Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Jos kaunokirjallinen teos voisi olla vaaliehdokas, äänestäisin Jari Järvelän Tyttöä ja pommia eduskuntaan. Se on jännityskertomus, joka ampaisee käyntiin kuin suihkukone. Tuskin ehdin sivua kääntää, kun ollaan jo ilmassa. En nyt ihan heti kohta muista, milloin romaani olisi koukuttanut yhtä äkkityrmäyksellä kuin tämä Järvelän teos. Kovapanosammuntaa alusta loppuun. 

Nyt alkaa kasaantua blogattavia teoksia siihen malliin, että spreijaan muutaman sanamerkin tästä Jari Järvelän vimmaisesta romaanista siinä järjestyksessä, kun ajatuksia päähän tulee. Jos on sekavaa, ei huolta, kaupungin puhtaanapitolaitos maalaa kyllä blogipiissini äkkiä piiloon. Sillä. Edes purjehdus ei ole niin tärkeää kuin se, että graffitit maalataan peittoon. Harmaa on seinän hyvä olla ja harmaana sen tulee pysymän. 

*

Hänen nimensä on Metro. Hän on 19-vuotias kotkalaistyttö ja julmetun rakastunut Rust-nimiseen poikaan. Metro on tummaihoinen, eikä hänen isästään muuta ole jäljelläkään kuin pari muistoa ja ihonväri. Metron äiti on intuition kuningatar. Yrittäjä, jolle sossun tuet ovat osa yrityksenharjoittamista. Hän käyttää itsestään nimeä Mademoiselle Miranda laatiessaan ennustuksia ja elämänohjeita ihmisille puhelimessa. Metro ja Rust graffaavat kaupungin seiniin. Ovat siis rikollisia, yhteiskunnan hylkiöitä. Töhrijöitä, jotka pitää saada äkkiä kiinni ja langettaa heille sakot, joiden maksamiseen ei koko loppuelämä riitä. Niin se yhteiskunta pyörii ja lipoo turpeita huuliaan.

"Kaupunkimaiseman sai täyttää valtavilla mainoslakanoilla ja -tauluilla, mutta yksikin graffiti oli liikaa. Se oli väärää tilankäyttöä, katutaide ei ollut korporaatioiden hallinnassa. Graffitista sai kovemmat rangaistukset kuin siitä, että ajoi lapsen päälle suojatiellä ylinopeutta autolla." Korostin lihavalla sitaatin viimeisen lauseen, koska siinä tiivistyy suomalaisen oikeuskäytännön mätä. Ihmisiä saa tappaa, naisia saa raiskata, lapsia saa kohdella kaltoin. Ei siitä paljon mitään seuraa, mutta annas olla jos teet talousrikoksen tai maalaat pari kuvaa seinään. Silloin otetaan esiin toinen lakikirja.

Maailma ei ole Metron. Eikä Rustin. Se on niiden, jotka jahtaavat heitä. Metro ja Rust nimittävät heitä Rotiksi, yleisessä kielenkäytössä heidät tunnetaan vartijoina. Rotille Metro ja Rust ovat Bakteereja, jotka pitää ottaa kiinni ja tehdä toimintakyvyttömiksi. Keinoilla ei niin väliä. Pääasia, että Bakteerit saadaan nujerrettua. Mieluiten lopullisesti. Rottien pitkät hännät vispaa, ne uhkuu sokaisevaa testosteronia.

Kosto. Kostonhalun valtaan joutuminen. Siitä ei hyvää seuraa. Myös syyttömät joutuvat kärsimään. Palelen Metron kanssa öisessä Kotkassa märissä vaatteissa, luut kipua täynnä. Olen Metron ystävä. Se ystävä, joka ei petä. Järvelä sohaisee siihen kohtaan, joka aktivoi hermoradat. Kosto on väärin. On on on. Mutta mitä jos muita tapoja oikeuden saamiseksi ei ole? Mitä jos sinun rakkaasi tapettaisiin? Tuosta noin vaan, koska joidenkin mielestä se nyt vaan on oiva tapa päästä eroon ihmisestä, joka loukkaa heidän arvojaan.

Tytössä ja pommissa graffiti on ääni. Niiden viimeisin ääni, joita kukaan ei ole kiinnostunut kuuntelemaan. Niiden, joilla on nuoruus, mutta ei tulevaisuutta. Niiden, jotka eivät pysty hyväksymään yhteiskunnan yhä enenevää kahtiajakoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Niiden, jotka eivät suostu hautautumaan hiljaisuuteen. Jari Järvelä kirjoittaa paikoin melkeinpä maanisesti, mutta heräämmekö me pahvit? Panemmeko luettuamme kirjan kannet kiinni ja leikkaamme palan 1000 euroa kilo maksavaa, aasinmaidosta tehtyä Pule-juustoa. Kyytipojaksi punaviiniä. Domaine de la Romanée-Conti vuosikertaa 2009. Hinta kymmenisentuhatta euroa per pullo. Sillä saisi jo aika monta tölkkiä spray-maalia. 

Tyttö ja Pommi on kiinni ajassamme täsmätarkkuudella. Viime aikoina silmiini on osunut useampikin kirjoitus vartiointiliikkeiden vartijoiden väkivaltaisuudesta. Myös poliisien kovat otteet ns. anarkisteja vastaan on herättänyt keskustelua. Sitä, mikä on näiden juttujen totuusaste, en lähde pohtimaan, mutta ihan ilman tulta ei savuakaan synny. Jokin aika sitten luin myös, miten Espoossa annettiin lupa graffitien maalaamiseen, mutta heti kohta tultiin siihen tulokseen, että kaunein esteettinen arvo on harmaa. Oikeesti hei hei vaan. Katso kuvat.

Järvelä näyttää meille Kotkan, jota edes monet kotkalaiset eivät tunne. Se on öinen maailma, varjojen ja sumun maailma, jossa kasvot peitetään hupulla. Jossa itseä tehdään olevaksi piissien, sorry töhryjen, kautta. Maailma, jossa Rottien siimahännät sivaltavat. Järvelän yhteiskuntakritiikki on reipasta ja tervetullutta. Ravistelu tekee hyvää. Tosin paikoin teosta riivasi omaan makuuni turhan toimintaelokuvamainen meininki, mutta se on helppo antaa anteeksi, koska kevyt vihjailu ei tosiankaan riitä, jos haluaa, että kritiikki ymmärretään. 

Kun on tultu tilanteeseen, jossa tärkeämmäksi koetaan omaisuuden kuin ihmisten suojelu, voisi kuvitella, että asia kiinnostaisi yhteiskunnan korkeampiakin tahoja.  Tosin onhan se paljon helpompaa keskittyä vaikkapa nimittämään omia kavereita ministeriksi. Kun kieltäytyy näkemästä ja kuulemasta, ongelmat lakkaavat olemasta. On ihan pirun turvallista määritellä taide Taistelevien metsojen ja Monalisan kautta. 

Eiköhän joku kohta tule ja sano, että voi kamala sitä Jari Järvelää, kun se yllyttää nuoria vandalismiin. Sille jokulle sanon, että lue ensin Tyttö ja pommi aivot aktivoituina. Mieti. Mieti vielä toisenkin kerran. Yksi kirjallisuuden tehtävistä on tuoda esiin yhteiskunnallisia ongelmia, virittää keskustelua ja havahduttaa ihmisiä näkemään. Tässä Jari Järvelä onnistuu komeasti. Haluan lisää.

Tyttö ja pommi muissa blogeissa mm.: Kirsin kirjanurkka Kirjakaapin kummitus Luettua elämää

Hassan Blasim: Irakin Purkkajeesus

Irakin Purkkajeesuksen luettuani en yhtään ihmettele, että Blasim voitti tänä vuonna brittiläisen Independent-lehden vierasmaalaisen kirjallisuuden palkinnon. 13 novellista koostuva Irakin Purkkajeesus on hulvaton, älykäs, röyhkeä ja vahva. Se huutaa ja syöksee ilmoille toinen toistaan kummallisempia sattumuksia ja henkilöhahmoja. Se yhdistää islamin opit ja peppuseksin. Se nostaa kyyneleet silmiin ja välillä on vaikea tietää, onko kyse itkusta vai naurusta.

