tiistai 31. lokakuuta 2017

Heidi Köngäs: Sandra - BAR Finland, 20


Sandra on järkyttävä kirja.

Se on sitä jopa siinä määrin, että siitä kirjoittaessani minun on karsittava pois enimmät adjektiivit, sillä tämän romaanin kontekstissa ne kiiltelisivät tekopyhinä.

Sandra on järkyttävä kirja.

Siinä kerrottujen tapahtumien ahdistavuutta ei voi selittää pois toteamalla, että tämähän on vaan fiktiota.

Sandra on järkyttävä kirja.

Se törröttää maisemassa, haluttiinpa siinä kuvattuja julmuuksia myöntää tai ei.

*

Kirjoittaessani Heidi Köngäksen edellisestä romaanista, Hertasta, olin tulessa vallan ja kirjoitukseni oli  yhtä noloa hehkutusripulia. Sandran kohdalla kirjoitan hiljaa.

*

BAR Finland -postauksissa* tapanani on nostaa esiin kiinnostavaa vähän jo vanhempaa suomalaista kirjallisuutta. Nyt teen kuitenkin poikkeuksen, sillä Sandra jos mikä on teos, joka ansaitsee päästä kirjallisen baarini kunniagalleriaan.

Köngäksen romaani liikkuu kahdella eri aikatasolla. Toisaalta seurataan Sandran näkökulmasta, miten Suomi suistuu sisällissotaan ja toisaalta taas - etenkin romaanin alkupuolella - fokus on Klaarassa, joka selvittelee sukunsa vaiheita nykyajasta käsin. Kolmas tärkeä henkilö romaanissa on Lyyti, joka on Sandran miehen Jannen sisar.

Sandra avautuu hyvin fragmentaarisena. Äänessä ovat vuorotellen Sandra, Lyyti ja Klaara. Näkökulman vaihdokset ovat nopeita, eikä Köngäs tarjoa palaakaan juonta, johon lukija voisi kiinnittyä. Teoksen alkupuolella olenkin suorastaan tuskastunut ja pettynytkin. Odotan, että Sandra pääsisi käyntiin ja sitä joudunkin odottamaan aina siihen asti, että sisällissota alkaa. Sitä ennen Köngäs taustoittaa tapahtumia mm. huutolaisuuden, 1900-luvun alkupuolen mielisairaanhoidon sekä ajan yhteiskunnallisten pyrkimysten kautta.

Sandran luettuani on helppo ymmärtää, että Köngäs pitää lukijaa välimatkan päässä itse tarinasta tahallaan. Se on tehokeino, eräänlaista brechtiläistä etäännyttämistä, joka tekee mahdottomaksi tuudittautumisen tarinan virtaan ja näin lukija joutuu kohtaamaan kaikki teoksessa kuvatut järkyttävät tapahtumat kuin hänen silmissään olisivat tulitikut, jotka estävät niiden sulkemisen. Köngäksen kerrontaratkaisu estää tehokkaasti sentimentalismin, eikä julmuus tässä romaanissa missään kohtaan haiskahda itsetarkoitukselliselta kitschiltä, joka pyrkisi kyseenalaisin keinoin tuottamaan lukijassa tunnereaktioita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tunnevaste olisi lukijassa voimakas, mutta sen aiheuttajana on enemmänkin todellisuuspohja, jota Köngäs fiktion kautta kuvaa.

*

Sodan käsittämättömyys tulee Sandrassa niin liki, että Köngäksen kuvaaman todellisuuden ja minun sohvannurkkani välissä ei ole senttiäkään. Katson olohuoneen ikkunasta ulos ja kuvittelen, niin ahdistavalta kuin se tuntuukin, että yhtäkkiä näkisin miehiä ja naisia kivääreineen pihalla. Niille ajatuksille, joita tämä skenaario herättää ei ole nimeä ja kiroan vilkkaan mielikuvitukseni. Olen etuoikeutettu. Voin palata turvalliseen elämääni. Sandra ei niin voinut tehdä.

Köngäs kuvaa vakuuttavasti Sandran elämän järkkymistä sodan myötä. Äkkiä mies on poissa ja Sandra  yksin luotsaamassa perhettään, eikä usein tietoa ole edes siitä, onko Janne edes hengissä. Rahaa ei ole. Ruokaa ei ole. Kenkiä ei ole. Voimia ei ole. Silti elämää nitkutetaan eteen päin, koska mitä muutakaan voisi tehdä. Päivä toisenssa jälkeen on epätoivoa ja pelkoa omien äärimmilleen venytettyjen voimavarojen uupumisesta. Epävarmuutta. Hämmennystä. Lohtuna vain lehmän lämmin kylki. Sandra pohtii:

Päähän ei millään mahdu että Janne lähti hevosen ja pyssyn kanssa niiden punakaartilaisten mukaan. Aikooko hän taistella? Ampua vai tulla ammutuksi? Mitä ne sillä kapinalla oikein meinaavat?

Sandrasta kasvaa sotaolosuhteissa sisun perikuva. Tämän sanominen ääneen ei ole kuitenkaan jalustalle nostamista, vaan toteamista. Hänen selviytymiskykynsä osoittaa, miten valtavia voimia ihmisessä on.

Lyyti puolestaan on henkilönä hyvin toisenlainen kuin Sandra. Hän ei pelkää sanoa vastaan ja vaatia. Hän ei tunnusta sen enempää sukupuoleensa liittyviä kuin muitakaan rajoituksia, vaan elää ja rakastaa korkeasti, mutta joutuu uhmakkuutensa vuoksi kokemaan, että naisen osa sodassa on usein maksaa ihan erityistä hintaa.

*

Miksi kirjoittaa Sandran kaltainen romaani? Eikö olisi parempi antaa menneiden olla ja kivun kadota pettersonilaiseen kirottuun ajan katoavaan virtaan? Onhan meillä jo esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla, eikö siinä ole tarpeeksi sisällissodan synkkää historiaa?

Blogiaikana olen Linnan trilogian lisäksi lukenut kaksi muuta Suomen sisällissotaan liittyvää teosta. Ne ovat Jenni Linturin Malmi 1917 ja Veijo Meren  Vuoden 1918 tapahtumat. Linnan trilogiassa sisällissotaan liittyviä tapahtumakulkuja on kuvattu sen keskimmäisessä osassa. Hänen lähestymistapansa on hyvin erilainen kuin Köngäksen, sillä Linna luotaa laajoja yhteiskunnallisia konteksteja vaikkakin kuvauksessa keskiössä on Koskelan perhe. Huomaan tämän eron tulevan ilmi havainnollisesti siinä, että Linnan teos sai minut kirjoituksessani pohtimaan yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja yhä kiihtyvämmältä vaikuttavaa kahtiajakautumista.

Linturin Malmi 1917 taas oli minulle ennen muuta kuvaus nuorista ihmisistä, jotka vaikeissa yhteiskunnallisissa oloissa yrittävät kasvaa aikuisiksi. Linturin teoksen lukemiseen liittyi osaltani tahallista väärinlukemista, kuten postauksessani toin esiin, sillä hänen romaaninsa hahmottui minulle ennen muuta kertomuksena sisaruudesta. Mitä tulee Veijo Meren romaaniin syntyy kuva sisällissodan mielettömyydestä ennen muuta Meren omintakeisen huumorin ja ironian kautta.

Erotuksena edellä mainituista teoksista on Köngäksen Sandra ensisijaisesti kotirintaman mikrokuvausta, jossa sotaa avataan naiskokemuksen kautta. Köngäs lisää näin yhden palan siihen mosaiikkiin, josta sodan järjettömyys rakentuu. Hän tekee sen tavalla, joka suorastaan vaatii lukijaa kokemaan sodan mielettömyyden oman sielunsa ja ruumiinsa kautta. Jos Sandran onnistuu ihan kuivin silmin lukemaan, kannattaa harkita ihmisyyden tunnekoulun käymistä uudelleen.

Kyllä. Sandran tarina piti ehdottomasti kirjoittaa.



Heidi Köngäs: Sandra (2017)
285 sivua
Kustantaja: Otava



*Projektin esittelyyn ja aiempiin BAR-Finland -kirjoituksiin pääset tästä








maanantai 30. lokakuuta 2017

Blue Suede Shoes eli tunnelmia Kjell Westö -lukupiiristä


Ihan alkuun pyydän anteeksi, että en huomannut ottaa kuvaa Kjell Westön kengistä, mutta kyllä ne siniset mokkakengät olivat. Se nyt ei sinänsä ole yhtään oleellista, mutta toisaalta erittäinkin, sillä kengät tekevät ihmisen. Tai no, tarvitaan ihmisen tekemiseen pari muutakin asiaa, mutta kengät ovat kuitenkin tärkeimmästä päästä.

Lukupiiriä isännöi Otavalta Antti Kasper, jolla oli ruskeat kengät ja Schildts & Söderströmin puolelta Mari Koli, jolla oli mustat polveen ulottuvat saappaat. Myös edellämainittujen kohdalta todistusaineistoni on valitettavasti puutteelllinen.

Kuten bloggauksessani Rikinkeltaisesta taivaasta (klik) olen todennut, eivät Westön kirjat edusta lähtökohtaisesti kirjallisuustyyppiä, joka saa minut lääpälleen, koska laajojen eeppisten tarinoiden sijaan olen enempi kokeellisen ja pienimuotoisemman kirjallisuuden ystävä. Westön kirjat ovat kuitenkin poikkeus kirjallisuusmaussani. Sen lisäksi - tunnustan nyt tässä, sillä viime aikoina tunnustaminen on ollut siinä määrin muodikasta, että Granta omisti sille jopa kokonaisen numeron - olen vähän niinku eli oikeesti aika mahdottoman paljon Westön fanityttö. Iiik!

Fanityttöydestä oli tänään se seuraus, että lukupiiri jännitti aika lailla, vaikka nykyisin harvemmin enää vastaavissa tilanteissa jännitän. Toisaalta tämän voi nähdä niinkin, että jännittäminen ja keskivaikea hysteria ovat jokaisen kunnon fanitytön ominaisuuksia. Meitä fanityttöjä parilla fanipojalla höystettynä olikin paikalla niin paljon, että lukupiirin maksimiosallistujamäärä (100) oli täynnä.

Kirjamessujen lukupiiri tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden tavata kirjailija ja esittää hänelle kysymyksiä, joita tässä lukupiirissä esitettiinkin vilkkaaseen tahtiin. Oma kysymykseni liittyi metafiktioon ja siihen, miten ja miksi Westö on ottanut Rikinkeltaiseen mukaan metafiktiivisen tason. Hän kertoi olevansa huomattavasti kiinnostuneempi metafiktiosta kuin mitä hänen kirjojensa perusteella kenties tulisi ajatelleeksi. Omasta tuotannostaan hän nosti esiin Langin, jossa siinäkin on metafiktiivisiä piirteitä. Tämä oli minulta täysin päässyt unohtumaan, vaikka muistan kyllä, että pidin aikanaan Langista kovasti. Sittemmin se on tiivistynyt päässäni yhteen sanaan, joka on Töölöntori. Toivottavasti siinä edes liikutaan Töölössä. Ikävä tosiasia nimittäin on, että kun lukee vuosittain reilut 100 kirjaa monet hyvätkin teokset pääsevät vuosien myötä unohtumaan ja niistä jää jäljelle pelkästään jokin vaikeasti sanoiksi puettava kuva tai tunnelma. Tai kuten tässä tapauksessa Töölöntori sateisen kiiltävässä uhalta maistuvassa yövalaistuksessa.

