nimellä Yksityisalue (suom. Raija Jänicke), kustantaja Tammi


*suomennos minun
** Tomas Ledin: Tillifälligheternas spel, suomennos minun
*** Eva Dahlgren: För att du är här, suomennos minun

Wislawa Szymborska: Ihmisiä sillalla

Haluan kirjoittaa Wislawa Szymborskasta niin kuin runofani kirjoittaa. Runofani, joka on kauimpana kriitikosta jälkimmäisen ollessa henkilö, joka ymmärtää runouttaa laajassa mielessä ja asettaa sen laajempiin konteksteihin päivälehden kulttuurisivuilla.

Epäilijä: Hah-haa. Anna minun nauraa iso nauru. Milloin olet päivälehdessä perehtyneitä runokritiikkejä nähnyt?

Minä: Ole hiljaa epäilijä. Sinua ei kaivata täällä, nyt puhutaan Wislawa Szymborskasta.

Epäilijä: Kriitikon asiantuntemus syntyy siitä, että hän kirjoittaa arvioita päivälehteen. Se ei ole hänen ominaisuutensa sinällään, vaan se syntyy julkaisualustan kautta.

Minä: Mene muualle. Olen vain pelkkä runofani. Sinun kriitikkovastaisuutesi on sinun asiasi, eikä se kiinnosta minua. Minä olen täällä hallitsija ja tässä kirjoituksessa puhutaan Wislawa Szymborskasta runofanin näkökulmasta.

*

Suomentaja Jussi Rosti kertoo Szymborskan kokoelman jälkisanoissa, että vastaanottaessaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon Wislawa Szymborska totesi puheessaan:

Arvostan hyvin paljon kahta pientä sanaa: 'en tiedä.' "Pieniä sanoja, mutta niillä on vahvat siivet."

Tällä lauseella Szymborska asettuu Sokrateen viereen. Monenlaisia hyviä asioita seuraa siitä, että Szymborskalla ei ole pakkoa tietää tai osoittaa tietävänsä. Yksi tapa kuvata Szymborskan runoja voisikin olla toteamus, että ne ovat mahdollisen näkymiä. Sen kirjaamista ylös, miten voisi olla, vaikka ei ehkä ole, mutta kenties kuitenkin on yhtä mahdollisesti ellei mahdollisemminkin juuri niin kuin jotenkin toisin.

Ihmisiä sillalla on kokoelma Szymborskan runoja vuosilta 1957-1996. Runot tähän teokseen on valinnut Jussi Rosti "omien mieltymystensä mukaan." Teoksen nimi on lainattu Szymborskan vuonna 1986 ilmestyneeltä runokokoelmalta.

Jos käytän siltaa metaforana, voin todeta, että sillan alkupää on kiinni kommunismissa ja kattaa Szymborskan kaksi ensimmäistä kokoelmaa. Jussi Rostin mukaan näiden kahden ensimmäisen kokoelman arvo ei ole runollisesti kovin kummoinen, koska runouden ja kommunismin välinen liitto toimi huonosti ensin mainitun kärsiessä jäljempänä mainitun käytännöistä.

En tietenkään voi tietää, mitä Rosti on jättänyt pois valitessaan runoja tähän teokseen, mutta tuloksena on runouden pitopöytä, jossa syötävät eivät kesken lopu. Oma ahmimiseni oli sitä luokkaa, että piti välillä pitää ruokalepoa, jotta kykeni taas mättämään. Yhteensä pidot kestivätkin yli kaksi kuukautta.

Haruki Murakami on sanonut, että pidämme luonnollisena sitä, että kun laitamme mikroaaltouuniin riisivanukasseoksen, niin kellon kilahtaessa meitä odottaa valmis riisivanukas. Hänelle tämä on kuitenkin vain olettamus. Toisinkin voi käydä. Juuri tällä tapaa toisin käy Szymborskaa lukiessa. Runot lähtevät kohti jotakin ja minussa syntyy ajatus, mitä jatkossa tulee tapahtumaan. Szymborska ei kuitenkaan tarjoile minulle riisivanukasta, vaan jotakin ihan muuta ja tämä ihan jokin muu saa minut resonoimaan. Se saa minut antautumaan Szymborskalle. Se saa minut hyppäämään tuntemattoman kyytiin ja unohtamaan äitien varoitukset.

Szymborskan runoille tunnusomaista on erityisen tehokas punchline, taidokkaasti toteutettu isku, joka muuttaa runon suunnan tai kaivertaa siihen reiän, piirtää huutomerkin, on yllättävä kuoppa kadulla, saa kirjaimet värisemään vilua ja kuumaa. Runojen rytminen toisto toteutuu hienosti Jussi Rostin suomennoksessa. Toisto, joka ei ole pelkästään lyyrinen tehokeino, vaan vaellusretki runon sisällä. Lainaus runosta 'Keksintö':

Uskon muistiinpanojen polttamiseen,
niiden polttamiseen tuhkaksi,
polttaamiseen viimeistä myöten.

Uskon lukujen sirottelemiseen ympäriinsä,
niiden säälittämättömään sirottelemiseen.

Szymborskan ihminen on jokaihminen eli sinä, minä ja me. Yksilö isompien rattaiden pyörien alla. Häntä, sinua ja meitä piiskaa yhteiskunta, sodat ja elämän yleinen armottomuus. Hänen, sinun, meidän sydämensä/sydämesi/sydämemme läpättää olemassaolon epävarmuutta. Rauhan hetki on se tila, jolloin on aikaa nähdä, miten seuraava sota lähestyy.  Toisinaan Szymborska heittäytyy aivan villiksi. Käyttää näkökulmaa, jonka tuoreus ja leikillisyys huimaa.

Mutta kukas se siinä kapaloissa köllöttää?
Sehän on pikku Adolf, Hitlerien poika!

Läpi käydään pikku Adolfin terveydentila, hänen tuttinsa, ruokalappunsa ja helistimensä sekä pyydetään Adolfia olemaan itkemättä, sillä "setä tekee valokuvan mustan huivin alla." Äänien pauhu runossa on huumaava. Siinä huutavat myös ne kaikki, jotka vannoivat pikku Adolfin nimeen kädet kohotettuina. Siinä ovat ne, joita pikku Adolfin ajatukset tänäkin päivänä kuumottavat ja muka-oikeuttavat. Siinä ovat maailman kaikki vauvat, ne joista sanotaan "enkeli, muru, säihkysilmä." Siinä on elämänpolun alku, josta johtaa lukemattomia haaroja, joista viheliäisimmälle pikku-Adolf suuntaa.

