perjantai 31. elokuuta 2018

Miksi Jatta juo? - Eva Illoinen: Iltapäivällä tuli levottomuus * BAR Finland, 30.


Iltapäivällä tuli levottomuus on yksi hienoimpia suomalaisia kirjannimiä. Tosin se sopisi paremmin jonkin muun romaanin kuin tämän Eva Illoisen teoksen nimeksi, sillä se vihjaa nimensä kautta lyyriseen kirjoitustapaan ja korkeintaan seitinohueen ranskalaiseen iltapäivähumalaan. Kummastakaan ei tässä romaanissa ole tietoakaan, sillä Illoisen teksti on vankasti perusrealistista ja seitinohuen sijasta päähenkilö Jatta on useimmiten tolkuttomassa kaatokännissä.

Kirjastossa työskentelevä Jatta turvautuu pulloon aluksi silloin tällöin, mutta alkoholistikertomusten juonen mukaisesti viina vie naisesta voiton vähitellen yhä pahemmin.

Jatan juomista yrittää rajoittaa hänen miehensä Pauli - laihoin tuloksin. Apua pyydetään myös tuttavapiiriin kuuluvalta psykiatrilta, mutta hänenkään neuvonsa eivät onnistu lopettamaan Jatan juomista kuin väliaikaisesti.

Kirjassa etsitään syytä Jatan juomiselle. Psykiatri haluaa penkoa Jatan nuoruutta ja lapsuutta, kuinkas muutenkaan, mutta Jatta ei suostu puhumaan, eikä missään vaiheessa kirjaa tule esiin mitään yksittäistä tapahtumaa, joka hänen juomisensa voisi selittää. Syykandidaatteja kyllä on, mutta tässä paino on yhdyssanan jälkimmäisellä osalla.

Kertoja vihjaa, että juomisen syy saattaisi olla nuoruuden rakkaussuhteessa koettu pettymys, kesken jääneet yliopisto-opinnot tai epämuodostuneena syntynyt ja pian syntymänsä jälkeen kuollut ensimmäinen lapsi. Syyn etsiminen Jatan juomiselle siinä määrin painokkaasti kuin romaanissa sitä etsitään kertoo kahdesta asiasta.

Ensimmäinen näistä on se, että naisen alkoholismi on erityisen häpeällinen asia. Tässä yhteydessä on hyvä ottaa huomioon, että Iltapäivällä tuli levottomuus on julkaistu vuonna 1980, jolloin naisen ja äidin juominen oli vielä paljon häpeällisempää kuin nykyisin. Toiseksi jos nainen juo, on sille edes oltava jokin erityinen syy, joka voidaan nostaa päivänvaloon ja jonka avulla juominen voidaan selittää ikään kuin poikkeustapaukseksi.

Illoisen romaanin nerokkuus onkin juuri siinä, että se ei tarjoa konkreettisia syitä Jatan juomiselle. Jos tätä romaania kuitenkin lukee tarkasti huomaa, että syitä on kyllä löydettävissä, mutta ne ovat laatua, jota sen enempää Jatan mies Pauli kuin psykiatrikaan eivät osaa tulla ajatelleeksi. Erityisen valaiseva on seuraava katkelma, jossa kuvataan Jatan tuntemuksia tilanteessa, jossa tytär Jaana on juuri aloittanut koulunkäynnin.

Pahinta oli kuitenkin, kun ei tapahtunut mitään. Tyhjät tunnit. Kun eivät enää kirjatkaan viihdyttäneet. Jaana menossa kouluun ensimmäisenä koulupäivänä. Leveät kasvot vakavina, käsi lujasti laukunkahvassa. Eikä Jatalla enää mitään tekemistä. Siivousta ja maitokauppaa. Ruokaa kerran päivässä. Ikävä. Asuisi edes Turussa. Tai ei Turussa. Tapahtuisi jotakin. Kun olisi oikeita ihmisiä tulossa ja menossa koko ajan. Ikävä.

Jatan tilannetta pahentaa pikkukaupungin tukahduttavuus, jatkuva ihmisten katseiden alla oleminen. Säännöt sen suhteen, mikä on naisella soveliasta ja mikä ei, ovat kuin kuristava kaulapanta. Niitä on helppo uhmata, sillä siihen riittää vaikkapa se, että Jatta menee käymään Alkossa. Niin ei naisen kuulu tehdä ja niin pikkukaupungin muut naiset eivät tee. Jatasta tulee merkitty.

Elämä "tarkkojen muodollisuuksien kaupungissa" ei anna tilaa erilaiselle. Illanvietot on kirjoitettu jo etukäteen tarkan kaavan mukaan ja käsikirjoitukseen kuuluu myös se, että kun viinaa tarjotaan, sitä kuuluu juoda, mutta humalaan ei saa tulla. On puhuttava niitä näitä, oltava iloinen, hymyiltävä paljon. On vedettävä läpi naisen rooli poikkeamatta siitä kertaakaan.

Pikkukaupungissa ihmiset ovat hyeenoja, jotka saavat suurimman nautintonsa päästessään juoruamaan muille tapahtuneista ikävistä asioista. Niin piiri pyörii ja mukana pyöriessä voi korottaa itsensä muille tapahtuneiden ikävien asioiden kautta.

Jatta elää kuin näyteikkunassa. Katse ei jätä häntä rauhaa ja kuiskutus kiirii pitkin katuja. Romaanin loppupuolella Jatta ei enää poistukaan kodistaan, vaan haahuilee aamutakissa ja haluaa vain nukkua nukkua nukkua. Siihen tarvitaan viinaa ja pillereitä jatkuvasti yhä enemmän, kunnes päivä ja yö lakkaavat olemasta ja jäljelle jää vain eriasteisten humalatilojen sarja.

Illoinen kuvaa, miten alkoholismi ei koskaan ole pelkästään siitä kärsivän ihmisen sairaus, vaan myrkyttää koko perheen ilmapiirin. Paulin rakkaus on sitkeää laatua ja hän tekee parhaansa, mutta se ei riitä mihinkään. Kun Jatta on muutaman kuukauden raittiina on kodin ilmapiiri niin painostava, että Paulin tekisi mieli laukaista tilanne ostamalla vaimolleen viiniä.

Murheellinen on myös teini-ikäisen Jaanan tilanne. Hän sulkeutuu omaan huoneeseena ja laittaa sormet korviinsa. Hän jää perheessä näkymättömäksi, eikä hänellä ole kavereita. Jatta ei huomaa Jaanaa omilta ongelmiltaan ja Pauli taas ei osaa keskustella tyttärensä kanssa. Huomiotta jäämisen hinta saakin Jaanan kohdalla kohtalokkaita seurauksia.

Niin raadollisen kaunistelematonta naisen alkoholismin kuvausta olen harvoin lukenut kuin mitä Iltapäivällä tuli levottomuus on. Lähimpinä esimerkkeinä viime vuosilta voisi mainita Susanna Alakosken Sikalat (Svinalängorna, 2006) sekä Alex Schulmanin Unohda minut (Glöm mig, 2016). Kummassakin niissä tapahtumia tarkastellaan lapsen näkökulmasta, kun taas Illoinen käyttää kolmannen persoonan kertojaa. Luukijan ei anneta juurikaan kurkistaa Jatan tai Paulin pään sisälle muutamia menneisyyteen sijoittuvia muisteluja lukuunottamatta. Jaanasta taas ei saada sitäkään vähää tietoa. Mitä miettii tyttö, jonka äidin elämää hallitsee viina ja joka on juomisensa vuoksi pikkukaupunkilaisten puheenaihe?

Rivien välistä kuuluu Jatan ääni, joka haluaa enemmän ja jotain muuta. Avioliitto ja äitiys ovat tehneet hänestä vangin, sosiaaliset normit sinetöineet hänen kohtalonsa. Jatta on muovattu eri savesta kuin muut naiset ja tämä tulee kipeästi ilmi hänen tarkkaillessaan heitä kutsuilla.

Jatta katsoi kahta mustapukuista ja valkoisin helmin koristettua naista. Niin se oli. Ne puhuivat hänestäkin, ne puhuivat aina. Eivät koskaan kirjasta jonka olivat lukeneet tai Afganistanin tilanteesta tai kaataako MTK hallituksen, vaan aina ihmisistä. Niistä jotka olivat läsnä ja niistä jotka eivät olleet. Kiihkeästi odottaen, että jollekulle kävisi huonosti. Konkurssi. Perheriita. Itsemurha.

Muiden naisten seurassa Jatta on kummajainen ja jotta hän voisi sopeutua joukkoon hänen pitäisi muuttaa itsensä normien mukaiseksi. "Oikeaa" naiseutta ylläpitävät tiukat rajat eivät suostu venymään. Kenen syy on, että Jatta juo.


Eva Illoinen: Iltapäivällä tuli levottomuus (1980)
223 sivua
Kustantaja: Tammi

BAR Finland, osa 30
Aiempiin BAR-Finland -postauksiin pääset tutustumaan tästä

torstai 30. elokuuta 2018

Kirja vs. sen pohjalta tehty tv-sarja/elokuva - esimerkkinä Sharp Objects

Elokuva on aina huonompi kuin kirja, jonka pohjalta se on tehty. Sama laatuero löytyy luonnollisesti myös tv-sarjan ja sen pohjana olevan kirjan väliltä.

Olen viime viikkoina seurannut HBO:lta Gillian Flynnin kirjaan Sharp Objects (2006, suom. Teräviä esineitä) perustuvaa tv-sarjaa (ohjaus Jean-March Vallée). Kirja ei ollut täydellinen ja erityisesti sen keskikohta sisälsi joutokäyntiä. Loppu sen sijaan oli varsinainen knock out - vieläpä kahdesti.

Esittelin Sharp objectsin blogissani lokakuussa 2014 seuraavasti: 

"Sharp Objects on piinaavan koukuttava, yllätyksellinen ja lukijansa addiktoiva dekkari, jonka päähenkilö, Camille Preaker, on toimittaja, joka palaa kotiseudulleen kirjoittamaan lehtijuttua kahden pikkutytön murhasta. Camille ei ole käynyt kotonaan kahdeksaan vuoteen. Miksi näin on, paljastuu lukijalle vähitellen synkkien tunnelmien käydessä yhä tiiviimmiksi."

TV-sarjan ongelmana on, että se etenee varsin hitaasti ja Camillen (Amy Adams) ajamista ikälopulla punaisella volvolla sekä hänen vodkan juomistaan vesipullosta kuvataan lähes loputtomiin. Näiden kohtausten tarkoituksena lienee synnyttää joku tunnetila katsojassa, mutta minussa ne herättivät lähinnä pitkästymistä. 


Romaanin mielenkiinto rakentuu ruumiillisuuden ympärille. "Ruumiin objektius ja subjektius kietoutuvat yhteen, eikä niitä voi erottaa toisistaan. Ruumiista tulee samanaikaisesti sekä itserankaisun että vastarinnan paikka", kirjoitin kirjan luettuani. Saattaisi kuvitella, että ruumillisuuden visuaalinen kuvaus sykähdyttäisi tv-sarjassa, mutta tässä kohdassa tv-sarja epäonnistui pahiten. Ne kuvat, joita mielikuvitukseni loi lukiessani olivat huomattavasti vahvempia ja moniulotteisempia kuin mitä tv-sarjalla oli tarjottavana. 

Pidän mahdollisena, että kirja onnistui ruumiillisuuden kuvauksessa paremmin, koska kirjaa lukiessa ruumiin ja tekstin (ruumis kirjoituksena) välinen yhteys on paljon vahvempi kuin tv-sarjassa, ns. written with the body -efekti. Pisteet romaanille

Kirjan etukannessa Camillen perheestä on käytetty mainosilmaisua "toxic family" ja sitä hänen perheensä todella on. Camillen ja hänen äitinsä, jota sarjassa esittää loistava ja tehokkaan epämiellyttävä Patricia Clarkson, välit ovat latautuneet ja perhettä rasittaa Camillen pikkusiskon kuolema. Sittemmin äiti on mennyt uudestaan naimisiin ja Camille on saanut uuden pikkusiskon Amman (Eliza Scanlen), joka tarinan nykytasolla on teini-ikäinen.

