Reader, why did I marry him?

Tänä vuonna oli pidempiä aikoja, jolloin lukeminen jäi muun elämän jalkoihin. Toisaalta sen, minkä määrässä menetin, voitin laadussa. Ihan   hurjan hienoja kirjoja  tuli luettua. Niistä haluan nostaa esiin erityisesti Chimamanda Ngozi Adichien uusimman romaanin 'Americanah', josta sain innoituksen alkaa pitää blogia. Erittäin vaikuttavia olivat myös Jhumpa Lahirin 'The Lowland', Roma Tearnen 'The Brixton Beach', Maggie O'Farrellin 'The Hand that first held mine' sekä kotimaisista Kjell Westön 'Kangastus 38' ja käännöskirjallisuudesta Jennifer Eganin 'Sydäntorni'. Intohimoni ovat Baileys Women's Prize for fiction -kirjallisuuskilpailun   kirjat . Vuonna 2014 pyrin lukemaan ainakin useimmat vuosien 2013 ja 2012 ehdokaskirjoista, joita minulla on tällä hetkellä lukematta 23 kappaletta. Tämän lisäksi pyrin lukemaan mahdollisimman monta vuoden 2014 ehdokkaista, joita tulee olemaan 20 kappaletta, mikäli vanhat perinteet pitävät paikka

Aki Ollikaisen 'Nälkävuosi' on naturalistis-realistinen kertomus, joka kuvaa nimensä mukaisesti 1860-luvun lopun nälkävuosia. Aikaa, jolloin noin 8 prosenttia Suomen väestöstä kuoli nälkään ja kulkutauteihin. Ollikaisen romaani liikkuu kahdella tasolla. Aluksi esitellään Juhani, Marja sekä heidän lapsensa Mataleena ja Juho. Toisella tasolla Ollikainen kuvaa tapahtumia Helsingissä, senaattoria ja Renqvistin veljeksiä Teoa ja Larsia. Rikkaampaa kansanosaa nälkä ei kosketa samalla tavalla kuin köyhempiä, mutta nälkävuosien vaikutus ulottuu monin tavoin myös heidän elämäänsä. Ollikainen selkeästi haluaa välttää kansan ja herrasväen vastakkainasettelua ja kuvata nälkävuodet koko kansakuntaa ravistelevana katastrofina. Lukukokemuksena 'Nälkävuosi' oli loisteliaisuudestaan huolimatta raskas ja ahdistava, joka tosin lienee kirjailijan tarkoituskin. Ollikainen osoittaa, miten raadollinen ihminen on. Kun nälkää jäytää sisuksia, ei leipäpalaa jaeta kaverin kanssa, vaan se

Jhumpa Lahiri on yksi minulle tärkeimmistä kirjailijoista. Löysin hänet sattumalta, kun kirjastosta mukaani tarttui muutama vuosi sitten 'Kaima' (engl. The Namesake, 2003). Se oli kirjallista rakkautta melkein ensi sivusta lähtien. 'Kaiman' jälkeen aloin lukea Lahiria englanniksi, ensin Pulitzer-palkitun romaanin The Interpreter of Maladies (2001, suom. Tämä siunattu koti) ja sen jälkeen novellikokoelman The unaccustomed Earth (2008, suom. Tuore maa). Minulle uusi romaani Lahirilta oli yksi vuoden 2013 kirjallisista kohokohdista. Pitelin sitä käsissäni melkeinpä hauraasti, pelkäsin aloittaa lukemista. Entä jos The Lowland olisikin pettymys? Pelkoni oli turhaa. Laskettuani The Lowlandin käsistäni lukemisen jälkeen, minusta tuntui kuin olisin elänyt sen päähenkilöiden mukana koko ihmisiän. En voi olla ihmettelemättä, miten Lahiri pystyy vetämään lukijan niin sisälle tarinaan, että lukijasta tuntuu kuin hän eläisi samaa elämää tarinan henkilöiden kanssa, hengittäisi h

