Jos kaunokirjallinen teos voisi olla vaaliehdokas, äänestäisin Jari Järvelän Tyttöä ja pommia eduskuntaan. Se on jännityskertomus, joka ampaisee käyntiin kuin suihkukone. Tuskin ehdin sivua kääntää, kun ollaan jo ilmassa. En nyt ihan heti kohta muista, milloin romaani olisi koukuttanut yhtä äkkityrmäyksellä kuin tämä Järvelän teos. Kovapanosammuntaa alusta loppuun.
Nyt alkaa kasaantua blogattavia teoksia siihen malliin, että spreijaan muutaman sanamerkin tästä Jari Järvelän vimmaisesta romaanista siinä järjestyksessä, kun ajatuksia päähän tulee. Jos on sekavaa, ei huolta, kaupungin puhtaanapitolaitos maalaa kyllä blogipiissini äkkiä piiloon. Sillä. Edes purjehdus ei ole niin tärkeää kuin se, että graffitit maalataan peittoon. Harmaa on seinän hyvä olla ja harmaana sen tulee pysymän.
*
Hänen nimensä on Metro. Hän on 19-vuotias kotkalaistyttö ja julmetun rakastunut Rust-nimiseen poikaan. Metro on tummaihoinen, eikä hänen isästään muuta ole jäljelläkään kuin pari muistoa ja ihonväri. Metron äiti on intuition kuningatar. Yrittäjä, jolle sossun tuet ovat osa yrityksenharjoittamista. Hän käyttää itsestään nimeä Mademoiselle Miranda laatiessaan ennustuksia ja elämänohjeita ihmisille puhelimessa. Metro ja Rust graffaavat kaupungin seiniin. Ovat siis rikollisia, yhteiskunnan hylkiöitä. Töhrijöitä, jotka pitää saada äkkiä kiinni ja langettaa heille sakot, joiden maksamiseen ei koko loppuelämä riitä. Niin se yhteiskunta pyörii ja lipoo turpeita huuliaan.
"Kaupunkimaiseman sai täyttää valtavilla mainoslakanoilla ja -tauluilla, mutta yksikin graffiti oli liikaa. Se oli väärää tilankäyttöä, katutaide ei ollut korporaatioiden hallinnassa. Graffitista sai kovemmat rangaistukset kuin siitä, että ajoi lapsen päälle suojatiellä ylinopeutta autolla." Korostin lihavalla sitaatin viimeisen lauseen, koska siinä tiivistyy suomalaisen oikeuskäytännön mätä. Ihmisiä saa tappaa, naisia saa raiskata, lapsia saa kohdella kaltoin. Ei siitä paljon mitään seuraa, mutta annas olla jos teet talousrikoksen tai maalaat pari kuvaa seinään. Silloin otetaan esiin toinen lakikirja.
Maailma ei ole Metron. Eikä Rustin. Se on niiden, jotka jahtaavat heitä. Metro ja Rust nimittävät heitä Rotiksi, yleisessä kielenkäytössä heidät tunnetaan vartijoina. Rotille Metro ja Rust ovat Bakteereja, jotka pitää ottaa kiinni ja tehdä toimintakyvyttömiksi. Keinoilla ei niin väliä. Pääasia, että Bakteerit saadaan nujerrettua. Mieluiten lopullisesti. Rottien pitkät hännät vispaa, ne uhkuu sokaisevaa testosteronia.
Kosto. Kostonhalun valtaan joutuminen. Siitä ei hyvää seuraa. Myös syyttömät joutuvat kärsimään. Palelen Metron kanssa öisessä Kotkassa märissä vaatteissa, luut kipua täynnä. Olen Metron ystävä. Se ystävä, joka ei petä. Järvelä sohaisee siihen kohtaan, joka aktivoi hermoradat. Kosto on väärin. On on on. Mutta mitä jos muita tapoja oikeuden saamiseksi ei ole? Mitä jos sinun rakkaasi tapettaisiin? Tuosta noin vaan, koska joidenkin mielestä se nyt vaan on oiva tapa päästä eroon ihmisestä, joka loukkaa heidän arvojaan.
Tytössä ja pommissa graffiti on ääni. Niiden viimeisin ääni, joita kukaan ei ole kiinnostunut kuuntelemaan. Niiden, joilla on nuoruus, mutta ei tulevaisuutta. Niiden, jotka eivät pysty hyväksymään yhteiskunnan yhä enenevää kahtiajakoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Niiden, jotka eivät suostu hautautumaan hiljaisuuteen. Jari Järvelä kirjoittaa paikoin melkeinpä maanisesti, mutta heräämmekö me pahvit? Panemmeko luettuamme kirjan kannet kiinni ja leikkaamme palan 1000 euroa kilo maksavaa, aasinmaidosta tehtyä Pule-juustoa. Kyytipojaksi punaviiniä. Domaine de la Romanée-Conti vuosikertaa 2009. Hinta kymmenisentuhatta euroa per pullo. Sillä saisi jo aika monta tölkkiä spray-maalia.
Tyttö ja Pommi on kiinni ajassamme täsmätarkkuudella. Viime aikoina silmiini on osunut useampikin kirjoitus vartiointiliikkeiden vartijoiden väkivaltaisuudesta. Myös poliisien kovat otteet ns. anarkisteja vastaan on herättänyt keskustelua. Sitä, mikä on näiden juttujen totuusaste, en lähde pohtimaan, mutta ihan ilman tulta ei savuakaan synny. Jokin aika sitten luin myös, miten Espoossa annettiin lupa graffitien maalaamiseen, mutta heti kohta tultiin siihen tulokseen, että kaunein esteettinen arvo on harmaa. Oikeesti hei hei vaan. Katso kuvat.
Järvelä näyttää meille Kotkan, jota edes monet kotkalaiset eivät tunne. Se on öinen maailma, varjojen ja sumun maailma, jossa kasvot peitetään hupulla. Jossa itseä tehdään olevaksi piissien, sorry töhryjen, kautta. Maailma, jossa Rottien siimahännät sivaltavat. Järvelän yhteiskuntakritiikki on reipasta ja tervetullutta. Ravistelu tekee hyvää. Tosin paikoin teosta riivasi omaan makuuni turhan toimintaelokuvamainen meininki, mutta se on helppo antaa anteeksi, koska kevyt vihjailu ei tosiankaan riitä, jos haluaa, että kritiikki ymmärretään.
Kun on tultu tilanteeseen, jossa tärkeämmäksi koetaan omaisuuden kuin ihmisten suojelu, voisi kuvitella, että asia kiinnostaisi yhteiskunnan korkeampiakin tahoja. Tosin onhan se paljon helpompaa keskittyä vaikkapa nimittämään omia kavereita ministeriksi. Kun kieltäytyy näkemästä ja kuulemasta, ongelmat lakkaavat olemasta. On ihan pirun turvallista määritellä taide Taistelevien metsojen ja Monalisan kautta.
Eiköhän joku kohta tule ja sano, että voi kamala sitä Jari Järvelää, kun se yllyttää nuoria vandalismiin. Sille jokulle sanon, että lue ensin Tyttö ja pommi aivot aktivoituina. Mieti. Mieti vielä toisenkin kerran. Yksi kirjallisuuden tehtävistä on tuoda esiin yhteiskunnallisia ongelmia, virittää keskustelua ja havahduttaa ihmisiä näkemään. Tässä Jari Järvelä onnistuu komeasti. Haluan lisää.