Tove Jansson: Kesäkirja (BAR Finland, 4)

Tervetuloa Bar Finlandiin Tove Jansson! Ihanaa, että sinulla on päässäsi auringonkukkaseppele, sillä se sopii sinulle ihan mahdottoman hyvin. Olen säästänyt muutaman filtterittömän nortin. Pannaanko palamaan?

*

En viettänyt juhannusta saaressa, mutta melkein tuntuu kuin saaressa olisin ollut, kun luin Tove Janssonin kesäkirjaa. Yritin tällä kertaa lukea ensimmäisen sivun oikein nopeasti, koska sillä puhutaan irtohampaista ja nämä irtohampaat ärsyttävät minua aina suuresti. Löständer on suomeksi tekohampaat! Toivottavasti tämä käännösrikkaruoho korjataan seuraavaan painokseen.

No niin, tekohampaat on nyt löydetty ja saatu takaisin isoäidin suuhun ja matka voi jatkua hänen ja hänen lapsenlapsensa seurassa. Siitä Kesäkirja paljolti kertookin. Siitä, miten isoäiti ja Sophia viettävät kesää saaressa. Vallalla on perin muumimainen tunnelma, jonka sydämenä palaa lempeä anarkismi.

Takaisin lapsuuden metsään

Kesäkirja on luontokuvauksen juhlaa. Sitä lukiessani muutun itsekin vihreäksi, sillä kaikkialla ympärilläni metsän värit loistavat niin monissa sävyissä, että Tikkurilan värikartta alkaa näyttää kovin vaatimattomalta. Oksat painuvat vasten kasvojani. Jaahas, tuli naarmukin. Meriruoho kutittaa pohkeitani, on pakko vähän raapia.

Kesäkirjassa suru on taustalla läsnä, sillä Sophian äiti on kuollut. Hänen isänsäkin on saaressa, mutta paikalla tuskin havaittavana varjokuvana. Jansson kirjoittaa tarinaansa myös pisaran mörköä, sillä sellaista elämä on. Möröllistä. Janssonin romaani puhuu ennen muuta ihmisessä olevalle lapselle. Sille tyypille, joka ei onneksi ihan aina suostu ja joka tekee asioita, joiden tekemiselle tylsästi aikuinen porukka naureskelee. Se kertoo ystävyydestä, jossa toinen on kovin nuori ja toinen taas jo korkeassa iässä. 

Jansson vie minut takaisin metsään, jossa tapasin kuljeskella mummoni kanssa poimimassa mustikoita ja kertomassa salaisuuksia. Senhän kai tietää jokainen, että metsää parempaa paikkaa salaisuuksien kertomiselle ei ole. Puut ovat sillä tapaa luotettavia, että ne eivät kerro kuulemaansa eteen päin. Koska olin lapsi, metsä oli suuri ja ison kannon takaa alkoi eksyminen. Piti vähän väliä kääntyä katsomaan, vieläkö mummon punainen huivi näkyy, eikä hän koskaan sanonut, että "älä sitten mene kovin kauas." Luulen, että hänessä oli aika paljon samaa kuin Kesäkirjan isoäidissä.

Isoäidillä on neuvo kaikille niille vanhemmille, jotka luulevat tekevänsä hyvää varastamalla lapsiltaan mahdollisuuden tehdä virheitä.

Lapsi hyvä, isoäiti sanoi kärsimättömästi, joka ainoan ihmisen täytyy saada tehdä virheensä omin päin. [...] Joskus pääsee asioista perille vasta kun on liian myöhäistä eikä sitten jaksa enää aloittaa alusta, tai sitten sitä unohtaa matkan varrella eikä edes tiedä siitä.

Kyllä, joskus on kamalan vaikeaa pitää itsensä aisoissa, kun lapsi sitä virhettään tekee. Kuinka paljon helpompaa olisikaan rientää apuun ja lakaista lasisirut tieltä, jota pitkin lapsi kulkee tai antaa hänelle edes paksupohjaiset kengät. Joskus se on niin vaikeaa, että pitää sitoa itsensä vahvalla narulla tuoliin kiinni. 

Mitä tulee perille pääsyyn niin sitä  yritän joka päivä. En mistään jaloista syistä vaan siksi, että en osaa olla sitä yrittämättä. Asian tekee vaikeaksi se, että en tiedä, missä perillä on. Aika usein on lisäksi niin, että en tiedä, onko kulkemani tie edes kartalla vai olenko eksynyt vihoviimeiselle kinttupolulle. Sellaista sattuu. Kun se kaikki pannaan yhteen saadaan tulokseksi elämän luonne. Epämääräinen, joskus petollisesti huikaisevan kirkas, ei koskaan selkeä ja varma. Onneksi.

Isoja asioita

Sophian ja isoäidin keskustelut ovat riemukkaita ja tietenkin he puhuvat enkelien sukupuolesta ja Jumalasta. On hyvä saada varmistus sille, että enkelit käyttävät mekkoa, jotta ihmiset eivät näe mitä enkelien jalkojen välissä on tai ei ole. Aikuisiin ei kyllä kannata liikoja luottaa, sillä välillä he ovat ylen laiskoja ja puhuvat mitä sattuu, eivätkä myöhemmin muista asiaa välttämättä ollenkaan. Vain isoäiti voi saada päähänsä selittää, että Jumala ehtii kaiken, koska hänellä on sihteeri ja vain isoäiti saattaa sekottaa toden ja leikin keskenään luikerrellakseen irti tilanteesta.

Saavatko enkelit lentää alas helvettiin?
Varmasti. Voihan olla, että heillä on siellä paljon ystäviä ja tuttavia.
Nyt minä sain sinut kiinni! huusi Sophia. Eilen sanoit, ettei mitään helvettiä ole olemassakaan!
Isoäiti harmistui, hän nousi istumaan ja sanoi: Minä olen täsmälleen samaa mieltä tänäänkin. Tämähän on vain leikkiä.
Eikä ole ole leikkiä, Jumalasta puhuminen on vakava asia!

Aikuiset. Nuo raivostuttavat olennot.

Elämää varten

Isoäiti ei salaa Sophialta, että elämä on joskus myös rumaa ja pelottavaa. Oli poutapäivä kuinka kaunis tahansa ennen pitkää tulee myrsky joko konkreettisesti tai kuvainnollisesti tai sekä että. Vanheneminen on Kesäkirjassa luontevasti läsnä. Isoäiti ei aina saa muistikuvistaan kiinni. Kesken päivän väsyttää niin, että pitää ottaa nokkaunet ja heikotukseen Lupitro-pillereitä.

Kesäkirjassa on elämän kaari. Ihminen on siinä osa luontoa. Joskus luontokin osa ihmistä. Kesätuuli on lempeä paitsi silloin kun se ei sitä ole. Erityisen painavasti se puhaltaa, kun isoäiti ja nippa nappa 75-vuotias Verner keskustelevat metsäkävelyllä. Verner toteaa, että "siitä, mikä on omaa, henkilökohtaista, siitä ei puhuta." Isoäiti miettii asiaa ja tulee samaan tulokseen Vernerin kanssa. Niin käy myös minulle.

Tove Jansson: Kesäkirja (2008/1972)
Ruotsinkielinen alkuteos: Sommarboken
Suomentanut Kristiina Kivivuori
Kustantaja. WSOY (Kotimaiset valiot)

Eläköön essee! - Jukka Laajarinne: Tiloissa

Sain Eläköön essee! -haasteen Marjatalta. Toivoinkin salaa, että tulisin haastetuksi, sillä pidän esseistä kovasti ja huomattavasti enemmän kuin mitä tulen niitä lukeneeksi. Tendenssi esseiden lukemisessa on tosin ollut ylös päin, mutta jos lukeee neljä-viisi esseekokoelmaa vuodessa ei ole erityistä syytä paukutella rintaliivien olkaimia.

Haasteen säännöt ovat seuraavat:

1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
4. Esittele 1 - 2 hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää.
5. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta.

Kohdat 1-3 tulin käsitelleeksi tämän kirjoituksen ensimmäisessä kappaleessa ja nyt siirryn kohtaan neljä. Haasteet esitän kirjoitukseni lopuksi.

*

Jukka Laajarinteen 'Tiloissa' liimasi itsensä jesseteipillä lukulistalleni heti, kun kuulin sen nimen. 'Tiloissa' avautuu jo nimenä moneen suuntaan ja se kuvaa yhdellä sanalla tätä kokoelmaa erinomaisesti. Laajarinteen esseissä mennään ylös, alas, lähelle ja kauas niin ihmisen mielessä kuin fyysisissä ympäristöissäkin. Nämä ovat esseitä, joita lukiessa ihminen laajentuu.

Lapsuuden kentät

Monet kokoelman esseet vaikuttavat mukavan kotoisilta, koska Laajarinne nostaa esiin useita teemoja, joita itsekin olen pohtinut kerran jos toisenkin. Itse asiassa juuri viime viikonloppuna lapsuuden kotiseudulla käydessäni mietin, miten pieneksi kaikki siellä on käynyt. Sekin kenttä, joka lapsena oli valtameren kokoinen on nyt pieni surkea rikkaruohojen vallassa oleva nurmio. Tuntuu lähes mahdottomalta uskoa, että kyseessä on todellakin sama kenttä, jossa lapsena niin kiivaasti leikittiin Sotaa ja rauhaa vai mitäköhän se oli.

