keskiviikko 28. helmikuuta 2018

"Tapahtuisipa jotain!" - Irja Salla: Lisa-Beata, BAR Finland, 24

Tein kirjahyllylöydön.

Monet BAR Finlandiin valitsemani teokset ovat kirjoja, jotka olen aikaisemmin lukenut. Lisäksi olen tähän mennessä tehnyt valintani omasta kirjahyllystäni. Tällä kertaa päätin ottaa riskin ja otin omasta hyllystäni lukuun Irja Sallan romaanin Lisa-Beata (1940). En tiennyt siitä etukäteen oikeastaan mitään, vaikka toki Irja Salla on minulle kirjailijanimenä tuttu. Sallan esittelyksi lienee tässä yhteydessä "pakko" myös mainita, että hän oli taidemaalari Tyko Sallisen tytär ja aikoi itsekin ensin vakaasti ryhtyä kuvataiteilijaksi, mutta kirjoittaminen vei hänet mennessään. Kenties onneksi näin.

Lisa-Beata on ensimmäinen osa trilogiasta, jonka jatko-osat ovat nimeltään Kohtalon  päivä (1942) ja usein Sallan pääteokseksi mainittu Unissakävijä (1943). Lisa-Beataa voisi luonnehtia sen päähenkilön, Lisa-Beatan, vapautustarinaksi, sillä romaanin keskeisenä teemana on hänen astumisensa aikuisuuteen ja tilien selväksi tekeminen omien vanhempien kanssa. Lisa-Beata ja hänen äitinsä ottavat kirjassa yhteen tämän tästä ja se ei ole mitään hienovaraista eripuraa, vaan kumpikin ampuu painavimmilla luodeillaan.

Pakko  myöntää, että olin paikoin sinä kuuluisana lintulajina eli äimän käkenä, kun luin Lisa-Beatan ja hänen äitinsä välisiä keskusteluja. Tämä kirja on sentään kirjoitettu vuonna 1940 ja en olisi etukäteen uskonut, että  löytäisin siitä niin äänekästä ja uskallettua äidin vastaista kapinointia kuin mitä tämä teos sisältää.

Lisa-Beatan äidin lempilauseita on "kaikkeni minä olen sinun puolestasi tehnyt" . Tekisi mieli sanoa hänelle: no mitäs olet? Oletkos nyt parempi ihminen, kun olet saavuttanut korkean sijan marttyyriasteikolla? En haluaisi olla sellaisen vanhemman lapsi, joka ensin  hinnalla millä hyvänsä tekee puolestani kaikkensa ja sen jälkeen käyttää tätä tekemistään kiristykseen ja minua kohtaan osoitettujen vaatimusten oikeuttamiseen.

Myös Lisa-Beatassa äidin puheet herättävät melkoista raivoa. Kun äiti puhuu tyttärestään "Herran lahjana" tämä vastaa:

"Mutta minun mielestäni sinä et ole juuri pitänyt hyvin tätä lahjaa - nimittäin minua. Paremmin pidät pöytäliinoja, joita saat syntymäpäivänäsi, ja hopeakannuja ja sellaisia. Ja ne ovat kuitenkin vain tämän kaupunkirähjän juoruakkojen lahjoja."

Luen parhaillaan Marjo Niemen romaania Kaikkien menetysten äiti ja on kiinnostavaa huomata, minkälaisia lankoja näiden kahden teoksen välille muodostuu. Niiden peräjälkeen lukeminen piirtää ahdistavan kuvan äitityypistä, joka omilta tarpeiltaan ei näe tytärtään. Vaikka Sallan romaanin toteutus on (luojan kiitos, voisi sanoa) huomattavasti vastaanotettavampaan muotoon kirjoitettu kuin Niemen äärimmäinen äiti-tytär -suhteen kuvaus tuovat ne kumpikin vahvasti esiin, miten mustan varjon äiti voi tyttärensä elämään heittää. Lisa-Beatan äiti on erinomainen esimerkki marttyyriäidistä, jonka psykologinen manipulointi (tahallaan tai tahtomattaan, mutta omasta mielestään ehdottomasti tyttären parhaaksi) täyttää tyttären elämän niin ääriä myöten, että tyttärelle ei jää happea hengitettäväksi.

