Reader, why did I marry him?

Jos kaunokirjallinen teos voisi olla vaaliehdokas, äänestäisin Jari Järvelän Tyttöä ja pommia eduskuntaan. Se on jännityskertomus, joka ampaisee käyntiin kuin suihkukone. Tuskin ehdin sivua kääntää, kun ollaan jo ilmassa. En nyt ihan heti kohta muista, milloin romaani olisi koukuttanut yhtä äkkityrmäyksellä kuin tämä Järvelän teos. Kovapanosammuntaa alusta loppuun.  Nyt alkaa kasaantua blogattavia teoksia siihen malliin, että spreijaan muutaman sanamerkin tästä Jari Järvelän vimmaisesta romaanista siinä järjestyksessä, kun ajatuksia päähän tulee. Jos on sekavaa, ei huolta, kaupungin puhtaanapitolaitos maalaa kyllä blogipiissini äkkiä piiloon. Sillä. Edes purjehdus ei ole niin tärkeää kuin se, että graffitit maalataan peittoon. Harmaa on seinän hyvä olla ja harmaana sen tulee pysymän.  * Hänen nimensä on Metro. Hän on 19-vuotias kotkalaistyttö ja julmetun rakastunut Rust-nimiseen poikaan. Metro on tummaihoinen, eikä hänen isästään muuta ole jäljelläkään kuin pari muisto

Irakin Purkkajeesuksen luettuani en yhtään ihmettele, että Blasim voitti tänä vuonna brittiläisen Independent-lehden vierasmaalaisen kirjallisuuden palkinnon. 13 novellista koostuva Irakin Purkkajeesus on hulvaton, älykäs, röyhkeä ja vahva. Se huutaa ja syöksee ilmoille toinen toistaan kummallisempia sattumuksia ja henkilöhahmoja. Se yhdistää islamin opit ja peppuseksin. Se nostaa kyyneleet silmiin ja välillä on vaikea tietää, onko kyse itkusta vai naurusta. Kirjailija, elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja Hassan Blasim syntyi vuonna 1973 Irakissa, jossa hän kuitenkin joutui vaikeuksiin elokuvaohjaustensa vuoksi ja erinäisten vaiheiden kautta päätyi lopulta asumaan Tampereen Pispalaan. Blasimin entinen kotimaa on vahvasti läsnä Irakin Purkkajeesuksessa, mutta teoksesta löytyy myös ulkomaalaisen silmin suomalaista elämänmenoa tarkastelevia novelleja. 'Ole kiltti äläkä tapa minua ... tämä on minun puuni!' esimerkiksi kertoo Tiikeri-nimisestä bussikuskista, joka rakastaa hede

Se on ameeba. Se on joka paikassa. Politiikassa. Talouselämässä. Yritysjohdossa. Eri viranomaisissa. Se omistaa liiketiloja ja ihmisiä. Se määrää, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä. Se ei ole kaukana. Se on Euroopassa. Maassa, jota moni suomalainenkin rakastaa. Sen nimi on Ndrangheta. Se on yksi tiukimmin säännöin toimivista mafiaklaaneista Italian Calabrian maakunnassa. Vaikka Mafian naiset on faktaa, edustaa se mielestäni samaa sarjaa kuin Jennifer Clementin romaani  Varastettujen rukousten vuori . Kummatkin näistä teoksista on "pakko lukea", jos on yhtään kiinnostunut naisen kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta asemasta.  Jennifer Clement on halunnut tuoda maailmaan tietoon Meksikon syrjäkylien tyttöjän kohtalon. Toimittaja-kirjailija Lirio Abbate taas on päättänyt lähteä taistelemaan mafiaa vastaan, vaikka se tarkoittaa hänen ja hänen perheensä turvallisuuden vaarantamista. Abbate onkin jo vuosikausia elänyt henkivartijoiden ympäröimänä. En voi kuin ihail