TV-sarjassa on kuvattu loistavasti Wind Capin pikkukaupunkia ja sen tekopyhyyttä. Camillen lapsuudenkodissa vallitsee painostava tunnelma, jonka irvokkuutta tv-toteutuksessa lisää musiikki, jota äidin uusi mies (Henry Czerny) soittaa jatkuvasti. Musiikki luo sarjan kohtauksiin erityisen epämääräisen uhan tunnun, koska se on niin vahvassa ristiriidassa talossa vallitsevan ilmapiirin kanssa. Pisteet sarjalle

Sekä kirjassa että TV-sarjassa korostuu lapsuudenkodin sulkeutuneisuus ja sitä hallitseva Camillen äidin kylmyys Camillea kohtaan, kun taas pikkusisko saa näennäisesti osakseen rakkautta ja huolenpitoa, jotka kuitenkin pikku hiljaa paljastuvat omanlaisikseen kieroutumiksi. Kodin vakuumisuuden haastaa tv-sarjassa Amman ja hänen ystäviensä rullaluistelu. Erityisesti pimeään vuorokaudenaikaan sijoittuvat rullaluistelukohtaukset ovat tunnelmallisesti tehokkaita ja luovat hiipivää jännitystä. Onhan Wind Capissa juuri tapettu julmalla tavalla kaksi teinityttöä. Rullaluistelukuvauksista pisteet sarjalle

Sekä kirjalle että tv-sarjalle on yhteistä, että tarina sekä toimii että ei toimi. Kummassakin on hienoja kohtauksia, mutta myös tyhjäkäyntiä. Varsinaisesti tv-sarja pääsi vauhtiin vasta kahdessa viimeisessä jaksossa (jaksoja on yhteensä 8). 

Jäin kuitenkin miettimään, missä määrin tv-sarjakokemukseeni vaikutti se, että alusta asti odotin malttamattomasti sitä, miten tarinan loppu on toteutettu. Olisiko viivyttelevä kuvaustapa toiminut paremmin, jos minulla ei olisi ollut niin suuria odotuksia sarjan lopun suhteen?

Paras viime vuosina näkemäni tv-sarja on ollut True Detectiven ensimmäinen tuotantokausi., joka oli vertaansa vailla hypnoottinen kokemus - muutoinkin kuin Matthew McConaugheyn
ansiosta, jos toki hänen loistelias näyttelijäntyönsä vaikuttaa vahvasti siihen, että tämä sarja on niin tajuttoman hyvä. Myös True Detective etenee hitaasti, mutta siinä hidas eteneminen toimii jännitteisesti, kun taas Sharp objectissa se synnyttää lähinnä tylsistymistä.

Oikeasti kirjaa ja tv-sarja/elokuvakokemusta ei voi verrata keskenään, koska jos on ensin lukenut kirjan vaikuttaa se välttämättä katselukokemukseen. Ei ole mahdollista luoda laboratoriotilannetta, jossa vertaisi kokemuksia, joista toisessa on ennen tv-sarjaa/elokuvaa lukenut kirjan ja toisessa ei. Lisäksi luku-/katselukokemukseen vaikuttavat itse teoksen lisäksi monet muutkin asiat, kuten mielentila, päivän tapahtumat, kokemusta edeltävät luku- ja katselukokemukset jne. 

Sharp objects -sarjan loppu vaikutti niin vahvasti, että se tuli uniini. Kirjan kohdalla niin ei käynyt. Se ei välttämättä todista yhtään mitään.

Sharp objects vakuutti minut sen suhteen, että kirja ja tv-sarja/elokuva ovat niin erilaisia taiteenlajeja, että niiden vertailu keskenään ei ole ylipäätään mielekästä. Olen niin monesti tehnyt itsekin, mutta jatkossa aion pitäytyä tämänkaltaisista vertailuista. Mielenkiintoista onkin, miksi näitä vertailuja niin usein tehdään ja mihin ne loppujen lopuksi perustuvat, jos mihinkään.



tiistai 28. elokuuta 2018

Ranskalainen piirileikki - Virginie Despentes: Vernon Subutex

Menoa ja meininkiä. Tykitystä ja tulista tupenrapinaa. Ensimmäinen statement löytyy heti teoksen kannesta.

Että mikäkö se on? No se on se, että naiskirjailijan nimestä on mainittu vain sukunimi. Jos Virginie Despentesiä ei tunne saattaa ajatella, että kirjailijan nimi on Vernon Subutex ja mikäs nimi se nyt on? Heti on mielessä pillerikauppa, haahuilevat hupparipäiset huumesilmäihmiset ja porttikongit, joissa subutexejä ostetaan ja myydään. Se on väärä mielikuva. Tässä teoksessa on kyse muusta.

Tai no jaa. On tässä kirjassa huumejuttua, mutta ei mitenkään ylettömästi. Lähinnä vaan sen takia, että huumeidenkäyttö on osa joidenkin Despentesin kuvaamien ihmisten maailmaa. He eivät tosin popsi subutexejä, vaan vetävät luottokorteilla viivoja nenään nuuskutettavaksi. Tämä aihepiiri ei kuitenkaan ole tämän kirjan pointti.

Tartuin Vernon Subutexiin, koska halusin lukea jotain yhtä kokonaisvaltaisesti koukuttavaa kuin Ryan Gattisin Vihan kadut. Ihan yhtä vahvaa imua ei tässä kirjassa ollut ja alankin vähitellen kallistua sille kannalle, että Vihan kadut on hypnoottisesti vangitsevin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Noin ylipäänsähän koukuttavuus ei ole ominaisuus, jota kirjallisuudesta ensisijaisesti etsin, mutta joskus se on enemmän kuin paikallaan.

Despentesin romaanin alussa lukija pääsee tutustumaan Vernon Subutexiin, joka on entinen levykauppias ja muutoinkin enenmän menneisyyden kuin tulevaisuuden miehiä. Hänen elämänsä on aloittanut hallitsemattoman luisun pitkin alamäkeä ja niin hänestä on tullut "kaavakkeiden asiantuntija", joka ei juuri muuta omista kuin nettiliittymän. Sitten lähtee asuntokin alta, ja Vernonista tulee kiertolainen, joka asustelee tuttaviensa nurkissa ja myöhemmin kadulla.

Useat Vernonin ystävistä ovat kuolleet. Niin myös muusikko Alexandre Bleach, joka aiemmin avusti Vernonia vuokranmaksussa. Vernonin lisäksi hän on toinen niistä loimilangoista, jotka pitävät tarinaa siinä mielessä kasassa, että kaikki muut henkilöt ovat jossakin suhteessa heihin. Alexandre onkin tässä suhteessa mitä käyttökelpoisin henkilö, sillä hänen monet naissuhteensa tuovat romaaniin mukaan henkilön jos toisenkin.

Rakenteelliseti 'Vernon Subutex' on sukua itävaltalaisen Arthur Schnitzlerin näytelmälle Piirileikki (Reigen - Zehn Dialogue, 1903),* jossa yksi henkilö tapaa toisen, joka seuraavaksi tapaa kolmannen, joka tapaa neljännen jne. Näin syntyy ranskalainen piirileikki, jossa tärkeitä eivät ole niinkään kuvatut henkilöt sinänsä kuin se, mitä ihmistyyppiä ja ideologioita he edustavat.

Rakenne antaa Despentesin käteen aseen, jolla ampua ranskalaisen yhteiskunnan kipukohtia. Osuman saavat niin maahanmuuttovastaiset Ranska ranskalaisille -tyypit, lihavien ihmisten halveksunta, naisten ja miesten vanhenemisen erityispiirteet, rikkaiden vanhempien lasten erityisasema, arabinaisten valintamahdollisuudet, kyvyttömyys sietää erilaisuutta, nettitrollit, pornobisness, sukupuolenkorjaus, kaunistelematon totuus synnytyksestä, miesten välisten keskustelujen luonne, perhesuhteet ja niin edelleen ja edelleen.

Teoksen rakenne tukee luurangon tavoin tekstiruumista, jota Despentes taivuttaa haluamiinsa paljastaviin poseerauksiin. Hän hyökkää omalle kirjailijanlaadulleen tyypillisellä vimmalla niin asioiden kuin kuvaamiensa ihmistenkin kimppuun. Teksti on usein raivokasta ja yhtä usein Despentesin lauseiden piikit osuvat suoraan nauruhermoon, vaikka - jos rehellisiä ollaan - naurun sijasta olisi välillä aiheellisempaa itkeä. Seuraavassa muuan laitapuolen naishenkilö läksyttää ranskalaisia uusnatseja:

Painukaa nysämunapaskiaiset helvettiin [... ]Te saastutatte kaikki typerillä puheillanne - antaa heittää. Menkää sanomaan huoraaville äideillenne, että heidän kannattaisi ommella värkkinsä umpeen eikä puskea sieltä tuollaista paskaa. Te saatanan vajakit olette radioaktiivista saastetta.

Jos kuka on riekkumisen mestari niin juuri Despentes. Hänen tekstinsä on pelotonta ja äänekästä ja hän kaivaa koloistaan mitä erilaisimpia tyyppejä. Näin syntyy poikkileikkaus tämän päivän ranskalaisesta yhteiskunnasta, jossa pinnan alla - ja välillä päälläkin - kytee paljon tyytymättömyyttä ja vihaa.

'Vernon Subutexissa' yhdistyy röyhkeys ja myötätunto. Se on hengästynyttä juoksua kujilla, joiden aurinkoinen ja varjoisa puoli ajautuvat vuosi vuodelta kauemmaksi toisistaan. Se on romaanina mitä ajankohtaisin, mutta sen tunnelmista voi löytää myös ranskalaisten mustavalkoelokuvien villiä elämänmenoa.

Mikä parasta meno ei lopu tähän, sillä Despentes on kirjoittanut Vernon Subutexille kaksi lisäosaa. Toivottavasti nekin saadaan suomeksi.




Virginie Despentes: Vernon Subutex (2016)
343 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Vernon Subutex (2015)
Suomentanut: Einari Aaltonen
Kustantaja: LIKE



*Schnitzlerin Piirileikin suhteen kävin verestämässä muistikuviani Hyönteisdokumentti-blogissa, jonka kirjoitukseen Piirileikistä pääset tästä

sunnuntai 26. elokuuta 2018

Me vedetään kohdusta matoja - Kaisa Ijäs: Siskot, veljet

Tulkoon äkkiä syksy ja pimeät illat, tuulen ujellus ja viistoräntä. Runosäkeiden lepatus kynttilänliekissä, pimeän polte ja palaneen tuoksu. Haju?

Näin siksi, että olen kauimpana niistä ihmisistä, jotka ahmivat kesällä kirjan toisensa jälkeen. Runojakaan ei kesällä tullut luettua, mutta nyt kun ilmassa jo erottuu syksyn tuoksu on hyvällä tapaa toisin.

Kaisa Ijäksen runokokoelman Siskot, veljet (2009) ostin Helsingin kirjamessuilta viime syksynä ja päätin tarttua siihen nyt, kun yksikään kirjastosta varaamani runokokoelma ei ole vielä saapunut. En myöskään ole blogeissa törmännyt ainoaankaan tästä kokoelmasta kirjoitettuun tekstiin, joten ihan hyvä paikka antaa shout-out Siskoille, veljille.