Niemen romaanissa ei ainakaan teoksen puoliväliin mennessä ole mainittu isää kertaakaan. Lisa-Beatassa taas isä edustaa vaimonsa kurin- ja järjestyksenpitoa omaan huoneeseensa pakenevaa hiljaista isää. Lisa-Beatan isä on kyllä entinen merikapteeni ja maailmaa nähnyt mies, mutta meret taakseen jätettyään hänestä on tullut kotihissukka. Kun Lisa-Beata on nuori hän kertoo tälle tarinoita merimieselämästä, mutta tyttären tullessa vanhemmaksi hän ei oikein enää tiedä, miten käyttäytyä Lisa-Beatan seurassa. Vetäytyvyydestään huolimatta hän on perheen tasapainottava voima, joka usein melkein kuin salaa Lisa-Beatan äidiltä osoittaa ymmärtämystä ja hellyyttä tytärtään kohtaan.

Sallan romaanissa tytöille ja nuorille naisille osoitetaan kapea rooli, jonka kiinnityspisteitä ovat käsityöt, tanssiaiset ja ennen kaikkea sopivan sulhaskandidaatin löytäminen. Tietysti on ajateltava myös mainetta ja oltava kaikessa vähän parempi ja fiinimpi kuin muut naapuruston perheet. Lisa-Beata kuitenkin heittää käsityönsä uhmakkaasti ikkunasta ulos. Pikkutyttönä hän haaveili merimieselämästä, vaikka tiesikin haaveensa olevan hänen sukupuolensa vuoksi mahdoton. Vanhempana  Lisa-Beata haaveilee lapsuusajasta, jolloin saattoi leikkiä poikien kanssa, eikä heitä tarvinnut ajatella sulhaskandidaatteina. Aikuisen elämä avautuu Lisa-Beatan eteen tylsänä ja ikävänä.

Hänen on sipsutettava sievästi [...] kuljettava puettuna kureliiveihin [... oltava tyyni ja ja ihastumaston, nostettava hiukan hameenhelmojaa, etteivät ne tahraantuisi ...

Lisa-Beatassa on voimaa, joka ei suostu kukistumaan niiden vaatimusten edessä, jotka muodostavat aikakauden näkemyksen tyttöyden ja naiseuden tekemisestä oikein. Toki Lisa-Beatan "pako" on mahdollinen vain miehen kautta, mutta hän valitsee miehensä itse, eikä tämä ole kukaan niistä pojista, jotka häntä liehittelevät ja joiden joukosta hänen äitinsä toivoisi Lisa-Beatan tekevän valintansa, vaan vieras ja vaaraa uhkuva Olavi. Vilkkusilmäinen, tappeluissakin kannuksensa hankkinut kotikaupungin ulkopuolella asuva Olavilan isäntä.

Salla kuvaa erinomaisesti nuoruuden siirtymävaihetta, sitä tylsyyttä, kun joka päivä odottaa, että "tapahtuisipa jotain." Jotain, jota ei osaa tarkalleen edes kuvitella. Jotakin mullistavaa ja elämän keikauttavaa. Mitä muuta se voisi Lisa-Beatan kohdalla olla kuin mies, joka saa hänet punastumaan ja tekee hengityksestä heikkoa. Lisa-Beata on tottunut loistamaan ja tulemaan nähdyksi tanssiaisissa omasta viehätysvoimastaan tietoisena. Hän on kapinallinen sielu, joka nikkaa silmää suuntaan jos toiseenkin. Niin, aina siihen asti, kunnes tulee Olavi reellään kulkuset kilisten. Se on sitten menoa!



Irja Salla: Lisa-Beata (1941/1940)
246 sivua
Kustantaja: Otava


Aiempiin BAR Finland -kirjoituksiin pääsemät tutustumaan tästä

Helmet-lukuhaaste kohta 3, kirja aloittaa sarjan



tiistai 27. helmikuuta 2018

Turbofeminismiä - Katarina Wennstam: Varjot

Nyt on Katarina Wennstamilla feministinen turbovaihde päällä.

Kun haluan lukea hyvää, feminististä ja vetävää kirjallisuutta niin Katarina Wennstam on luottovalintani. Olen häneltä aiemmin lukenut muistaakseni neljä kirjaa ja tämän nyt lukemani Varjot asetan kultakorokkeelle mitä tulee hänen teostensa pageturner-ominaisuuksiin, sillä Varjot vie mukanaan ihan heti alusta alkaen.

