sunnuntai 30. syyskuuta 2018

"Vedä muoto yllesi, senkin idiootti" - Elmer Diktonius: Janne Kuutio * BAR Finland, 31


Nyt lähdetään Jannen matkaan!

Tämä teksti on osa 31. suomalaisen kirjallisuuden helmiä käsittelevää blogini BAR Finland -sarjaa. Aiempia tekstejä pääset lukemaan tästä.

On itsestään selvää ja kiistatonta ja kaikella tapaa vastaan väittämätöntä MOT MOT MOT, että Elmer Diktoniuksen romaani Janne Kuutio on yksi suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksia. Se ilmestyi ruotsiksi vuonna 1932  nimellä Janne Kubik ja lukemani painoksen alkulehden mukaan Diktonius muovaili (mitä ikinä tämä ilmaus käytännössä tarkoittaakin) sen itse suomeksi. Suomenkielinen painos saatiin markkinoille vuonna 1946. Teoksen alaotsikko on "puupiirros sanoin" ja puupiirroskuvat ovat Tapio Tapiovaaran käsialaa.

Nykytermein kuvattuna Janne Kuutiota voisi kutsua episodiromaaniksi, sillä se koostuu erillisistä suht itsenäisistä kappaleista, joita pitää koossa kirjan nimihenkilö. Jokainen kappale on myös ikään kuin tiivistetty puupiirroskuvaksi, joka tuo tähän teokseen hieman sarjakuvamaisen tunnun.

Romaanina Janne Kuutio on vahvasti sisällissotaan kytkeytyvä kansankuvaus, jossa teoksen päähenkilö opportunistisesti vaihtaa identiteettiään useampaan kertaan niin että käy mahdottomaksi sanoa, mikä tai kuka Janne varsinaisesti on miehiään.

*

Päätin tappaa kaksi kärpästä yhdellä huitaisulla ja ehdotin lukupiiriystävilleni, että ottaisimme käsittelyymme Janne Kuution ja kun olisimme siitä ensin keskustelleet voisin kirjoittaa keskusteluistamme myöhemmin postauksen.

Lukupiirimme on siitä erityinen, että hyvin harvoin tilanne on se, että me kaikki viisi olisimme lukeneet valitsemamme kirjan. Olemme kaikki opiskelleet yleistä kirjallisuustiedettä, mutta tapaamisissa pääpaino tuppaa olemaan kuulumisten vaihdossa. Janne Kuutio vaikutti oikein erinomaiselta idealta seuraavaksi lukupiirikirjaksi, kun kesällä tapasimme Lahdessa ja oli kaunis kesäpäivä ja olimme istuskelleet puutarhassa juomassa viiniä.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Minun lisäkseni vain SK oli lukenut Janne Kuution kokonaan ja HL siitä puolet. Keskustelua kirjasta syntyi kuitenkin enemmän kuin monella muulla kerralla. Ihailen SK:n tapaa analysoida Janne Kuutiota henkilöhahmona ja samalla tajusin entistä selvemmin, että itse en juurikaan ole romaanihenkilölähtöinen lukija. Janne Kuutiossakin olen eniten kiinnostunut sen rakenteesta.

Janne Kuutio koostuu kymmenestä kappaleesta, joissa kuvataan Jannea esimerkiksi lapsena, puna- ja valkokaartilaisena, pirtumyyjänä, puukkojunkkarina ja satamatyöläisenä. Tapahtumapaikat vaihtelevat mm. sodasta muilutusautoon ja vankileiriin. Tässä kirjassa kiinnostavaa ei mielestäni kuitenkaan ole ensisijaisesti Jannen tarina, vaan hänestä kertovien kappaleiden selitykset.

Teos alkaa Diktoniuksen alkusanoilla, jotka hän on nimennyt "peräkaneetiksi" ja joissa hän kertoo kirjoittaneensa Jannen hahmon päästäkseen tästä eroon. Diktonius komentaa Jannea sanomalla:

"Vedä muoto yllesi, senkin idiootti! [...] painu tiehesi äläkä häiritse minua enää."

Koska en osaa tehdä puupiirroksia otin valokuvan teoksen takakannesta, jossa Diktonius kuvaa teostaan:




"Vaatehtiessaan" teostaan suomeksi Diktonius on jo ollut tietoinen teoksensa asemasta ensimmäisenä suomalaisena modernistisena teoksena ja hän on aivan oikein arvellut kirjoittaneensa klassikon. Lisäksi hän vaikuttaa pitäneen romaaniaan ensisijaisesti työläiskirjallisuutena,  mutta hän oli väärässä siinä, etteikö myös "puuterinokkainen esteetikko" (kröhm! paikalla ollaan) voisi hänen romaanistaan kiinnostua.

Teoksen kieli on usein korostuneen kansanomaista ja selitysosissa Diktonius päästelee urku auki. Kun hän esimerkiksi ylistää suomalaista maaseutua "oodissaan" Nurmijärvelle on hänen sanankäyttönsä täynnä ironiaa, joka samanaikaisesti sekä alleviivaa sanottua että nauraa sille.

Nur-mi-jär-vi! - oi sinä korpiniloisen lapsuuteni kesäkirkas puustelli.

Janne Kuutio on metafiktiivinen teos, jossa Diktonius teoksen selitysosissa muistuttaa lukijaa siitä, että Janne on olemassa vain hänen luomuksenaan sanoina paperilla ja sellaisenaankin hän on suht halveksittava henkilö.

Naurettava otus, eikö totta? - marionettirumilus, joka korkeamman tai alemman voiman käskystä sätkyttelee koivillaan ja käsivarsillaan, ja sitäpaitsi heittäytyy suinpäin lätäkköön, jos mahdit niin tahtovat.

Janne Kuutiossa voi nähdä olevan jo idulla nykykirjallisuudessa niin muodikkaan autofiktion, jossa fiktioon yhdistetään elementtejä kirjailijan omasta elämästä. Esimerkiksi Jannen lapsuusmuistojen kohdalla Diktonius antaa ymmärtää, että kyse on hänen omista lapsuusmuistoistaan. Missä määrin teoksen pohjana ovat mahdollisesti Diktoniuksen omat kokemukset sisällissodasta jää arvoitukseksi.

Janne Kuutiossa on paljon leikkiä ja yleensä se tapahtuu Jannen kustannuksella. Diktonius yhdistää romaaniinsa niin suomalaisen historian synkimpiä hetkiä, kuten kuvauksia sisällissodan jälkeisiltä vankileireiltä että iloluontoista ja viinanhauskaa illanviettoa. Kotoiset murteet kohtaavat englanninkieliset sananparret ja niin ikkunat avautuvat kohti laajempaa maailmaa. 

Perisuomalaista mielenmaisemaa Diktonius lähestyy paitsi juopottelun myös aggressioiden kautta. Kun Jannella menee kuppi nurin hän tarttuu puukkoon. Vankileirikuvauksissa taas Diktonius kuvaa realistisesti vanginvartijoiden väkivaltaisuutta.  

Minkäänlaista sankaruutta tästä kirjasta on turha etsiä. Punaisten ja valkoisten julmat teot ovat tunnistettavissa kyseisen puolen tekemiksi vain käsivarsinauhojen värin kautta. 

Teoksen kertoja tuntee erityisen hyvin Jannen luonteen huonot puolet ja pitää niistä meteliä, mutta tämän henkilökohtaiseen elämään kertojallakaan ei ole pääsyä ja sen hän myös tekee tiettäväksi. Kertoja ei esimerkiksi tiedä paljoakaan Jannen lapsista, mutta sen sijaan tämän vaimosta hän kyllä osaa mainita, että vaimo oli "hyvänahkainen, mutta vallan väritön sielu", jolla ei ollut sen suurempaa roolia Jannen elämässä. Auts!

Janne Kuution sivujen välistä pilkottaa Laurence Sternen Tristram Shandy (1759), mutta suomalaisessa kirjallisuudessa Diktoniuksen metafiktiivinen kerronta oli aikanaan uusinta uutta. Tekee mieleni sanoa, että kyseessä on suomalaisen modernismin airut ja sanonkin, kun Janne Kuutio siihen mahdollisuuden tarjoaa.

Janne Kuutiossa todentuu kirjailija Matti Pulkkisen lause siitä, että romaani on kuin sika, joka syö mitä tahansa. Janne Kuutiota ei voi nirsoudesta syyttää, sillä se pistelee poskeensa kaiken, mitä kirjailija sille keksii tarjota.




Elmer Diktonius: Janne Kuutio - Puupiirros sanoin (1996/1946)
191 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Janne Kubik - Ett träsnitt i ord (1932)
Suomentanut Elmer Diktonius
Kustantaja: Tammi


Helmet-lukuhaaste kohta 10: Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja (Janne Kuutio oli lukupiirikirja)

torstai 27. syyskuuta 2018

Sanoisin että: Bravo! - Teatteri Jurkka: Nora


Kuva: ©Marko Mäkinen
Kaksi naista seisoo liikkumatta selin yleisöön. Heillä on valkoiset puserot, mustat pitkät hameet ja hiukset nutturalla. Mitään ei tapahdu pitkään aikaan ja kun vihdoin näyttelijän käsi kohoaa ja hipaisee hiuksia korvan taakse, tunnen miten omakin päänahkani värisee.

Tunnelma on latautunut ja niin tiivis, että unohdan pelätä saavani yskänkohtauksen. En tiedä yhtään, mitä seuraavaksi tapahtuu ja Marina Abramovicin performanssien kuvat kulkevat mielessäni. Jopa niin, että hetken tuntuu aivan uskottavalta, että kun toinen naisista kääntyy käy ilmi, että hän on Abramovic.

Ajattelin alunperin pitää Jurkan Nora-nautinnon ihan vaan itselläni ja maiskutella sitä mielessäni, mutta mihinkäs sitä bloggari sanoistaan pääsisi eli pakko on laittaa muistiin muutama ajatus Norasta, koska se nyt vaan oli ihan jumaleissönin mahtava esitys ja juuri sellaista ihmistä monitasoisesti aktivoivaa teatteria, johon olen lääpälläni.