Kirjailija, elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja Hassan Blasim syntyi vuonna 1973 Irakissa, jossa hän kuitenkin joutui vaikeuksiin elokuvaohjaustensa vuoksi ja erinäisten vaiheiden kautta päätyi lopulta asumaan Tampereen Pispalaan. Blasimin entinen kotimaa on vahvasti läsnä Irakin Purkkajeesuksessa, mutta teoksesta löytyy myös ulkomaalaisen silmin suomalaista elämänmenoa tarkastelevia novelleja. 'Ole kiltti äläkä tapa minua ... tämä on minun puuni!' esimerkiksi kertoo Tiikeri-nimisestä bussikuskista, joka rakastaa hedelmäpelejä ja jonka vaimo Karima skypettää pitkiä puheluja veljilleen Bagdadiin. Muutamalla sivulla Blasim tiivistää Irakista Suomeen muuttaneen Tiikerin elämän ahtauden. Monien kokoelman muiden novellien tavoin myös tämä kyseinen novelli muuttuu kertomukseksi novellin sisällä. Jokaisella on tarinansa ja useimmilla meistä on myös tarve tuon tarinan kertomiseen, kuten kokoelman avausnovellin radion tarinankerrontaohjelmaan jonottavat ihmiset todistavat.

Blasimin kuvaamat ihmiset ovat kokeneet rankkoja asioita. Irakin Purkkajeesuksesta löytyy mm. ruumiita, sotilaslentokoneita, USA:n ilmaiskuja, ihmissyöntiä, väkivallantekoja ja muita kamaluuksia. Jos nämä ainekset annettaisiin realistin käteen harva pystyisi niistä ilman kuvotusta edes lukemaan. Tietynlaisen epäloogisuuden ja järjenvastaisuuden kautta Blasim kuitenkin tarkastelee aihepiiriään tavalla, joka sai minut usein myös nauramaan. Paikoin melko hillittömästikin. Naurun kautta nähtynä Blasimin kuvaama todellisuus näyttäytyi paikoin varsin surrealistisena ja toi mieleeni César Airan vinksahtaneet kertomukset kaksoisniteessä Aaveet/Kirjailijakokous. Voisi myös sanoa, että siinä missä Italo Calvino laittoi paronin puuhun, Blasim työnsi purkan irakilaisjeesuksen suuhun.

On aina yhtä riemastuttavaa huomata, miten kirjalliset teokset käyvät myös keskinäistä vuoropuheluaan. Airan ja Calvinon lisäksi Irakin Purkkajeesus kohtasi lukiessani myös P.I. Jääskeläisen Lumikon ja yhdeksän muuta (josta bloggaus tekeillä). Tämä johtui pitkälti Blasimin novellista 'Mikset kirjoita kunnon romaania vaan luot aina tällaisen henkilögallerian?' Niin Blasim kuin Jääskeläinenkin muistuttavat ilkukurisesti lukijaa ns. oikeasta romaanista, jollaisia "oikeat" kirjailijat kirjoittavat. Oikea romaani on tiheä ilmaisu, johon tiivistyvät kokonaisen kirjallisuuskulttuurin käsitykset ja arvot. Mikäs sen parempaa kuin sohaista muutama kiveen hakattu kirjallinen arvo alas kaapin päältä. Kolisee mukavasti.

Irakin Purkkajeesus leikittelee surrealismilla. Sitä lukiessani mietinkin, minkälainen on surrealismin ja kirjallisen teoksen kuvaaman kulttuurin välinen suhde. Onko kenties niin, että Blasimin kuvaamat ihmiset ja tapahtumat ovat enemmän surrealistisia meille, jotka tarkastelemme niitä länsimaisesta näkökulmasta? Tuotammeko me Blasimia lukiessamme itsellemme kokemuksen surrealismista osin silloinkin, kun teoksen kuvaamat tapahtumat ovat oman kulttuurinsa piirissä enempi vähempi realismia? Onko surrealismi keino kokea omaa omalaatuistaan eheyttä maailmassa, jossa sitä ei ole?

Varmsti toiset kulttuurit ja yhteiskunnat ovat perusluonteeltaan surrealistisempia kuin toiset.  Jokin aika sitten luin zimbabwelaisen Tendai Huchun romaanin The Hairdresser of Harare. Ihastuin tähän teokseen siinä määrin, että lähetin Huchulle kiitosmeilin, jossa mm. kiittelin hänen värikästä tapaansa kuvata zimbabwelaista yhteiskuntaa. Minulle lähettämässään vastauksessa hän totesi, että zimbabwelaisen yhteiskunnan kuvaaminen on helppoa, koska se on jo itsessään moninpaikoin niin mielivaltainen ja järjetön, surrealistinen. Suomessa valmista surrealistista materiaalia tarjoaisi vaikkapa Kelan käytännöt lomakeviidakkoineen.

Irakin Purkkajeesuksessa surrealismi  tavoittaa kuvaamansa maailman suuremmalla tarkkuudella kuin mihin pystyisi huolellisen ja luotettavan todellisuuskuvauksen kuninkaana pidetty realismi. Blasim hämmästyttää lukijaa ja vie hänet sivupoluille, jotka yhtä hyvin saattavatkin olla niitä varsinaisia polkuja. Tapahtuu hämärtymistä. Missä kulkee unen ja todellisuuden välinen raja? Mihin asti totuus on totta ja missä vaiheessa se muuttuu valheeksi? Aiemmin mainitussa 'Mikset kirjoita kunnon romaania ...." -novellissa herra Sato sanoo vihaavansa "kaikkia, jotka lausuvat sanan 'totuus' " ja siteraa iranilaista runoilijaa ja sufimystikko Rumia, jonka mukaan "totuus on taivaasta pudonnut peili, joka särkyi ja levisi tuhantena palasena ympäriinsä." Irakin Purkkajeesus on yksi näistä peileistä. Peili, johon ehdottomasti kannattaa katsoa.

Hassan Blasim: Irakin Purkkajeesus (2013)

Arabiankielinen alkuteos Al Masih al-iraqi

Suomentanut Sampsa Peltonen
Kustantaja: WSOY


Irakin Purkkajeesus muissa blogeissa: Mari A:n kirjablogi, Erjan lukupäiväkirja

  

Lirio Abbate: Mafian naiset

Se on ameeba. Se on joka paikassa. Politiikassa. Talouselämässä. Yritysjohdossa. Eri viranomaisissa. Se omistaa liiketiloja ja ihmisiä. Se määrää, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä. Se ei ole kaukana. Se on Euroopassa. Maassa, jota moni suomalainenkin rakastaa. Sen nimi on Ndrangheta. Se on yksi tiukimmin säännöin toimivista mafiaklaaneista Italian Calabrian maakunnassa.

Vaikka Mafian naiset on faktaa, edustaa se mielestäni samaa sarjaa kuin Jennifer Clementin romaani Varastettujen rukousten vuori. Kummatkin näistä teoksista on "pakko lukea", jos on yhtään kiinnostunut naisen kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta asemasta. 

Jennifer Clement on halunnut tuoda maailmaan tietoon Meksikon syrjäkylien tyttöjän kohtalon. Toimittaja-kirjailija Lirio Abbate taas on päättänyt lähteä taistelemaan mafiaa vastaan, vaikka se tarkoittaa hänen ja hänen perheensä turvallisuuden vaarantamista. Abbate onkin jo vuosikausia elänyt henkivartijoiden ympäröimänä. En voi kuin ihailla hänen tinkimätöntä asennettaan. Mafian naisia kirjoittaessaan hän on haastellut lukemattomia ihmisiä ja käynyt läpi uskomattomat määrät oikeudenkäyntipöytäkirjoja ja muuta mafiaan liittyyvää aineistoa. 

Abbate kuvaa kirjassaan, miten taitavasti ja ovelasti Ndrangheta luikertelee osaksi yhteiskunnan toimintoja. Pelon ja hyödyn vuoksi monet myös tukevat sen toimia vapaaehtoisesti tai ainakin valitsevat vaikenemisen sen harjoittamista julmuuksista. Isät jopa tarjoavat tyttäriään mafiapomoille paremman elämän toivossa. Usein tytöt naitetaan jo nuorina ja karu todellisuus alkaa hahmottua heille vasta siinä vaiheessa, kun on jo liian myöhäistä.  Nrandgheta vartioi naisten jokaista askelta ihan kirjaimellisesti, eikä ole harvinaista, että naiset katoavat jäljettömiin kesken tomaattikastikkeen keittämisen.