Aluksi oli tämän kokoelman kanssa kylmissäni. Siinä määrin reumatismin teutaroima, että lämpimin ääni lähti lukiessani siitä, kun jäiset polveni kolahtelivat yhteen.

Mutta. Ajatusten takamailla jo silloin aavistus tulevasta, Fata Morganan hiipivästä heilastelusta.

Ja niin se oli. Noin kolme ensimmäistä Siskojen, veljien lukukertaa oli Aperolia, jonka juominen purkautui lyhennetysti litteroituna näin:

Mitä tämä on? Hirveästi hienoja sanoja kuin vakuutukseksi siitä, että kirjoittaja on korkeakoulunsa käynyt. Ei siinä sinänsä mitään ja kärsin sivistyssanataudista osin itsekin, vaikka en enää yhtä lailla kuin joskus nuorempana yöllä kello kolme, jolloin niitä oli pakko käyttää brassailumielessä, koska se ikään kuin kuului humalaisen yön agendaan tai ainakin luulin, että sivistyssanojen kautta saattaisin liittää itseni osaksi sitä porukkaa, johon niin kovin halusin kuulua ja jonka suusta nuo sanat niin vaivattomasti valuivat ja heitä kuunnellessani tiesin ja tieto kantoi mukanaan perikatoa, että minua nuo samat sanat eivät kuitenkaan pelastaisi ja että oli jo sitä paitsi ihan kohta aamu ja aika vaihtaa viimeinen drinkki aamukahviin, josta Ultra Bra meitä muistutti jälleen kerran.

Minä lähdin pois. Enää ei käynyt laatuun se, että

                   Piti istua 
ikkunalaudalla kohtu ojossa, käsi ohimolla, ja
kysellä, miten elää tässä koneistossa ihmisen
muodon ottaneena, nähdäkö kauneusunia
puolesta tai vastaan?

Jos saisit/saisin valita, minkä/kenen muodon sinä ottaisit/minä ottaisin? Ja miksi?

*

Tässä kokoelmassa lukijaa käsketään katsomaan ja sanomaan. Ei riitäkään, että loikoilen passiivisena ketarat ojossa lukudivaanillani, vaan minun on osallistuttava. Okei. Hyvä on. Käskystä sanon

oi miten pimeitä huoneita me olemmekaan

Sanon ja kavahdan ankarimman mustan sävyä. En tiedä, katsoinko menneeseen vai tulevaan.

Oi kulkee mukanani. Onko se ihminen? Se muuttaa olemisen tapaansa ja niin tehdessään se muuttaa minua. Se tulee viereeni ja katsomme sinne, minne se osoittaa

Oi muistojen pieniksi jääneitä kenkiä, joihin turhaan yrität mahtua.

Rakas Oi ja sinun ympyräksi taipunut ruumiisi, ihaile kanssani näitä Kaisa Ijäksen lauseita:

Hotelleja ajatellessa tulee mieleen lapsuus.
Kun niistä lähdetään, avaimet jätetään.

Siskojen, veljien helmapitseissä leikin vielä silloinkin, kun kotiintuloaikani on jo kauan sitten mennyt ja kadut täynnä pimeää. Joku tuttu ääni ja tunteenpalanen. Naapurin pois heittämä maustepurkki, jossa lukee  Sirkka Turkka - luulisin.  Oi.

Ei, vaan oi oi oi oi. Nyt aletaan lähestyä alueita, joissa en ole uskaltanut käydä vuosiin.

*

Moi  runo, tässä me ollaan. Jutellaan vähän. Sinä aloitat ja minä vastaan, kunnes en enää tiedä, kumpi meistä on äänessä. Tässä on paikka, jossa ihailen Ijäksen tapaa aloittaa runonsa "keskentuloilla" niin että runon ensimmäiset sanat ovat kuin kalastusalus, joka hinaa perässään täyttä verkkoa, jossa muun lisäksi on niitä kalojakin.

Myös Gunnar on juonut itsensä hengiltä, nyt 
peräkammarin seinää koristaa enää puun alla
lueskeleva, halattiin pukeutunut Tolstoi.

tai

Että on vaikea saada käsiin pyöreitä puukappaleita,
joilla olisi kyllin suuri halkaisija.

Arkisista havainnoista kasvaa toinen maailma. Tarkentuva, liikehtivä. Sen läpi kulkevat nekin kadut, joiden muoto on surrealismin sukua. Eksyminen kuuluu asiaan. Kun luulee löytäneensä sinne, jossa lukee perillä, huomaakin olevansa Dersu Uzala.

On aika panna naiseuteni peliin, jos minulla sellaista on. En ole siitä varma ja minun ei kannatakaan olla, sillä

Naisen osa oli kuulemma sellainen
ettei se sovi oikein kenellekään.

Näin väitetään runossa nimeltä Sönder ja Henry Parlandin kalpea käsi lähestyy olkapäätäni. Väistyy kuitenkin peloissaan, sormenpäät äkkiä kauhun sokaisemina, sillä minä olen yksi nainen ja yhdestä naisesta runoilija toteaa, että

Yksi naisista painaa monta humalaista tonnia, ja surisee
lasin alle jääneen hyönteisen tuskaa, toinen vetää
kohdustaan ulos matoja kunnes kohtu putoaa lattialle
kuin Platon.

Lasikuvun alla, Sylvian vieressä. Runoilija yllyttää meitä ja kun kyllästymme vetelemään matoja omista kohduistamme vetelemme niitä toistemme kohduista.  Sorry Platon, emme keksi sinulle mitään tekemistä. Voit sulautua luolasi seinään ja esittää muinaista kirjainmerkkiä.

*

Ijäksen runojensisäinen kiskonta viehättää minua suuresti. Ahmin Siskojen, veljien sanoja kuin ostereita, jotka ovatkin parhaimmillaan silloin, kun ne ovat vertauskuvia. Kun niiden mehu valuu pitkin kurkkua ja voimistelee silmien takana ja "kokolattiamattojen autismi" peittää askelteni äänen, jotta paremmin kuulisin tamburiinin ja erityisesti sen, kun välistä jääneestä lyönnistä lähtee kovin kumu.

Runous on harha-askel järjestyksen valtakunnassa.
[...]
Se on oseaaninen peili ja polttava uteliaisuus
taito opettaa vanhat kulkuneuvot uusiksi.
[...]
Runous on kuin väärään paikkaan eksynyt
hentous. Punastuminen, jota ei voi välttää.


Minulle Siskot, veljet on kuin peli, jota pelatessa ennakoi joutuvansa odottamaan paikallaan kolmen heittokierroksen ajan, mutta sen sijaan tehtäväksi tuleekin tehdä seitsemän punnerrusta.

Please runo, sääli nyt edes hitusen. Please runo, älä missään nimessä sääli. Tämä on mahtavaa juuri näin!



Kaisa Ijäs: Siskot, veljet (2009)
64 sivua
Kustantaja: Teos



torstai 23. elokuuta 2018

I put a spell on you? - Timo K. Mukka: Tabu

Nyt tuomitaan kuorossa Timo K. Mukan Tabu.

Tabussa inhottava irstas ukko viettelee nuoren viattoman tytön ja ikään kuin tämä ei riittäisi kaupan päälle myös tytön äidin. Mukka on Tabussa halunnut shokeerata lukijoitaan aiheella, joka saa heidät tuntemaan moraalista närkästystä ja pahoinvointia.

Näin Timo K. Mukan Tabun voi näppärästi kuitata, eikä siitä sen enempää. Paitsi että ei voi.

Timo K. Mukasta minulle tulee aina mieleen se, kun hänen kerrotaan sanoneen, että pitempään reissuun lähtiessään hän kaivoi maahan kuopan, johon piilotti käsikirjoituksensa siltä varalta, että talo sattuisi palamaan tai varkaat veisivät sen mukanaan.  Joku ehkä ajattelee, että Tabun käsikirjoitus olisikin joutanut tuhoutua ja niin emme olisi koskaan kuulleet Milkasta, hänen äidistään ja Kristus-Perkeleestä.

Juonitasolla Tabu on häiritsevä kertomus. Ikiaikainen moraaliton viettelytarina, oman tyylisensä suomalainen versio Nabokovin Lolitasta (1955),  jossa likainen (Kristus-Perkele) tahraa puhtaan (Milkan) ja ulottaa likansa myös Milkan äitiin. Itse tarina on kuitenkin huomattavasti kerroksellisempi kuin miltä ensi lukemalla saattaa vaikuttaa ja se vastustaa edellä esitetyn tapaisia helppoja ja moralisoivia tulkintoja.

Tabu on on kerrottu Milkan minä-kerrontana ja tällä ratkaisulla Mukka välttää asetelman, jossa Milka olisi pelkkä objekti. Tämä korostuu erityisesti tarinan alussa, jossa Milka esiintyy yhtä lailla viettelijänä kuin viettelyn kohteenakin. Voidaan kysyä, onko mahdollista, että niin nuori tyttö kuin Milka, tuntisi halua aikuiseen mieheen. Hyvä, mutta samanaikaisesti täysin väärä kysymys.

Kristus-Perkeleessä hahmona on läsnä hyvä Kristus ja paha Perkele. Hänessä ruumillistuvat ihmisen ääripäät ja ihmisessä oleva mahdollisuus niin hyvän kuin pahankin tekemiseen. Kristus-Perkele ei oikeastaan olekaan romaanihenkilö ollenkaan, vaan (mies)lihaksi tullut symboli, joka kuvastaa ihmisen moraalista viivastoa.

Tabu yllyttää kysymään, mistä kirjallisuudessa on lupa kirjoittaa ja mikä on kirjallisuuden tehtävä. Se herättää paljon tunteita ja antaa lukijalle mahdollisuuden projisoida pahan, likaisen ja moraalittoman Kristus-Perkeleseen. Näin hänestä tulee potentiaalisesti astia, joka ottaa kantaakseen ihmisten synnit nimikaimansa Kristuksen tavoin.

Tabu jatkaa Mukan esikoisromaanissaan Maa on syntinen laulu (klik) tututksi tullutta kuvastoa. Uskonto, seksuaalisuus, rakkaus ja kuolema punoutuvat piirileikiksi, johon romaanin henkilöt käyvät ikään kuin tiedostamattoman sisäisen pakon ajamina.

Mukan romaanin ansioista pienimpiä ei ole se, että se pakottaa lukijan tarkastelemaan omia reaktioitaan aivan erityisellä rehellisyydellä. En myöskään voi olla miettimättä, miten eri tavalla moni tätä teosta lukisi, jos sen olisi kirjoittanut vaikkapa Minna Canth, joka novellissaan Salakari (1887) (klik) sen päähenkilön Alman rakkausseikkailujen kautta tuo esiin miten nainen on vanki itsessään, jos hänellä ei ole kasvatuksen ja koulutuksen kautta saatuja välineitä muuttaa elämäänsä. Tätä taustaa vasten voidaan kysyä, mitä realistisia mahdollisuuksia Milkalla voisi olla toimia toisin kuin hän tässä romaanissa tekee.

Kielellisesti Tabu ei ole yhtä loistokas kuin Maa on syntinen laulu, mutta se jakaa tämän kanssa näkemyksen, jossa ihminen on pitkälti eläimen kaltainen ja jossa ihmisen ruumiin vaatimukset peittävät alleen järjen ja henkisen puolen.

Kristus-Perkele osoittautuu raukkamaiseksi mieheksi, joka lähtee paikkakunnalta, kun hän huomaa Milkan olevan raskaana. Tämän myötä häntä haluava Mirkan äiti suistuu henkisestä tasapainosta ja Milka pyrkii hankkimaan edes osan kunniallisuuttaan takaisin menemällä naimisiin kylän kanttorin kanssa ja hylkäämällä hänelle ikänsä puolesta paljon soveliaammaan naapurin Aunon, joka käy kuumana Milkan perään.

