sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme


Natalia Ginzburg (1916-1991) lyö radikaalin iskun heti teoksensa Kieli jota puhuimme esipuheen ensimmäisellä lauseella: 

"Tässä kirjassa esiintyvät paikat, seikat ja henkilöt ovat todellisia." Ja jatkaa: "En ole keksinyt niistä yhtäkään."

Se siitä fiktion suojaverhosta, jota monet kirjailijat käyttävät pako- ja piilopaikkana.


Ginzburg kertoo, että aina kun hän huomaa, että hänen tekstiinsä on "kirjailijan tottumuksesta" tullut mukaan fiktiivisiä elementtejä, hän tuntee "pakottavaa tarvetta" tuhota ne.  Lukijalle Ginzburgin ohje kuitenkin on, että hänen teostaan tulisi lukea nimenomaan romaanina. 

Hieman oikoen edellisen voisi tiivistää niin, että koska ihmisen muisti on sekä hatara että valikoiva ja täynnä aukkoja muuttuu todellisten tapahtumien kuvaus väkisinkin fiktiiviseksi - myös silloin, kun tekijä pyrkii kaikin keinoin fiktiosta eroon.


Esipuhetta lukiessani ymmärrän, miksi Rachel Cusk on niin kiinnostunut Ginzburgin teoksista. Näitä kahta kirjailijaa näyttäisi yhdistävän sama penseys fiktiota kohtaan ja tunne sen riittämättömyydestä. Ginzburgin esseekokoelmaan The Little Virtues kirjoittamassaan esipuheessa Cusk nostaa esiin, miten Ginzburgin tapa erottaa toisistaan tarinankerronnan ja itsen konseptit mahdollistaa todellisuuden representaation sille uskollisimmalla tavalla. Cusk jatkaa, että sen sijaan, että Ginzburg pyrkisi kuvamaan, mitä jollekin henkilölle tapahtui, hän keskittyy siihen, mitä tapahtui.

Edellä mainittu ero saattaa vaikuttaa ensiajatuksena mitättömältä, mutta osoittautuu lähemmässä tarkastelussa varsin olennaiseksi ja tulee esiin myös teoksessa Kieli jota puhuimme. Esimerkkinä tästä on vaikkapa se, että Ginzburg mainitsee ensimmäisen aviomiehensä Leone Ginzburgin kuoleman pelkästään ohimennen, mutta ei kuvaa sanallakaan niitä tunteita, joita asia hänessä herätti.


Kieli jota puhuimme kertoo Ginzburgin perheen tarinan. Teoksen henkilökavalkadi on laaja ja monet Ginzburgin perhetuttavista olivat paitsi tunnettuja, myös yhteiskunnallisesti merkittävissä asemissa. Ginzburgin läheisiin ystäviin lukeutui mm. kirjailija Cesare Pavese ja hänen veljensä oli naimisissa (joskin lyhyesti) taidemaalari Amedeo Modiglianon tyttären kanssa. Ginzburgien kotona myös piiloteltiin Mussolinin fasistihallinnon jahtaamia poliitikkoja.

Henkilökohtaisen perhetarinan lisäksi Kieli jota puhuimme on myös kulttuurihistoriallinen muistelma romaanimuodossa. 

Ginzburgin isä Giuseppe Levi oli juutalainen tiedemies ja juutalaisten kohtelu ja vaino on yksi teoksen keskeisistä taustatekijöistä. Giuseppe Levi vaikuttaa olevan jatkuvasti sotajalalla vähän kaiken ja kaikkien kanssa ja hänellä on tapana mennä liiallisuuksiin, joka ilmenee myös hänen vaatimuksenaan, että perheen on osallistuttava joka kesäisille vaellusretkille vuoristossa.  


Kielen merkitys on teoksessa keskeinen. Se tulee esiin kahden eri päälinjan kautta. Toisaalta on kyse perheyhteyttä ylläpitävistä sanonnoista, toisaalta teoksen henkilöiden (erityisesti Ginzburgin vanhempien) puhetavan kautta välittyvistä kannanotoista.

