torstai 31. toukokuuta 2018

"Elämä on niin monivivahteista" - Jorma Korpela: Tohtori Finckelman - BAR Finland, 27

Jorma Korpelan Tohtori Finckelman (1952) on kirja, jonka olen halunnut jo pitkään lukea. Itse asiassa niin pitkään, että en enää edes muista, miten ja miksi haluni sen lukemiseen syntyi. Kirjan kannessa todetaan, että tämä romaani on "uudistuvan kirjallisuutemme perusteoksia", joka on juuri sen tapainen asia, joka hyvinkin saisi minut innostumaan. Lukuhaluni syntyessä en kuitenkaan ollut edes tämän SKS:n klassikkosarjassa julkaistun version kantta edes nähnyt. Mitä luultavimmin kyse on siitä, että joku arvostamani kirjallisuustyyppi on jossakin sivulauseessa Korpelan romaanin maininnut ja niin se on tallentunut sille muistihyllylleni, jolle kerään kiinnostavia kotimaisia teoksia.

Lähdin lukemaan Tohtori Finckelmania nimenomaan siitä näkökulmasta, että halusin tutkiskella, mikä siinä on uudistavaa suhteessa aiempaan kirjallisuuten. Asian tarkastelua mutkistaa se, että en tunne riittävän hyvin 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenien suomalaista kirjallisuutta, jotta voisin tehdä asiasta pidemmälle meneviä johtopäätöksiä. Tämän vuoksi etenen tässä kirjoituksessa mutun hyvässä huomassa.

Mistä Tohtori Finckelman kertoo? Korpelan romaanissa ei ole varsinaista juonta ja juonen puute onkin keskeinen piirre, joka erottaa tämän teoksen monista aiemmista suomalaisista romaaneista. Teos on kerrottu sen nimettömäksi jäävän päähenkilön minä-kerrontana ja kertoja taas on täysin kuriton. Asiaa tehdään selväksi heti teoksen alussa jo ennen varsinaisen tarinan alkua.

Tulen kertomaan kaiken kaunistelematta, tarkalleen niin kuin todellisuudessa tapahtunut on,  kerronpa jos itseni tunnen monet seikat todellisuutta tarkemminkin vain osoittaakseni, miten rehellinen olen.

Kertojan innokas vakuuttelu omasta rehellisyydestään tekee selväksi, että häneen ei ole luottamista. Epäluotettavaa kertojaa voidaankin pitää romaanin toisena uudistavana piirteenä. Teoksen alussa kertojapäähenkilö on 17-vuotias ja isänsä kuoltua hän on jäänyt orvoksi. Tohtori Finckelmanin alkuosa muistuttaa veijaritarinaa, mutta päähenkilön muuttaessa kaupunkiin opiskelemaan veijarimaisuus kaupungistuu sekin ja sitä myöten käy yhä selvemmäksi, miten oman elämänsä sivussa hän elää.

Päähenkilö on kumman identiteetitön. Hän myötäilee muiden puheenvuoroja kuin hänellä ei olisi omaa tahtoa ollenkaan. Hän on jatkuvasti ikään kuin itsensä vieressä. Yksi tapa lukea Tohtori Finckelmania olisikin tarkastella sitä juuri sivullisuusteeman kautta. Albert Camus'n Sivullinen julkaistiin suomeksi vuonna 1947, joten mahdollisesti Korpela oli tutustunut tähän teokseen. Ainakin heti teoksen ensimmäiseltä sivulta on löydettävissä tutun kuuloisia kaikuja.

Oliko se ehkä eilen? Mutta onhan siitä enemmän ... Ei, ei se eilen ollut. Eilen oli juuri äskettäin ...

Päähenkilö opiskelee "hermolääkäriksi" ja alkaa työskennellä mielisairaalassa. Hänessä on kuitenkin toinenkin puoli, jota hallitsee hänen itse keksimänsä hahmo nimeltä Tohtori Finckelman, jolta teos on lainannut nimensä. Romaanin loppua kohti kaaosta ja hulluutta edustava tohtori Finckelman saa päähenkilön elämässä yhä enemmän valtaa ja hulluudesta kasvaa siemen, joka on istutettava maahan, ja jonka on kuoltava, jotta päähenkilö voisi pelastua ja valita kuoleman sijasta elämän.

Korpelan romaanissa kaikki teoksen henkilöt joutuvat sairaalaan, jossa päähenkilö toimii lääkärinä. Rajat romaanin muiden henkilöiden ja päähenkilön välillä ovat liukuvia ja esipuheen teokseen kirjoittanut Sari Salin on valmis menemään jopa niin pitkälle, että hänen tulkinnassaan kaikki romaanin henkilöt edustavat päähenkilön minän eri puolia. En yhdellä lukemalla ole valmis tekemään ihan näin pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta pohdin sen sijaan onko sairaala Korpelan romaanissa eräänlainen maailman ja todellisuuden metafora - koelaboratorio, jonne kertojapäähenkilö lääkärinä marssittaa romaanin muut henkilöt tehdäkseen heistä tarkkailunsa kohteita ja käyttääkseen rajatonta valtaa heidän ylitseen.

Tohtori Finckelmanin tulkintamahdollisuuksien moninaisuutta lisää se, että tässä romaanissa mikään ei ole pysyvämmin mitenkään. Se, mitä sanotaan, kiistetään hetken päästä tai käännetään vastakohdakseen. Tuntuu kuin kertojapäähenkilö naureskelisi - eikä aina edes niin kovin hyväntahtoisesti - yrityksilleni ottaa hänestä selvää. Tämä tekstin jatkuva liikkeessäolo ja sen itsekyseenalaistus erottaa Korpelan romaanin modernistisista romaaneista  ja liittää sen lähemmäksi postmodernia esitystapaa. Tämä on teoksen kolmas kirjallisuuttamme uudistava piirre.

Tohtori Finckelmanissa puhutaan paljon, mutta sanotaan vähän. Dialogit ovat tässä romaanissa usein hilpeää luettavaa ja kertoja myhäilee fiktiiviseen partaansa small talk -puheille, joihin hän itsekin osallistuu ja joita hän toisinaan suorastaan provosoi. Erityisen avaava on päähenkilökertojan ja maisteri Pomilan välinen keskustelu (sivut 234-246), johon tiivistyy romaanin paikoin absurdistinen henki. Väärinymmärrykset ja yleisemmällä tasolla koko Korpelan romaani tiivistyvät päähenkilökertojan toteamukseen: "Elämä on niin monivivahteista." Voisikin sanoa, että Korpelan romaani on juurikin "monivivahteisen elämän" oppisopimusoppilas. Korpela vaikuttaisi näin vihjaavan, että realistinen kerronta on pelkkä konventio, joka ei perustu todellisuudelle ja sen lainalaisuuksille.

Oikeastaan ainoa asia, joka tässä romaanissa omaa pysyvämpää näkemystä on naisten näkeminen joko enkeleinä tai huorina. Tosin tässäkin asiassa matka toisesta ääripäästä toiseen on hyvin lyhyt ja siirtymä tapahtuu usein jo kahden peräkkäisen lauseen välillä.

Jos joku on sitä mieltä, että klassikot ovat tylsiä ja puuduttavia suosittelen lukemaan Tohtori Finckelmanin. Korpelan kerronta on liukkaasti etenevää sorttia ja tämän teoksen seurassa ei todellakaan käy aika pitkäksi, sillä yllättäviä tilanteita riittää solkenaan ja kaiken lisäksi Korpelan romaani on myös hauska ilman että hauskaan sisältyvää traagista puolta olisi unohdettu.



Jorma Korpela: Tohtori Finckelman (1996/1952)
352 sivua
Kustantaja: SKS (Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita)


BAR-Finland -sarjan aiemmat postaukset (klik)

tiistai 29. toukokuuta 2018

Vain pepun väri on pysyvä - A.Igoni Barrett: Blackass

Nigerialaisen A. Igoni Barrettin Blackass on ovela kirja ja mitä enemmän lukemaansa miettii, sitä ovelammaksi se käy. Kaikennäköiset ajatukset siitä, mitä on afrikkalainen - tarkemmin ottaen nigerialainen - kirjallisuus voi Barrettin teoksen kohdalla suosiolla unohtaa, sillä tämä teos on jotain ihan muuta kuin stereotyyppisesti afrikkalaisiksi mielletyt romaanit.

Blackass rakentuu muodonmuutosmyytin ympärille. Teoksen päähenkilö Furo, tuo oman elämänsä Gregor Samsa, on eräänä aamuna menossa työpaikkahaastatteluun, mutta ennen kuin hän ehtii lähteä kotoaan hänelle selviää hämmästyttävä asia. Hänen ihonsa on yön aikana muuttunut valkoiseksi, silmät vihreiksi ja hiukset punertaviksi. Entisestä mustasta miehestä ei ole jäljellä kuin musta takapuoli.

Barrettin romaani imaisee mukaansa, mutta vahvan alun jälkeen kerronta alkaa junnata paikoillaan. Seuraa suht pitkä jakso, jonka välttämättömyyttä itse romaanin näkökulmasta on vaikea perustella. Puuduttavan jakson keskipaikkeille Barrett on sijoittanut kappaleen nimeltä @_Igoni, jossa tapahtuu kirjailijan nimisen henkilön esiintulo. Suosittelen kirjoittamaan tuon @_Igoni:n twitteriin. Metafiktiivinen kertomus pomppaa muusta tekstimassasta esiin kuin kani taikurin hatusta. Teoksen twitter-keskustelut ovat hupaisaa luettavaa, mutta vielä kiinnostavampaa on, kun teoksen kirjoittajan niminen henkilö alkaa etsiä teoksen päähenkilöä.

Valkoiseksi muututtuaan Furo ei näe muuta mahdollisuutta kuin piileskellä sukulaisiltaan, sillä miten ihmeessä hän voisi selittää heille muodonmuutoksensa. Igoni sen sijaan ei voi hillitä uteliaisuuttaan ja niinpä hän lähtee tapaamaan Furon perhettä.

Barrett käyttää Furon muodonmuutosta hyväksi kuvatessaan, miten eri tavalla Nigeriassa suhtaudutaan mustiin ja valkoisiin. Tämä on tarinan pintataso, joka toki tarjoaa monia kiinnostavia kuvauksia, mutta Blackassin parhaat puolet ovat muualla, kuten juuri edellä kuvatulla metafiktion tasolla. Furon muodonmuutos saa teoksessa kaverin toisesta muodonmuutoksesta, jossa mies huomaa muuttuneensa naiseksi. Vaikka voisi olla houkuttelevaa tarkastella tätä muutosta osana transpolitiikkaa ja julistaa Blackass transromaaniksi ei asia ole ollenkaan niin yksinkertainen.

Ensimmäinen ongelma länsimaisesta näkökulmasta on, että muutos miehestä naiseksi on Barrettin romaanissa nimenomaan muutos, ei korjaus. Tässä yhteydessä on kuitenkin tärkeää muistaa, että Nigeriassa yli 90 % ihmisistä kannattaa perinteistä sukupuolijärjestystä. Homoseksuaalisuus on rikos, josta Pohjois-Nigerian sharia-lakia noudattavissa osissa rangaistus on kuoliaaksi kivittäminen. Nigerian eteläisimmissä osissa tilanne on hieman parempi, mutta niissäkin homoseksuaalisuudesta seuraa vankeusrangaistus, joka voi olla pisimmillään 14 vuotta. Kun nigerialainen oikeuskäytäntö otetaan huomioon on selvää, että sukupuolen korjaus on äärimmäisen tulenarka aihe.

Tulkitsen Blackassia niin, että Barrett haluaa kiinnittää huomiota Nigerian olemattomiin ihmisoikeuksiin LGBT-väestön kohdalla ja tämän vuoksi hän käyttää hyväkseen muodonmuutosmyyttiä, jossa siirtymä miehestä naiseksi rinnastuu muutokseksi mustasta miehestä valkoiseksi mieheksi. Ensin mainittuu muutokseen sisältyy lisäksi aikamoinen yllätys, josta mieleni tekisi kovasti kertoa, mutta josta kuitenkin jätän kertomatta siltä varalta, että joku tämän tekstin lukijoista haluaa lukea Barrettin kirjan. Sen verran voin kuitenkaan paljastaa, että kyse on varsin radikaalista asiasta.

Miehen muuttuminen naiseksi ei saa teoksessa paljoakaan tilaa vaan se on kerrottu enempi taka-alalla, eikä siihen kiinnitetä sen suurempaa huomiota. Itse hämmästyin tästä täysin yllättäen esiin tulevasta sukupuolenmuutoksesta niin, että minun oli palattava teoksen alkuosaan ja tarkistettava, että olinko mahdollisesti lukenut teoksen alun niin huolimattomasti, että minulta oli mennyt jotakin ohi. Siitä ei ollut kyse, vaan Barrett todellakin pudottaa kuin pommin tiedon siitä, että henkilön sukupuoli on muuttunut.

Jos teoksen keskivaiheilla tarina ei oikein tahtonut liikahtaa eteenpäin on teoksen loppuosa tekstiä, jota lukee ahmimalla. A. Igoni Barrett on Nigerian Ovidius. Hän tuo esiin kotimaansa yhteiskunnallisia ongelmia ja hyödyntää taiten myyttistä kuvastoa kertoakseen siitä, mistä ei saa kertoa. Tämän romaanin perusteella hän on myös kirjailija, jonka tekemisiä kannattaa seurata tarkkaan.