Karkottamalla Kristus-Perkeleen kylästä kertoja tuomitsee tämän teot ja myöhemmin saadaan ikään kuin tämän sinetiksi vielä huhupuheena kuulla, että Kristus-Perkele on joutumassa vankilaan. Lukijan tuomiota ei enää tarvita. Hänelle jäävät Milkan äidin sanat:

Ihminen on lapsi, Milka pieni, hautaan asti. Ei hän siitä viisastu tai muutu. Tuuli tuulee ... suru tempaa ihmisen kuin kukan oksasta ja viskaa kadotukseen ... ei tule pelastusta surevalle ...

Tabun ihmiskuva on lohduton ja synkkä. Brutaalia ja raakaa on ihmisen elämä ja toivo paremmasta turhaa.

Loppupeleissä nyrkkeilykehän toisesta kulmasta löytyy virsi 622, jonka sanat menevät

"Minä vaivainen, vain mato, matkamies maan, monet vaellan vaikeat retket."

Toisessa kulmassa uhoaa Screamin' Jay Hawkins:

"I put a spell on you
Because you're mine."

BOX!




Timo K. Mukka: Tabu (2014/1965)
Kustantaja: Gummerus

Teokseen sisältyy myös itsenäinen tarina nimeltä Sankarihymni




maanantai 20. elokuuta 2018

Äärimmäistä taidetta * Marina Abramovic: Walk through walls - a memoir

"Art is a matter of life and death."

Juhlallisen kornilta kuulostava lause, mutta Marina Abramovicin performanssitaiteen suhteen tämä lause pitää niin kirjaimellisesti paikkansa kuin ylipäätään on mahdollista.

Tinkimättömyys, rohkeus, periksi antamattomuus, äärimmäisyys.  Elämänmittainen projekti, jossa Abramovic tahtonsa avulla raivaa tien sinnekin, missä on toisinaan pelkkää seinää, toisinaan autiomaata.

An artist should not lie to himself or others *

Marina Abramovic syntyi vuonna 1946 Belgradissa, jossa hänen lapsuuttaan varjosti Titon kaikkialle ulottuva varjo. Abramovicin isä kuului Titon eliittijoukkoihin ja hänen äitinsä oli uuttera partisaani. Elämänsä kuusi ensimmäistä vuotta Abramovic vietti kuitenkin isoäitinsä luona erossa vanhemmistaan, jotka ottivat hänet takaisin kotiin vasta pikkuveljen synnyttyä. Abramovicin äiti kuritti häntä fyysisesti ja kontrolloi tytärtään pikkutarkasti, eivätkä äidin ja tyttären välit myöhemminkään täysin parantuneet.

An Artist should not steal ideas from other artists *

En nyt kuitenkaan lähde tässä selostamaan Abramovicin henkilöhistoriaa tarkemmin, sillä kuka tahansa voi näppärästi tutustua siihen googlettamalla. Palan nimittäin jo halusta päästä kertomaan Abramovicin performansseista, joista lukemalla olen  päässyt kokemaan jotakin sellaista, jonka kokemista olen kipeästi kaivannut. Aitoa, ruoskivaa ja säälimätöntä. Itseä säästämätöntä ja rehellistä.

Abramovic keskittyy tässä kirjassa kuvaamaan nimenomaan elämäänsä taiteilijana yksityiselämän jäädessä taustalle. Toki mukana ovat hänen haasteelliset ihmissuhteensa, mutta teos etenee performanssitaiteen lippua heiluttaen ja tämä lippu ei missään vaiheessa teosta katoa lukijan silmistä ja väijyy näkökentässä vielä pitkään sen jälkeenkin, kun teos on jo luettu.

An artist should not compromise for himself or in regards to the art market *

Monet Abramovicin performansseista ovat olleet oikeasti (hengen)vaarallisia ja niiden toteuttaminen on vaatinut itsensä peliin panemista sataprosenttisesti, kuten osoitti jo hänen ensimmäinen 1970-luvun alussa esittämänsä performanssi Rhythm 10, jossa Abramovic iski toisessa kädessään olevalla veitsellä toisen käden levitettyjen sormien väliin. Joka kerta, kun hän osui veitsellä sormiinsa hän otti käyttöön uuden veitsen. Lopputulos oli hämmentävä ja verinen.

An artist should not kill other human beings *

Abramovic on altistanut itsensä tuhansia kertoja ponnistuksille, jotka ovat vaatineet häntä ylittämään omat fyysisen ja henkisen jaksamisen rajat. Hän on toteuttanut mm. performanssin, jossa hän miesystävänsä kanssa käveli Kiinan muurilla niin, että toinen heistä aloitti toisesta päästä ja toinen toisesta, kunnes he tulivat toisiansa vastaan. Aikaa tähän kului kolme kuukautta.

An artist should not make himself into an idol ...*



The Family III (2008) - sarjasta 8 Lessons on Emptiness with a  Happy End
(teoksen Walk trough Walls -kuvitusta)


Performansseissaan Abramovic on tavoitellut näkyväisen maailman ulkopuolella olevia ulottuvuuksia, joihin hänen mukaansa on mahdollista päästä käsiksi äärimmäisen keskittymisen ja kurinalaisuuden kautta. Yksi hänen tunnetuimmista performansseistaan on vuonna 2010 New Yorkin modernin taiteen museossa toteutettu The Artist is Present. Tässä performanssissa, joka kesti yhteensä 736 tuntia Abramovic istui päivittäin museossa puutuolilla ja yleisö sai tulla istumaan häntä vastapäätä olevalle tuolille. Performanssin aikana Ambramovic ei syönyt tai juonut mitään, eikä myöskään käynyt vessassa tai ylipäätään noussut tuoliltaan. The Artist is Present -esitystä edelsikin viikkojen huolellinen valmistelu, jossa Abramovic opetti ruumiinsa kestämään performanssin vaatimaa fyysistä rasitusta.

An artist must make time for the long periods of solitude *

Walk through Walls on hypnoottista luettavaa, joka vie mukanaan ja jonka lukemisesta tulee siitäkin eräänlainen lukijan kokema performanssi. Abramovicin teoksen intensiteetti on käsin kosketeltavaa.
Hänen näkemyksensä reaalitodellisuuden takana olevasta todellisuudesta saa kuitenkin paikoitellen muotoja, jotka saivat minut puistelemaan päätäni. Abramovic kertoo esimerkiksi miehestä, joka pystyi olemaan pitkiä aikoja hengittämättä veden alla. Tämänkaltaiset fysiikan lakeja uhmaavat näkemykset tuntuivat oudoilta ja epämukavilta, mutta tästä huolimatta en voinut olla ihastuttamatta Ambramovicin totaalisuuteen.

I'm only interested in an art which can change the ideology of society ... Art which is only committed to aesthetic values is incomplete.

Abramovicille taide on ensisijaisesti yhteiskuntaan vaikuttamista. Se on näkymättömän tekemistä näkyväksi ja tapa päästä käsiksi todellisuuteen, joka arkielämässä on meiltä kiellettyä. Se on väylä luoda tila, jossa ihmiset voivat kohdata toisensa syvimmällä mahdollisella tavalla.



Marina Abramovic: Walk through Walls (2017/2016)
370 sivua
Kustantaja. Penguin

*:llä merkitys lainaukset:
 Marina Abramovic: An Artist's Life Manifesto


Helmet-lukuhaaste kohta 20: Taiteilijaelämäkerta

lauantai 18. elokuuta 2018

"Aurinko kun päätti retken ..." - Salla Simukka: Sammuta valot!/Sytytä valot!


Nyt on niin hienoa, että tekee mieli tanssahdella.

Erityisesti muutamien Salla Simukan novellien loput jättävät minut haukkomaan henkeäni ja huomaan toistelevani yhtä ja samaa sanaa kerran toisensa jälkeen. Nerokasta.

Löysin Salla Simukan uutuusteoksen Sammuta valot!/Sytytä valot! vähän kiemuraista reittiä. Tämä on samalla hyvä todiste siitä, että vaikka kuinka seuraa, mitä kirjallisuutta maassamme julkaistaan hyviä teoksia saattaa silti mennä ohi ja on usein kyse lähinnä sattumasta ja tähtien asennosta, mitkä teokset löytävät reittinsä luokseni.

Simukan uutuuden löysin podcastien kautta. Kuuntelin Omahuone-podcastia, jossa puhuttiin bloggaamisesta ja siitä, pitäisikö kirjabloggareille maksaa. Sivulauseessa tuli esiin, että Baba Lybeck tekee nykyisin podcasteja ja niinpä päätin tutkia, mistä kirjoista hänen podcasteissaan on puhuttu. Valitsin kuunneltavakseni jakson, jossa hän keskustelee Salla Simukan kanssa kirjoittamisesta ja nuorista Sammuta valot!/Sytytä valot! -teoksen kontekstissä. Tämä oli mainio keskustelu, jonka kuuntelemista voin lämpimästi suositella.

Keskustelun välissä luettiin Simukan kirjaa ja näitä lukunäytteitä kuunnellessani tunsin, miten pieni vaativa ääni alkoi voimistua ja antaa jaloilleni käskyjä käydä kirjakaupassa. Lopulta huuto yltyi niin kovaksi, että ainoa tapa saada se lakkaamaan oli marssia kirjaostoksille sillä siunaaman hetkellä ja ostaa Simukan uutuus omaksi.

Sen jälkeen tapahtui jotakin ihmeellistä.

Sammuta valot!/Sytytä valot! -kirjasta ei tullut teosta, jonka olisin laittanut kirjahyllyyn kaivaakseni sen esiin muutamaa vuotta myöhemmin hyllynlämmittäjähaastetta varten. Kävin nimittäin sen kimppuun heti kotiin päästyäni.

*

Sammuta valot!/Sytytä valot! on ns. kääntökirja, jota voi lukea kahdesta eri suunnasta. Kumpikin osa sisältää 10 novellia/kertomusta. Minä luin tätä kirjaa niin, että luin aina ensin yhden novellin Sytytä valot! -puolelta ja sen jälkeen yhden novellin Sammuta valot! -puolelta. Tämä lukutaktiikka osoittautui aivan erinomaiseksi, koska sen avulla oli helppo tarkastella novellien välisiä yhteyksiä, jotka toisinaan olivat ilmeisiä, toisinaan taas hiuksenhienoja.

Kummaltakin puolelta vuorotellen lukeminen oli syventävää ja avartavaa. Tekstit pääsivät näin käymään toistensa luona kylässä ja heittämään toistensa maailmoihin valonsa ja varjonsa. Näin tästä teoksesta muodostui omanlaisensa päivänsäteen ja menninkäisen välinen vuoropuhelu, jossa valo syö pimeyden ja pimeys nielee valon.

Novellit kertovat nuorista ja heidän ihastumisistaan ja rakastumisistaan, perhesuhteista ja muista nuorille läheisistä asioista. Aikuisen lienee mahdotonta lukea tätä kirjaa ilman että välillä tulisi muisteltua myös omia teini-iän kohelluksia. Omien muistelmieni intensiteettiä lisäsi vielä se, että Simukan kirjan sivuilta löytyi sitaatti, jonka suurella hartaudella joskus 15-vuotiaana itsekin kopioin ruutuvihkoon. Kyseessä ovat sanat Shakespearen Myrskystä: "Sama kude meissä kuin unelmissa on / ja unta vain on lyhyt elämämme."

Sytytä valot! -osiossa liikutaan reaalimaailmassa ja sen sisältämät novellit ovat enimmäkseen valoisia ja toiveikkaita. Sammuta valot! -puolella taas ollaan elämän yöpuolella. Dystopian, kirousten, selittämättömän ja kauhun maastossa. Teos tarjoaa myös osuvaa yhteiskuntakritiikkiä kuvatessaan, minkälaisia seuraukset voivat olla, jos nuori ei tule nähdyksi.