Miksi kirjoitin edellisessä kappaleessa "pelkästään"? Kyse ei ole mitättömästä asiasta, vaan nämä kuvat ovat usein valtavia tiivistymiä. Vähän niin kuin pressattuja jalokiviä. Kun Rikinkeltaisen bloggauksessa kirjoitin, että sisälläni on kokonainen Kjell Westön luoma maailma tarkoitin itse asiassa juuri tämänkaltaisia kuvia. Töölöntorilta vie pisteviiva Munkkiniemen kallioille, josta viivaa edelleen seuraamalla päätyy toimistoon, jossa on mahonkinen kirjoituspöytä, josta matka jatkuu Eiraan ja yöhön, johon kenenkään ei pitäisi astua yksin. Nämä kuvat ovat omaisuutta, jota ei voi ostaa eikä myydä. En edes tiedä, missä ne oikeastaan sijaitsevat. Ne ovat hieman unen kaltaisia, mutta hyvin todellisia. Ne ovat mahdollisen näkymiä ja jatkuvassa tulemisen tilassa. Ne kommunikoivat kaiken lukemani kanssa ja saattavat nousta pinnalle hyvin ennalta odottamattomissa yhteyksissä. Ne myös manifestoivat ihmisen pohjimmaista yksinäisyyttä, sillä niiden jakaminen sanoja käyttämällä on yksinkertaisesti mahdotonta.

Joskus ajattelen, että ne kuvat ovat minä. Se pääoma, jonka tästä maailmasta vien mukanani.




Eräs lukupiiriin osallistunut kertoi, että neljä vuotta sitten samaisessa Messukeskuksen huoneessa Westö totesi, että ei enää tule kirjoittamaan laajaa eeppistä tarinaa. Valehteli mokoma ja kirjoitti Rikinkeltaisen taivaan. Tänään saimme kuulla, että Rikinkeltaisen jälkeen eeppisiä romaaneja ei enää tule. Saa uskoa tai olla uskomatta. Pääasia, että lisää kirjoja on tulossa.

Kiinnostavinta lukupiirissä oli Westön puheet hänen omasta kirjoittamisestaan. Westötä on joskus moitittu siitä, että  hänen kirjoissaan toistuvat samateemaiset sukupolvitarinat. Hän itse selittää tätä sillä, että kun tietyt teemat riivaavat kirjailijaa, on niistä pakko kirjoittaa. Tulkitsen Westön sanomaa niin, että kirjailijan on kirjoitettava tietyistä itseään hiertävistä teemoista niin kauan, että hän on kirjoittanut itsensä niistä vapaaksi. Kukaan muu ei tätä vapautta voi hänelle antaa, vaan se on saavutettavissa pelkästään kirjoittamisen kautta.

Itse kirjoittamisprosessi menee Westöllä niin, että ensin muodostuu päähän kuvia ja ihmisiä, jotka eivät suostu jättämään rauhaan. Näiden pohjalta hän tekee muistiinpanoja ja kun tarina alkaa olla mielessä hahmottunut hän siirtää sen mind map -arkeille. Itse kirjoitusprosessi on hänellä kronologinen.

Westö puhui hyvin vapautuneesti kirjoittamisestaan ja kommentoi mm. Rikinkeltaisen nimettömäksi jäävää päähenkilöä, jonka vastenmielisestä luonteesta hän on saanut kritiikkiä. Olen itsekin lukenut joitakin blogikirjoituksia, joissa tähän asiaan on kiinnitetty huomiota, mutta itse koin lukiessani kyseisen tyypin lähinnä kompleksiseksi. Westö myös muistutti, että kaikin puolin miellyttävät henkilöhahmot ovat monesti vähän tylsiä ja vähemmän kiinnostavia. Totta. Ainoa kokonaan hyvä ja samanaikaisesti kiinnostava henkilöhahmo, joka minulle tulee mieleen on Muriel Barberryn romaanin Siilin eleganssi päähenkilö.

Westö tuntui mielellään avaavan teostensa motiiveja ja kerrontaratkaisuja, joka tietysti oli hyvin yleisöystävällistä. Itse en kuitenkaan ole kovin kiinnostunut tietämään teosten taustoja ja vastauksia sen tyyppisiin kysymyksiin, mikä on todellisuuden ja fiktiivisen teoksen välinen suhde, kuten vaikkapa onko joku teoksessa oleva paikka oikeasti olemassa vai ei. Koen enenemmänkin niin, että kirjallisella teoksella on oikeus säilyttää salaisuutensa, jota jokainen lukija voi omien halujensa, kykyjensä ja mieltymystensä mukaan yrittää purkaa. Westötä kuunnellesssani kävi taas kerran ilmeiseksi, miten järkyttävän riittämätöntä on lukea joku teos vain kerran. Tämä on asia, jonka kanssa taistelen jatkuvasti, koska ajalliset resurssini omistautua lukemiselle ja bloggaamiselle ovat varsin rajalliset.


Viime vuonna olin Helsingin kirjamessuilla lukupiirissä, jossa osanottajia oli huomattavast vähemmän kuin Westö-lukupiirissä. Kun vertaan näitä kahta lukupiirikokemusta, on pakko todeta, että isossa lukupiirissä ei synny yhtä intensiivistä keskustelua kuin pienemmässä, vaan etenemistapa on enemmänkin niin, että yleisöstä esitetään kysymys ja kirjailija vastaa siihen. Keskustelunomaisuuden muodostumista vaikeuttaa isossa lukupiirissä se, että kun haluaisi kysyä jotakin menee oman kysymysvuoron saamiseen niin paljon aikaa, että kysymys harvoin liittyy saumattomasti siihen, mistä edellä ollut puhetta. Näin keskustelusta tulee väkisinkin poukkoilevaa.

Usein ja myös tämän lukupiirin yhteydessä on totta, että kun saa pikkusormen haluaisi koko käden. Yhden tunnin kestävä lukupiiri ei ole mitenkään tarpeeksi ja niinpä astun maailmaan, jossa kaikki on mahdollista ja siellä järjestetään Kjell Westö -lukupiiri, joka jatkuu niin kauan kuin osanottajat pysyvät hereillä. Siitä kirjoitetaan New York Timesia ja Guardiania myöten ja suomalaisesta lukupiirikonseptista tulee menestysilmiö, jota maailmalla pyritään toistamaan, mutta jonka suomalaista esikuvaa ei muualla tavoiteta.

Kun mietin, mitä kirjoittaisin tämän lukupiiripostauksen lopuksi selaan puhelimestani ottamiani valokuvia. Huomaan pysähtyväni yhä uudestaan kuvaan, jossa on Kjell Westön kädet. Ne etsivät sanoja ja kieltä. Ne muodostuvat kuvaksi, joka asettuu siihen samaan maisemaan, jossa on Westön kirjoista muodostuneet kuvat. Niiden liike jää mieleeni ja kasvaa metaforaksi ihmisen vaelluksesta tässä maailmassa, joka ilman rakkaudesta syntyneitä tarinoita olisi vain hapuilua pimeässä.





sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Miksi kirjabloggari on kirjallisuuden vihollinen?

Olin tänään kuuntelemassa keskustelua, jossa puhuttiin suomalaisen kirjallisuuskritiikin tilasta. Keskustelijoina olivat Esa Mäkijärvi ja Rauha Kejonen, jotka ovat sekä kirjailijoita että kriitikoita. Haastattelijana toimi Venla Hiidensalo.

En tässä referoi kyseistä keskustelua, vaan tyydyn ottamaan esiin vain pari yksityiskohtaa.

Ensimmäinen näistä on kritiikeissä käytetty otsikointi, josta Mäkijärvi mainitsi, että jopa Helsingin sanomien nettiversiossa kirjallisuuskritiikkien otsikointi on muuttunut klikkaushakuiseksi. Päätinpä sitten minäkin kokeilla klikkaukseen houkuttelevaa otsikkoa tässä postauksessani. Mahtaneeko toimia?

Toinen huomioni liittyy bloggarien asemaan kirjallisuuden kentällä. Mäkijärvi mainitsi, että pääsääntöisesti blogeissa ei ole korkeatasoisia juttuja.

Tähän liittyen muutamia kommentteja:

1) En tunne ketään kirjabloggaria, joka pyrkisi blogiteksteissään toimimaan ensisijaisesti kriitikkona. Itse esimerkiksi en edes haluaisi olla kriitikko, koska kritiikkien kirjoittaminen (jota sitäkin tyylilajia olen kokeillut) on paljon tylsempää kuin blogitekstien kirjoittaminen. Koska kuitenkin kirjablogeja on noin 200 kappaletta, on mahdollista, että sellaisiakin bloggareita on, jotka pitävät itseään kriitikkoina.

2) Kun esitetään kirjablogeihin ja -bloggareihin liittyvä yleistys olisi kiinnostavaa tietää, kuinka moniin kirjablogeihin yleistyksen esittäjä on tutustunut

3) Miksi edelleen halutaan pitää yllä jyrkkää eroa ns. virallisten kriitikoiden ja kirjabloggarien välillä. Eikö olisi paljon hedelmällisempää keskittyä viemään eteenpäin kirjallisuuden ilosanomaa?

Sofi Oksanen puhui eilen siitä, että kirjallisuus ei enää saa yhtä lailla mediatilaa kuin aiemmin. Tähän voi todeta, että ilman kirjablogeja tilanne olisi vielä huomattavasti synkempi.

4) Miksi kritiikki on automaattisesti parempi tapa esitellä kirjallisuutta kuin jonkun muun tyylinen kirjoitus?

5) Tavalliselle lukijalle blogikirjoitus, joka on muodoltaan kritiikkiä helppolukuisempi, saattaa olla oivallisempi tapa saada tietoa kirjoista.

6) Kirjablogeissa luetaan kirjallisuutta laajasti ja blogeissa  kirjoitetaan myös vanhemmasta kirjallisuudesta, jota "oikeat kriitikot" harvoin tekevät.

7) Kumpi on kirjan ja kirjailijan kannalta parempi vaihtoehto: se, että siitä ei kirjoita kukaan vai se, että lukeva yleisö saa kirjasta tietoa kirjablogien kautta?

8) Mitä enemmän bloggarien asemaa kyseenalaistetaan, sitä tärkeämmäksi blogin kirjoittamisen koen. On kuitenkin hyvä muistaa, että kaikki bloggarit eivät luultavasti ajattele samoin ja jos joku kirjabloggarien osaksi varsin usein tulevan kritiikin vuoksi lopettaa bloggaamisen on vaikea nähdä, että voittaja olisi siinä tapauksessa kirjallisuus.



lauantai 28. lokakuuta 2017

Mitä voi julkaista? -Parnasson kirjallisuuskeskustelun jälkilöylyt

Tapanani on Kirjamessuilla käydä seuraamassa Parnasson kirjallisuuskeskustelua ja niin tein tänäkin vuonna. Keskustelun aiheena oli Kirjallisuus nyt! ja messukatalogin mukaan tarkoitus oli tehdä yhteenvetoa tämän vuoden niin koti- kuin ulkomaisestakin kirjallisuudesta.

Paneelin moderaattorina oli tuttuun tapaan Karo Hämäläinen. Keskustelijoina kirjailija Heidi Köngäs, WSOY:n Anna-Riikka Carlson sekä tietokirjailija Ville Hänninen. Hämäläinen tosin joutui jättämään tilaisuuden kesken, mutta syy tähän oli mitä parhain, sillä hänen piti lähteä tilaisuuteen, jossa hänelle myönnettiin tietokirjailijapalkinto. Onnittelu Karolle!