A. Igoni Barrett: Blackass (2015)
262 sivua
Kustantaja: Chatto & Windus



sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Haja-ajatuksia 4. Helsinki-Litistä

Osallistuin tänä vuonna neljättä kertaa Helsinki Littiin, joka on vakiinnuttanut paikkansa kirjakevään taianomaisimpana tapahtumana. On siis aika pohtia, mistä Litissä on kysymys tai mistä siinä mahdollisesti tulisi olla kysymys.

Litissä kirjailija kohtaa kirjailijan. Joissakin keskusteluissa puhutaan ulkomaisen vieraan uusimmasta kirjasta, joka on luettavissa myös suomeksi. Toisissa keskusteluissa taas painopiste on kirjoittamiseen liittyvissä pohdinnoissa ja useimmiten on kyse näiden kahden yhdistelmästä. Maagisin keskustelu kautta Litin historian on brittiläisen Sadie Jonesin ja Juha Itkosen kohtaaminen pari vuotta sitten, eikä tämän vuoden Lit-keskusteluista löytynyt sille haastajaa. Miksi sitten juuri tämä keskustelu on niin erityinen? Vastaan omaan kysymykseeni toteamalla, että siksi, että se oli nimenomaan keskustelu, joka muodostui juuri siinä paikassa ja hetkessä ja eteni sen perusteella, mitä toinen keskustelukumppani sanoi.

Tavallisempaa on, että keskustelut muodostuvat haastatteluiksi, joissa suomalainen kirjailija esittää kysymyksiä ja ulkomaalainen kirjailija vastaa niihin. Hyvä "haastattelija" pystyy muokkaamaan kysymyksiään lennossa, mutta kaikki hyvätkään kirjailijat eivät ole hyviä haastattelijoita, kuten tänä vuonna saimme kokea erityisesti Kjell Westön ja Johannes Anyurun välisessä kohtaamisessa. Vaikka olen jo vuosia ollut kiihkeä Westö-fani petyin suuresti hänen tapaansa luotsata keskustelua Anyurun kanssa. Kaiken lisäksi Westö esitti oman tulkintansa, ie. juoniselostuksen, Anyrun romaanista He hukkuvat äitiensä kyyneliin, joka oli vähintäänkin omituista ajatellen erityisesti niitä Lit-vieraita, jotka vielä eivät ole ehtineet kirjaa lukemaan. Koska on varmasti suorastaan valtakunnan rikos sanoa mitään kriittistä Kjell Westöstä mainitsen puolustuksekseni, että tästä kyseisestä keskustelusta puhuin todella monen Litissä olleen kanssa ja me kaikki olimme asiasta samaa mieltä. UGH!

Niin ja mitä tulee Anyuruun hän oli ihana ja - anteeksi - pakko nyt tämäkin sanoa: ihan hemmetin söpökin vielä.

Toiseksi opin, että ihminen, jolla on riittävästi lavakarismaa tekee keskustelusta kuin keskustelusta mielenkiintoisen ja sitä huomaa seuraavansa hartaassa etukenossa. Tässä asiassa erityismaininnan ansaitsevat Jani Toivola ja Koko Hubara, joiden esiintyminen Litissä oli luontevaaa, sympaattista ja kaikin puolin valloittavaa. Toivolalle ja Hubaralle on yhteistä, että he todella kuuntelevat, mitä toinen puhuu ja vievät keskustelua eteenpäin sen perusteella.

Oma lukunsa oli amerikkalainen John Freeman, jonka keskustelukumppanina oli tanskalainen Naja Marie Aidt, jonka teos Carlin kirja kertoo hänen 25-vuotiaan poikansa kuolemasta ja elämästä tämän traagisen tapahtuman jälkeen. Carlin kirja on ollut minulle tämän kevään hurjimpia lukukokemuksia ja hän olikin yksi eniten odottamista Lit-vieraista. Ottaen huomioon Aidtin kirjan äärimmäisen herkän aiheen Freeman uskalsi esittää todella henkilökohtaisia kysymyksiä siitä, miten Aidt on poikansa kuoleman kokenut. Luulen, että todella harvassa ovat kirjailijat, jotka olisivat kyenneet samaan kuin Freeman. Olen myös ikionnellinen siitä, että minulla oli tilaisuus päästä kertomaan Aidtille, kuinka paljon hänen kirjansa on minulle merkinnyt.

Joskus voi käydä niin, että ulkomainen kirjailijavieras on tyyppiä, jonka persoona ja esiintymiskyky jo itsessään takaavat keskustelun onnistumisen. Tästä hyvä esimerkki oli virolainen Ilmar Taska, jonka huumori ja ironia yltivät komeaan kukintoon Sofi Oksasen luotsauksessa.

Minulle henkilökohtaisesti valaisevin keskustelu käytiin argentiinalaisen Samanta Schweblinin ja Hannele Mikaela Taivassalon välillä. Taivassalo halusi keskustella Schweblinin kanssa erityisesti tämän teoksen Distancia de rescate käännösnimistä. Kirjaimelliseti Distancia de rescate tarkoittaa pelastusetäisyyttä. Englanniksi teos on käännetty nimellä Fever dream, suomeksi nimellä Houreuni ja ruotsiksi nimellä Räddningavstånd. Internetin ihmemaa tietää kertoa, että norjaksi käännöksen nimi on Feberdrøm, kun taas tanskaksi se on Redningsaftstand. Schweblinin romaanin käännösten nimissä on siten erotettavissa kaksi linjaa, joista toinen seuraa teoksen alkuperäistä linjaa ja toinen taas on lähtenyt "kuumelinjalle."

Kirjoitin itse Schweblinin romaanista aiemmin tänä vuonna ja Schweblinin ja Taivassalon keskustelua kuunnellessani tajusin, että kirjan suomennoksen nimi vaikutti todella paljon siihen, miten tätä kirjaa luin. Luentani lähtökohtana oli juurikin houreisuus ja kuumeisuus pelastusetäisyyden* sijasta, jolloin koko romaani näyttäytyi varsin toisenlaisena kuin jos olisin lähtenyt lukemaan sitä pelastusetäisyyden näkökulmasta.  Jään siis jälleen kerran miettimään, miten valtavasti käännös voi teokseen vaikuttaa ja että ei ole ollenkaan liioiteltua sanoa, että alkuperäinen teos ja käännösteos ovat eri teoksia.

Kaikki kirjailijat eivät puhu sujuvaa englantia ja tästäkin saatiin Litissä makua. Brasilialaisen Cristóvão Tezzan onneksi häntä haastatellut toimittaja Maria Manner osaa sujuvasti portugalia, joten hän pystyi tarvittaessa tekemään selvennyksiä kirjailijalle tämän äidinkielellä. Italialainen Domenico Starnone sen sijaan ei edes yrittänyt puhua englantia, vaan pysyttäytyi italiankielessä, josta suureksi ilokseni ymmärsin melkoisesti ilmankin tulkkausta. Erityiskiitoksen ansaitsee Starnonen ja Teirin välillä tulkannut Leena Taavitsainen-Petäjä, joka oli hommassaan aivan ilmiömäisen loistava. Jäinkin miettimään, että olisiko sittenkin hyvä, että ainakin osassa keskusteluissa olisi tulkki mukana, sillä varmasti kirjailijalle, jonka englanninkielen taito ei ole kovin vahva olisi huomattava helpotus saada puhua äidinkieltään, jolloin hän myös pystyisi sanomaan ilman kieliestettä asiat juuri niin kuin haluaa.

Yksityiskohtana pitää vielä mainita, että nigerialainen Ayòbámi Adébáyò ei ainoastaan lukenut kirjaansa, vaan myös lauloi kirjaansa sisältyvää laulua. Hänelle pääsin kertomaan, että luin hänen kirjansa jo vuosi sitten, kun se oli Baileys-ehdokkaana. Nauroimme yhdessä sille, että tämä naisten kirjoittamiin teoksiin keskittynyt kirjallisuuspalkinto vaihtaa nimeään vähän väliä. Vaihdoimme myös muutaman sanan toisesta mainiosta nigerialaiskirjailijasta eli Sefi Attasta.

Litin jälkeen olo on haikea, sillä onhan seuraavaa Littiä odotettava taas vuosi. Tänä vuonna kirjailijavalinnat olivat erityisen mielenkiintoisia ja hienoa oli myös se, että mukana oli monia kirjailijoita, jotka eivät ainakaan vielä ole niitä kaikkein yleisesti tunnetuimpia Suomessa. Lit onnistui taas säilyttämään taikansa ja tuttuun tapaan keskustelut ovat katsottavissa Yle Areenasta, josta löytyvät myös aiempien vuosien Lit-keskustelut. Suuntaankin nyt Areenaan katsomaan, mitä puhuivat Morten Strøksnes ja Juha Hurme, sillä aikataulusyistä joudui poistumaan paikalta ennen tätä perjantai-illan päättänyttä keskustelua.





*pelastusetäisyys=se matka, jonka päästä äiti/isä/lastenhoitaja on vielä kykenevä pelastamaan lapsen, jos tämä joutuu vaaratilanteeseen

Kivun nälkä - Essi Tammimaa: Isän kädestä

Tärkein syy, miksi luin Essi Tammimaan romaanin Isän kädestä loppuun on se, että halusin kirjoittaa tästä teoksesta bloggauksen. Jos hieman liioittelisin, voisin sanoa: jumalani, että minä taistelin saadakseni tämän kirjan luetuksi. Tammimaan teksti vastustaa lukemista. Se ei virtaa eikä vie mukanaan, vaan sanat ovat sivuilla kilometritolppia, joihin tuijotin kuumeisin silmin ja odotin niissä olevien lukujen kasvavan, mutta matka tolpalta toiselle oli pitkä, välillä äärettömän tuntuinen.

Etukäteen pelkäsin, että Isän kädestä olisi kirja, jossa käytetään haplahintaiseti hyväksi sadomasokistiteemaa. Voi voi, en olisi voinut olla enempää väärässä. Tamminiemen teos on psykologinen romaani ja kaukana lukijan eroottisesta viettelykertomuksesta.

Isän kädestä kertoo Ruutista ja Luukaksesta. Nimien raamatullisuus saa minut etsimään yhtymäkohtia  samannimisiin raamatun henkilöihin. Historiatietojen mukaan Luukkaan evankeliumin ja apostolien teot kirjoittanut Luukas oli ammatiltaan lääkäri. Romaanin Luukas harjoittaa hänkin eräänlaista yksityistä lääkärintointa pyrkimällä tarjoamaan vaimolleen seksuaalisia parannuskeinoja lapsuuden märkiviin haavoihin. Raamatun evankeliumit kertovat Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta ja symbolisella tasolla Tammimaan romaani tekee saman Ruutille.

Teoksessa on läsnä kolme Ruutia. Opettaja-Ruut, Luukaksen vaimo Ruut ja lapsi-Ruut. Opettajana Ruutilla on valta, vaimona taas hän haluaa alistua miehensä palvelijaksi. Näin syntyy kiinnostava peilaussuhde Ruutin persoonan eri puolien välille, jossa Ruut sekä puraisee valtaa että tulee sen nielaisemaksi.  Samalla Tammimaa kuvaa Ruutin ja Luukaksen seksuaalisten halujen ja mieltymysten yhteentörmäyksiä sekä haluavan naisen problematiikkaa. Alistuskuviot eivät tässä romaanissa ole yksinkertaisia, vaan niihin liittyy loputtoman tuntuisesti nyansseja, joita Tammimaa kuvaa sellaisella hartaudella ja yksityiskohtaisuudella, että se väkisinkin alkaa puuduttaa ja niin pitää ollakin, sillä juuri oma kyllästymiseni Tammimaan kuvauksiin estää tästä teoksesta tulemasta kiihotustarkoituksellista kirjallisuutta. Syntyy tilanne, jossa minä lukijana muutun osaksi Ruutin pakkomielteisiä tarpeita etsiä hyvitystä sille, mitä hänelle pikkutyttönä tapahtui. En pidä roolistani, mutta en voi jättää kirjan lukemista kesken. En voi hylätä Ruutia. Olen huomaamattani tullut kudotuksi monimutkaiseen orja-herra -verkkoon, jossa minä lukijana muutun osaksi Ruutin alistamista halusin tai en.

Tapa, jolla Isän kädestä pitää minua otteessaan välittämättä siitä, miltä kyseinen ote minusta tuntuu muistuttaa Roberto Bolañon romaanin 2666 lukemisesta. 2666 sisältää muistaakseni noin kolmesataa sivuisen osan, jonka lukeminen on lähinnä tuskaa. Bolañon romaanin ymmärtämisen kannalta tämä osa on kuitenkin täysin olennainen ja sen vaikutukset ja merkitys avautuivat minulle vasta sen jälkeen, kun olin lukenut romaanin loppuun ja juuri tuo vastenmielinen ja kuvotusta herättänyt osa on polttanut 2666:n osaksi mentaalista kirjastoani. En näe mielekkääksi verrata Tammimaan ja Bolañon romaaneja, mutta siinä tavassa, jolla ne haastavat lukijan kaikinpuolisen viihtymisen on kuitenkin samantyyppistä armoa tuntemattomuutta.