Luin tätä teosta hitaasti ja huolella, sillä pinnalta helpon oloiset lauseet kätkevät sisälleen paljon. Ne värisevät ja kantavat mukanaan latauksia, jotka nopeasti lukemalla saattaisivat jäädä huomaamatta.

Yksi tämän kirjan mahtavimpia puolia on Simukan tapa kuvata sukupuolta ja seksuaalisuutta siihen liittyen. Baba Lybeckin podcastissa Simukka kertoi, että hän on halunnut kuvata niitä niin, että ne eivät ole mikään Juttu, vaan asioita, kuten mitkä asiat tahansa. Kun homoseksuaalit alkoivat päästä tv-sarjoissa esiin, käytettiin heistä usein ilmaisua kiintiöhomo.  Mainitsin edellisen asian siksi, että Simukan kuvaustapa on kiintiöajattelun täydellinen vastakohta. Se, että rakkaus on tyttöjen tai poikien välistä on tässä kirjassa niin luontevasti kuvattu, että lukijana - ja omasta sukupuolesta riippumatta - kirjan hahmoihin samaistuminen on helppoa. Teoksessa myös problematisoidaan sukupuolta siinä mielessä, että kaikki novelleissa kuvatut henkilöt eivät koe omaa sukupuoltaan oikeaksi/kokevat olevansa sukupuolijärjestelmän ulkopuolella.

Ja nyt minä huudan: OPETTAJAT HALOOTA! Sammuta valot!/Sytytä valot! suorastaan vaatii päästä luettavaksi koululuokissa. Simukan teos tarjoaa runsaasti aiheita keskustelun pohjaksi niin aiheidensa puolesta kuin myös siksi, että kirjan novelleja voi tulkita useammilla tavoilla. Sitä paitsi muutaman sivun pituisen novellin tai kaksi jaksaa varmasti lukea myös nuori, jolle lukeminen muutoin on vierasta.



Salla Simukka: Sammuta valot!/Sytytä valot! (2018)
Kustantaja: Tammi


keskiviikko 15. elokuuta 2018

Ei päivää ilman propagandaa - Propagandan historia, toim. Silja Pitkänen ja Ville-Juhani Sutinen

Propaganda on pahisten harjoittamaa kyseenalaista toimintaa, jolla he pyrkivät vaikuttamaan muihin ihmisiin omia tarkoistusperiään edistääkseen. Väärin meni. Ainakin osittain.

Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen toimittama uunituore teos Propagandan historia - Kuinka meihin on vaikutettu antiikista infosotaan (Into) on perusteellinen katsaus propagandaan ja sen harjoittamiseen aikojen alusta nykypäivään. Teos tuo kiinnostavasti ja havainnollisesti esiin, miten pitkät juuret propagandalla on. Jo ensimmäisistä luolan seinään piirretyistä kuvioista oli mahdollista lukea esipropagandallisia viestejä. Pitkänen ja Sutinen korostavat, että vaikka ajat ovat muuttuneet propagandan ydin ja sen käyttämät keinot ovat pysyneet hämmästyttävän samoina mitä nyt ovat ottaneet lisävauhtia mm. kirjapainotaidon ja tietotekniikan kehityksestä.

Minulle propagandan ikonisin kuva on neuvostojuliste, joka kuvaa terveyttä uhkuvaa urheilullista nuorukaista. Siinä, miten vahvasti eri valtiot ovat tehneet/tekevät propagandaa on aste-eroja, mutta "kunniamaininta" voidaan antaa juuri Neuvostoliitolle sekä sen lisäksi natsi-Saksalle, Pohjois-Korealle, Yhdysvalloille ja Kiinalle. Perspektiiviä asiaan antaa vaikkapa se, että Mao palkkasi 1,5 miljoonaa ihmistä oman propagandansa edistämiseen ja Benjamin Franklin taas tekaisi kokonaisen lehden, jossa kuvattiin brittien tekemiä julmuuksia. Tätä taustaa vasten nykyajan propagandistiset ulostulot asettuvat uuteen perspektiiviin.

Propagandaa on kaikkialla. Yksi mielenkiintoisimpia asioita tätä kirjaa lukiessa olikin tehdä havaintoja siitä, missä määrin itse on mahdollisesti joutunut sillä tavoin propagandan uhriksi, että ei ole tullut tiedostaneeksi asiaa. Pitkänen ja Sutinen korostavat, että propaganda huomataan harvemmin, jos se on synkassa vastaanottajan omien näkemysten tai maailmankatsomuksen kanssa. Niinpä saattaakin tuntua yllättävältä, että oman aikansa propagandisteja olivat myös niin Jeesus kuin Mahatma Gandhi ja Martin Luther King jr:kin.

Propagandan historiassa tarkastellaan propagandan kytkeytymistä eri aihepiireihin, kuten terveysväitteisiin, mainoksiin, uskontoon ja sotaan sekä sen uusimpaan muotoon infosotaan. Olisi helpottavaa, jos voisi kirjoittaa, että Propagandan historia on teos, joka käsittelee propagandan syntyä ja tuhoa. Näin ei kuitenkaan voi sanoa, sillä propaganda on edelleen erittäin voimissaan, vaikka siitä ei nykyisin tätä usein varsin negatiiviselta kalskahtavaa sanaa käytetäkään, vaan sen sijaan puhutaan esimerkiksi informaatiovaikuttamisesta tai strategisesta viestinnästä.

Teoksessa propaganda jaetaan häikäilevyytensä suhteen kolmeen luokkaan: valkoiseen, harmaaseen ja mustaan. Kuten jo näiden värinimitysten avulla on helppo päätellä muuttuu propagandan suhde todellisuuteen sitä löyhemmäksi (tai kokonaan olemassa olemattomaksi), mitä mustempaa propaganda on.

Brittiläistä sotapropagandaa
vuodelta 1915
(teoksen kuvitusta)
Propagandan historiassa varhaisemmista propagandisteista vaikutusvaltaisimmiksi nousevat Caesar, Macchiavelli, Aleksanteri Suuri ja Napoleon. Kuten kirjoittajat toteavat Caesarin onnistuneista propagandapyrkimyksistä todistaa myös se, että hänen nimensä on ollut pohjana sanalle keisari. Macchiavellin puoleen taas ovat monet myöhemmätkin hallitsijat kääntyneet etsiessään keinoja, joilla vaikuttaa kansalaisiin ja pönkittää omaa valta-asemaa. Aleksanteri Suuri otti varmaan päälle ja lisäsi itse adjektiivimääreen omaan nimeensä. Napoleon taas hyödynsi Ranskan vallankumouksesta periytyviä vaikutuskeinoja, joita hän muunteli ja kehitteli omiin tarkoituksiinsa.

Pitkäsen ja Sutisen teos osoittaa, että kukaan ei ole turvassa propagandalta. Myös taiteilijat, joiden voisi lähtökohtaisesti kuvitella olevan propagandaa vastaan ovat usein osallistuneet sen edistämiseen. Tästä oivallisia esimerkkejä ovat mm. elokuvaohjaajat Leni Riefenstahl, joka filmikamerallaan osallistui natispropagandan levitykseen ja venäläinen Sergei Eisenstein, jonka varhaiset elokuvat olivat sekä propagandaa että kokeellista elokuvaa. Jjälkimmäinen esimerkki osoittaa, että propaganda voi uida ovelasti sisään myös kokeelliseen ja innovatiiviseen taiteeseen.

Kirjailijoiden kohdalla Pitkänen ja Sutinen nostavat esiin mm. Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tupineen, George Orwellin ja Aldous Huxleyn sekä Mika Waltarin, joka "ahersi toisessa maailmansodassa propagandatehtävissä ja kirjoitti myös propagandistisia romaaneja, kuten Rakkaus vainoaikaan." En ole mainittua Waltarin romaania lukenut, mutta olisi taatusti kiinnostavaa lähestyä sitä juuri propagandan vinkkelistä.

Mielenkiintoinen kysymys on, voidaanko propagandaa käyttää yleisesti kannatettavien päämäärien edistämiseen. Tämä on kysymys, josta tutkijatkin vaikuttavat olevan osin erimielisiä. Mietin myös, missä esimerkiksi terveyspropagandan kohdalla kulkee valistuksen ja propagandan välinen raja.

Tätä teosta lukiessa käy väkisinkin niin, että propagandaan alkaa kiinnittää entistä enemmän huomiota. Kun ulkoministeri Soini taas kerran teki aborttivastaisen ulostulon panin merkille hänen lauseensa, että joskus "yksilön on oltava enemmistö." Näin Soini samalla luo mielikuvaa siitä, että hänen aborttivastainen näkemyksensä olisi enemmistön mielipide, vaikka mitään enemmistöä tässä asiassa ei todellisuudessa ole olemassa. Propagandalle olennaisen toiston mestariksi Soini, kuten populistit yleensäkin ja heidän tapaansa USA:n ja Venäjän presidentit, on osoittautunut useaan kertaan jo aikaisemmin. On pelottavaa, että kun silkkaa valhetta toistetaan tarpeeksi pitkään ja toistuvasti se alkaa muuttua monen mielessä totuudeksi.

Käytimmepä propagandasta mitä nimitystä tahansa olemme siitä pääsemättömissä. Meihin pyritään vaikuttamaan päivittäin ja propgandan teko on saanut aivan uudet ulottuvuudet internetin myötä. Propaganda saatetaan valjastaa myös valtiopolitiikan ytimeen, kuten Venäjän trollitehtaat osoittavat. Toisaalta yksikin ihminen voi netin kautta tavoittaa laajoja joukkoja ja edistää omia enemmän tai vähemmän virheellisiä tarkoitusperiään joko tiedostetusti tai tiedostamattaan.

Kaikille propagandasta kiinnostuneille tämä teos tarjoaa paljon mielenkiintoista tietoa. Niille ihmisille, jotka ovat sitä mieltä, että he eivät ole koskaan joutuneet propaganda kohteeksi Propagandan historian lukemisen pitäisi olla pakollista.



Silja Pitkänen & Ville-Juhani Sutinen: Propagandan historia - Kuinka meihin on vaikutettu antiikista infosotaan (2018)
296 sivua
Kustantaja: Into



sunnuntai 12. elokuuta 2018

Ihonsiirtoa - Deborah Levy: Things I Don't Want to Know

Pure magic!

Kun joku vaan mainitseekin nimen Deborah Levy sydämeni alkaa heti hakata kiivaammin ja se, mitä silmieni edessä sillä hetkellä näenkään muuttaa muotoaan. Kerrostuu, syvenee ja alkaa esittää itseään esittämässä itseään niin että en enää tiedä, mikä on alkuperäistä ja mikä Levy-filtterin läpi nähtyä.

Muistissani on vielä hyvin, kun kirjoitin tai paremminkin yritin kirjoittaa Deborah Levyn novellikokoelmasta Black Vodka. Ajauduin pohdinnoissani niin syvälle, että eksyin itsekin ja minun oli pakko tunnustaa, että olin alkanut väkisin venyttää erästä Black Vodkan novellia muotoihin, jotka olivat saaneet inspiraationsa Rebecca Solnitin kirjoituksista, joiden kontekstissä kyseistä novellia tarkastelin. Kun kirjallinen teos kieltäytyy suostumasta on se merkki siitä, että on aika ottaa lusikka käteen, vaikka käsi ei olisikaan kaunis.

Edellisestä johtuen osaan nyt olla paremmin varuillani, kun alan kirjata ajatuksiani Levyn teoksesta Things I Don't Want to Know. Se on ensimmäinen osa Levyn "elävää omaelämäkertaa" (living autobiography) ja samalla vastine George Orwellin esseeseen Why I Write.