Szymborskan runojen kantaaottavuus on eettisesti vahvaa ja pelotonta. Hänen runoissaan on puskutraktorien voimaa, mutta ne eivät pakota ketään. Ne ovat tilaisuus, agora, jokaiselle avoin tori. Saa haistaa. Saa maistaa. Saa koskea. Runojen utelias  ote on helposti syttyvää ainetta, niiden loimotus puhuu siitä, mitä oli, mitä on ja mitä tulee olemaan. Sattuma, kohtalo, johdatus, varjelus, onni, epäonni - jossain kulmassa niihin on ihminen, eikä voi omilla teoillaan asemaansa muuttaa.

Pelastuit, koska olit ensimmäinen.
Pelastuit, koska olit viimeinen.
Koska olit yksin. Koska oli muitakin.
Koska olit vasemmalla. Koska olit oikealla.
Koska lankesi sade. Koska lankesi varjo.
Koska vallitsi aurinkoinen sää.

Olen ikävän paikan edessä. Joudun palauttamaan Ihmisiä sillalla takaisin kirjastoon. En halua. Uusin lainan niin monta kertaa kuin se on mahdollista ja toivon, että sillä välin onnistun löytämään tämän kokoelman jostakin antikvariaatista, sillä ilman Szymborskan runoja hyllyssäni on jättimäinen tyhjä kohta. Ihmisiä sillalla on tatuoinut minuun jälkensä. Niitä on käsivarsissani ja reisissäni. Niitä on joka puolella minua.


Wislawa Szymborska: Ihmisiä sillalla (1998)
111 sivua
Toimittanut ja puolan kielestä suomentanut Jussi Rosti
Kustantaja: WSOY

Chimamanda Ngozi Adichie: We should all be feminists

Meidän on kasvatettava tyttöjämme eri tavalla. Meidän on kasvatettava myös poikiamme eri tavalla.*

Vuosi lienee 2013. Katson youtubesta Chimamanda Adichien Ted talk-puhetta. Kuuntelen lumoutuneena, kun tämä kaunis, viisas ja  ylväs feministi puhuu. Ajattelen, että olisipa maailmassa enemmän hänen kaltaisiaan.

Pienessä esseekirjasessa We should all be feminists Adichie tiivistää näkemyksensä feminismin tärkeydestä ja sukupuolten eriarvoisesta kohtelusta niin kotimaassaan Nigeriassa kuin yleisemminkin. Tämä Adichien Ted talk- esityksen pohjalta modifioitu pieni kirjanen toimii erinomaisena johdantona paitsi Adichien ajatteluun myös hänen kaunokirjallisen tuotantonsa teemoihin. Ihmettelen, miksi tätä ei ole suomennettu. Hu-huu kustantajat!

Kun Adichie promotoi esikoisteostaan Purppuranpunainen hibiskus hän sai kuulla teoksensa olevan feministinen. Ystävällismielisellä nigerialaismiehellä oli hänelle osuva neuvo: Älä koskaan kutsu itseäsi feministiksi, sillä feministit ovat "onnettomia naisia, jotka eivät olet löytäneet aviomiestä." Tämä oli vasta ensimmäinen totuus. Tämän lisäksi afrikkalaiset feministit vihaavat miehiä, rintaliivejä ja afrikkalaista kulttuuria. He haluavat ottaa vallan miehiltä omiin käsiinsä, eivät käytä meikkiä, eivät sheivaa, ovat aina vihaisia eivätkä omaa huumorintajua. Suomalainen feministi ei juuri eroa afrikkalaisesta feminististä - tosin afrikkalaisen kulttuurin vihaaminen on meidän keskuudessamme melko harvinaista.

Koulussa Adichie oppi, että tärkeämpiin tehtäviin (kuten vaikkapa järjestäjäksi, class monitor) pääsevät vain pojat. Sukupuoli teki hänestä automaattisesti kykenemättömän toimimaan tässä tehtävässä. Autoa parkkeeratessa hän oppi, että jos hän maksaa parkkivahdille tämän palveluista, tämä kiittää automaattisesti Adichien seurassa olevaa miespuolista henkilöä. Oletus kun on, että naisen antama raha on peräisin mieheltä, sillä eihän naisilla voi olla omaa rahaa.

Adichie siteeraa kenialaista Nobelin rauhanpalkinnon saajaa Wangari Maathaita, joka on todennut, että mitä korkeammalle yhteiskunnan portailla astutaan, sitä vähäisemmäksi käy naisten määrä.  Jos käy niin, että nainen ja mies päätyvät samaan asemaan, miehelle maksetaan parempaa palkkaa - asia, jota ei oikeuta mikään muu kuin hänen sukupuolensa. Suosittelen tutkimaan esimerkiksi isojen suomalaisten yritysten hallitusten kokoonpanoja tai seuraamaan Saara Särmän All male panel -hanketta, jossa hän dokumentoi seminaareja ja muita tapahtumia, joissa puhujat ovat pelkästään miehiä. All male panelin tumblr-sivulle pääset tästä.

Adichie panee toivonsa kasvatukseen. Meidän on luovuttava kasvattamasta tyttöjä ja poikia sukupuolisterotyyppisesti. Mitä tiukempia ja erityistä maskuliinista miehisyyttä vaativia miesten roolit ovat, sitä hauraimmiksi miesten egot käyvät. Ja kukas niitä sitten pönkittää, elleivät naiset. Tämä esimerkki osoittaa havainnollisesti, että feminismissä ei ole kyse pelkästään naisten aseman parantamisesta, kuten toisinaan vieläkin väitetään, vaan se on tasa-arvotyötä, josta hyötyvät myös miehet.

Tytöillä ja naisilla on yhtä suuri oikeus olla vihaisia, kunnianhimoisia ja seksuaalisia kuin pojilla ja miehillä. Sukupuolen ei pidä antaa määrittää sitä, millaisina me olemme hyviä. Sen ei pidä olla kaupanhylly, josta meidän on poimittava asioita sen perusteella, mitä löytyy jalkojemme välistä. Sen ei pidä toimia kasvatuksen ohjenuorana. Adichie kysyy:

What if, in raising children, we focus on ability instead of gender? What if we focus on interest instead of gender?

Adichie erottaa toisistaan biologisen sukupuolen (sex) ja sosiaalisen sukupuolen (gender) eli sen sukupuolen, joka meistä näkyy ulospäin ja jonka edustajana meitä julkisesti kohdellaan. Jostakin syystä yleiseksi käytännöksi on tullut määritellä sukupuoli (sex) sen perusteella, onko ihmisellä pimppi vai pippeli. Pimpilliset ovat hoivaavia tyyppejä ja lapsena  he leikkivät nukeilla. Pippelilliset taas ovat rohkeita ja heitä kiinnostaa autoleikit. Isona pimpillisistä tulee äitejä ja pippelillisistä yritysjohtajia.