Ginzburgin kuvatessa sanontoja, joita hänen lapsuuden perheessään käytettiin hän kiinnittää huomiota myös siihen, miten nämä sanonnat vielä hänen ja hänen sisarustensa kasvettua aikuisiksi toimivat "apuvälineenä", jonka avulla sisarukset tunnistivat toisensa missä tahansa. Sanonnat ovat perheliimaa.

Tämä havainto on äärimmäisen kiinnostava ja tuo mieleeni mummoni sanonnat, joita itse käyttäessäni "teleporttaudun" oitis takaisin lapsuuteni ja mummolaan. Kun jokin epäonnistui tai meni muuten pieleen ja aiheutti harmitusta, mummollani oli tapana sanoa "kaatuu niitä valtamerilaivojakin". Lapsena en tietenkään osannut nähdä asiaa niin, että kyse oli mittasuhteista. Koetun pettymyksen asettamisesta isompiin kehyksiin.

Kun joku esine ei sinnikkäistä etsinnöistä huolimatta löytynyt, mummoni lohdutti, että "löytyi se Silvon patakin vaikka Turun tielle hukkui." Kun taas joku esine, vaate tai vastaava oli erityisen hieno mummoni tapasi sanoa, että "tällaista ei ole kuin yhdellä muijalla Pietarissa". On kiinnostavaa pohtia, miten nämä sanonnat ovat saaneet alkunsa. Kuka mahtoikaan alunperin olla Silvo, joka hukkasi patansa? Mitä kertoo Suomen ja Venäjän välisistä suhteista se, että juuri Pietarissa asui muija, jolla oli erityisen hienoja juttuja. "Pietarin muija" -sanonta on edelleen aktiivisesti käytössä perheessäni.

Sanonnat eivät ole pelkästään sanontoja, vaan ne antavat voimaa ja lohduttavat. Minulle mummoni sanonnoista tärkein on ollut muistutus siitä, että selviän kyllä, koska minussa on Mooseksen verta. Mooses oli yksi sukuni esi-isistä 1800-luvun alkupuolelta ja joka kerta, kun otan hänet oppaakseni otan mukaani myös sukuni voiman.


Kieli jota puhuimme sisältää paikoin hyvin dialogivoittoista kerrontaa. Ginzburgin vanhemmat ovat kovia kiistelemään keskenään ja sen lisäksi he arvostelevat muita ihmisiä vähemmän kauniita ilmaisuja käyttäen. 

Minä en oikein pidä siitä Ildasta. Hän ei ole kovin kaunis. Hän on liian pitkä! En pidä pitkistä naisista.

[...]

Hän on kyllä pieni, mutta suloinen! äiti vastasi: - Hänen jalkansa tosin ovat hiukan liian pienet. En pidä pienistä jaloista.


Tektistä otetut sitaatit eivät tee oikeutta dialogin herkullisuudelle.  Toisin kuin voisi sanottujen sanojen perusteella kuvitella, lopputulos ei ole niinkään tuomitseva ja ilkeä, vaan pikemminkin koominen. Muita arvostellessaan Ginzburgin vanhemmat tulevat luoneeksi kielellisesti kuplivan universumin, jonka sisällä perhe ikään kuin tiivistyy kilveksi muuta maailmaa ja sen uhkia vastaan.  

Dialogi tuo myös suomennokseen mukaan vahvan annoksen italiankieltä, jota voidaan pitää todisteena suomennoksen onnistuneisuudesta.


Ginzburgin teoksessa räiskyy italialainen perhe ja kuohuu ajan (noin 1920-1960 -lukujen) poliittiset ilmiöt. Paljon melua, paljon rakkautta. 

On hienoa, että tämä Ginzburgin pääteoksena pidetty romaani, joka ilmestymisvuonnaan 1963 palkittiin Italian Finlandia-palkinnolla eli Premio Stregalla on vihdoin saatu myös suomeksi. Joskus hyvää joutuu odottamaan pitkään. Jopa vuosikymmeniä.



Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme

254 sivua

Lessico famigliare (1963)
Suomentanut Elina Melander

Aula & Co. (2021)



sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Tibor Noé Kiss: Inkognito


Haluaisin vain muuttua näkymättömäksi, sulautua tuntemattomiin ilman että minun tarvitsee kohdata heidän katseitaan ja heidän kasvoilleen kirjoitettuja kysymyksiä.