Tiedäthän sen tunteen,  nopean kohtaamisen muukalaisen kanssa. Sen vavahduksen, kun hänen ja sinun välille tulee silta, joka rakentuu vain sortuakseen. Joskus muukalainen voi olla kirja. Se voi olla Monique Roffeyn Archipelago. Romaani, jonka olisin toivonut jatkuvan loputtomiin. Tutustuin Monique Roffeyn, kuten moniin muihinkin lempikirjailijoihini sitä kautta, että hänen teoksensa The White Woman on the Green Bicycle, oli vuonna 2010 Baileys Women's Price for Fiction (tuolloin Orange Prize) ehdokkaana. Kun kesällä 2011 olin lähdössä lomalle Lefkaksen saarelle otin tämän Roffeyn romaanin mukaani. Tuolloin en osannut yhtään aavistaa, että en olisi voinut lukemistani paremmin valita. Lefkaksella yhdistyi kolme asiaa: Valkoinen nainen vihreän polkupyörän selässä, myyttinen Ithakan saari sekä menneiden vuosien jetset-juhlintaa huokuva Onassiksen saari.  Ithaka oli pitkään ollut paikka, jossa olin halunnut käydä. Kulkea jalanjäljillä. Odysseus. Mykeneläiset rauniot. Penel

Leena Lumi haastoi minut limerikin luontiin. Kiitos haasteesta Leena.  Ohjeet limerikin kirjoittamiseen löytyvät Opuscolon blogista ja copypeistaan ne limerikkini alle. Magic Miken limerikki Tämä on Kontula ja kerrostalo Seiska beessä asuu Mike Salo Pilottitakki ja maihinnousuhousut Niillä se vetää laskut ja nousut nyrkkiä käyttää, uupuu järjen valo On Mikellä ihanne: Natsi-Saksa Sen elämänmenol palaa kohta maksa Öisin vetää viinaa huutaa exäänsä Tiinaa Nuori jätkä, mut ei kauaa jaksa Hei mä oon kova, mä oon Magic Mike Nyt kaikki painaa äfbeessä like Heitä jo tupakkaa tai tulee jupakkaa sul on väärät kengät, jos ne on Nike Se mitä kerron on ihan totta sen voi vahvistaa joka lotta lapsena Mike pihalla leikki kasvoillaan söpö prinsessameikki sylinsä hoivassa kuollut rotta Elämä on Mikelle iso hakaristi kytät sen nappas ja poseen pisti siellä se makaa, miettii ja kelaa esittää kyllä niin rentoa relaa vaikkei käy

Vietin kauniin kesää ja syksyä sekoittavan iltapäivän Grégoire Delacourtin kanssa parvekkeellani. Koukimme onnea. Minä ja hän sekä Delacourtin romaanin Onnen koukkuja aviopari Jocelyne ja Jocelyn. Että sellainen seurue. Kohteliaisuussyistä jätin Delacourtille kertomatta, että hänen romaaninsa oli minulle kevyt välipala. Okei okei, onhan siinä toinenkin tasonsa, sellainen syvempi, mutta minulle turhan coelhomainen. Nöyrä anteeksipyyntöni kaikille Coelho-faneille. Onneksi mies on niin suosittu, että häntä ei haittaa, jos yksi keski-ikäinen naisenketale ei hänen hienoista sanoistaan innostukaan. Delacourt taisi kuitenkin arvata ajatukseni, sillä hän otti taskustaan jokerin ja iski sen parvekepöydälle. Joimme lisää kahvia ja virkkasimme muutaman isoäidin neliön. Aloin aavistella, että olin tehnyt liian hätäisiä johtopäätöksiä Onnen koukkujen suhteen. Asiaan. Delacourtin romaanin takaliepeessä kehotetaan lukijaa tekemään "listoja asioista, joita hän tahtoo hankkia ta

Nyt minua hellitään. Kesän alussa luin Nura Farahin loistavan ja yhä mielessä kasvavan romaanin Aavikon tyttäret , joka sijoittui pääosin Somalian vuonna 1960 tapahtunutta itsenäistymistä edeltäviin vuosiin. Nadifa Mohamedin Kadotettujen hedelmätarhaa voisikin pitää leikillisesti Farahin romaanin jatko-osana. Sen mukana matkustin uudelleen Somaliaan, tällä kertaa 1980-luvun loppupuolelle. Kirjallinen matkustus onkin ainoa turvallinen tapa käydä Somaliassa. Ulkoministeriön viime kuussa päivitetyssä matkustustiedotteessa todetaan: "Maasta tulee poistua välittömästi eikä maahan pidä matkustaa. Turvallisuustilanne on vaarallinen. Konsulisuojelua ei voida antaa maahan jääville." Kadotettujen hedelmätarha kävi mielessäni mielenkiintoista vuoropuhelua myös Maaza Mengisten Somalian naapurimaahan, Etiopiaan sijoittuvan romaanin  Beneath the lion's gaze  kanssa. Sekä Mohamed että Mengiste kuvaavat yhteiskunnallisen sekasorron aikaa, diktatuurin ja kapinallisten välisiä yht