Jysäyttävämmin kuin moni muu Wennstam käyttää dekkarigenreä hyväksi tarttuakseen yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Varjoissa ollaan tilanteessa, jossa naiset ovat saaneet tarpeekseen siitä, että naisia kohtaan tehtyä väkivaltaa ei oteta vakavasti ja että naisrauhaa rikkoneet saavat naurettavan pieniä tuomioita. Viimeinen pisara on tullut vastaan ja neljä naista on päättänyt antaa miehille takaisin Hammurabin lain mukaisesti. Jos naista on lyöty mahaan nyrkillä, he lyövät tekijää mahaan nyrkillä. Jos naiselta on viilletty kasvot veitsellä, he viiltävät tekijän kasvot veitsellä. Viesti on selvä. Mitä miehet ovat naisille tehneet, saman kostajanaiset tekevät heille.

Wennstam kuvaa kylmäävästi tilannetta, jossa miehet joutuvat pelkäämään ja heille annetaan seuraanvalaisia ohjeita:

Kotiin ei pidä päästää ketä tahansa ja on myös oltava hyvin varovainen, kun liikkuu julkisilla paikoilla. Ravintolasta ei kannata viedä kotiin naisia, joita ei tunne hyvin. Jos tuntuu siltä, että joku seuraa, kannattaa etsiytyä väkijoukkoon. Ei niin sanoakseni pidä olla yksin. Ei ehkä esimerkiksi mennä töistä kotiin yksin. Ei pidä ottaa liian suuria riskejä.

Varjot on itsenäinen jatko-osa Wennstamin romaaneille Petturi (klik) ja Kivisydän. Mitä tulee teoksen henkilöihin ovat he tuttuja Wennstamin aiemmista romaaneista. Mukana ovat mm. niin puolustusasianajaja Shiri Sundin kuin rikostarkastaja Charlotta Lugn. Varjoissa oikeuslaitoksen arvovalta joutuu koetukselle, kun yhä useammat ruotsalaiset ilmaisevat turhautumisensa siihen, että naisiin kohdistuvan väkivallan annetaan jatkua. Kostajanaisia sympatisoiva, tuhansia ihmisiä yhteen keräävä mielenosoitus on vahva ja ja vakava osoitus siitä, että ihmiset ovat saaneet tarpeekseen tilanteesta, jossa yhteiskunta ei puutu tarpeeksi jykevin keinoin naisia kohtaan suunnattuun väkivaltaan.

Varjojen kriittistä pistävyyttä lisää se, että se, mitä tässä romaanissa tapahtuu voisi hyvin tapahtua myös oikeassa elämässä. Se voisi tapahtua Ruotsissa ja koska se voisi tapahtua Ruotsissa, se voisi tapahtua myös Suomessa.

Sarjakuvateoksessa Vihan ja inhon internet (klik) Johanna Vehkoo ja Emmi Nieminen nostavat esiin kysymyksen siitä, pitäisikö naissukupuolen olla laissa erikseen mainittu suojeltava ryhmä. Saman kysymyksen ottaa Wennstam esiin Varjoissa. Pitäisikö lainsäädäntöä muuttaa? Olisiko  naissukupuoli lisättävä erityiseksi ryhmäksi viharikospykälään, joka ennestään kattaa etnisyyden, kansallisuuden, uskonnon ja seksuaalisen suuntaumisen. Tämä herättää inhottavasti hiertävän ajatuksen siitä, että yhteiskunta ja sen nykyinen lainsäädäntö ovat kyvyttömiä suojelemaan naisia yhtä vahvasti kuin mitä ne suojelevat miehen koskemattomuutta. Vielä epämukavampi on ajatus, että eikö naisia halutakaan suojella? Jos miehet olisivat siinä tilanteessa kuin naiset puututtaisiinko asiaan järeämmin ottein? Vastausta edelliseen kysymykseen ei ole vaikea arvata.