Inkognito on unkarilaisen transnaisen, teoksen tekijän Tibor Noé Kissin, tarina. En voi olla miettimättä, että sen taantumuksen keskellä, mihin Unkari on vajonnut Kissin kirjaa tuskin enää julkaistaisiin. Onneksi vielä vuonna 2010 asiat olivat Unkarissa paremmin ja Inkognito pääsi painokoneista läpi.

Inkognito on jo aiheensa puolesta niin tärkeä, että sillä olisi paikkansa olla olemassa riippumatta ensi sijaisesti kaunokirjallisista ansioista. Heti alkuun onkin hyvä kuitenkin todeta, että Kissin teos on myös hyvää kirjallisuutta.


Tibor ei ole vain Tibor. Hän on myös Noémi. Hän on Tibor/Noémi ja Inkognito kertoo hänen elämästään ruumiissa, joka antaa tilaa vain Tiborille.


Tiborin/Noémin kotitausta on rikkinäinen ja epävakaa. Isä on arvaamaton ja väkivaltainen, saa juoppohulluuskohtauksia. Äiti on usein hänen tulilinjallaan ja joutuu välillä hoitoon psykiatriseen sairaalaan. 

Tiboria/Noémia kannatteli jalkapallo ja unelma siitä, että jonain päivänä hänestä tuli maineikas pelaaja. Kun hän voitti runokilpailun jalkapallo jäi, mutta hän valehteli pitkään isälleen pelaavansa vielä, koska ei uskaltanut kertoa lopettaneensa jalkapallon pelaamista.

On muotti. Tibor/Noémi ei sovi siihen. Hän valuu yli reunojen. Valuu kohti Taneli Viljasen kuvaamaa usvaa, kohti varjoja. *


Inkognito on äänekäs kirja. Patterit paukkuvat, jääkaapit päästelevät ääniä, korot kopisevat. Tuuli ulvoo pyörteinä kaikista ilmansuunnista yhtä aikaa.

Kirjan äänimaailma tuottaa hermostuneen oloista kerrontaa, joka peilaa Tiborin/Noémin sisäisen elämän ahdistusta ja levottomuutta. 

Raksahtelee. Naksahtelee. Kolisee. Paukkuu.


Pidän tämän kirjan usein lyhyistä, hengästyneen oloisesti nakuttavista lauseista. Pidän tekstin huohotuksesta, rytmin armottomuudesta.  Pidän toistuvista lauseista, niiden paalutuksesta.

Nopeita havaintoja ympäristöstä ja omasta paikattomuudesta. 

Epätoivoa. Kurkottelua kohti.

 

Inkognito synnyttää vaikutelman, että kertojan identiteetti on pilkottu paloiksi kirjan sivuille. Vähän siellä, vähän tuolla. Miten koota palaset yhteen?  


Tuntui kuin sydämeni löisi yhä nopeammin, saattaisi vaikka poksahtaa. Kuin räjähtäisin ja ruumiinosani putoilisivat ympäri huonetta. Kuin sydämeni mätkähtäisi seinään ja jatkaisi sykkimistään pudottuaan kirjoituspöydälle. Kuin aivoni roiskahtaisivat ikkunaa vasten ja valuisivat hitaasti, tahmean vanan jälkeensä jättäen ikkunalaudalle lepäämään. Kuin vereni leviäisi pitkin lattiaa ja tihkuisi parketin saumoista tiiliskiville.

 

Tupakkaa, sadetta, tuulta. Ajan kulumisen kuvauksia: viisareita, tunteja, sekunteja. Toistuvia äänimaailmoja, jotka luovat tiukan ja mukaansa tempaavan rytmin.


[e]hkä salsaa, ehkä jazzia, ehkä chansoneita, kaukaisia pianojuoksutuksia, radiovastaanottimen kohinaa ja särinää, meren pauhua

 

Kehodysforiaa, kysymyksiä, lääkärikäyntejä, itsetarkkailua. Olenko mies? Olenko nainen?  Kuka elämääni elää? 