Alma Lehmuskallion ohjaamassa Norassa nimihenkilöä esittää kaksi naista: Rosanna Kemppi ja Kreeta Salminen. Esityksen lähtökohtana on Henrik Ibsenin Nukkekoti, jonka naispäähenkilö Nora on. Muun hyvän lisäksi Nukkekoti sattuu olemaan lempinäytelmiäni ja samalla myös yksi niistä näytelmäteksteistä, joita olen tarkimmin lukenut. On älyttömän kiinnostavaa, että Ibsen oli jo vuonna 1879 niin edistyksellinen, että hän halusi käyttää näytelmäkirjailijan lahjakkuuttaan naisten aseman problematisoimiseen ja edistämiseen. Sen sijaan on järkyttävää, että naiset painivat pitkälti samojen ongelmien kanssa vielä melkein 150 vuotta myöhemminkin.

Nukkekodin lopussa Nora julistaa olevansa ennen kaikkea ihminen ja jättää miehensä ja lapsensa.
Ajatus äidistä perheen hengettärenä ja itsensä perheen hyvinvoinnin eteen uhraavana elää tiukassa edelleenkin. Kukapa jaksaisi edes korvaansa lotkauttaa, jos mies jättää perheensä. Tämän vuoksi on edelleen erittäin tarpeellista tutkiskella, miksi äitiyteen liittyy niin paljon normatiivisia - ja usein yli-inhimillisiä - vaatimuksia. Tämän kysymyksen ympärillä pyörii myös Jurkan Nora mm. toksista miessankaruutta parodioimalla. Leikin kohteeksi on valittu Leonardo di Caprio ja hänen roolityönsä elokuvassa The Reverant.

Ei tarvitse kuin sanoa kyseisen elokuvan nimi niin heti alkaa pitkin verkkokalvoja vilistää kuvat miehestä, joka kaikkia mahdollisia vaaroja ja ankaria olosuhteita uhmaten nousee voittamattomaksi sankariksi. The Reverantia en ole nähnyt, joten mielikuvani siitä perustuvat muihin miessankaruuden kuvauksiin - joista sivumennen sanoen ei varsinaisesti ole puutetta - sekä Kempin ja Salmisen hulvattomaan versiointiin.

Siis kukaan ja mikäänhän ei ole niin sankarillinen kuin mies kostoretkellä. Hänen silmiinsä tulee Se ilme ja hänen askeliinsa Se käynti ja hänen lihaksiinsa Se voima ja hänen adrenaliiniinsa Se jyske. Tähän kuvastoon Kemppi ja Salminen iskevät kiinni ja paljastavat miessankarimyytin kliseet. Super nami-nami herkullista on, että Kempin ja Salmisen miessankariparodia osoittaa, että miessankaruus ei kestä sitä, että nainen astuu sankarin paikalle. Silloin nimittäin koko myytti poksahtaa kuin ilmapallo.

Kuva: ©Marko Mäkinen
En ole yhtään varma, voinko ottaa miessankareita enää senkään vertaa tosissani kuin ennen nähtyäni Kempin ja Salmisen parodian. Niin taitavavaa ja täysin hulvatonta.

Astetta vaikeampi, mutta ei yhtään vähemmän herkullinen  kuvio on, kun Kreetta Salminen manaa, että hän saa rooleja vain neljän tähden näytelmissä. Kiinnostavaa on, että juuri tämä kohtaus, joka on hyvin henkilökohtaisen oloinen on selkeimmin dramaturgisesti rakennettu. Näin fokus ei ole pelkästään Kreetta Salmisessa, vaan kaikissa naisnäyttelijöissä, jotka eivät saa ansaitsemiaan rooleja. Siinä sivussa tulee parodioitua myös takavuosilta tuttua "huutoteatteria", joka tietysti sekin parhaimmillaan oli miesten laji, koska tosihuutajat ovat tietysti valkoisia heteromiehiä.

*

Jurkan Nora sisältää kohtia, joissa näyttelijä lakkaa olemasta näyttelijä ja on näyttämöllä "pelkkänä"omana itsenään tai siltä ainakin hyvin vahvasti tuntuu, kun Kreetta Salminen kertoo kotiäitiarjestaan. Asian tekee entistä mielenkiintoisemmaksi se, että se mitä Salminen kertoo voisi yhtä hyvin olla Nukkekodin Noran kertomaa. Näin Salminen on samanaikaisesti sekä itsensä että Nora. Yhtä lailla voidaan kysyä, että kun Rosanna Kemppi syö Tutti frutti -karkkeja, onko se, joka niitä syö Rosanna Kemppi Rosanna Kemppinä vai Noraa esittävä Rosanna Kemppi.

Mistä näytteleminen ja rooli oikeastaan alkavat?

Nora on monikerroksellinen ja intensiivinen esitys, joka ei ruumiillista pelkästään Noraa vaan jokaisen äiti-ihmisen, joka on kokenut, että haluaisi elämältä enemmän kuin kotiarkea. Jos joku nyt väittää, että hän ei ole pienten lasten kanssa kotona ollessaan kertaakaan kaivannut isompiin ympyröihin, niin hän luultavasti valehtelee tai ei halua tunnustaa totuutta edes itselleen.

Nora käsittelee äitiyden kipupisteitä tavalla, joka saa miettimään niitä uusista näkökulmista. Tässä esityksessä sekä Kemppi että Salminen pistävät itsensä likoon täysillä. Erityisen hienoa ja puhuttelevaa oli myös se, että esitys sisälsi osia, jotka eivät perustuneet puheelle, vaan pelkästään näyttelijöiden läsnäololle. Ilmeille, eleille, ruumiinkielelle. Näin katsoja saattoi tehdä tulkintoja oman itsensä kautta ja lisätä mielessään kokemaansa henkilökohtaisen tämänsä.

Sanoisin että: Bravo!



Teatteri Jurkka: Nora
Ohjaus: Alma Lehmuskallio
Rooleissa: Rosanna Kemppi ja Kreeta Salminen
Teksti: Marie Kajava, Henrik Ibsen ja työryhmä
Dramaturgia: Marie Kajava ja Alma Lehmuskallio
Äänisuunnittelu ja musiikki: Viljami Lehtonen
Skenografia: Veera-Maija Murtola
Valot: Viljami Lehtonen, Veera-Maija Murtola ja Saku Kaukiainen

tiistai 25. syyskuuta 2018

Kohti parempaa maailmaa - Sherin Khankan: Nainen on islamin tulevaisuus

Onko nainen islamin tulevaisuus?

Tähän kysymykseen voi etsiä vastausta lukemalla Sherin Khankanin kirjan. Lähtökohdat teoksen lukemiselle ovat mielenkiintoiset paitsi sen nimen esittämän voimakkaan väitteen vuoksi myös siksi, että Khankanin äiti on suomalainen, isä syyrialainen. Ei ihan voida väittää, että Khankan on ensimmäinen suomalainen naisimaami, joka on perustanut moskeijan Pohjoismaihin, mutta kovin kaukana tästä ei olla.

Erilaiset kulttuuritaustat ovat lapsesta asti vaikuttaneet Khankaniin niin, että hän on ikään kuin automaattisesti alkanut tarkastella asioita useammasta näkökulmasta. Oman kontekstinsä tarjoavat niin lapsuudenkesät Suomessa kuin vierailut syyrialaisten sukulaisten luona Damaskoksessa. Näitä kahta eri puolta liimaa yhteen tanskalaisuus.

Khankan on vahvasti moniäänisyyden kannattaja ja tärkeimpiä syitä moskeijan perustamiselle olikin hänen mukaansa halu saada naisten ääni kuulumaan peripatriarkaalisen islamin piirissä. Khankan haluaa tuoda koraanin tulkinnan nykypäivään ja edistää islamilaista feminismiä sekä korostaa naisen oikeuksia kyseenalaistamalla islamin patriarkaattiset rakenteet. Käytännössä tämä näkyy mm. siten, että hänen perustamansa Mariam-moskeijan avioliittosopimuksessa määritellään, että naisella on oikeus avioeroon ja moniavioisuus on kiellettyä. Sopimuksen mukaan avioliitto kumoutuu, jos siinä on henkistä tai fyysistä väkivaltaa ja avioeron sattuessa naisella on yhtäläinen oikeus lapsiin kuin miehelläkin. Myös eri uskontokuntiin kuuluvien väliset avioliitot ovat sallittuja. Lyhyesti sanottuna: Khankan haluaa tehdä islamista rauhanuskonnon.

Jos edellä mainittuja asioita vertaa siihen, minkälainen kuva islamista välittyy tiedotusvälineiden kautta on ero melkoinen. Khankanin kirjan edistyksellisyydestä huolimatta tunsin sitä lukiessani paikoin huomattavaa epämukavuutta, joka käsittääkseni johtuu siitä, että vaikka järjellä ajattelen, että muslimien enemmistö on maltillisia ja rauhaa rakastavia ihmisiä jatkuva islamiin liittyvä kielteinen uutisointi on kuitenkin saanut aikaan sen, että islam tuntuu pelottavalta. Tämän vuoksi Khankanin teoksen lukeminen oli minulle erittäin tervetullutta ja hyödyllistä.

Uskontoja voidaan tulkita monella tavalla, eikä islam ole tästä poikkeus. Khankan itse edustaa suufilaista suuntausta, jonka tärkeimpiä opettajia on Ibn Arabi (1165-1240), joka on varsin feministisesti todennut, että "Täydellinen ihminen on nainen." Khankanille islam ei ole kiveenhakattuja lakitauluja, vaan hän tulkitsee koraania metaforisesti nykypäivään soveltaen. Erityisen avaavaa oli lukea hänen näkemyksensä pahamaineiseksi leimatusta sharia-laista, jota hänen mukaansa tulkitaan monissa maissa aivan toisin kuin mikä on tämän lain tarkoitus. Koraanissa esimerkiksi ei mainita lainkaan, että aviorikoksesta tulisi rangaista kuoliaaksi kivittämällä, kuten uutisista on usein saatu lukea. Khankan korostaakin, että koraania on tulkittava "tietoisen kriittisesti."

Oli kiinnostavaa ja yllättävääkin huomata, kuinka monissa asioissa jaan Khankanin näkemykset. Hyvä esimerkki tästä on tanskalainen ns. pilapiirrosjupakka, jota moni tulkitsi niin, että länsimaiseen sananvapauteen kuuluu, että mitä tahansa voidaan pilkata. Itse edustin näkemystä, että miksi pitäisi ihan erityisesti pyrkiä loukkaamaan ison osan ihmisiä tunteita, koska sitä ei ole erikseen kielletty. Näkemykseni ei aina saanut kovinkaan suopeaa vastaanottoa tuttavapiirissäni. Khankan toteaa, että "sananvapaus ei ole mikään ehdoton oikeus sanoa kaikkea, mitä mieli tekee, se ei ole oikeus oksentaa vihamielistä propagandaa." I feel yous sis.