Mafian ytimessä on kunnian käsite, joka on kuin haavi, jonka avulla mafian kuristusotteesta pois haluavat vedetään takaisin sen piiriin. Mafian jäsenille kunnia tulee aina ensin. Perheen, suvun ja mafiaklaanin kunnia. Kapinointi on tukahdutettava hinnalla millä hyvänsä, käytännössä  usein tappamalla, jotta yhteisön yhtenäisyys, elinvoima ja kulttuuriset koodit eivät pääsisi rapautumaan. Jos nainen toimii klaania vastaan, hän tekee virheen, jota on mahdoton saada anteeksi. Vain naista rankaisemalla klaani voi palauttaa menetetyn kunniansa. Klaani voi tarjota äveriästä elämää, mutta samanaikaisesti se on vankila, josta pakeneminen on käytännössä usein mahdotonta. 

Mafian naisissa tutustumme naisiin, jotka ovat päättäneet luoda uuden, mafiasta irrallaan olevan elämän. Kun nainen on tehnyt päätöksensä jättää klaani, merkitsee se irtautumista paitsi aviomiehestä ja suvusta, myös lapsista. Irtautumiseen liittyvät ehdot ovat täysin kohtuuttomat ja klaanit osaavatkin käyttää taitavasti hyväkseen sitä, että useimpien naisten on äärimmäisen vaikea jättää lapsensa. Jotakin hyvin olennaista mafiakulttuurista kertoo se, että kun nainen päättää ryhtyä tekemään yhteistyötä oikeuslaitoksen kanssa, eivät mafiamiehet ole ensisijaisesti huolissaan siitä, mitä heidän rikoksiaan nainen saattaa paljastaa, vaan siitä, että nainen kertomalla julkisesti jättäneensä mafiakulttuurin on vaarallinen esimerkki, joka saattaa saada muutkin naiset kapinoimaan.

"Selän kääntäminen klaanille on vakava rike, sillä koodi määrää miehille ehdottoman vallan naisiin. Kapinointi murentaa mielikuvaa yhtenäisyydestä, jota klaani tarvitsee julkiseen kuvaansa, se kyseenalaistaa perheen arvomaailman ja paljastaa miesten kyvyttömyyden pitää naisiaan käskyvaltansa alla. Ennen kaikkea se kuitenkin saattaa saada muut naiset tiedostamaan tilanteensa ja haluamaan eroon tukahduttavasta taakastaan. Klaanin käskyvallasta irrottautuva nainen saattaa näyttää toisten naisten silmissä houkuttelevalta esikuvalta: hän osoittaa tien toisenlaiseen elämään ja todelliseen mahdollisuuteen pelastua."

Mafian naiset ei ole sinänsä erityisen kiinnostavasti kirjoitettu. Henkilöitä on paljon ja ainakin minulla heidän välisensä sukulaisuussuhteet eivät meinanneet pysyä järjestyksessä. Asia on kuitenkin sitäkin painavampaa. Abbaten kuvaamat esimerkit kertovat lähes uskomattomalta tuntuvaa tarinaa naisten täydellisestä alistamisesta. Abbaten teoksen ehdoton vahvuus on se, että hän raportoi lähietäisyydeltä mafian toimintatapoja. Sen käytäntöjä leimata nainen psyykkisesti tasapainottomaksi ja sitä kautta horjuttaa naisen oikeuslaitokselle kertomia totuuksia klaanien teoista. Sen harjoittamaa väkivaltaa ja murhien lavastamista itsemurhiksi. Sen kunniakäsityksiä, jotka sitovat myös leskeksi jääneet naiset loppuiäkseen edesmenneeseen mieheensä. 

Lohdullista on, että yhä useammat naiset ovat päättäneet taistella Nrandghetaa vastaan. Klaanin jättäneiden naisten yhteistyö oikeuslaitoksen kanssa on myös johtanut monien merkittävien mafian parissa toimivien miesten pidätykseen ja vangitsemiseen ja rohkaissut kanssasisaria jättämään ahdistava elämänsä. Naisille, joiden elämä on ajautunut mafian luomaan umpikujaan, Abbaten teos voi olla todellinen rohkaisija ja uuden elämänsuunnan näyttäjä. 

Lirio Abbate: Mafian naiset

Italiankielinen alkuteos: Fimmene ribelli

Suomentanut Taru Nyström

Atena

Kuulin tästä teoksesta ensimmäisen kerran Kirja joka maasta -blogista, josta löytyy linkkejä myös bloginpitäjän, Marian, kirjoittamiin lehtijuttuihin Lirio Abbatesta. Ks. myös esim.:  Ota ja lue, Anna minun lukea enemmän, Kirjakirppu, Lukuneuvos

Monique Roffey: Archipelago

Tiedäthän sen tunteen,  nopean kohtaamisen muukalaisen kanssa. Sen vavahduksen, kun hänen ja sinun välille tulee silta, joka rakentuu vain sortuakseen. Joskus muukalainen voi olla kirja. Se voi olla Monique Roffeyn Archipelago. Romaani, jonka olisin toivonut jatkuvan loputtomiin.

Tutustuin Monique Roffeyn, kuten moniin muihinkin lempikirjailijoihini sitä kautta, että hänen teoksensa The White Woman on the Green Bicycle, oli vuonna 2010 Baileys Women's Price for Fiction (tuolloin Orange Prize) ehdokkaana. Kun kesällä 2011 olin lähdössä lomalle Lefkaksen saarelle otin tämän Roffeyn romaanin mukaani. Tuolloin en osannut yhtään aavistaa, että en olisi voinut lukemistani paremmin valita. Lefkaksella yhdistyi kolme asiaa: Valkoinen nainen vihreän polkupyörän selässä, myyttinen Ithakan saari sekä menneiden vuosien jetset-juhlintaa huokuva Onassiksen saari. 

Ithaka oli pitkään ollut paikka, jossa olin halunnut käydä. Kulkea jalanjäljillä. Odysseus. Mykeneläiset rauniot. Penelope. Jälkimmäisen otin sieltä mukaani. Onassiksen saaren rannan tuntumassa vajosin Onassiksen suvun traagisiin kohtaloihin.

Ithaka 

The White Woman on the Green Bicycle käsittelee poliittisen kuohunnan vuosia Tridinadissa. Aihe oli sekin mielenkiintoinen, mutta teoksen herättämät tunnelmat olivat jotakin niin hipovaa ja käsin kosketeltavaa, että kun iltaisin parvekkeella pää täynnä Ithakaa ja Onassiksen sukua luin valkoisesta pyöräilevästä naisesta, meni tämä kirja päähäni vahvemmin kuin tujuinkaan ryyppy ouzoa.

Valkoisen polkupyöränaisen jälkeen luin Roffeyn esikoisteoksen Sun Dog (2002), osin maagisen kertomuksen miehestä, jolla on erikoinen ihosairaus. Polkupyöränaisen jälkeen se oli kuitenkin hieman pettymys. Ehkä juuri tämän takia en heti rynnännytkään ostamaan Archipelagoa, kun sen ilmestymisestä luin. Myöskään teoksen aihe, merimatka, ei vaikuttanut kovin kiinnostavalta. Kun Archipelago kuitenkin tuli kirjastossa vastaan, päätin kokeilla sen lukemista ja onneksi kokeilin. Siitä tuli rakkautta heti alkusivuilla. Totaalista heittäytymistä Roffeyn kertojanaalloille.

Archipelagon juoni on hyvin yksinkertainen. Suuren menetyksen koettuaan Gavin, hänen 6-vuotias tyttärensä Océan ja heidän koiransa Suzy lähtevät Tridinadista purjeveneellä merimatkalle Karibian vesille. Kirjan takana olevassa haastattelussa Roffey korostaa teoksensa ympäristönsuojelullisia aspekteja ja toki tämäkin puoli on Archipelagossa oleellinen. Roffey kritisoi turistien harjoittamaa luonnon tasapainon järkyttämistä ja kuvaa, miten niin eläinten kuin kasvienkin elintila kapenee jatkuvasti ihmisten toimien tähden. Minulle henkilökohtaisesti Archipelago oli kuitenkin ennen muuta kuvaus surusta. Erään tunnetun laulun otsikkoa lainatakseni voisi sanoa, että suru on Archipelagossa kunniavieras, meri sen valtaistuin.