Kirjakeskustelua kuuntelen aina mielelläni, mutta tänä vuonna keskustelu jäi yleissävyltään vähän laimeaksi, eikä oikein pysynyt fokuksessaan. Tilaisuuden aluksi Hämäläinen pyysi kutakin panelistia kertomaan kolme tällä hetkellä pinnalla olevaa kirjallisuustrendiä, joiden he voisivat kuvitella tulevan dokumentoiduiksi, kun aikakaudestamme joskus tulevaisuudessa kirjoitetaan kirjallisuushistoriaa.

Heidi Köngäs mainitsi pinnalla olevan dokumentaarisuuden, jossa fiktio ja dokumentarismi liudentuvat toisiinsa. Esimerkkinä tästä lajista hän mainitsi Svetlana Aleksijevitšin kirjat. Toiseksi hän nosti maahanmuuttajataustaisten kirjailijoiden kirjoittamat teokset ja kolmanneksi omiin juurin ja sukuhistoriaan liittyvät kirjat.

Anna-Riikka Carlsonin listalla olivat lähihistorian käsittelyyn keskittyvät teokset, yhteiskunnallista tematiikkaa esiin ottavat dekkarit sekä psykologista realismia rikkova kokeellinen proosa.

Ville Hänninen puolestaan nosti esiin Suomen historiaa (joko sotavuosia tai sotien välistä aikaa) kuvaavat teokset, tietokirjallisuuden kaunokirjallistumisen sekä tieteis- ja fantasiakirjallisuudesta poimitut elementit.

*

Yllättäen paneelikeskustelun kiinnostavin anti muodostui keskusteluissa kirjabloggarien kanssa tilaisuuden jälkeen.

Paneelin loppumetreillä mies yleisöstä kysyi, onko onko olemassa mitään sellaista aihetta, jota käsittelevä kirjallisuus ei kustantamossa menisi läpi.

Anna-Riikka Carlson vastasi, että nykypäivänä ei sellaista aihetta ole, josta kirjaa ei voitaisi julkaista.

Haluankin ojentaa virtuaaliruusun Anna-Riikalle, sillä tästä hänen vastauksestaan syntyi bloggarien kesken mitä hedelmälllisimpiä pohdintoja. Samalla haluan todeta, että sen enempää minä kuin kukaan muukaan bloggari ei keskustelussamme ajatellut, että Anna-Riikan vastaus olisi hänen puoleltaan mikään lopullinen totuus, vaan enemmänkin tilanteen nopeassa tuoksinassa annettu vastaus.

Päädyimme kuitenkin pohtimaan ihan tosissamme, onko niin, että nykypäivänä voidaan julkaista kirjoja aiheesta kuin aiheesta. Hyvin  nopeasti rajasimme keskustelusta pois lasten- ja nuortenkirjallisuuden, joissa tietyt aiheet eivät tule kysymykseen. Esimerkkinä mainittakoon vaikka itsemurhaohjeet nuorille.

Entä aikuisille suunnattu fiktio? Löytyykö aiheita, joita käsitteleviä kirjoja ei julkaistaisi olettaen, että käsikirjoitus olisi laadullisesti hyvä.

Miten pitkälle fiktion vapaus yltää? Määrittääkö fiktion vapautta enemmän lainsäädäntö vai yhteiskunnalliset moraalisäännöt ja normit?

Yllä olevien kysymysten pohtiminen osoittautui monitahoiseksi kimpuksi, eikä selviä kyllä tai ei -päätelmiä ollut kovinkaan helppoa tehdä.

Ainoastaan yksi kirjabloggari totesi pitävänsä itseään siinä määrin anarkistina, että hän katsoo, että kaikkea kirjallisuutta voi julkaista. Hän tosin lisäsi, että järkevää se ei välttämättä ole.

Useimmat meistä olivat sitä mieltä, että sekä lait että moraalisäännöt määrittävät sitä, mitä voi julkaista. Olimme yksimielisiä siitä, että esimerkiksi fiktiivistä teosta, jossa päähenkilö antaa yksityiskohtaiset ohjeet naulapommin rakentamiseen ei julkaistaisi.

Toinen esimerkkikeissi oli fiktiivinen häväistyskirjoitus Suomen presidenttiparista. Tätä ajatusta yksi bloggari kommentoi, että se olisi mahdollista, jos presidenttiparin nimet muutettaisiin. Päädyimme kuitenkin siihen näkemykseen, että mikäli presidenttiparista kirjoitettaisiin heidän oikeilla nimillään teos ei läpäisisi kustantajan seulaa, koska sen julkaiseminen aiheuttaisi niin suurta yleistä paheksuntaa.

Moni oli myös sitä mieltä, että voimakasta rasismia tai vihapuhetta sisältäviä tekstejä ainakaan suurin osa kustantajista ei suostuisi julkaisemaan, koska niiden julkaiseminen vahingoittaisi heidän mainettaan.

Käymämme keskustelu oli todella mielenkiintoinen ja osoitti, että tämäntapaisissa asioissa rajojen vetäminen saattaa olla varsin hankalaa. Loppupäätelmäksi tuli, että lainsäädäntöä enemmän julkaisemiseen vaikuttavat moraalisäännöt ja yhteisiksi koetut normit. Itse ainakin nautin eniten asian pohtimisesta ja toivoisinkin, että myös messuilla voitaisiin käydä enemmän keskustelua sen sijaan, että muutama henkilö puhuu ja loput istuvat kuuntelemassa.

Kiitos kaikille kirjabloggareille, jotka tätä kysymystä kanssani pohtivat.



Johan Alén: Alukseni, kirkas

Vuonna 1973 perustettu Kulttuurivihkot-lehti on päättänyt laajentaa toiminta-alaansa ja aloittaa myös kustannustoiminnan. Koska mielelläni tuon blogiini myös pienempien kustantamojen kirjoja (vaikka viime aikaisia postauksia katsellessa ei ihan siltä välttämättä näytäkään), päätin tutustua kahteen Kultturivihkojen julkaisemaan runokokoelmaan. Kyseessä ovat Johan Alénin kokoelma Alukseni, kirkas sekä Maria Susannan (Susanna Poikela) teos Tämän maailman pidot. Tässä postauksessa kerron tunnelmiani Alénin kokoelmasta ja Maria Susannan runoihin palaan myöhemmin.

 Alénin kokoelma jakaantuu neljään osaan, jotka ovat keskenään tyylillisesti varsin erilaisia. Yhdessä niistä muodostuu matka pisteestä. avaruuteen ja takaisin meidän jokaisen synnyinseudulle (eli naisen jalkojen väliin). Paikoin tunnelma on kuin istuisi Heurekan planetariossa ja kaiuttimista kuuluisi Ravelin Boleroa ja planeettojen pinnasta heijastuisi Bo Derekin pikkuletit. Näytöksen aiheena olevasta matkasta muodostuu seksuaalissävytteinen metafora, joka toimisi hyvin ilman että se kokoelman lopussa paiskataan lukijan kasvoille.

"Vittu sinä olet vittu" -tyylinen teksti, jota kokoelman loppupuolelta löytyy, edustaa lajia, josta olen ennenkin urputtanut ja josta en edelleenkään jaksa innostua, enkä etsiä sen suurempia humoristisia tai ylipäätään mitään muitakaan kierteisiä merkityksiä. Tämä varmaan johtuu siitä, että minulla on se ihmeellinen vittu.

Sinänsä on varsin harmi, että kokoelman vittuosio vei fiilikset mennessään, sillä kokoelman alkupuolella ja erityisesti sen ensimmäisessä osassa oli paljonkin kiinnostavaa. Alénin minimalistiset ja ikään kuin kesken jäävät lauseet synnyttivät mukavan kyselykauden tyyliin: miks toi on tolleen toi kuin?

Vihaan jokaista sanaasi kuin
En lainkaan.
Pian alkavat linnut.

Tyhjä tila toimii kuin pizzapohja, jolle lukija voi asetella haluamansa täytteet. Joskus runo alkaa keskeltä tilannetta tavalla, jolloin ensimmäinen pienellä kirjaimella kirjoitettu sana muuttuu mielikuvituksen parkkipaikaksi. Alénin kieli estää kieltä ja luo samalla tietoisuutta kielestä. Siinä, missä ei ole mitään, on paljon. Onnistuneimmillaan vaikutelma on hieman becketmäinen. Jotakin on tulollaan, mutta sen tuleminen siirtyy jatkuvasti.

Alukseni, kirkas on paikoin hyvin maskuliinista runoutta, jossa avaruuden matkarakastaja täyttyy loppujen lopuksi parhaimmiten itsestään. Koin tätä kokoelmaa lukiessani sen kaltaista vierautta, joka teki näiden runojen objektiivisen vastaanoton mahdottomaksi.

Olet pelkkää kanaa-nainen mutta hillitset itsesi. Voisin poimia sinut raa'an omenan tapaan, äkkiä, jollei vieressäsi istuisi muita. Oikeastaan en ole kiinnostunut sinusta vaan jalkovälistäsi, jonka tuoksun alan tuntea. Vai oletko se sinä vieressäni joka katselet poispäin uneksuvana? Sinulla on leveä lantio, sinut ottaisin.

Objekti/poimittava - subjekti/poimija -kuvio on niin silmiinpistävä, että haluan uskoa, että siihen kätkeytyy joku suurempi tarkoitus. Jokin jännän ironinen message, joka on kirjoitettu kielellä, jolla en osaa lausua edes tervehdystä.

Mitä enemmän luin tätä kokoelmaa sitä enemmän alkoi vaikuttaa siltä, että suunnilleen kaikki oli jonkinlaista seksuaalisuuden/seksin/rakastelemisen/valloittamisen yms. symbolia ja metaforaa. Yritin äsken kirjoittaa 'meri', mutta sekään ei tuntunut enää viittaavaan suht paljon vettä sisältävään aaltoilevaan kokonaisuuteen, vaan näyttäytyi jonain ihan muuna. Ei liene ihan pieni saavutus, että runoilija saa lukijan tällä tavoin pohtimaan kielen vivahteita ja merkityksiä.



Johan Alén: Ajatukseni, kirkas
49 sivua
Kustantaja: Kulttuurivihkot

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Annina Holmberg: Tahto ja hohto - Ritva Holmbergin taiteilijantie

Olen naisten elämäkertojen putkessa ja putkeni on tällä hetkellä kahden teoksen pituinen. Ensimmäinen "putkikirjani" oli Jaana Torninoja-Latolan kirjoittama Elvi Sinervon elämäkerta (klik) ja nyt on vuorossa Annina Holmbergin teos Tahto ja hohto - Ritva Holmbergin taiteilijantie. Jos lukisin kaikki tänä syksynä ilmestyneet naisten elämäkerrat putkestani tulisi kuuden teoksen pituinen. Jos mukaan otettaisiin miehistä kertovat elämäkerrat putkeni ulottuisi vähintäänkin meren alitse Tallinnaan, sillä miehistä kertovia elämäkertoja ilmestyy tänä syksynä peräti 56 kappaletta.

Jaana Torninoja-Latolan Sinervo-elämäkerrasta johtaa suora silta ilman aasia Holmbergin Tahtoon ja hohtoon, sillä sekä Sinervo että Holmberg liikkuivat osin samoissa ystäväpiireissä, joihin kuuluivat mm. Arvo Turtiainen ja Brita Polttila. Yhteistä pohjaa näiden kahden naisen välille löytyy myös taiteilijaryhmittymä Kiilan kautta. Ritva Holmbergille Elvi Sinervo oli tahdonvoimainen esikuva, josta hän haastattelussa totesi:

Elvi Sinervo ja kumppanit olivat omissa nahoissaan kokeneet miltä tuntuu, kun joutuu vakaumuksensa vuoksi piileskelemään ja istumaan vankilassa. Heidän tarinansa vetävät hiljaisiksi, koska ne olivat totta. 