Varjoissa näkemys naisten ja miesten välisestä ymmärryksestä on pessimistinen. Hieman häiritsevänä koin Wennstamin tavan käsitellä sukupuolia ikään kuin täysin erillisinä ryhminä, mutta suurta yleisöä ajatellen tämä käsittelytapa lienee perusteltu. Myös se pelko, jota naiset joutuvat kokemaan pitää sukupuolieroa yllä.

Mies ei tiedä perimmäisestä pelosta, joka on jokaisen naisen osa elämässä, pelosta joka syötetään jo äidinmaidossa ja jota naiset huolella välittävät eteenpäin sukupolvi sukupolvelta. Ole varovainen. Älä uhmaa kohtaloa. Älä lähde tuntemattomien miesten kotiin. Älä ota riskejä.

Varjot on  tiukka yhteiskunnallinen puheenvuoro, sen naiset sukua  Anja Kaurasen Pelon maantieteen (1995) naisille. Se on varoitus siitä, että varjot voivat kyllästyä olemaan varjoja ja siitä, mitä sen  jälkeen voi tapahtua.


Katarina Wennstam: Varjot (2017)
442 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Skuggorna
Suomentanut: Laila Järvinen
Kustantaja: Otava

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Rakas Viro -haaste -jatkuu kunnes 100 panosta kasassa



Elämässä on ihan tarpeeksi haastetta ilman uusiakin haasteita, mutta siitä huolimatta en voi vastustaa kiusausta perustaa viroaiheista haastetta. Kyllä sitä nyt yhden haasteen verran pitää rakkaan naapurin synttäreitä juhlia.

Tehdäänpäs tämä nyt mahdollisimman helpoksi eli homma menee niin, että Rakas Viro-haasteeseen voi osallistua millä tahansa Viroon liittyvällä panoksella, kunhan kertoo asiasta tämän postauksen kommenteissa / somessa.







Voi lukea virolaisia kirjoja, novelleja ja runoja.

Katsoa virolaisia elokuvia.

Käydä Virossa teatterissa tai muussa häppeningissä.

Käydä virolaisten taiteilijoiden näyttelyissä.

Matkustaa Viron ja kirjoittaa siitä matkakertomuksen.

Ottaa valokuvan jostain virolaisesta kohteesta.

Halata virolaista  ystävää.

Käydä Eeestin herkussa ostamassa possulimua.

Äänestää Viroa Euroviisuissa.

Tai mitä nyt keksitkin.


Ilmoita osallistumisestasi ja panoksestasi tämän haasteen kommenteissa. Nostan panokset tähän varsinaiseen postaukseen ja haaste jatkuu niin kauan kunnes koossa on 100 panosta. Tai no, jos tästä tulee ihan megasuosittu, niin annetaan sitten mennä vaan pidemmälle.

Haasteen tarkoitus on lisätä virolaisen kulttuurin tuntemusta Suomessa.

Edit. 12.3.2018: Viro-vuosikirja 2018 sisältää suomentaja Hannu Oittisen laatiman listauksen kaikista virosta suomennetuista kaunokirjoista. Siellä on kaikki joulukuulle 2017 saakka. (Tiedon välitti Viro-instituutin Sanna Immanen)


Häsä somessa #rakasviro


Lähde mukaan onnittelemaan Viroa!


1. Katsoin dokumentin "Itäprojekti: Jytinää Virossa" (1994). Ohjaajat Erkki Määttänen ja Seppo Seppälä, tuottaja Reijo Nikkilä. Ylen tuotantoa.

2. Emmin/Kirjastolaisen kirjahyllystä Elagu Eesti Vabariik - postaus (linkki)

3: Marisa S. halaa virolaista aviomiestään päivittäin ja AilaKaarina työkaveriaan.

4. Kuuntelin Ylen Kulttuuriykkösen Viron kulttuuria käsittelevän jakson. Linkki Areenaan

5. Luin Ilmar Taskan romaanin Pobeda 1946 (klik)

6. Luin Tulva-lehden numerosta 1/2018 artikkelin "Viron mies syyttää ja ryyppää"

7. Seija F. luki Ilmar Taskan Pobedan

8. Maria K. kuunteli virolaista yhtyettä nimeltä Curly Strings. Lisätietoa yhtyeestä: https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Curly_Strings