Voimakas tulva tuhosi Gavinin perheen talon ja samassa onnettomuudessa perheen pieni poika, Alexander, sai surmansa. Luulin pitkään, että myös Gavinin vaimo kuoli samassa yhteydessä, mutta myöhemmin paljastuu, että hän on mennyt "surusta nukkumaan." Syyllisyys. Olisiko jotain ollut tehtävissä. Syyllisyys siitäkin, että Gavin on tempaissut Océanin irralleen tutusta elämänpiiristä ja lähtenyt hänen kanssaan merille. Syyllisyys siitä, että pako merelle oli raukkamainen teko, johon Gavin ryhtyi, koska pelkäsi vaimonsa masennuksen tarttuvan itseensäkin. Syyllisyys ja pelko. Riittämättömyys. Yksi mies vastaan koko valtava arvaamaton Karibianmeri - olosuhteet, joissa yksikin Gavinin erehdys voisi olla viimeinen.

Luulen, että melkeinpä jokainen suuren menetyksen kokenut on pannut merkille, miten uskomattomalta ja jollakin tapaa väärältä tuntuu, että omasta kipeästä kokemuksesta huolimatta maailman arkinen hyörinä jatkuu ihan samalla tavoin kuin ennenkin. Maailma ei ole kiinnostunut meidän surustamme. Se ei välitä, eikä anna meille aikaa toipumiseen. Gavin saa lohtua siitä, että taivas on yhä taivas. Näyttämö, jonka spottivaloja ovat öiset tähdet. Aamu nostaa auringon taivaalle ja yö vie sen mukaansa nukkumaan. Luonnon elementeistä ikuisin on meri, sen liike ja arvaamattomuus. "Tequilankirkas" meri, jonka syliin Gavin haluaisi antautua. Sulkea silmänsä ja antaa meren tehdä hänestä ikuisen rakastettunsa.

Archipelagossa tunteet ja mielenmyllerrykset tulevat esiin eleissä ja ilmeissä, isän ja tyttären horisonttiin suuntautuneissa katseissa. Ne ovat ruumiin kielessä ja ihon huokosissa. Niin luonnonvoimat kuin kilpikonnat, linnut, kalat ja delfiinitkin kertovat omilla tavoillaan siitä, mitä Gavin käy läpi.  Harvinainen poikkeus kerronnassa on Océanin rukous, jossa tiivistyy lapsen ajatuksin romaanin olennaisimmat lähtökohdat.

"Dear God, bless my brother and make him safe up there with you. He was only small when he died. I hope he is watching us and coming with us on the boat. I saw a turtle with no legs. My mother has a soul and it has gone to sleep. We had a flood and it took away our baby Alexander. Now we are wearing hats to keep our souls safe. I love my brother and wish he was still here, but if he can't be here it's best he is in heaven with you and Captain Ahab. Amen."

Archipelagon kieli on samanaikaisesti hellää, hyväilevää ja sielua puukottavaa. Gavin ei ole pelkästään ihanteellinen hahmo, vaan hän tekee myös yllättäviä ja vastenmielisiäkin asioita. Hän on vahva ja herkkä, pelokas ja rohkea, elämästä luovuttanut ja elämään vimmaisesti takertuva. Mereen hän turvaa kuin äidinrakkauteen, kunnes meri näyttää toisen puolensa, täydellisen välinpitämättömyytensä. Juuri silloin Gavin ja Océan näkevät oman Moby Dickinsä, valkoisen laulavan valaan. Sen laulusta alkaa toinen matka.

Monique Roffey: Archipelago (2012)

Simon & Schuster

Magic Miken limerikki

Leena Lumi haastoi minut limerikin luontiin. Kiitos haasteesta Leena. 

Ohjeet limerikin kirjoittamiseen löytyvät Opuscolon blogista ja copypeistaan ne limerikkini alle.

Magic Miken limerikki

Tämä on Kontula ja kerrostalo

Seiska beessä asuu Mike Salo

Pilottitakki ja maihinnousuhousut

Niillä se vetää laskut ja nousut

nyrkkiä käyttää, uupuu järjen valo

On Mikellä ihanne: Natsi-Saksa

Sen elämänmenol palaa kohta maksa

Öisin vetää viinaa

huutaa exäänsä Tiinaa

Nuori jätkä, mut ei kauaa jaksa

Hei mä oon kova, mä oon Magic Mike

Nyt kaikki painaa äfbeessä like

Heitä jo tupakkaa

tai tulee jupakkaa

sul on väärät kengät, jos ne on Nike

Se mitä kerron on ihan totta

sen voi vahvistaa joka lotta

lapsena Mike pihalla leikki

kasvoillaan söpö prinsessameikki

sylinsä hoivassa kuollut rotta

Elämä on Mikelle iso hakaristi

kytät sen nappas ja poseen pisti

siellä se makaa, miettii ja kelaa

esittää kyllä niin rentoa relaa

vaikkei käytä kamaa, on aatteen nisti

***

Opuscolon limerikkihaasteen ohjeet

QUOTE

L niinkuin Limerikki -blogihaaste toimii näin: 

1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:"Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA
(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen.(Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä)

4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi. 

Aikaa haasteeseen on syyskuun loppuun saakka - siihen saakka annetaan runosuonen virrata!

UNQUOTE

Haastan mukaan seuraavat blogit: 

Kirjojen kamari
Lukutoukan kulttuuriblogi

P. S. Rakastan kirjoja

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja & Valeria Bruni Tedeschi: Linna Italiassa

Vietin kauniin kesää ja syksyä sekoittavan iltapäivän Grégoire Delacourtin kanssa parvekkeellani. Koukimme onnea. Minä ja hän sekä Delacourtin romaanin Onnen koukkuja aviopari Jocelyne ja Jocelyn. Että sellainen seurue.

Kohteliaisuussyistä jätin Delacourtille kertomatta, että hänen romaaninsa oli minulle kevyt välipala. Okei okei, onhan siinä toinenkin tasonsa, sellainen syvempi, mutta minulle turhan coelhomainen. Nöyrä anteeksipyyntöni kaikille Coelho-faneille. Onneksi mies on niin suosittu, että häntä ei haittaa, jos yksi keski-ikäinen naisenketale ei hänen hienoista sanoistaan innostukaan.

Delacourt taisi kuitenkin arvata ajatukseni, sillä hän otti taskustaan jokerin ja iski sen parvekepöydälle. Joimme lisää kahvia ja virkkasimme muutaman isoäidin neliön. Aloin aavistella, että olin tehnyt liian hätäisiä johtopäätöksiä Onnen koukkujen suhteen.

Asiaan. Delacourtin romaanin takaliepeessä kehotetaan lukijaa tekemään "listoja asioista, joita hän tahtoo hankkia tai toteuttaa." Listoja on kaiken kaikkiaan neljä. Ennen romaanin lukemista kehotetaan tekemään seuraavat listat: Lista asioista, joita tarvitsen, Lista asioista, joita minun tekee mieli ja Hullujen mielitekojeni lista. Kun lukija on saanut Delacourtin romaanin luettua häntä kehotetaan tekemään neljäs lista, joka on nimeltään Viimeinen listani. Listat ovat mielenkiintoinen tapa vetää lukija pohtimaan asioita, joista Delacourt kirjoittaa. Valitettavasti kuitenkin listoihin liittyvät tarkoitusperät ovat kovin läpinäkyviä. Itse innostuin ainoastaan hullujen mielitekojeni listasta, koska se on niin ... hullu.

Aiemmin tänä vuonna luin Delacourtin romaanin Katseenvangitsijat ja pidinkin siitä aika lailla. Se oli kiinnostava, jollakin tapaa hyvin ranskalaistyylinen nykyelämänmenoa sohaiseva teos. Samassa yhteydessä kävi ilmi, että moni muu taas oli pitänyt enemmän Onnen koukuista. Eipä siinä mitään, Onnen koukkuja on mukava tuttavuus. Tuttu ja turvallinen, vähän niin kuin lauantai-illan lottoarvonta. Siitä nauttisi ihan erityisen paljon, jos sen lukemisen myötä kokisi havahtumisen sen suhteen, että tärkeimpiä asioita elämässä ei voi rahalla ostaa. Jos taas on tullut tähän tulokseen jo ennen Onnen koukkuja, menettää henkilökohtaisen heurekan.