*

Jos joku on siinä käsityksessä, että ohjaaja, dramaturgi ja käsikirjoittaja Ritva Holmberg (os.  Kupias, 1944-2014) oli kalpea varjo miehensä Kalle Holmbergin selän takana, niin Annina Holmbergin kirjan luettuaan ei sitä taatusti enää ole. Otan väitteeni tueksi tilastotietoa Tahdon ja hohdon lopusta, johon on listattu Ritva Holmbergin tekemät työt. Dramaturgina ja käsikirjoittajana hän osallistui 24 produktioon. Ohjauksia puolestaan hänen ansiolistastaan löytyy 58 kappaletta ja tähän päälle tulevat vielä työt tuottajana sekä muut sekalaiset työt.

Lukiessani Ritva Holmbergin elämäkertaa mietin useaan kertaan, miten joku pystyy kirjoittamaan elämäkerran äidistään. Se on sen verran hurja juttu, että en pysty edes kuvittelemaan, mitä kaikkea tämän kirjan kirjoittaminen on Annina Holmbergiltä vaatinut varsinkin kun otetaan huomioon, että Ritva Holmbergin kuolemasta ei ole kuin muutama vuosi. Sukeltaa tyttärenä edesmenneen äitinsä elämään, penkoa sitä ja möyriä äitinsä menneisyydessä. Huh!

Tahto ja hohto on ennen muuta taiteilijaelämäkerta, jossa painopiste on Ritva Holmbergin taiteellisissa töissä, joita Annina Holmberg kuvaa usein varsin pikkutarkasti tarjoten  näin mielenkiintoisen ikkunan, josta kurkistaa, mitä kaikea näytelmän esityskuntoon saattaminen vaatii. Ritva Holmbergin yksityiselämä ja hänen ajatuksensa jäävät vähemmälle huomiolle, mutta teokseen on otettu mukaan myös Ritvan ja Kallen kirjeenvaihtoa, joka paljastaa taiteilijapariskunnan henkilökohtaisia tuntemuksia ja heidän kiihkeän rakkaussuhteensa tuntoja.

Teatterikärpänen puri Ritva Holmbergiä jo lapsena ja koulussakin hän keskittyi enemmän näyttelemiseen ja kepposten tekemiseen kuin opiskeluun. Levoton mieli vaati levottomia toimia. Ritva oli päättäväinen nainen, joka otti sen, mitä halusi ottaa. Tämä koskee myös hänen miestään Kallea, jonka ensi kerran nähdessään Ritva totesi ystävälleen: Ton mä otan. Ja niin hän myös teki.  Tosin Kalle tuli mieluusti Ritvan "ottamaksi".

Annina Holmbergin teoksessa piirtyy kuva naisesta, jota ohjasi elämäkerran nimen mukaisesti vahva tahto. Ritva Holmbergin elämä todentaa siten sanontaa, jonka mukaan siellä missä on tahtoa, on myös tie. Tästä erinomainen esimerkki on, että Ritva ryhtyi Turun ruotsinkielisen teatterin johtajaksi, vaikka hänen ruotsinkielen taitonsa ei vielä tuolloin ollut kovinkaan täydellinen.

Ajan ja elämän vauhti lepattaa kirkkaasti Tahdon ja hohdon sivuilla. Ritvan energia on valtavaa. Hän suorastaan syöksyy ohjauksesta toiseen ja työ kuljettaa hänet myös Ruotsiin, jossa hän ohjasi useita varsin kiittäviä arvosteluja saaneita produktioita. Jos verrataan Ritva Holmbergin ja Elvi Sinervon edellytyksiä taiteellisen työn tekemiseen, on helppo huomata, että Ritvan kohdalla asioita helpotti suuresti se, että hän sai apua lastenhoitoon, kun taas Elvi joutui pitkälti luotsaaman perhettään yksin erityisesti silloin, kun hänen miehensä oli vankilassa.

Tahto ja hohto on kirjoitettu sillä tapaa vetävästi, että minulle kävi useamman kerran niin, että lukiessani upposin sen maailmaan niin kokonaisvaltaisesti, että kadotin ajantajuni ja kerran jopa myöhästyin sovitusta tapaamisesta. Teoksessa silmiinpistävää on Ritvan ja hänen tiiminsä välillä vallinnut voimakas tekemisen meininki ja yhteisöllisyys. Kuvaavaa onkin, että kun Holmbergit Turun vuosien jälkeen jättivät kaupungin kaupunkilaiset kerääntyivät tien varteen vilkuttamaan heille ja lausumaan kiitoksiaan.

Ritvan ja Kallen avioliitto ei ollut helpoimmasta päästä, mutta vaikka se paikoin nitisi, se kuitenkin kesti kahden vahvan ihmisen keskinäiset törmäykset ja Kallen alkoholismin. Teatterintekijänä pariskunnan väliset erot olivat ilmeisiä, sillä siinä missä Kalle halusi esityksillään havahduttaa ja jopa shokeerata, Ritva halusi ennen muuta tuottaa katsojille iloa. Hän oli jämäkkä ja solidaarinen ohjaaja, jonka kaikissa keskeisissä töissä naisilla oli merkittäviä rooleja. Monista työn puitteissa tavatuista henkilöistä tuli myös hänen henkilökohtaisia ystäviään. Lisäksi Ritvalla oli taito ottaa vastaan kritiikkiä harvinaisen kypsällä tavalla, eikä hän jäänyt märehtimään negatiivisia arvosteluja, kuten Kallella oli toisinaan tapana tehdä.

Tässä kohtaa tätä bloggausta pysähdyn, enkä tiedä, miten seuraavaksi sanani asettaisin. Kerron nyt ensin vaikka sen, että vanhemmiten Ritva kiinnostui ortodoksisesta uskosta ja hänet sekä Kalle myös kastettiin ortodokseiksi. Uskosta olikin Ritvalle paljon lohtua sen jälkeen, kun syöpädiagnoosin myötä hän sai tietää, että aikaa ei ole enää paljon. Annina Holmbergin suorastaan järkyttävän rehellinen kuvaus Ritvan viimeisistä ajoista nostaa palan kurkkuun. Minusta tuntuu kuin kulkisin paljain jaloin kuluneella puulattialla, jolle syksyn auringon viimeiset säteet siilautuvat. Siinä on kaikki. Siinä on elämän syli ja salaisuus. Astelen varovasti, vaikka tiedän, että tämä lattia jos mikä kestää. Annina Holmberg kirjoittaa, että kaiken koetun jälkeen hänelle jäi kuitenkin päällimmäiseksi tunteeksi kiitollisuus ja samaa voin sanoa teoksen lukijana. Tahdon ja hohdon loppu on yksi puhuttelevimmista elämän päättymisen kuvauksista, joita olen lukenut.

Tahto ja hohto ei ole pelkästään elämäkerta, vaan myös osa suomalaista teatterihistoriaa. Sen sivuilla heräävät henkiin niin Lapualaisooppera kuin Kallion kimalluskin. On aivan loistava juttu, että tämä elämäkerta on kirjoitettu, sillä on se on vakuuttaava osoitus Ritva Holmbergin lahjakkuudesta ja merkityksestä Suomen teatterille. Hyviä esikuvia ei koskaan ole liikaa ja enpä yllättyisi, jos joku teatterin piirissä työskentelevä nainen tämän kirjan luettuaan ratkaisi kiperään tilanteen esittämällä kysymyksen: Mitä Ritva tekisi? Sanomattakin lienee selvää, että kaikille teatterista kiinnostuneille tämä kirja on must read -osastoa.


Annina Holmberg: Tahto ja hohto - Ritva Holmbergin taiteilijantie (2017)
381 sivua
Kustantaja: Siltala


sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat

Cristina Sandun kieli soljuu kuin meren syli. Se kietoutuu ympärilleni ensi lauseista lähtien lämmittävän huovan tavoin ja muuttuu taikamatoksi. Niin minä lennän. Niin minusta tulee liidokki, joka kaartelee Romanian ilmatilassa ja panee merkille Punaisen kylän ja Flavia nimisen - naisen, jonka tukka liekehtii. Katseeni poimii myös veljekset, jotka ovat tulleet vierailulle entiseen kotimaahansa - toinen heistä Suomesta, toinen Yhdysvalloista. Huoneessa makaa kuolleena suvun patriarkka, josta käytetään nimeä Susi. Tarkkailen Albaa,  teoksen päähenkilöä ja Flavian pojan tytärtä. Liimaudun häneen kiinni, kun hän kulkee romanialaisen pojan käsipuolessa. Ilma on sillä tapaa sakeana pölystä ja rakkauden lupauksesta kuin se on silloin, kun rakkautta kohti astellaan ensimmäistä kertaa.

On varmaan synti nauttia romaanista näin itsekkäästi. Antaa sen kulkea lävitseni kuin tuuli, josta en tiedä, mistä se tulee ja minne menee. Jos niin on, otan tämän synnin mielihyvin kantaakseni, sillä en halua purkaa Sandun kertomaa tarinaa. En levitellä sitä pöydälle odottamaan fileerausveistä. Haluan pitää nämä kuvat sellaisina kuin ne minulle näyttäytyvät. Haluan nauttia ja haluan rikkoa. Siksi nostan Ceaucescua esittävän pystin korkealle ilmaan ja annan sen pudota kivilattialle. Niin menee palasiksi palatsien ja tekojärvien hallitsija, diktaattori ja tavallisten romanialaisten kurittaja. Kivimurut tuntuvat hyviltä ohutpohjaisten kenkieni alla.

Valas nimeltä Goliat kantaa mukanaan rikasta tarinaperintöä, joka muistuttaa minua Pajtim Statovcin romaanin Tiranan sydän kertomuksista. Ne ovat tarinoita, joiden läpi ihminen kasvaa. Tarinoita, joita kerrotaan yhä uusille sukupolville. Ne ovat romanialaisten muisti, joskus liioitteleva eikä ollenkaan kovin luotettava. Hirmuhallinnon alla tapahtuu kummallisia asioita. Valasta kuljetetaan maasta toiseen ja asetetaan näytille. Sen sisällä on moottori ja jääkaapit. Valaasta tulee ceaucesculaisen suuruudenhulluuden symboli. Legendat lepattelevat ja elävät omaa elämäänsä miettimättä suhdettaan todellisuuteen.

Sandun romaani alkaa Helsingistä ja romanialaiskerjäläisistä ja kuulisin heistä mielelläni lisää, mutta kirjailijan aistikylläinen kieli kuljettaa minut Romaniaan, jossa Alba ei sulaudu paikallisten joukkoon. Romanialaisesta isästään huolimatta hän on isänsä kotimaassa ulkopuolinen. Kuin liikennemerkki, joka pistää paikallisten silmään ja sellaisena romanialaiset hänet haluavat nähdä ja pitää. Alba on heille "ikkuna paikkaan johon he eivät koskaan pääsisi."

Albassa virtaa isän Romania ja äidin Suomi. Kummassakin maassa hän on välissä. Kotona, mutta ei kotona kuitenkaan. On vaikea päästä käsiksi kivualiaisiin ja hankalasti käsiteltäviin asioihin, joiden käsittely on Alban kasvutarinan kannalta oleellista, sillä suvun tapana on työntää kaikki vaikea pois mielestä. Vetää hankalien muistojen ja tapahtumien ylle uusi maalikerros.