Yli Adichien

Adichien teos on helppolukuinen ja tärkeä. Jopa niin tärkeä, että Ruotsissa se jaettiin ilmaiseksi kaikille lukiolaisille. En kuitenkaan malta olla viemättä hänen ajatteluaan hieman pidemmälle.

Väliotsikkoa edeltävän kappaleen loppuosa oli tietysti ironiaa. Sukupuolielimiin ei liity mitään automaattista sukupuolta ja niiden asema sukupuolen määrittäjänä on keinotekoinen. Yhtä hyvin sukupuoli voitaisiin määritellä pituuden, silmien värin tai jonkun vastaavan ominaisuuden perusteella. Tämä ei ole oma ajatukseni, vaan perua yhdysvaltalaiselta feministiteoreetikolta Judith Butlerilta,** joka korostaa, että sukupuoli tuotetaan performatiivisesti eli tekemällä toiston kautta. Sex ja gender voivat olla myös ristiriidassa keskenään. Pimpillinen voi pukeutumisen, kielenkäytön, eleiden yms. kautta ilmaista itseään ei-pimpillisen tavoin ja päinvastoin.

Adichien ajattelun ongelmana on, että hän olettaa, että sukupuolia on pelkästään kaksi. Kategoriat 'nainen' ja 'mies' ovat kuitenkin jo sinällään rajoittavia ja huonoja, koska tuskinpa kukaan meistä edustaa 100 prosenttisesti jompaa kumpaa, vaan on niiden sekoitus vaihtelevassa määrin ja myös tilanteista riippuen. Kaikki meistä eivät myöskään koe kuuluvansa sen enempää naisiin kuin miehiinkään.

Mitäpä jos ensi kerralla, kun kuulemme tuttavamme saaneen vauvan, emme ensimmäiseksi kysyisikään, onko tulokas tyttö vai poika.

Chimamanda Ngozi Adichie: We should all be feminists (2015/2012)

52 sivua

Kustantaja: Anchor Books

*suomennos minun

** Judith Butler: Gender Trouble: Feminism and the Subversion of Identity (Routledge, 1990)

 suom. Hankala sukupuoli: Feminismi ja identiteetin kumous, suom. Tuija Pulkkinen ja Leena-Maija Rossi, (Gaudeamus 2006)

Terhi Rannela: Frau

Aloittakaa teoksenne yksinkertaisella sitaatilla. "Minä en tunne syyllisyyttä mistään. En absoluuttisesti mistään."

Edellä olevat sanat lausuu Lina Heydrich historiallista tutkimusta tekevälle Erich Richterille Terhi Rannelan uutuusromaanissa Frau. Lina Heydrich, Frau, on pahamaineisen natsin, Prahan teurastajaksi kutsutun Reinhard Heydrichin puoliso. Erich Richter sen sijaan on fiktiivinen henkilö, jonka avulla Terhi Rannela kertoo Linan tarinan.

Jos ei ole lukenut Laurent Binet'n teosta HhhH* on Terhi Rannelan Frau varsin erilainen teos kuin jos niin on tehnyt. Itse kuulun porukkaan, joka on HHhH:n lukenut ja joka arvostaa sen korkealle. Itse asiassa niin korkealle, että nimesin sen Blogistanian Globalia-äänestyksessä vuoden 2015 parhaaksi käännösromaaniksi.

HHhH:n lukemisesta seuraa, että monet Rannelan teoksessaan esiin tuomat historialliset tapahtumat eivät tule yllätyksenä. Niinpä en tässä kirjoituksessa puhu esimerkiksi siitä, mitä tapahtui tsekkiläisessä Lidicen kylässä tai prahalaisessa ortodoksikirkossa osoitteessa Resslova 9, jossa tsekkiläiset vastarintaliikemiehet piileskelivät.

Fraussa faktat ja fiktio ovat tasapainoisessa suhteessa. Luin Rannelan romaanin pitkäperjantaina ja historiallisten tapahtumien julmuus synkronisoi varsin puhuttelevasti tämän kyseisen päivän teeman kanssa.

Minulle Frau oli ennen muuta tarina Lina Heydrichista, joka leskeksi jäätyään erinäisten ihmissuhteiden jälkeen päätyi naimisiin suomalaisen Mauno Mannisen kanssa päästäkseen eroon kiusallista huomiota herättäneestä sukunimestään.

Kerronta liikkuu pääasiallisesti kahdella aikatasolla vuosissa 1942 ja 1984 sekä vähäisemmässä määrin vuosissa 1945 ja 1949. Linan tarina avautuu Erich Richterin avustuksella. Erich kiinnostuu Linasta omista henkilökohtaisista syistään, jotka selviävät romaanin loppupuolella. Rannela kutoo mainion neuloksen, jossa langat lähtevät purkautumaan kohti toisiaan ja lähestyvät pikkuhiljaa kiertyäkseen lopulta umpisolmuun. Lankoja voi nyhtää ja vetää, mutta ne eivät suostu avautumaan tarjotakseen lukijalle yhden muita todemman totuuden.

Vaikka Lina on sanonut "ei" monille hänen elämäntarinastaan kiinnostuneille, Erichin hän ottaa vastaan. Voisit Lina samantien lopettaa teeskentelyn. Sinä halusit puhua ja puhua, sinä halusit päällepäsmäröidä tarinan, jonka halusit jälkipolville jättää. Sinä halusit kertoa rakkaustarinan, etkä suostunut myöntämään, että enimmiltä osin se oli vain sinun päässäsi. Ei Reinhard sinua rakastanut, etkä sinä häntä. Teissä ei ollut kykyä rakkauteen. Teitä yhdisti vallanhalu ja sinä olit se, joka jouduit nöyrtymään teurastajan edessä. Erichin kautta sinä sait vielä kerran istua valtaistuimellesi. Sinä vanheneva nainen, jonka päässä jo unet ja muistikuvat alkoivat mennä sekaisin.