Yksi monista kiinnostavista havainnoista, joita Laajarinne tuo teoksessaan esiin on juuri se, että "tila ja etäisyydet eivät ole objektiivista todellisuutta, vaan ne rakentuvat havainnoissamme." Tästä seuraa, että emme koe tiloja samanlaisina vaan jokainen kokee ne tavallaan riippuen monista kokijaan liittyvistä seikoista. Tämä tarkoittaa myös, että yhteinen maailmamme on meille jokaiselle erilainen. Tätä kun miettii, alkaa mukavasti huimata. Mitään yllättäväähän tässä ei sinänsä ole, sillä ihan jokapäiväinen elämä on viime aikoina antanut sellaista viestiä, että on hirveän paljon ihmisiä, jotka näkevät jutut ihan eri tavalla kuin minä. Yhteistä meille kaikille kuitenkin on, että lapselle maailma on isompi ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että lapsi on kooltaan pieni, joka vaikuttaa siihen, miten hän tilaa ja etäisyyksiä havainnoi.

Kenen mesta?

Laajarinne pohtii esseissään tiloihin liittyviä valtasuhteita. Sitä, kuka niitä  hallitsee, miten niitä voidaan ottaa haltuun ja kenellä on oikeus olla vaikkapa puistossa tai kauppakeskuksessa. Hauska sattuma on, että juuri kerrottuani ystävälleni, miten en enää uskaltaisi kulkea huolettomin mielin öisessä Kallion kaupunginosassa, puhuu myös Laajarinne tilojen tuttuudesta ja vieraudesta. Asuin 20 vuotta Kalliossa, enkä koskaan pelännyt siellä mihinkään vuorokauden aikaan. Kun nyt kuljen Kallion kaduilla ne eivät ole enää minun katujani, vaan jonkun toisen. Eivät vieraita, mutta eivät myöskään enää omia. Niihin on liimaantunut uusarvaamattomuuden elementti, joka öisin tuntuu pelkona.

Jotta tila tai ympäristö ylipäätään tulisi tutuksi se on otettava haltuun toiston kautta. Tähän prosessiin vaikuttaa myös liikkumistapa. Laajarinne käy läpi eri liikkumismuotoja (auto, pyörä, kävely) sekä sitä, miten ne saavat meidät kiinnittämään huomiota erilaisiin asioihin ja luomaan mieleemme erilaisille kiintopisteille perustuvia karttoja. Itse en esimerkiksi ollut aiemmin kiinnittänyt mitään huomiota siihen, kuinka paljon kotimme lähellä on roskiksia, mutta ulkoiluttaessani hoitokoiria roskisten vähäinen määrä kävi samoin tein ilmeiseksi ja lämpimillä ilmoilla niiden puute myös haisevaksi ongelmaksi.

Laajarinne muistutttaa, että tilat ja ympäristöt ovat myös sukupuolittuneita, josta hyvänä esimerkkinä toimii Helsingin Kaisaniemenpuisto, jonne moni nainen ei öiseen aikaan halua mennä lukuisien siellä tehtyjen raiskausten vuoksi. Samakin tila on eri päivällä ja yöllä ja riippuen siitä, kulkeeko siellä yksin tai porukassa. Itse olen huomannut, että melkoinen merkitys ympäristön herättämiin turvallisuuden ja turvattomuuden tunteisiin on myös sillä, jos on juuri ennen yökävelylle lähtöä lukenut jännittävää dekkaria tai sarjamurhaajan elämäkertaa. Kay Scarpettan murhatutkimukset muuttivat pelon paikaksi jopa oman kotini. Koska kyllästyin tarkistamaan kymmenettä kertaa, piileskeleekö joku sängyn alla lopetin niiden lukemisen.

"Mä lähden stadiin"

Maaseutu ja kaupunki ovat ympäristöinä hyvin erilaisia, muistuttaa Laajarinne. Tämän ymmärtää yhdestä lauseesta jokainen, joka on joutunut viettämään onnettoman lapsuuden maaseudulla. Aika harva haluaa olla silmätikku ja silmätikuksi sitä joutuu, jos yhtään poikkeaa muista maaseudun asukkaista. Kaupunkien tarjoama anonymiteetti on koitunut monen pelastukseksi, toki myös tuhoksi. Toisaalta joskus tuntuu myös siltä, että kirjoissa kuvattuna vaikkapa Pariisi on vielä ihmeellisempi kuin se Pariisi, jossa itse olen käynyt. Tämä johtuu varmaan siitä, että en yksinkertaisesti osaa flaneerata niin mielenkiintoisesti kuin mitä Walter Benjamin tästä käyskentelymuodosta kirjoittaa.

Toki nykyisin flaneeraaja ei enää ole samalla tapaa itsensä rouva kuin aikaisemmin. Tallennumme jatkuvasti kymmeniin erilaisiin valvontakameroihin, joista joku meitä mahdollisesti tarkkailee. Tästä huolimatta kaupunki tarjoaa meille edelleen eksymisen mahdollisuuden, jota Laajarinne pitää hyvänä kokemuksena ja olen hänen kanssaan samaa mieltä. Tosin olen huomannut, että joissakin kaupungeissa on ihan hirveän vaikea eksyä, vaikka kuinka parhaansa yrittää. Ehkä noloin eksymisyritykseni tapahtui Oslossa, jossa en sitten millään saanut itseäni eksyksiin.

Myydään: tunnelmaa

Oletko joskus ajatellut ostaneesi asunnon? Et sinä mitään asuntoa ostanut kirjoittaa Laajarinne. Sinä ostit tunnelman, ostit sen, mikä tuntui kodilta. Voin tunnustaa, että itse olen tehnyt juuri niin. Ennen kuin muutimme tähän nykyiseen asuntoon olin käynyt lukuisissa asuntoesittelyissä. Ei oikein napannut. Tästä nykyisesteä asunnosta sen sijaan tiesin heti, että tämä se on. Ei se johtunut siitä, miltä tämä asunto näytti, vaan siitä, että tämä asunto tuntui kodilta. Niinpä asia olikin sillä selvä.

Kaikki suuret päätökseni olen tehnyt intuition ja epämääräisten tunneaistimusten perusteella. Olinkin melko hämmästynyt, kun luin tutkimuksesta, jossa oli tultu siihen tulokseen, että mitä suurempi päätös, sitä huonommin ihmisen järki pystyy käsittelemään kaikkia niitä erinäisiä tekijöitä, joita päätöksen tekemiseen liittyy. Tämän vuoksi parhaimmat isot päätökset tehdään yleensä intuitiolla. En tiedä onko tämä yleisesti totta, mutta omalla kohdallani on ollut juuri näin.

*

Kun nyt vietämme monen eniten kaipaamaa vuodenaikaa eli kesälomasesonkia ja yksi jos toinenkin matkustaa vieraille seuduille joko koti- tai ulkomailla, niin haluan lopettaa tämän kirjoitukseni Jukka Laajarinteen turismia käsittelevään toteamukseen, joka kannattaa pakata mukaan matkalaukkuun.

"Turismi palauttaa meidät lapsuuden laaja-alaiseen uteliaisuuteen."


Jukka Laajarinne: Tiloissa. Esseitä. (2016)
260 sivua
Kustantaja: Atena

Haastan seuraavat blogit:
Aina joku kesken
Kirsin Book Club
Lukuisa

Rosa Meriläinen: Osteri

"Osterit avataan erityisellä osteriveitsellä, joka on noin 7–10 cm pitkä, litteä, teräväkärkinen ja tukevakahvainen veitsi. Veitsi ensin ujutetaan osterin sisään sivusta, minkä jälkeen veistä kääntämällä osteri aukeaa lähes itsestään. Tämän jälkeen jalka leikataan veitsellä poikki. Osterin tuoreus varmistetaan koskettamalla pikaisesti veitsellä kidusreunaa. Elävä osteri reagoi kosketukseen nopeasti supistumalla."*

Rosa Meriläisen uuutuusromaani Osteri on kiintoisa tapaus. En oikein tiedä, mistä kohtaa työntäisin veitseni sen kidusreunaan, sillä otollisia paikkoja on useita. Etukäteen odotin, että Osteria lukiessani pystyisin vaivattomasti nostattamaan tammani kiitolaukkaan, mutta mitä vielä, hevoseni kompasteli esteellä jos toisellakin ja putoilevat okserit pitivät kamalaa ääntä. Meriläisen kirjoitustapa tökki kuin fallos.

(Tiedät varmasti, että ... No niin Sigmund. Paikka. Olepas hiljaa nyt.

Lukija ohoi

Reilu vuosi sitten riemuitsin Anu Kaajan novellikokoelmasta Muodonmuuttoilmoitus, joka tarjosi monta feminististä herkkupalaa. Nyt samaan pitopöytään iskee eväänsä Rosa Meriläinen Osterillaan. Siinä missä Kaaja on ihastuttavan ärhäkkä ja jopa agressiivinen keskushyökkääjä, on Meriläinen taas salakavalasti viisas ja näennäisesti hillitty keskikentän pelinrakentaja.

En pidä romaaneista, joissa kaikki annetaan lukijalle valmiiksi. Tarjotaan maailma ja sen selitys ja jännitysmomentti on lähinnä siinä, missä määrin lukija löytää sen, mitä kirjailija tekstinsä kautta on ohjelmoinut hänet löytämään. Itke tässä. Nyt purskahda nauruun. Ja nyt olisi vallan mainio paikka ihailla kaunista metaforaa.

Osterin kohdalla edellä mainitusta ei ole pelkoa, sillä Rosa Meriläinen luottaa hurjasti lukijaan. Ehkä jopa yleisesti ottaen liikaakin, mutta minä olen pelkästään ylpeä ja innostunut hänen luottamuksestaan. Voisi sanoa, että romaanina Osteri on ennen muuta kutsu pohtimaan, löytämään ja keskustelemaan. Jokainen käyttäköön sen avaamiseen sitä veistä, joka kädessä parhaimmalta tuntuu.