Nyt ymmärrän että joka kevät, vuosien ajan, homeen alkaessa työntyä tapetin läpi, Flavia maalautti seinät. Ne olivat valkoiset kun saavuimme, häikäisevän puhtaat, jokainen käärmemäinen halkeama poissa silmistä.

Jotta ymmärtäisi itseään ja sitä mitä on nyt, on kurkistettava menneeseen. Niin tehdessään ja etsiessään omaa identiteettiään Alba törmää nostalgiaan, joka muuttaa muistot ja sen mitä joskus oli omalla vääristävällä filtterillään. Tämäntapaisissa huomioissa Valas nimeltä Goliat kertoo jotakin hyvin olennaista muistojen ja menneisyyden välisestä suhteesta.

Olen oppinut itsestäni jotakin mitä isäni ei ehkä koskaan oppisi: nostalginen mieli asettaa ansoja joita se kutsuu kodiksi, maalaa kuvia vastapaistetun leivän ja kahvin tuoksuista aamuisin, äidin pehmeistä käsistä kun ne oikaisevat paidanhelman rypyn ja keittävät hiekkakahvia hellalla. Mutta. Keittiössä munivat kärpäset. Kirkon sunnuntaimessut tunkeutuvat megafonien kautta kylän uloimpaan kolkkaan. Koirat haukkuvat läpi yön. Roska-auto ei pysähdy ellei portilla seiso heiluttamassa violettia seteliä.

Sandun romaani kysyy, mitä me oikestaan muistamme, kun käymme läpi menneisyyttämme. Ovatko muistomme luotettavia ollenkaan ja uskallammeko me raaputtaa nostalgian ah niin suloisen kerroksen muistojemme päältä. Kuinka paljon helpompaa onkaan vajota nostalgian suloiseen syliin ja tuudittaa itsensä osaksi kuvastoa, jonka kaltaista menneisyydessä ei koskaan ollut.

Valas nimeltä Goliat on erityisesti kielensä osalta vahva esikoisromaani, joka kutoo yhteen kollektiiviset tarinat ja henkilökohtaisen. Niiden välissä puristuksissa on Alba, hänen sormensa ojentuneena kohti totuuden helmaa. Totuuden, joka ehkä sittenkin löytyy aidoimmillaan tarinoista, joita hänen isänsä hänelle kertoo. Totuuden, joka loppujen lopuksi saattaa sittenkin olla enemmänkin harhaa, joka Shakespearen Machbethin sanoin usvaksi muuttuu ja käsistä karkaa.



Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat
263 sivua
Kustantaja: Otava
Arvostelukappale

                                                                                                                                                                                                                                  

torstai 19. lokakuuta 2017

Saima Harmaja: Sateen jälkeen





Tämä postaus on osa Yleisradion Suomen juhlavuodeksi järjestämää 100 kirjaa -projektia, jossa kirjabloggarit kirjoittavat Ylen kirjalistalleen valitsemista teoksista. Runoja tälle listalle on mahtunut kovin vähän, joten on iloinen yllätys, että Saima Harmajan kokoelma on päässyt mukaan.

Ylen kirjalistalle pääsyn pääkriteerinä on ollut teoksen kyky heijastaa kirjoitusajankohtaansa ja Ylen toimittajien mukaan proosa tekee tämän runoja paremmin.

Itse en ole valmis nielemään käsitystä proosan ylivertaisuudesta kirjoitusajankohtansa kuvaajana. Vuoden alussa aloitin blogissani runo100 -haasteen, jossa luetaan suomalaisia itsenäisyyden aikana kirjoitettuja runokokoelmia. Tähän mennessä olen lukenut yhteensä 21 runokokoelmaa ja 2 runoantologiaa ja näkemykseni runouden kyvystä aikansa kuvaajana pohjautuu ensisijaisesti näihin kokoelmiin (luetut kokoelmat ja linkit postauksiin on lueteltu tämän kirjoituksen lopussa). Väite proosasta aikakauden ylivertaisena kuvaajana ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Toisaalta sitten Ylen listalle valitsema Saima Harmajan kokoelma Sateen jälkeen ei sisällä oikeastaan minkäänlaista yhteiskunnallista kuvausta, joten sen mukaanotto listalle edellä mainituin perustein hieman kummastuttaa.

Saima Harmajan kokoelman Sateen jälkeen mukaanottoa on Ylen taholta perusteltu sillä, että se on "koskettanut monia suomalaisia herkällä tunteikkuudellaan" ja että Harmaja kuvaa ansioituneesti "sisäisen tuskan ja maailman kauneuden raastavaa ristiriitaa." Kummatkin mainitut seikat pitävät toki paikkaansa, mutta niillä on kovin vähän tekemistä kirjoitusajankohtansa rekisteröijinä. Lisäksi mainitut kriteerit toteutuvat monien muidenkin runokokoelmien kohdalla, eivätkä ole siten millään tapaa pelkästään Harmajan kokoelmalle tyypillisiä. Vaikutelmaksi jää, että Sateen jälkeen on otettu Ylen listalle mukaan enempi naisrunoilijan kirjoittamana kiintiöteoksena, joka toki ei mitenkään vähennä tämän teoksen arvoa.

*

Saima Harmaja (1913-1937) ehti lyhyen elämänsä aikana kirjoittaa neljä runokokoelmaa. Hän sairastui 15-vuotiaana tuberkuloosiin, johon hän kahdeksan vuotta myöhemmin kuoli. Olen aiemmin lukenut Harmajalta vain yksittäisiä runoja, joten tämän kokoelman lukeminen on ensimmäinen "vakavampi" tutustumiseni hänen tuotantoonsa.

Runoissa kuvataan Harmajan sisäistä mielenmaisemaa luonnon ja vuodenajoissa tapahtuvien liikahdusten kautta. Runominän sielu värisee hauraana ja on usein tuskaa täynnä. Sen kokemuksissa kaikuu kuoleman hiljaisin askelin lähestyvä tanssi.

Siinä missä kipu sielussani olen lukenut Uuno Kailasta, Edith Södergrania tai Katri Valaa ei Harmajan runot kuitenkaan onnistu vaikuttamaan minuun yhtä vahvasti. Jokin läpipääsemätön näkymätön kelmu on hänen sanojensa ja minun välilläni. Ei niin, ettenkö arvostaisi Harmajaa runoilijana. Ei niin, ettenkö pitäisi hänen runouttaan arvokkaana. Mutta niin, että katson  hänen runojaan ulkpuolelta, enkä pääse siihen paikkaan, jossa voisin itse kokea sen, mistä hän kirjoittaa. Tämä suoraan sanottuna hämmentää minua aika lailla ja olen pettynyt - en Harmajan runoihin - vaan itseeni niiden lukijana. Tämän vuoksi lieneekin paikallaan todeta, että älkää missään nimessä luottako minun arviooni Harmajan runoista, vaan lukekaa niitä itse ja katsokaa, mitä tapahtuu.

Muistelen, että Saima Harmajan on sanottu olleen erityisesti aikansa nuorten tyttöjen suosiossa. Kun aloin lukea hänen kokoelmaansa toivoin, että olisin voinut osaltani raaputtaa edellä mainittua näkemystä ja todeta, että Saima Harmaja oli ihmissielun suuri tulkki. Ollakseni rehellinen minun on kuitenkin tunnustettava, että luultavasti hänen runonsa olisivat iskeneet paljon suuremmalla roihulla nuoren minäni epävarmuuteen kuin mitä ne tekivät nyt.  Jos olisin 15-vuotias ja istuisin ikkunan ääressä katsellen kaiholla maalaismaiseman läpi kulkevaa tietä niin ihan varmasti olisi enemmän haltioissani kuin mitä olen nyt. En kuitenkaan lukenut nuorena Harmajaa, vaan sen sijaan opettelin ulkoa Aale Tynnin runon 'Kaarisilta,' joka tarjosi minulle suurta (näin jälkikäteen katsottuna varsin pateettista) lohtua, kun koin suunnilleen koko maailman olevan minua vastaan.

Sen perusteella, mitä aiemmin olen lukenut Harmajaa odotin löytäväni naisen ruumillisuudesta ja (verhotusta) halusta kertovia säkeitä, mutta joko muistan lukemani väärin tai sitten kyse on ollut jostain toisesta kokoelmasta. Kokoelman nimi Sateen jälkeen alkaa vaikuttaa koomisen ironiselta, sillä vaikutelmaksi jää, että olisin mieluummin lukenut Harmajalta runoja "ennen sadetta". Nyt tuntuu, että sade on pyyhkinyt pois ne elementit, joista Harmajan runoissa olen aiemmin vaikuttunut.



Saima Harmaja: Sateen jälkeen (2007/1935)
121 sivua
Kustantaja: WSOY


Runo100 -haasteeseen tähän mennessä lukemani runokokoelmat ja -antologiat:

Uuno Kailas: Runoja (klik)
Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän (klik)
Pauliina Haasjoki: Planeetta (klik)
Lauri Viita: Betonimylläri ja muita runoja (klik)
Satu Manninen: Nollakatu nolla (klik)
Johanna Venho: Yhtä juhlaa (klik)
Juuli Niemi: Yömatkat (klik)
Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut (klik)
Ulrika Nielsen: Perikato (klik)
SusuPetal: Vanhat poikaystävät (klik)
Satu Manninen: Sateeseen unohdettu saari (klik)
Jenni Haukio (toim.): Katso pohjoista taivasta (klik)
Maria Matinmikko: Värit (klik)
Sirpa Kyyrönen: Ilmajuuret (klik)
Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu (klik)
Jouni Inkala. Nähty. Elämä (klik)
Sinikka Vuola (toim.): Olet täyttänyt ruumiini tulella (klik)
Jarkko Jokinen: Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa (klik)
Maaria Päivinen: Sinun osasi eivät liiku (klik)
Pauli Tapio: Varpuset ja aika (klik)
Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (klik)
Henriikka Tavi: Esim. Esa (klik)
Sirpa Kyyrönen: Naispatsaita (klik)

tiistai 17. lokakuuta 2017

Kirjamessulippuarvonnan tulokset






Kirjamessuliput on nyt arvottu  ja arvontageneraattori suosi seuraavia:

Paljon valoa (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi)
Emmi@ruotu.net
Marianne Antila (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi)
Siinatar@gmail.com
Sanna / ellijapii@gmail.com
Kaisu Mäkelä (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi)
Jouko Ranta (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi)
Haruka_85 (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi)
Maittaela (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi)
mssbok@kotiposti.net

Onnea kaikille voittajille ja mukavia messuja!

Kuuden arvonnassa voittaneen osalta minulla ei ole käytössä sähköpostiosoitetta, joten ilmoittakaa se minulle pikaisesti joko kommenttikentässä tai sähköpostiini omppuapple@gmail.com. Liput ovat pdf-muodossa, joten niiden toimittaminen on mahdollista vain sähköpostitse.

Odotan sähköpostiosoiteilmoituksia perjantaihin 20.10.2017  klo 20 asti. Jos en siihen mennessä ole saanut jonkun arvonnassa voittaneen sähköpostiosoitetta arvon lipun uudestaan.

Lähetän liput sähköposteihinne lähipäivinä ja viimeistään viikonloppuna.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Laura Gustafsson: Pohja

Voidakseni kirjoittaa Laura Gustafssonin Pohjasta minä blondaan ja suoristan hiukseni. Sutaisen silmiini mustaa kajalia, joka muuttaa ilmettäni niin, että vastaantulija ajattelee: jaahas, tuo taitaa olla seksin papitar. Vaikutelman tehostamiseksi pukeuden mustaan korsettiin ja punaisiin sukkanauhaliiveihin. Olen syömättä niin monta päivää, että menen laskuissa sekaisin ja heitän äitiyteni vastapäisen talon tiiliseinään.