Ruutin sydämessä on reikä, jota hän Luukaksen avulla yrittää täyttää. Alistuminen on hänelle yritys kuormata maata sinne, mistä maata puuttuu. Maata, josta jotakin voisi kasvaa ja hedelmöidä. Kyse ei ole ensisijaisesti nautinnon hakemisesta, vaikka sitä ei voikaan irrottaa Ruutin ja Luukaksen läpikäymistä seksuaalisista käytännöistä. Alistuminen on Ruutille pakokanava, jonka seinämien liukkautta hän pyytää Luukasta edistämään. Alistumisen kautta Ruutin on mahdollista kokea hetkellistä unohdusta ja päästä pois itsestään.

Hänet on alistettu, ja se tyynnyttää hänen mielensä.
Hänen on alistettu, ja hänen ruumiinsa tietää, mitä tehdä.
Hänet on alistettu, ja hän on täynnä rakkautta.
Luukas alistaa häntä, ja se antaa hänelle tarkoituksen.

Jos tarpeeksi puhutaan ja käydään omia tarpeita läpi, onko toisen ihmisen mahdollista toimia parantajana, joka puhaltaa pipit pois? Kuinka paljon toiselta voi omien traumojen korjaamisen nimissä vaatia? Mikä on sallittua ja mikä kiellettyä ja kuka sen päättää? Missä menee raja, jonka yli ei pitäisi edes rakkauden nimissä suostua?

Isän kädestä ei ole helppo romaani ja hyvä niin. Tammimaa kuljetti minut syvälle ihmismielen ja -ruumiin sokkeloihin ja välilä tuntui kuin olisin käyskennellyt suolla, jonka silmäkkeet vetivät minua alisiin maailmoihin, mutta aina viime hetkellä teksti kiskoi pääni takaisin silmäkkeiden imusta.

Ruutin sisällä on lapsi-Ruut, joka on huutanut lapsuudesta asti ja Luukaksessa Ruut näkee potentiaalin olla isä, jolle huuto on tarkoitettu ja joka voi siihen vastata. Isän kädestä on psykologisesti kompleksinen romaani, jossa mikään ei ole helppoa tai yksinkertaista. Siitä kasvaa evankeliumi Ruutin mukaan.



Essi Tammimaa: Isän kädestä (2018)
319 sivua
Kustantaja: Otava




torstai 24. toukokuuta 2018

Lävistyksiä (2) - Ward, Barker, Manninen



Jesmyn Ward: Sing, Unburied Sing

Sing, Unburied Sing on ollut maailmalla iso juttu. Olen törmännyt siihen vähän väliä netissä ja lähes poikkeuksetta lukijat ovat olleet ihastuneita Wardyn romaaniin, joka kertoo erään perheen tarinan menneisyyden kautta eri kertojanäkökulmia hyödyntäen. Ward on rakentanut romaaninsa hienosti ja siinä onkin parhasta juuri se armoton tapa, jolla hän nostaa esiin menneisyyden vaikutuksen teosten henkilöiden elämälle.

Wardyn romaanissa on paljon pinnanalaista tunnetta, joka sai minut muistelemaan kokemustani elokuvasta Brokeback Mountain, jonka nähtyäni itkin elokuvista kotiin päästyäni puoli tuntia aivan hillittömästi. Sing, Unburied Sing kasaa romaanin loppuun asti vahvaa tunneilmastoa, mutta se ei tuota katarttista reaktiota, vaan ikään kuin jättää teoksen ihmisten kokemukset piinaamaan lukijan mieltä.

Ward on ottanut teokseensa mukaan maagisen realismin tason, joka tuo hurjasti lisää tulkintamahdollisuuksia ja jos lähtisin Sing, Unburied Singiä tarkastelemaan lähietäisyydeltä ottaisin lähtökohdaksi juuri teoksen maagisen realismin.

Kaikesta hyvästä huolimatta Wardin romaani jätti minut lievästi pettyneeksi. Odotin oikeastaan koko romaanin lukemisen ajan jotakin ratkaisevaa tapahtuvan ja vaikka niin kävikin ja muutamissa yksityiskohdissaan teos oli suorastaan mykistävä kokonaisuutensa se ei kuitenkaan aivan toiminut.

Lävistys: Se, mikä on takana on edessä



Nicola Barker: H(a)ppy (William Heinemann, 2017)

Nicola Barkerin romaani H(a)appy on yksi kokeellisimpia romaaneja, joita olen lukenut ja sen typografiset ratkaisut luovat tarinaan ihan oman ulottuuvuutensa. Tämän lisäksi se on scifiä, joka on laji, jota en juurikaan tunne, joten en osaa sanoa, missä määrin tyypillistä tai epätyypillistä scifiä H(a)ppy edustaa.

H(a)ppy sijoittuu ajallisesti tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen - paratiisimaailmaan, jossa kaikki ovat onnellisia. Ei nälkää, vilua tai puutetta. Ei riitoja, taisteluita tai epäsopua, vaan jatkuva onnentila. Lähtötilanne on herkullinen, sillä kukapa haluaisi luopua 24/7 onnen tilasta. Onnella on kuitenkin varjonsa, kuten teoksen nimessä olevan a:n kirjoittaminen sulkuihin vihjaa.

H(a)ppyssä Barker tutkii teoksen päähenkilön Miran kautta paitsi onnellisuutta myös yksilön olemassaolon ehtoja. Kun Miran onnellisuusjärjestelmän ylläpitoon tulee häiriö huomaa hän kaipaavansa omaa narratiiviaan, joka kuitenkin kirjan kuvaamassa maailmassa on kielletty. Kun hänelle avautuu onnellisuuden ulkopuolinen maailma käy kuten tapana on käydä, kun ajattelee antavansa ihan vaan pikkusormen.

Lävistys: Mitä on ihminen ilman omaa tarinaansa?


Kuuntelin äänikirjana Mari Mannisen tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saaneen teoksen Yhden lapsen kansa, joka kertoo Kiinan yhden lapsen politiikasta. Kyse on kuitenkin paljon enemmästä kuin pelkästä lapsiluvun säännöstelystä. Mannisen teoksessa asiaa tarkastellaan niin yksilötasolla kuin koko kiinalaiseen yhteiskuntaan vaikuttaneena ilmiönä. Yksilötasolla yhden lapsen politiikka kulminoituu naisten ruumiilliseen kontrollointiin ja väkivalloin toteutettuihin abortteihin, mutta sen yhteiskunnalliset vaikutukset ovat laajempia. Usein vanhempien koko elämä on valjastettu ainokaisen lapsen tulevaisuuden edistämisen ympärille. Lapsesta tulee helposti pikku keisari, jota vanhemmat palvovat. Politiikassa on kuitenkin hyväkin puolensa, sillä monilla vanhemmilla ei olisi varaa kouluttaa useampia lapsia.

Kiinalaisten näkemys äitiyden toteuttamisesta eroaa merkittävästi länsimaisesta. Itsestään selvänä pidetään, että pikkulapsiaika on niin rankkaa, että perhe ei voi selvitä siitä ilman apua ja isovanhemmat ovatkin kiinteästi mukana lastenhoidossa. Vaikka yhden lapsen politiikasta on jo nykyisin luovuttu, monille yksi lapsi on riittävästi, sillä lapsen kasvattaminen koetaan Kiinassa yleisesti ottaen rankaksi ja liikaa rahaa vaativaksi työksi.

Lävistys: Yhden lapsen politiikka jätti pysyvät jäljet kiinalaiseen yhteiskuntaan



Jesmyn Ward: Sing, Unburied, Sing (2017)
289 sivua
Kustantaja: Bloomsbury

Nicola Barker: H(a)ppy (2017)
282 sivua
Kustantaja: William Heinemann

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa: Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (2016)
Äänikirja
Kustantaja: Atena





Mari Mannisen teoksen sijoitan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 45: Palkittu tietokirja



maanantai 21. toukokuuta 2018

Näitä kirjailijoita odotan eniten Helsinki Littiin - yhteenveto teoksista


Kuvassa kirjat, jotka löytyy omasta kirjahyllystä

En missään vaiheessa suunnitellut, että lukisin kaikkien Helsinki Lit -tapahtumaan tulevien kirjailijoiden uusimmat teokset, mutta jossakin vaiheessa kevättä huomasin, että suurin osa niistä oli tullut luetuksi, joten päätin lukea loputkin. Poikkeuksena on Cristóvão Tezzan romaani Professori, josta juuri tänään sain tiedon, että se odottaa minua kirjastossa, mutta en valitettavasti ehdi sitä enää ennen perjantaina alkavaa Littiä lukemaan.

Moni näistä kirjoista olisi varmasti jäänyt lukematta tai ainakin olisin lukenut ne vasta myöhemmin, elleivät niiden tekijät olisi tulossa vieraiksi Littiin. Minun kohdallani Littin ohjelmisto on toiminut, pakko myöntää, erinomaisena houkuttimena lukea nämä teokset.

Tänä vuonna Littissä nimittäin on kovempi kattaus kuin kertaakaan aiemmin ja on tosi vaikea sanoa, ketä kirjailijoista haluaisin erityisesti nostaa esiin. Pitkällisen pohdiskelun jälkeen ja yhden kirjailijan osalta kolikkoa heittämällä olen päätynyt seuraaviin kolmeen:

Johannes Anyuru - koska hänen romaaninsa on aivan mieletön. Sitä lukiessa jouduin välillä lopettamaan lukemisen kesken, jotta saatoin rauhassa toistella "voi taivas miten hyvä kirja"

Ayòbámi Adébáyò - koska afrikkalainen kirjallisuus on yksi erityisistä kiinnostuksen kohteistani ja Adébáyò kuvaa taidokkaasti naisen asemaa nigerialaisten perinteiden ja modernin elämäntavan risteyskohdassa

Domenico Starnone - koska Solmut oli minulle pitkälti täydellinen teos ja taidan olla vähän rakastunut Starnonen kerrontaan, sillä parhaillaan minulla on kesken hänen romaaninsa Trick, jossa siinäkin on paljon kerroksia sanojen takana

Ketä Helsinki Lit -vieraista sinä odotat eniten?



Tässä kirjat siinä järjestyksessä kuin niiden kirjoittajat esiintyvät Littissä.

Johannes Ayuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S) (klik)

Samanta Schweblin: Houreuni (Like) (klik)

Ilmar Taska: Pobeda (Wsoy) (klik)

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran (Otava) (klik)

Morten Strøksnes: Merikirja (Gummerus) (klik)

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois (Atena) (klik)

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja (S&S) (klik)

Domenico Starnone: Solmut (Wsoy) (klik)

Kim Leine: Kuilu (Tammi) (klik)

Ebba Witt-Bratström: Vuosisadan rakkaussota (Into) (klik)


Nähdään Helsinki Littissä perjantaina ja lauantaina!



sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald: Scandorama

Alitajunta toimii merkillisillä tavoilla, joista se kuuluisa pirukaan ei ota selvää. Hannele Mikaela Taivassalon ja Catherine Anyango Grünewaldin sarjis Scandorama nosti alitajuntani himmeiköistä kortin, jossa lukee Rosebud. Orson Wellesin elokuvan Citizen Kane katsoneet tietävät, että Rosebud oli elokuvan päähenkilön kelkka, jolla hän lasketteli lapsuudessaan. Elokuva huipentuu kohtaukseen, jossa kelkka heitetään uuniin. Mitä ihmettä tällä on tekemistä Scandoraman kanssa?

Scandorama on dystopiasarjis, joka kertoo maailmasta, jossa toiset elävät paratiisissa (Stohome City) ja toiset sen kääntöpuolella (Helsingy City). Maantieteellisenä alueena Scandorama kattaa Tanskan, Norjan, Ruotsin ja Suomen, jotka ovat osa Neuropaa. Stohome City on kauniiden ihmisten puhdas kaupunki, Helsingy City harmaasävyinen ja hapeton rauniokaupunki.

Scandoramassa Taivassalo ja Anyango Grünewald kuvaavat kontrolliyhteiskuntaa, jossa puhdas pyrkii suojelemaan puhtauttaan ja pitämään ulkopuolellaan ne, joiden se kokee uhkaavan omaa erinomaisuuttaan. Puhtaan ja likaisen välisen kontaminaation välttämisestä on tullut uusi yhteiskuntajärjestys. Puhtauden vastakohtana likaisuus näyttäytyy kaaoksena  - anomaliana, jota vastaan puhtauden on lakkaamatta taisteltava. Likaisia on  paljon, massoittain ja niiden ainoa valuutta on hyödyllisyys siinä merkityksessä, minkä Scandorama on hyödyllisyydelle antanut. Näin Scandorama liittyy osaksi liikehdintää, jossa ihmiset pyrkivät pääsemään parempiin elinolosuhteisiin ja jossa turvalliset hyvinvointiyhteiskunnat alkavat tiivistää rajojaan.

Scandoramassa on kyse elintilasta ja ihmisoikeuksista. Se väläyttelee ihmiskaupan, kemiallisen onnen ja käännytysten teemoja. Se kertoo olemassaolotaistelusta, jossa toisilla on yltäkylläisesti, toisilla ei mitään. Pyrkiessään puhtauden ylläpitoon Stohome Cityn kaltaiset ihannekaupungit tuottavat sopeutumattomia, joiden pitämisestä itsensä ulkopuolella ne saavat käyttövoimansa.