Leena Parkkisen 'Sinun jälkeesi, Max' (2009) oli harvinaisen hieno esikoisteos. Tarina siamilaisista kaksosista palkittiinkin ansaitusti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla. 'Maxia' lukiessani muistan ajatelleeni, että teos irtoaa ilahduttavalla tavalla perisuomalaisesta realismista ja kurkottaa kohti eurooppalaisen kirjallisuuden kenttää. 'Max' ei ollut helppoa kirjallisuutta, vaan se vaati lukijalta paljon. Tätä taustaa vasten odotukseni Parkkisen uudelta romaanilta olivat korkealla. Yllättääkö hän minut jälleen? Heti alkuun on todettava, että 'Galtbystä länteen' on helpompi teos kuin 'Max', jolla en tarkoita, että se olisi mitenkään huono asia. Parkkinen jatkaa toisessa romaanissaan jo esikoisteoksesta tuttuja teemoja tutkiessaan erilaisuutta ja ihmisen symbioottista suhdetta toiseen ihmiseen. Kerronta on vahvaa ja tempaa lukijan otteeseensa heti alkusivuilta. Jotain teoksen imusta kertonee sekin, että minun oli pakko lukea se lopp

'Popula' on ilotulitusta ja tragikoomista räiskintää, joka luotaa nykyihmisen pahaa oloa ja merkityksettömyyden tunteita. Ihmiset ovat solmussa niin itsensä kuin toistensakin kanssa, elämä pitkää putkea, jonka läpi kirjan henkilöt yrittävät valua miten kukin parhaaksi taitavat. Hassisen romaanin avainsanoja ovat äiti-tytärsuhde, vanhustenhoito, rasismi, väljähtynyt avioliitto, uusnatsit, alkoholismi, taidekäsitys, epätoivo, väkivalta. Nämä Hassinen puristaa tekstuaalisen lihamyllyn läpi ja tuloksena on sanallista jauhelihaa, josta omassa luennassani nousi päällimmäiseksi näkemys siitä, miksi ihmisestä tulee perussuomalaisten kannattaja. Teoksen päähenkilöt ovat naapurukset Pirjo ja Perttu, joilla on keskenään ihmissuhde, mutta ei parisuhdetta. Pirjo on lapsesta asti halunnut maalata tauluja, mutta hänen äitinsä on suhtautunut asiaan halveksien ja torjuvasti.  "Äläkä vain rupea kuvittelemaan, että sinä mihinkään Ateneumiin pääsisit opiskelemaan. [...] Älä sinä har

Sulje silmäsi. Siirry 1920-luvun Alaskaan. On pakkanen, suuret lumihiutaleet satavat maahan harvakseltaan, auringonvalo taittuu jääpuikoista, hiljaisuus kaiken yllä. Kuvittele pieni mökki. Siinä asuvat Jack ja Mabel, keski-ikäinen pariskunta, joka on muuttanut Alaskaan aloittaakseen elämänsä alusta sen jälkeen, kun heidän vauvansa syntyi kuolleena. Tarina kehiytyy auki surusta, pienen vauvan menetyksestä. Elämä on kovaa ja karua, mutta sen yllä lepää kummaa taikaa. Mabelin suru on käsinkosketeltavaa, vaikka vauvan kuolemasta on kulunut jo kymmenen vuotta. Seuraan Mabelia heikolle jäälle, pelkään jään pettävän. Iloitsen, kun ihme tapahtuu ja jää kantaa hänet joen toiselle puolelle. Iveyn vahvuus on juuri henkilökuvaus. Hän kuvaa Mabelia ja Jackia (kuten tarinan muitakin henkilöitä) hellän realistisesti. Työntää lukijan heidän ihonsa alle ja synnyttää heitä kohtaan lempeää rakkautta. Kun Mabel ja Jack päättävät tehdä mökkinsä pihalle lumilapsen, toivon, että minulla olisi taikasauva

Olen lukenut tänä vuonna ihan hävettävän vähän suomalaista kirjallisuutta. Kun Pasi Ilmari Jääskeläisen "Harjukaupungin salakäytävät" (HS) eksyi reitilleni, päätin kuitenkin käydä kirjasta toimeen. Heti aluksi on todettava, että en tiedä HS:stä etukäteen yhtään mitään. Jääskeläisen nimi on kyllä tullut esiin monessakin yhteydessä, mutta HS on minulle teoksena tuiki tuntematon. Mielenkiintoinen tilanne, koska todella harvoin luen näin neitseellisessä maastossa. Ensimmäisenä tapaan kustantaja Olli Suomisen, joka hukkaa jatkuvasti sateenvarjoja. Ollilla on vaimo ja tytär sekä talo, jonka seinät ja lattiat ovat vinossa kuin Ollin elämä. Että sellainen heppu, ajattelen. Kun sateenvarjot hukkuvat ihan jatkuvasti alan epäillä, että kyse on metaforasta. Ei kai vaan sateenvarjo merkitse, että Olli tarvitsee suojaa pahalta maailmalta. Lukemisen edetessä lakkaan luottamasta kertojaan. Hän selvästi haluaa minun epäilevän, vaikka toisinaan härnääkin realistisilla ihmissuhdela