Onnen koukuissa Jocelyne voittaa lotossa reilut 18 miljoonaa, eikä kerro voitostaan kuin isälleen, jonka muisti alkaa alusta aina 6 minuutin välein. Loton suhteen liikun maastossa, joka on minulle aika vieras. Olen lotonnut ehkä 3 kertaa elämässäni. En lottoa, koska en usko, että mahdollisesta lottovoitosta koituisi mitään erityisen hyvää. Stressaantuisin sen kaiken rahamäärän kanssa. Kenties muuttuisin vallan paskamaiseksi ihmiseksi. Paras siis olla ottamatta riskiä ja jättää lottoaminen muille. Useimpien muiden ihmisten tavoin olen toki kuvitellut, mitä tekisin, jos jättipotti osuisi kohdalleni. Listani on kuitenkin kovin lyhyt. Kun nyt tosiaan, kuten Delacourtkin romaanissaan kertoo, mitään kovin olennaista ei rahalla saa. Voitosta kertomisen suhteen tekisin varmaan samoin kuin Jocelyne. Pitäisin asian visusti omana tietonani.

Onko kenties niin, että nykymaailmassa on suhteellisen vieras ajatus, että ihminen voisi vaan olla tyytyväinen omaan pieneen elämäänsä Jocelynen tavoin? Että ihminen ei haluaisikaan mitään suurta, nopeaa ja kallista? Jocelyne pitää pientä käsityöliikettä ja siihen liittyviä blogisivuja, jotka nousevat yllättäen valtavan suosituiksi. Kertoessaan Jocelynen blogin kasvusta Delacourtin romaani on parhaimmillaan. Elämme kenties jo niin vieraantuneina toisistamme, että suurin lohtu voi löytyä virtuaalisesta yhteisöstä, jonka lukijat jakavat saman kiinnostuksenkohteen. Tässä kohdin Delacourt näpäyttää minua ja muistuttaa, että Onnen koukkuja on pohjavireeltään vakavampi romaani kuin mitä ensin ajattelin.

Jocelynen elämä ei ole ollut helppoa ja hänen miehensä Jocelyn on kohdellut häntä brutaalin kaltoin. Sivumennen sanoen inhottava äijä tuo Jocelynen aviomies. Ansaitsisi köniinsä ja kunnolla. Vaan eipä huolta, elämä opettaa häntäkin. Vaikka en kaikin puolin Onnen koukuista järin kovin innostunutkaan pidän sen sanomasta, joka nostaa esiin elämän arvokkuuden, rehellisesti itsensä ja muiden ihmisten kanssa sovussa elämisen merkityksellisyyden.

Kesken tämän bloggauksen kirjoituksen menin elokuviin katsomaan näyttelijänä paremmin tunnetun Valeria Bruni Tedeschin ohjaamaa elokuvaa Linna Italiassa. Kuinka ollakaan se niveltyi oivallisesti Delacourtin romaaniin. Linna Italissa, jossa Bruni Tedeschi itse esittää pääosaa kertoo rikkaasta perheestä, joka on tullut tilanteeseen, jossa raha-asioiden selvittämiseksi suvun jäsenet joutuvat pohtimaan Italiassa olevan linnansa myymistä. Tunnepitoinen kiintymys linnaan ja siihen liittyviin muistoihin repii perheenjäsenten välisiä suhteita. Sisarukset Louise (Bruni-Tedeschi) ja Ludovico (Filippo Timi) sekä heidän äitinsä (Marisa Bruni Tedeschi) eivät pääse yksimielisyyteen siitä, mitä linnan kanssa pitäisi tehdä.

Linna Italiassa on rehellinen ja realistisen särmäinen kuvaus sisaruksista ja heidän äidistään, jotka roikkuvat eri tavoin menneessä maailmassa ja eivät oikein tiedä, miten elää nykyhetkessä. Bruni Tedeschin elokuva lähenee Delacourtin Onnen koukkujen kysymyksenasetteluja siinä, että myös se osoittaa, että rahan ja onnen välillä ei ole yhtäläisyysmerkkejä. Ludovico on vakavasti sairas. Louise taas haluaisi lapsia, mutta ikäkin alkaa jo olla esteenä.

Louisen toivo lapsista syttyy kuitenkin uudelleen hänen tavattuaan itseään reilusti nuoremman Nathanin (Louis Garrel). Rakkaussuhde Nathanin kanssa osoittautuu kuitenkin haasteelliseksi ja eri suuntiin ollaan lähtemässä kerran jos toisenkin. Sekä Louise että Nathan ovat näyttelijöiltä ammatiltaan ja se tuo kuvioon mukaan elokuvan sisäisen metakerroksen, jossa roolihenkilöt väliin liukuvat elokuvan reaalitasosta sen sisäiseen näyttelemisen maailmaan. Erityisesti Nathanin käytös on usein päälle jääneen roolityön kaltaista.  Kaiken lisäksi elokuvassa Louisen äitiä esittävä Marina Bruno Tedeschi on Valeria Bruno Tedeschin äiti.

Linna Italiassa luottaa elokuvan kieleen. Se on tempoltaan hidas ja luo tulkintoja nimenomaan kuvien kautta. Erityisesti Filippo Timin esittämä Ludovico on loistava kuolemansairaana miehenä, jonka kasvoilla ja ruumiinkielessä hänen sairautensa on paljaana läsnä. Merkillepantavaa on myös elokuvaan sisältyvät ihmisten väliset kohtaamiset, jotka ovat välillä laadultaan hyvinkin yllättäviä. Kummallisena ja outona, väliin pelottavanakin alkanut kohtaaminen saattaakin päättyä hersyvään nauruun. Bruno Tedeschin elokuva ei ole unohtumaton merkkiteos, mutta minua se onnistui puhuttelemaan varsin mieleenpainuvasti ja yllätyksellisesti.

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

Ranskankielinen alkuteos: La liste de mes envies (2012)

Suomentanut Leena Leinonen

Wsoy

Valeria Bruno Tedeschi: Linna Italiassa

Alkuperäisnimi: Un château en Italie (2013)

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha

Nyt minua hellitään. Kesän alussa luin Nura Farahin loistavan ja yhä mielessä kasvavan romaanin Aavikon tyttäret, joka sijoittui pääosin Somalian vuonna 1960 tapahtunutta itsenäistymistä edeltäviin vuosiin. Nadifa Mohamedin Kadotettujen hedelmätarhaa voisikin pitää leikillisesti Farahin romaanin jatko-osana. Sen mukana matkustin uudelleen Somaliaan, tällä kertaa 1980-luvun loppupuolelle. Kirjallinen matkustus onkin ainoa turvallinen tapa käydä Somaliassa. Ulkoministeriön viime kuussa päivitetyssä matkustustiedotteessa todetaan: "Maasta tulee poistua välittömästi eikä maahan pidä matkustaa. Turvallisuustilanne on vaarallinen. Konsulisuojelua ei voida antaa maahan jääville."

Kadotettujen hedelmätarha kävi mielessäni mielenkiintoista vuoropuhelua myös Maaza Mengisten Somalian naapurimaahan, Etiopiaan sijoittuvan romaanin Beneath the lion's gaze kanssa. Sekä Mohamed että Mengiste kuvaavat yhteiskunnallisen sekasorron aikaa, diktatuurin ja kapinallisten välisiä yhteenottoja, joiden keskellä yhden ihmisen osa on hyvin pieni ja usein lohduton. Vaikka todellisuus näissä kummassakin romaanissa on julma ja väkivaltainen kasvaa niistä voimakas kannanotto ihmisten välisen solidaarisuuden puolesta.

Nadifa Mohamed syntyi Somalian Hargeisassa vuonna 1981 ja muutti 5-vuotiaana perheensä kanssa Lontooseen. Alunperin väliaikaiseksi ajateltu oleskelu Britanniassa muuttui pysyväksi Somaliassa puhjenneen sisällissodan vuoksi. Vasta vuonna 2008 Mohamed vieraili ensimmäistä kertaa vanhassa kotimaassaan. Omasta kirjahyllystäni löytyy myös hänen esikoisteoksena Black Mamba Boy (2009), joka perustuu osittain kirjailijan isän elämään Yemenissä 1930- ja 1940-luvuilla. 

***

"Vallankumous tarvitsee naisia näyttääkseen inhimilliseltä," kirjoittaa Mohamed. Kadotettujen hedelmätarhassa naiset pääsevät ääneen kolmen hyvin erilaisen naisen kautta. Deqo on 9-vuotias pakolaisleirillä asuva orpotyttö, joka osallistuessaan diktaattorin kunniaksi järjestettyihin juhlallisuuksin huomaa tilaisuutensa tulleen ja päättää karata. Kawsan puolestaan on kuusikymppinen leski, joka ei ole päässyt yli tyttärensä kuolemasta. Kolmas naisista on mogadishulainen nuori sotilas, Filsan.