Olen edelleen elossa mutten tiedä kenen elämä tämä on.


Lukiessani tunnen valtavaa halua suojella Noémia. Kadulla hän on saalis, jota muut piinaavat tuomiokatseillaan.

Haluan ajaa pois kaikki pahat ihmiset, jotka tuijottavat häntä halveksuen ja naureskelevat. Miten kellään, jota asia ei vähimmässäkään määrin koske, voi olla mitään sitä vastaan, että Noémi alkaisi elää elämäänsä itsenään? Eikö päinvastoin meidän kaikkien tulisi ottaa Noémista mallia siinä suhteessa, että pyrkisimme elämään itsellemme uskollista elämää?


Tibor yrittää tappaa Noémin. Hän kokee, että hänen on pakko valita jompi kumpi. Olla Tibor tai olla Noémi. Tibor on todellisuutta, Noémi utopiaa. 


En voisi koskaan olla nainen, voisin olla korkeintaan naiseksi muuttunut mies.

ja myöhemmin

Olen nainen miehen ruumiissa. Haluaisin jatkaa elämääni naisena. Haluaisin naisen, itseni. Aamun, jona herään naisena. Haluan olla nainen, en naiseksi leikattu mies.


Ruumis on Tiborin vihollinen. Este ja tulevaisuuden kieltäjä, sen mahdottomaksi tekevä.  Ruumis on olemassaolon ehto, on mahdotonta olla olemassa osana maailmaa ilman ruumista. Ympäröivä yhteiskunta asettaa ruumiille vaatimuksensa, määrää ja käskee. Luo normistoa, joka määrittää, minkälaiset ruumiit hyväksytään. Tiborin kohdalla ruumis kääntyy itseään vastaan, muuttuu viholliseksi itselleen.


Ruumiini panee minut käsirautoihin, rusentaa kokoon, en pääse vapaaksi. Rimpuilen, tukehdun, haukon henkeä. [...] Pikseleitä ja ruudukkoa, hämäriä tilannekuvia, kädenlämpöisyyttä. Ruumiini määrää, se antaa minun vielä nähdä ja hengittää. 


Ruumis on risteyskohta, jossa havaittu ja koettu sekä ihmisen itsensä että hänen ympäristönsä kulttuuristen kerrostumien ruumiille antamat merkitykset kohtaavat. 

Ruumis, joka vangitsee Tiborin antaa hänen nähdä, että toisinkin voisi olla. Tämä ei kuitenkaan kerro niinkään toivosta kuin ruumiin rankaisevasta luonteesta. Ruumis on tehty kaltereista, joiden välistä näkyy mahdollisuuksien maailma, joka on saavuttamattomissa. Näitä kaltereita Inkognito vääntää ja niin tehdessään pyrkii luomaan Noémille tilaa. 




Tibor Noé Kiss: Inkognito
157 sivua

Suomentanut Saarni Laitinen

Kansi: Apila Pepita

S&S (2021)



Kustantajalle kiitos kirjasta!


*Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa. Essee sukupuolesta. Poesia 2020. 

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Kuka saa kehua Kosmoksen kirjoja? Esimerkkinä V.S. Luoma-ahon delete


On se hetki, kun voisin valita olla hiljaa. Se olisi ehdottomasti järkevää.

En kuitenkaan pysty vaikenemaan, sillä olen kiusausten suhteen kuin Oscar Wilde. Voin vastustaa kaikkea paitsi juuri kiusauksia. 

Kaikki alkoi siitä kun mä lopputilin sain (ole hiljaa Irwin)  törmäsin twitterissä Kosmoksen Mikko Aarnen twiittiin:

Aarne kirjoittaa:

"Kriitikon taidot tavallaan mitataankin vasta kun taideluoma ei osu juuri hänen makuunsa." ja jatkaa toisessa twiitissä:

"Mutta jos kriitikko sanokaamme vaikka eläkeiän kynnyksellä kehuu "nuorisolaisten" internetromaania vaikka kaikesta näkee että hän ei ymmärtänyt siitä mitään, juttu on pikemminkin kiusallinen kaikille osapuolille."