Tosin ihan turhaa kaikki edellinen, sillä ettehän te minua näe.

*

Laura Gustafsson on kuvannut Pohjan kirjoittamista seuraavasti:

Kirjoitin Pohjan, koska se hävetti, pelotti kiihotti minua niin paljon. Päätin olla niin rehellinen kuin osaan ja näyttää itseni kaunistelemattomassa valossa. Ehkä sitä kautta lukijakin tunnistaa itsensä. Ihmiset kuitenkin ovat aika samanlaisia.

Tämän kuvauksen perusteella odotin Pohjalta jotakin sen suuntaista kuin mitä tarjoilee Chris Krausin yltiörehellinen rakkausanatomia I love Dick (klik) tai Roxane Gayn ihonalainen "ruumistarina" Hunger (klik).  En ollut odotuksineni väärässä, mutta Pohjan luettuani huomaan, että vielä edellellä mainittuja teoksia lähemmäksi Pohja tulee omassa luennassani Sheila Hetin lähtemättömän vaikutuksen tehnyttä fiktiivistä teosta How should a Person be? Jopa niin, että Pohjaa voisi pitää Gustafssonin autobiografisena kommentaarina Hetin teokseen, sillä sekä Heti että Gustafsson kirjoittavat ennen kaikkea siitä monimutkaisesta elämäksi kutsutusta viidakosta, joka tekee ihmisenä olemisesta vaikeaa ja paikoin lähes mahdotonta. Miten hemmetissä tätä elämää oikein pitäisi elää ja kuka on se minä, joka minun elämääni pyrkii elämään?

Gustafssonin teoksessa ruumiillisuudella on keskeinen asema. Ruumis on paikka ja raja. Se tunkeutuu ympäristöönsä ja on kaiken kokemansa objekti. Oikeastaan sanoisin niin, että tekstin minän identiteetti hahmottuu juuri ruumiin ja sen relaatioiden kautta. Ruumiin ulottuvuuksia ovat Pohjassa seksuaalinen ruumis rakastajana ja rakastettuna, ruumis kontrollin välineenä sekä äitiruumis ja sille asetetuiksi koetut normatiiviset vaatimukset.

Saattaisi ajatella, että helpointa on kirjoittaa itsestä. Omien havaintojeni mukaan asia on kuitenkin päinvastoin, sillä samalla hetkellä kun omaa tarinaa ja minää sen subjektina alkaa kirjoittaa kerronta pyrkii fiktiivistymään. Osaksi tämä johtuu varmaan siitä, että useimpien meistä elämä sisältää aineksia, joista kertominen - varsinkin  julkisesti  - herättää häpeäntunteita tai ei muutoin tunnu kovin mukavalta. Omat kokemukset toimivat Gustaffsonin tarinassa materiaalivarastona, mutta ne ovat myös este, jota vasten jokainen sana kamppailee ja näin tehdessään tulee näyttäneeksi toteen, että yksityisin kokemus on myös yleisin. Auts. Iso auts, sillä toiselta puolin tämä tarkoittaa, että kaikki ne kokemukset, joita hellimme nimenomaan juuri meille tyypillisinä yksilöllisinä kokemuksina ovat kaikkea muuta kuin kokemuksellista yksityisomaisuuttamme. Ne ovat osa jaettua tarinaa. Yhteinen nimittäjä yhtälössä, jossa jakoviivan alla on ihminen maailmassa.

*

Pohja on rohkeutta täynnä. Se on kasvukuvaus, jossa toukka "päättää jättää koteloitumisen väliin ja muuttua suoraan perhoseksi." Tämän väliinjättämisen aineksia ovat mm. miehet, seksuaalifantasiat, serotoniinin takaisinestäjät, viiltely, sukupuolitautiepäilyt ja bulimia. Se on pysähtymisestä, luopumisesta ja hyväksymisestä muodostuvaa keskustelua oman minän ja itsen rajojen kanssa.  Se on Gustafssonin henkilökohtainen HHhH, joka toisin kuin Laurent Binet'n romaani (klik) ei viittaa yhdenkään kirjaimensa osalta verbiin, vaan H-kirjainten takaa paljastuu himo, halu, hekuma ja helvetti.

Gustafssonin teos on rehellinen ja häpeämätön. Kaunistavia filttereitä on tästä kirjasta turha etsiä. Koko teoksen riemastuttavimpia osia on jakso, jossa Gustafsson kartoittaa naiskirjailijan asemaa  Charles Bukowskin kautta.

Ottiko Charles Bukowski lapsen mukaan, jos piti esiintyä eikä hoitajaa ollut.
[...]
Tunsiko Charles Bukowski syyllisyyttä siitä, ettei itse keksinyt iltasatuja, vaan kirjoitti mieluiten yksin kahvikupin ääressä kuolemasta.
[...]
Pännikö häntä [Charles Bukowskia] se, ettei häntä sukupuolensa vuoksi pidettäisi suurena taiteilijana, vaan mieskirjailijana tai ihan rehdisti alkoholistina.

Charles Bukowskiin viittaamalla Gustafsson nostaa esiin ne rakenteet ja kulttuuriset valta-asetelmat, jotka määrittävät ei-mieskirjailijaa ja samalla hän osoittaa ei-mieskirjailijan eri roolien päällekkäisyyden ja niiden yhteen sovittamisen haastavuuden. Muita Gustafssonin keskustelukumppaneita edustavat Pohjassa Marilyn Monroe ja Jumala.

*

Pohjassa Gustafsson esittää luettelon asioista, joiden hän sanoo olevan totta. Tämä luonnollisesti herättää kysymyksen siitä, eivätkö muut teoksessa kerrotut asiat sitten olekaan totta. Paikoin todellisuus ja fantasiat kietoutuvat yhteen tavalla, joka tekee niiden erottamisen toisistaan mahdottomaksi. Toisaalta kuitenkin fantasia voi kertoa ihmisestä  yhtä paljon - ja joskus enemmänkin - kuin todellisuudessa tapahtuneista asioista kertominen. Totuudellisuuden pyrkimys on joka tapauksessa Gustafssonin teoksessa vahva ja tämä tulee havainnollisesti esiin mm. kirjeessä, jota hän kirjoittaa terapeutille. Kirje osoittaa, että kommunikaatio muiden ihmisten kanssa merkitsee kommunikoivan subjektin kannalta aina sen huomioimista, että kommunikaation toiseen osapuoleen liitetty odotushorisontti (hänen oletetut tulkinta- ja ymmärrysmallinsa) väkisinkin muokkaavat viestiä jo sen kirjoitusvaiheessa. Kommunikaatio au naturel on siten parhaimmillaankin pelkkää toiveajattelua.

Pohja on upean tinkimätön kuvaus siitä, miten hankalaa on päästä selville itsestään. Se tuo ilmi, että valtasuhteet merkitsevät ruumiin ja ruumis voi samanaikaisesti toimia sekä hengissä pitävänä voimana että itsensä pahimpana vihollisena. Sanoilla voi valehdella, mutta ruumis ei ole huijattavissa. Sen muisti on pitkä ja se kätkee itseensä kaiken kokemansa oli se sitten hyvää tai pahaa.



Laura Gustafsson: Pohja (2017)
141 sivua
Kustantaja: Into


Helmet-haaste, kohta 29: kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluaisin oppia (eli haluaisin kyetä yhtä vahvaan ääneen lausuttuun rehellisyyteen kuin Gustafsson kirjassaan)

tiistai 10. lokakuuta 2017

Ossi Nyman: Röyhkeys

Herätyskello soi. Minä painoin sen pois päältä ja nousin ylös. Olin nähnyt pahaa unta ja hikoillut pyjamani märäksi. Tuntui hyvältä asettaa jalat viileälle lattialle ja kävellä keittiöön. Latasin kahvinkeittimen ja jäin odottamaan kahvin valmistumista. Kahvintuoksu täytti vähitellen keittiöni. Päiväohjelmaani ei kuulunut mitään ja sekin tuntui hyvältä. Ikkunasta näin, miten mies avasi autonoven ja kaasutti pois parkkipaikalta. Hän oli varmaankin menossa töihin.

Edellisessä kappaleesa pyrin matkimaan Ossi Nymanin kirjoitustyyliä hänen esikoisromaanissaan Röyhkeys, joka kertoo nimettömäksi jäävästä miehestä, joka on "ammatiltaan" työnvälttelijä. Tarina etenee pitkälti perussuomalaisin (sic!) päälausein ja liittyy näin luontevaksi osaksi kirjallisuutta, jossa hahmotellaan realismin keinoin suomalaismiehen mielenmaisemaa. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus Nymanin romaanista, sillä teoksen loppupuolella kerrontaan tulee uusi käänne, jota paremman ilmaisun puutteessa kutsun Julian Barnes -tyyppiseksi yllätysmomentiksi.

Nymanin lähes ylipelkistetyt, naivisminomaiset lauseet tuovat mieleeni äskettäin lukemani Jarkko Jokisen runokokoelman Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa (klik). Sekä Nyman että Jokinen asettavat sanansa tavalla, joka maistuu sekä koululaisen aineelta, että tavoittaa leikkivässä lakonisuudessaan paljon. Röyhkeyden päähenkilö tarkkailee ihmisiä ympärillään ja hänen havainnoistaan muodostuu tarkkoja viiltoja nykyelämänmenon pintaan.

Rakenteellisesti Röyhkeys jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa sijoittuu Turkuun, jossa päähenkilö käy Bruce Springsteenin konsertissa. Toisessa osassa ollaan Tampereella, jossa lukija pääsee seuraamaan TE-toimiston järjestämää uraohjauspäivää, johon myös päähenkilön on karenssin uhalla osallistuttava. Kolmannessa osassa siirrytään ajassa pari vuotta eteenpäin ja päähenkilö on muuttanut Helsinkiin. Hän on alkanut kirjoittaa tosissaan ja hänen tekstinsä ovat saaneet hyvää palautetta.

Pidin erityisesti Turkuun sijoittuvasta osasta, jossa Nymanin tiukka lause pääsee hienosti oikeuksiinsa ja luo kuvaa päähenkilöstä miehenä, joka henkisesti pyytelee jatkuvasti anteeksi olemassaoloaan ja pyörittelee mielessään "Mitäköhän muut ihmiset minusta ajattelevat" -pohdintaketjua. Päähenkilöstä tulee reppanamainen vaikutelma, mutta samanaikaisesti Nymanin tehokeino - liioitellun yksinkertainen kieli - onnistuu luomaan hänestä moniulottoisen henkilön, jonka päivän kulkua ja merkille panemia asioita on kiinnostavaa seurata. Nymanin kuvaustapa hiljentää ympärillä kohisevan maailman ja luo siihen juuri päähenkilön muotoisen rauhaisan keitaan ja huomaan tuntevani suorastaan pienoista kateutta päähenkilön oravanpyörän ulkopuolelle sijoittuvaa elämää kohtaan.

Tampereella järjestettävä uraohjauspäivä, johon päähenkilökin pakon edessä osallistuu, on piikki Suomen nykyistä työvoimapolitiikkaa kohtaan, joka vaatii työttömiä osallistumaan milloin minkäkinlaisiin aktivointipäiviin, joiden tarkoitus on lähinnä kaunistella excel-taulukoita niin että tilastoharhaisesti voidaan osoittaa hallituksen työvoimapolitiikan vähentäneen työttömyyttä.  Tämä on aihepiiri, jota onkin korkea aika sohia kepillä (tai romaanilla), sillä päivittäin lehdistä saa lukea yhä kummallisemmista kiemuroista, joilla työttömiä pyritään auttamaan kuritetaan.