(Veitsi on fallossymboli. Ukko hei nyt oikeesti. Jollain taitaa olla känkkäränkkäpäivä.)

Osteri liikkuu kahdella eri tasolla, joista toista hallitsee Ruotsin kuningatar Victoria (se Victoria, jonka puolisolla oli erinäisiä "taipumuksia"). Toista tasoa taas emännöi pariisilaisneito Victoria Fauré. Kirjailija ja lääkäri Axel Munthe on yhdyshenkilö näiden kahden tason ja naisen välillä. Kerronnassa tosiiinsa törmäävät perusporvarillinen maailmankuva ja sooloseksin ihmeet. Eikö olekin kumma, että tässä seksin täyttämässä maailmassamme hyvin harvoin edelleenkään puhutaan kahvipöydässä naisten itsetyydytyksestä?

Seksuaalisuuden totuus

Osterin lukeminen on vähän niinkuin lyötäisiin numerolappu rintaan ja potkaistaisin juoksemaan ajatuksella, että sijoitus ei ole tärkeä, vaan se mitä juostessa löytää ja kokee, enkä nyt tarkoita rakkoja kantapäissä.

Minä kaivan nyt veitselläni Osterin sisältä esiin ranskalaisen neurologin J.M. Charcot'n (1825-1893), joka on tyyppi, joka kiinnostaa minua kovasti.  Charcot oli aikansa huippuspesialisti, jonka jälkimaailma muistaa hysteriatohtorina, joka Salpetrièren sairaalassa teki experimenttejä naisten ruumiilla.

(Nyt olet väärässä, Charcot .... Sigmund uskohan jo nyt. Ei ole yhtään kohteliasta keskeyttää bloggaustani vähän väliä.Tiedän kyllä, että sinäkin olit Charcot'n opissa. Nyt sinä kuitenkin olet kuollut ja kuolleiden kuuluu olla hiljaa. )

Michel Foucault kuvaa teoksessaan Seksuaalisuuden historia Charcot'n toimia valtavaksi teatteriksi, jossa rituaalisin keinoin pyrittiin tuottamaan ensin totuus seksuaalisuudesta ja sen jälkeen naamioimaan se.

"Olennaista on, ettei sukupuolisuus ollut vain aistimuksen tai nautinnon ja lain tai kiellon asia vaan että siinä oli kyse myös oikeasta ja väärästä. Olennaista on, että seksuaalisuutta koskevasta totuudesta tuli keskeinen, hyödyllinen mutta vaarallinen, kaivattu mutta pelottava asia; seksuaalisuudestsa tuli totuuden pelipanos."**

Osterissa totuus Salpetrièren naispotilaiden seksuaalisuudesta on hysteerinen ja kiihottava. Mieskatsojat tuskin pysyvät penkissään tuijottaessaan lumoutuneina heille tarjottuja naisseksuaalisuuden esityksiä. On paradoksaalista ja mitä suurimmassa määrin moraalisesti arveluttavaa ja tekopyhää, että totuus miesten housujen sisällä on ihan toinen kuin heidän puheissaan. Kun Charcot yrittää parantaa potilaitaa tulee hän vakiinnuttaneeksi nämä seksuaalisesti häiriintyneinä papittarina. Totuus naisen seksuaalisuudesta juntataan hysteeriseksi ja vaaralliseksi.

Huvittavaa onkin, että myös Axel Munthe on kovin kiinnostunut Charcot'n esityksistä. Kuitenkin aikansa par excellence -originellin Luisa Casatin alastomuus herättää hänessä inhoa ja epämiellyttävyyttä. Tämä on yksi Osterin huikeimmista kohdista. Naisen seksuaalisuus saa olla mitä tahansa, kunhan se on Miehen kontrollissa. Nainen seksuaalisena subjektina sen sijaan on kauhistuttava ja epänormaali. 

Oman elämänsä Charcot

Charcot'n kaltainen henkilö on nykyisin täysin turha, koska naiset hoitavan hänen hommansa kiitettävän hyvin ihan itse. Monien naisten sisällä ei asu sankari, vaan ikioma Charcot, joka saa heidät ottamaan itsestään paljastavia kuvia ja asettamaan ne näytille miesten katseita varten. Esimerkkejä löytyy loputtomiin vaikkapa Instagramista.

Meriläisen teos ei osallistu seksuaalidiskurssin paisuttamiseen, vaan asettaa näytille niitä rakenteita, joille tämä diskurssi rakentuu. Osteri purkaa seksuaalisia totuuksia, näyttää niiden sylttymäiset rakenteet ja asettaa ne liikkeeseen. Mieskatse on nälkäinen katse, kuten heti Osterin alussa käy ilmi, mutta sille voi olla tarjoamatta ruokaa ja viihdykettä. Kenenkään ei ole pakko olla "juuri sellainen kuin nuoren neidon kuuluu olla." Tämä tietysti on helpommin sanottu kuin tehty, mutta. You know.



Rosa Meriläinen: Osteri (2016)
268 sivua
Kustantaja: Teos

* https://fi.wikipedia.org/wiki/Osterit
** Michel Foucault: Seksuaalisuuden historia (La volonté de savoir, Histoire de sexualité I), Gaudeamus 1998. Suom. Kaisa Sivenius

Lauren Beukes: Zoo City

Lauren Beukesin Zoo City ei edusta kirjallisuudenlajia, jota yleensä luen. Kun sanon näin, lienee kohtuullista seuraavaksi kertoa, mitä lajia se sitten edustaa. Tämä tehtävä tosin on kaikkea muuta kuin helppo ja yksinkertainen. No, ainakin Zoo City on scifiä, koska se voitti Arthur C. Clarke palkinnon vuonna 2011. Lisäksi se on armottomanpuoleinen kaupunkiodysseia, jota maustavat fantasia, rakkaus- ja jännitystarina sekä loppupuolella teosta myös horror-vaikutteet. Kaiken kaikkiaan varsin mainio genrekeitos, jossa Etelä-Afrikan nykytodellisuus on jatkuvasti vahvasti läsnä.

Luin puolisen vuotta sitten Niq Mhlongon romaanin Dog Eat Dog , joka Zoo Cityn tavoin on varsin vimmainen kuvaus nykypäivän Etelä-Afrikasta. Vaikka nämä kaksi teosta ovat monella tapaa hyvin erilaisia, on niissä tiettyä yhteistä räkäistä kesyttömyyttä, jonka vuoksi kehotus suojalasien käytöstä on enemmän kuin paikallaan.

Merkityt

Beukesin romaanissa eläimellisiksi kutsutut ihmiset on merkitty eläimillä ja eristetty Zoo Cityn kaupunginosaan. Teoksen päähenkilö Zinzi esimerkiksi kantaa selässään laiskiaista. Ihmisten merkitseminen avautuu moneen suuntaan hihamerkeistä ja juutalaistähdistä vähemmän radikaaleihin merkinnän muotoihin, kuten vaikkapa eläinten polttomerkintöihin. Beukes kirjoittaa näkyväksi sen, josta ei ole korrektia puhua, mutta joka vallitsee vahvasti myös meidän maailmassamme, jossa toiset ovat merkitympiä kuin toiset ja jossa merkitseminen kytkeytyy osaksi omistamisen ilmaisua ja vallankäyttöä, jolla pyritään ei-merkittyjen valta-aseman vahvistamiseen.

Merkitseminen voi olla myös turva, kuten Beukes tuo teoksessaan esiin. Zinzin ja laiskiaisen välinen suhde on läheinen ja ensin mainitussa ero jäljempänä mainitusta aiheuttaa tuskaa ja ahdistusta. Monet meistä merkitsevät itse itsensä tatuoinneilla, implanteilla ja botox-ruiskeilla. Katsokaa tämä olen minä. Tällaiseksi olen itseni tehnyt.

Zoo Cityn maailma on sekä tuttu että vieras ja sitä sopii hyvin kuvaamaan Freudin termi unheimlich, jossa turvallinen ja pelottava kohtaavat.  Beukesin romaani kysyy: entäpä jos olisi näin? Se on kysymys, joka liikkuu vielä pitkälti turvallisen alueella. Jatkokysymys taas vie mummon vanhoista mekoista kudotun räsymaton jalkojen alta. Entäpä jos näin on jo?

Betonimylläri

Beukes on betonimylläri, joka jauhaa muodin, teinit, maahan- ja maastamuuton, musabisneksen, terapiakeskukset, huumeet ja facebook-vetoomukset massaksi, jolla ei aiemmin ole ollut nimeä. Juoni kiertyy etsintätarinan muotoon, kun Zinzi, jolla on kyky löytää kadonneita esineitä, saa tehtäväkseen jäljittää iJus-nimisen nimisen duon naispuolisen jäsenen Songin.  

Zoo Cityssä roiskuu ja tapahtuu paljon ja kovaa ja korkealta. Sen pinnan alla kulkee Pohjavirta, joka vyöryttää esiin yhteiskunnallisia epäkohtia. Markkinavoimat imevät kaiken. Ne nielevät ihmiset ja heidän lahjakkuutensa ja koneistavat ne omiin kaupallisiin tarkoituksiinsa. Lehdistön leukaluut ovat loksahtaneet sijoiltaan jo aikoja sitten ja ne saalistavat samalla vimmalla kuin romaanin lopussa kuvattu krokotiili. 

Herätkää pahvit!

En yhtään ihmettele, että tämä teos on saanut maailmanlaajuisesti erittäin hyvän vastaanoton. Zoo City on nimittäin sillä tapaa ovela teos, että se tavallaan paljastaa lukijansa. Se, mihin kiinnitämme huomiomme ei kerro ainoastaan Beukesin romaanista, vaan myös meistä itsestämme. Usein kuulee sanottavan, että kirjailija kirjoittaa aina yhtä ja samaa tarinaa eri variaatioina. Zoo City panee kysymään, että mitäpä jos myös lukijat lukevat aina sitä ominta tarinaansa.