Haluaisin uskoa, että Aarne ei tarkoita olla ilkeä. 

Kaikkein helpointa olisi ohittaa Aarnen twiitit olankohautuksella. En kuitenkaan kykene tekemään niin. Syitä on useita, joista yksikään ei ole varsinaisesti henkilökohtainen, koska nyt puhutaan nimenomaan kriitikoista, ei kirjabloggareista. 

Minulle Aarnen jälkimmäinen twiitti näyttäytyy ylimielisenä, vaikka se ei välttämättä sitä ole. Huomaan olevani loukkaantunut "eläkeiän kynnyksellä" olevien kriitikoiden puolesta. 

On tottakai niin, että ihmisen ikä on yksi vastaanoton konteksti, joka voi vaikuttaa hänen tapaansa lukea ja tulkita kirjallisuutta. Sen sijaan, että asia olisi kiusallinen, se voi olla myös rikkaus. 

Koen ihan aidosti kiinnostavaksi lukea eri ikäisten ja eri taustoja omaavien ihmisten tekstejä kirjallisuudesta. Toki on hyvä muistaa, että on myös niitä, jotka eivät kirjoita ensisijaisesti ikänsä kautta.

Aarnen twiitti jättää epäselväksi, onko vähemmän kiusallista, kun joku nuorempi ihminen kehuu romaania väärin. 



Väärin luettu, väärin tulkittu, väärin sitä tota ja tätä. 

Väärin kehuttu on sinänsä uusi raikas tuomiolauselma muun kriitikoiden (ja lisään tähän suluissa myös kirjabloggarit, vaikka ei pitäisi) väärin tekemisen jatkoksi. 

Ehdotan, että yli-ikäisten kriitikoiden - ja menköön samaan sakkiin myös kirjabloggarit ja pistetään päälle vielä lukijat ylipäätään - ja Kosmoksen kirjojen kohtaamisten aiheuttamiin ongelmiin tartutaan nyt heti. Ei seurata tilannetta veitsen terällä, eikä kuunnella herkällä korvalla, eikä perusteta työryhmää, joka pohtii asiaa ensi viikolla.

Tartutaan helppoon ratkaisuun. Laitetaan Kosmoksen kirjojen kansiin varoitus: tästä kirjasta kirjoittamista ei suositella yli x-vuotiaille. Lukemista ei voitane kieltää, sillä vielä toistaiseksi lienee vallalla lukemisen vapaus.

Mikä luku olisi paras x:n paikalle? Ei yli 30-vuotiaille saattaisi olla hippusen liian rajoittava, koska flow:ssa uitettu hipsterikansakin vanhenee kovaa vauhtia, joten ehdotan: ei yli 40-vuotiaille. Missään nimessä ei yli 50-vuotiaille ja yli 60-vuotiaille voisi jo määrätä sakkoa siitä, että he kehuvat Kosmoksen kirjoja väärin.


Ei ole mitään kummallista tai tuomittavaa siinä, jos kustantamo haluaa profiloitua vain tietyn ikäisten lukijoiden kustantamoksi. Pelisäännöt on kuitenkin hyvä olla selvät. "Vien leluni leikistä pois", kirjoitti Pentti Saarikoski ja koen hänen neuvonsa hyväksi.

Toki ei ole mielekästä luoda jatkuvasti lisää vastakkainasetteluja. Esimerkiksi jakolinja kosmoksen kirjojen oikein kehujat vs. kosmoksen kirjojen väärin kehujat on melko tympeä vastakkainasettelu, joka pidemmän päälle tuskin palvelee edes tämän jaon jumaliksi kohottamia.


Kauheinta on vanheneminen. Se on meillä kaikilla edessä. 

Mitä vanhemmaksi tulee sitä paremmin ymmärtää, että myös vanhemmat ihmiset ovat - yllärii !!! - ihmisiä.

Vanhemmat ihmiset saattavat olla myös harvinaisen immuuneja sille, mitä heidän sallitaan tehdä ja mitä ei. Sellaista se ikä teettää. Itse olen unelmoinut jo vuosia siitä, miten vanhuksena käyttäydyn holtittomasti ja saan kaiken anteeksi ikäni vuoksi. Kuka voisi olla herttaiselle mummulle vihainen? 

