Reader, why did I marry him?

Sandra on järkyttävä kirja. Se on sitä jopa siinä määrin, että siitä kirjoittaessani minun on karsittava pois enimmät adjektiivit, sillä tämän romaanin kontekstissa ne kiiltelisivät tekopyhinä. Sandra on järkyttävä kirja. Siinä kerrottujen tapahtumien ahdistavuutta ei voi selittää pois toteamalla, että tämähän on vaan fiktiota. Sandra on järkyttävä kirja. Se törröttää maisemassa, haluttiinpa siinä kuvattuja julmuuksia myöntää tai ei. * Kirjoittaessani Heidi Köngäksen edellisestä romaanista, Hertasta , olin tulessa vallan ja kirjoitukseni oli  yhtä noloa hehkutusripulia. Sandran kohdalla kirjoitan hiljaa. * BAR Finland -postauksissa* tapanani on nostaa esiin kiinnostavaa vähän jo vanhempaa suomalaista kirjallisuutta. Nyt teen kuitenkin poikkeuksen, sillä Sandra jos mikä on teos, joka ansaitsee päästä kirjallisen baarini kunniagalleriaan. Köngäksen romaani liikkuu kahdella eri aikatasolla. Toisaalta seurataan Sandran näkökulmasta, miten Suomi suistuu sisällissota

Ihan alkuun pyydän anteeksi, että en huomannut ottaa kuvaa Kjell Westön kengistä, mutta kyllä ne siniset mokkakengät olivat. Se nyt ei sinänsä ole yhtään oleellista, mutta toisaalta erittäinkin, sillä kengät tekevät ihmisen. Tai no, tarvitaan ihmisen tekemiseen pari muutakin asiaa, mutta kengät ovat kuitenkin tärkeimmästä päästä. Lukupiiriä isännöi Otavalta Antti Kasper, jolla oli ruskeat kengät ja Schildts & Söderströmin puolelta Mari Koli, jolla oli mustat polveen ulottuvat saappaat. Myös edellämainittujen kohdalta todistusaineistoni on valitettavasti puutteelllinen. Kuten bloggauksessani Rikinkeltaisesta taivaasta ( klik ) olen todennut, eivät Westön kirjat edusta lähtökohtaisesti kirjallisuustyyppiä, joka saa minut lääpälleen, koska laajojen eeppisten tarinoiden sijaan olen enempi kokeellisen ja pienimuotoisemman kirjallisuuden ystävä. Westön kirjat ovat kuitenkin poikkeus kirjallisuusmaussani. Sen lisäksi - tunnustan nyt tässä, sillä viime aikoina tunnustaminen on ollut

Olin tänään kuuntelemassa keskustelua, jossa puhuttiin suomalaisen kirjallisuuskritiikin tilasta. Keskustelijoina olivat Esa Mäkijärvi ja Rauha Kejonen, jotka ovat sekä kirjailijoita että kriitikoita. Haastattelijana toimi Venla Hiidensalo. En tässä referoi kyseistä keskustelua, vaan tyydyn ottamaan esiin vain pari yksityiskohtaa. Ensimmäinen näistä on kritiikeissä käytetty otsikointi, josta Mäkijärvi mainitsi, että jopa Helsingin sanomien nettiversiossa kirjallisuuskritiikkien otsikointi on muuttunut klikkaushakuiseksi. Päätinpä sitten minäkin kokeilla klikkaukseen houkuttelevaa otsikkoa tässä postauksessani. Mahtaneeko toimia? Toinen huomioni liittyy bloggarien asemaan kirjallisuuden kentällä. Mäkijärvi mainitsi, että pääsääntöisesti blogeissa ei ole korkeatasoisia juttuja. Tähän liittyen muutamia kommentteja: 1) En tunne ketään kirjabloggaria, joka pyrkisi blogiteksteissään toimimaan ensisijaisesti kriitikkona. Itse esimerkiksi en edes haluaisi olla kriitikko, koska kritii