Jos Zoo Cityn tarjoamassa vauhdin hurmassa malttaa pysähtyä katsomaan näkemäänsä, saattaa nähdä myös sellaista, miltä mieluummin ummistaisi silmänsä. Beukesin kirjailijanääni on energinen, suorastaan raivoisa kuin kymmenen raivoa naarashärkää. Herätkää pahvit, kun vielä on aikaa. Vai onko?

Lauren Beukes: Zoo City. Eläinten valtakunta
409 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Zoo City
Suomentanut: Tytti Viinikainen
Kustantaja: Aula & Co.

Kiitos arvostelukappaleesta!

Cynthia Bond: Ruby

Katsokaa tuota naista. Hän on Ruby Dell. Halveksittu, syntinen, kummallinen ja muutoinkin epäkelpo. Katsokaa nyt, hän kyykistyy ja virtsaa kadulle. Mokoma iljetys. Hän on palannut New Yorkista Libertyn kaupunkiin Teksasiin. Parempi kun ei olisi, sillä Libertyssä häntä ei kaipaa kukaan.

Vaan kaipaapas. On yksi, joka näkee kuka Ruby todellisuudessa on. Joka näkee, että hän on ennen kaikkea ihminen. Hänen nimensä on Ephram ja hänen siskonsa Celia on hänen äitinsä. Ei oikeasti tietenkään, vaan itse itsensä Ephramin äidiksi korottanut sisarusten vanhempien kuoltua. Siinä missä Ruby on silmätikku, on Ephram niitä, joita tuskin huomaa. "He was a moving blur on the eyes' journey to more delicate and interesting places."

Rienausmusiikkia Pietarin kirkossa

Joitakin vuosia sitten olin Roomassa, jolloin kävin myös Pietarin kirkossa. Se, mitä siellä koin on lähimpänä pyhää, mitä elämässäni olen kokenut. ’Rubyn’ sielunmaisema vei minut takaisin Pietarin kirkkoon ja kun nyt istun tässä ja mietin, mitä ’Rubysta’ sanoisin se tuntuu samalta kuin laittaisin Pietarin kirkossa kaikumaan rienausmusiikin. On tarinoita, joista kirjoittaminen ei voi tehdä niille minkäänlaista oikeutta ja ’Ruby’ on tällainen tarina.

’Ruby’ on hellistä hellin ja julmista julmin. Näiden maastojen välissä minä pidätän henkeäni. Minä, joka en ole kovin helposti romaanihenkilöihin samaistuvaa laatua haluaisin ottaa Rubyn syliini ja kantaa hänet pahasta paikasta pois, sillä se paikka on hyvin paha. Se on paikka, jossa aikuiset miehet uskonnon varjolla ottavat oikeudekseen käydä pienten tyttöjen kimppuun. Se on myös toinen paikka, jossa tunteeton Miss Barbara tekee bisnestä nuorien tyttöjen avulla korostaen, että kamalimpia asioita voi tehdä vain mustille tytöille.

Teoksen etukannessa Cynthia Bondia verrataan Toni Morrisoniin ja Gabriel Garcia Marqueziin. On totta, että ’Rubyssa’ on samantapaista kipeää tekevää kauneutta ja murskaavaa lekaa kuin monissa Morrisonin romaaneissa. Totta on myös, että Bondin luoma maailma on täynnä maagista realismia ja selittämättömän mystistä tunnelmaa, joka on kuin alitajunta, jonka vaistoaa, mutta johon ei pääse – ja johon ei kuulukaan päästä täysin käsiksi. Toisaalta on totta myös se, että maaginen realismi toimii teoksessa pitkälti Rubyn mielen ja psykologisten prosessien kielenä. Se on Bondin tapa kuvata niitä mielen liikkeitä, joiden kuvaamiseksi suorat sanat tuntuisivat tylpiltä ja typistäviltä.

Voi kun tämä olisi pelkkää fiktiota

’Rubya’ lukiessani minua vaivaa jatkuvasti rivienvälistä nouseva tunne, että tämä kertomus ei ole pelkkää fiktiota. En haluaisi maailman olevan sellainen, että pienille tytöille tehdään niin kamalia asioita kuin tässä teoksessa tehdään. Pahimmillaan lohduttomuus tuo lähelle Slavenka Drakulicin romaanin Aivan kuin minua ei olisi, jota en ikinä koskaan haluaisi lukea uudelleen. 'Rubyn' lopussa olevassa haastattelussa Bond valottaa teoksen taustoja ja kertoo, että 'Ruby' on sekoitus hänelle kerrottuja tarinoita, fiktiota sekä hänen henkilökohtaisia kokemuksiaan hyväksikäytöstä.

Bond kuorii Rubyn tarinan esiin pikku hiljaa ja mitä lähemmäs sipulin sydäntä tullaan, sitä enemmän minua alkaa itkettää. Onneksi teos kuitenkin sisältää paljon myös suvantopaikkoja, suurta kauneutta ja toisen ihmisen kaikkinensa hyväksyvää rakkautta ja rakastamisen tervehdyttävää voimaa. 'Rubyssa' kulkee pohjavirta, joka nostaa esiin useita muita teoksia. Erityisesti teoksen loppupuolella kuvattu Rubyn "puhdistautuminen" palauttaa minut niinkin erilaisiin teoksiin kuin Alice Walkerin Meridian ja Hagar Olssonin Chitambo.

Bond välttää 'Rubyssa' patetian, joka vaanii kulman takana ja näyttää, että tällaistakin on elämä.  

Cynthia Bond: Ruby
349 sivua
Kustantaja: Two Roads

'Ruby' oli Baileys-kirjallisuuspalkinnon vuoden 2016 lyhytlistalla

Eeva Joenpelto: Ralli

On yksi asia, johon Eeva Joenpellon tuotannossa huomio kiinnittyy ihan väkisinkin. Tarkoitan hänen teostensa nimiä, kuten vaikkapa Vesissä toinen silmä, Vetää kaikista ovista, Kuin kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä, Jottei varjos haalistu, Ei ryppyä, ei tahraa. Nimet ovat vahvoja, jollakin tapaa suorastaan arkaaisia ja ne herättävät minussa paljon tunteita ja nostalgiansekaista kaipausta sellaiseen maailmaan, jossa kunniallisuus oli arvo. Joenpellon teosten nimistä tulee ylevöitynyt olo.

Kirjallisuutta kouluille

Eeva Joenpelto -haasteeseen valitsin luettavaksi romaanin 'Ralli' (1959), joka edustaa Joenpellon vähemmän tunnettua tuotantoa. Teoksen kannesta löytyy hilpeä maininta: Kirjallisuutta kouluille. Tähän luokitteluun lienee päädytty siksi, että Ralli on koira. Olisi todella kiinnostavaa tietää, mitä Eeva Joenpelto itse ajatteli siitä, että hänen romaaninsa tulkittiin olevan oivallista luettavaa juuri koululaisille. Ralli-koira nimittäin on melkoisen symbolinen hahmo ja en usko, että ainakaan kovin nuoret koululaiset tätä puolta teoksesta hahmottaisivat. Toisaalta en pidä uskottavana, että reilut 50 vuotta sitten teosta olisi luetettu koululaisilla piilo-opetussuunnitelmallista syistä, vaan mistä sitä koskaan tietää ...

'Ralli' on pohjimmiltaan sen kaltaisen ajattelun kritiikkiä, että naisella on paikkansa, jolla hänen tulee pysyä. Ralli-koiran elämä kattaa teoksen päähenkilön Mirjan kasvuvuodet ja vertautuu niihin. Lukiessani sijoitin romaanin alun 1950-luvulle, mutta koska teoksen lopussa Mirjan veli Paavo lähtee sotaan romaanin tapahtuma-ajan on oltava huomattavasti aikaisempi. Joka tapauksessa romaanissa eletään aikoja, jolloin ihminen mittautuu oman työnsä kautta. Elämä on taloudellisesti niukkaa ja Mirjan isä kokeilee yhtä jos toistakin tapaa luotsata perhettään eteen päin.

"Sinä talvena isä osti hevosen. Se oli lopullinen merkki siitä, että elämässä ei enää ollut leikin sijaa. Kaikki muut keinot oli koetettu. Oli viljelty vuoroon sokerijuurikasta ja kurkkua ja tomaattia, oli istutettu omenapuita ja korjattu paleltuneita pois ja istutettu uusia tilalle, oli pyydystetty hiukan rapuja ja oli kierretty pitäjää kaikenlaiset tilausluettelot taskussa ja oli oltu liikkeenharjoittajiakin."

Symbolinen koira

'Rallissa' elämän ohjenuorat ovat selkeät. Miehet tekevät miesten juttuja, naiset naisten ja koirat, niiden pitäisi tehdä koirien juttuja. Yhteistä kummallekin sukupuolelle on, että ihmisen tulee olla kunniallinen ja pysyä lestissään. Tämän lestin Joenpelto asettaa liikkeeseen Ralli-koiran kautta. Koiran avulla kuvataan erityisesti naisen roolin ahtautta ja koira saakin kantaakseen monet ihmisen tunteet ja mielenliikkeet. Vaikutelma on paikoin suorastaan venäläistyylisesti allegorinen, mutta Joenpelto tekee myös suoria viittauksia koiran ja sen käyttäytymisen sekä ihmisten välillä.