En ole lukenut Orwellin esseetä, joten sisältötasolla en valitettavasti voi tehdä vertailuja sen ja Levyn teoksen välillä. Tämän vuoksi joudun pelkästään toteamaan, että Levy käyttää kirjassaan samoja otsikoita kuin Orwell omassa tekstissään. Things I Don't Want to Know jakautuu neljään osaan, jotka ovat nimeltään: Political Purpose, Historical Impulse, Sheer Egoism ja Aesthetic Enthusiasm.

Ensimmäisen yllätyksen koin heti osassa Political Purpose, jossa Levy kuvaa Mallorcan matkaansa. Mallorcalla hän on matkustanut sen jälkeen, kun ylöspäin vievät rullaportaat olivat saaneet hänet selittämättömästi itkemään kerran toisensa jälkeen. Matkalle mukaan hän otti kaksi teosta, joista toinen oli Gabriel García Márquezin Of Love and other Demons ja toinen George Sandin A Winter in Majorca. Koska itsekin juuri luin George Sandin Hiidenlammen tämä sattuma tuntui erityisen merkittävältä.

Political Purposes -tekstissä Levy viittaa omiin eksyksissä olemisen tunteisiinsa, jotka ovat sekä konkreettisia että mefaforisia.

There was something comforting about being literally lost when I was lost in every other way ...

Olla eksyksissä itsessään ja elämässään.
Olla eksyksissä kirjoittamisessaan.
Olla eksyksissä maisemassa.

Things I Don't Want to Know:n aloitustektissä Levy pohtii naisten ja miesten kirjoittamisen edellytysten eroja ja erityisesti äitiyden vaikutusta kirjoittamiseen. Political Purpose tiivistyy Adrienne Richiltä lainattuihin sanoihin: "No woman is really an insider in the institutions fathered by masculine consciousness."

Ja niitähän yhä edelleen useimmat instituutiot ovat. Miehisen tietoisuuden isännöimiä. Richin lisäksi Levy lainaa ajatuksia Simone de Beauvoirilta ja Marguerite Duras'lta. Naiskirjoittajaksi tuleminen on subjektiksi tulemista ja jos hieman kärjistetään voidaan todeta, että (cis-)mieskirjailija on subjekti jo valmiiksi, kun taas naiskirjailijan pitää ponnistella ihan erityisesti, jotta hänestä tulisi subjekti, joka saisi äänensä kuuluviin.

Things I don't want to know:n toisessa osassa, Historical Impulses, korostuu riittävän kovalla äänellä puhumisen merkitys, joka on konkretian lisäksi synonyymi sille, että naiskirjailijan on tehtävä erityisesti työtä saadakseen äänensä kuulumaan kirjallisuuden kentällä.

Historical Impulses -osassa Levy palaa lapsuuteensa Etelä-Afrikassa, jossa hänen yhtäläisiä kansalaisoikeuksia ajavaan ANC-järjestöön kuuluva isänsä yhtenä vuoden 1964 päivänä viedään kotoa ja vangitaan useaksi vuodeksi. Isän pidätystä edeltävänä päivänä Johannesburgissa on harvinaista kyllä satanut lunta ja 5-vuotias Levy on tehnyt isänsä kanssa lumiukon. Lapselle tapahtumat ovat vaikeita käsittää ja siitä tavasta, jolla Levy kirjallisissa teoksissaan käsittelee pinnan alla olevia mustia pyörteitä on jo vihjeitä hänen keskustelussaan lumiukon kanssa.

'What is going to happen'? The snowman tells me: 'Your father will be thrown into a dungeon and tortured and he will scream all night long and you will never see him again."

Isä tulee kyllä takaisin, mutta vasta vuosia myöhemmin. Kun Levy ei sopeudu koulun sääntöihin hänet lähetetään kummitätinsa luokse Durbaniin, jossa Levy ihailee tämän tytärtä Melissaa, joka on hänelle kuin elävä barbie-naukke, enkä nyt tarkoita niitä ihmisbarbeja, joiden uusimmista kehonmuokkauksista saamme vähän väliä lukea iltapäivälehdistä.

Levyn lapsuudessa apartheid on voimissaan ja hän törmää vähän väliä kyltteihin, jotka oikeuttavat pääsyn vain valkoisille. On tietenkin mahdotonta sanoa, missä määrin Levyn lapsuudenkokemukset ovat vaikuttaneet hänen kirjoittamiseensa, mutta ainakin hän on elänyt todeksi Erno Paasilinnan sanat siitä, että kirjailijan on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.

Isän vapauduttua vankilasta Levyn perhe muuttaa Englantiin, jossa teini-ikäinen Levy istuu ruokabaarissa ja riipustelee lautasliinoihin sanaa Englanti ja haaveilee kirjailijanurasta. On kuvaavaa, että nämä tapahtumat on kuvattu juuri kappaleessa Sheer Egoism, sillä kukapa olisi egoistisempi kuin teini-ikäinen. Tai no, kyllä kyseistä egoistilajiketta löytyy riittämiin myös (cis-)mieskirjailijoiden joukosta. Tämä osio vaikuttaisikin olevan vahvasti ilkikurinen silmänisku Orwellin suuntaan.

Things I don't want to know:n viimeisessä tekstissä, Aesthetic Enthusiasm, Levy vie lukijan takaisin Mallorcalle ja kysyy, mitä tehdä tiedolle, jonka kanssa ei voi elää tai asioille, joista ei halua tietää. Vastaus kumpaankin kysymykseen vaikuttaisi olevan kirjoittaminen.

Samalla tavoin kuin haluan lukea jokaisen Patti Smithin kuvauksen siitä, miten hän juo kahvia, haluan lukea kaiken, mitä Deborah Levy on kirjoittanut. Levyllä on täysin uniikki tapa tarkastella ympäristöään ja hänen havaintonsa näkemästään ja kokemastaan ravistelevat tapaani olla olemassa tavalla, jota en ainakaan toistaiseksi vielä osaa sanoiksi pukea.

Joka kerta kun olen lukenut Levyä hän on jättänyt minuun vahvan kaipauksen lukea lisää hänen tekstejään. Levyn kirjoitus on kuin ihoa, joka varkain siirtyy osaksi omaa ihoani niin että en enää tiedä, mihin "oikea" ihoni loppuu ja mistä siirretty iho alkaa.



Deborah Levy: Things I Don't Want to Know (2018/2013)
163 sivua
Kustantaja: Penguin


Helmet-haaste kohta 48: Haluaisit olla kirjan päähenkilö




torstai 9. elokuuta 2018

Oma elämä bestsellerinä - Massimo Gramellini: Sweet Dreams, Little One

Mitä jos vasta viisikymppisenä saisit tietää totuuden sellaisesta lapsuutesi tapahtumasta, joka on ohjannut koko siihen astista elämääsi?

Italialaisen Massimo Gramellinin romaani Sweet Dreams, Little One on kansainvälinen bestseller, joka on käännetty 14 kielelle. Pelkästään Italiassa sitä on myyty yli miljoona kappaletta.

Massimo Gramellini (s. 1960) on La Stampa -lehden toimittaja ja kolumnisti, joka on kotimaassaan tunnettu myös lukuisista tv-esiintymisistään.  Gramellini on kirjoittanut useita yhteiskuntapoliittisia teoksia ja Sweet Dreams, Little One (Fai bei sogni) on hänen toinen romaaninsa. Esikoisromaaninsa  The last line of fables (L'ultima riga delle favole ) hän julkaisi vuonna 2010.

Ostin Gramellinin romaanin pari vuotta sitten ihan vaan siitä syystä, että italiaista nykykirjallisuutta tulee aika harvoin vastaan, jos lukuun ei oteta Elena Ferrantea ja tänä vuonna suomalaisillekin kirjamarkkinoille rantautunutta Domenico Starnonea. En tiennyt Gramellinin romaanista etukäteen mitään, enkä lukenut edes kirjan takakansitekstiä, vaan ryhdyin lukemaan sitä ns. kylmiltään.

Sweet Dreams, Little One on kasvutarina, joka kertoo pojasta, jonka äiti kuolee pojan ollessa 9-vuotias. Gramellini kuvaa riipaisevasti pojan tuskaa ja hänen elämäänsä äidittömänä, joka erityisesti Italian kaltaisessa "äitikulttuurin" maassa on erityisen tuskallista. Niinpä poika keksiikin erinäisiä tarinoita, joilla selittää äitinsä poissaolon.

Äidin kuolema varjostaa pojan elämän kaikkia osa-alueita ja hän on jatkuvasti hukassa elämässään. Isä ei osaa tarjota apua pojan suruun ja oikein missään ei tunnu olevan järkeä ilman äitiä.

What was the point of being well behaved if there was no longer anyone around to say "Good boy"?

Gramellini tavoittaa pojan tuntemukset sellaisella tarkkuudella ja kipeää tekevällä kirkkaudella, että alan jo varsin varhain teosta lukiessani epäillä, että kirjailija kertoo omaa elämäntarinaansa. Aavisteluni osoittautuvat oikeiksi ja tämän seurauksena Gramellinin romaanin tarkastelu saa uusia piirteitä.

Jos tämä kirja olisi fiktiota kirjoittaisin, että se on sujuvasti kirjoitettu, mutta paikoin liiaksi sentimentaalinen ja lukijan tunnerekisteriä kosiskeleva. Koen kuitenkin, että en voi sanoa niin, koska kyse on kirjailijan omasta elämästä. On selvää, että tämän kirjan kirjoittaminen on ollut elintärkeää Gramellinille, jotta hän pääsisi tasapainoon elämässään lapsuuden traumaattisen menetyksen jälkeen.

Sweet dreams, Little one on psykologisesti tarkkanäköinen romaani, jossa Gramellini analysoi ja diagnosoi itseään.

Since the trauma caused by his mother's death has alienated the patient's real self, everything he does, thinks and says does not originate from his own self but rather from a dysfunctional personality which has developed over the years and might be said to have taken over his life.

Äidin kuoleman aiheuttaman järkytyksen seurauksena Gramellinin päässä puhuu vuosia ääni, jolle hän antaa nimen Belfagor. Tämä ääni muistuttaa häntä siitä, että hän ei ole niin kuin muut ja ei tule sitä koskaan olemaankin. Olennaiseksi tekijäksi muodostuukin Belfagorin hiljentäminen ja sitä myötä oman elämän haltuun ottamisen mahdollistuminen.

Taitekohdaksi romaanissa muodostuu hetki, jolloin Gramellini saa luettavakseen kummitätinsä kirjoittamat muistiinpanot äidistä sekä kun hän saa tietää totuuden tämän kuolemasta. Jälkikäteen on vaikea ymmärtää, miksi kukaan ei kertonut totuutta hänelle aikaisemmin. Kirjailija pohtii, eikö kertomiselle ollut oikeaa hetkeä vai ajattelivatko totuuden tienneet, että joku toinen oli sen jo hänelle kertonut?

Vaikka Gramellini on toimittaja hänelle ei ollut koskaan tullut mieleen tutkia äitinsä kuolemaan liittyviä lehtikirjoituksia. Ehkä kyseessä oli alitajuinen totuuden välttely, sillä hän uskoo tienneensä totuuden äitinsä kuolemasta jo aiemmin, vaikka ei olekaan tätä tietoa tietoiseen mieleensä päästänyt.

Gramellinin elämäkertana Sweet Dreams, Little one on hieno ja aidosti koskettava. Kaunokirjallisena teoksena sen sijaan se ei ole yhtä vahva ja teoksen loppupuolella ja erityisesti teoksen jälkisanoissa henkilökohtaiset kokemukset ja niiden käsittely jyräävät alleen kaunokirjalliset meriitit. Koska kyse kuitenkin on kirjailijan omasta elämästä tuntuu hänen teoksensa kritisoiminen asiaankuulumattomalta. Tärkeämpää kuin teoksen kaunokirjalliset ansiot on se, että Gramellini tämän teoksen kirjoittamisen myötä on saanut takaisin elämänsä, jonka hän 9-vuotiaana menetti.