Tapanani on Kirjamessuilla käydä seuraamassa Parnasson kirjallisuuskeskustelua ja niin tein tänäkin vuonna. Keskustelun aiheena oli Kirjallisuus nyt! ja messukatalogin mukaan tarkoitus oli tehdä yhteenvetoa tämän vuoden niin koti- kuin ulkomaisestakin kirjallisuudesta. Paneelin moderaattorina oli tuttuun tapaan Karo Hämäläinen. Keskustelijoina kirjailija Heidi Köngäs, WSOY:n Anna-Riikka Carlson sekä tietokirjailija Ville Hänninen. Hämäläinen tosin joutui jättämään tilaisuuden kesken, mutta syy tähän oli mitä parhain, sillä hänen piti lähteä tilaisuuteen, jossa hänelle myönnettiin tietokirjailijapalkinto. Onnittelu Karolle! Kirjakeskustelua kuuntelen aina mielelläni, mutta tänä vuonna keskustelu jäi yleissävyltään vähän laimeaksi, eikä oikein pysynyt fokuksessaan. Tilaisuuden aluksi Hämäläinen pyysi kutakin panelistia kertomaan kolme tällä hetkellä pinnalla olevaa kirjallisuustrendiä, joiden he voisivat kuvitella tulevan dokumentoiduiksi, kun aikakaudestamme joskus tulevaisuudessa

Vuonna 1973 perustettu Kulttuurivihkot-lehti on päättänyt laajentaa toiminta-alaansa ja aloittaa myös kustannustoiminnan. Koska mielelläni tuon blogiini myös pienempien kustantamojen kirjoja (vaikka viime aikaisia postauksia katsellessa ei ihan siltä välttämättä näytäkään), päätin tutustua kahteen Kultturivihkojen julkaisemaan runokokoelmaan. Kyseessä ovat Johan Alénin kokoelma Alukseni, kirkas sekä Maria Susannan (Susanna Poikela) teos Tämän maailman pidot . Tässä postauksessa kerron tunnelmiani Alénin kokoelmasta ja Maria Susannan runoihin palaan myöhemmin.  Alénin kokoelma jakaantuu neljään osaan, jotka ovat keskenään tyylillisesti varsin erilaisia. Yhdessä niistä muodostuu matka pisteestä. avaruuteen ja takaisin meidän jokaisen synnyinseudulle (eli naisen jalkojen väliin). Paikoin tunnelma on kuin istuisi Heurekan planetariossa ja kaiuttimista kuuluisi Ravelin Boleroa ja planeettojen pinnasta heijastuisi Bo Derekin pikkuletit. Näytöksen aiheena olevasta matkasta muodostuu seks

Olen naisten elämäkertojen putkessa ja putkeni on tällä hetkellä kahden teoksen pituinen. Ensimmäinen "putkikirjani" oli Jaana Torninoja-Latolan kirjoittama Elvi Sinervon elämäkerta ( klik ) ja nyt on vuorossa Annina Holmbergin teos Tahto ja hohto - Ritva Holmbergin taiteilijantie . Jos lukisin kaikki tänä syksynä ilmestyneet naisten elämäkerrat putkestani tulisi kuuden teoksen pituinen. Jos mukaan otettaisiin miehistä kertovat elämäkerrat putkeni ulottuisi vähintäänkin meren alitse Tallinnaan, sillä miehistä kertovia elämäkertoja ilmestyy tänä syksynä peräti 56 kappaletta. Jaana Torninoja-Latolan Sinervo-elämäkerrasta johtaa suora silta ilman aasia Holmbergin Tahtoon ja hohtoon , sillä sekä Sinervo että Holmberg liikkuivat osin samoissa ystäväpiireissä, joihin kuuluivat mm. Arvo Turtiainen ja Brita Polttila. Yhteistä pohjaa näiden kahden naisen välille löytyy myös taiteilijaryhmittymä Kiilan kautta. Ritva Holmbergille Elvi Sinervo oli tahdonvoimainen esikuva, josta hän h

Cristina Sandun kieli soljuu kuin meren syli. Se kietoutuu ympärilleni ensi lauseista lähtien lämmittävän huovan tavoin ja muuttuu taikamatoksi. Niin minä lennän. Niin minusta tulee liidokki, joka kaartelee Romanian ilmatilassa ja panee merkille Punaisen kylän ja Flavia nimisen - naisen, jonka tukka liekehtii. Katseeni poimii myös veljekset, jotka ovat tulleet vierailulle entiseen kotimaahansa - toinen heistä Suomesta, toinen Yhdysvalloista. Huoneessa makaa kuolleena suvun patriarkka, josta käytetään nimeä Susi. Tarkkailen Albaa,  teoksen päähenkilöä ja Flavian pojan tytärtä. Liimaudun häneen kiinni, kun hän kulkee romanialaisen pojan käsipuolessa. Ilma on sillä tapaa sakeana pölystä ja rakkauden lupauksesta kuin se on silloin, kun rakkautta kohti astellaan ensimmäistä kertaa. On varmaan synti nauttia romaanista näin itsekkäästi. Antaa sen kulkea lävitseni kuin tuuli, josta en tiedä, mistä se tulee ja minne menee. Jos niin on, otan tämän synnin mielihyvin kantaakseni, sillä en halu