"Äiti ei vastannut, ehkä hän ajatteli omaa äidinosaansa. Kaikenlainen huoli ja odottaminen yhdisti hänet sekarotuiseen Ralliin. Kun koira ulisi kuono kohti taivasta, lähetti äiti nipun pyyntöjä ja rukouksia radiopapin jumalalle. He olivat yhtä avuttomia, koira ja emäntä."

Joenpellon kuvaus on psykologisesti tarkkaa ja hänen tapansa lähestyä henkilöitään varman rauhallisesti on nykyajasta käsin luettuna ihmeen freesin tuntuista. Ralli on epäonnistunut koira, joka ei toimi niin kuin koirien kuuluu. Se nukkuu nukensängyssä, ei omaa metsästysvaistoa, pelkää jäniksiä ja aiheuttaa perheelleen taloudellista harmia, kun nämä joutuvat maksamaan sen tekemistä vahingoista. Joenpelto tihentää tunnelmaa kertomalla, että naapuri tappoi koiransa, koska siitä ei ollut ajokoiraksi. Näin vahvistuu viesti, että niin eläimen kuin ihmisenkin on käyttäydyttävä lajinsa mukaisesti. Varo siis sinä Mirja, joka olet naiseksi kasvamassa. Varo, että et ylitä sopivaisuuden rajoja.

Joenpelto kuvaa Paavon älykkääksi ja koulussa hyvin menestyväksi. Sellaisia ovat pojat. Mirjalla taas on vaikeuksia niin tiedollisissa asioissa kuin kaverisuhteissakin. Erityisesti lukemaan oppiminen on hänelle työläs prosessi ja hän joutuu kertaamaan ensimmäisen luokan, kun kirjaimet eivät millään suostu järjestymään sanoiksi ja niinhän siinä käy, että Mirja liittyy siihen ketjuun, joka on naisille tarkoitettu. Rallin kuollessa kuolee paljon muutakin kuin koira, jonka elämä jatkuu Mirjan oman pojan Rallia koskevissa kysymyksissä.

Eeva Joenpelto: Ralli (1959)
187 sivua
Kustantaja: WSOY (Kirjallisuutta kouluille)


Tämä kirjoitus on panokseni kirjabloggarien Eeva Joenpelto -haasteeseen

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppurapunainen hibiskus

Muistin kyllä jo aiemman lukukerran perusteella, että Purppuranpunainen hibiskus on hyvä kirja, mutta silti minulle tuli yllätyksenä, että tämä Adichien esikoisteos on ihan tuhottoman hyvä. Luulen, että kaikki ne afrikkalaiset kirjat, joita olen lukenut sen jälkeen kun ensimmäisen kerran luin Purppuranpunaisen hibiskuksen vaikuttivat siihen, että sain tästä teoksesta vielä paljon enemmän irti kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee

Purppuranpunainen hibiskus asettaa keskiöön perheen valtasuhteet. Isä Eugene on väkivaltainen despootti, jonka jälkiä hänen vaimonsa ja lapsensa ihossaan ja sielussaan kantavat. Lapsia on kaksi: Kambili ja Jaja. Heidän elämänsä Eugene on ohjelmoinut laatimalla lukujärjestyksen, joka kertoo mitä milloinkin tulee tehdä. Asiaan kuuluu, että lasten tulee olla koulussa luokkansa parhaita. Monesti Eugene itkee rangaistessaan lapsia erinäisin julmin tavoin, mutta hänen on tehtävä niin, koska hän haluaa toimia lastensa parhaaksi. Adichie kirjoittaa nigerialaisen version teemasta "joka lastaan rakastaa, lastaan kurittaa."

Kambili ja Jaja on aivopesty katolisen kirkon oppien mukaan, sillä Eugene on harras katolilainen. Hän on myös hyväntekijä, joka ei säästele lahjoituksia sen enempää tutuille kuin vieraillekaan. Tämän mahdollistaa hänen menestyksekkäät tehtaansa ja toimintansa sanomalehdessä. Hänellä on valtaa ja hän toimii uutterasti osallistuakseen modernin Nigerian rakennukseen.

Kodin vankilamaisille olosuhteille vastapainoa tuovat Kambilin ja Jajan lyhyet vierailut Ifeoma-tädin luona Nsukkassa. Tädin luona Kambili ja Jaja törmäävät heille aivan vieraaseen elämänmenoon, kuten vaikkapa siihen, että ruokapöydässä saa puhua vapaasti ja telkkarin katsominen on sallittua. Tädin luona koettua vapautta symboloi hänen pihallaan kasvava purppuranpunainen hibiskus.

Taustoitus ja valkoinen lukija

Purppuranpunainen hibiskus on kuitenkin monisyisempi romaani kuin edellä kuvattu antaa ymmärtää. Adichie kieltäytyy tekemästä juurettomia vastinpareja tyyliin koti ja isän ankaruus vs. Ifeoma-täti ja vapaus. Purppuranpunaisen hibiskuksen lukemisesta on nyt pari kuukautta aikaa ja huomaan tätä tekstiä kirjoittaessani pohtivani Lola Shoneyinin romaania The Secret lives of Baba Segi's wives ja Cynthia Bondin romaania Ruby (bloggaus tulossa myöhemmin). Näitä kolmea romaania yhdistää se, että kirjoittajat ovat tummaihoisia naisia ja niissä kuvataan sivuhenkilöinä miehiä, jotka katsovat mieheyden antavan heille erinäisiä osin hyvin väkivaltaisiakin oikeuksia. Onko kenties niin, että Adichie, Shoneyin ja Bond ovat romaaneissaan tietoisesti huomioineet valkoisen lukijan ja taustoittaneet romaanihenkilönsä tavalla, joka estää mustan miehen huonon käytöksen typistämisen rotupiirteeksi.  Tämä on mahdollista, mutta yhtä mahdollista on, että romaaneissa kuvattujen miesten taustoitus kertoo enemänkin näiden kirjailijoiden kyvystä luoda moniulotteisia henkilöhahmoja. Selvää sen sijaan on, että jos mainittujen teosten kirjoittajat olisivat valkoisia, niihin liittyvät tulkinnat olisivat luultavasti hyvin erilaisia.

Toisella lukukerralla Purppuranpunainen hibiskus näyttäytyi myös vuoropuheluna Chinua Acheben teoksen Kaikki hajoaa kanssa. Siinä missä Achebe näyttää, mitä tapahtuu, kun valkoinen mies tulee afrikkalaiseen kylään, Adichie puolestaan nostaa esiin, miten käy silloin, kun modernista elämänmuodosta pidetään väkisin kiinni ja omat teot oikeutetaan laajemman yhteiskunnallisen agendan kautta.

Adichie rakentaa romaaninsa pääsiäisen ympärille ja tämän juhlapyhän uskonnollinen tematiikka korostaa Kambilin kehitystarinaa. Vapaus ja laajempi horisontti ovat mahdollisia, mutta ne saavuttaakseen Kambilin on kuljettava oma ristintiensä.

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (2010)

328 sivua

Englanninkielinen alkuteos: Purple hibiscus (2003)

Suomentanut Kristiina Savikurki

Kustantaja: Otava (Otavan kirjasto)

Silvia Avallone: Marina Bellezza

Kolme desperadoa italalialaisen syrjäseudun yössä pohtimassa, miten parhaiten ottaa ilo irti elämästä. Laulaisin vahvan romaanialoituksen kunniaksi Kolmen iloisen rosvon sävelellä, jos heidän nimensä sopisivat rytmiin. Eivät sovi. Kokeile itse. Nimet ovat Sebastiano, Luca ja Andrea. Kuvioihin mukaan tulee Marina Bellezza, vilkas, vaarantuoksuinen nuori nainen, joka antaisi ilomielin jonkun ruumiinosansa, jos hänen isällään vaan olisi hänelle enemmän aikaan.

Hyvät ainekset ja uimarantaromaani

Silvia Avallonen esikoisteos Teräs on niin kova romaani, että se on mielessäni usein vieläkin, vaikka sen lukemisesta on kulunut reilut puolitoista vuotta. Viimeksi sen maailmaa järjesteli mielessäni Elena Ferrante Loistavalla ystävällään, eikä tämä kohtaaminen päättynyt Ferranten eduksi.

Lupaavan alun jälkeen Avallonen toinen romaani 'Marina Bellezza' kääntyi lähes täydelliseksi pettymykseksi. Se sisältää kyllä kaikki hyvän kertomuksen ainekset, mutta lopputuloksena on uimarantaromaani, joka sopii luettavaksi parhaiten kuumana ja laiskana kesäpäivänä, kun aurinko hellii nahkaa ja kirjan sivuja tekee mieli käännellä huolettomasti hiekkaisin sormin samalla kun antaisi aika paljon, jos juuri sillä hetkellä saisi käteensä kylmän mojiton.

Paljon kertonee se, että ensimmäiset parisataa sivua luin melkein yhdeltä istumalta, kun taas viimeiseen 50 sivuun kului parisen viikkoa.

Rakkauden kerjäläiset

'Marina Bellezza' on kertomus Marinasta ja Andreasta, jotka rakastavat toisiaan rakkaudella, jonka eloonjäämisprosentti on pieni. Marina on oman henkilöhistoriansa vanki. Hänen tulevaisuutensa porttia vartioi alkoholisoitunut äiti ja poissaoleva isä, jonka huomiota Marina kaikin keinoin hakee. Mahdollisuus elämänmuutokseen avautuu Marinalle, kun hän voittaa laulukykykilpailun.

Andrea on perheensä musta lammas, joka aina ja kaikessa on  jäänyt veljensä Ermannon varjoon. Jotta tilanne olisi tarpeeksi tukala jakavat veljekset saman syntymäpäivän vuoden ikäerolla. Ermanno saa lahjaksi koiranpennun, Andrea uimavarusteita. Andrean kosto on varsin ikävä, eikä koiranpennulle käy  hyvin.