Alunperin juuri Lina usutti miehensä kansallissosialismin pariin. Rannelan kuvaamana hän on nainen, joka ei kadu mitään. Hän pitää omia tekojaan oikeutettuina ja on omasta mielestään jonkinlainen yli-ihminen. Vuonna 1984 Erich käy tapaamassa Linaa useampaan kertaan saksalaisella Ferhmanin saarella, joka on "raskasta työtä tekevien, historiastaan vaikenevien ihmisten koti." Tämän rauhan Erich rikkoo ja Lina tarjoaa hänelle kahvia toiseksi parhaista kahvikupeistaan. Haluaa säästää niitä parhaimpia, jotka on koristeltu hakaristeillä.

Linalla on tietoa. Erichillä on kysymyksiä. Linalla on valtaa. Erich on samaisen vallan armoilla. Lina tiedostaa erinomaisen hyvin, että hän voi ruokkia Erichiä sellaisella kertomuksella kuin haluaa. Näin hän toteaa Erichille:

Juuri nyt te ette ole oikeastaan mitään - enkä tarkoita sitä pahalla, tiedätte mitä tarkoitan. Voin avata teille portit kansainväliseen maineeseen. Kaikki, mikä koskee miestäni, kiinnostaa ihmisiä edelleen.

Miten Linasta tuli Lina? Ihminen, jonka mielestä toisten ihmisten tappaminen voidaan oikeuttaa ideologisilla syillä, joita hänen ei tulisi mieleenkään kyseenalaistaa. Rannela kysyy: Kuinka samoilla käsillä saattoi hellästi vaalia kukkasiaan ja allekirjoittaa tuntemattomien kuolemaantuomioita.

”Samoilla käsillä” tehtiin natsi-Saksassa paljon muutakin, kuten vaikkapa ammuttiin ihmisiä puolihuolimattomasti juhlien piristykseksi, kuten Wendy Lowers tuo esiin teoksessaan Hitlerin raivottaret. Lowersin teos onkin erinomainen opas sen ymmärtämiseen, miksi naiset toimivat natsi-Saksassa niin kuin toimivat.

Frau on voimakas teos, jonka vahvuuksien juuret ovat kiinni rankoissa historiallisissa tapahtumissa. Historian fiktionaalistaminen ei kuitenkaan riitä nostamaan tätä romaania hyvää paremmaksi, vaan siihen tarvittaisiin enemmän kuin vetävä aihe, jonka varassa Fraun kiinnostavuus pitkälti lepää. Rannelan kunniaksi on sanottava, että hän onnistuu pitämään tarinansa hyvin koossa. Hän ei paisuttele, sentimentalisoi tai shokeeraa. Pienen Marta-tytön kautta hän vie minut myös historian minitasolle ja näyttää, miltä juutalaisvainot tuntuivat lapsen silmin. Oman osansa saavat myös toimittajat, jotka elävät ihmisten elämänkokemuksista ja haluavat ottaa niistä kaiken irti, jotta lukijat itkisivät heidän juttujaan lukiessaan. 

Haluamme ottaa teistä kuvan. Katsokaa vaikka surumielisesti tuonne sivulle. Ajatelkaa tulipaloa joka tuhosi kotinne ja kaatoi lempipuunne, antakaa kyynelten virrata. Nenäliina voisi olla hyvää rekvisiittaa. Lukijamme rakastavat voimakkaita tunteita.

Tämäntapaista kierrettä olisin kaivannut lisää.

Terhi Rannela: Frau (2016)

232 sivua

Kustantaja: Karisto
Kiitos arvostelukappaleesta

*Himmlers Hirn heisst Heydrich, suom. Himmlerin aivojen nimi on Heydrich. 

Frauta on luettu blogeissa runsaasti. Esim.

Leena Lumi

Lumiomena

Kirjapolkuni

Oksan hyllyltä

Lola Shoneyin: The Secret Lives of Baba Segi's Wives

Katsokaa minua.

Ihailkaa minua.

Kadehtikaa minua.

Minun nimeni on Baba Segi. Olen suuri ja mahtava mies.

Lola Shoneyin kirjoittaa teoksessaan The Secret Lives of Baba Segi's Wives (TSLBSW) nigerialaisesta elämänmenosta hersyvän humoristisesti. Siellä missä on nauru lymyilee kuitenkin myös vakavammat sävyt. Shoneyin törmäyttää traditonaaliset uskomukset ja toimintatavat modernin elämänjärjestyksen kanssa kartoittaessaan yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuksia. Chinua Acheben teoksen nimeä, runoilija Yeatsiltä lainattuja sanoja toistaen voisi todeta, että TSLBSW on kertomus siitä, miten Baba Segin elämässä "kaikki hajoaa".

Baba Segi on miesten mies, varsinainen nigerialainen mahco. Hänellä on neljä vaimoa, jotka pitävät hänestä huolta ja jotka ovat synnyttäneet hänelle liudan lapsia. Baba Segin omanarvontuntoisuus haisee kilometrien päähän. Hän on tottunut ottamaan ykköspaikkansa niin perheen sisällä kuin laajemmissakin sosiaalisissa ympyröissä ja pitämään itseään nigerialaisen miehen mittana, josta muiden sopii ottaa mallia. Hänen elämänmuutoksensa käynnistyy, kun hän nai nuoren koulutetun Bolanlen, joka ei onnistu tulemaan raskaaksi.

Shoneyinin henkilökuvaus on lämmintä, taidokasta ja monisävyistä. Hän sai minut nauramaan. Hän sai minut manaamaan Baba Segin alimpaan helvettiin ja tuntemaan häntä kohtaan myötätuntoa. Hän sai minut suremaan naisten elämää Baba Segin kontrollin alla. Shoneyin rakentaa henkilöhahmoilleen historian ja "pakottaa" minut näkemään kuvaamansa henkilöt osana nigerialaisen yhteiskunnan toimintatapoja. Se, mikä voi vaikuttaa kummalliselta ja mikä olisi helppo tuomita, muuttuu tarkemmassa tarkastelussa monisyiseksi ilmiöksi, joka estää tekemästä helppoja tulkintoja.

Päähenkilöksi teoksessa nousee Bolanle, jota Baba Segin muut vaimot syrjivät ja joista erityisesti kaksi on valmiita menemään kuinka pitkälle tahansa raivatakseen Bolanlen pois tieltään. Vaimojen juonittelu on julmaa ja raakaa, mutta Shoneyin pitää huolen siitä, että ymmärrän, miksi he tekevät niin kuin he tekevät. Bolanlen kautta taas perinteiset arvot kyseenalaistetaan. Tässä mielessä Shoneyinin romaani on fiktiivinen todiste siitä, että ns. kolmansissa maissa yhteiskunnallisen muutoksen avain on nimenomaan naisten koulutus.