Tämä postaus on osa Yleisradion Suomen juhlavuodeksi järjestämää 100 kirjaa -projektia, jossa kirjabloggarit kirjoittavat Ylen kirjalistalleen valitsemista teoksista. Runoja tälle listalle on mahtunut kovin vähän, joten on iloinen yllätys, että Saima Harmajan kokoelma on päässyt mukaan. Ylen kirjalistalle pääsyn pääkriteerinä on ollut teoksen kyky heijastaa kirjoitusajankohtaansa ja Ylen toimittajien mukaan proosa tekee tämän runoja paremmin. Itse en ole valmis nielemään käsitystä proosan ylivertaisuudesta kirjoitusajankohtansa kuvaajana. Vuoden alussa aloitin blogissani runo100 -haasteen, jossa luetaan suomalaisia itsenäisyyden aikana kirjoitettuja runokokoelmia. Tähän mennessä olen lukenut yhteensä 21 runokokoelmaa ja 2 runoantologiaa ja näkemykseni runouden kyvystä aikansa kuvaajana pohjautuu ensisijaisesti näihin kokoelmiin (luetut kokoelmat ja linkit postauksiin on lueteltu tämän kirjoituksen lopussa). Väite proosasta aikakauden ylivertaisena kuvaajana ei yksinkertaisest

Kirjamessuliput on nyt arvottu  ja arvontageneraattori suosi seuraavia: Paljon valoa (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi) Emmi@ruotu.net Marianne Antila (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi) Siinatar@gmail.com Sanna / ellijapii@gmail.com Kaisu Mäkelä (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi) Jouko Ranta (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi) Haruka_85 (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi) Maittaela (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi) mssbok@kotiposti.net Onnea kaikille voittajille ja mukavia messuja! Kuuden arvonnassa voittaneen osalta minulla ei ole käytössä sähköpostiosoitetta, joten ilmoittakaa se minulle pikaisesti joko kommenttikentässä tai sähköpostiini omppuapple@gmail.com. Liput ovat pdf-muodossa, joten niiden toimittaminen on mahdollista vain sähköpostitse. Odotan sähköpostiosoiteilmoituksia perjantaihin 20.10.2017  klo 20 asti. Jos en siihen mennessä ole saanut jonkun arvonnassa voittaneen sähköpostiosoitetta arvon lipun uudestaan. Lähetän liput sähköposteihinne lähipäivinä

Voidakseni kirjoittaa Laura Gustafssonin Pohjasta minä blondaan ja suoristan hiukseni. Sutaisen silmiini mustaa kajalia, joka muuttaa ilmettäni niin, että vastaantulija ajattelee: jaahas, tuo taitaa olla seksin papitar. Vaikutelman tehostamiseksi pukeuden mustaan korsettiin ja punaisiin sukkanauhaliiveihin. Olen syömättä niin monta päivää, että menen laskuissa sekaisin ja heitän äitiyteni vastapäisen talon tiiliseinään. Tosin ihan turhaa kaikki edellinen, sillä ettehän te minua näe. * Laura Gustafsson on kuvannut Pohjan kirjoittamista seuraavasti: Kirjoitin Pohjan, koska se hävetti, pelotti kiihotti minua niin paljon. Päätin olla niin rehellinen kuin osaan ja näyttää itseni kaunistelemattomassa valossa. Ehkä sitä kautta lukijakin tunnistaa itsensä. Ihmiset kuitenkin ovat aika samanlaisia. Tämän kuvauksen perusteella odotin Pohjalta jotakin sen suuntaista kuin mitä tarjoilee Chris Krausin yltiörehellinen rakkausanatomia I love Dick ( klik ) tai Roxane Gayn ihonalainen "