Tapahtumien kuvaaminen kolmeen eri sukupuolveen kuuluvan naisen kautta on Mohamedin romaanin ehdottomia vahvuuksia. Naisten tarinat kulkevat sekä erillisinä, että toisiinsa yhdistyvinä. Diktaattori Mohamed Siad Barren Guddi-joukkojen ja diktatuuria vastaan taistelevan kansallisen vapautusliikkeen välisten yhteenottojen repimä Somalia näyttäytyy Kadotettujen hedelmätarhassa kaikessa kolkkoudessaan ja toivottomuudessaan. Naispoliiseista on tullut kiduttajia, opettajista vakoojia ja lapsista aseistautuneita kapinallisia.

Deqon myötä Mohamed piirtää riipaisevan kuvan lapsista, jotka yrittävät tulla toimeen omin avuin. Päättäväisen Deqon "elinkeino" on hedelmien varastaminen. Niitä hän myy torilla selvitäkseen yhdestä päivästä seuraavaan. Deqon elämää leimaavat nälkä, epävarmuus ja väkivallan pelko. Ihmisiä pidätetään arvaamattomin perustein ja tämä koskee myös lapsia. Vahva elämänhalu vie häntä kuitenkin eteen päin ja onnekkaitakin sattumia tapahtuu. Deqo löytää hetkeksi turvapaikan prostituoitujen luota, mutta sinnekään ei voi jäädä, koska tyttöjä uhkaavat erityiset vaarat.

Kawsanin kohtalo on Kadotettujen hedelmätarhan naisten kohtaloista eniten iholle tuleva. Hän on elämänsä aikana kokenut sekä Somalian toivon vuodet, että niiden romahtamisen. Kawsan on aineellisessa mielessä köyhä, mutta hän ei ole surkea. Hän ei kaipaa meidän ulkokultaisen hyväntahtoista länsimaista sääliämme. Kawsan on kokenut menetyksistä raskaimman. Tästä huolimatta hän haluaa ja jaksaa puolustaa toista ihmistä. Hinta tästä toiminnasta on kuitenkin kova. Poliisi hakkaa Kawsanin, eikä hän toivu ruumiinsa kokemista vammoista. Kaiken kokemansaö jälkeen hän on muuttunut "pelkäksi täytettäväksi vatsaksi ja pyyhittäväksi takapuoleksi" - ihmiseksi, joka makaa vuoteessaan päivästä toiseen ja kuulostelee taisteluja enteilevää kumua ja pelkää, milloin pommi läjähtää katosta läpi.

Kadotettujen hedelmätarhan henkilöistä henkilökohtainen suosikkini oli Filsan kaikessa ristiriitaisuudessaan. Hän on sotilas, joka kaipaa syliä ja rakastetuksi tulemista. Miestä, joka veisi hänet mukanaan ennen kuin hän on liian vanha. Sotilas, joka oppii silmää räpäyttämättä ampumaan toisen ihmisen. Sotilas, joka kerran oli tyttö, jonka hänen isänsä halusi kasvattaa niin, että hän pystyisi samaan kuin pojatkin. Omalla tavallaan Filsan edustaakin uudenlaista somalinaista, mutta sen kääntöpuoli on väkivaltainen, yksinäinen ja eristäytynyt. Filsanin kautta Mohamed näyttää todellisuuden, jossa vahvuus ja heikkous ovat näkökulmakysymyksiä. Jossa voitto ja häviäminen ovat yhtä veristä massaa ja kaduille unohtuneita ruumiita. Luodit ja ammukset peittävät alleen kaiken. Poliisilaitos on korruption tyyssija. Tärkeintä on saada jotakin itselleen. 

Mohamedin kieli on tuskallisistakin asioista kerrottaessa kaunista, runon kaltaista. "Sotilaat palauttavat kadun autiomaahan, pimentävät tähdet, ampuvat koirat ja sammuttavat auringon kaivossa." Teos sisältää paikoin lähes sietokyvyn ylittäviä kuvauksia, mutta Mohamed ei syyllisty tahalliseen lukijan kauhistuttamiseen. Hän kertoo asioista dokumentaarisen oloisesti sellaisina kuin ne ovat.  Kadotettujen hedelmätarhan kaltaisia kirjoja tarvitaan, koska ne lisäävät ymmärrystämme maailmasta tavalla, johon uutisklipit eivät pysty. 

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha (2014)

Englanninkielinen alkuteos: The Orchad of Lost Souls (2013)

Suomentanut Heli Naski

Atena

Kadotettujen hedelmätarhan taustoista voit lukea Sylvistä

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Luin vähän aikaa sitten Joyce Carol Oatesin pienoisromaanin 'Kosto: rakkaustarina.' Rankka kertomus, jossa Oates kuvaa raiskausta ja sen seurauksia. 'Koston' luettuani mielessäni kävi, että kenties olen Oatesin myötä löytänyt uuden mielikirjailijan. Siinä missä 'Kosto' tarjosi lukijalle tuoreita ruoka-aineita lukukokemuksen valmisteluun, oli 'Haudankaivajan tytär' kuitenkin enemmänkin eineskirja. Siinä Oates antaa kaiken valmiiksi, lukijalle ei jää muuta tehtävää kuin lämmittää teos mikrossa.

Edellinen on tietysti aika tylysti sanottu, eikä se tarkoita, etteikö 'Haudankaivajan tyttäressä' olisi aineksia vaikka mihin, vaan pikemminkin päinvastoin. 'Haudankaivajan tyttäressä' on useita juonellisia ja teemallisia lankoja, joista usea jo yksistään riittäisi yhden romaanin aiheeksi. Kyse on pikemminkin tarinan toteutuksesta ja kerronnasta, Oatesin yltiömäisestä perusteellisuudesta, joka ei jätä lukijalle tilaa. Oatesin romaani toimikin minulle mainiona konkretisoijana sen suhteen, mitä asioita kirjallisessa teoksessa arvostan ja mitkä tekijät synnyttävät minussa lukuhekumaa.

Olen pettynyt siihen, että en henkilökohtaisella tasolla pitänyt tästä romaanista oikeastaan lainkaan, vaikka se sisälsi roppakaupalla kiinnostavia kysymyksenasetteluja. Olen ihmeissäni, että edes 678 sivua ei riittänyt siihen, että olisin kiintynyt teoksen päähenkilöön vähimmässäkään määrin. Olen raivoissani teoksen takakannen mainoslauseesta, joka kuuluu: "Rakastat tätä tarinaa niin kauan kuin elät." No en kyllä rakasta. Häpeä sinulle mainoslauseen kirjoittaja.

'Haudankaivajan tytär' on kertomus väkivallan aiheuttamasta traumasta ja pyrkimyksestä siitä selviytymiseen. Lukiessani minua haittasi suuresti se, että en päässyt eroon ajatuksesta, että Oates työstää kirjoissaan joitakin hyvin henkilökohtaisia traumojaan. On jotenkin lohdutonta, että tämä asia ei herätä minussa sympatiaa. Ehkä olen tunteeton lukijahirviö. Oatesin tarinan kylmyys saa minutkin kylmenemään. Se kiertää tunnehanat kiinni. Muutun teoksen päähenkilöksi, Rebeccaksi, manipuloivaksi ja laskelmalliseksi.

Kaikesta huolimatta 'Haudankaivajan tytär' on omalla tavallaan upea kertomus siitä, mitä siirtolaisuus voi ihmisille tehdä. Miten se voi eristää kokonaisen perheen ympäristöstään. Luoda muurin, josta ei läpi mennä. Nakertaa perheenjäsenten väliset suhteet ja muuttaa aiemmin toisilleen rakkaat puolisot toistensa pahimmiksi vihamiehiksi. Oates näyttää, miten omaa itseä kohtaan tunnettu vihaa laajenee vihaksi myös omia lapsia kohtaan. Miten lopussa ainoaksi ratkaisuksi jää ratkaisuista lopullisin.