Islamilainen feminismi rakentuu käsitykselle ihmisten ehdottomasta tasa-arvosta niin sukupuolten välillä kuin yhteiskunnallisestikin. Nainen on islamin tulevaisuus avaa islamia tervetulleella tavalla ja osoittaa, että se ei ole mikään kiveen kirjoitettu lakitaulujen kokoelma, jota pitäisi vuosisadasta toiseen tulkita yhdellä ja samalla miesten etuja edistävällä tavalla. Khankanin teos puhuu myös sen puolesta, että sortavaa järjestelmää pitäisi pyrkiä muuttamaan sen sisältä käsin.

Khankan onnistuu erinomaisen hyvin kuvaamaan, miten se, että hän on muslimi ei ole tekijä, joka erottaisi hänet ei-muslimeista. Jäin lukiessani kiinni epäluulosta, jos toisestakin. Kun Khankan kirjoittaa IKEA-huonekaluilla sisustetusta kodistaan, jonka lattioilla vellovat legokasat huomaan väliseinän hänen ja itseni välillä romahtavan ja mieleeni palaavat Dubain matkani musliminaiset, jotka paikallisessa metrossa päivittivät facebook-tilejään. Sama hämmästys siitä, että yhteistä on sittenkin paljon enemmän kuin eroja.

Khankanin femisnimi on käytännön feminismiä ja ennen muuta tekoja. Tosin mitä muutakaan voisi odottaa naiselta, joka on lainannut elämänsä johtolauseen Peppi Pitkätossulta. "En ole tehnyt aiemmin, osaan siis varmasti." Taidanpa tallentaa itsekin tämän lauseen muistiini rohkeutta vaativien tilanteiden varalta. Mitä tulee naisen rooliin islamin tulevaisuuden suhteen vaikuttaa siltä, että toivo tasa-arvoisemmasta islamista ja maailmasta ylipäänsä on pitkälti Khankanin kaltaisissa naisissa, jotka omalla sitkeällä työllään ovat valmiita taistelemaan yhdenvertaisemman tulevaisuuden puolesta.



Sherin Khankan: Nainen on islamin tulevaisuus. Minun tarinani
286 sivua
Ranskankielinen alkuteos: La femme est l'avenir de l'islam. Le combat d'une femme
Suomentanut Taina Helkamo
Kustantaja: S&S


sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Aivo-orgasmi - Veera Antsalo: Imago

Ai että mitä olen tehnyt viime aikoina?

Olen lukenut Veera Antsalon runoelmaa Imago. Olen aloittanut alusta ja lukenut loppuun ja aloittanut alusta ja lukenut loppuun ja aina välillä olen lukenut keskeltä ja sieltä täältä ja tätä olen toistellut nyt viimeiset kolmisen viikkoa.

Sillä olen ihastunut. Kenties jopa rakastunut. Minussa loksahtelee. Tuntuu siltä, että aika avautuu äärettömäksi ja yhdessä hetkessä tulee kokeneeksi 5 miljardia vuotta. Tuntuu siltä, että alkutuuli ja myöhempien aikojen tuleva tuuli yhdistyvät siinä kohdassa, jossa istun ja luen ja hämmästelen. Se on mahtavaa. Imago on mahtava.

Tässä kohdassa on kuolaa.

Puhun Imagosta kaikille, joiden voisin uskoa olevan siitä kiinnostunut. Puhun myös niille, jotka eivät yleensä lue runoja. Imago kulkee taskussani. Siinä, jossa on reikä ja siinä, joka sijaitsee muualla kuin maailman konkretiassa.

Säilön aikaa ja tuijotan hypnoottisesti (menihän se niin?) miten aika laajenee tämän kirjoittamani sivun yli ja tämän huoneen ja tämän talon ja tämän kadun ja tämän kaupungin ja tämän maan ja tämän maanosan ja tämän maailman ja tämän maapallon ja tämän galaksijonon ja sen tämän, joka on tunnetun ulkopuolella ja jonka koordinaatit löytyvät ajasta, jolloin ei vielä laskettu aikaa.

Tyttö on Imagossa lainausmerkeissä, mutta minä riisun ne. Kuulitko kopsahduksen? Se oli lattialle pudonneista lainausmerkeistä lähtenyt ääni. Eikä vain lattialle, vaan lattian läpi ja talon perustusten ja maa-aineksen käytäviin, joita kaivamalla pääsee Kiinaan, kuten lapsena uskottiin.

Toistuvat ja järjestyvät. Toistuvat ja menevät epäjärjestyksen kautta järjestykseen. Siis nämä: huoneet, ikkunat, peilit, lasi, heinä, kulma, hihasta ulos tuleminen, uni, vakava aines, seinää vasten nojaava luuta, kengät, tektoniset syyt, kvintesenssi. Muun muassa.

Tämä kokoelma menee DNA:ni kaksoiskierteeseen ja se tapahtuu tietenkin "tektonisista syistä." Se tapahtuu "nochalantisti ja barokkisen rennosti". Nämä sanat tanssivat paso doblea proteiinisynteesini linjastoilla, eivätkä tumani enää ole entisellään. Niistä on tullut lasia ja heinää. Niistä on tullut hesiä ja lainaa.

Imagossa maistan Henriikka Tavin Esim. Esan ja Eeva Turusen Neiti U:n, joka muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, joka Imagon läpi nähtynä on visii miljardia vuotta pitkä. On siinä muistelemista. Sen tarkemmin sitä ei voi sanoa, sillä herkkua haluava kieli vetää kaiken huomion itseensä kuin lapsi, jonka keltaisen lapion toinen tuhma lapsi vei lupaa kysymättä. Kielen poreilevat nystyt kvintesenssiä täynnä. Kyllä todellakin näissä kuohuviinilaseissa on Samarinia ja puolukoita.

Näiden runoja eteneminen on jännittävää ja mieluista. Ei kuljeta polkua vaan tehdään se kulkemalla ja peitetään kohteliaasti seuraavaa kulkijaa varten. Käytössäännöt ja etiketti. Dervissien kvintesenssi. Sanat, jotka hulmuavat kuin hameesta karkuun lähteneet helmat, jotka ovat lasia ja heinää. Imagon toisella laidalla nainen, joka kulkee sipulinvarsihameessa. Hän on tietysti kukas muukaan kuin Lassi Hyvärisen Tuulesta ja kissasta karannut nainen.

Joo. Niin ne naiset vaan lähtevät. Muuttuvat filmitähdiksi ja kuningattariksi, eivätkä enää muista, että lapsena ne olivat pelkkiä tyttöjä lainausmerkeissä. Ne ovat jättäneet menneisyytensä taakseen, eikä siitä sen enempää. Ei nyt tehdä niistä mitään roolimalleja, sillä mitä siitäkin tulisi jos

Jätetään roikkumaan ilmaan. Pää alaspäin tai jalat tai hermosto. "Sen tarkemmin sitä ei voi kuvailla."









Tuossa yläpuolella on "planetaarista sumua."
Tuossa yläpuolella on "planetaarisen sumun" olemus.
Tuossa yläpuolella on "planetaarista sumua" viiden miljardin vuoden takaa.

Tai ehkä kuitenkin "hevosenpääsumua" tai mahdollisesti kenties sekin mahdollisuus on otettava huomioon, että tuossa yläpuolella on kuvattu aikaa. Aina ei voi tietää, jos ei ole tietäjä, joka on paennut sadusta ennen onnellista loppua.

Imago hivelee edestä takaa ylhäältä alhaalta tulevasta menneestä. Se on kokonaisvaltainen aivo-orgasmi, jota lukiessa noin suunnilleen kaikki hajoaa, mutta hajotessaan kokoontuu, kunnes taas hajoaa niin, että hajonneen ja hajoamattoman välille voi laittaa =-merkin. Josta tulee !-merkki, josta tulee en kerrokaan.

Imagon liikkeet ovat arvaamattomia ja toistuvia ja siihen kiintyy kuin johonkin lämpimään ja hengittävään. Se tuo tullessaan ja vie mennessään. Se jää.





Veera Antsalo: Imago (2018)
103 sivua
Kustantaja: Teos






Helmet-lukuhaaste, kohta 29: Kirjassa on lohikäärme

torstai 20. syyskuuta 2018

Antigone astuu nykypäivään - Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa

Johan oli jo aikakin!

Kamila Shamsie on kirjailija, jonka kirjoista haluaisin pitää ja suorastaan innostua, sillä hänen teoksensa ovat hyviä, kenties jopa loistokkaita. Silti olen joutunut jo useamman kerran toteamaan, että en vaan pääse niihin sisään. Viimeisin pettymykseni oli Jumala joka kivessä, jonka kanssa kompastuin sen runsaisiin historiallisten tapahtumien kuvaukseen.  Tunnistin toki taidokkuuden ja siksi aloin jo epäillä, että minulta puuttuu Shamsien teoksista hurmaantumisen geeni.

Mutta sitten tuli Shamsien uutuusromaani: Joka veljeään vihaa. Suomennoksen nimi on osin - ja tavallaan nerokkaastikin - harhaanjohtava ja kaukana teoksen alkuperäisestä nimestä Home Fire, jonka suora kääntäminen toki olisi ollut kankeaa ellei mahdotonta. Jotta suomennoksen nimi toimisi se on ymärrettävä laajemman veljeyden konseptin kautta. Home Fire taas viittaa paitsi romaanin henkilöiden kotiin esittää myös kysymyksen siitä, mikä on koti ja ja missä se on.

Joka tapauksessa. Vihdoin se tapahtui. Vihdoin saatan sanoa: kylmäävää menoa.

Joka veljeään vihaa on kerrottu useamman näkökulman kautta ja näkökulmat ovat orgaaninen osa tarinan voimaa. Viime aikoina on turhan usein tuntunut siltä, että näkökulmatekniikkaa on käytetty vähän niin kuin nonparelleja kakussa. Laitetaan niitä nyt kakun päälle niin näyttää kivemmalta. Shamsie sen sijaan ottaa näkökulmista kaiken irti ja luo niiden kautta kokonaisuuden, jossa jokaisen kirjan henkilön toimintaa on mahdollista ymmärtää hänen omasta näkökulmastaan käsin, vaikka heidän tekemisiään ei hyväksyisikään. Näkökulmat vievät lukijan eri nahkoihin ja saavat kokemaan välillä huomattavaakin ja samalla tervetullutta epämukavuutta.