Luin vähän aikaa sitten Joyce Carol Oatesin pienoisromaanin ' Kosto: rakkaustarina .' Rankka kertomus, jossa Oates kuvaa raiskausta ja sen seurauksia. 'Koston' luettuani mielessäni kävi, että kenties olen Oatesin myötä löytänyt uuden mielikirjailijan. Siinä missä 'Kosto' tarjosi lukijalle tuoreita ruoka-aineita lukukokemuksen valmisteluun, oli 'Haudankaivajan tytär' kuitenkin enemmänkin eineskirja. Siinä Oates antaa kaiken valmiiksi, lukijalle ei jää muuta tehtävää kuin lämmittää teos mikrossa. Edellinen on tietysti aika tylysti sanottu, eikä se tarkoita, etteikö 'Haudankaivajan tyttäressä' olisi aineksia vaikka mihin, vaan pikemminkin päinvastoin. 'Haudankaivajan tyttäressä' on useita juonellisia ja teemallisia lankoja, joista usea jo yksistään riittäisi yhden romaanin aiheeksi. Kyse on pikemminkin tarinan toteutuksesta ja kerronnasta, Oatesin yltiömäisestä perusteellisuudesta, joka ei jätä lukijalle tilaa. Oatesin romaani toimiki

Jos sanon, että Silvia Avallonen Teräs on tämän syksyn käännöskirjallinen merkkitapaus, en liioittele yhtään. Teräs on täydellisyyttä hipova kertomus italialaisnuorista Piombinon työläiskaupungissa. Lyhyesti sanottuna ihan pirun hieno kuvaus toisenlaisesta Toscanasta kuin mihin olemme tottuneet. Avallone tavoittaa nuorten maailman sekä heidän ja heidän vanhempiensa välillä olevan kuilun tarkkuudella ja täyteläisyydellä, jota voisi verrata Nicholas Rayn elokuvaan Nuori kapinallinen (Rebel without a cause, 1955). Useita kirjallisuupalkintoja saaneen Teräksen pohjalta tehty elokuva sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla vuonna 2012. Toivon kovasti, että tämä elokuva jonain päivänä olisi myös suomalaisen yleisön ulottuvilla. Itse ainakin rientäisin katsomaan sen oikopäätä. Teräs on kertomus kahdesta perheestä, joiden teini-ikäiset tyttäret Anna ja Francesca uskovat olevansa parhaita ystäviä ikuisesti. Käsi kädessä korkeissa kengissään hoipertelevia, poikien katseita puoleens

On olemassa Barcelona, kaupunki Espanjassa. Sen lisäksi on olemassa Barcelona - maaginen kaupunki, jonka ääriviivat ja sykkeen kirjallisuuden Gaudi, nykyisin USA:ssa asuva espanjalaiskirjailija Carlos Ruiz Zafón piirtää omalla ainutlaatuisen vääristyneellä tavallaan. Kolmas Barcelona on väräjävä sielu, alitajunnan musta aukko, uhkien ja vaarojen näyttömö, jolla Zafónin romaanin 'Marina' päähenkilöt Oscar ja Marina astelevat. Teoksen alkulehdillä Zafón kuvaa omaa suhdettaan 'Marinaan.' "Kirjoitustyön edetessä tarina alkoi kauttaaltaan maistua jäähyväisiltä, ja kun olin viimein päässyt loppuun, minusta tuntui, että jotakin sisimmästäni, jotakin, josta en vieläkään aivan tiedä mitä se oli mutta jota yhtä päivittäin kaipaan, jäi ainiaaksi tuohon tarinaan." Luin 'Marinaa' nämä sanat mielessäni ja teoksen luettuani palasin niihin vielä uudestaan. 'Marina' ilman Zafónin alkusanoja on tarina, pelottava, villi ja todellisuuden yli kurkottava.