Avallone vääntää Marinan ja Andrean välistä rakkaussuhdetta kuin jo aikapäivää sitten kuivunutta pyykkiä. Vääntää vääntämästä päästyään, eikä osaa lopettaa. On off on off on off. Näin päädytään tilanteeseen, jossa minua ei enää kiinnosta, miten heidän rakkaudelleen käy. Mukaan kuvioon Avallone sotkee ns. kolmannen pyörän, joka ei pelasta tilannetta, vaan tarjoaa lähinnä lisää mahdollisuuksia veivata rakkaustarinan loputtomia vaiheita.

Tulevaisuus, jonka Berlusconi nielaisi

Kiinnostavimmillaan 'Marina Bellezza' on Avallonen kuvatessa, miten Italian syrjäseudut autioituvat ja muuttuvat hengettömiksi. Taloudellinen niukkuus kasvattaa epätoivoisia nuoria, joiden edestä tulevaisuuden matto on viety varastoon Berlusconin politiikan myötä. Unelmat kuolevat ennen kuin ne ehtivät edes saada ilmaa siipiensä alle. Rakennukset rapistuvat ja yrittäjät vaihtavat paikkakuntaa.

Italialaiselle romaanille tyypillisesti luokkaerot korostuvat ja määrittävät ihmistä myös 'Marina Bellezzassa.'. Marina yrittää nousta luokkatikkailla pyrkimällä kaikkien palvomaksi laulajaksi. Rikkaan perheen poika Andrea taas etsii elämäänsä sisältöä siitä samasta yksinkertaisesta elämästä, joka tuotti hänen isoisälleen tyydytystä ja tuottaa näin suuren pettymyksen omille vanhemmilleen.

Helmasynti

Yleisin kirjoittajille annettu ohje lienee: näytä, älä selitä. Tämä ohje Avallonen kannattaisi ottaa vakavasti, sillä 'Marina Bellezza' on täynnä selitystä ja vielä vähän lisää selitystä ja selityksen selitystä. Vähemmästäkin sitä uupuu ja menettää mielenkiintonsa. Niinpä Marina tuntui teoksen loppupuolella lähinnä ärsyttävältä, keskenkasvuiselta ja itserakkaalta kakaralta ja Andrea taas sulkeutuneelta lehmiensä pariin vetäytyneeltä erakolta. Minulle oli samantekevää, saavatko he toisensa vai ei.

'Marina Bellezzassa' kerronnan voima on teoksen alkupuolella vastustamaton, mutta kun se loppuu, on koko peli menetty.  Toivottavasti Avallone kirjoittaa äkkiä seuraavan romaaninsa ja löytää siinä sen hurjan otteen, joka oli läsnä Teräksessä.

Silvia Avallone: Marina Bellezza (2015)
531 sivua
Italiankielinen alkuteos: Marina Bellezza (2013)
Ruotsiksi kääntänyt Johanna Hedenberg
Kustantaja. Natur och kultur

Baileys-kirjallisuuspalkinto teki sen taas

Viime päivät olen ollut jännityksessä ja odottanut, kuka voittaa Baileys-kirjallisuuspalkinnon tänä vuonna. Ehdin ehdokkaista lukea ainoastaan Cynthia Bondin Rubyn ennen voittajan ratkeamista eilen illalla. Rubysta kirjoitan lisää myöhemmin, mutta voin jo tässä vaiheessa sanoa, että se on hurja tarina, joka ansioillaan hyvinkin olisi voinut viedä potin kotiin.

Toisin kuitenkin kävi. Monissa veikkauksissa arveltiin, että voittajaksi nousisi Hanya Yanagiharan A Little Life. Vaan eipäs noussutkaan. Voiton vei irlantilainen Lisa McInerney teoksellaan The Glorious Heresies, joka loisti poissaolollaan ennakkoveikkauksissa. Aikaisempien vuosien tapaan Baileys-tuomaristo onnistui taas aikaansaamaan melkoisen yllätyksen. McInerneyn romaani sattuu olemaan sopivasti kesän lukulistallani ja olin päättänyt ottaa sen matkakirjakseni Irlantiin. En nyt kuitenkaan pystynyt malttamaan mieltäni ja korkkasin sen jo eilen illalla. Olen lukenut vasta 30 sivua ja sen perusteella uskallan jo sanoa, että teos on kielellisesti hyvin mielenkiintoinen.

Katsotaanpa parin edellisen vuoden voittajia. Viime vuonna voiton vei Ali Smithin How to be both ja vuonna 2014 Eimear McBriden A girl is a half-formed thing. Ali Smithin tunnusmerkkeihin kuuluu hänen kokeellinen tapansa leikkiä kielellä. Järsiä sitä ja käyttää sitä yllättävillä tavoilla. McBriden romaania olen lukenut vain sieltä täältä, mutta jo teoksen ensimmäiset lauseet ovat vakuuttava näyttö McBriden kirjoitustavasta. A Girl is a half-formed thing alkaa sanoilla: "For you. You'll soon. You'll give her name. In the stitches of her skin she'll wear your say." Ei ehkä kaikkein helpointa luettavaa, mutta äärimmäisen mielenkiintoista. McInerneyn kielestä voisi sanoa  (sen luetun 30 sivun perusteella!), että siinä missä joku muu leipoo kuppikakun käyttäen erikoisvehnäjauhoja ja sokeria, McInerney käyttää aineksia, joilla ei ole elintarvikeviraston hyväksyntää.

Minua ilahduttaa suuresti, että Baileys-palkintotuomarit arvostavat korkealle kirjailijan lahjakkuuden ryömiä kielessä, ottaa se omakseen, muokata, uusmerkitä ja kapinoida kielen kautta. Ylipäänsä tarjota jotakin sellaista, joka avaa omaa paikkaamme kielen symbolisessa järjestelmässä. Jotakin loputtoman lumoavaa ja maagista on siinä, kun lapsi tajuaa, että tietty sana symboloi tiettyä esinettä/asiaa. Smith, McBride ja McInerney vievät meidät takaisin tähän hetkeen, joka muuttaa elämämme.

Märta Tikkanen: Kaksi/Två

”Tämä on tärkeä kirja, se kertoo miehistä sodassa. Tämä kirja ei ole kovin tärkeä, se kertoo naisten ajatuksista.” (Virginia Woolf)

Märta Tikkasen merkitys suomalaiselle kirjallisuudelle on kiistaton. Ilman Märtaa feministisessä kirjallisuudessamme oli järkyttävän kokoinen aukko. Tästä huolimatta Märtasta ei nykyisin paljon puhuta tai ainakaan ne ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä (mukaan lukien kirjabloggarit) eivät juurikaan Märtasta puhu. Koska hän on yksi suomalaisista suosikkikirjailijoistani olen päättänyt tuoda häneltä edes muutaman teoksen myös blogiini. BAR Finland 2 -kirjoituksessa esittelen Märtan romaania Personliga angelägenheter (Yksityisalue) ja nyt on vuorossa Två/Kaksi, joka on samalla ensimmäinen teos kesän 2016 ns. Rakkauden all female panel -sarjaa.

Två/Kaksi on ensimmäinen Märtan kirjoista, jota olen samalla lukurupeamalla lukenut sekä suomeksi että ruotsiksi, joka toi lukemiseen kieltämättä oman säväyksensä. Teoksen nimi viittaa Märtaan ja Henrikiin - kahteen kirjailijaan ja luovaan ihmiseen, joiden yhteiselämä oli täynnä sekä korkeita vuoria että helvetillisiä kurun pohjia. Tässä teoksessa Märta menee niin syvälle omaan ja Henrikiin elämään kuin sanojen avulla mahdollista on. Ei ole liioiteltua sanoa, että Två/Kaksi luettuani näkemykseni kirjallisuuden rehellisyydestä on vapissut, lähtenyt liikkeelle ja etsinyt paikan uudesta kohtaa mitta-asteikkoa.

"Minä olen vaikeasti rakastettava"

Rakkaus on alku ja mahdollisuus, se ei takaa mitään. Joskus rakastaminen jatkuu, kuten Märtä kirjoittaa, sen takia, että olisi vielä vaikeampaa lakata rakastamasta. "Minä olen vaikeasti rakastettava," sanoi Henrik ja esitti tosiasian. Henrikin lahjakkuus oli valtavaa, mutta niin oli myös hänen persoonansa, joka vaati kaiken ja enemmän. Edelliseltä lukukerralta mieleeni on erityisesti jäänyt kuva, jossa Märta istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja Henrik ravaa hänen ympärillään pitämässä yhtä loputtomista monologeistaan.

Henrik halusi Märtan kirjoittavan, mutta ei antanut hänelle tilaa. Hän toivoi Märtan menestyvän, mutta oli kateellinen, kun niin tapahtui. Hänen tapansa ylistää Märtaa oli tehdä se alistamisen kautta. Arkielämän vaatimuksia Henrik tuskin huomasi ja oli valmis työntämään lastensa tarpeet sivuun kirjoittakseen yhtä uusia enempi vähempi autobiografisia teoksia itsestään. Hänen huomionhakuisuutensa oli loputonta, eikä sellaista alttaria ollut, jossa viiniä olisi kaadettu hänen suuhunsa riittävästi.

Kaksi/Två on yksi todennus Virgiania Woolfin teoksessaan Oma huone (A Room of One's Own, 1929) esittämistä näkemyksistä. "... tarvitaan välttämättä viisi sataa puntaa vuodessa ja lukollinen huone jos aikoo kirjoittaa romaaneja tai runoutta." Suuren osan "punnistaan" Märta hankki virkatyöllä ruotsinkielisessä työväenopistossa Arbiksessa. Lukollisen huoneen sijasta hänellä oli punainen sohva, jossa hän öisin muiden nukkuessa kirjoitti tekstejään.