Joka veljeään vihaa kertoo radikalisoitumisesta, ennakkoluuloista ja ihmisten välisistä lojaliteeteista sekä niiden joutumisesta koetukselle. Sisaruksia on kolme: Isosisko Isma sekä kaksoset Aneeka ja Parvaiz. Äidin kuoltua kaksosia huomattavasti vanhempi Isma on ollut sisaruksilleen myös äiti. Musta pilvi perheen yllä on sisarusten isä, joka vaihtoi perheensä jihadismiin ja jonka elämästä sisaruksilla on pitkään vain hataraa tietoa.

Miten veljeään vihaa kuvaa harvinaisen selkeästi, miten rasismi asuu yhteiskunnan rakenteissa. Heti teoksen alussa Isma joutuu lentokentällä etnisen profiloinnin kohteeksi ja häntä tentataan niin perusteellisesti, että hän myöhästyy lennoltaan. Asiaa ei auta, vaikka hänen Amerikan matkansa syynä on väitöskirjan teko. Muslimilta näyttävä on automaattisesti potentiaalinen vihollinen. Tämä asetelma kasvaa romaanissa laajemmaksi tarkasteluksi siitä, miten ihmiseen vaikuttaa se, että häntä pidetään jatkuvasti epäilyksenalaisena.

Isma on huolehtija, Aneeka päättäväinen ja kapinallinen, Parvaiz eksyksissä. Tarinan kuluessa heidän välisensä suhteet kriisiytyvät ja tätä lisää vielä se, että Aneeka alkaa seurustella Eamonnin kanssa, joka on Britannian sisäministerin poika. Shamsie vetää mukaan päivänpolitiikan ja lähietäisyydeltä päätöksenteon vaikeutta ja perusteita päästään näkemään sisäministerin näkökulman kautta. Myös Eamonn pääsee kertomaan oman tarinansa.

Tarina tiivistyy trillerin tavoin loppua kohti ja vaikka sekä Aneekan että Parvaizin osuuksiin liittyy ensi alkuun uskomattomalta tuntuvia käänteitä ovat ne kuitenkin kumman todentuntuisia, eikä niitä voida selittää pois ajatuksella, että romaanin tapahtumat eivät olisi mahdollisia.

Romaaninsa loppukiitoksissa Shamsie kertoo, että Joka veljeään vihaa on nykyversio Sofokleen Antigonesta. Romaani saakin ihan uutta syvyyttä vielä siitä, kun sen henkilöitä alkaa sovitella Sofokleen näytelmään. Aneekan esikuva on tietysti itse Antigone, mutta toisin kuin Sofokleella hän on Shamsiella Ismaa (Ismeneä) nuorempi.

Erityisesti Shamsien romaanin loppuosan kannalta Sofokleen näytelmän tunteminen avaa kiinnostavia ulottuvuuksia, mutta mitenkään välttämätöntä se ei ole. Petturuus ja uskollisuus sekä niitä määrittävät lait ja normit ovat ikuisia teemoja, joita Shamsie kuvaa kristallin kirkkaasti. Kysymyksiä on loppujen lopuksi huomattavasti enemmän kuin vastauksia ja tämänkin tilanteen kanssa on vaan tavalla tai toisella elettävä.





Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa (2018)
302 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Home Fire (2018)
Suomentanut: Kristiina Drews
Kustantaja: Gummerus



Joka veljeään vihaa voitti vuoden 2018  Women's Prize for fiction -palkinnon



tiistai 18. syyskuuta 2018

Back to 80's - Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Nyt jyllää 80-luku.

Tälle vuosikymmenelle johdattaa jo Noora Vallinkosken esikoisteoksen Perno Mega City kansi. Ihan hirvittävän rumahan se on,  mutta samalla itseensä oleellisesti 80-lukua kiteyttävä. Muistan omastakin maaseutunuoruudestani, että paikkakunnan perään oli tapana laittaa juuri Mega Cityn kaltaisia yltiöironisia lisäkkeitä, jotka ylläpitivät toivoa siitä, että jonain päivänä avautuisivat ovet isompaan maailmaan.

Lukemani ennakkokappaleen sisäkannessa on Noora Vallinkosken viesti lukijalle. Siinä hän kirjoittaa, että Perno Mega City sai alkunsa, kun hän vieraili vanhempiensa luona Turussa ja vierailu oli taas kerran täynnä ahdistusta. "Illalla katsoimme Hauskoja kotivideoita. Kirjoitin muistivihkoon: televisiossa äitiä naurattaa minipossu, joka soittaa pianoa. Minua ei naurattanut. Tunsin katoavani kokonaan." (kursivointi Vallinkosken)

Tunnistan Vallinkosken kokeman ahdistuksen niin täysin, että suorastaan putoan siihen. Kuinka monta kertaa olenkaan kokenut samoin. Se tunne, kun entisen kotipaikkakunnan toivottomuus ja hapettomuus vetäisee mukaansa kuin petollinen suonsilmäke, josta joutuu joka kerta erikseen ponnistelemaan irti. Se lamauttaa ja tekee kipeää, ja tuntuu, että kotiseudulla käynnin jälkeen kaikki on rakennettava taas uudelleen alusta.

Alkusanoissa Vallinkoski kirjoittaa myös siitä, että tyttöjen kasvutarinoita ei ole pidetty tärkeinä, mutta samanaikaisesti hän on pannut merkille, että viime vuosina tyttöjen tarinat ovat alkaneet vaatia entistä pontevammin tulla kuulluiksi. Yhtäkkiä muisteltuna en itsekään onnistu saamaan mieleeni kuin Anja Kaurasen Sonja O:n, joka onkin vallan vimmainen kuvaus nimipäähenkilönsä kasvuvuosista.

*

Perno Mega City kertoo Hannasta sekä hänen perheestään. Äidistä, jolla on mielenterveysongelmia ja jonka sen vuoksi on vähän väliä paettava kylpyhuoneeseen halaamaan posliinia. Isästä, joka taistelee syövän kanssa. Hannan sisaruksista Hannusta, Laurista ja Emmasta, jotka kukin tavallaan yrittävät tulla toimeen perheen usein arvaamattomissa tunnelmissa. Kiinnostavaa on, että vaikka romaani on kerrottu Hannan kautta on kertojaote jatkuvasti kuvaava ja toteava ja muistuttaa dokumenttikameraa, joka näyttää, mutta jättää analyysien teon katsojalle.

Kerronta on tuoretta ja raikasta ja aikuisten mielipiteet, varoitukset ja puheenparret sekoittuvat herkullisesti lapsen näkökulmaan. Hannan kodissa hallitsee äidin sairaus, joka purkautuu odottamattomina mielentiloina ja tiivistyy äidin sairaalajaksoihin. Kutsumaton ja sitkeä vieras on köyhyys, joka tarttuu Hannaan kuin pistävä haju ja tekee hänestä merkityn. Koulussa rintamalinjat vedetään perheiden varallisuuden mukaan. Kerran sentään Hannankin perhe pääsee etelänmatkalle ja Hanna voi hetken olla se, jota moni luokkakaveri katsoo kateudesta painavalla katseella. Useimmiten kuitenkin Hanna on pohjakerroksen kanta-asiakas.

Minä kuuluin pohjakerrokseen. Minulla oli kirpputorivaatteet ja läski maha, eikä koskaan mitään uutta. Pohjakerroksen alla oli vielä yksi kerros. Kellari. Sinne kuuluivat sellaiset lapset, jotka tulivat pissat housuissa kouluun ja joiden pyörätuolissa istuvat isät pakottivat niitä leikkimään heppaa sylissään.

Kun kerrosjako on kerran tehty, ei sitä hevin murreta. Perno Mega City osoittaa, miten laaja-alaisesti perheen köyhyys vaikuttaa myös lasten elämään ja miten se kaventaa tulevaisuuden mahdollisuuksia. Hannan kohdalla tilannetta vaikeuttaa vielä vanhempien sairastelu ja niiden mukanaan tuoma elämän arvaamattomuus. Kaiken lisäksi äiti pitää Hannaa tiukasti napanuorassa, eikä salli tyttärelleen asioita, jotka ovat tavanomaisia hänen ikätovereilleen.

Äiti seurasi uutisia ja näki maailman pahenevan. Siksi meillä oli Emman kanssa niin paljon sääntöjä ja rangaistuksia. Ne olivat meidän parhaaksemme. Kaikkein parasta olisi, jos me vietettäisiin illat ja viikonloput isän ja äidin kanssa olohuoneessa ja kuunnteltaisiin mitä Karpolla oli asiaa.

Liiallisen kontrolloinnin seurauksena on Hannan kohdalla kapinaa ja pakenemista Turkuun, örvellystäkin. Koska äiti pitää kovaa kiinni, on riuhtaisunkin oltava rajumpi.

Luin juuri vähän aikaa sitten Eva Illoisen romaanin Iltapäivällä tuli levottomuus, joka sekin sijoittuu Turun lähistölle ja niin sen ja Perno Mega Cityn välille muodostui kiinnostava lenkki. Vaikka Illoinen kuvaa jo aikuisen naisen alkoholismia on näiden kahden romaanin tunnelmalle yhteistä tunne oikean elämän (mitä se sitten onkin) puuttumisesta. Ympäristö kietoutuu sekä Illoisen että Vallinkosken kirjassa teoksen päähenkilön ympärille kuin muuri, joka estää hengittämästä vapaampia tuulia. Jossakin muualla olisi paremmin. Toisenlaista ja iloisempaa. Turku on kummassakin teoksessa hengityspaikka, joka tarjoaa väljempiä näkymiä.

Perno Mega Cityssä lähiölapsi kantaa köyhyyden stigmaa, joka määrittää hänen olemistaan niiden silmissä, joiden taloudellinen tilanne on parempi. Hannan kaltaiset ovat häiriöitä, jotka haluttaisiin unohtaa lakaisemalla heidät jonnekin piiloon.

Perno Mega City on juohevasti kulkevaa tekstiä, jonka 80-lukulaiset maamerkit liittävät sen luontevaksi osaksi tätä vuosikymmentä. Kertoessaan Hannan tarinan Vallinkoski kertoo monen muunkin lähiössä kasvaneen tytön tarinan. Autenttisuuden tunne on tässä romaanissa korkea ja yksityinen kasvaa yleisemmäksi tarinaksi siitä, mitä on kasvaa perheessä, jonka liitokset natisevat ja joka jäsentyy köyhyyden kautta.