Bolanle nai Baba Segin äitinsä varoituksista huolimatta ja ryhtyy tämän neljänneksi vaimoksi. Se ei ole hänelle hyvä vaihtoehto, mutta vähemmän huono kuin muut mahdolliset vaihtoehdot. Baba Segi puolestaan joutuu huomaamaan, että tavat joilla hän on toiminut kolmen muun vaimonsa kanssa eivät tulekaan kyseeseen Bolanlen kanssa. Koulutettua naista ei vakuuteta kylänmiesten taikauskon sekaisilla neuvoilla ja mielipiteillä.

Baba Segin tietämättömyydelle olisi helppo naureskella tai nauttia siitä, miten hänen elämänsä turvapilarit teoksen lopussa murtuvat. Shoneyin ei kuitenkaan vie minua tähän suuntaan, vaan näyttää, että myös Baba Segi on yhteiskuntansa uhri. Yhteiskunnan, jossa menestyvän miehen rooli on olla juuri sellainen kuin Baba Segi on. Esiin nostetaan myös näkemys, että Bolanle tuskin olisi koskaan suostunut Baba Segin vaimoksi, jos hänen suhteensa hänen omaan äitiinsä ei olisi ollut niin raastava. Erityisesti kouluarvosanojen suhteen Bolanlen äidin emotionaalinen kylmyys ja hänen vaatimuksensa ovat sydäntäsärkeviä.

Because there was maybe one subject I hadn't topped the class in, Mama would look at me over her glasses and tell me I wasn't her child. 'My child comes first in everything,' she'd say, 'because I didn't raise a dullard.'

TSLBSW peräänkuuluttaa yhteiskunnallisen muutoksen ja sukupuolten välisen tasa-arvon tärkeyttä. Shoneyin ei heristä syyttävää sormea, vaan käyttää pikemminkin ymmärtävää halausta. Erityisesti Baba Segin teoksen lopussa pojalleen antama neuvo luo uskoa siihen, että asioiden on mahdollista muuttua.

Shoneyin ottaa tällä teoksella paikkansa nigerialaisten "sisartensa" Chimamanda Adichien ja Sefi Attan viereltä.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

En taida ketään muuta ystävää olla tänä vuonna odottanut niin kiihkeästi kuin Loistavaa ystävääni.

Pidän lukemistani kirjoista excel-taulukkoa, johon merkitsen kirjailijan nimen ja teoksen lisäksi mm. julkaisuvuoden, sivumäärän, ja kirjailijan sukupuolen. Elena Ferranten kohdalla joudun jättämään viimeksi mainitun kategorian tyhjäksi. Ferrante on salaperäinen henkilö, jonka oikea identiteetti on onnistuttu pitämään visusti salassa. Ferrante itse on sanonut, että kirjailija ei ole tärkeä, vaan hänen teoksensa. Kuulostaa Hemingwayltä.

Tutustuin Ferranteen ensimmäistä kertaa helmikuussa 2015, jolloin luin hänen esikoisteoksensa Amalian rakkaus. Tämä teos valikoitui luettavakseni, koska maailmalta oli kuulunut suorastaan hurmoksellista puhetta Ferrantesta ja hänen Napoli-sarjastaan. Nyt lukemani Loistava ystäväni on tämän tetralogian aloitusosa.

Loistava ystäväni kertoo ystävyksistä nimeltä Raffaella Cerullo, jota kutsutaan nimellä Lina ja josta kirjan toinen päähenkilö Elena Greco käyttää nimeä Lila. Elena Greco, miksi juuri Elena? Onko Elena Grecon ja Elena Ferranten välillä jokin yhteys? Onko Napolisarjan pohjalla Ferranten oma elämä? Tähän kysymykseen ei tietenkään ole vastausta, enkä pidä vastausta edes erityisen tärkeänä. Kysymys sinänsä on kyllä erittäin kiinnostava ja mielikuvitusta ruokkiva.

Loistavaa ystävää lukiessani olen jatkuvasti suorastaan piinallisen tietoinen siitä, että tätä teosta lukee moni muukin  juuri samalla hetkellä. Koen olevani Ferranten luomassa kirjallisessa kuplassa, joka vierii pitkin Napolin katuja. Sanottakoon nyt heti, niin se on sanottu. Nimittäin: Loistava ystäväni ei ole mestariteos. Otaksuisin, että se on pikemminkin sen tontin paalutusta, jolle Ferrante jatko-osissa rakentaa talon. Paikoin teos on jopa vähän tylsä. Ferranten kieli ei avaa huikeita maailmoja, eikä teos tarjoa kutkuttavia rakenteellisia ratkaisuja tai kokeellisia kiinnostavuuksia, vaan edustaa taidokasta peruskerrontaa. Napolilaisia nuoria ja heidän vanhempiaan ja sisaruksiaan vilisee teoksessa tungokseen asti. On erinomaista, että teoksen alkuun on painettu luettelo kirjan henkilöistä.

Loistavassa ystävässäni on edellisestä huolimatta sitä jotakin ja erityisen paljon sitä on teoksen alkupuolella, jossa käsitellään Lilan ja Elenan lapsuutta. Teoksen kertojana on Elena, joka tarinan alkaessa on yli 60-vuotias nainen, joka saa Lilan pojalta tietää, että Lila on taas kadoksissa. Se on normaalia - tiettyyn rajaan asti. Lila on mysteerihenkilö teoksen alusta lähtien. Hänestä ei ole saatavilla muuta tietoa kuin se, jonka Elena ystävättärestään kertoo. Koko romaani suodattuu Elenan näkökulman kautta. Tämä avaa mielenkiintoisia mahdollisuuksia jatko-osia ajatellen.

Tyttöjen ystävyys on kuvattu realistisella mikro-otteella. Jokapäiväisten tapahtumien ja ystävysten välillä vellovien tunteiden sekä sivuhenkilöiden kautta piirtyy kuva napolilaisesta ympäristöstä, jossa väkivalta on arkipäivää. Jos joku ei miellytä, häntä vedetään turpaan. Väkivalta kasvaa teoksessa Ferranten tavaksi kuvata luokkaa. Köyhiä ihmisiä, joilla ei ole paljon muuta menetettävää kuin ylpeytensä.