Teoksen kolmanteen osaan suhtauduin aluksi varsin torjuvasti. En jaksanut innostua sen metafiktiivisestä tasosta, jossa kertoja osallistuu kirjoituskurssille ja pudottelee tekstinsä höysteeksi reaalimaailman ihmisten nimiä. Kolmas osa vaikutti sekavalta ja jotenkin lisäkemäiseltä sitä edeltäviin osiin nähden. Laskettuani Röyhkeyden käsistäni huomasin, että kuitenkin juuri tämä teoksen viimeinen osa olikin jäänyt salakavalasti kutkuttamaan uteliaisuuttani ja aloin lukea sitä uudestaan.

Röyhkeys on autofiktiota, joka vielä korostuu, kun Nymanin kasvojen varjokuva on painettu kirjan kanteen. Useassa kohtaa teosta Nymanin ja kertojan eli päähenkilön välille voitaneen kirjoittaa yhtäläisyysmerkit, mutta tilannetta mutkistaa muuan Lahdenmäki, joka ui salakavalasti Röyhkeyden sivuille ja tekee tästä teoksesta kaikkea muuta kuin simppelin.

Lahdenmäki mainitaan ensimmäisen kerran henkilönä, joka asui  Tampereella aiemmin samassa asunnossa kuin päähenkilö, ja jonka nimi on ovessa edelleen, koska huoltomies on ollut liian laiska vaihtamaan nimikylttiä. Toisaalta Lahdenmäestä tulee - ainakin jossakin  määrin  - teoksen loppupuolella myös sen kertoja. Näin syntyy tilanne, jossa Lahdenmäki on Nymanin luomus, mutta paikoin taas Nyman/kertoja/päähenkilö saattaakin olla Lahdenmäen kynästä lähtöisin. Tämä on mielenkiintoinen kuvio, joka tarjoaa monia tulkintavaihtoehtoja ja lisää Röyhkeyteen kierteen, joka erottaa sen perinteisestä suomalaisesta realismista.

Mitä tulee teoksen nimeen Röyhkeys voidaan sitäkin tulkinta useammalla tapaa. Itse koin sen olevan veikeän ironinen silmänisku muutamiin teoksen kolmannessa osassa esitettyihin huomioihin, mutta on parasta, että luet Nymanin romaanin itse ja teet omat tulkintasi.



Ossi Nyman: Röyhkeys
189 sivua
Kustantaja: Teos

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

PÄIVITETTYÄ TIETOA ARVONNASTA - Helsingin kirjamessut - lippuarvonta ja lukupiirit




Päivitettyä tietoa arvonnasta:
Arvontaan voi osallistua maanantaihin 16.10.2017 klo 20.00 asti. Tämän jälkeen suoritan arvonnan arvontageneraattorilla ja ilmoitan voittajien nimet tiistaina 17.10.2017.


'*

26.-29.10.2017 Helsingin messukeskus täyttyy kirjahulinasta vailla vertaa. Huomaan olevani hieman hengästynyt jo etukäteen, sillä kiinnostavaa ohjelmaa on taas tarjolla siinä määrin, että yksi ihminen ei mitenkään ehdi kaikkeen haluamaansa osallistua. On pakko priorisoida ja tänä vuonna ykköspriorisointini on Kjell Westö -lukupiiri, jossa toimin tämän lukupiirin virallisena kirjabloggarina. Tämä tarkoittaa ensisijaisesti sitä, että tulen kirjoittamaan Westö-lukupiriistä blogiini. 

Palkinnoksi virallisena kirjabloggarina toimimisesta olen saanut 10 ylimääräistä lippua Kirjamessuille, joten jos kaipaat messulippua ilmoita asiasta tämän postauksen kommenteissa. Liput ovat pdf-muodossa, joten voin toimittaa ne sähköpostitse.





Kjell Westö -lukupiiri on jo täynnä, joten siihen ei voi enää ilmoittautua. Messuilla järjestetään kuitenkin monta muutakin kiinnostavaa lukupiiriä, joissa vielä on tilaa. Messulukupiirin konsepti on, että jokaisessa lukupiirissä on paikalla sekä kirjailija että kustantamon edustaja sekä yleisön lisäksi lukijoista koostuva lukupiiri, joka on tutustunut erityisen huolellisesti juuri kyseisessä lukupiirissä käsiteltävään teokseen.

Itse osallistuin Helsingin kirjamessujen lukupiiriin viime vuonna ensimmäistä kertaa. Kyseessä oli Rosa Meriläinen -lukupiiri, joka oli todella kiinnostava ja kokonaisvaltainen elämys ja sieltä lähtiessäni olin niin pökerryksissäni ja innoissani, että kysyin Rosa Meriläiseltä, saanko halata häntä. Sain luvan. Rosa Meriläinen -lukupiirin tunnelmista klik.




Tänä vuonna järjestetään Kjell Westö -lukupiirin lisäksi seuraavat lukupiirit, joihin voi ilmoittautua Helsingin kirjamessujen sivuilla (klik).

Torstai 26.10 klo 10.15-11.15
Anne Mattsson, Tellervo Koivosto (Siltala)

Torstai 26.10 klo 16.30-17.30
Rosa Liksom, Everstinna (Like)

Perjantai 27.10 klo 10.15-11.15
Kristiina Vuori, Filippa (Tammi)

Lauantai 28.10 klo 10.15-11.15
Satu Taskinen, Lapset (Teos) - linkki postaukseeni Lapsista (klik)

Lauantai 28.10 klo 16.30-17.30
Mikko Kalajoki, Miesmuisti (WSOY)

Sunnuntai 29.10 klo 10.15-11.15
Anneli Kanto, Lahtarit (Gummerus)

Sunnuntai 29.10 klo 16.30-17.30
Katja Kallio, Yön kantaja (Otava)


Viime vuotisen lukupiirikokemuksen myötä suosittelen lämpimästi osallistumaan messujen lukupiireihin, sillä ne ovat ainutlaatuinen tilaisuus päästä keskustelemaan itse kirjailijan, kustantajan ja muiden kirjallisuuden ystävien kanssa.  Nähdään messuilla!

lauantai 7. lokakuuta 2017

Sirpa Kyyrönen: Naispatsaita

Varoituksen sana sinulle, joka olet perinteisten runoanalyysien ystävä ja/tai runoustosikko,

tämä teksti on impressio, jonka tarkoitus on vain ja pelkästään manifestoida (mani=raha ->rahastoida, hmm?), että olen suorastaan rakastunut Sirpa Kyyrösen runoihin.

*

Luettuani Kyyröseltä Ilmajuuret ja nyt tämän Naispatsaita totean, että hänestä on tullut yksi lempirunoilijoitani. Tämä johtuu siitä - uskoisin, en tiedä, aavistelen - että minussa on paikka, kerros, tienvieri ja merenpohja, johon hänen sanansa osuvat niin kuin osuu toisiinsa kaksi ruumista, jotka eivät kerran yhteen tultuaan enää sen jälkeen ole ilman toisiaan kokonaisia ollenkaan.

Naispatsaita lukiessa tuntuu, että tämän kokoelman sivuilla sanat - uudet sanat, vanhat sanat, ihokuoritut sanat, tuntemattomat sanat, rakkaat sanat, satujen sanat jne. (voit keksiä lisää) - tanssivat esimerkiksi näin (ja seuraavassa sitten pistelen omiani, en siteeraa, siteeratessa käytän lihavoitua kursiivia)

Grand changement de pieds, Épaulment croisé, Grand fouetté effacé
jne. jne. jne.
prinsessa väärässä sadussa, bad hair day
meressä verta
veressä merta

vastaa jonkin (tarkemmin määrittelemättömän, luojan kiitos) naisruumiillisen logiikan kautta varsin täydellisesti sitä tapaa, jolla ne ovat minussa hajallaan ja toisinaan hyvinkin kaukana toisistaan, kuten silloin, kun joku niistä on ääreiselimen pinnalla ja joku taas syvien vatsalihasten kauimmaisella pohjalla.

Mitä ihmettä tässä nyt kirjoitan?  Miten sanotaan latinaksi: järki hoi, äly älä jätä

Kirjoitan ihastustani Naispatsaiden runoihin, kirjoitan hämmennystäni ja ihmetystäni ja tuon julki sitä, että nämä runot ovat meren kaltaisia ja muistutan että meren ja veren välillä on vain yhden kirjaimen välinen ero ja jos sinä vuodat verta, olet joko nainen tai haavoittunut. Sinä voit määritellä oman meresi, sillä minun ja minun mereni välillä vallitsee yksityisasia. Sinä voit mennä laboratorioon ja pyytää, että he ottavat putkeen sinun vertasi, liimaavat putkeen tarralapun, jossa on henkilötunnuksesi ja analysoivat puna- ja valkosolujesi määrän, sillä sinun lukusi ovat sinun lukujasi, eikä niitä voi verrata omiini.

*

Kyyrösen kieli maistuu vereltä, maistuu mereltä. Kahlata on näissä runoissa vahva verbi, joka taipuu epäsäännöllisesti satujen kieliopin mukaan. Suuhuni tulee maku, joka tuo mieleen alaluokkien hiihtokilpailujen loppusuoran metallinmaun (huom! elämä on tällöin edessä vielä), kun numerolappu on juuri irtoamaisillaan ja kuuma mehu on sadan metrin päässä, mutta tuntuu, että sitä saadakseen on hiihdettävä vielä loputtomiin.

Kokoelmassa toistuvat syntymisen teemat. Synnyinlimat kirjoitetaan uudestaan kuin historia, jolla on alku ja loppu vain paperilla. Meri on loputon kuva. Armoton ja tuntematon. Kuka kävelee meren syliin on subjekti, joka tekee tien meren keskelle. On objekti, jonka ympärille meri kietoutuu kenties ei aina niin kovin ystävällisin tarkoituksin. On äänekäs, koska huutaa. On sairas, koska syö buranaa ja vielä lisäksi läpinäkyvä tavalla, josta käy ilmi, että sisäelimet ovat aaltoja täynnä.

Helmapellava raskaana kahlaat ja vesi on vihaa täynnä,
on nousuvesi ja laskuvesi, ja nousu ja lasku
ja vesi on puhdasta kipua.
Ja sinä kahlaat kuin kahlaisit mereen, joka on ranteistasi vuotanut,
kahlaat kunnes viiltohaavoihin puhkeavat kidukset


Kieli ui käsipohjaa (käytännössä esim. näin: "tytöllä on kumma, uni ei tuule) ja mikäs on uidessa, kun tietää olevansa vapaauinnin mestari ja eväät on pakattu kylmälaukkuun, joka odottaa rannalla. Siihen siniseen eikun punaiseen eikun siniseen eikun punaiseen. Haltijattaret mokomat ovat tyypillisiä naisia, eivät osaa päättää (vrt. I.R. Onia)

Sadut ovat kokoelmassa läsnä ja sekaisin. Ne transformoivat teoksen feministisiä virtauksia ja esittävät itsestään ennestään tuntemattomia maisemia (olin kirjoittaa: ennestään tuntemattomia puolia, mutta muutin puolat maisemiksi, koska puolista tulee mieleen puolapuut ja ne taas vievät koulun jumppasaliin, joka on Kyyrösen runojen suhteen ihan väärä paikka ja tuo mieleen pahan tamburiinin ja sinisen liian pienen voimistelupuvun).