9. Maria K. kuunteli matkamusiikkina Georg Otsia

10. Kirja vieköön -blogin Riitan I postaus Nippernaatista nro 1 (linkki)

11. Kirsin kirjanurkan Kirsi lukee Nippernaateja ja päivittää tähän päivittyvään postaukseen lukemisiaan

12. Kirja vieköön - blogin Riitta luki Nippernaatin nro 1:n novellit loppuun (linkki)

13. Tarukirjat-blogin Margit luki Jaan Krossin romaanin Keisarin hullu (linkki)

14. Heidi B. esitteli, kuunteli ja luki virolaisia runoja kääntäjäseminaarissa

15. Heidi B. tutustui virolaiseen kuvataiteseen Kumussa

16. Luin Doris Karevan runokokoelman Tulevaisuus on meneillään (klik)

17 Riitta K./Kirja vieköön bloggasi Nippernaati 1:n runoista (klik)

18. Seija katsoi virolaisen tv-sarjan Tuulten pieksemä maa

19. Luin Anu Laitilan toimittaman virolaisen runoantologian nimeltä Kivikuu (klik)

20. Riitta/Kirja vieköön luki Igor Kotjuhin teoksen Yritys kumppanuudeksi (klik)

21. Paula/Kirjan pauloissa luki Indrek Harglan dekkarin Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus (klik)

22. Heidi B. katsoi monikielisen, virolais-suomalaisen yhteistuotantoteatteriesityksen Ice, jossa on virolaisia näyttelijöitä ja puhutaan myös viroa

23. Margit/Tarukirja luki Rein Raudin romaanin Täydellisen lauseen kuolema (klik)

24. Jaana kävi Tallinnassa ja päätyi kirjailijamuseon sijasta palatsiin. Tunnelmia täällä

25. Heidi B. luki Ilmar Taskan romaanin Pobeda 1946

26. Riitta/Kirja vieköön luki Ilmar Taskan Pobeda 1946 (klik)

27. Luin lyhytproosaosan Nippernaatista nro 2 (klik)

28. Klassikkojen lumoissa -blogissa on opiskeltu viroa (klik)

29. Riitta/Kirja vieköön Nippernaati 2:n proosasta (klik)

30. Riitta/Kirja vieköön ja Nippernaati 2:n runot (klik)

31. Riitta/Kirja vieköön ja Tallinnasta pois - groteskia virolaista proosaa (klik)

32. Luin Kätlin Kaldmaan runokokoelman Rakkauden aakkoset

33. Reeta /Les!/Lue! -blogista luki Jaan Kaplinskin runokokoelman 'Sama meri kaikissa meissä'

34. Riitta/Kirja vieköön ja Nippernaati nro 3:n proosa (klik)

35. Maria K. luki Andrus Kivirähkin lastenkirjan Kun musti muni mummon

36. hdcanis/Hyönteisdokumentti luki Friedebert Tuglasia (klik)

37. Tuijata luki Andrus Kivirähkin lastenkirjan Kun musti muni mummon (klik)

38. Reeta/Les!/Lue -blogista luki Oslon Suomi-koulussa oppilaille Andrus Kivirähkin satuja kirjasta Koiranne alkaa kohta kukkia

39. Emmi/Kirjastolaisen kirjahyllystä lähettää kuvaterkkuja Tallinnasta https://kirjastolaisenkirjahyllysta.blogspot.com/2018/05/kuvaterveisia-tallinnasta-rakasviro.html