Noora Vallinkoski: Perno Mega City (2018)
359 sivua
Kustantaja: Atena

Kustantajan lähettämä ennakkokappale. Kiitos!



Helmet-lukuhaaste, kohta 47: Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

lauantai 15. syyskuuta 2018

Kansallisteatterin Musta Saara - Häikäisevän kirkas päivän peili

Johan on Kansallisteatterin suurelle näyttämölle soppa keitetty. Kyseessä ei olekaan ihan mikä tahansa liemi, vaan master chef Saision luoma keitos, joka saa konfeteiksi naamioituneet Michelin-tähdet lentelemään pitkin lavaa. Ovatko ne ansaittuja vai kiilteleekö niissä kissaeläimen petollinen kulta?

Ei taivahassa kuolon vaaraa,
ei kyyneleitä, yötäkään
Näin lauloi kerran musta Saara ...

paitsi että Kansallisteatterin Musta Saara ei laula, eikä konteksteja kannata muutoinkaan hakea virsien maailmasta. Nimensä Musta Saara lainaa romanien suojeluspyhimykseltä Pyhältä Saaralta. Vaikka esitys kertoo juuri romaneista, eivät he ensimmäisessä näytöksessä ole juurikaan näyttämöllä, eikä heistä paljoa puhuta, joka peilaa suoraan sitä tilannetta, mikä romaneilla on läpi Euroopan. Heidän ohitsensa kuljetaan pysähtymättä. Heidät ajetaan pois ja heitä syytetään siitä, että he eivät pysy aloillaan. Heitä ei haluta nähdä, eikä kuulla. "Kuusi miljoonaa juutalaista ei voi olla alaviite, mutta miljoona romania voi."

Esitys käynnistyy näyttämökuvalla, jossa verhon takana palaa tuli ja mustalaismusiikki itkee tunteenpaloa. Raja on vedetty. Verhon takana ovat ne muut ja katsomossa ollaan me. Kaihoisat viulut vaihtuvat kuitenkin äkillisesti kabareetyylisen musiikin tarjoamaan riehaan. Nopeat vaihdokset ovat Musta Saaralle tyypillisiä, kuten myös se, että kohtaukset nostavat esiin keskenään ristiriitaisia tunteita.

Musta Saara kertoo Euroopan tilasta paitsi romanien myös Janne-Maria Teräväkynän (Juha Muje) ja hänen tyttärensä Marina Teräväkynän (Katariina Kaitue) johdolla. Isä ja tytär Teräväkynä käyvät keskinäistä valtataistelua ja kumpikin heistä mielii presidentiksi. Eipä taitaisi Jean-Marie Le Pen järin ihastua, jos näkisi Juha Mujen vanhan väsyneen miehen. Marine Le Pen sen sijaan saattaisi hyvinkin ottaa hyötykäyttööön Marina Teräväkynän populististia kansaan vetoamisen keinoja.

Yhdellä tasollaan Musta Saara onkin oppitunti populimista. Se näyttää, miten kansan tunteisiin vaikutetaan ja miten sitä huijataan uskomaan, että pelastus nykypäivän sekavuuteen löytyisi yksinkertaisia "totuuksia" tarjoavasta populismista. Kaitue on roolissaan kylmäävä. Seksikäs ja vallasta juopunut Laura Huhtasaaren ja  Jeanne D'Arcin sekoitus, joka ratsastaa Ranskalla sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti. Hänen rinnallaan Mujeen isäpappa kalpenee elämän ehtoopuolen kehäraakiksi, joka viime voimillaan hamuaa vallankahvaa. Mihinkäs sitä populisti popcorneistaan pääsisi.

*

Musta Saara on vieraannutettua metateatteria, jossa katsojaa muistutetaan jatkuvasti siitä, että kyseessä on näytelmä ja näin estetään pako tarinallisuuden tarjoamaan valheelliseen suojaan. Usein meta kääntyy myös koomiseksi.

Musta Saara on tämän päivän polttava peili peili, joka sivulauseissaan nostaa esiin mm. niin kulttuuriseen omimiseen kuin dosenttien ja tutkijoiden asemaan sekä joka paikassa riehuviin feministeihin liittyvät viittaukset. Yksi syvimmistä peilauksista on Rooman perustajakaksosten Romuluksen ja Remuksen vertautuminen romaniäidin kaksospoikiin. Saisio on visionääri, mutta tuskin hän itsekään saattoi arvata, miten ajankohtaiseksi osoittautuisi lause romaneista esteettisenä haittana. Yhtäläisyys Riikka Moilasen ihmisroskakommenttiin on hätkähdyttävä.

Isompia ja pienempiä täkyjä on esityksessä yltäkylläisesti ja ehdottomasti enemmän kuin yhdellä katselukerralla pystyy vastaanottamaan. Paikoin viittausten runsaus onkin kyseenalainen vahvuus. Nykyaikaa kuvastetaan myös konkreettisen, lavan poikki liukuvan peilin muodossa. Nyt ei vaan kysytä, ken on maassa kaunehin, vaan tarkastellaan, näkyykö peilistä ylipäätään mitään.

Jussi Tuurnan säveltämä musiikki on monipuolista ja hurjaa. Mustalaismusiikin lisäksi löysin laarista vaikutteita mm. Agit Propilta, Hortto Kaalolta, Ultra Bra:lta ja 70-luvun euroviisuballadeista. Myös näytelmän vaikuttavin kohtaus rakentuu sekin vahvasti musiikille sekä Timo Tuomisen esittämän Vlad Seivästäjän aka Draculan esitykselle.

Erinomaisena Jacques Brelin musiikin tulkitsijana ansioitunut Tuominen on selkäpiitä karmivassa vedossa. Teatterista kotiin päästyäni pidinkin miniesitelmän siitä, mitä on todellinen läsnäolo näyttämöllä. Läsnäolo, joka menee katsojan luista ja sydämestä läpi ja kohottaa jonnekin, minne arkielämässä ei yleensä ole  pääsyä.

Vanhemmille naisille (joka nykyisin tarkoittaa suunnilleen 30+ -ikäisiä) ei aina tahdo teatterissa riittää rooleja, mutta Musta Saara antaa mahdollisuuden kolmelle kovalle: Ulla Tapaniselle, Sinikka Sokalle ja Tiina Weckströmille, jotka muuntuvat niin romanialaisista rouvista  husaareiksi, moottoripyöräileviksi valkyyrioiksi ja toimittaja/kuvaaja/äänittäjiksi kuin vapaudeksi/veljeydeksi ja tasa-arvoksikin.

Tyylilajit vaeltavat esityksessä kansojen tavoin. On farssia, satiiria, karnevalismia, absurdismia, lasten- ja kauhunäytelmää. Laura Jäntin ohjaus Tuurnan musiikin tukemana on jatkuvasti polyfoninen. Musta Saara ei tarjoa totuuden turvapaikkoja, vaan kyseenalaistaa ja piikittää.  Kaoottisuutta keittää vuotavalla kauhalla kokoon myös Jani Karvisen Sika kirves päässään ja Orwell käkättää haudassaan.

Musta Saara yltyy villiksi, suorastaan vauhtisokeaksi visuaaliseksi Baabelin torniksi. Toisaalta kaikki on liiankin liiallista, toisaalta taas tunnelmaltaan hätkähdyttävän samanlaista kuin todellisuus ympärillämme. Olemme tottuneet ajattelemaan, että ihminen on ihmiselle susi. Musta Saara näyttää, että se, että ihminen on ihmiselle ihminen on vielä hurjan paljon pelottavampaa.




Musta Saara, kantaesitys

Käsikirjoitus: Pirkko Saisio
Ohjaus: Laura Jäntti
Musiikki: Jussi Tuurna
Koreografia: Janne Marja-aho
Lavastus: Kati Lukka
Puvustus: Tarja Simone
Naamiointi: Jari Kettunen
Valot: Morten Reinan
Ääni: Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti

Rooleissa: Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen.




Teatterilipusta kiitos Bloggariklubille, jota järjestää Kansallisteatteri, Tammi, Wsoy ja Johnny Kniga




keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Queer-kirjallisuuden seuraava kulttiteos? - Andrea Lawlor: Paul takes the form of a mortal girl

Sukupuoli. Aika kumma sana oikeastaan, kun sitä alkaa miettiä.

Ovatko suomalaiset ja suomensukuisia kieliä puhuvat enemmän osa sukuaan kuin vaikka englanninkieliset, jotka käyttävät sukupuolesta sanaa gender tai sex? Monissa muisskaan kielissä sukupuolen ja suvun välillä ei ole suoraa yhteyttä. Ruotsiksi sukupuoli on kön, Italiaksi sesso ja ranskaksi sexe tai genre.

Miksi suomenkielessä sukupuoli yhdistyy sukuun, kun sukupuoli on jo muutoinkin ihan riittävän monimutkainen juttu?

Entäpä jos sukupuolta voisi aina halutessaan vaihtaa ja muokata pelkällä tahdonvoimalla? Tämä on mahdollista Andrea Lawlorin romaanin päähenkilölle, joka on välillä Paul, välillä Polly.

Kun tämä kirja käveli netissä vastaan, tilasin sen melkein samoin tein, sillä aihe on super mielenkiintoinen. Lawlorin teosta lukiessa ei voi olla tulematta siihen johtopäätökseen, että on aika köyhää, että sukupuoli on niinkin pysyvä asia kuin se on. Elämä olisi paljon yllätyksellisempää ja värikkäämpää, jos sukupuolta voisi vaihtaa aina kun siltä tuntuu.

Vaihtaisitko? Minä ainakaan en malttaisi olla kokeilematta.

Vaikka Lawlorin romaanin aihe on kiinnostava jouduin kamppailemaan, että sain luetuksi tämän kirjan loppuun. Se ei tarkoita, etteikö Lawlor kirjoittaisi vetävästi. Tiedostamattani taisin kuitenkin olla odottanut sen tyyppistä sukupuolen käsitteen teoreettista problematisointia, jota tässä kirjassa ei suoraan esitetä, vaan se jää enempi lukijan tehtäväksi Lawlorin kuvatessa Paul/Pollyn juhlimisen ja vaihtuvien ihmissuhteiden täyttämää elämää.

Paul takes on queer-identiteettien kirjo. Siitä, miltä joku näyttää voidaan toisinaan päätellä paljon, toisinaan taas ei juuri mitään. Kirjoittamattomia representaation sääntöjä on runsaasti, eikä ulkopuolinen osaa niitä tulkita, jos toki niin ei taida olla tarkoituskaan. Ja mitä tulee seksuaalisten halujen kohdentumiseen on siitäkin tarjolla monenlaista variaatiota.