Herätyskello soi. Minä painoin sen pois päältä ja nousin ylös. Olin nähnyt pahaa unta ja hikoillut pyjamani märäksi. Tuntui hyvältä asettaa jalat viileälle lattialle ja kävellä keittiöön. Latasin kahvinkeittimen ja jäin odottamaan kahvin valmistumista. Kahvintuoksu täytti vähitellen keittiöni. Päiväohjelmaani ei kuulunut mitään ja sekin tuntui hyvältä. Ikkunasta näin, miten mies avasi autonoven ja kaasutti pois parkkipaikalta. Hän oli varmaankin menossa töihin. Edellisessä kappaleesa pyrin matkimaan Ossi Nymanin kirjoitustyyliä hänen esikoisromaanissaan Röyhkeys , joka kertoo nimettömäksi jäävästä miehestä, joka on "ammatiltaan" työnvälttelijä. Tarina etenee pitkälti perussuomalaisin (sic!) päälausein ja liittyy näin luontevaksi osaksi kirjallisuutta, jossa hahmotellaan realismin keinoin suomalaismiehen mielenmaisemaa. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus Nymanin romaanista, sillä teoksen loppupuolella kerrontaan tulee uusi käänne, jota paremman ilmaisun puutteessa kutsun J

Päivitettyä tietoa arvonnasta: Arvontaan voi osallistua maanantaihin 16.10.2017 klo 20.00 asti. Tämän jälkeen suoritan arvonnan arvontageneraattorilla ja ilmoitan voittajien nimet tiistaina 17.10.2017. '* 26.-29.10.2017 Helsingin messukeskus täyttyy kirjahulinasta vailla vertaa. Huomaan olevani hieman hengästynyt jo etukäteen, sillä kiinnostavaa ohjelmaa on taas tarjolla siinä määrin, että yksi ihminen ei mitenkään ehdi kaikkeen haluamaansa osallistua. On pakko priorisoida ja tänä vuonna ykköspriorisointini on Kjell Westö -lukupiiri, jossa toimin tämän lukupiirin virallisena kirjabloggarina. Tämä tarkoittaa ensisijaisesti sitä, että tulen kirjoittamaan Westö-lukupiriistä blogiini.  Palkinnoksi virallisena kirjabloggarina toimimisesta olen saanut 10 ylimääräistä lippua Kirjamessuille, joten jos kaipaat messulippua ilmoita asiasta tämän postauksen kommenteissa. Liput ovat pdf-muodossa, joten voin toimittaa ne sähköpostitse. Kjell Westö -lukupiiri on jo täynn

Varoituksen sana sinulle, joka olet perinteisten runoanalyysien ystävä ja/tai runoustosikko, tämä teksti on impressio, jonka tarkoitus on vain ja pelkästään manifestoida (mani=raha ->rahastoida, hmm?), että olen suorastaan rakastunut Sirpa Kyyrösen runoihin. * Luettuani Kyyröseltä Ilmajuuret ja nyt tämän Naispatsaita totean, että hänestä on tullut yksi lempirunoilijoitani. Tämä johtuu siitä - uskoisin, en tiedä, aavistelen - että minussa on paikka, kerros, tienvieri ja merenpohja, johon hänen sanansa osuvat niin kuin osuu toisiinsa kaksi ruumista, jotka eivät kerran yhteen tultuaan enää sen jälkeen ole ilman toisiaan kokonaisia ollenkaan. Naispatsaita lukiessa tuntuu, että tämän kokoelman sivuilla sanat - uudet sanat, vanhat sanat, ihokuoritut sanat, tuntemattomat sanat, rakkaat sanat, satujen sanat jne. (voit keksiä lisää) - tanssivat esimerkiksi näin (ja seuraavassa sitten pistelen omiani, en siteeraa, siteeratessa käytän lihavoitua kursiivia) Grand changement de pie

Sisälläni asuu pieni anarkisti. Angie Thomasin romaania lukiessa se taputtaa pieniä anarkistinkäsiään ja huutaa pienellä anarkistinäänellään niin että sen talosta kaatuvat seinät. Se huutaa Thomasin kirjoittamaa huutoa oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Välillä se itkee vähän, koska maailma on niin paska. Välillä se itkee vähän, koska Thomasin kuvaama ihmisten välinen yhteisöllisyys herkistää sen tunteet. Välillä se itkee vähän ihan vaan siksi, että tällaista kirjallisuutta on. Sen sydän hakkaa kuin sata pelokasta linnunsydäntä, mutta se tietää, että rohkeus ei ole sitä, että uskaltaa tehdä mitä tahansa, vaan sitä, että tekee siitä huolimatta sen mitä pitää tehdä, vaikka kuinka pelottaa. Sen se oppi Thomasin romaanin päähenkilön, 16-vuotiaan Starrin, äidiltä. Nyt se pistää Niket jalkaan, koska se ei omista Jordaneita (joo, tää on nyt vähän sisäpiiriä, mutta selviää, kun luet kirjan). * Kun on suunnilleen tuhat ajatusta päällekkäin, on lineaarinen kirjoittaminen melko mahd