Stohome Cityn ulkopuolelle jääneet pikselöityvät ja heidän identiteettinsä ovat vaarassa murentua kokonaan. Muuttua massaksi, jossa yksilöllisyys on mahdotonta. Turvaverkoista ei ainoastaan pudota, vaan ihmisiä pudotetaan niistä tarkoitushakuisesti kuin heidät työnnettäisiin alas korkean talon parvekkeelta suoraan laboratorioon, jossa heistä muokataan koeihmisiä, jotka ovat muistojaan myöten manipuloituja.

Scandorama flirttailee röyhkeästi sen maailman kanssa, jossa tällä hetkellä elämme. Se haastaa ja kysyy, että tätäkö me tulevaisuudelta haluamme. Yhä radikaalimmin jakautunutta yhteiskuntaa, jonka aurinkoisen puolen takana häälyy ihmisenmuotoisia sakkinappuloita, joita iso käsi siirtelee mielensä mukaan. Mutta on myös kapinan mahdollisuus. On vastarinnan paikka, sillä jokainen valtajärjestelmä itseään vahvistaessaan vahvistaa kääntöpuoltaan. Rajan taakse suljetusta joukosta tulee aina rajan uhka. Vellova liikehdintä, jonka volyymi kasvaa sitä mukaa kuin rajan läpi karkotetaan ihmisiä sen ulkopuolelle.

Scandorama on älykäs teos, joka jättää lukijalle paljon tilaa. Se on peili, johon voi halutessaan nopeasti kurkistaa, mutta johon voi myös hukkua, sillä se heijastaa mahdollista maailmaa, joka on syntynyt siitä maailmasta, jossa me elämme. Se on skenaario, jonka kaltaiseksi nykyhetken siemenet ovat vauhdilla kasvamassa. Sen kuvat ovat uhkaavia ja synkkiä ja ihan hel**tin hienoja. Ne operoivat tiedostamattoman tuntemattomilla alueilla ja riippuen siitä, miltä puolelta katsotaan ne ovat joko painajaisunia tai paratiisikuvia. Mustetta, joka syöpyy ihoon ja merkitsee.

Scandorama on tyrmäävää sarjakuvaa, jonka vaikuttavuus läpäisee tiedostavan mielen ja kirjoittautuu osaksi ihmisen alitajuisia prosesseja, joissa niissäkin käydään jatkuvaa rajankäyntiä. Se rikkoo yhteyden historiaan ja luo kuvakseen ihannekaupunki Stohome Cityn, jolla ei ole juuria, vaan jonka tarina alkaa sen omasta täydellisyydestä. Siinä, missä joskus oli muistoja menneistä ajoista, on vain kasa tuhkaa, jonka Stohome City on lapioinut itsensä ulkopuolelle. Muistot vertautuvat näin tekstini alussa mainitsemaani Rosebud-kelkkaan, jonka merkitystä Citizen Kanen päähenkilö ei koskaan saanut tietää, mutta joka katsojalle kävi selväksi. Menetetyn viattomuuden aikaa ei enää koskaan voi saada takaisin.



Hannele Mikaela Taivassalo ja Catherine Anyango Grünewald: Scandorama
Suomentanut: Raija Rintamäki
Kustantaja: Teos
Ruotsinkielisen alkuperäisteoksen kustantaja: Förlaget



Helmet-lukuhaaste, kohta 7: Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan


torstai 17. toukokuuta 2018

Miksi kirjoitamme? - Patti Smith: Omistautuminen

Pari vuotta sitten seisoin kuumana kesäpäivänä jonossa Sammakon kirjakaupan luona Turussa. Jonon syy oli Patti Smith, joka jakoi omistuskirjoituksia kirjakaupan uumenissa. Jono kiemurteli ja jännitykseni oli viedä jalat alta. Mitä sanoisin Patti Smithille? Voisinko sanoa: I love you. Miltä se nyt kuulostaisi ja voi apua apua apua, kohta näkisin Patti Smithin ja sitten seisoinkin jo hänen edessään ja hän hymyili minulle ja signeerasi kolme kirjaani. Sanoin ehkä thank you. Toivottavasti sanoin edes thank you. En pysty muistamaan, sillä tilanne oli niin latautunut, että mitkään tarkemmat yksityiskohdat eivät ole jääneet mieleeni.

Ihailen Patti Smithiä suuresti ja palavasti. Olen lukenut häneltä aiemmin teokset Vain kakaroita sekä M train ja varsinkin jälkimmäisestä tuli minulle niin rakas, että se on saanut pysyvän paikan yöpöydälläni. Ei siis liene yllätys, että odotin kovasti saavani käsiini Smithin uutuudeen nimeltä Omistautuminen - varsinkin, kun sen mainostettiin olevan kirja kirjoittamisesta.

Voisin lukea loppuikäni Smithin kuvauksia siitä, kun hän juo kahvia jossakin kahvilan nurkkapöydässä ja kirjoittaa muistikirjaansa. Kirjoittaa kirjoista, joita on lukenut ja kirjailijoista, joita ihailee. Kirjoittaa matkustamisesta ja hotellihuoneista ja tv-sarjojen katselusta. Omistautuminen ei kuitenkaan ole kirja, jossa hän tekisi niin. Se sisältää mainion alun, jossa Smith käy Pariisissa, mutta suurimman osan muutoinkin pienestä kirjasta vie tarina nimeltä Omistautuminen, joka kertoo Eugeniasta, jonka intohimona on luistelu metsälammen jäällä. Vasta teoksen viimeisessä luvussa puhutaan kirjoittamisesta suoraan.

Eugenian tarina on allegoria kirjoittamisesta tai ylipäätään elämisestä intohimoista suurimman kanssa ja siitä, mitä se ihmiseltä vaatii. Harjoittele harjoittele harjoittele ja anna intohimon viedä sinut tuntemattomille alueille. Suostu sen vangiksi ja taistele itsesi vapaaksi. Tapa matkallasi se, jonka tappaminen on välttämätöntä. Opettele ulkoa Oscar Wilden runo The ballad of Reading Gaol. Kyllä.  Juuri se runo, josta löytyvät sanat "each man kills  the thing he loves."

Patti Smith -fanina en kykene yhtä kriitikittömään fanittamiseen kuin Jari Sillanpään fanit, jotka ovat valmiitaa antamaan idolilleen anteeksi mitä tahansa ja täyttämään hänen instatilinsä tsemppiviesteillä ja sydänhymiöillä. Omistautumisen luistelutarinan tarkastelu allegoriana kirjoittamisesta ei anna minulle mitään uutta. Se on esteettisesti hieno tarina, mutta juutun taistelemaan itseni kanssa siitä, mitä mieltä sen estetiikasta olen. Tyttö, luistimet ja lammenjää, jonka pintaan luistinten terät jättävät jälkensä. Rakkaus, kipu, antautuminen. Olen kohtuuton vaatiessani enemmän. Vaikka kuinka ihannoin Patti Smithiä, joudun tunnustamaan, että Omistautuminen ei ole tekstiä, joka silitysraudan tavoin polttaisi itsensä ihooni. Sitä lukiessani palavan lihan käry ei täytä huonettani.

On vielä toinenkin asia, josta minun on tässä pakko kirjoittaa ja se on kirjoittamisen romantisointi. Smithin teos päättyy sanoihin:

Miksi kirjoitamme? Kertosäe kajahtaa soimaan.
Koska emme voi vain elää.

Omaelämäkerrallisessa teoksessaan Walking through Walls performanssintaiteilija Marina Abramović  lainaa Bruce Naumania, joka on todennut: "Art is a matter of life and death" ja jatkaa, että Naumanin lause kuulostaa melodramaattiselta, mutta on siitä huolimatta totta. Sama pätee Smithin ajatukseen siitä, että kirjoitamme, "koska emme voi vain elää." Kirjoittamisesta kirjoittaminen vaikuttaisi olevan mahdotonta ilman, että siihen sisältyy kirjoittamisen romantisoinnin ja/tai melodramaattisuuden sävyjä. Ehkä juuri tämä  on se syy, jonka vuoksi Smith on turvautunut suorasanaisen kirjoittamisesta kirjoittamisen sijasta tarinaan, joka jättää lukijalle vapaat tulkintamahdollisuudet ja tekee hänestä tekstin löytöretkeilijän, joka ottaa vastaan kirjoittamisen salaisuuden oman luovuutensa kautta. Näin se, mitä Eugenian tarinasta luemme synnyttää vahvempia tuntemuksia kuin jos Smith käsittelisi kirjoittamista turvautumatta tarinalliseen esitystapaan.

Mieleni tekee irroittaa Eugenian tarina kirjoittamisen kontekstistä ja tarkastella sitä tarinana sinänsä.  Pistän heti merkille, että siitä näkyy, että Smith on lukenut paljon. Omistautuminen henkii kirjallisuutta ja sellaista kirjallisuuden estetiikkaa, jonka polkuisuus on tulosta tuhansien ja taas tuhansien sanojen lukemisesta. Sitä tutkiessani alan miettiä, miten kirjoitetaan sanoja, joiden ympärillä on voimakenttä. Miten kaksi lähes identtistä lausetta ovat vaikuttavuudeltaan niin erilaisia. Ajattelen, että vahvat lauseet on puettu ja riisuttu useita kertoja. Niiden kerrostuneisuus on perua paitsi yrityksistä ja erehdyksistä, myös kirjoittajansa elämästä. Erno Paasilinna totesi aikanaan, että on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija. Patti Smith, jos kuka, on sellaisen elämän elänyt, mutta siitä huolimatta olen taipuvainen uskomaan, että enemmän kuin itse elämäntapahtumista on kyse kyvystä havainnoida niin omaa elämäänsä kuin elämää ympärillään.

Jään miettimään edellistä kappaletta ja tartun sinun käteesi. Olen niin malttamaton, kiskon sinua kohti jäätä ja luistinten terät hakkaavat selkääsi. Veripisarat kirjovat valkoista paitaasi, kun me tässä kävelemme kohti lampea. Olen tässä ja muualla.  Olen yksin siellä, missä voin nähdä olevani tässä. Minä istun sinun viereesi kylmälle kivelle ja sidon luistintesi nauhat. Työnnän sinut jäälle, joka on kokonaan sinun ja kun sinä opettelet luistelemaan, minä olen jo muualla ja leikin toisia leikkejä.


Patti Smith: Omistautuminen (2018)
126
Englanninkielinen alkuteos: Devotion
Suomentanut Antti Nylén
Kustantaja: Siltala


Helmet lukuhaaste kohta 46: kirjan nimessä on vain yksi sana


tiistai 15. toukokuuta 2018

1918-haasteen koostepostaus

Tykkään julkaista lukuhaasteita, mutta lähes poikkeuksetta kyllästyn niihin ennen pitkää.  Usein on käynyt niin, että olen tullut lukeneeksi ihan kaikkea muuta kuin haasteeseen sopivaa kirjallisuutta, vaikka muutoin lukisinkin juuri sen tyyppisiä kirjoja, joita haasteessa perään kuulutetaan. Kummallista ja kertoo ehkä siitä, että olen lukijana kuriton ja kovin huono pitäytymään itselleni asettamissani suunnitelmissa.

1918-haaste ei ollut poikkeus ja pientä turnausväsymystä oli ilmassa jo varsin varhain ja tämän vuoksi palautin useampia aiheeseen liittyviä teoksia lukemattomina takaisin kirjastoon. Kustantamoille vaikuttaa olleen kunnia-asia julkaista sisällissotaan liittyvää kirjallisuutta ja kun vuosiluku 1918 on vilahdellut teoksen jos toisenkin kannessa niin ihmekös tuo, että on alkanut mennä ähkyn puolelle. Viime vuonna olin turvoksissa Suomi 100 -teemasta, joten toivon todella, että vuosi 2019 ei ole mikään kirjallinen teemavuosi.

Vähäiset 1918-haasteeseen lukemani teokset ovat:

Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat

Heidi Köngäs: Sandra

Juri Nummelin (toim.): Sisällissodan ääniä - kaikuja punaiselta ja valkoiselta puolelta

Kim Leine: Kuilu

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918

Lisäksi kävin KOM-teatterissa katsomassa Anneli Kanton samannimiseen romaaniin perustuvan näytelmän Veriruusut.


Olen yllättynyt siitä, että luettujen haastekirjojen määrä ei ole suurempi, sillä minusta tuntuu, että olen viettänyt aikaani sisällissodan tematiikkaa pohtien huomattavasti enemmän kuin mitä lukemieni teosten määrä antaa ymmärtää. Osin tämä varmasti johtuu siitä, että haasteaikana tosiaan lainasin kirjastosta monia teemaan liittyviä teoksia, jotka jäivät lukematta. Syksyn kirjamessuilta ostin nimenomaan tätä haastetta varten Sture Lindholmin toimittaman teoksen Vankileirihelvetti Dragsvik (Atena). Sekin on jäänyt lukematta ja pitkälti siitä syystä, että olen nähnyt Dragsvikista kertovan dokumentin, joka oli niin ahdistava, että en ole pystynyt Lindholmin teokseen käymään käsiksi. Ja kyllä, tiedän, että on hirveän etuoikeutettua ahdistua kirjoista, joissa kuvataan historiallisia tapahtumia, jotka moni joutui elämässään todeksi kokemaan.