Ei, tämä ei ole päiväkirja, vaikka teoksen alaotsikossa niin sanotaankin. Tämä ei ole myöskään elämäkerta, vaikka Alakoski pohtiikin elämäkerran kirjoittamisen mahdollisuuksia ja rajoituksia. Tämä on pamfletti. Tämä on vimmaa. Tämä on se teos, joka poliitikkojen pitäisi lukea ennen kuin he tekevät päätöksiä siitä, mistä seuraavaksi leikataan. Jos tämän luettuasi et ymmärrä yhtään aiempaa enemmän, mitä on köyhyys, häpeä ja kodittomuus, olet toivoton tapaus vailla empatian hitustakaan. Ymmärrätkö sinä miten tärkeä olet köyhälle ihmiselle? Miten tärkeää on että juuri sinä tunnet solidaarisuutta heikoimpia kohtaan? Sinulla on valtaa ja vaikutusvaltaa, sinulla on sanoja, ja siksi sinun on puolustettava niitä jotka eivät itse voi. Esikoisteoksellaan "Sikalat" (Svinalängorna, 2006) Alakoski voitti pohjoismaisen August-palkinnon ja myöhemmin romaani dramatisoitiin elokuvaksi nimellä "Sovinto". Sekä luku- että katselukokemus olivat rankkoja ja vielä piinallisemmaksi asia

Zoë Ferraris on amerikkalainen kirjailija, joka avioiduttuaan saudi-arabialaisen miehen kanssa eli 9 kuukauden ajan Jeddahissa Saudi-Arabiassa. "Muukalaisten valtakunnan" (ei suomennettu), kuten myös hänen kahden aiemman romaaninsa, tapahtumapaikka on juuri Jeddah. Lukijana jään miettimään, tekikö Jeddah niin suuren vaikutuksen Ferrarisiin, että hän haluaa kirjoittaa auki naisen asemaa arabiyhteiskunnassa useammassa romaanissaan. "Muukalaisten valtakunta" alkaa häkellyttävästi: 19 naisen ruumiit löydetään aavikolta. Pian käy ilmi, että naiset ovat pääasiassa filippiiniläisiä kotiapulaisia, jotka ovat tulleet Saudi-Arabiaan töihin. Sarjamurhaaja on liikkeellä. Itseasiassa hän on ollut liikkeellä jo monia vuosia. Naiset ovat muukalaisia ja heille Saudi-Arabia on valtakunta, jossa he ovat työvoimaa, jota heidän työnantajansa usein kohtelevat väkivaltaisesti ja heidän ihmisarvonsa riistäen. Ferraris kuvaa mestarillisesti saudi-arabialaista yhteiskuntaa, joka

  We need new names on kasvukertomus 10-vuotiaasta tytöstä nimeltä Darling. Romaanin alkuosan tapahtumat sijoittuvat Zimbabween, jossa Darling ja hänen ystävänsä Godknows, Stina, Chipo, Bastard ja Sbho yrittävät haastavissa olosuhteissa pärjätä, miten parhaaksi näkevät. Aikuiset ovat pitkälti poissaolevia, Zimbabwe on kaaoksessa ja lapset varastavat nälkäänsä guava-hedelmiä. Bulawayon Zimbabwesta luoma kuva on lohduton. Darlingin isä, kuten niin monet muutkin, sairastaa AIDSia.  Hänen ikätoverinsa Chipo on raskaana ja tämän vuoksi oivallinen valokuvauskohde kylään saapuneille auttajille. Puusta roikkuva ruumis merkitsee lapsille mahdollisuutta myydä ruumiin kengät ja ostaa niillä leipää. Presidentti Mugabea  kannattavat joukot kylvävät tuhoa ja pelkoa väkivaltaisilla Afrikka afrikkalaisille -hyökkäyksillään. Yhteiskunnallisen muutoksen puolesta taistelevia tapetaan. Kaiken yllä kaikuu stereotyyppiseksi kuvatun pastorin saarnat. Lukijana minua alkoi häiritä ajatus kurjuuden estetii