Ankkalammikko

Märta kuvaa teoksessaan myös niitä rajoituksia, joita suomenruotsalainen kulttuuri hänelle asetti. Henrikin asemaa pidettiin suorastaan pyhänä, eikä sen uhkaaminen ollut soveliasta. Märtan tekstit tulkittiin usein kilpailun julistamiseksi hänen ja Henrikin välillä ja siten rikkomuksensa "sääntöjä" vastaan.

Monet Märtan kirjoista saivat suorastaan nuivan, jopa ilkeän vastaanoton. Märtaa pidettiin liian rohkeana. Miestä ei voi raiskata -romaani sai murskaavan vastaanoton. Märtaa vastaan asettuivat sekä feministit, joiden mielestä raiskaus ei ollut tasa-arvokysymys että suomenruotsalaiset ystävät.

Minut nähdessään ihmiset siirtyivät kadun toiselle puolelle, edes ystävät ja tutut joiden olisi pitänyt tuntea minut paremmin, eivät kyseenalaistaneet sitä perverssin seksuaalimaanikon leimaa joka otsaani liimattiin. Ammattiarkeni sijoitti minut säädyllisten suomenruotsalaisten keskelle - he vaikenivat tai puhuivat väkinäisesti muusta, Henrikin kirjoista, säästä.

Perheen ainoa aikuinen

Kaksi/Två tuo esiin, miten Märta oli perheen ainoa aikuinen, jonka vastuulla oli lasten harrastukset, sairastaminen ja kodinhoito. Henrik ei tajunnut tai halunnut tajuta, että perhe-elämä olisi tarvinnut myös hänen panostaan. Kumpikin Tikkasista on luonut mittavan tuotannon ja ei voi kuin kysyä, mitä olisikaan tapahtunut, jos Henrik olisi kyennyt tulemaan Märtaa vastaan puolitiehen.

Märtan onneksi tukea löytyi muilta naiskirjailijoilta ja erilaiset konferenssit ja muut matkat olivat suvaintopaikkoja, joista hän ammensi uutta voimaa. Kotona kuitenkin tultiin kovin huonosti toimeen ilman Märtaa. Henrikin suhde alkoholiin riistäytyi käsistä tämän tästä ja lapset joutuivat kokemaan paljon sellaista, joiden kokemiselta heidät olisi voitu välttää, jos Henrik olisi sitoutunut perheeseensä. Tässä yhteydessä on hyvä kuitenkin muistaa, että Henrik todella rakasti lapsiaan, mutta käytännön tasolla hänen rakkautensa sai välillä kovin itsekeskeisiä muotoja.

Elämää mieskirjailijan kanssa

Henrikin kirjalliset projektit, niiden megalomaaninen itsensä ympärillä pyöriminen ovat Knausgårdia ennen Knausgårdia. Kaikesta hänen kokemastaan tulee kirjallisuutta, aforismejä, näytelmiä, piirustuksia, lehtijuttuja, reportaaseja. Henrikin luomisvoima on ehtymätöntä. Mitään rajoja oman elämän ja taiteen välillä ei ole. Myös omat näkemyksensä suhteestaan Märtaan Henrik ilmaisee taiteensa kautta käyttäen mausteina moniäänisyyttä ja piikikkyyttä. Hänen paljastuksiinsa on jo valmiiksi luotu pakoreitti, josta käsin kaiken voi tarvittaessa selittää joksikin muuksi. Sanottua ja kirjoitettua voi huomaamattomasti valaista niin, että kuulija/lukija luulee olleensa tyhmä ja tulkinneensa väärin. Märtaa Henrik ei kuitenkaan onnistunut huijaamaan.

Pahinta on, kun rakkaussuhteessa suurin yhteys on aivan lähellä, mutta samanaikaisesti sen saavuttaminen on toivotonta. Melkein siinä, mutta ei koskaan ihan. Märta kirjoittaa:

"Ja siinä hän seisoi ovella ja nauroi ja täytti kaiken. Vedimme henkeä, lähestyimme toisiamme varoen, äkkiä ujoina. Meille oli liian suurta, liian ylenpalttista saada hipaista toisiamme sormenpäillä, seurata kasvojen viivoja, ihon kosketus ihoon oli melkein enemmän kuin jaksoimme kestää."

Mutta:

Oli toisenlaisia päiviä, toisenlaisia öitä. Mielettömiä öitä joina hänen täytyi kiduttaa minua ja kieltää minut voidakseen tuntea varmasti että olin läsnä, hän vaati yhä enemmän. Ja enemmän hän sai, ammennettava ei koskaan ehtynyt.

Ja se kauhein kysymys. Olisiko Märtan ja Henrikin avioliitto ollut onnellisempi ja seesteisempi, jos Märta ei olisi kirjoittanut? Kysymys, jonka asettamista kohtuuttomampaa olisi vain siihen vastaaminen.

Miksi Märtan kirjoittaminen oli ongelma, mutta Henrikin ei? Miksi Henrik saattoi tuosta vaan mennä ja sulkeutua työhuoneeseensa, mutta Märta ei? Miksi Henrikillä oli oikeus kirjoittaa kenestä vaan mitä vaan, kun taas Märta katsoi tarpeelliseksi suojella lastensa yksityisyyttä? Mitä kirjoittaminen pyhittää vai pyhittääkö se?

Kuvaava esimerkki nais- ja mieskirjailijoiden välisista arvostelueroista on, kun Märta huomauttaa, että Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinto on annettu pelkästään miehille (tilanne, joka sentään on myöhemmin onneksi korjaantunut). Hufvudstadsbladetin kulttuuripäällikkö J.O. Tallqvist ei ymmärrä, mistä Märta puhuu. Hänen vastauksensa on jäätävä. ”Valinta perustuu aina pelkästään laatuun.”

Kun toiveet toteutuvat

Märtan rakkaus Henrikiin oli lujaa tekoa. Se kesti Henrikin sienimäisyyden, joka imi itseensä kaiken mukaanlukien Märtan sukulaiset ja lempikirjat. Se kesti Henrikin alkoholismin ja sairastelun. Se kesti Henrikin tuhannet monologit ja itsensä korostamisen tarpeen lasten hyvinvoinnin kustannuksella.

Rehellisin rakkaudentunnustus löytyy Kaksi/Två:n viimeisistä sanoista, kun Märta puhuu jo kuolleesta Henrikistä. ”Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin.”

Joskus teini-ikäisenä törmäsin Märtan 14-vuotiaana päiväkirjaansa kirjoittamiin sanoihin. ”En toivo onnellista elämää, vaan rikkaan elämän.” Vaikutuin hänen sanoistaan suuresti ja jäljensin ne vihkoon, johon minulla oli tapana kerätä hienoja lauseita. Koin vahvasti samoin kuin Märta. Mitä onnellisuudesta, sitä kaikki tavoittelevat. Minä haluan muuta, minä toivon rikasta elämää. Näin jälkikäteen olen miettinyt, että olisiko sekä Märtan että minun kannattanut muistaa, että toiveet saattavat myös toteutua.

Märta Tikkanen: Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (Tammi 2004)

suomentanut Liisa Ryömä, 350 sivua

Märta Tikkanen: Två - Scener ur ett konstnärsäktenskap (Söderström 2004), 362 sivua

Haaste: Blogger Recognition Award

Sain tämän hauskan haasteen Ullalta (Ullan luetut kirjat), Katjalta (Kirjojen kamari) ja Riitalta (Kirja vieköön!) Kiitos Ulla! Kiitos Katja! Kiitos Riitta! Haaste ilahdutti minua kovasti.

Ohjeet palkinnonsaajalle:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi.


Miten aloitin bloggaamisen

Joku ehkä muistaakin, että aloitin bloggaamisen luettuani Chimamanda Adichien kirjan Americanah (Kotiinpalaajat, Otava). Tässä kirjassa on päähenkilönä Ifemelu, joka pitää suosittua rotukysymyksiin keskittyvää blogia. Vaikutuin Ifemelusta niin, että halusin tulla hänen kaltaisekseen menestyväksi bloggariksi. No, bloggariksi tulin, mutta menestyksen kanssa on vähän heikommin.  :D :D :D

Ohjeita aloitteleville bloggaajille

En oikeasti osaa antaa mitään neuvoja, mutta kirjoitan tähän paria juttua, joita olen ajatellut. Suosittelen lukemaan yllä mainittujen Ullan, Katjan ja Riitan neuvot. Hyviä neuvoja löytyy myös muista blogeista ja luulenpa melkein, että ne tärkeimmät asiat on jo sanottu. Tässä nyt kumminkin pari pointtia:

Mokaaminen kannattaa melkein aina

Suhtaudu omiin mokiisi huumorilla. Jokainen mokaa joskus. Ainoastaan ne, jotka eivät ryhdy mihinkään pystyvät olemaan mokaamatta. Se ei ole vaarallista, siihen voi huoletta suhtautua reippaan iloisin mielin ja ottaa opikseen sen sijaan, että jäisi - sotakuvastoa käyttäen - kiväärituleen makaamaan.

Ray Charlesin äidin neuvot

Muusikko Ray Charlesin äiti sanoi kerran pojalleen, että ole vaan aina sellainen kuin olet, niin hyvin menee. Tätä neuvoa olen itse noudattanut elämässä ylipäätäänkin. Tosin tämä neuvo ei ole helppo ollenkaan, vaikka siltä ehkä ensin vaikuttaa. Olla sellainen kuin on, se se vasta vaikeaa onkin. Lisäksi kukaan meistä ei ole vaan yksi, vaan meihin kätkeytyy useita erilaisia, keskenään myös ristiriitaisia subjekteja. Kuka heistä meidän tulisi pyrkiä olemaan?