"Se päivä ei oo vielä tänään" ja nyt olen tilanteessa, jossa haluaisin kirjoittaa V.S. Luoma-ahon kirjasta delete. Keski-ikäisenä lähiömutsina kuulun joukkoon, jolle tätä kirjaa ei varsinaisesti ole tarkoitettu ja sen vuoksi on varmuuden vuoksi parasta jättää heti alkuunsa sen kehuminen, vaikka siihen aihetta olisikin.  


Olisin mielelläni jättänyt koko tämän tekstin kirjoittamatta, mutta en ole löytänyt muuta tapaa päästä yli niistä epämukavuuden tunteista, joita Aarnen twiitit herättivät.


Tässä kohtaa en voi olla miettimättä Hannah Gadsbyn Nanettea. 

Se, minkä oli joskus tarkoitus olla hauskaa ei ole sitä enää. Päinvastoin, se on kuolemanvakavaa. Se on kipua siitä, kun huomaa oman representaationsa ulvovan lattialla ja tämän tekstin kirjoittamista jatkaa alaston tyyppi.


Itkettää. Itken vähän.

Miksi edes yritän?  


Tässä vaiheessa onkin hyvä huomauttaa, että jos haluatte lukea Mikko Aarnen hyväksymän kritiikin deletestä niin sellainen löytyy HS:n sivuilta. Kirjoittajana on fanittamani Maaria Ylikangas. 


Koska tämän tekstin piti alunperin kertoa deletestä niin lopuksi pari huomiota Luoma-ahon kirjasta.


Tutustuin deleteen kolmea eri kanavaa pitkin. Aloitin sen äänikirjana kävellessäni Ruttopuiston poikki. Aika nopeasti alkoi tuntua siltä, että formaatti on väärä. Koska en kuitenkaan ollut varannut deleteä kirjastosta jatkoin sen lukemista puhelimeni näytöltä (edellisestä lauseesta poistettu mukahauska kommentti siitä, että luin sitä sentään iPhonen enkä Samsungin näytöltä)

Vaan mitä teki universumi? Päätti tuoda yhteen deleten ja minut ja laittoi sen tyrkylle kotikirjastoni bestseller-telineeseen. Alkoi kolmas matka deleten kanssa.

deleten alku oli hämmentävä, sillä jouduin jatkuvasti muistuttamaan itseäni siitä, että en ole lukemassa Harry Salmenniemeä vaan V.S. Luoma-ahoa. En tarkoita, että Luoma-aho matkisi Salmenniemeä, mutta joku hyvä läheinen sävy Salmenniemen tekstin kanssa erityisesti deleten alussa hallitsi.

deleten novelleissa liikutaan Tinderistä muotisuunnittelijoiden nimisiin lehmiin ja toksisesta luokkakokouksesta Prisman hyllyjen väliin.

Kun kirjoitan, kuten edellä, sanon jotain. Teen valinnan, ehkä väärän sellaisen. Jätän ulkopuolelle kenties olennaisempaa. 


Miksi pitäisi elää, jos ja kun olemattomuus on sekä helpompaa että ekologisempaa aivan kaikilla mittareilla?


deleten novellit ovat monilajisia, aiheiltaan ja ulkomuodoltaan kokeelliseen kallellaan. Niiden yhteiseksi tyylilajiksi hahmottuu minulle kauhu. Sellainen kauhu, jota on esim. Edward Hopperin tauluissa. Hiljainen, luonnoton kauhu, joka saa epäilemään ja pelkäämään kaikkea. 



En tätä tekstiä aloittaessani olisi osannut aavistaa, että tässä käy näin. Että sattuu näin paljon. Että delete tuskin pääsee tekstissäni ääneen. 

Tämä nyt meni näin ja se on rehellisintä, mihin pystyn. Kerään leluni.



