Tervetuloa Bar Finlandiin Tove Jansson! Ihanaa, että sinulla on päässäsi auringonkukkaseppele, sillä se sopii sinulle ihan mahdottoman hyvin. Olen säästänyt muutaman filtterittömän nortin. Pannaanko palamaan?
*
En viettänyt juhannusta saaressa, mutta melkein tuntuu kuin saaressa olisin ollut, kun luin Tove Janssonin kesäkirjaa. Yritin tällä kertaa lukea ensimmäisen sivun oikein nopeasti, koska sillä puhutaan irtohampaista ja nämä irtohampaat ärsyttävät minua aina suuresti. Löständer on suomeksi tekohampaat! Toivottavasti tämä käännösrikkaruoho korjataan seuraavaan painokseen.
No niin, tekohampaat on nyt löydetty ja saatu takaisin isoäidin suuhun ja matka voi jatkua hänen ja hänen lapsenlapsensa seurassa. Siitä Kesäkirja paljolti kertookin. Siitä, miten isoäiti ja Sophia viettävät kesää saaressa. Vallalla on perin muumimainen tunnelma, jonka sydämenä palaa lempeä anarkismi.
Takaisin lapsuuden metsään
Kesäkirja on luontokuvauksen juhlaa. Sitä lukiessani muutun itsekin vihreäksi, sillä kaikkialla ympärilläni metsän värit loistavat niin monissa sävyissä, että Tikkurilan värikartta alkaa näyttää kovin vaatimattomalta. Oksat painuvat vasten kasvojani. Jaahas, tuli naarmukin. Meriruoho kutittaa pohkeitani, on pakko vähän raapia.
Kesäkirjassa suru on taustalla läsnä, sillä Sophian äiti on kuollut. Hänen isänsäkin on saaressa, mutta paikalla tuskin havaittavana varjokuvana. Jansson kirjoittaa tarinaansa myös pisaran mörköä, sillä sellaista elämä on. Möröllistä. Janssonin romaani puhuu ennen muuta ihmisessä olevalle lapselle. Sille tyypille, joka ei onneksi ihan aina suostu ja joka tekee asioita, joiden tekemiselle tylsästi aikuinen porukka naureskelee. Se kertoo ystävyydestä, jossa toinen on kovin nuori ja toinen taas jo korkeassa iässä.
Jansson vie minut takaisin metsään, jossa tapasin kuljeskella mummoni kanssa poimimassa mustikoita ja kertomassa salaisuuksia. Senhän kai tietää jokainen, että metsää parempaa paikkaa salaisuuksien kertomiselle ei ole. Puut ovat sillä tapaa luotettavia, että ne eivät kerro kuulemaansa eteen päin. Koska olin lapsi, metsä oli suuri ja ison kannon takaa alkoi eksyminen. Piti vähän väliä kääntyä katsomaan, vieläkö mummon punainen huivi näkyy, eikä hän koskaan sanonut, että "älä sitten mene kovin kauas." Luulen, että hänessä oli aika paljon samaa kuin Kesäkirjan isoäidissä.
Isoäidillä on neuvo kaikille niille vanhemmille, jotka luulevat tekevänsä hyvää varastamalla lapsiltaan mahdollisuuden tehdä virheitä.
Lapsi hyvä, isoäiti sanoi kärsimättömästi, joka ainoan ihmisen täytyy saada tehdä virheensä omin päin. [...] Joskus pääsee asioista perille vasta kun on liian myöhäistä eikä sitten jaksa enää aloittaa alusta, tai sitten sitä unohtaa matkan varrella eikä edes tiedä siitä.
Kyllä, joskus on kamalan vaikeaa pitää itsensä aisoissa, kun lapsi sitä virhettään tekee. Kuinka paljon helpompaa olisikaan rientää apuun ja lakaista lasisirut tieltä, jota pitkin lapsi kulkee tai antaa hänelle edes paksupohjaiset kengät. Joskus se on niin vaikeaa, että pitää sitoa itsensä vahvalla narulla tuoliin kiinni.
Mitä tulee perille pääsyyn niin sitä yritän joka päivä. En mistään jaloista syistä vaan siksi, että en osaa olla sitä yrittämättä. Asian tekee vaikeaksi se, että en tiedä, missä perillä on. Aika usein on lisäksi niin, että en tiedä, onko kulkemani tie edes kartalla vai olenko eksynyt vihoviimeiselle kinttupolulle. Sellaista sattuu. Kun se kaikki pannaan yhteen saadaan tulokseksi elämän luonne. Epämääräinen, joskus petollisesti huikaisevan kirkas, ei koskaan selkeä ja varma. Onneksi.
Isoja asioita
Sophian ja isoäidin keskustelut ovat riemukkaita ja tietenkin he puhuvat enkelien sukupuolesta ja Jumalasta. On hyvä saada varmistus sille, että enkelit käyttävät mekkoa, jotta ihmiset eivät näe mitä enkelien jalkojen välissä on tai ei ole. Aikuisiin ei kyllä kannata liikoja luottaa, sillä välillä he ovat ylen laiskoja ja puhuvat mitä sattuu, eivätkä myöhemmin muista asiaa välttämättä ollenkaan. Vain isoäiti voi saada päähänsä selittää, että Jumala ehtii kaiken, koska hänellä on sihteeri ja vain isoäiti saattaa sekottaa toden ja leikin keskenään luikerrellakseen irti tilanteesta.
Saavatko enkelit lentää alas helvettiin?
Varmasti. Voihan olla, että heillä on siellä paljon ystäviä ja tuttavia.
Nyt minä sain sinut kiinni! huusi Sophia. Eilen sanoit, ettei mitään helvettiä ole olemassakaan!
Isoäiti harmistui, hän nousi istumaan ja sanoi: Minä olen täsmälleen samaa mieltä tänäänkin. Tämähän on vain leikkiä.
Eikä ole ole leikkiä, Jumalasta puhuminen on vakava asia!
Aikuiset. Nuo raivostuttavat olennot.
Elämää varten
Isoäiti ei salaa Sophialta, että elämä on joskus myös rumaa ja pelottavaa. Oli poutapäivä kuinka kaunis tahansa ennen pitkää tulee myrsky joko konkreettisesti tai kuvainnollisesti tai sekä että. Vanheneminen on Kesäkirjassa luontevasti läsnä. Isoäiti ei aina saa muistikuvistaan kiinni. Kesken päivän väsyttää niin, että pitää ottaa nokkaunet ja heikotukseen Lupitro-pillereitä.
Kesäkirjassa on elämän kaari. Ihminen on siinä osa luontoa. Joskus luontokin osa ihmistä. Kesätuuli on lempeä paitsi silloin kun se ei sitä ole. Erityisen painavasti se puhaltaa, kun isoäiti ja nippa nappa 75-vuotias Verner keskustelevat metsäkävelyllä. Verner toteaa, että "siitä, mikä on omaa, henkilökohtaista, siitä ei puhuta." Isoäiti miettii asiaa ja tulee samaan tulokseen Vernerin kanssa. Niin käy myös minulle.
Tove Jansson: Kesäkirja (2008/1972)
Ruotsinkielinen alkuteos: Sommarboken
Suomentanut Kristiina Kivivuori
Kustantaja. WSOY (Kotimaiset valiot)