Koska oma saaliini jäi näin pieneksi olisi sitäkin kiinnostavampaa kuulla, mitä te muut tämän haasteen parissa luitte.

Tässä vielä kertauksena haastearvonnan säännöt:

Yhden postauksen kirjoittaneet saavat haasteeseen osallistuneiden kesken suoritettavassa arvonnassa 1 arvan, 2 postausta kirjoittaneet 2 arpaa, kolme postausta kirjoittaneet 3 arpaa ja neljä tai sitä useamman postauksen kirjoittaneet 4 arpaa.

Pääpalkintona on korvamerkitty 20 euron seteli, jolla voi ostaa Alkosta omien mieltymysten mukaan joko puna- tai valkoviiniä.


Mukana arvonnassa ovat kaikki lukemisensa kommenteissa 22.5.2018 mennessä ilmoittaneet.

maanantai 14. toukokuuta 2018

Tuntemattomat syvyydet - Morten A. Strøksnes: Merikirja


Merikirja. Ei ole ollenkaan mun juttu, ajattelin, mutta päätin kuitenkin antaa Martin A. Strøksnesin kirjalle tilaisuuden ihan vaan sen takia, että kirjailija on tulossa Helsinki Littiin, joka muuten onkin jo ihan kohta.

Merikirja. Teos, josta kuuluu pitää, jos on hyvä ihminen tai haluaa antaa itsestään kuvan, että on hyvä ihminen. Hyvä ihminen nimittäin pitää kertomuksista, joissa käsitellään luontoa, ihmisen suhdetta luontoon ja ihmistä luonnon osana. Minä en ole hyvä ihminen, mutta on silti vähän häpeällistä tunnustaa, että olen enempi kuumien asfalttikatujen ystävä, jossa jo pelkkä ajatus kesämökistä, järvenrannasta ja hyttysistä herättää halun juosta pakoon.

Merikirja. Selkeästikin teos, joka on kuin tehty norjalaisille, jotka ovat luontokansaa ja vaeltavat kilometritolkulla kauniin maansa maisemissa ja syövät välillä rapiseviin voipapereihin pakattuja eväsleipiään, joiden päällä on geitostia.

*

Merikirja lähti kuitenkin liikkeelle tavalla, joka sai minut unohtamaan epäluuloni. Kirjakaupassa sitä mainostettiin meditatiiviseksi ja siltä sen lukeminen tosiaankin (aluksi) tuntui. Kirjallista zeniä, joka vie lukijan meren mysteerien äärelle ja saa hänet tuntemaan oman pienuutensa, joka on oikein terveellinen kokemus.

Merikirjaa - tarkoitan nyt lajia yleensä - on mahdotonta kirjoittaa ilman symboliikkaa, sillä meren ja ihmisen yhdistelmä on väistämättä symbolinen. Tosin en tästä asiasta varsinaisesti mitään tiedä, sillä en ole lukenut edes Herman Melvillen Moby-Dickiä tai Hemingwayn Vanhusta ja merta. Merikirjat ovat äijäkirjallisuuden laji, jossa ihminen=cis-mies käy taisteluun luonnon elementtiä vastaan ja on selvää, että tämä laji ei kestäisi sitä, että teoksen päähenkilö kuuluisi johonkin muuhun ihmisryhmään.

Merikirjassa merta vastaan taistelevia miehiä on kaksin kappalein: kirjailija Morten A.  ja kalastaja Hugo, ja he pyrkivät saamaan saalikseen jäähain. Samalla tämä teos on kertomus miesten välisestä ystävyydestä, joka on topiikki, jota kirjallisuudessa on suhteellisen vähän käsitelty, sillä yhtä lailla kuin merikirjat ovat miesten laji, ovat ystävyyssuhteet naisten juttu.

Strøksnes tietää merestä ja sen asukkaista ällistyttävän paljon ja kirja sisältää runsaasti mereen ja sen asukkaisiin liittyvää faktatietoa. Elämisen mittasuhteet pannaan uuteen järjestykseen, kun kirjailija kuvaa merenalaisen maailman kartoittamattomuutta.

Avaruudessa on käynyt enemmän ihmisiä kuin merten syvyyksissä. Tunnemme paljon paremmin Kuun pinnan ja jopa Marsin kuivuneet järvet. Merenpohjan elämä sen sijaan on kuin unta, josta herääminen kestää kauan.

Merikirja
on filosofinen romaani ja voisin tähän kirjoitella korkealentoista löpinää, jonka avulla todistasin tämän romaanin hienouden. Vaan en kirjoita, koska innostumisen sijasta minulla kävi aika pitkäksi Merikirjaa lukiessa. Ihan varmasti tälle teokselle on lukijansa, jotka saavat kicksejä Strøksnesin kerronnasta ja jotka tämän kirjan luettuaan ovat haltioissaan ja hyvä niin.

Joskus tiukan paikan iskiessä tapaan katsella tähtitaivasta ja miettiä avaruutta. Merikirjaa lukiessani aloin ajatella, että ehkä minun pitäisikin etsiä perspektiiviä vaihteen vuoksi meren syvyyksistä. Joka tapauksessa Merikirja sopii oikein hyvin iltasatukirjaksi, sillä sen lukemisessa on jotakin rauhoittavaa (tai ainakin oli aina siihen asti, kun olin saavuttanut kyllästymispisteen). Merikirjan sivuilla ei some häiriköi, eivätkä iltapäivälehdet julista.

Merikirja esittää vahvan vaatimuksen itsensä rakastamisesta, joka tehokkaasti viilentää tunteeni sitä kohtaan. Kirjan loppupuolella aloin väsyä Strøksnesin tarinointiin ihan toden teolla ja paikoin olin jo löytävinäni tekstistä saarnan makua. Merikirjaa olisi hyvin voinut tiivistää, jolloin sen yin jogamainen vaikutus olisi kestänyt loppuun asti. Nyt kävi niin, että olin vain suuresti helpottunut, kun olin saanut kirjan luetuksi ja ne hienot fiilikset, joita teoksen alkupuolella koin olivat jo haihtuneet mielestä.


Morten A. Strøksnes: Merikirja eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana
297 sivua
Norjankielinen alkuteos: Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider
Suomentanut: Katriina Huttunen
Kustantaja: Gummerus

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918

Olin jo etukäteen päättänyt, että haluan omalta osaltani huipentaa Suomen sisällissotaa käsittelevän 1918-haasteeni Reetta Laitisen toimittamaan sarjikseen Sisaret 1918. Koska kirjan saaminen ajoissa kirjastosta näytti epävarmalta päädyin ostamaan tämän sarjiksen ja onhan tämä nyt totta vie jo ihan ulkoisestikin komea lisä kirjahyllyyn.

Laitisen toimittama teos sisältää 10 lyhytsarjista, jotka porautuvat historiamme häpeätahraan, jota on lääkitty haavapulverilla vuosikymmenien ajan. Teoksen lähtökohta on oivallinen, sillä sarjikset pohjautuvat autenttisiin sisällissotakokemuksiin, joita tätä teosta varten on kaivettu esiin Kansan arkistosta ja Suomalaisen kirjallisuuden seuran tietokannoista. Sisaret 1918 kuvaa sisällissotaa naisten yksilökokemusten kautta ja mukana on sarjiksia sekä punaisten että valkoisten naisten puolelta.

Tätä teosta lukiessani en saanut mielestäni ajatusta siitä, että mitäköhän tässä teoksessa pääroolissa olevat naiset ajattelisivat siitä, että heidän kokemuksensa tulevat tämän sarjiksen myötä yhteisesti jaetuiksi. Epäilen, että kenelläkään heistä olisi elinaikanaan tällainen ajatus käynyt edes mielessä. Sisaret 1918 -sarjiksen vallankumouksellisuus onkin juuri siinä, että tässä teoksessa esiin pääsee niin moni nainen, jonka historia on tähän asti peittänyt näkyvistä loputtomalla havinallaan. Pidän erittäin hyvänä myös sitä tämän teoksen lähtökohtaa, että kaikenlainen raakuuksilla ja julmuuksilla mässäily on tietoisesti jätetty tästä teoksesta pois. Reetta Laitinen kirjoittaa teoksen esipuheessa, että joitakin muistelmia on jätetty jopa käyttämättä sen vuoksi, että on haluttu välttää "itsetarkoituksellista  rankkuudella pelaamista."

Esipuheessa Laitinen mainitse, että toisen ihmisen tarinan kertomiseen liittyy ongelmallisia lähtökohtia. Kenellä on oikeus tarttua toisen tarinaan ja tehdä tämän "henkilökohtaisesta murhenäytelmästä" taidetta? Vastakkain ovat yksilön oikeus pitää kiinni tarinastaan ja yleisön oikeus saada tietää historiallisista tosiasioista. Tässä teoksessa tämä kysymys on ratkaistu niin, että julmimmat kertomukset on jätetty sivuun ja luotettu siihen, että lukija ymmärtää sodan raakuuden muutoinkin. Lisäksi Laitinen muistuttaa, että tässä teoksessa olevat tarinat ovat niiden tarinoita, jotka selviytyivät sodasta hengissä ja merkitsivät muistiin kokemuksiaan. Kaikki eivät olleet niin onnekkaita.

Sisaret 1918 sisältää sarjakuvallistetun naiskohtalon kuvauksen seuraavilta sarjakuvataiteilijoilta: Tiitu Takalo, Elina Ovaskainen, Annukka Leppänen, Mari Ahokoivu, Emmi Nieminen, Ainur Elmgren, Aino Sutinen, Hannele Richert ja Warda Ahmed. Jokainen heistä käsittelee omaa palastaan historiasta uniikin tyylinsä kautta. Itse olen viimeisen vuoden aikana lukenut useampia sisällissotaan liittyviä teoksia, joten tiedollisesti Laitisen toimittama teos ei tarjoa varsinaisesti mitään uutta. Sen sijaan on hämmentävää ja vaikuttavaa nähdä teoksessa kuvattujen naisten kohtaloiden heräävän henkiin tämän kirjan sivuilla.

Teoksessa tulee havainnollisesti esiin, että monen naisen sotaan lähtemisen syy oli kaukana ideologisesta tunteenpalosta. Kaarteihin liittymistä motivoivat usein taloudelliset tekijät. Kävin aiemmin keväällä KOM-teatterissa katsomassa Anneli Kanton romaanin perustuvan näytelmän Veriruusut ja osallistuin myös itse esitystä edeltävään keskustelutilaisuuteen, jossa näyttelijä Vilma Melasniemi taustoitti näytelmää. Sitä ennen en ollut oikeastaan tullut ajatelleeksi, miten valtava sukupuolipoliittinen viesti kätkeytyi siihen, että osa naisista pukeutui sodassa housuihin. Housujen poliittisuutta tuo teoksessa esiin Aino Sutisen tarina Emmistä. Housuihin pukeutuneet naiset koettiin erityisen vaarallisiksi ja monet heistä vietiin suoraan teloitettaviksi. Näin syntyi tilanne, jossa housujen vaihtaminen hameeseen saattoi konkreettisesti pelastaa naisen hengen.

Aseistettuja naisia oli pelkästään punaisten joukoissa, joka osaltaan kertoo siitä, että sukupuolien väliset rajat olivat punakaarteissa liukuvampia kuin valkoisten puolella, jossa naisia pidettiin sukupuolensa vuoksi sopimattomina sotaan. Myös sotapropaganda kukoisti sisällissodassa ja vastapuoli pyrittiin leimaamaan brutaaliksi. Housuihin pukeutuneet naiset joutuivat erityisen demonisoinnin kohteeksi.

Sarjakuvataiteilijoiden keskenään hyvin erilaiset piirrostekniikat korostavat kuvattujen naisten yksilöllisyyttä ja nostavat heidät esiin kokonaisina ihmisinä, joiden kohtalo suorastaan vaatii lukijaa ottamaan kantaa. Jokaisen sarjakuvan alussa on lyhyt historiallinen tietopaketti, joten Sisaret 1918 sopii hyvin myös lukijoille, joille sisällissodan tapahtumat eivät ole entuudestaan tuttuja. Nälkä, kuolema ja vankileirit käyskentelevät teoksen sivuilla, mutta niiden kuvausta ei ole millään tapaa skandalisoitu. Huomiota kiinnittää myös se, miten nuoria monet naisista olivat. Monet heistä eivät edes täysi-ikäisiä.

Sisaret 1918 on kuvallisesti upea teos, jossa naisten omat äänet pääsevät sensuroimattomina esiin. 100 vuotta sisällissodan jälkeen on hyvä katsoa menneisyyteen ja nähdä, missä olemme kerran kulkeneet. Teoksen tarinat eivät ole kauniita, mutta ne ovat totta ja osa meitä.


Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918
112 sivua
Kustantaja: Arktinen banaani



PS. Haaste 1918 päättyy tiistaina 15.5, jolloin julkaisen blogissani koostepostauksen, jonka kommentteihin bloggarit voivat linkittää omat haastekoontinsa. Ne, joilla ei ole blogia voivat niin ikään kertoa haastelukemisistaan kommenteissa.