Lilan ja Elenan ystävyys kiinnitetään muistoihin kohtalonomaisin kääntein. Lila on uskalias ja rohkea, aina muutaman askeleen Elenaa edellä. Hän on magneetti, jonka vetovoimaa Elena ei voi vastustaa. Koulussa Lila on ylivoimainen, eikä Elenan auta kuin pureskella hopeamitalin karvasta syrjää. Lila ottaa paikkansa maailmassa epäröimättä, Elena taas tuntee olevansa "etäällä, jopa omista tekemisistään." Elena haluaa miellyttää kaikkia, Lilalle puolestaan ei tulisi mielenkään edes miettiä, mitä muut hänestä ajattelevat. Elenalle kauheinta olisi tulla samanlaiseksi kuin hänen kierosilmäinen ja ontuva äitinsä, jonka ruumiista hän inhoaa. Hänelle Lila on sekä pakopaikka että tie.

Ferrante nostelee pinseteillä esiin Lilan ja Elenan ystävyydestä syviä ja kivuliaita yksityiskohtia. Ystävyys on liimaa, joka jättää jälkensä. Myös ne jäljet, joita aika ei paranna. Myös ne jäljet, jotka saavat ihon kutisemaan. Elenan ja Lilan välisessä verkossa kateuden kalat polskivat pulleina ja ystävyyden voima on Mooses, joka siirtää vuoria.

Loistava ystäväni on sukua Silvia Avallonen Teräkselle. Sekä Ferrante että Avallone kuvaavat nuorten tyttöjen valtaa sekä vallan kohteena olemista.  Nuoruuden holvi on korkea, mutta elämä talloo unelmat rautakorkoisten saappaidensa alle. Kummassakin teoksessa italialaisuus on vahvasti läsnä, talojen seinät rapautuneet ja kaduilla hengittää seksin eau de cologne.

Vaikka Loistava ystäväni ei minua täysin vakuuttanutkaan on se lupaava prologi jatko-osia ajatellen. Mitenköhän tässä nyt malttaa odottaa seuraavaa suomennosta?

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (2016)

362 sivua

Italiankielinen alkuteos: L'amica geniale (2011)
Suomentanut: Helinä Kangas

Kustantaja: WSOY

Kiitos arvostelukappaleesta

Muissa blogeissa: 

Lumiomena

Leena Lumi

Yökyöpeli hapankorppu lukee

Baileys lyhytlista 2016

Tadaa! Tässä tulee Baileys 2016 -lyhytlista:

 

Tänä vuonna olen poikkeuksellisessa tilanteessa, sillä en ole lukenut ennalta ainuttakaan lyhytlistalla olevaa teosta. Yanagiharan A Little Lifen ostin muutama kuukausi sitten, mutta en ole vielä ehtinyt sen kimppuun. Sillä perusteella, mitä tästä teoksesta olen kuullut, pidän sitä vahvana voittajasuosikkina. Tosin Baileys-palkinto on yleensä varsin yllätyksellinen, eivätkä etukäteisveikkaukset usein pidä paikkaansa.

Hyllystäni löytyy myös Cynthia Bondin Ruby, jonka ostin Akateemisen alelaarista huikean ihastuttavaan kolmen euron hintaan. Ihanaa, että palkintoehdokaskirjallisuutta myydään näin halvalla!

Lyhytlistalaisista kiinnostaa edellä mainittujen lisäksi erityisesti Lisa McInerneyn hurja nuoruuskuvaus the Glorious Heresies.

Kerro suosikkisi ja lähde mukaan jännäämään!

Teatteri Jurkka: Maagisen ajattelun aika

Kuva: Marko Mäkinen

Teatteri Jurkan Maagisen ajattelun aika alkaa kahdesti. Ensimmäisen kerran se alkaa, kun Kristiina Halkola lausuu ensimmäiset sanansa. Toisen kerran se alkaa, kun esitys on ohi.

Maagisen ajattelun aika on monologinäytelmä, joka perustuu amerikkalaiskirjailija Joan Didionin samannimiseen teokseen sekä osin hänen toiseen romaaniinsa Iltojen sinessä. Näissä teoksissa Didion käy läpi miehensä ja tyttärensä sairastumista ja kuolemaa sekä kirjaa ylös surutyötään suorastaan kliinisen tarkasti.

Jurkan dramatisoinnissa painava nostetaan esiin valoisan kautta. Joan Didionia esittävä Kristiina Halkola on pukeutunut valkoisiin, näyttämöllä olevat tuoli ja pöytä ovat valkoisia, näyttämöä reunustavat valkoiset verhot ja myös esityksen äänimaailma koostuu kirkkaista helähdyksistä. Vastakohdat sekoittuvat ja paikoin esitys on jopa hauska.  

Ulkoisesti Kristiina Halkola ei muistuta pätkääkään linnunluista ja elämän raskaita merkkejä kasvoillaan kantavaa Joan Didionia, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, sillä Jurkan toteutuksessa Kristiina Halkola on enemmän kuin Didion. Hän on jokainen niistä naisista, jotka ovat menettäneet rakkaimpansa. Surutyön kuvaaminen uskottavasti on aiheista haastavimpia, mutta Halkola onnistuu tässä erinomaisesti. Muistot nousevat hänen kasvoilleen ja eleisiinsä, mutta ne katkaistaan ja puhe jatkuu aivan muista asioista kuin mistä alunperin oli tarkoitus kertoa. Halkolan roolityö on ihoisaa ja alleviivaamatonta, eikä se anna minun hetkeksikään unohtaa, että korostustussi on vahvasti kuoleman kädessä.

Heti teoksen alussa minut vedetään mukaan. Tehdään tiettäväksi, että en tiedä mitään siitä, mitä minulle tullaan kertomaan. Mutta: se päivä on tuleva, jolloin tiedän. Se päivä on tuleva meistä jokaiselle. Halkolan Joan Didion on pinnalta kuin länsirannikon salaatti, jonka freesejä katkarapuja hienostorouvat design-vaatteissaan kokoontuvat haarukoimaan. Elämä on kontrollissa tai ainakin omien tekojen ja rahan avulla kontrolloitavissa. Näin halutaan uskoa, kunnes tulee se päivä, jolloin käy ilmi, että väärässä ollaan. 

On kuin teksti syntyisi Halkolan puhuessa. Tuska on puheen rytminvaihdoksissa. Surun hyväksyminen on vaikeaa, usein pitkään mahdotonta, se piilottautuu asioihin, jotka tapahtuivat jo vuosia sitten. Se panee päänsä pensaaseen ja hyppyyttää surevan kerrontaa vähemmän tuskaisiin aiheisiin. Halkola ruumiillistaa surun, paljastaa pakopaikan tarjoavien maitohampaiden takaa esiin työntyvät naskalihampaat ja antaa näyttämön täyttyä maagisesta ajattelusta. Vaikka kuolleen kengät eivät ole näyttämöllä fyysisesti läsnä, niitä ei voi heittää pois, sillä tuleehan kuollut vielä jonain päivänä takaisin ja silloin hän tarvitsee kenkiään.