Julkinen eläin

Koska blogi on julkinen alusta sitä saattaa lukea kuka tahansa. Asia, joka on hyvä tiedostaa, mutta jonka ei kannata antaa liikoja rajoittaa omaa kirjoittamista. Ironia, sarkasmi ja vastaavat ovat vaikeita lajeja ja itse ainakin olen huomannut, että jos niitä käyttää, niin väärinkäsityksiä tulee aivan varmasti. Tosin niitä tulee kyllä jatkuvasti muutenkin, joten väärinkäsitysten syyt eivät liene se olennaisin asia. Niiden myötä saattaa myös syntyä mielenkiintoista keskustelua, joten tässä suo ja tuossa vetelä. Jokainen rakentakoon omannäköisensä pitkospuut!



Tämä haaste on kiertänyt viime päivinä blogistaniassa hurjaa vauhtia, joten en ole selvillä, kenet kaikki on jo haastettu. Haastan nyt joka tapauksessa seuraavat kolme blogia:

Hanneles bibliotek
Kirsin kirjanurkka
Leena Lumi

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Vien leluni leikistä pois. Minä vieraannun. Tähän tapaan kirjoittaa Pentti Saarikoski eräässä runossaan. Hänen sanansa sopivat kuvaamaan lähes täydellisesti niitä tunteita, joita Sara Stridsbergin romaani Niin raskas on rakkaus minussa herätti. Se on romaani, johon on sisäänkirjoitettu, että sitä kuuluu rakastaa. Vaatimus, jonka pohjalta kiertyy esiin seuraavia havaintoja:

1) rakastamaan ei voi vaatia
2) kun niin kuitenkin tehdään, koen ahdistusta
3) pettymyksen Chanel 5 leijuu vahvana ympärilläni, sillä Stridsbergin romaani oli minulle kevään 2016 odotetuimpia
4) Niin raskas on rakkaus on sitä lajia kirjallisuutta, jota tullaan hehkuttamaan* useissa kirjablogeissa.
5) en olisi kirjoittanut tästä romaanista mitään, ellen olisi pyytänyt arvostelukappaletta (pyhä periaatteeni kun on, että jos pyydän, niin myös kirjoitan)
6) minulla on hirveä ikävä sitä Sara Stridsbergiä, joka kirjoitti romaanin Drömfakulteten

Kauneuden yliannostus

Stridsberg tuottaa kauniin maailman. Koskettavan ja rintaa pakahduttavan maailman. Hän kirjoittaa paikoin lähes ylimaallisen kauniisti. Hänen tekstissään siniset helmet lentelevät ilmassa, putoilevat käsistä, ovat sade. Linnut laulavat poeettisesti ja  puut ovat viisaita ja  näkevät kaiken ja ummistavat silmänsä soveliaissa kohdissa. Muusta maailmasta eristetyn mielisairaalan seinien sisällä on rakkautta ja murtuneet mielet kätkevät sisälleen salaisuuksia, jotka herkistävät lukijan. Sairaalassa isäänsä käy tapaamassa hänen tyttärensä yhtä säännöllisesti kuin Olof Palme käy tapaamassa omaa äitiään, joka ei häntä enää tunnista. Öisin lääkäri kuljettelee potilaitaan salaisiin juhliin ja rakkaus on kova taakka kantaa.

Teoksen takakannessa Kjell Westö toteaa, että ei ole lukenut vuosiin mitään niin kaunista kuin Stridsbergin romaani. Niin se varmaan on ja ymmärrän hyvin, että niin on. Minä vaan olen se luopio, joka pysyy tälle tarinalle kylmänä kuin pakastin. Tai ei nyt sentään liioitella. Pysyn kylmänä kuin jääviileäkaappi. Stridsbergin kaunis kieli ei vie minua mukanaan. Sanat ovat kuin ne liian monta kertaa teoksessa lentelevät helmet ja lopputulos se surullisen kuuluisa kakku, jota kelpaa katsoa, mutta jonka syöminen on pettymys.

Kun epäilys tekstiä kohtaan tulee, en pääse siitä enää irti. Yhä useammat asiat alkavat ärsyttää, kuten vaikka se, että miksi tässä teoksessa on niin paljon tyhjiä sivuja. Jos niiden avulla on tarkoitus luoda ilmavuutta, joka kohottaa tarinaa, niin minä löydän pelkkää tyhjää ilman lisäarvoa.

Kielen lasihelmipeli

Stridsbergin kirjoitustapa on riski. Riski siinä mielessä, että jos se ei toimi, kaltaiseni jääviileäkaappi-ihmiset saattavat jättää lelunsa lattialle sikin sokin ja mennä kaappeihinsa ja panna oven kiinni. Kauneus tässä romaanissa on yksinkertaisesti liiallista. Hetkinen! Ehkäpä kyseessä on suomenkielen tuottama harha. Asia askarruttaa minua siinä määrin, että kaivan kirjahyllystä esiin Niin raskas on rakkauden alkuperäiskielisenä. Beckomberga. Ode till min familj  -romaanin tulin ostaneeksi, koska en Hullujen päivien tungoksessa tullut ajatelleeksi, että se on sama romaani kuin Niin raskas on rakkaus.

Suomen- ja ruotsinkielisen teoksen otsikon herättämät mielleyhtymät ovat varsin erilaisia. Siinä missä ruotsinkielinen nimi paiskaa eteen mielisairaalan ja kirjailijan todellisuuteen perustuvan fiktiivisen perheen, suomenkielinen nimi taas kosiskelee rakkauden kautta. En kuitenkaan sanoisi, että suomenkielinen nimi on huono. Se on vaan hyvin erilainen ja on ymmärrettävää, että Beckomberga ei esiinny käännöksessä, koska useimmille suomalaisille (itseni mukaanlukien) se ei sano mitään. Myös teoksen englanninkielisellä nimellä The Gravity of Love on lukijoita lähdetty houkuttelemaan rakkauden kautta.

Outi Mennan käännöksessä ei todellakaan ole mitään vikaa. Itse asiassa aivan päinvastoin. Se on kielellisesti alkuperäistä kauniimpi. Tosin suomenkielisenä olen luonnolliseseti jäävi esittämään edellisen väitteen. Kielen kauneudesta aiheutuu joka tapauksessa myös vaikeuksia, sillä kieli soljuu kuin täydellisesti voideltu suksi, eikä se jätä minuun oikein mitään jälkeä. Se on pastaa, jolle pieni aldentemäisyys ei olisi pahitteeeksi.

Osasyynä pettymykseeni on se, että Stridsbergin Drömfakulteten oli minulle aikanaan tosi iso kirja. Tässä pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittaneessa romaanissa Valerie Solanas SCUM-manifesteineen kohtaa Andy Warholin. Teos on armottomuudessaan ehdoton ja ehdottomuudessaan armoton. Sen sisältämä feminismi on julkean röyhkeää ja röyhkeän julkeaa.

Mutta on tärkeää puhua tärkeistä aiheista

Stridsbergin romaanin aihe on tärkeä. En silti ole varma, etteikö tässä olisi kyseessä mielisairaaloiden ja niiden potilaiden romantisointi. On sinänsä hienoa tuoda esiin mielisairaalamaailma kauniisti ja puhuttelevasti ja muistuttaa siitä, että myös mielisairaalassa rakkaus ja kauneus sitovat itsensä monin naruin kiinni synkkään ja tuskalliseen. Tässä tosin ei ole mitään yllättävää tai mistä sitä tietää, ehkä jollekin on.

Kirjan luettuani ymmärrän, miksi Helsinki Litissä Claes Andersson ja Sara Stridsberg puhuivat niin paljon psykiatrisen sairaanhoidon tilasta ja siinä tapahtuneista muutoksista. Niin raskas on rakkauden kirjalllisesta maailmasta ja niistä keinoista, joilla se on luotu ei oikein ole keskustelunaiheeksi, mikäli halutaan sanoa jotakin muuta kuin että tämä teos on mahdottoman kaunis. Tässä vaiheessa pitäisi varmaan jo laskea kuinka monta kertaa olen käyttänyt sanaa kaunis.

Yhteiskunnallisesti on tapahtunut valtava murros, joka on merkinnyt mielenterveyden hoidon kannalta sitä, että suurin osa mielisairaaloista on lakkautettu ja potilaat jätetty heitteille avohoidon varaan. Tämä tietysti perustellaan potilaiden itsensä parhaalla ja sillä, että sairaalat laitostavat potilaansa. Avohoidon avulla ongelmat on lakaistu syrjään ja jätetty potilaat - usein ilman turvaverkkoja - itsensä varaan. Tämä on asia, josta on syytä pitää melua ja tähän meluun Stridsbergin romaani tuo tervetulleen panoksensa.

Kaikesta edellisestä huolimatta haluan todeta, että vaikka minä en lämmennyt Stridsbergin romaanille suosittelen sen lukemista ihan kaikille. Uskon, että se tulee olemaan teos, josta pitävät hyvin monet ja joka tulee olemaan vuoden vaihtuessa monen lukijan käännöskirjallisuuslistan kärkipäässä.



Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus (2016)
366 sivua
Ruostinkielinen alkuteos: Beckomberga. Ode till min familj
Suomentanut Outi Menna
Julkaisija: Tammi (Keltainen kirjasto)

Kiitos arvostelukappaleesta.


* Provokatiivinen verbi, jonka käyttö perustuu siihen, että turuilla ja toreilla olen kerran jos toisenkin törmännyt ajatukseen, että kirjabloggarit ovat hehkuttajia. Breaking news: kirjabloggareilla ei ole lauma-aivoja