Helmet lukuhaaste, kohta 30

torstai 10. toukokuuta 2018

Kiihottavaa ja pelotonta - Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Tässä kirjoituksessa paljastan salaisuuden, mutta teen sen vähän myöhemmin ja kysyn nyt aluksi, että  onko katsottava tv-sarjoja, jos haluaa kirjoittaa esseitä?

Edellä oleva kysymys tuli mieleeni, kun luin Silvia Hosseinin Pölyn ylistyksestä hänen tekstiään, joka käsitteli tv-sarjaa Sons of Anarchy. Tosin osaksi laitoin tuon kysymyksen tämän postauksen ensimmäiseksi lauseeksi sen tähden, että en halunnut aloittaa toteamalla, että Hosseinin esseiden kiinnostavin teema on seksuaalisuus ja sen suhde mm. väkivaltaan (Sons of Anarchy -essee) ja uskontoon (Leonard Cohen -essee).

Ihan toden teolla olen löytänyt esseet vasta äskettäin mm. Koko Hubaran, Tommi Melenderin ja Roxane Gayn myötä, vaikka toki olen niitä lukenut aiemminkin. Esseekokoelmasta bloggaaminen hermostuttaa aika lailla, koska koen vaikeaksi keskittyä kuvailemaan, mistä Hosseinin kokoelmassa on kyse. Sen sijaan haluaisin kertoa kaikista niistä pohdiskeluista, joita lukemani esseet ovat minussa synnyttäneet ja tämä pitää erityisen hyvin paikkansa Pölyn ylistyksen kohdalla. Hosseinin tekstejä lukiessani aloin tuntea suurta halua kirjoittaa esseitä itsekin, mutta onneksi rakas ystäväni itsekritiikki talloi moisen ajatuksen heti jalkoihinsa. Miten nyt saatoin edes moisen ajatuksen mieleeni päästää. Päätin nyt kuitenkin pukeutua verkkareihin kirjoittaakseni tämän tekstin loppuun, sillä harmaat verkkarit ja esseet ovat match in heaven.

Kiinnostava yhteensattuma on, että pohtiessani Hosseinin aikaansaamaa kirjoitushaluani satuin kuuntelemaan Antti Arnkillin uutta essee-podcastia, jossa Tytti Rantanen puhuu siitä, että hyvän esseen tunnusmerkkeihin kuuluu, että se herättää lukijassaan esseidenkirjoitushalua. Sivumennen haluan tässä samalla mainostaa tätä podcastia, sillä itse ainakin pidin erinomaisen paljon tavasta, jolla siinä keskustellaan pohtien sen sijaan, että esitettäisiin valmiita näkemyksiä. Niin toimivat hyvät opettajat. He eivät kirjoita valmiita papereita kuuntelijoiden edessä luettaviksi, vaan heidän puheensa syntyvät kulloisessakin tilanteessa. Etukäteen valmistellun ja hetkessä syntyvän puheen välillä on valtava ero.

Ihastuin Hosseinin tapaan kirjoittaa, kun luin hänen tekstejään kokoelmassa Säkeilyvaara  ja Pölyn ylistyksen myötä ihailuni sen kun kasvaa. Hosseinin kuriton kirjoitustapa saa minut täpinöihini ja pitkästä aikaa tuntuu siltä, että nyt luen tekstejä, joissa on jotakin todella uutta ja erilaista. Kurittomuudella tarkoitan sitä, että Hosseinin seurassa ei voi tekstin alussa arvata, mihin lopuksi päädytään. Hänen tarkastelutavassaan on jotakin notkean varsamaista ja pelotonta. Erityisen suuresti hämmennyin, miten paljon minuun vaikutti hänen Leonard Coheniin liittyvä tekstinsä, josta olin etukäteen ajatellut: voi ei, Leonard Cohen, voi miten tylsää. Nyt kuuntelen vähän väliä Cohenin biisiä You want it darker, josta tosin Hosseini ei puhu sanaakaan, mutta jonka lyriikat eivät lopeta piinaamasta mieltäni:

There's a lover in the story
But the story's still the same
There's a lullaby for suffering
And a paradox to blame
But it's written in the scriptures
And it's not some idle claim
You want it darker
We kill the flame
(Leonard Cohen: You want it darker)

Ennen Cohen-esseen lukemista minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten monitulkintaisia Cohenin biisit ovat. Erityisesti cohenilainen seksuaalisuuden ja uskonnon yhtäaikainen kuvasto herättää minussa niin paljon tunteita ja välähdyksenomaisia ymmärryksen hetkiä, että tämän esseen tulen lukemaan vielä monesti. Suunnitelmissani on, että Cohen-esseessä ja Sons of Anarchy -esseessä esiin tuotujen pointtien kautta ja niitä edelleen kehittelemällä onnistuisin kertomaan siitä, miksi Han Kangin Vegetaristi on jumalattoman kova teos, kun taas hänen tosielämän tapahtumiin perustuva kirjansa Ihmisen teot on lähinnä julmuuskuvaus. En osaa tätä asiaa vielä artikuloida, mutta sen kannalta olennainen on seuraava Hosseinin lause:

Tunnistan tämän halun, joka ei ole pelkkää himoa. Se on luonteeltaan seksuaalista, mutta se värähtelee jollain selittämättömällä taajuudella, joka on "pelkkää seksiä" korottavampaa.

*

Aloitin Silvia Hosseinin esseekokoelmaan tutustumisen tekstistä Mitä sivullisuus tarkoittaa. Tein niin siksi, että hyvin monissa ympäristöissä koen sivullisuutta/ulkopuolisuutta/you name it. Tämä essee oli minulle hyvin avaava asian esittely, sillä sen myötä löysin uusia tapoja tarkastalla myös omaa sivullisuuttani. Noin lähtökohtaisesti tosin essee sivullisuudesta on lähinnä itsemurhaharkintaan verrattava yritys varsinkin, kun Hosseini lähtee liikkeelle Albert Camus'n romaanista, joka on niin puhki analysoitu, että siitä on todella vaikea löytää enää uusia näkökulmia. Omassa mielessäni kummitteli tätä esseetä lukiessani Tommi Melenderin loistava Sivullista käsittelevä kirjoitus, mutta en nyt kuolemaksenikaan saa päähäni, mistä sen olen lukenut, joten ei siitä sen enempää.

Monet blogit ovat tapoja huorata. Tosin esimerkiksi kirjablogit ovat sitä keskimäärin paljon vähäisemmässä määrin kuin life style -blogit. Kirjablogeissa huoraaminen ilmenee parhaimmillaankin vain teosten hehkutuksena huomionhakutarkoituksessa. Esseessä Lifestyle-torakat Hosseini kritisoi life style -blogeja ja sitä miten niissä "kaupallinen ja henkilökohtainen lomittuvat kuin itsestään." Minussa life style -blogit herättävät lähinnä hämmennystä. Niiden estetiikka näyttäytyy enempi vähempi esteettisesti kyseenalaisena vaikuttamisen muotona, jonka takaa paljastuu iloista kapitalismia ja blogin kirjoittajan oman hännän nostelua.  Ihmettelen, miten joku jaksaa päivästä toiseen etsiä sitä parasta kuvakulmaa, jolla pioneihin osuva valo toisi pionit parhaiten esiin. Life style -blogeja on kirjallisuudessa kiinnostavasti käsitellyt Anna Kaari Hakkarainen romaanissaan Kristallipalatsi.

Monien Hosseinin esseissä olevien mielipiteiden kanssa olen suhteellisen samaa mieltä. Kun hän kuvaa Dubain megalomanisuutta olen itsekin taas Dubaissa ja muistelen, miten mahdotonta siellä oli löytää paikkaan, johon halusin mennä. Dubaita käsittelevästä Aavikkolabyrintin vangit -esseestä luen, että dubailaisessa kartassa etelä on ylhäällä ja pohjoinen alhaalla. Tämä saattaa selittää monet eksymiseni Dubaissa. Se on joka tapauksessa ainoa paikka maailmassa, jossa olen matkustanut taksilla 300 metriä löytääkseni etsimäni paikan, mutta joutunut huomaamaan, että vaikka taksikuski on jättänyt minut oikeaan paikkaan en siltikään ole löytänyt perille. Tilanne, jonka eksistentiaaliset ulottuvuudet saavat naurahtelemaan.

Hosseinin kokoelman päättää essee Pölyn ylistys, jossa Hosseini käsittelee museofatiikkia. Tällä kyseisellä esseellä on kunnia olla se essee, jolle haluan väittää vastaan. Kyllä itsekin olen kokenut museoissa valtavaa väsymystä ja tuntenut helpotusta, kun museokäynti on ollut ohi. Tästä huolimatta en ole valmis kiistämään Stendahlin syndroman (kaikkivaltaisen kuvataiteellisesta teoksesta haltioitumisen) olemassaoloa, sillä olen kokenut tuon syndrooman muutamia kertoja ihan käytännön tasolla ja viimeksi Ateneumin Modigliani-näyttelyssä. Tosin en tiedä, voiko tuota kokemusta laskea mukaan, koska sitä leimasi tietoisuus siitä, että tässä olen minä, joka nyt koen Stendahlin syndrooman oireita.

Pölyn ylistyksestä löytyy lause, jonka haluan ehdottomasti siteerata tähän ja siitä voi jokainen päätellä, mitä haluaa. Se lause on seuraava:

Jos kirjallisuutta opiskellut, korkeakoulutettu ihminen ei pysty lukemaan Bolañoa, mitään toivoa ei ole. (kursivointi Hosseinin).

Näin se on ja tätä lausetta vastaan on turha käydä väittämään, sillä tämä lause on kirkas totuus, jonka totuudellisuuden ei kuulukaan aueta Bolañon romaania 2666 lukemattomalle. Kun Hosseini vielä samassa esseessä vetää hihastaan Claire Messudin, jonka romaani The Woman Upstairs  sai minut taannoin vahvoihin tiloihin, alan tuntea, että en ole tässä maailmassa sittenkään  täysin yksin. Kun hän heti tämän jälkeen toteaa, että "totta puhuen valtaosa kirjallisuudesta on roskaa" alkaa jo olla bileiden paikka. Sen sijaan Hosseinin näkemys siitä, että "huonokin kirjallisuus toimii paremmin kuin huono kuvataide" on kestämätön ja vailla pohjaa, koska ollakseen totta se edellyttäisi sen kaltaista kuvataiteen ja kirjallisuuden vastaanottosamuutta, joka ei (luojan kiitos) ole mahdollista.

*

Edellä mainittujen teemojen lisäksi Hosseini kirjoittaa mm. Al Pacinon huudosta sekä voimalauluista (Erään voimalaulun sedimentit), joita en nyt tässä tarkemmin tarkastele, sillä ensin mainitusta minulla ei ole mitään sanottavaa, koska Al Pacinon huuto on minulle tuntematon käsite. Voimalauluesseen käsittely taas veisi niin paljon tilaa, että jätän sen tämän kirjoituksen ulkopuolelle, koska minulla on tässä vaiheessa vahvasti tunne, että tämä kirjoitus alkaa olla kohdassa, johon on hyvä lopettaa. On siis salaisuuden paljastuksen vuoro.

Haluaisin osata kirjoittaa kuin Silvia Hosseini ja tämä on nyt se salaisuus, jonka lupasin paljastaa. Haluaisin, että ajatukseni osaisivat kulkea yhtä villisti kuin Hosseinilla ja luoda keskinäisiä yhteyksiä ennalta melko lailla toisiinsa liittymättömän tuntuisten asioiden ja ilmiöiden välille eli tämä tarkoittanee sitä, että haluaisin osata tarkastella maailmaa yhtä kiinnostavasti kuin Hosseini. Haluaisin olla yhtä älykäs ja rohkea ja samaan aikaan hänen tapaansa jotenkin kepeästi liikehtivä kuin vähän likaantuneen kesämekon tuulessa liehuva helma. Olen onnellinen, että ostin Hosseinin esseekokoelman omaksi, sillä saan kiihottavaa energiaa jo pelkästään ajatuksesta, että voin milloin tahansa ottaa Pölyn ylistyksen esiin ja lukea sitä sieltä sun täältä ja erityisesti alleviivaamistani kohdista.



Silvia Hosseini: Pölyn ylistys (2018)
185 sivua
Kustantaja: Savukeidas


Helmet-lukuhaaste, kohta 22: kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

tiistai 8. toukokuuta 2018

Äitienpäivän lahjavinkki - Maria Veitola: Veitola

Aloin fanittaa Maria Veitolaa, kun seurasin hänen esiintymisiään Tähdet tähdet -ohjelmassa. Jos nyt oikein muistan niin ohjelman ensimmäisellä tuotantokaudella Veitola ei tykännyt oikein mistään kuulemastaan ja näkemästään. Moni arvosteli häntä ja mitä ilkeämmäksi arvostelu kävi sitä kiihkeämmin häntä puolustin. Ohjelman seuraavalla tuotantokaudella Veitola oli muuttunut "tuomioissaan" huomattavasti pehmeämmäksi ja fanitin häntä yhtä lailla tämän "muodonmuutoksen" jälkeen.