V.S. Luoma-aho: delete

Kosmos

sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

"Free labour with a pussy" - Mieko Kawakami: Breasts and Eggs


Jos yhtään seuraa internetsin kirjallisuussivuja ei ole voinut välttyä kehuilta japanilaisen Mieko Kawakamin romaanista Breasts and Eggs

Jonottelin kirjaa jonkun aikaa Helmetistä, mutta malttamattomuuksissani päädyin ostamaan sen. Kannattiko? Enimmäkseen ja kokonaisuudessaan kyllä, mutta en käyttäisi ilmaisua "breathtaking", kuten Haruki Murakami kirjan kannessa. 

Kawakami joka tapauksessa nostaa romaanissaan esiin erittäin kiinnostavia naisen ruumiillisuuteen liittyviä kysymyksiä ja teos sisältää niin monia hienoja pohdintoja naisen roolista japanilaisessa yhteiskunnassa sekä naisille asetetuista vaatimuksista, että niiden vuoksi olen valmis antamaan muutamat heikkoudet anteeksi.


Breasts and Eggsin päähenkilö on Natsuko, joka on kirjoittanut yhden romaanin ja taistelee toisen kirjansa kirjoittamisen kanssa. 

Teoksen alussa kerrotaan, miten Natsukon sisko Makiko ja hänen tyttärensä Midoriko tulevat Tokiossa asuvan Natsukon luokse pariksi päiväksi. Vierailun perimmäinen tarkoitus on Makikon tutustumiskäynti klinikalla, jossa tehdään rintojen korjausleikkauksia.  Rintojen koon ja onnellisuuden välille kirjoittautuu hänen kohdallaan suora korrelaatio. 

Oman panoksensa teoksen alkuosan kerrontaan tuo teini-ikäinen Midoriko, joka on lopettanut puhumisen äidilleen ja kamppailee naiseksi kasvamiseen liittyvien kysymysten kanssa. Midorikoa mietityttävät erityisesti kuukautiset, jotka edustavat hänelle vielä toistaiseksi suurta tuntematonta. Vaikka monien hänen ikätoveriensa kuukautiset ovat jo alkaneet myös he ovat tietämättömiä monista perusasioista, kuten vaikkapa siitä, miten päin terveysside housuihin asetetaan. Midorikon kotona kuukautisista ei ole puhuttu ja hän itse ei ole koskaan edes nähnyt terveyssidettä. 


Breasts and Eggs alkaa kiinnostavasti, mutta sisältää edetessään pitkähköjä jaksoja, joissa kerronta ei oikein kulje. Kawakamin romaania pidemmälle lukiessani panen merkille, että tahmeita kohtia ovat etupäässä ne, joissa keskitytään Natsukon elämäään ja ajatuksiin ilman muiden ihmisten läsnäoloa. Teos alkaa liikahdella heti, kun Natsuko tapaa ihmisiä ja käy heidän kanssaan keskustelua.

Ongelmallista on myös, että teoksen alussa esiin tuotujen asioiden käsittely jää ikään kuin kesken ja tämän seurauksena ne vaikuttavat kokonaisuuden kannalta hieman irrallisilta. Tämä koskee niin Makikon suunnittelemaa rintojensuurennusoperaatiota kuin Midorikon päiväkirjamerkintöjä. 

Alunperin Kawakami kirjoitti Breasts and Eggsin pienoisromaaniksi, jonka hän on myöhemmin laajentanut täysimittaiseksi romaaniksi. Tämä selittänee teoksen eri osien välisen osittaisen niveltymättömyyden sulavaksi kokonaisuudeksi.


*

Teoksen loppupuolta hallitsee Natsukon paini sen suhteen, että pitäisikö hänen yksineläjänä hankkia lapsi adoptoimalla vai ei. Tätä teemaa Kawakami käsittelee monipuolisesti ja ääneen pääsee niin puheenvuorot lapsen adoptoimisen puolesta kuin sitä vastaankin. Eettiset kysymykset, joita Natsuko kohtaa adoptioon liittyen on kuvattu tarkasti ja ne suorastaan huutavat lukijaa osallistumaan keskusteluun asian tiimoilta.

Pohjimmiltaan kyse on naiseuden tekemisestä oikein ja niistä paineista, joita kulttuurisesti määritelty "oikea naiseus" naisille yksilöinä asettaa. Mitä naiseus oikeastaan edes on? 