Naispatsaiden merikuvasto on vahvaa ja ikuista, kuten ovat sadutkin, jotka löydetään sukupolvi sukupolven jälkeen uudestaan (miksi aina polvi, kun on monia muitakin ruumiinosia?). On muuten suorastaan ihme (tuli nyt tässä kesken kaiken mieleen), että Prinsessa Ruususen  huulet eivät ole jo aivan loppuun kuluneet, kun prinssi suutelee niitä vuosikymmenestä toiseen.  Ehkä se johtuu siitä, että kyseessä on "planeetan kokoinen satu" ja niin suurissa saduissa todelllisuusaspektit eivät ole oleellisia.

Eteinen on talon ja sydämen osa. Prinsessalla se on kummassakin merkityksessä hienompi kuin meillä ei-prinsessoilla, mutta paljonko se lohduttaa silloin, kun kenkä on kadoksissa. Sen vuoksi (sorry luode) "kaikki kaksikymmentäviisivuotiaat saivat koettaa kruunua, lasikenkää, stringejä."

Kyyrösen sanojen liike ja niiden parvimuodostelmat avautuvat ja sulkeutuvat lihansyöjäkasvien tavoin. Kannuansa vastaan kärpäspaperiansa. Kummalla hei on enemmän kannattajia? Kumman sisältä löytyy Adalmiinan helmi? Prinsessa - tuo turhamainen tapaus - "katsoi kuvajaistaan joessa ja pudotti helmen". Kamalaa ja surullistakin huolimattomuutta, kun muistetaan, että

haltijatar antoi prinsessalle lahjaksi suuren loistavan helmen.
Haltijatar antoi prinsessalle lahjaksi rintaimplantin.

Onneksi sentään prinsessa ei pudottanut jälkimmäistä ja nyt hän voi laulaa, kuten eräs tv:stä tuttu Jossu muutama vuosi sitten, että "jossul/Jossul on toinen ja kohta hankkii se toisenkin" (terveisiä Krista Kososelle).  Ja sitku prinsessalla on se toinenkin, tähän tulis se auringonlasku ja Happy The End.


Kaiken edellisen olisin voinut sanoa  yhdellä lauseella, joka menisi jotensakin näin: Sirpa Kyyrösen Naispatsaita teki minuun valtavan vaikutuksen. Tai olisin voinut keksiä mukanerokkaan kehun tyyliin jumaleissonin kova kokoelma, jota Naispatsaita todella onkin. Sanoin sitten kuitenkin hieman toisin. Sanoin niin kuin haluan tämän kokoelman minuun jäävän. Sanoin ja kirjoittaessani taputin Naispatsaille, kumarruin niiden eteen. Innostukseni keskellä jopa niiasin. Otin kuvan ja postasin grammiin.

Mutta koska elämä. Sen vuoksi tämä kirjoitus loppuu Kyyrösen sanoihin

miten pöydän ympärillä on aina yksi tuoli liikaa ja yksi tuoli liian vähän



Sirpa Kyyrönen: Naispatsaita (2010)
59 sivua
Kustantaja: Otava
#runo100







keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Sisälläni asuu pieni anarkisti. Angie Thomasin romaania lukiessa se taputtaa pieniä anarkistinkäsiään ja huutaa pienellä anarkistinäänellään niin että sen talosta kaatuvat seinät. Se huutaa Thomasin kirjoittamaa huutoa oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Välillä se itkee vähän, koska maailma on niin paska. Välillä se itkee vähän, koska Thomasin kuvaama ihmisten välinen yhteisöllisyys herkistää sen tunteet. Välillä se itkee vähän ihan vaan siksi, että tällaista kirjallisuutta on.

Sen sydän hakkaa kuin sata pelokasta linnunsydäntä, mutta se tietää, että rohkeus ei ole sitä, että uskaltaa tehdä mitä tahansa, vaan sitä, että tekee siitä huolimatta sen mitä pitää tehdä, vaikka kuinka pelottaa. Sen se oppi Thomasin romaanin päähenkilön, 16-vuotiaan Starrin, äidiltä.

Nyt se pistää Niket jalkaan, koska se ei omista Jordaneita (joo, tää on nyt vähän sisäpiiriä, mutta selviää, kun luet kirjan).

*

Kun on suunnilleen tuhat ajatusta päällekkäin, on lineaarinen kirjoittaminen melko mahdotonta. Päällimmäisin ajatus on kuitenkin kirkas ja selkeä ja se kuuluu: LUKEKAA IHMISET TÄMÄ KIRJA!

Erityisesti kaikki ruskeat tytöt ja pojat. Tässä kirjassa on paljon teille - myös sellaista, johon  minä en valkoisena ihmisenä edes osannut kiinnittää  huomiota ja/tai jonka kokonaismerkitys ei minulle täysin avautunut.

Erityisesti kaikki valkoiset ihmiset ja erityisen erityisesti kaikki kulttuuriset omijat, jotka vetoatte sananvapauteen ja mielipiteen ilmaisunvapauteen ja milloin mihinkin valkoisen länsimaalaisen ihmisen ylimaalliseen vapauteen, jonka vuoksi katsotte olevanne asiantuntijoita asioissa, joista ette kokemuksellisesti tiedä yhtään  mitään PISTE. Lukekaa ja olkaa onnekkaita ja tajutkaa, että on juttuja, jotka ei ole teidän juttuja. Menkää peilin eteen ja sanokaa: minä myönnän olevani etuoikeutettu ja se estää minua näkemästä ja  ymmärtämästä asioita, joita en itse ole kokenut.

Vaiks ette te varmaan mee. Te jatkatte hyrinää omassa erinomaisuudessanne, ettekä tykkää kun sanon teille näin. Muistakaa nyt kumminkin, että kun sanon, niin muistutan samalla itseäni.

*

Viha jonka kylvät kertoo Starrista, jonka ystävän Khalilin poliisi ampuu kuoliaaksi, koska tämä on musta. Se kertoo niistä reaktioista, joita poliisin toiminta ympäristössä herättää. Se kertoo vihasta, jolla ei ole laillista ilmaisumuotoa. Se kertoo turhaantumisesta ja rohkeudesta. Se kertoo ihmisten välisestä yhteisyydestä ja oman perheen merkityksestä. Se kertoo siitä, miten lähimpienkin kavereiden kanssa suhteet voi mennä lopullisesti solmuun. Se kertoo poliisin mielivallasta ja oikeuskoneistosta, joka on valkoisen poliisin puolella mustaa lasta vastaan. Se kertoo median häikäilemättämistä tavoista tehdä mustasta pojasta syyllisen siihen, että poliisi ampui hänet. Se kertoo asuinalueiden vällisistä sosioekonomisista eroista ja siitä, miten se missä asut merkitsee sinut riippumatta siitä millainen sinä itse olet.

Se kertoo mustien nuorten elämästä sisältäpäin maailmassa, joka mieluummin olisi näkemättä heitä lainkaan. Se kertoo lenkkarien merkityksestä identiteetille ja siitä, miten Tupac Shakurin käyttämä ilmaisu THUG-life on itseään toteuttava ennuste.

THUG Life = The Hate U Give Little Infants Fucks Everyone. Viha ruokkii ja synnyttää vihaa ja se myrkyttää kaikkien elämän.

Starrin isä opettaa tyttärelleen jo varhain miten poliisien kanssa kannattaa käyttäytyä.

Kysymys: opetettiinko sinulle lapsena, miten tulla toimeen poliisien kanssa?
Kysymys: Jos vastasit edelliseen kysymykseen "ei", mistä luulet sen johtuvan?
Kysymys: Kuinka monta kertaa poliisi on pysäyttänyt sinut ihonvärisi vuoksi?
Kysymys: Kuinka monta ystävääsi poliisi on ampunut kuoliaaksi heidän ihonvärinsä vuoksi?

*
Viha jonka kylvät kuvaa Starrin elämää valkoisten eliittikoulussa, jonne hänen vanhempansa ovat hänet laittaneet taatakseen hänelle mahdollisimman hyvän tulevaisuuden. Williamsonin "kermapersekoulussa" Starrin on piilotettava joka päivä iso osa itsestään.

Williamsonin Starr ei puhu slangia - jos räppäri käyttää jotain sanaa, Starr ei käytä, ei vaikka valkoiset kaverit käyttäisivät. Niiden suussa slangi on coolia. Starrin suussa se on ghettopuhetta. Williamsonin Starr pitää suunsa kiinni vaikka joku ärsyttäisi, ettei kukaan pidä sitä "vihaisena mustana muijana". Williamsonin Starr on kohtelias. Se ei kato pahasti, ei vilkuile syrjäsilmin, ei mulkoile. Williamsonin Starr ei haasta riitaa. Williamsonin Starr ei noin ylipäätään anna kenellekään sytä nimittää sitä gettomuijaksi.

Viimeistään siitä tiedän, että Viha jonka kylvät teki minuun älyttömän suuren vaikutuksen, sillä sitä lukiessani kuuntelin joka päivä Kendrick Lamaria, eivätkä ne biisit olleet enää samoja kuin ennen tutustumistani Starriin. Minäkään en enää ollut keski-ikäinen lähiömutsi, vaan kuljeskelin Starrin kantapäillä siellä, missä autoja poltetaan ja savu saa yskimään ja silmät vuotamaan. Huomasin olevani paljon vähemmän järkevä kuin Starr, sillä minäkin halusin sytyttää tulipaloja ja kaataa poliisien auton, koska en yksinkertaisesti kestänyt sitä, että ei ollut mitään muuta tapaa tuoda julki, miten väärin on, että valkoinen poliisi on aina oikeassa, eikä joudu vastuuseen tappaessaan mustia lapsia. Miten väärin on, että media tekee mustasta pojasta automaattisesti huumediilerin, josta seuraa, että hän ansaitsikin kuolla. Miten väärin on, että ei tule kuulluksi. Miten väärin on, että kun kerää kaiken rohkeutensa ja asettaa itsensä alttiiksi ja kertoo, miten asiat oikeasti meni, mikään ei kuitenkaan muutu.

Thomasin romaania lukiessani olin itse tilanteessa, jossa piti taistella itseä isompia vastaan ja sain tästä kirjasta voimaa siihen taisteluun. Joo kyynikot teidän naurunne kuuluu tänne asti, mutta pal välii. Ajattelen Thomasin kirjan luettuani yhä vahvemmin niin, että vaikka taistelu ei muuttaisi mitään, niin taisteltuaan voi ainakin todeta, että on tehnyt kaikkensa ja enempää kukaan ei voi vaatia.

Kirjojen tarpeellisuusasteikolla Viha jonka kylvät on ylintä luokkaa. Se ei puhu pelkästään  nuorille, vaan ihan kaikille. Niille, jotka lukevat mieluummin teoreettisempia tekstejä mustien elämästä ja kokemuksesta suosittelen Ta- Nehisi Coatesin teosta Between the world and me (klik).

Lopuksi haluan vielä sanoa, että Kaijamari Sivillin suomennos on ihan timantti. Jään odottamaan Starrin tarinan muuntumista valkokankaalle. Kiitos Angie Thomas. Kiitos kirjallisuus.

Mä en luovuta koskaan
Mä en vaikene koskaan.
Mä lupaan sen.


Angie Thomas: Viha jonka kylvät (2017)
Englanninkielinen alkuteos: The hate U give
Suomennos Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava


Helmet-lukuhaaste kohta 30: Kirjan nimessä on tunne