Kun kuuntelin Veitolaa minulle tuli tavaksi sanoa, että tein asioita Marian kanssa. Niinpä esimerkiksi yhtenä päivänä, kun en saanut töistä lounasseuraa sanoin meneväni lounaalle Marian kanssa. Lounastin yksin ja kuuntelin Mariaa, enkä olisi voinut paremmassa seurassa olla.

Minulle Veitola edustaa I don't give a fuck -ihmistä, joka vetää läpi elämän omalla tyylillään just niin, että ei liikoja välitä siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. En tunne Maria Veitolaa henkilökohtaisesti ollenkaan, joten käsitykseni perustuu siihen, minkälaisen kuvan olen hänestä luonut hänen julkisuuskuvansa ja tämän nyt kuuntelemani Veitola-teoksen kautta.

Veitola koostuu pitkälti Veitolan kirjoittamista kolumneista, jotka on tätä kirjaa varten järjestetty temaattisesti. Niiden lisäksi hän on kirjoittanut uutta tekstiä nimenomaan tätä kirjaa varten. Välillä hän myös kommentoi aiempia kirjoituksiaan. Koska itse luen harvoin mitään muita lehtiä kuin Parnassoa, Tulvaa ja Niin & näin -lehteä olivat kolumnitkin minulle uutta tietoa. Tosin aina en ihan meinannut pysyä kärryillä, miten tapahtumat ajallisesti toisiinsa suhtautuivat, koska Veitola ei etene kirjassaan kronologisesti. Paikoittaisen putoiluni voi tosin panna äänikirjakuuntelun syyksi.

*

Maria Veitola on isän tyttö. Kirjassa hän kuvaa koskettavasti isänsä kuolemaa ja surun aiheuttamaa tuskaa. Erityisen hankalaksi tilanne yltyy julkisuuden vuoksi, sillä Veitolan fanit pyytävät nimmareita ja yhteisvalokuvia silloinkin, kun isän kuoleman aiheuttama suru on raaimmillaan. Veitola kuvaa muutoinkin julkisuuden haittapuolia ja erityisesti juuri anonymiteetin menetystä ihmisten parissa. Julkisuuden henkilönä pitäisi aina olla valmis antamaan itsestään ja niin hän on kehittänytkin silmälappuisen tavan liikkua kaupungilla. Siitä mitä ei tule panneeksi merkille, ei tarvitse välittää. Taisto-poika ei kuitenkaan suostu uskomaan, että äitiä voisi sanoa "vaan" äidiksi, vaan hänellä on tapana huutaa äitinsä perään: minun äitini Maria Veitola.

Veitolan kuvaus äitiydestä on kaukana äitiyskruunun kiillottamisesta. Hän tuo avoimesti esiin monia asioita, jotka äitiydessä ovat tulleet hänelle yllätyksenä. Moniin hänen kertomiinsa asioihin on helppo samaistua, kuten vaikkapa siihen, miten potentiaalisesti vaaralliseksi maailma muuttuu lapsen syntymän jälkeen. Samoin Veitolan pohdinta omasta kuolemasta on tuttua. Olen itsekin ajatellut, että kunhan pysyisin hengissä niin kauan kuin lapseni on edes täysi-ikäinen. Urakka on jo melkein suoritettu, sillä enää on vajaa kolme vuotta jäljellä.

Koska Veitolalla on vain yksi lapsi kuuntelin erityisen kiinnostuneena hänen perustelujaan siitä, miksi yksi lapsi on ihan hyvä ratkaisu. Yhden lapsen vanhempana saa loputtomasti kuulla, miten siitä yhdestä tulee jonkun käsittämättömän kaiken nielevän automaation kautta poispilattu tapaus, joka ei osaa ottaa muita ihmisiä huomioon. On tietysti aina kiva, kun vanhempana pääsee lyttäämään toista vanhempaa - tosin sinä lytättynä vanhempana ei paljon naurata. Juuri siksi on hyvä, että Veitola tuo esiin, että maailmassa tapahtuu suurempiakin onnettomuuksia kuin se, että ihmisellä on vain yksi lapsi.

Satutko muistamaan iltapäivälehdissä olleen kuvan, jossa William, Catherine ja vauva ovat lähdössä sairaalasta. Kuvassa Catherine hymyilee seitsemän tuntia synnytyksen jälkeen, eikä kuvasta voi mitenkään päätellä, että hän on muutama tunti sitten synnyttänyt. Tuntuu lohdulliselta, kun Veitola toteaa, että hänellä meni synnytyksestä puoli vuotta selvitä takaisin elävien kirjoihin. Veitolan kuvaukset äitiydestä ovat rehellisyydessään muutoinkin mainiota luettavaa. Erityistä hilpeyttä minussa herätti, kun hän kertoi raskauden aikaisista ompeluharrastuksistaan. Totta, minäkään en ole onnistunut vetoketjun ompelussa kuin silloin, kun olin raskaana. Lapselle suurella rakkaudella kutomani torkkupeitto sentään jäi kesken, joten ihan kokonaan raskaushormonit eivät onnistuneet päätäni sekoittamaan.

*

Veitola puhuu työmarkkinoiden sukupuolittuneisuudesta ja hän itsekin on kokenut työelämässä vastoinkäymisiä, jotka ovat johtuneet siitä, että hän on nainen. Esimerkiksi hänen raskauteensa tuotantaoyhtiö suhtautui vähemmän suopeasti. Maria Maria -talk show'n suosion myötä taas tuotantoyhtiö alkoi pohtia sen herättämää keskustelua ja totesi, että jos Maria olisi mies olisi keskustelu toisenlaista. Wau miten hienosti päätelty. Jos Maria Veitola olisi Janne Kataja, se varmasti tosiaan näkyisi keskustelussa .... jotenkin. Veitola korostaa myös naisten välisen solidaarisuuden merkitystä, joka on asia, jota ei todellakaan voi liikaa painottaa, sillä yhä edelleen moni nainen liittoutuu mieluummin valtaa omaavan miehen kuin naiskollegan kanssa.

Miksi teemme mitä teemme? Tätä kysymystä Veitola lähestyy toteamalla, että on tärkeää tietää, tekeekö jotain sen takia, että haluaa antaa itsestään tietynlaisen kuvan vai sen takia, että asia on itselle oikeasti tärkeä. Eipä ole kauaakaan siitä, kun aloin lukea Thomas Pynchonin romaania Painovoiman sateenkaari. Minua ei kiinnostanut ensisijaisesti Pynchonin romaani, vaan minä halusin olla ihminen, joka on lukenut Painovoiman sateenkaaren. Mitäköhän tällä luulin saavuttavani? Halusin varmaan luoda itsestäni kuvaa ihmisenä, joka lukee tinkimätöntä laatukirjallisuutta. Sain motivoitua itseni lukemaan Pynchonin romaania vähän yli 400 sivua, mutta siihen stoppasi. Syy ei ollut se, että romaani olisi huono. Päinvastoin, se on vallan mainio teos, mutta sen lukeminen kävi kyllästyttäväksi ja niin annoin olla. Minusta ei tullut myöskään ihmistä, joka on lukenut Miki Liukkosen O:n, sillä reilun sadan sivun jälkeen tuntui siltä, että olin jo päässyt selville Liukkosen tarkoitusperistä. Miksi siis jatkaa lukemista, kun on niin paljon muutakin luettavaa. Ja kyllä, saatoin tehdä väärän tulkinnan. So what?

Veitola on kirja, jonka jostain kohdasta suunnilleen jokainen nainen voi tunnistaa itsensä. Tämän vuoksi se onkin mitä mainioin äitienpäivälahja. Maria Veitola jakaa kirjassa elämäänsä ja kirjan jälkeen tuntuu siltä kuin olisi ollut kahvilla hyvän ystävän kanssa.


Maria Veitola: Veitola (äänikirja, 7h 21 min)

Kustantaja: Johnny Kniga



sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Punamustaa kohinaa - Susinukke Kosola: Varisto

Siinä kohdassa, missä Don DeLillon tuotanto loppuu alkaa Susinukke Kosolan Varisto.
Tosin mun ei varmaan pitäisi lukea Variston kaltaisia kirjoja.

Ai miks ei?
No sen takia, että ne eli tässä tapauksessa just Varisto saa mut ihan hengästyksiin ja tärinään, koska

a) se kuvaa piinallisen tarkasti sitä, miltä maailmassa oleminen musta useimmiten tuntuu
b) jään pohtimaan ratkaisua Variston esittämiin kysymyksiin pitkäksi aikaa ja hermostun, kun mitään ratkaisuja ei ole
c) parketti ei tykkää, kun kuljen ympyrää ympyrää ympyrää ... (mee pois Jii Karjalainen)
d) en pysty luopumaan taistelusta ja Varisto saa mut kiillottamaan miekkaani vaikka tiedän, että yksi miekka ei maailmaa muuta varsinkaan maailmassa, jossa miekkaan hukkumisestakin on tullut liian työlästä
e) 000010100001010101010100011010101010

*

Kirjoitin Varistosta pitkän tekstin, jonka poistin. Se alkoi näin:

Onks toi kannen Varisto kirjoitettu verellä? Jos se on, niin mitä se sit tarkottais? Tai jos se vaan esittää olevansa verellä kirjoitettu niin mikä sit olis oikean veren ja veren esittämisen välinen suhde ja  sen suhteen merkitys ja mistä se/ne kertois ja mitä jos keinoveri näyttäis aidommalta kun oikea veri, vähän niinku maitomainoksissa käytetään valkoista liimaa, kun se näyttää paremmalta kun maito ja palatakseni takaisin vereen et voi sille mitään en voi sille mitään emme voi sille mitään, että tälläkin hetkellä veresi vereni veremme vuotaa yhteiskunnan määrittämään pussiin.  [lainaus poistetusta tekstistä loppuu tähän]

Sit yritin uudestaan ja kirjoitin käsin vihkoon seuraavan tajunnanvirran:

Törmäsin postmodernin käsitteeseen ensimmäisen kerran vuonna 1995. Se tapahtui jollain kirjallisuustieteen luennolla, jonka aihetta en enää tarkemmin muista. Sen sijaan muistan, että esitin jonkun kreisikuvitteellisen tulkinnan Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teossarjasta ja varmistin opelta, onko se postmodernin kehyksessä ok. Ope sanoi, että on, kunhan se on perusteltu.

Tuosta tapahtumasta lähtien olen kulkenut tietä, jolla subjektit leijuvat, eivätkä kiinnity mihinkään kuin niin hetkellisesti, että niitä ei voi tavoittaa. Sillä tiellä on ollut hyvää ja vapauttavaa olla ja sen tien reunalle olen nyt pystyttänyt Variston, joka ehkä on kulkemani tien RIP.

Kosolan kokoelman avainlause on: Kaikki voi olla miten tahansa.

Kaikki muu tässä kokoelmassa on alanoottia sille, että kaikki voi olla miten tahansa.  Ja tästä päästään kysymään, että eiks olekin hyvä, kun ei ole mitään rajoituksia. No ei muuten ole, koska miten tahansa = ei mitenkään. Tosi ja epätosi ne yhteen soppii.

Varisto on nykyelämän ahdistus, kun kaikkea tunkee joka puolelta jatkuvasti, eivätkä ihmisen aivot olet kehittyneet vastaanottamaan niin valtavaa (dis)/informaatiotulvaa, ym. tulvaa. Muistan jonkun kriitikon kirjoittaneen Tomi Kontion runokokoelmasta Saattaa, olla (klik), että sen pidemmälle ei voi kuoleman tematiikan suhteen mennä. Sama pätee Varistoon, vaikka tematiikka on eri. Tämän täydellistytemmin  (<- onks toi sana)] ei hälystä voi enää kirjoittaa ja sen tähden tuolla vähän ylempänä on toi RIP. Just tässä kohtaa voidaan vielä kumarrella ihastuksesta, osa porukasta perse paljaana, osa kuin Lassi Hyvärisen kokoelman Tuuli ja Kissa nainen sipulinvarsihameessa, osa enempi vaatteissa, mutta heti kulman takana meidät suihinsyödään lopullisesti. [käsinkirjoitettu tajunnanvirta loppuu tähän]

*

Tämän postauksen ihan alussa mainitsin Don Delillon, enkä tehnyt sitä sattumalta, sillä kysymykset, joita Varisto esittää ovat lähi/täyssukulaisia (ja mahdollisesti myös adoptoituja) niille kysymyksille - koko sille "kokemusten sekametelisopalle" - jonka kanssa olen tottunut askartelemaan lukiessani DeLilloa. Ks. lisätietoa: "fuck capitalism.jpg."

Jos pitäisi mainita joku, jota rakastan, voisin vastata, että identiteetin käsite, sillä sitä olen totta vieköön rakastanut jo kauan ja it's complicated -suhdetta siihen ylläpitänyt. Varisto tuo julki identiteetin uhanalaisuuden maailmassa, jossa kaikki on miten tahansa. Identiteetin kokemus rakentuu ajatukselle, että ihminen tunnistaa jatkuvuuden itsessään, että hän aamulla herätessään tajuaa olevansa sama ihminen kuin se, joka meni illalla nukkumaan.  Tätä jatkuvuuden tunnetta viipaloi milloin mikin, kuten nyt Varisto tuo notkealla kielellä, valloittavalla hengästyksellä ja hyvällä poliittisuudella julki.