Esityksen loppu on  hurja. Se saneeraa deus ex machinan potenssiin, jollaista en muista aiemmin näyttämöllä nähneeni. Se muuttaa ihmislihaksi Didionin sanat. 

Elämä muuttuu nopeasti.

Yksi hetki muuttaa elämän.

Teatteri Jurkka: Maagisen ajattelun aika

Roolissa: Kristiina Halkola

Ohjaus ja lavastus: Johanna Freundlich
Valosuunnittelu: Jukka Kuuranne
Musiikki: Rene Ertomaa

Ali Smith: Public Library and other stories

Olen voi ja olen sitä ihan hirveän mielelläni. Ali Smith on veitsi. Joka kerta, kun hän painuu minuun huokaisen mielihyvästä.

Aloitettuani Public libraryn kiirehdin iltaisin kiiruusti sänkyyn lukemaan ja joka ilta vallalla oli sama odottava tunnelma. Mitä tänään tapahtuu? Minneköhän Ali Smith minut nyt kuljettaa? Ja voi tytöt ja pojat, kyllä hän kuljettikin.

Public library on toiselta osaltaan puheenvuoro kirjastojen puolesta. Ääneen pääsevät mm. Kate Atkinson tyttärineen, Helen Oyeyemi, Kamila Shamsie, Miriam Toews ja Sophie Mayer. Lainaan viimeksi mainittua:

For me, the public library is the ideal model of society, the best possible shared space, a community of consent - an anarcho-syndicalist collective where each person is pursuing their own aim (education, entertainment, affect, rest) with respect to others, through the best possible medium of the transmission of ideas, feelings and knowledge: the book.

Voiko sitä enää kauniimmin sanoa kuin Mayer? Minulle tosin Sophie Mayer ei ollut henkilönä tuttu, joten googletin hänestä lisätietoa. Tässä linkki hänen kotisivuilleen.

Public libraryn kirjasto-osuudet ovat rakkauskirjeitä kirjastoille. Noille laitoksille, joiden tärkeyttä ei voida mitata rahassa ja jotka nykymaailmassa ovat käyneet uhanalaisiksi. Suomessakin käydään tasaisin väliajoin keskustelua siitä, että pitäisikö kirjastopalvelujen olla maksullisia ja kirjastoja lakkautetaan ja yhdistetään isompiin yksiköihin. Omakin kotikirjastoni oli lopetusuhan alla pari vuotta sitten, mutta onneksi lopettamiselta ainakin toistaiseksi vältyttiin.

Kirjastotarinoiden lomassa on toisenlaisia tarinoita, joissa kertojapäähenkilönä on välillä Ali Smith omana itsenään, toisinaan joku muu ja kolmannessa tapauksessa kertojan identiteetistä ei ole varmuutta.

Ali Smithin tutka sinkoilee sinne ja tänne. Tuollakin se jo oli. Mihin se pysähtyykin, siellä on hetikohta käynnissä bileet. Booli on täynnä aikamuotoja. Sanavartalot vääntyilevät musiikin tahtiin.

Ei se mitä näkee. Vaan miten.

Ei se mitä havaintoja tekee. Vaan miten.

Ei se mitä kirjoittaa. Vaan miten.

Ali Smithin 'miten' on hänen tavaramerkkinsä. The real Real Thing.

Tässä muutamia teasereitä:

Ali Smith miettii, mitä tapahtui D.H. Lawrencen tuhkille, mutta arkielämä astuu pohdintojen väliin, kun Smith huomaa joutuneensa luottokorttipetoksen uhriksi. Tämä kertomus Ali Smithin hulvattomine unineen kertoo havainnollisesti, miten arkiset tapahtumat alkava kutoutua tarinoiksi Ali Smithin päässä.

Eräässä tarinoista taas kuvataan avioparia, jonka suhteen koetinkivi on miehen Katherine Mansfield -intoilu. Mansfield puolestaan, kuten tiedämme, oli D.H. Lawrencen hyvä ystävä. Smith kirjoittaa dialogia, jossa osa tekstistä on hänen omaansa, osa taas lainattu Mansfieldiltä. Lopputulos on varsin yhtenäinen.

After Life -niminen kertomus on kuvaus miehestä, joka julistetaan kuolleeksi, vaikka hän on elossa. Oman hengissä olemisen osoittaminen vaan ei olekaan ihan yksinkertainen juttu.

Public library kertoo paljon ajastamme, mm. siitä, miten onnettomuudet synnyttävät liikenneruuhkia, koska jokainen ohiajava haluaa pysähtyä kuvaamaan niitä älypuhelimellaan tai että Audit ovat oikeita autoja, joiden rinnalla useimmat muut autot ovat viheliäisiä kotteroita. Asiaan tietysti kuuluu, että Smithin auto kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Tosin pakko tunnustaa, että minun on kyllä suhteellisen vaikea kuvitella häntä ajamassa autoa ja en ole ollenkaan varma, että uskaltautuisin hänen kyytiinsä.

Mistä tahansa Ali Smith kirjoittaakin hän tekee sen älyllä, omaäänisellä ammattitaidolla ja suurella sydämellä. Ali Smith, jos kuka on uniikki tämän sanan kaikissa mahdollisissa positiivissa merkityksissä. Hän, jos kuka, ansaitsisi kirjallisuuden Nobel-palkinnon.

Ali Smith: Public library and other stories (2015)

219 sivua

Kustantaja: Hamish Hamilton

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

Tulinko juuri lukeneeksi kirjan, jota minun ei olisi pitänyt lukea?

Pauliina Vanhatalon romaanit Pitkä valotusaika ja Korvaamaton ovat herättäneet minussa suurta ihastusta ja tämän vuoksi odotin kieli pitkällä hänen uusinta teostaan Keskivaikea vuosi. Roikuin kirjastojonossa ja mitä lähemmäksi jonon kärkeä etenin, sitä vahvemmin alkoi tuntua, että ehkä minun ei sittenkään pitäisi lukea Keskivaikeaa vuotta. 

En osannut päättää. Viimeisenä mahdollisena päivänä hain teoksen varaushyllystä. Laitoin sen syrjään ja ajattelin, että olkoon siinä, en lue.

Keskivaikea vuosi on modernia suomalaista tunnustuskirjallisuutta, jossa Vanhatalo kirjoittaa omasta masennuksestaan. Hän kuvaa masentuneen elämää erinomaisen tarkasti havainnoiden. Olla nainen, olla äiti, olla puoliso, olla kirjailija - miten sovittaa nämä roolit toisiinsa? Roolit, jotka kiskovat kantajaansa eri suuntiin ja tappelevat hänen ajastaan. Tehtävä on haastava ilmankin masennusta.  