Sukupuolta esitetään ja ilmaistaan Lawlorin kirjassa mitä moninaisimmilla tavoilla Paul/Pollyn toimiessa sekä  tulkkina että ollessa sukupuolen representaationäyttämön päätähti. Lawlorin romaanissa sukupuoli liukuu, muuttuu, muuntuu, tarjoaa, tyrkyttää, vaatii, peittää, hakee huomiota. Se on leikkiä, mutta samanaikaisesti myös leikin kääntöpuoli.

Paul takes on nykyajan muodonmuutostarina, jota voisi tarkastella vaikkapa modernisoituna versiona Virginia Woolfin Orlandosta paitsi sukupuolen vaihtumisen vuoksi myös tematiikkansa puolesta yleisemminkin. Siinä missä Woolf tutkii Orlandossa sukupuolta, Lawlorin tarkastelussa keskeistä on queer-sukupuolisuuden ulottuvuuksien hahmottelu. Toisaalta taas Paul takes omaa aikakauden muistiinmerkitsijänä yhteyksiä Jonas Gardellin romaaniin Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Gardel ikuistaa teoksessaan ruotsalaista homoseksuaalisuuden historiaa, Lawlor amerikkalaista 90-luvun queer-elämää.

Ihmisille, joilla on henkilökohtaista kokemusta 90-luvun amerikkalaisista queer-piireistä tämä camp punk -henkinen romaani on uskoakseni aivan täsmäisku ja saa varmasti huudahtamaan: Haa, juuri tuollaista se oli.

Vaikka itse luin Paul/Pollyn tarinaa syrjästä käsin huomasin kummasti kiintyneeni häneen viimeistään siinä vaiheessa, kun aloin jännittää, miten Paul/Pollylle kävisi, kun rakkaus astui kuvaan aiempia kertoja  vakavammin. En myöskään yhtään ihmettelisi, jos Lawlorin kirjasta tulisi uusi queer-kirjallisuuden kulttiteos. Aineksia siihen löytyy ainakin kosolti.




Andrea Lawlor: Paul takes the Form of a Mortal Girl (2017)
354 sivua
Kustantaja: Rescue Press





sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Tua Forsström: Merkintöjä

Otan sinua kädestä ja kädestä sinua pidän, kunnes kätesi erkanee ja omani jää hapuilemaan tyhjää. Sitä ennen, kenties paljonkin sitä ennen, me liu'utaan läpi veden. Uimaveden ja itkuveden ja muun sellaisen märän aineksen, jota vedeksi kutsutaan, koska vesi on sana, joka sitä parhaiten kuvaa.

Tua Forsström on kirjoittanut sanoja, joihin palaan vuodesta toiseen. Hän on kirjoittanut merenvihreistä leningeistä, joka roikkuvat kaapissa omieni vieressä. Hän on tatuoinut käsivarteeni sanat:

Man anmäler sig saknad.
Man anmäler sig skadad.
Jag förvarade någon tätt
i min mun tills det
flödade över. 
(Snöleopard)

Nyt hän sanoo:

Kirjoita käsivarteeni että vaellamme pimeydessä. On olemassa yhdistys niille jotka vaeltavat pimeydessä. Jotain tapahtui, väärinkäsitys jota ei voi selvittää. Etsimme toisiamme maailmassa hiljaisessa vastarintaliikkeessä.

Hetken tuntuu yhteiseltä. Sellaista harhaa tarvitaan, jotta voi sanoa ääneen:

Me molemmat olemme väärässä
maailmassa, mutta emme samassa

Merkinnöissä on paljon vettä ja lunta ja tuulta. Tässä kokoelmassa sataa. Ei niin kuin taivaalta, vaan niin kuin sataa sinän sadetta.

Sataa W.G. Sebaldin, W.H. Audenin ja Vilja-Tuulia Huotarisen sadetta, eikä unohdeta myöskään Ralph Waldo Emersonia, jolle hänen poikansa kuolema tuntui samalta kuin olisi "menettänyt kauniin kiinteistön."

Merkintöjen motto on Sebaldilta ja hän antaa oppaaksi näiden runojen lukemiseen omenanpalaa pesevän pesukarhun. Nuo pienet käpälät, niiden karva ja pesukarhun sylki, joka puolimatasti kiiltelee omenan pinnalla. Nyt mennään.

Myöhemmin kokoelmassa Sebald muistuttaa, että aikaa ei välttämättä ole olemassa. Mitä sitten on? Kasoittain kysymyksiä, joita esittää Vilja-Tuulia Huotarinen. Kysymys synnyttää uusia kysymyksiä, jotka synnyttävät taas uusia kysymyksiä niin että kysymyksistä tulee parvi, jota kuvioi kalan hopeasuomujen välähdykset, kun sade taittuu sitä vasten.

Auden puolestaan vastaan kysymykseen siitä, voiko runous muuttaa yhteiskuntaa tai ihmisluontoa ja sanoo runojen olevan seuralaisia. Muistutuksia siitä, että "iloitsisimme vähän elämästä tai ainakin koettaisimme kestää." Runot "pitävät meille hetken seuraa." Nyt jatketaan.

*

Luen Merkintöjä aamuisin, sillä se on niiden lukemiseen paras vuorokaudenaika. Kun iho on vielä unesta lämmin ja silmissä kysymysmerkkejä ja unen kuvia, joita tuleva päivä jo väkivalloin varastaa.

Maailmassa, jossa megafonit tuuttaavat väsymättömästi more more more, on suorastaan häkellyttävää lukea runokokoelmaa, joka fyysisenä esineenä on niin pieni kuin Forsströmin Merkintöjä. Ajattelen, että tähän ehkä kykenen. Teoksen pieni koko korostaa Merkintöjen marginaalisuutta. Että tällaistakin on. Näin kirkasta ja terävää, jos vaan malttaa sen äärelle pysähtyä. Että ääniä on myös siellä, jossa teknisten välineiden sijaan asuu ihminen tai jokin hänen kaltaisensa.

Merkintöjen tuuli ei ole myrsky, sille ei anneta ihmisen nimeä, eikä sillä tapetoida iltapäivälehtien sivuja. Se on tuuli, joka tulee kauempaa. Olet oikeassa, se on sukua alkutuulelle. Läpi historian ja menneiden vuosien ja niiden, jotka ovat edessä päin ja NYT juuri tässä. Kyllä, voimme sanoa, että se märkä poskellasi on lumihiutaleen jälki.

Lunta sataa pienen hevosen päälle kun se vetää
rekeä lumessa ja rakkaus
on surun kääntöpuoli.

Verho on vedetty salaisuuden edestä. On annettu nähdä ja nyt verho suljetaan. Pieni hevonen jää kulkemaan. Sen hengityksen ääni. Sen sydämen verkkainen syke. Toivo siitä, että pienen hevosen voimat eivät loppuisi.

Joku lähtee ja vie mukanaan, tekee viemästään itselleen siivet. Joku, josta sanotaan, että hän saattoi olla ihminen. Tai ehkä kuitenkin enemmän hevonen.

*

Ihailuni näitä runoja kohtaan on suunnatonta.

Merkintöjä vie hälyttömään huoneeseen, jonka läpi kulkeva vesi on tuulta täynnä. Tässä huoneessa kiedon vesikaulahuivin kaulaani kertoakseni rakkaudestani sinuun. Hiljaisuuden takaa löytyy toinen hiljaisuus ja kolmas ja neljäs ja missä tahansa olenkin käynyt, tähän huoneeseen palaan aina uudestaan.

Tämän huoneen seinät ovat täynnä merkintöjä. Joku on käynyt täällä ennen minua ja joku tulee minun jälkeeni, eikä tämä huone lakkaa olemasta niille, jotka etsivät lohtua runoudesta.

Kun kaikki on sanottu ja riisuttu. Kun kaikki on sanottu, riisuttu ja pesty, mitä jää?

Jää Merkintöjä.



Tua Forsström: Merkintöjä (2018)
52 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Anteckningar
Suomentanut Jyrki Kiiskinen
Kustantaja: Siltala

lauantai 8. syyskuuta 2018

Julkisuuden kirous ja lumous - Muriel Spark: The Public Image

Muriel Spark ei petä.

Kun some-tilit pullistelevat kirjallisista uutuuksista on nautinnollista jättää ne rauhaan ja hypätä 50 vuotta ajassa taakse päin. Vaikuttaakin siltä, että Sparkista on kovaa vauhtia tulossa yksi niistä kirjailijoista, jotka auttavat minua torjumaan sitä ahdistusta, jota uutuusteoksista lähtevä mekkala herättää.

The Public Image (1968) on viiltävän satiirinen kertomus siitä, miten ihmiselle on tärkeintä pitää yllä oikeanlaista julkisuuskuvaa. Samalla esiin nousee aviopuolisojen välinen kauna, kun toinen menestyy ja toinen ei. Tässä tapauksessa se menestyvä osapuoli on vieläpä nainen eli rouva Frederick Christopher, jonka elokuvamaailma tuntee English Lady-Tigerina.

Herra Christopher on näyttelijä hänkin, mutta hänen hommansa tyssäävät melko lailla alkuunsa ja hän alkaa kirjoitella elokuvakäsikirjoituksia. Sillä välin hänen vaimonsa Annabel saa yhä isompia rooleja ja hänen maineensa ja tunnettavuutensa kasvaa ja sitä myötä oikean imagon ylläpito käy entistä tärkeämmäksi.

Yksi lukemistani yllättävimpiä käänteitä sisältäneistä romaaneista on Sparkin The Driver's Seat, jonka parissa hieraisin silmiäni useammankin kerran. Että mitä! The Public Image ei ole romaanina yhtä arvaamaton, mutta myös se sisältää mojovia yllätyksiä. Spark on mestari muuttamaan tarinan suuntaa ja tunnelmaa täysin arvaamatta. Hän huijaa lukijaa niin taitavasti, että on ilo ja suorastaan kunnia tulla huijatuksi.

The Public Image on tänä päivänä vielä hurjan paljon ajankohtaisempi kuin ilmestyessään. Annabel on oma versionsa Hyacinth Bucket'sta, jolle ulkoinen vaikutelma ja julkisivu ovat kaikkea muuta tärkeämpää. Ei puutu kuin kynttiläillalliset.