'Haudankaivajan tytär' on Rebeccan kirja. Oates kuvaa, miten Rebeccasta tulee näkymätön lapsi, joka oppii jo varhain pelkäämään isäänsä ja ymmärtämään, että äiti, joka on hänelle koko maailma, ei halua tytärtään lähelleen. Näen mielessäni äidin ruskean kuluneen sukan, johon Rebecca pienillä käsillään yrittää turhaan tarrata. Kuulen korvissani äidin kiihkomielisen puheen siitä, mitä kaikkea kamalaa Rebeccalle voi tapahtua, koska hän on tyttö. Edes Rebeccan koulumenestys ei tuo kiitoksen sanoja vanhemmilta.

Tapahtuu pahoja, peruuttamattomia asioita, jotka Rebecca luulee voivansa jättää taakseen, kun hän menee naimisiin Tignorin kanssa. Avioliitto on kuitenkin huijausta sekin ja Tignor väkivaltainen mies, joka aiheuttaa Rebeccalle keskenmenon ja tokaisee: "Seuraavan saat pitää." "Seuraavan" kanssa Rebecca lähtee, ottaa pienen poikansa mukaansa ja aloittaa uuden elämän, jossa hän ottaa nimekseen Hazel Jones.

Tämä olisi ollut hyvä kohta lopettaa tarina, mutta Oates jatkaa yhä. Sivujuonteita tarinaan tulee aina vaan lisää ja monet tapahtumakulut vaikuttavat aika epäuskottavilta. Hazel Jonesina Rebecca luo itsensä uudestaan, mutta ei menneisyydestä pääse eroon sillä, että vaihtaa nimeä ja maisemaa. Yhä se sieltä tunkee. Kaikki vanha kuona. Muistot. Pelko. Rebeccan transformaatio on technicolouria à la Hollywood. Äkkiä hän on ulkoisesti ihan toisenlainen nainen puhetta ja ulkonäköä myöten.

'Haudankaivajan tytär' on jollakin tavoin hyvin periamerikkalainen selviytymistarina, jossa New Yorkin satamassa siirtolaisvanhemmille syntynyt Rebecca puskee itsensä läpi kurjan, kerta toisensa jälkeen pettymyksiä tuottavan elämän ja päätyy lopulta taloudellisesti turvattuun keskiluokkaiseen parisuhteeseen. Vieläpä hänen pojastaankin tulee menestynyt pianisti. Rebeccaa itseään en oppinut tuntemaan. Selviytyikö hän onnekkaiden sattumien vai oman taitavan manipulointinsa ansiosta? Kuka hän oikeastaan oli? Tiesikö hän sitä itsekään? 

Oatesin romaani onnistui herättämään huomattavan suuria määriä vastenmielisyyttä, kolkkoutta ja kuvotusta. Tarinan alkupuolella oli monia hienoja ja pysähdyttäviä kohtia, mutta tarinan loppuosa painoi ne unohduksiin. Uskoisin kuitenkin, että moni muu on pitänyt tästä teoksesta huomattavasti enemmän. Tosin hämmästykseni oli suuri, kun 'Haudankaivajan tytärtä' käsiteltiin lukupiirissämme ja kukaan 16 osanottajasta ei ollut varauksettoman ihastunut Oatesin romaaniin.

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Englanninkielinen alkuteos: The Gravedigger's Daughter (2007)

Suomentanut Kaijamari Sivill

Otava

Linkkejä muutamiin muihin bloggauksiin: Järjellä ja tunteella, Lukuisa, Kirjanainen, Lumiomena, Leena Lumi

Silvia Avallone: Teräs

Jos sanon, että Silvia Avallonen Teräs on tämän syksyn käännöskirjallinen merkkitapaus, en liioittele yhtään. Teräs on täydellisyyttä hipova kertomus italialaisnuorista Piombinon työläiskaupungissa. Lyhyesti sanottuna ihan pirun hieno kuvaus toisenlaisesta Toscanasta kuin mihin olemme tottuneet.

Avallone tavoittaa nuorten maailman sekä heidän ja heidän vanhempiensa välillä olevan kuilun tarkkuudella ja täyteläisyydellä, jota voisi verrata Nicholas Rayn elokuvaan Nuori kapinallinen (Rebel without a cause, 1955). Useita kirjallisuupalkintoja saaneen Teräksen pohjalta tehty elokuva sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla vuonna 2012. Toivon kovasti, että tämä elokuva jonain päivänä olisi myös suomalaisen yleisön ulottuvilla. Itse ainakin rientäisin katsomaan sen oikopäätä.

Teräs on kertomus kahdesta perheestä, joiden teini-ikäiset tyttäret Anna ja Francesca uskovat olevansa parhaita ystäviä ikuisesti. Käsi kädessä korkeissa kengissään hoipertelevia, poikien katseita puoleensa imeviä ja niistä nauttivia. Naiseksi kasvuaan tekeviä, ruumiitaan hädin tuskin pikkuruisilla bikineillä peittäviä uimarantatyttöjä, joiden pitkät märät hiukset liimaantuvat selkään. Tärkeintä on tulla nähdyksi. Katsotuksi. Himotuksi. Halutuksi. 

Annan isä on lurjus, joka on menettänyt työpaikkansa varastettuaan dieseliä. Hän katoaa kotoa välillä pitkiksikin ajoiksi, kunnes palaa takaisin kalliine lahjoineen ja syli leivoksia täynnä. Annan äiti taas on kommunistipuolueen aktiivi, joka haaveilee yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta. Francescan isä puolestaan on piombinolaisten elämää hallitsevan terästehtaan jäädyttämä, sisäisesti tyhjiin puristunut mies, joka ei pysty hyväksymään sitä, että Francesca on kasvamassa naiseksi. Kodin seinien sisällä on hänen valtakuntansa, jossa hän terrorisoi nyrkeillään sekä vaimoaan että tytärtään. 

Piombinossa sukupuoliroolit ovat selvärajaisia. Miesten kädessä on kaukosäädin, naisten rätti. Miesten voima on ruumiin voimaa, naisten ruumis on mustelmien kotimaa. Stalingradon kaupuningosa, jossa Anna ja Francesca perheineen asuvat, on vuokratalomaailma. Ränsistyneitä ja rapautuvia seinäpintoja, injektioruiskuja, huumekauppaa, teiniraskauksia ja tuntitolkulla kiehuvaa tomaattikastiketta. Lähellä, mutta silti tavoittamattomissa on Elban saari - rikkaiden ja menestyvien lomanviettopaikka. Elbassa on elämä. Stalingradossa kaiken yllä on tehdas, joka tuo työntekijöilleen niukan toimeentulon, mutta kovertaa ihmisen vuosien myötä tyhjäksi ja apaattiseksi. Piombinosta lähteminen on haave, jonka muuttaminen teoksi on realismin tuolla puolen.

Teräs on kuvaus nuoruuden korkeasta ja nopeasti katoavasta hetkestä, jolloin maailma on hetken auki Annan ja Francescan kaltaisille omalla ruumiillaan leikittelijöille. 13-vuotiaina he aavistavat, mikä voima kätkeytyy heidän lapsuuden ja naiseuden välisellä rajalla keikkuviin ruumiisiinsa. Tyttöjen tärkein ominaisuus on heidän kauneutensa. Rumat tytöt eivät ole edes olemassa, koska heitä ei kukaan katso. Anna ja Francesca humaltuvat nupuillaan olevasta naiseudestaan. Se sekoittaa heidän päänsä, muuttaa tyttömäisen pitkät raajat seksuaalisia kutsujaan lähettäviksi antenneiksi. He elävät elämäänsä kuin musiikkivideota. Sulkeutuvat kylpyhuoneeseen tanssimaan ja esittämään itseään tv-ruutuna toimivan ikkunan kautta. 

"Tytöt liikkuvat kuin lonkerot. He eivät enää katso peiliin. Ikkunan ulkopuolella naimisissa olevat naiset hakkaavat mattoja parvekkeilla. Tyttöjen lantiot nykivät samaa tahtia, he hyväilevät toisiaan navasta kohti rintoja, he työntävät sormen jalkojensa väliin, sitten toisen. Syleillessään he kiertyvät toistensa ympärille kuin käärmeet, ihoa ihoa vasten, silmät ummessa."

Kauniiden tyttöjen elämä on pojille esittäytymistä. Härnäämistä. Seksuaalista kiusoittelua. Pojat, melkein jo miehet, heidän joukossaan Annan veli Alessio, elävät raskaan tehdastyön, 1538 asteessa sulavan teräksen, testosteronin ja adrenaliinin maailmassa. Poika tarvitsee tytön. Monta tyttöä. Tytön, johon testata herännyttä miehuuttaan. Poikien lihakset ovat vahvoja ja pullistuvia. Ne tuovat mieleen neuvostoliittolaiset julisteet, joissa lihas tunkee syrjään paidanhihan. Nuoruuden voima on ikuisen tuntuista. Raaka työ. Masuunit, katepillarit, teräspadat. Seteliraha rullalle ja kokaiinia nenään.