Lukiessani tunnen valtavaa sympatiaa Vanhataloa kohtaan. Olen häikäistynyt hänen rohkeudestaan kirjoittaa tämä kirja. Samanaikaisesti olen hyvin hämmentynyt hänen tekstinsä intimiteetistä. Paikoin koen lukevani asioista, jotka niin sanotusti eivät kuulu minulle. Vieraalle. Kyse on samantyyppisestä epämukavuudesta, jota tunsin lukiessani Joan Didionia. 

Uskon ja toivon, että tämä teos saa suopean vastaanoton ja siitä tullaan sanomaan (ja on jo sanottukin), että se on tärkeä puheenvuoro masennuksesta, sen sairastamisesta ja olemuksesta. Uskon, että monelle samantapaisten asioiden kanssa painineelle tällä kirjalla voi olla suorastaan terapeuttinen merkitys. Samanaikaisesti kuitenkin pelkään, että mitä jos kirjan ympärillä pyörivä julkisuus ei olekaan hyväksi Vanhatalolle. Haluaisin olla kilpi, johon mahdolliset ikävät sanat tästä teoksesta stoppaisivat.  

*

Keskivaikean vuoden luettuani näen entistä selvemmin seuraavat masennukseen liittyvät tekijät.

1) masennus on itseen suuntautunutta vihapuhetta

Kun et tätäkään osannut ja tässäkin epäonnistuit. Kuinka et pysty parempaan? Huomaatko, miten naurettava olit? Mitä luulit tuollakin voittavasi? Mikset uskonut, kun sanottiin, että ei kannata?

Sinusta ei ole. Ei tänään. Ei huomenna. Ei koskaan. Sinua ei kukaan voi rakastaa. Ei tänään. Ei huomenna. Ei koskaan. Et ole rakkauden arvoinen. Olet taakka lähelläsi oleville ihmisille. Heillä menisi paremmin ilman sinua. Olet mätä. Olet paise. Olet säälittävä.

2) täydellisyysvaatimukset

Masennukselle ovat otollisimpia ihmiset, jotka asettavat itselleen kohtuuttomia vaastimuksia.

No ei tämä vielä mitään. Sitten kun sitten kun sitten kun .... Olisi sen paremminkin voinut tehdä.

3) masennuksen narsismi

Minä. Minä. Minä. Minun tarpeeni, haaveeni, vaatimukseni, pyyntöni. Minä. Minä. Minä.

Masentunut ihminen on raivostuttavan itsekeskeinen, mutta hän ei ole sitä tahallaan, vaan siksi että on masentunut

4) itsensä hyväksyminen

Jos ihminen hyväksyy itsensä edes suurin piirtein sellaisena kuin on, masennus luikkii tiehensä häntä koipien välissä. Se yrittää kyllä vielä. Sivulta ja takaa. Tekee täsmähyökkäyksiä, iskee heikkona hetkenäsi täydellä voimallaan, mutta kerta kerralta sen hyökkäykset käyvät ponnettomimmiksi.

Teoriassa kohta 4 on suorastaan naurettavan yksinkertainen.  Käytännössä se on helvetillisen vaikeaa, kuten Keskivaikea vuosi osoittaa. 

Jos saisin jakaa Kiitos kirjasta -mitalin antaisin sen Pauliina Vanhatalolle.

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi (2016)

236 sivua

Kustantamo S&S

April is for Africa

Täten julistan, että huhtikuu on blogissani virallinen afrikkalaisen kirjallisuuden kuukausi. Ai virallinen? No jaa, ei nyt niin kovin virallinen, mutta tuntui mukavalta kirjoittaa virallinen ... jotenkin ..... viralliselta ja virkanaismaiselta.

Olen menossa huhtikuun lopussa Pukinmäen kirjaston Afrikka-iltaan puhumaan nigerialaisesta kirjallisuudesta. Hups! Jos tarkkoja ollaan, niin huhtikuu on itse asiassa blogini Nigeria-kuukausi. Ei kuitenkaan kuulostaisi kovin sointuvalta sanoa April is for Nigeria, enkä suuremmin innostu myöskään ilmaisusta Nigerialainen huhtikuu, joten etenen tunnuksella April is for Africa. Tykkään erityisesti for-preposition herättämistä mielikuvista, joita suomen kielelle ei sellaisinaan voi kääntää - ainakaan kuulostamatta kömpelöltä.

Olen varannut lukulautaselle seuraavat omasta kirjastostani löytyvät teokset:

Seuraavaksi haluan tunnustaa, koska tunnustaminen on trendikästä tai oli ainakin 300-luvulla, jolloin Augustinus kirjoitti Tunnustuksensa. Tunnustan siis,  että otin varaslähdön ja luin Lola Shoneyinin romaanin The Secret Lives of Baba Segi's Wives jo maaliskuussa  Tällä hetkellä luen Adichien Kotiinpalaajia. Lukuunottamatta Adichien pientä kirjasta We should all be feminists olen lukenut Adichielta kaiken hänen kirjoittamansa englanniksi ja nyt toisella lukukerralla luen häntä ensimmäistä kertaa suomeksi. Sekin on vähän jännää.

Chinua Acheben Kaikki hajoaa olen niin ikään lukenut vuosia sitten englanniksi, mutta haluan lukea sen nyt vielä uudestaan suomeksi, koska se on teos, johon afrikkalaiset kirjailijat - Adichie mukaanlukien - usein viittaavat. Chika Unigwen romaani On Black Sisters Street edustaa vähän eri tyyppistä afrikkalaista kirjallisuutta, sillä se kertoo afrikkalaisista naisista punaisten lyhtyjen kaduilla. Saattaa tosin olla, että kyseisille seuduille en huhtikuun aikana ehdi, sillä myös muutama ei-nigerialainen teos - muuan Ferrante etunenässä - kuumottaa lukulautasellani ja huhtikuun lopussa myös BAR Finland saa uuden asiakkaan.

Tämä on suunnitelma. Tykkään suunnitelmista mm. seuraavista syistä:

Suunnitelman sijamuoto on potentiaali.

Suunnitelma kätkee sisäänsä mahdollisen maailman.

Tulee hyvä mieli, kun pysyy suunnitelmassa.

Tulee valtavan hyvä mieli, kun poikkeaa suunnitelmasta.

Rantaudun tästä nyt Lagosin meluisille kaduille.