Sparkin kuvaamat valokuvaussessioiden set-upit voisivat hyvin olla ohjeita instagram-feediä varten:

Annabel lounging on the bed in her nightdress, one shoulder-band slipping down her arm and her hair falling over part of her face. 
[...]
Only the animals remain natural.

Spark on sovinnaisuuksille pyllistelevä kirjailija, jota ei kiinnosta ulkopuolisten katseille sliipattu etupiha, vaan möyrintä takapihan rikkaruohikossa. Tällä kertaa sieltä löytyy mm. avioliiton korttitalo, joka kestää huonosti sitä, että Annabel on perheen elättäjä. Frederick kutsuu vaimoaan jatkuvasti tyhmäksi ja marmattaa, että tämä ei osaa näytellä ja suunnittelee jättävänsä tämän.

Frederick ei soisi vaimolleen menestystä ja niin hän keksiikin ilkeän kepposen tuhotakseen vaimonsa uran. Sen myötä Spark tarjoaa pikimustaa satiiria julkisen kuvan ylläpitämiseen liittyvistä keinoista ja samalla paljastuu, minkälainen ihminen Annabel pohjimmiltaan on.

Muun hyvän lisäksi Spark on hauska. Hän kirjoittaa hilpeän kirpeitä lauseita, jotka saavat tyrskähtelemään.

Never try to explain yourself to others, it leads to confusion. Avoid psychiatrists.

The Public Image on oiva "oppikirja" siitä, miten julkisuuskuvaa pidetään yllä ja miten siihen voidaan vaikuttaa. Halpaa hommaa se ei ole ja kustannuksia ei voida laskea pelkästään rahassa.



Muriel Spark: The Public Image (1968)
192 sivua
Kustantaja: MacMillan



torstai 6. syyskuuta 2018

Yksinäisyydestä - Olivia Laing: The Lonely City


If you're lonely,
this one's for you

kirjoittaa Olivia Laing teoksen omistussanoissa.

Yksinäisyyden kaupunki, jota jokainen yksinäinen asuttaa omalla tavallaan. Kaupunki, jossa lohtu voi syntyä siitä, että ei ole kaupungin ainoa asukas, vaikka ketään toista ei olisikaan näkösällä. Että näitä tyhjiä katuja on kulkenut joku toinenkin, vaikka hänen askeltensa ääni on vaiennut jo aikoja sitten.

The Lonely City on lajiltaan hybridi, jossa Laingin henkilökohtaiset muistot ja hänen oma elämänsä sekoittuvat taide-esseeseen sekä psykologisiin ja filosofisiin mietiskelyihin. Laingin kirjoitustapa on riisuva. Samalla kun hän kertoo omista kokemuksistaan ja kuvaamistaan taiteilijoista hän purkaa myös minua. Painaa sieltä, missä kipu on kipua ilman mielihyvän värähdyksiä.

En oikeastaan haluaisi kirjoittaa Olivia Laingin kirjasta mitään. Haluaisin mustasukkaisesti pitää sen herättämät ajatukset ja kokemukset itselläni. Laittaa ne laatikkoon ja lukon päälle. Laittaa lukitun laatikon toiseen laatikkoon ja lukon päälle. Laskea laatikkoon lukitun lukitun laatikon sydämen viereen kuin huovan hiekkarannalle, jossa käy tuuli, joka sekoittaa veden, joka kaipaa saada pitää uimaria sylissään.

The Lonely City koskettaa tavalla, johon vain harva teos pystyy. Se on kosketusta, joka ei tunnu pelkästään hyvältä. Se on käyntiä pimeässä, nousua ja laskua pitkin portaita, joita mikään valo ei yllä valaisemaan. Se on tuttuuden tunnetta ja ystävän käsi, jännityksestä nihkeä. Se on lapsuus levitettynä kartaksi olohuoneen lattialle. Punaiset pisteet, koska veri on punaista.

Kun vähän yli 30-kymppinen Olivia Laing muutti New Yorkiin ja hänen ihmissuhteensa yllättäen päättyi, hän huomasi olevansa jatkuvasti yksinäinen. Yksinäisyys oli kuin stigma, joka määritti hänet epäonnistuneeksi ja vialliseksi.  Laing kirjoittaa:

The revelation of loneliness, the omnipresent, unanswerable feeling that I was in a state of lack, that I didn't have what people were supposed to, and that this was down to some grave and no doubt externally unmistakable failing in my person

Yksinäisyys on häpeällistä. Se muistuttaa epäonnistumisesta. Se kuristaa.

*

The Lonely Cityssä Laing tarkastelee yksinäisyyttä erityisesti Edvard Hopperin, Andy Warholin, David Wojnarowiczin ja Henry Dargerin taiteen kautta.  Heidän lisäkseen Laing kirjoittaa mm. Valerie Solanasista ja Klaus Nomista. Edellä mainituista henkilöistä minulle oli ennestään tuttuja vain Hopper, Warhol ja Solanas, mutta se ei millään tavalla haitannut teoksen lukemista.

Laing kuvaa niitä prosesseja, joiden kautta ylitsepääsemätön yksinäisyyden tuntu syntyy. Kyse voi olla lapsuudessa tapahtuneista asioista, jotka luovat sellaisen esteen ihmisen ja maailman välille, että sitä ei voi ylittää, ei alittaa, ei kiertää, eikä mennä sen yli.

Yksinäisyys ja suoranainen muiden seurasta eristäminen voi tapahtua myös ulkoapäin, kuten Laing kuvaa kirjoittaessaan AIDS-epidemian alkuajoista ja miten tähän sairauteen liittyvä tietämättömyys ja sen herättämä suoranainen kauhu työnsi sairastuneet pois terveiden joukosta.

Kirjaa lukiessa tulee väkisinkin osittain siihen tulokseen, että yksinäisyyden kokemus on yleistä taiteilijoilla. Tähän ei Laingin kirjassa kuitenkaan liity mitään romanttisen taiteilijamyytin (suuri nero yksinäisessä luolassaan) pönkitystä, vaan yksinäisyys on jatkuvasti betonia. Se murskaa.

Laing kirjoittaa, miten taiteiija toisinaan ilmaisee yksinäisyyden kokemusta tavalla, joka synnyttää heti linkin hänen itsensä ja taiteilijan välille. Onko tämä myös se syy, miksi koen jotkut kirjailijat selittämättömän läheisiksi?

Minulle erityisen kuvaava oli Laingin Hopperin taidetta käsittelevän osuus. Sain sanoja sille, mitä itse olen Hopperin kohdalla miettinyt ja miksi hänen teoksensa herättävät minussa sekä tuttuutta että kauhua. Miten niitä tekee mieli mennä ihan liki ja samaan aikaan juosta karkuun.

Laing tuo esiin, miten yksinäisyys ei ole pelkästään mentaalista, vaan vaikuttaa koko ihmiseen. Miten se hapertaa ruumista ja tekee siitä alttiin. Miten se on kuin kuuliainen rakentaja, joka joka aamu lähtee tunnollisesti työpaikalleen.

Vaikka ensituntumalta saattaisi vaikuttaa siltä, että Warhol, joka oli jatkuvasti lukemattomien ihmisten ympäröimä, oli kaikkea muuta kuin yksinäinen, Laing kuvaa, miten Warholin taiteen juuret ovat paikannettavissa erilaisuuden, ulkopuolisuuden ja joukkoon kuulumattomuuden kokemuksiin.

He was painting things to which he was sentimentally attached, even loved; objects whose value derives not because they're rare or individual but because they are reliably the same.

Laingin esiintuomasta näkökulmasta katsottuna kokispullot ja dollarinsetelit toivat Warholille turvaa samansuuntaisesti kuin pehmoeläimet lohduttavat lapsia.

*

What does it feel like to be lonely? It feels like being hungry: like being hungry when everyone around you is readying for a feast.

Olen itsekin hämmästynyt siitä, miten syvälle minuun Laingin teksti meni. Välillä lukeminen oli lopetettava kokonaan. Näin erityisesti silloin, kun Laing tarkastelee taiteen mahdollisuuksia toimia minän eheyttäjänä. Hän kuvaa, miten Henry Darger teki kollaaseja. Miten hän valitsi kuvia ja esineitä, jotka liimasi yhdeksi teokseksi ja joiden kautta hän ilmaisi sisäistä maailmaansa, jota hän ei muulla tavoin voinut ilmaista.

Liimasiko Darger tiedostamattaan yhteen omaa minäänsä? Laing etsii ajatuksilleen tukea Melanie Kleinin yksinäisyyttä käsittelevistä teorioista. Kysymys kollaasin ja minän välisestä suhteesta on äärimmäisen kiinnostava, jos toki se Laingin kuvaamassa muodossa edellyttää, että on ylipäätään olemassa jokin yhtenäinen minä. Itse olen taipuvaisempi näkemään asian niin, että minä on juurikin kollaasi an sich - kollaasi, jonka osat vaihtavat jatkuvasti sekä paikkaa että kokoa.

Miten tahansa, on joka tapauksessa kiinnostavaa pohtia, miten kollaasiteknikkaa voisi toimia kirjallisuudessa minän rakentajana ja on harmillista, että Laingin tarkastelu ei ulotu kirjallisuuteen. Jäin miettimään fragmentaarista romaania ja sitä, missä määrin sekin on eräänlaista liimaamista ja lankojen avulla pystyttämistä. Ehkä tätä kautta olisi mahdollista löytää syitä myös sille, miksi realistinen, juonivoittoinen romaani ei kuulu kirjallisiin suosikkeihini.

Se on nyt niin, että tästä kirjasta en ihan vähän aikaan toivu.



Olivia Laing: The Lonely City - Adventures in the art of being alone (2017/2016)
315 sivua
Kustantaja: Picador






keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Kinky boots liekittää yleisönsä

Jos olisi olemassa sellainen työpaikka kuin Kinky bootsin sarjakatselija, niin hakisin kyseistä työtä heti.

Esityksen jälkeen koko yleisö seisoo ja taputtaa. Meillä kaikilla on kuvitteelliset punaiset korkosaappaat ja koroissa korkojen taika. Näin me olemme yhtä ihastuksesta huokailevaa, villisti taputtavaa, rakkauden täyttämää massaa. Tälläistä se on, kun monta sydäntä lyö kuin yksi.

Äh, saattaa kuulostaa imelältä, mutta on silti ihan totta. Ja jos jo tässä vaiheessa aavistelet, että tämä teksti menee pelkäksi kehumiseksi, niin olet kyllä ihan oikeassa.