Avallonen kuvaus on katu-uskottavaa. Piombino-uskottavaa. Poissa on matkaesitteiden Italia: merenrannat, auringonlaskut, päivälliset, lasissa välkkyvät viinit. Nuorten elämä on kiihkeää, seksuaalisuus sekoittaa pään. On kiire elää ja olla olemassa. On kiire ajaa kovempaa kuin muut. On kiire käyttää niukempia toppeja ja lyhyempiä hameita kuin muut. On kiire tarttua kiinni elämään, joka karkaa joka hetki. Terastehtaan varjo on jättimäinen. Hiki ja pöly tarttuvat lukijaan ja välillä pitää melkein tarkistaa, että terästehtaan musta kuonakerros ei ole tarttunut omaankin ihoon.

Avallone kirjoittaa sillä samalla vimmalla, millä hänen kuvaamansa nuoret ihmiset elävät.  Jos elää tänään oikein nopeasti ja kovaa, ei huomaa, että mitään elämää ei huomenna enää olekaan. Seksi on unohdus ja turvapaikka, se hautaa alleen sen, että nurkan takana odottaa koliseva tyhjyys. Hullu sydän vain ei lakkaa kaipaamasta ja niin Alessiokaan ei saa mielestään entistä rakastettuaan Elenaa. Kun puhuu kavereiden kanssa siitä, miten monella eri tavalla tytön voi ottaa skootterin päällä, ei tarvitse ajatella, että on elämässä kiinni vain siltä osin kuin tehdas pitää palkkalistoillaan. Minä hetkensä hyvänsä voi tulla romahdus. Joka päivä on päivä kohti syvempää toivottomuutta. Ei saa ajatella, on keulittava mopolla korkeammin kuin muut. On oltava se, joka satuttaa ensimmäisenä, jotta ei itse tuntisi kipua. 

Teräksen maailma kaikkine hajuineen ja tuoksuineen on visuaalisesti komea ja huikean todentuntuinen. Avallone porautuu syvälle henkilöhahmojensa nahkoihin. Hänen kerrontansa on se tanko, jonka ympärille Stalingradon nuoret kiertävät elämänkuumeiset ruumiinsa. Kieppuvat. Elävät kuin viimeisimmän hetken. Jättävät hikiset jälkensä. Yhden yön tytöt ja pojat voivat olla sankareita. Elämä on kaveri, kunnes se sanoo kaveruutensa irti.

Jokainen sukupolvi ansaitsisi oman Teräksensä. Me eksymme ja unohdumme helposti. "Aikaa ei hukata. Aika hukkaa meidät." 

Silvia Avallone: Teräs (2014)

Italiankielinen alkuteos; Acciaio (2010)

Suomentanut Taru Nyström

Minerva

Terästä on luettu myös mm. seuraavissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Kirjapeto, Mari A:n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi, Tuhansia sivuja

Carlos Ruiz Zafón: Marina

On olemassa Barcelona, kaupunki Espanjassa. Sen lisäksi on olemassa Barcelona - maaginen kaupunki, jonka ääriviivat ja sykkeen kirjallisuuden Gaudi, nykyisin USA:ssa asuva espanjalaiskirjailija Carlos Ruiz Zafón piirtää omalla ainutlaatuisen vääristyneellä tavallaan. Kolmas Barcelona on väräjävä sielu, alitajunnan musta aukko, uhkien ja vaarojen näyttömö, jolla Zafónin romaanin 'Marina' päähenkilöt Oscar ja Marina astelevat.

Teoksen alkulehdillä Zafón kuvaa omaa suhdettaan 'Marinaan.' "Kirjoitustyön edetessä tarina alkoi kauttaaltaan maistua jäähyväisiltä, ja kun olin viimein päässyt loppuun, minusta tuntui, että jotakin sisimmästäni, jotakin, josta en vieläkään aivan tiedä mitä se oli mutta jota yhtä päivittäin kaipaan, jäi ainiaaksi tuohon tarinaan." Luin 'Marinaa' nämä sanat mielessäni ja teoksen luettuani palasin niihin vielä uudestaan. 'Marina' ilman Zafónin alkusanoja on tarina, pelottava, villi ja todellisuuden yli kurkottava. 'Marina' alkusanoilla on viilto ja poltinjäki. Arpi, joka ei lakkaa muistuttamasta itsestään.

'Marinassa' Oscar tapaa Marinan, joka asuu isänsä kanssa menneisyyden loistosta kielivässä ränsistyneessä talossa. Syntyy ystävyyttä. Syntyy syvempää ystävyyttä, joka ajaa Oscaria pakonomaiseti Marinan luo. Syntyy rakkautta pelon, toden ja epätoden keskellä. Zafónin romaani on taideteos, joka ei antaudu selityksiä vaativalle. Se kutsuu mukaansa Barcelonan kapeille kujille, viemärikäytävien, löyhkän ja saastan keskelle. Tutustuttaa ihmisiin, jotka "elävät pluskvamperfektissä." Se vie villiintyneiden puutarhojen, suihkulähteiden ja hautausmaiden maailmaan. Tunnelma on mustanpuhuva ja mustiin pukeutuu myös salaperäinen nainen ja mustia ovat salaperäiset perhosleimat.

Marinan ja hänen isänsä kautta Oscar astuu lumomaailmaan. Paikkaan, josta hän ei enää haluaisi pois. Mitä koulusta ja tylsistä oppintunneista. Elämä on Marinan ja hänen isänsä talossa. Tarina keriytyy auki, paljastuvista salaisuuksista lähtee kauhea ääni. Rakkautta, mustasukkaisuutta, kostoa ja suurta julmuutta. Todellisuuden päällä läähättää toinen, painajaisunien kaltainen kerros, jossa hallitsevat tarkemmin määrittelemättömät hahmot, jotka janoavat verta ja ihmislihaa. Raja kuoleman ja elämän välillä hämärtyy. Eloton herää eloon, ojentaa pitkäkyntiset sormensa ja tarttuu kiinni.

Zafónin Barcelona on sukua Linnanmäen Taikasirkukselle, jossa mekaaniset hahmot toistavat liikkeittään loputtomiin. Ajelu Taikasirkuksessa on aina yhtä kiehtova. Hahmot ovat keinotekoisia, mutta niissä on jotakin kammottavan todellista kuin niihin olisi vangittu elävän ihmisen sielu. Samalla tavoin myös Zafónin Barcelonan mustat hahmot ovat sekä tästä meille tutusta että aivan jostakin toisesta todellisuudesta. Ne nauravat meidän ajatuksillemme siitä, että todellinen ja epätodellinen olisivat selvärajaisia luokkia.

'Marina' on jännityskertomus, joka liikkuu alueilla, jotka vastustavat nimeämistä. Se on matka nurinpäin käännetyssä Barcelonassa, pelon hien kylmännihkeää kosketusta, öistä sumua ja kuolleiden rakentumista eläviksi. Se on tarina, jonka juonesta en halua sanoa edes sitä kuuluisaa halaistua sanaa. Se pitää kokea. Siihen pitää astua kuin virtaan, jonka pyörre voi viedä mukanaan. Se on kaihoisa ja kaunis b-mollissa.

Marina haastaa meidät pohtimaan, mikä tekee todellisuudessa tapahtuneista asioista oikeampia kuin mielikuvituksessa tapahtuneista. Voiko tällaista eroa tehdä? Onko se edes mielekäs? Onko asian arvo yksioikoisesti sidoksissa siihen, onko se todistettavasti tapahtunut vai voisiko olla niin, että tärkeimmät asiat tapahtuvat juuri kuvitelmissa? Marina tuo Zafónin romaaniin runouden. Monitulkintaisuuden, joka vangitsee. Ehkä me vain luulemme elävämme tässä maailmassa, mutta elämmekin vain jonkun toisen kuvitelmissa. Ehkä Marina on oikeassa sanoessaan, että "muistamme vain sen, mitä ei koskaan tapahtunut."

Carlos Ruiz Zàfon: Marina

Espanjankielinen alkuteos: Marina (1999)

Suomentanut Antero Tiittula

Otava