Massimo Gramellini: Sweet Dreams, Little One (2014)
218 sivua
Italiankielinen alkuteos: Fai bei sogni (2012)
Englanniksi kääntänyt: Stephen Parkin
Kustantaja: Alma Book Ltd.





maanantai 6. elokuuta 2018

Tärkeintä on vaikutelma - Viivi Luik: Varjoteatteri

Hyvin huijattu Viivi Luik!

En etukäteen ollenkaan aavistanut, mistä on kyse Viivi Luikin kirjassa Varjoteatteri. Tai no aavistelinhan minä, mutta aavistelin aivan väärin. Ajattelin, että Varjoteatteri viittaa Viron kommunismin aikaan ja kertoo kulisseissa totuuden, jota maan poliittinen järjestelmä ei päivänvaloon päästänyt. Voi miten väärässä olinkaan.

Varjoteatterissa pääosassa on Viivi Luikin itsensä lisäksi Rooma. Aina kun sanon Rooma tekee mieli lisätä sen perään la citta aperta - avoin kaupunki. Roma citta aperta on Roberto Rossellinin vuonna 1945 ohjanneen elokuvan nimi, jossa kuvataan Roomaa natsimiehityksen aikana ja jolla ei totta puhuen kyllä ole mitään tekemistä Viivi Luikin romaanin kanssa. Vai onko sittenkin? Eikö Rossellinin elokuvassa ole siinäkin kyse eräänlaisesta varjoteatterista?

Luikin teos ei ole niinkään romaani kuin esseistispainotteinen matkakertomus, jossa hän kertoo elämästään Roomassa ja vähän muuallakin. Roomaan hän päätyy, koska hänen miehensä toimii Viron Rooman lähettiläänä.

Luikin matka Roomaan alkoi oikeastaan jo hänen ollessaan lapsi, kun hän törmäsi kuvaan Colosseumista kirjassa, joka lojui lattialla talossa, josta perhe oli kiireellä paennut kyydityksiä. Lapsi-Viiviin kuva teki unohtumattoman vaikutuksen ja jos oikein tarkkaan katsoo saattaa nähdä, miten lapsensydämestä alkoi kasvaa lanka kohti Colosseumin raunioita.

Halki Varjoteatterin on läsnä hienoista taikapölyä, sattumien merkitysten korostumista ja ajan eri aikakausia yhteen sitovaa liikettä. Teoksensa aluksi Luik siteeraa C.G. Jungia ja tämän yritystä käydä Roomassa ja tunnen heti olevani kotonani, sillä Jungin ajatukset ovat olleet minulle tärkeitä aina nuoruusvuosista lähtien ja hänen teksteistään olen saanut enemmän lohtua kuin monelta muulta.

Luikin kirjoittaessa Colosseumista en myöskään voinut olla muistelematta sitä Rooman matkaani, kun matkakumppanini valitti, että Roomasta ei saa kunnollista jugurttia ja minä vastasin hänelle, että "tuossa oikealla olisi Colosseum." Yhtä lailla luulen saaneeni Luikin kirjasta selityksen sille, miksi samaisella matkalla tilaamani tagliatelle uiskenteli öljyssä. Niin voi tehdä turisteille ja viedä turistin huijauksen huippuunsa flirttailemalla hänen kanssaan, kuten tarjoilija teki tagliatellet pöytään aseteltuaan. En tietenkään kehdannut valittaa annokseni öljyisyydestä, vaan yritin jutella tarjoilijan kanssa ikään kuin pastanauhojen kylpeminen öljyssä olisi erityinen fine diningin muoto. Ah, mahtoi tuota tarjoilijaa sisäisesti naurattaa!

Miten mainiosti omaa kokemustani kuvaavatkaan Luikin sanat:

Roomassa ei voi koskaan tietää, ovatko tapaamasi ihmiset ylipäätään lihaa ja verta vai ovatko he aaveita, jotka leikittelevät hiukan kustannuksellasi.

Italian ymmärtämiseksi on tärkeää ymmärtää käsite la bella figura, jota myös Luik tarkastelee kirjassaan. La bella figura tarkoittaa kauniin vaikutelman antamista kaikissa tilanteissa oli sitten kyse käytöksestä, pukeutumisesta tai mistä tahansa elämän osa-alueesta. Se on kuin naamio, johon italialaiset pukeutuvat niin luontevasti, että ei-italaialainen ei tule sitä välttämättä edes huomanneeksi.

"Olkoon muu miten on, täkeintä on että VAIKUTELMA on hyvä!" Tämä lause on kirjoitettu Italian ilmaan. Sitä hengitetään sisään syntymästä saakka.

La bella figura on yksi niistä keinoista, joka sulkee muualta tulleet ulkopuolelle. Luik tarkastelee Italian ja pohjoisempien maiden välisiä kultuurieroja tavalla, jonka seurauksena on pakko myöntää, miten tiukasti sitä on kiinni omassa pohjoisessa kulttuurissa ja mielenmaisemassa. Hänen tapansa tehdä havaintoja on sekä hauska että tarkka. Usein huomasin lukiessani nyökytteleväni.

Täällä [pohjoisissa maissa] ruoskitaan kaipausta niin kauan että ei ole enää muuta mahdollisuutta kuin maalata kuva "Huuto". Näiden maiden kuralätäköissä (joita on paljon!) heijastuvat aina pilvi ja tähti.

La bella figura on osa varjoteatteria. Se on henkilökohtaisen näytöksen esittämistä tavalla, joka ei salli vieraan päästä näkemään kulissien taakse.

Roomassa Luik kohtaa monia käytännön hankaluuksia, mutta se ei estä hänen sanojaan valuttamasta rakkautta ikuista kaupunkia kohtaan. Rooma on raivostuttava, mutta se on sitä tavalla, joka kietoo pauloihinsa.

Viivi Luikin seurassa on ihanaa. Hän on lauseiden arkeologi, joka kaivaa Roomaa ja roomalaisia esiin lause lauseelta samaan aikaan kun hänen oma virolaisuutensa hiertää kengässä pikkukivenä (ja joskus vähän suurempanakin). Erityisen tästä lukukokemuksesta teki vielä se, että luin Varjoteatterin juuri ennen kuin olin itsekin matkustamassa Italiaan. Roomassa en tällä kertaa käynyt, mutta tutkiskelin itsekseni la bella figuran muotoja hotellini aamiaisella Garda-järven rannalla sekä Veronassa ja Venetsiassa.

Viivi Luikin tapa kirjoittaa tuli minua hyvin lähelle. Se saattaa osin johtua siitä, että olemme kummatkin kuralätäkköisten pohjoisten maiden asukkeja. Roomasta Luik jatkaa matkaa mm. Berliiniin ja kirjassa käydään myös New Yorkissa ja Helsingissä, mutta minulle tämä kirja tulee jäämään muistiin erityisesti sen alkupuolen Roomaan liittyvien kuvausten vuoksi. Eihän mikään toinen kaupunki voi kilpailla Rooman kanssa.




Viivi Luik: Varjoteatteri (2011)
265 sivua
Vironkielinen alkuteos: Varjuteater (2010)
Suomentanut Anja Salokannel
Kustantaja: Tammi


Helmet-lukuhaaste kohta 8: Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja





lauantai 4. elokuuta 2018

Mitä tapahtui oikeasti? * Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla

Vietän helteistä kesäpäivää kahden ystäväni kanssa lahtelaisen omakotitalon puutarhassa. Muistelemme opiskeluaikojamme 1990-luvulla. Yksi muistaa yhden tapahtuman, toinen toisen ja kolmas palasia edellisistä. Äkkiä joku meistä sanoo ääneen nimen ja tuon nimen kautta me alamme keriä auki muistoja, jotka jo luulimme unohtaneemme.

Kirjoitan tämän kesäisen päivän muistiin, sillä jos en niin tekisi, ehkä kukaan meistä ei tätä päivää enää vuosia myöhemmin muistaisi.

*

Kun Patrick Modiano voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014 hänen teoksistaan kertovia kirjoituksia ilmestyi blogistaniassa tiuhaan. Nyt näyttää siltä, että Modiano-huuma on mennyt ohi ja hänen romaaneistaan kirjoitettuihin bloggauksiin törmää enää harvakseltaan.

Innostuin lukemaan Modianoa vasta Nobel-palkinnon myötä ja tämä nyt lukemani Jotta et eksyisi näillä kulmilla on kolmas Modianoni. Kehäbulevardeista olen kirjoittanut tässä ja Villa Tristestä tässä. Näiden kolmen teoksen myötä olen vakuuttunut, että Modiano on "minun kirjailijani" ja Jotta et eksyisi oli teoksena sitä vielä enemmän kuin kaksi aiemmin lukemaani.

Tyypilliseen tapaansa Modiano liikkuu Jotta et eksyisi näillä kulmilla  -romaanissaan menneisyydessä. Tapahtumissa ja ihmisissä, jotka ovat jo unohtuneet, mutta jotka äkillisesti palaavat mieleen ja saavat epäilemään, mitä oikeastaan tapahtui ja mikä on muistin pursottamaa kuorrutetta.

Teoksen päähenkilön, kirjailija Jean Darangen rauhallinen elämä häiriintyy, kun hän saa puhelinsoiton Gilles Ottolinilta, joka on löytänyt Darangen osoitekirjan. Käy ilmi, että osoitekirjassa on sellaisten ihmisten nimiä, joista Darange ei enää muista, keitä he ovat. Darangen osoitekirjan löytänyt Ottolini sekä hänen naisystävänsä Chantal Grippay tuovat romaaniin sekä epätodellisen että jännityksentäyteisen tunnelman. Jotakin pelottavaa tuntuu olevan ihan kulman takana vai menneisyyskö se siellä ojentelee suonikkaita sormiaan?

Modiano kutoo tarinansa nautittavan taitavasti ja Jean Darangen menneisyys piirtyy esiin vähitellen ja yllättävien käänteiden kautta. Yllättävää kyllä lukiessani mieleeni palasi vahvasti parikymmentä vuotta sitten lukemani Paul Austerin New York -trilogia. Sinänsä Modianon ja Austerin välillä ei ole sen kummempia yhteyksiä, mutta luulen, että juuri Jotta et eksyisi -romaanin salamyhkäisyys ja tarinan suostumattomuus avautumaan selkeäksi tapahtumaketjuksi ja kirjailijan matkan varrelle ripottelemat käänteet muistuttivat New York -trilogian lukemisesta.

Ehkä Modianon romaanissa ei kuitenkaan ole ensisijaisesti kyse menneisyyden elvyttämisestä. Teos nimittäin ei ole kovin uskottava kuvatessaan, miten aluksi jo kokonaan unohtunut henkilö kokonaisine elämänvaiheineen nousee Derangen mieleen. Varsinkaan, kun tähän henkilöön, Annie Astrandiin, liittyvät muistot ovat senlaatuisia, että niiden unohtaminen tuntuu kovin kummalliselta. Tämän vuoksi väitänkin, että yhtä paljon kuin on kyse Jean Darangen katsomisesta menneisyyteen on kyse myös hänen tavoistaan luoda menneisyyttä jälkikäteen. Kuka voi erottaa toisistaan muistot sinänsä ja muistot, jotka muistamme, koska niistä on niin usein puhuttu ja muistot, joita muistelemalla me lisäämme niihin nyansseja ja tapahtumia itse sitä merkille panematta.