Varistossa identiteettiä määrittävät todellinen, uniikki ja pantava.  Kaksi ensiksi mainittua ovat hajonneet ja ne on haastettu ja peilattu niin loputtomiin, että niistä ei enää ole pitämään identiteettiä kasassa. Jäljelle jää pantava, jonka itse olen usein ilmaissut viittaamalla ruisleipätaikinaan. Ei tee mieli kysyä, mutta on pakko: entäs sitten kun panemisen voima on käytetty loppuun? Kun kaikki ruisleivät on jo leivottu? Entäs sitten, kun edes lainausmerkit minän ympärillä eivät riitä tuottamaan koherenttia kokemusta siitä, että on joku, joka tässä kokee, vaikkakin se joku on lainausmerkeissä.

Post-identiteeetti. Post post -identiteetti. Post post post -identiteetti. [Tästä osaat varmaan jo itse jatkaa eteenpäin].

*

Varisto kertoo siitä, mitä on olla ihminen, joka on tajunnut, että ironian Raatteen tie on kuljettu loppuun. Ensin oli puhe. Ihan vaan puhe ja kun puhe ei riittänyt otettiin käyttöön ironinen puhe. Ironia monistui ja tunkeutui, se työntyi niin kaikesta läpi, että siitä tuli sillä tapaa maailman osa kuin sydän ja verisuonet on ihmisen osia. Varisto kysyy: miten olla ironinen maailmassa, joka jo itsessään on ironinen. Varisto vastaa: eipä kuule oikein mitenkään. On tultu tilanteeseen, jossa pelastajanviitta ei enää pysy ironian harteilla. Jossa kieli muuttuu joka päivä riittämättömämmäksi

"kaikki sanat ampuvat merkityksistään ohi
riittävästi että sen huomaa
liian vähän että osaisi tuntea
muuta kuin outoa vierautta
      kielen keskellä"


Etsin apua kirjahyllystä summamutikassa. Käteni osuu sattumalta (uskoo, ken tahtoo, mutta totta on) Helene Cixous'n teos Inuti (Modernista, 2008) ja sen takakannessa Magnus Perssonin Svenska Dagbladetiin kirjoittamat sanat Cixous'n teoksesta. "Allt som händer, händer i språket. Och det är mycket." Kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu kielessä. Ja se on paljon.

Varistossa vallitsee kielellinen tulehdustila - odor, dolor, color ja se neljäs tulehduksen tunnusmerkki, jota en ilman googlettamista muista.  Kieli on sairastunut nykytautiin ja runon puhuja antaa sen sairastaa kuvatakseen sitä tulvaa, kun tämä tuo se nämä nuo ne haluavat jokainen sen oman viidentoista minuutin pituisen valokeilahetkensä.

Identiteettiä ei ole kielen ulkopuolella ja siinä missä kieltä ei ole on sen sijasta paha paikka, jota ei tietenkään voi mitenkään ilmaista. Nyt (= edellisen nyt-sanan kirjoitushetkellä 30.4.2018 klo 11.53) on vielä hetki aikaa. Miten sinä tämän ajan käytät?

*

Ihminen on halutalouden kirkkain tähti, jonka kirkkaus on hyvää vauhtia haalistumassa. Sen, mitä haluava saa, sen sijaan mitä hän haluaa, voi lukea Variston sivuilta 37-38. Oma suosikkini on, kun haluaa hyväksyntää ja saa

"hullujen päivien katalogin ja hienvalkoisen pyjamapaidan, jossa on valmiiksi Pirkan ketsuppia ja vihamielinen einesroiske"

Edellisen sitaatin täydellistää Pirkan ketsuppi ja sen takia Heinz ei tule kysymykseen. Tässä vaiheessa huomaan, että olisi pitänyt kertoa, että Varisto on kirjoitettu käsin ja sitä ei voi ostaa kaupasta, mutta tunnustamalla sen voi saada käsiinsä. Lue lisää täältä:

http://www.varisto.net

Varisto on tuhat ja yksi tapaa pyrkiä etsimään maailmasta kolo, johon minä voisi sovittautua kuin Robinin puuttuva palanen. Se on tuhat ja kaksi tapaa joutua toteamaan autenttisen ja toden kuolema. Se on tuhat ja kolme tapaa elää heijastuksissa, jotka palauttavat itsestä kuvia, jotka rikkovat sen vähän, joka jo vähän syntyi.

Varisto on "omatunnon varmuuskopiot", "oidipus- ja antabuskompleksit", "maatuskaksi pukeutunut Johnny Depp" ja "phil collinssin näkeminen paahdetussa leivässä." Se on uudeksi normaaliksi vakiintuneen häiriötilan (hakusana: elämä) kuvaus, jossa identiteetti ei voi lakata soittamasta hätänumeroon.  Sitä se kaikki on. Valkoista Punamustaa kohinaa. Ks. kuva tässä alla.


[se kuva on tässä]



Susinukke Kosola: Varisto
111 käsinkirjoitettua sivua punaisella ja mustalla
(vapise Stendahl)






torstai 3. toukokuuta 2018

Miten tullaan intellektuelliksi huoraksi? - Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta


En ole erityisen innostunut fiktiivisistä elämäkerroista, sillä usein ne herättävät minussa lähinnä kysymyksen kirjailijan motiiveista. Ihan vieras ei ole sekään ajatus, että päällimmäiseksi tunteeksi nousee, että kuuluisan ihmisen elämäntarinaa on lähinnä käytetty hyväksi kaunokirjallisen teoksen luomiseksi. Syntyy hankala tilanne, koska fiktiivinen elämäkerta luo väistämättä kuvaa siitä ihmisestä, josta se kertoo. Samalla se pitää itsellään kaiken vapauden ja irtisanoutuu totuudellisesta kuvaamisesta. Tässä joukossa Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta on ilahduttava poikkeus, sillä se ei edes yritä kertoa totuutta teoksen päähenkilöstä Valerie Solanasista.

Suurella palavalla ihastuksella tein tuttavuutta Unelmien tiedekunnan kanssa ensimmäistä kertaa vuonna 2007. Drömfakulteten osui käsiini flanööratessani kirjakaupassa ja kun silmiini osuivat vielä kirjaa selatessani nimet Valerie Solanas ja Andy Warhol oli selvää, että kyseessä oli kirja, jonka ehdottomasti halusin lukea. Solanasista tiesin tuolloin sen verran, että hän oli kirjoittanut SCUM-manifestin, Warholista sen verran enemmän, että osasin tuntea noloutta siitä, että kaikesta Andyn paskamaisuudesta huolimatta koin hänet hyvin kiinnostavaksi tyypiksi. Koen edelleenkin, eikä nolouteni asian suhteen ole häipynyt mihinkään.

Valerie Solanas (1936-1988) muistetaan parhaiten siitä, että hän ampui Andy Warholia. Tämä on jo sinänsä surkuhupaisaa, kun otetaan huomioon, että Solanas halusi nimenomaan vapauttaa ihmiskunnan miehistä. Toki joku voi tässä kohtaa kysyä, oliko Andy Warhol mies ja vastata, että hän oli enemmäkin hopeaperuukkinen heppu jostain toisesta todellisuudesta. Siinä, että Solanas ampui Warholia ei ole mitään yllättävää. Suurempana ihmeenä pidän sitä, että muut naiset eivät ole tehneet samoin. Stridsbergin romaanissa säkenöivintä ei kuitenkaan ole Solanas itse niin kiinnostava kuin hän onkin, vaan Stridsbergin tekstin sykkivä rytmi. Hänen sanansa ovat jatkuvasti hengästyneitä. Ne huohottavat ja valuvat älyllistä kiimaa ja näin tekstin rytmistä syntyy Solanasin kiihkeän luonteen peilikuva.

Tekstin tempoa lisäävät lyhyet, ajassa eteen ja taakse päin liikkuvat kappaleet. On Solanas oikeudenkäynnissä, mielisairaalassa ja Andyn Tehtaassa. On kuoleva yksinäinen Solanas, keuhkokuume ja erinäiset eritteet. Outi Mennan erinomaisessa suomennoksessa Unelmien tiedekunta sykkii New Yorkin pulssia. Se pulputtaa pornomusiikkia ja vilkuttaa punaisten lyhtyjen valoa. Se on kuumemittari, jonka lukemat ovat hälyttävän korkeita ja niin pitää ollakin, sillä Valerie Solanas ja kohtuus eivät mahdu samaan lauseeseen, eivät edes samalle sivulle.

Stridsberg seuraa Solanasin todellisia elämäntapahtumia, mutta hän kirjoittaa teokseen myös eksplisiittisen kertojan, joka käy dialogia Solanasin kanssa. Kertojan läsnäolo muistuttaa lukijaa siitä, että kyse ei ole elämäkerrasta, vaan nimenomaan fiktiosta.

Aiemmalta lukukerralta minulle oli jäänyt päällimmäiseksi mieleen juuri Unelmien tiedekunnan vimma, sen Sturm und Drang Drang Drang ja siksi minulle tulikin hieman yllätyksenä, että Stridsberg etsii Solanasin käytöksen selitystä niin voimakkaasti tämän lapsuudesta. Eipä silti, tuskin kukaan selviäisi kovin täyspäisenä sen kaltaisesta seksuaalisestä hyväksikäytöstä ja hylätyksi tulemisen kokemuksista, joita Solanasin lapsuus oli täynnä. Kuitenkin myös lapsuuteen liittyvien kuvausten tarkoitus liittyy teoksen rytmiin ja ne muodostavat pohjabiitin, jonka päälle muu tarina rakentuu. Ne ovat levoton ja taukoamaton jyske. Sen pihakeinun narina, jossa paljon pahaa tapahtui.

Sen lisäksi, että Solanas halusi hävittää miehet sukupuuttoon hän halusi olla intellektuaalinen huora. Tämä hänen toiveensa oli hyvinkin toteutettavissa oleva, sillä Solanas oli säkenöivän älykäs ja huoraksi ryhtyminen taas on jokaisen siihen kutsumusta tuntevan ulottuvilla. Paradoksaalisesti älykkyys koitui enemmän Solanasin tuhoksi kuin pelastukseksi. Unelmien tiedekunnassa vahvasti traumaattinen lapsuus yhdistettynä naisten kokeman sorron jäätävään analyysiin johtaa tilanteeseen, jossa seksuaalisuudesta tulee tahmaa, josta Solanas ei pääse irti. Tätä seksuaalisuuden läpitunkevuutta Stridsberg hyödyntää teoksessaan laajalti ja käyttää toistoa rytmillisenä elementtinä.

Otan maksun raiskauksesta. Järjestetystä raiskauksesta. Systematisoidusta raiskauksesta. Ennakoidusta raiskauksesta. Järjestäytyneestä suihinotosta. Muodollistetusta panosta. Otan maksun raiskauksesta. Raiskaaminen ei ole ilmaista. Sellaista naista ei voi raiskata joka antautuu vapaaehtoisesti. Kaikki naimisissa olevat naiset ovat prostituoituja. Vain oikeat huorat ovat oikeita naisia ja vallankumouksellisia. 

Kertoja on teoksessa dj, joka heittelee levylautaselle hikeä ja spermaa. Hän miksaa huumeet ja yliopisto-opinnot levottomassa discossa, jonka hajumaailma on peräisin likaisista lakanoista ja alusvaatteista. Pääsylippuihin on kirjoitettu Solanasin itsestään tekemä diagnoosi: "Vitun raivona. Saatanan vihainen. Miehiä vihaava kerjäläinen." Säännöt sisältävät hinnaston ja ne  jaetaan jokaiselle:

Kaksikymmentä dollaria. Helahoito. Hinnasto. Ei sensuuria pienille jumalaapelkääville marsipaanikorville. Pano kympillä. Suihinotto viitosella. Kaksi taalaa käteenvedosta. Minä en myy sieluani. Pillu ei ole minun sieluni. 

Mutta kuten jokaisessa discossa, myös Unelmien tiedekunnassa on viimeisten hitaiden pohjatonta surua, kun ei ole ketään, jonka kanssa kokemaansa jakaa. Yksinäisyyden syvin viilto löytyy puhelinkeskustelusta, jonka Solanas käy yksin.

Unelmien tiedekunnan alaotsikko on Lisäys seksuaaliteoriaan. Stridsbergin romaanissa Eros on kuitenkin heteroromanttisessa mielessä särkynyt ja miessukupuoli näyttäytyy Solanasin leppymättömän vihan kohteena. Jotain äärimmäistä on siinä, että kertoja kuvaa Solanasin antavan ruumiinsa muiden käyttöön vapaaehtoisesti, jotta kukaan ei voisi käyttää häntä väkisin hyväksi.

Unelmien tiedekunta iskee piikkinsä runnomalla suoraan suoneen. Se on ehdottomuus ja Solanasin ideologian kuuman ja yhä lähemmäksi käyvän kuoleman rumba. Se ei tiedustele, lähdetkö messiin. Se kaappaa mukaansa lupaa kysymättä.


Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta. Lisäys seksuaaliteoriaan
390 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Drömfakulteten
Suomentanut Outi Menna
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto)


Helmet-lukuhaaste, kohta 5 Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit
(Unelmien tiedekunta kattaa vuosikymmenet viisikymmenluvusta kahdeksankymmentälukuun)