[s]ometimes I have to ask myself: Am I really a woman? Like I said, I have a body of  a woman, I know that. But do I have the mind of a woman? Do I feel like a woman? I can't say either way with any confidence. I mean, what does feeling like a woman actually entail?

 

Kawakamin romaanissa oletetaan, että on olemassa erityinen naisille tyypillinen mieli ja tuntemisen tapa, jota pidän ongelmallisena, koska se perustuu sukupuolten väliselle stereotyyppiselle binäärijaolle ja sen toistamiselle.

Romaanissa kuvattujen naisten hätä on kuitenkin todellinen. Japanilaisen yhteiskunnan näkökulmasta tärkeintä on, että asiat näyttävät tietynlaisilta. Tämä koskee eritoten avioliiton esittämistä onnellisuuden tyyssijana.  On vaiettava niistä puolista, jotka haastavat avioliiton onnellisuuden.

Kawakami kuvaa miehet ymmärtämättöminä ja empatiakyvyttöminä. Kun Natsukon ystävä Rie kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, hänen miehensä vastaus on: "Every woman does it. Get over it." Niinpä Rie suunnitteleekin, että jos hänen miehensä sairastuu kuolemanvakavasti hän toteaa tälle: "Dying is totally natural. Get over it."

Kawakami nostaa painekattilan kantta ja ilmoille sihahtaa naisten padotut tunteet ja turhautuneisuus. Naisen tehtävä avioliitossa on olla palvelija, "free labour with a pussy", kuten Rie asian tiivistää. Naisten ja miesten välillä on Breasts and Eggsissä ylittämätön kuilu. Toinen Natsukon ystävistä, Rika, tiivistää


[a] man can never understand what really matters to a woman. Ever. When you say this sort of thing, people are quick to call you narrow-minded, or say you've never known true love or whatever. They say you can't lump all men together like that, but sadly it's just the truth.


Koen häiritseväksi vahvan naiset vs. miehet -ajattelun Kawakamin teoksessa.  On kuitenkin otettava huomioon, että teoksen vastaanottoa kohdallani vaikeuttaa se, että en tunne japanilaista keskustelua sukupuolirooleista. Uskoisin, että Breasts and Eggs on radikaalimpi ja rohkeampi kannanotto kuin miltä se länsimaalaisen silmin näyttää. Ehkä teosta voisi lukea myös niin, että sukupuolten stereotyypittämisen kautta Kawakami haluaa kiinnittää huomiota siihen, miten syvältä nais-mies -ajattelu on. Minulle tämä lukutapa ei kuitenkaan tarjoutunut luontevana vaihtoehtona.

Breasts and Eggs laajenee myös romaaniksi sisaruudesta, jolle on lapsena luotu niin vahva pohja, että se kestää aikuisuuden ajoittaiset välirikotkin. Natsukon kautta Kawakami nostaa esiin myös naisen psyykkisistä syistä johtuvan kyvyttömyyden harrastaa seksiä sekä naisten tukalan taloudellisen tilanteen. Esiin tuodaan myös pohdintaa siitä, voiko kirjoittavalla naisella ylipäätään olla lapsia. Natsukon kustannustoimittaja on asian suhteen varsin pessimistinen.


Kawakami lähestyy romaanissaan naisen asemaa ja ruumiillisuutta tarkasti ja monesta eri näkökulmasta. Hän kuvaa yksilöä omien intressiensä ja yhteiskunnan intressien välisessä ristipaineessa. Keskeinen tämän romaanin esittämä kysymys on: mistä yksilö voi tietää, mitä hän itse haluaa ja mitä taas yhteiskunta on ehdollistanut hänet haluamaan. 

Kawakami onnistuu myös luomaan romaanilleen lopun, joka on sekä yllättävä että onnistut ja samalla hämmentäväkin.




Mieko Kawakami: Breasts and Eggs

430 sivua

Japaninkielinen alkuteos: Natsumonogatari

Japanista englanniksi kääntänyt Sam Bett ja David Boyd

Picador (2020)