Jean Darange saa takaisin jo unohtuneita palasia menneisyydestään, mutta ehkä kyse tosiaan on tarinoista, joita hän itse oman henkilöhistoriansa tapahtumien motivoimana - ellei suorastaan pakottomana - kertoo ja tekee niistä sitä myötä muistoja. Modianon romaani liikkuu useammalla aikatasolla ja aina ei ole kovin selvää, mitä vuosia Darangen elämästä milloinkin tarkastellaan. Kaiken lisäksi tarinaan "sekaantuu" vielä Darangen esikoisromaani ja erityisesti sen ensimmäisen luvun luonnos, jonka olinpaikkaa Darange ei enää tunne.

Jotta et eksyisi näillä kulmille kasvaa teoksena juuri sellaiseksi muistin hataraksi, osin tosilla, osin tosiksi luulluilla sepitelmillä täytetyksi kuvaukseksi, jollaisena menneet tapahtumat oikeassakin elämässä usein näyttäytyvät. Vahvasti esteettinen, pinnaltaan hämäävän kevyt romaani, joka rakentuu sille, jota kerran oli tai jonka muistimme on rakentanut olemaan.

Jotta et eksyisi näille kulmille sai minut vetelemään oman menneisyyteni lankoja ja löysin muun muassa kuuman kesäisen päivän, jolloin keltaiset ballerina-kenkäni uhkasivat sulaa osaksi asfalttia ja vieressäni kulki hän, jota luulin rakastavani aina ja ikuisesti.




Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla (2015)
136 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Pour que tu ne te perdes pas dans le quartier (2014)
Suomentanut: Lotta Toivanen
Kustantaja: WSOY








torstai 2. elokuuta 2018

Nahattoman kirjailijan nahaton päähenkilö - Mirjam Tuominen: Anna Sten * BAR Finland, 29

En ole vuosiin törmännyt ihmiseen, joka olisi kertonut lukevansa Mirjam Tuomista. Jos mainitsen Tuomisen nimen jollekin tuttavalleni, joka paitsi lukee paljon, tuntee myös keskimääräistä paremmin suomalaista kirjallisuutta, on seurauksena yleensä hämmentynyt, pakoon pyrkivä katse. Kuka ihmeen Mirjam Tuominen?

On hyvin luultavaa, että en itsekään tietäisi Mirjam Tuomisesta mitään, ellen olisi ollut se kuriton yleisen kirjallisuustieteen opiskelija, joka laitoksen suureksi hämmästykseksi päätti suorittaa osan opinnoistaan finlandssvensk litteratur -oppiaineessa. Sellaista ei yleisen kirjallisuustieteen professorin mukaan ollut hänen virka-aikanaan koskaan ennen tapahtunut. Toivottavasti kuitenkaan oma "koukkaukseni" ei ole jäänyt ainutkertaiseksi.

*

Mirjam Tuominen (1913-1967) oli suomenruotsalainen kirjailija, runoilija ja esseisti, joka piti sielunsisarinaan Edith Södergrania ja Hagar Olssonia.  Franz Kafkaa, jonka tuotantoon Tuominen oli tutustunut jo 1930-luvun lopulla hän taas kutsui "saavuttamattomaksi, henkiseksi rakastajakseen."*

Vuonna 1991 WSOY julkaisi kokoelman Mirjam Tuomisen kirjoituksia nimellä Karvas juoma - valikoima teoksista. Tätä ennen Tuominen oli jo pitkälti unohdettu kirjailijana, mutta hänen nimensä nousi uudestaan esiin Ghita Barckin kirjoittaman elämäkerran Boken om Mirjam (1983) myötä.

Tuomisen kirjoittamia teoksia googlettaessani löysin ilokseni tämän Kiiltomadon artikkelin, jossa käsitellään ruotsalaisen pienkustantamon, Eskatonin, viime vuonna julkaisemaa Tuomisen alunperin vuonna 1949 kirjoittamaa esseeteosta Stadier. Eskatonissa ollaan muutoinkin oltu kiinnostuneita Tuomisesta, sillä se on uudelleenjulkaissut myös hänen teoksensa Tema med Variationer (1952).

Suomenkielisissä piireissä Mirjam Tuominen on kuitenkin uskoakseni valitettavan unohdettu kirjailija ja tämän vuoksi olenkin erityisen iloinen voidessani nyt esitellä niin hänet itsensäkin kuin hänen pitkän novellinsa Anna Sten kerran kuussa julkaistavassa BAR Finland -kirjoitussarjassani. Tämä heinäkuun BAR Finland - teksti ilmestyy poikkeuksellisesti elokuun puolella, koska 31.7 postasin klassikkohaastekirjoituksen.

*

Mirjam Tuomisen mukaan taiteilija pyrkii kohti täydellistymistä ja kuolema on hänelle "ainoa lopullinen, yksiselitteinen vastaus."* Teoksessa Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja Liisi Huhtala kirjoittaa Tuomisesta, että hänelle oli leimallista jatkuva vereslihalla oleminen. Huhtala nostaa samassa yhteydessä esiin toisen merkittävän suomenruotsalaisen naiskirjailijan, Eva Wichmanin, ja kutsuu häntä ja Tuomista nahattomiksi kirjailijoiksi, joiden herkkyys teki elämästä vaikeaa ja usein myös hyvin raskasta.

Huhtalan kirjoituksessa on lainaus Tuomisen norjalaista Cora Sandelia käsittelevästä esseestä, jossa Tuominen toteaa, että "ihminen pakenee kevyesti muita ja jos hän pakenee, hän tekee sen löytääkseen tien, joka johtaa takaisin ihmisen luo."* Nämä Tuomisen sanat on hyvä pitää mielessä, kun seuraavaksi tarkastelen Tuomisen novellia Anna Sten.

Anna Sten on nainen, joka on kaikilla tavoin epäpidettävä. Hänet on kuvattu yhtä voimakkaasti luotaantyöntäväksi kuin Jenny Erpenpeckin Vanhan lapsen tarina -romaanin päähenkilö. Tuntuu kuin sekä Tuominen että Erpenpeck olisivat halunneet luoda naispäähenkilön, johon he ovat liittäneet kaikki naisen ja ihmisen huonot puolet ja vieneet päähenkilöidensä epämiellyttävien puolien kuvaamisen sellaiseen inhorealismiin asti, että heistä lukiessa alkaa tuntea kuvotusta ja suorastaan pelonsekaista kauhua.

Anna Sten on yleisten naisstandardien mukaan ihmisenä häpeätahra, sillä hän on ruma ja tietää sen itsekin. Lisäksi hän kävelee kummallisesti "luiskahtelemalla" ja on lähes sokea. Pihapiirin lapsille hän on "lihaksi tullut kauhu" ja vanhemmat pitävätkin lapsiaan ojennuksessa Anna Stenillä uhkailemalla.

Anna Sten on sosiaalinen hylkiö, joka ei pysty elättämään itseään työnteolla. Nuorena tyttönä hän innostui ompelusta, mutta sairastuttuaan reumaan hän ei enää kyennyt ompelemaan. Kaiken kaikkiaan elämästä ei löydy osa-aluetta, joka voisi tarjota Anna Stenille lohtua. Kertoja pakottaakin lukijan kysymään: Onko Anna Stenillä oikeus elää?

Ulkopuolisen näkökulman Anna Steniin tarjoaa novellin toinen henkilö Sven Kolmar, joka törmää Anna Steniin fysikaalisessa hoitolaitoksessa ja alkaa pohtia Anna Stenin kohtaloa Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen kontekstissa. Tätä kautta Sven Kolmar keksii useampiakin syitä, miksi Anna Stenin olisi parasta kuolla. Häntä kuitenkin häiritsee, että kaikesta Anna Stenin elämän synkkyydestä ja hänen eristäytymisestään huolimatta hänessä on jonkinlaista vaikeasti määriteltävää toivoa, joka herättää Sven Kolmarissa halun tutustua Anna Steniin paremmin, vaikka tämä herättää hänessäkin lähinnä kauhua.

Anna Sten oli nimittäin pelkkää häpeää. Hän oli pelkkä haava. Anna Stenissä ei ollut mitään tartunnalta säästynyttä, jota olisi toivonut voivansa suojella. Anna Stenin toivokin oli haavoittunutta toivoa, elämäntahtoa joka tuomitsi itsensä ja oli siksi niin noloa. Anna Sten herätti Sven Kolmarissa vain kauhua.

Karvaaseen juomaan on esipuheen kirjoittanut Tuomisen tytär Tuva Korsström, joka määrittelee Tuomisen "eetikkokirjailijaksi". Tämä kuvaa osuvasti Tuomisen kirjailijanlaatua myös Anna Stenin tarinan kohdalla.

Tuominen tarkastelee Anna Stenissä kärsimystä ja sen ulottuvuuksia ja näkee ihmiselämän Schopenhauerin tapaan tarkoituksettomana ja ilottomana. Tämä on kuitenkin näkemys, jonka Tuominen novellinsa loppuosassa Sven Kolmarin avustuksella haastaa nostamalla tämän havaintojen kautta esiin jokaisen ihmiselämän ainutkertaisuuden. Sven Kolmar, joka on ollut valmis lopettamaan Anna Stenin turhana pitämänsä elämän kokee tämän luona vieraillessaan epifanian, joka saa hänet näkemään, että jokainen ihminen on kiistämättömän ainutlaatuinen.

Ihmeellistähän jokaisessa elävässä olennossa, jokaisessa ihmisessä erikseen, oli juuri se, että ihminen oli rajaton, ääretön ja loputon.

Anna Sten kasvaa eettiseksi tutkielmaksi ihmisestä ja hänen merkityksestään sekä paikastaan maailman osana. Tuomisen henkilökohtainen vereslihaisuus on novellissa vahvana läsnä ja novellin lopun humanismi antaa minulle lukijana sen toivon, jota olen Anna Steniä lukiessani kipeästi kaivannut. Jotta asiat eivät olisi yksinkertaisia, kuten ne eivät todellisuudessakaan ole, Sven Kolmar kuolee heti ihmisen ainutlaatuisuuden tajuttuaan. Miksi näin tapahtuu jää epäselväksi, sillä kertoja toteaa, että edes hän ei tiedä Sven Kolmarin kuoleman syytä. Sven Kolmar jää raitovaunun alle. Ehkä hän hyppää sen eteen tahallaan tai ehkä kyseessä on silkka onnettomuus. Kertojan tietämättömyys vahvistaa näkemystä, että kaikkeen tietoon ihmisellä ei kuulukaan olla pääsyä.

Sven Kolmarin vierailusta tulee käännekohta Anna Stenin elämässä ja hänen kokemansa eristyneisyyden tunteet, jos eivät suorastaan poistu ainakin huomattavasti muuttavat muotoaan tämän jälkeen. Tuominen vaikuttaisi näin vihjaavan, että vaikka ihminen ei voi itse pelastaa itseään, toisella ihmisellä on mahdollisuus heittää hänelle pelastusrengas. Sen avulla uimataidoton ei välttämättä ui pitkälle, kuten Anna Stenin kuolema novellin lopussa todistaa, mutta se voi kuitenkaan antaa hänelle mahdollisuuden olla edes hetkellisesti vapaa eristäytyneisyydestä ja - Tuomisen omin sanoin - "löytää tien, joka johtaa takaisin ihmisen luo."



Mirjam Tuominen: Anna Sten (novelli)
Ruotsinkielinen alkuteos: Murar (1939)

Teoksessa Karvas juoma - Valikoima teoksista (1991)
Suomentanut Harry Forsblom
Toimittanut Tuva Korsström
Kustantaja: WSOY



*:llä merkityt sitaatit Liisi Huhtalan artikkelista "Vain rovion tähden noita on olemassa" - Mirjam Tuominen, teoksessa Maria-Liisa Nevala (toim.) Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja, Otava 1989


BAR Finland -sarjaan pääset tutustumaan tästä