Samuel Harjanteen ohjaama Kinky boots tuuttaa viestiä rakkauden ja itsensä hyväksymisen tärkeydestä.  Tarinana se rakentuu kenkätehtaan ympärille ja nytkähtää käyntiin, kun Charliesta hänen isänsä kuoltua tulee vastoin tahtoaan kenkätehtaan johtaja.

Ongelmia ilmaantuu heti. Kengät eivät mene kaupaksi ja tilaajat palauttavat niitä lavakaupalla. Mikä neuvoksi? No tietysti markkinarako. On tehtävä kenkiä kohderyhmälle, jolle niitä ei ole ennen tehty. Alkakoon siis kenkien valmistus drag queeneille ja mutkainen matka kohti Milanon cat walkeja.

Kinky boots on vastustamaton ja vaikka se on täynnä toinen toistaan hienompia roolisuorituksia on yksi ylitse muiden: Lauri Mikkolan esittämä Lola/Simon. Jestas mikä nainen, eikun hetkinen, mies. Kumpi tahansa niin sex appealia varpaankynsistä peruukinlatvoihin! Voisin todeta, kuten Joe E. Brown elokuvan Piukat paikat lopussa: nobody's perfect. Paitsi että juuri sellainen Lola on. Täydellinen.


Kuva: © Mirka Kleemola


Kinky boots ei kysele: tanssitaanko? Se taivuttaa mukaansa varmaotteisen kavaljeerin ottein lupaa kysymättä. Se on häpeilemättömän viettelevä ja omasta tunnerekisterien soitostaan nautiskeleva. Tässä esityksessä toimii kaikki.

Ohje hyväksyä itsensä on täysin banaali ja vahvasti sukua inhoamilleni positiivisuuden perään kuuluttaville löysille lauseille. Samanaikaisesti se on tärkeällä tavalla totta ja musikaali, jos mikä, on laji, jossa periaatteessa lattea voidaan kuorruttaa ja nostaa tyylikkäästi hakkaamaan sydänrumpua. Niin Kinky boots tekee.

Erityisesti ensimmäisen näytöksen aikana olin jatkuvasti tunnekuohussa. Kinky bootsin taidokkuus itketti. Wau muuttui kestokosteudeksi silmäkulmiini. Että meillä Suomessa ja Helsingissä ja kaupunginteatterissa tehdään näin hienoa juttua. Että meillä on näin lahjakkaita näyttelijöitä, joille teatterin suuri näyttämökin on vähän liian pieni, vaikka toki taipuukin eri kohtauksiin ja ympäristöihin.

Itketti toisistakin syistä, sillä en pysty ymmärtämään, miksi kellään voisi olla mitään sitä vastaan, että mies pukeutuu mekkoon. Mekko on tehty kankaasta, housut on tehty kankaasta - muoto on hieman erilainen, mutta mitä väliä sillä on. Millä tavalla on keneltäkään pois, jos mies tykkää käyttää enemmän mekkoja kuin housuja? Tämä kysymys on tietysti täysin retorinen, koska vastaus on ilmiselvä.

*

Että oliko tunnelma katossa? No ei oikeastaan, sillä katosta mentiin läpi niin että rysähti. Ei rajoja, ellet niitä itse itsellesi aseta. Ja miksi tekisit niin? Miksi et uskoisi, kun esityksessä vakuutetaan, että "kun sydämesi avaat, muuttuu maailmasi."

Lujaa, kovaa, korkealta, timanttitikarilla suoraan rinnuksille.

Vauhtia, kimallusta, hurmiota, lumousta.

Hyvä naiset ja herrat ja kaikki siltä väliltä! Jos viihdytetyksi tuleminen on yhtään prioriteeteissa kannattaa oitis ostaa lippu Kinky bootsiin. Esiyksen jälkeen olo on uudistunut, askel kevyempi ja kasvoilla hallitsematon hymy. Jos maailma olisikin tällainen ...


* * *

Kinky boots perustuu Miramaxin samannimiseen elokuvaan (käsikirjoitus Geoff Deane ja Tim Firth)

Musikaalin käsikirjoitus: Harvey Fierstein
Musiikki ja laulujen sanat: Cyndi Lauper
Käännös: Kari Arffman, Hanna Kaila
Ohjaus: Samuel Harjanne
Orkestraatio: Stephen Oremus
Kapellimestari: Eeva Kontu
Koreografia: Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus: Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu: William Iles
Äänisuunnittelu: Kari Poutanen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu: Henri Karjalainen

Rooleissa mm.: Lauri Mikkola, Petrus Kähkönen, Raili Raitala, Anna Victoria Eriksson, Tero Koponen, Laura Alajääski, Sanna Saarijärvi, Joachim Wigelius


Lipuista suurkiitos Helsingin Kaupunginteatteri




sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Kukaan ei ole turvassa - Tainaron Kansallisteatterissa

Tainaron vie sinne, minne arkielämässä ei ole pääsyä, vaikka se, mitä se tarjoaa on tulossa joka hetki lähemmäs.

Kansallisteatterin Tainaron perustuu Leena Krohnin samannimiseen romaaniin vuodelta 1985. Muistan, miten kaverini aikoinaan hehkutti Tainaronia ja hänen innoittamaan luin sen itsekin. Tuolloin elettiin 90-lukua, joten mitään tarkempia muistikuvia minulla ei tästä romaanista enää ole. Lähdinkin katsomaan teatteriesitystä nimenomaan teatteriesityksenä, en kirjaan pohjautuvana sovituksena.

Kansallisteatterin Tainaron ei ole puheateatteria, vaan maailma. Vuorosanat ovat siinä yhtä lailla elementti kuin lavastus, musiikki ja äänimaailmakin.

Olin odottanut palavasti näkeväni Kati Outisen näyttämöllä, sillä olen aiemmin nähnyt hänet vain elokuvarooleissa. Lienee niin arvattavaa, että erikseen ei tarvitsisi edes mainita, mutta sanon nyt varmuuden vuoksi kuitenkin, että odotuksiani ei ainoastaan palkittu, vaan sain enemmän.

Outisen ei oikeastaan tarvitsisi edes sanoa mitään, sillä pelkkä hänen läsnäolonsa näyttämöllä on jo tarina sinänsä. Tainaronissa hän ruumiillistaa sen vierauden, jota ihminen kokee paikassa, jota ei tunne ja josta hän ei oikein tiedä, missä se edes on ja mitä siellä seuraavaksi tapahtuu.

Outisen ihminen on herkästi värähtelevä ja tuntosarvinen. Ihmetys on hänessä niin pinnalla kuin sen allakin. Hän näyttää, että tähän on tultu. Tämän kanssa elettävä.

Vieraassa ympäristössä ihminen kirjoittaa kirjeitä vastaanottajalle, joka on toisessa maailmassa, mutta ei koskaan vastaa. Eikö hän halua vastata vai onko yhteys Tainaronin ja muun maailman välillä katkennut kokonaan? Onko maailmasta sellaisena kuin me sen tunnemme tullut vain  muisto, joka päivä päivältä haalenee?

Lavasteilla näyttämölle on luotu kaunista ja outoa. Hopeanhohtoiset "madot" matelevat pitkin näyttämöä ja saavat seurakseen muita mekaanisia ja outoja otuksia. Ne liikkuvat aikansa, kunnes pysähtyvät. Toistan: kunnes pysähtyvät. Syntyy kyborginen tunnelma, joka saa kysymään, missä kulkee elävän ja mekaanisen välinen raja.

Muodonmuutos, identiteetti, kuolema, valta, vieraus, dystopia. Tainaron kertoo tästä päivästä ja tulevaisuudesta. Kun ottaa huomioon, että Krohn kirjoitti kirjeromaaninsa yli 30 vuotta sitten vaikuttaa siltä, että hänellä on ollut käytössään kristallipalo.

Kuva: Kastehelmi Korpijaakko


Tainaronissa ihminen kohtaa asioita, joita ei voi selittää. Sen sijaan, että ihminen olisi se, joka saa tapahtumat liikkeelle hän on tapahtumisen kohde. Hän ei hallitse, vaan tulee hallituksi. Kun ajatellaan vaikkapa tekoälyn kehitystä voimme hyvinkin pian olla tilanteessa, jossa ihmisen kruunu luomakunnan herrana on pelkkää ruostunutta, hapertunutta ja käyttökelvotonta metallia, joka ei näytä kauniilta edes taitavan valokuvaajan ottamassa kuvassa.

Tainaron on kahden naisen esitys. Kati Outisen rinnalla esiintyy Aino Venna, joka vangitsee ja hurmaa. Tekee mieli sanoa: voihan keijukaisen radioaktiivisen siiven isku, miten lahjakas on Aino Venna. Kautta esityksen erityistä voimaa ja kierrettä syntyy Vennan säveltämästä musiikista ja hänen laulu- ja kitaraesityksistään, jotka luovat Tainaroniin kauhun uncannyn kudoksen.

There is no salvation, laulaa Venna.
Pelastusta ei ole.

Vennan kukkaistyttömäiseksi puettu roolihahmo ja laulujen voima ja kauneus ovat paikoin pakahduttavassa  ristiriidassa esityksen sanoman kanssa.

Niin taidokasta. Niin kaunista. Niin julmaa.

Teoksen äänimaailma ottaa haltuun. Se kirskuu ja korostaa ja kaataa kylmää vettä katsojan kasvoille. Se tulee iholle asti ja tuntuu värinänä. Se tuntuu hyvältä ja hyväilevältä, vaikka on täynnä tuntematonta ja tuhon tilkettä.

Essi Rossin ohjaama Tainaron on kokonaisvaltainen kokemus, joka vetää mukaan kuvaamaansa maailmaan. Istuin aivan penkkirivin reunassa ja kun Kati Outinen käveli ohitseni jotakin maagista tapahtui. Hän käveli ympäri katsomon ja kietoi meidät osaksi näyttämön tapahtumia. Jos siihen asti oli ollut mahdollista kuvitella olevansa turvassa, oli tullut aika todeta, että pakoteitä ei ole. Turvaa ei ole.



Kansallisteatteri: Tainaron
Rooleissa: Kati Outinen ja Aino Venna

Tainaronin dramatisointi Leena Krohin romaanin pohjalta: Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi
Ohjaus Essi Rossi
Musiikki:Aino Venna
Lavastus ja valosuunnittelu: Milla Martikainen
Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen
Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen


Lipuista kiitos: Bloggariklubi ja Kansallisteatteri