40. Kävin Helsinki Lit -tapahtumassa kuuntelemassa mm. Ilmar Taskaa, joka onkin aikamoinen huumorveikko

41. Riitta/Kirja Vieköön tutustui suomalais-virolaiseen runoantologiaan 8+8 II  (klik)

42. Riitta/Kirja Vieköön ja Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia (klik)

43. Kirjaluotsin Tiina ajeli Ilmar Taskan Pobedalla (klik)

44. Pobedan kyytiin astui myös Nannan kirjakimara (klik)

45. Maria K. ruokaili virolaisessa ravintolassa

46. Maria K. otti Virossa (omien sanojensa mukaan) hölmöjä selfieitä

47. Maria K. ihaili virolaista taidetta paikallisen ostoskeskuksen käytävillä

48. Maria K. tutustui virolaisiin patsaisiin

49. Maria K. osti Virosta tuliaisia ja söi poikansa osuuden manteleista

50. Tuulevin lukublogissa ajettiin Pobedalla (klik)

51. Tuulevi luki artikkelin, jossa kerrotaan 9 asiaa, joissa Viro on parempi kuin Suomi (klik)

52. Tuulevi luki artikkelin, jossa kolme naista kertoo, miten Viro on muuttunut (klik)

53. Tekstiluolan Tuomas luki Ellen Niitin runoja

54. Kirja Vieköön/Riitta luki virolaisen antologian nimeltä Kivikuu (klik)

55. Luettua elämää/Elina luki tämän haasteen suosikkikirjaksi nousseen Ilmar Taskan Pobedan (klik)

56. Tuulevi kuunteli Areenasta Ilmar Taskan ja Sofi Oksasen keskustelun Helsinki Litissä.

57. Riitta/Kirja Vieköön luki Mathuran Kimalaispäivän (klik)

58. Luin Viivi Luikin romaanin Varjoteatteri (klik)

59. hdcanis/Hyönteisdokumentti Arvo Valtonin Pienen unikirjan (klik)

60. hdcanis/Hyönteisdokumentti katsoi dvd:n, jossa oli Harri Egiptin ohjaamia tv-mainoksia (lisätietoa ohjaajasta täältä)

61. Paula katsoi Yle Teemalta virolaisen elokuvan Ristituulessa (Ristituules, 2014). Linkki Areenaan: https://areena.yle.fi/1-3961878

62. Paula luki Aino Kallaksen novellikokoelman Lähtevien laivojen kaupunki.

63. Viivi Koo luki Paula Havasteen Viroon sijoittuvan kirjan Pronssitähti (klik)

64. Viivi Koo matkaili muinaisessa Tallinnassa oppaanaan Paula Havasteen Veden vihat (klik)

65. Luin artikkelin "Waltari on virolaisten kestosuosikki" (Parnasso 4/2018)

66. Luin artikkelin "Harmaalla passilla pakoon määrittelypakkoa", joka kertoo vironvenäläisistä kirjailijoista (Parnasso 4/2018)

67. Riitta/Kirja vieköön luki Andrei Ivanovin teoksen Kourallinen tomua (klik)

68. Tiina/Kirjaluotsi luki Risto Isomäen teoksen Viiden meren kansa (klik)

69. Haastehengetär Riitta/Kirja vieköön luki Kai Aareleidin Korttitalon (klik) sekä

70. Paula Havasteen Pronssitähden (klik)

71. Sanna P. katsoi elokuvan Miekkailija, joka perustuu virolaisen Endel Nelisin elämään

72. Maria K. luki Maijaliisa Dieckmannin lastenkirjan Ville Romunen ja mummo Tallinnassa

73. Paula/Kirjan pauloissa luki Mari Saatin kirjan Lasnamäen lunastaja (klik)

74. Kuuntelin Ylen:n Kulttuuriykkösen podcastin, jonka aiheena oli Viro, kirjallisuus ja historia - "Muisti on pölyinen taulu, josta kirjailija saa vain pieniä kaistaleita kirkkaaksi" (klik)

75. Paula/Kirjan pauloissa kuunteli Turun kirjamessuilla keskustelun vironvenäläisistä ja Viron/Itämeren alueen venäjänkielisestä kirjallisuudesta









Luiden tuulikellot - Saila Susiluoto: Metropolis ja Oratorio

Aika kuljettaa merta, meri kaupunkia, jonka katujen läpi kasvavat luut. Ihmisten ja eläinten luut ja niiden muiden, joissa kerran oli henki.

jossain on lanka, jolla ommellaan yhteen vuosisadat.

Ajat liikkuvat Saila Susiluodon Metropoliksessa. Vanhat ajat ja uudemmat  ajat ja ne ajat, kun meri vielä odotti, että kaupunki rakennettaisiin valmiiksi, jotta se voisi kietoa käsivartensa sen ympärille. Työntää aaltojensa helman kaupungin katujen väliin ja kutsua tuulta, jotta ne yhdessä voisivat rakastaa kaupunkia. Joskus liian kovin ottein. Joskus niin hellin käsin, että kaupunki anoisi niitä puristamaan kovempaa.

Metropolis alkaa epilogilla ja päättyy prologiin. Näin se, joka on syntynyt ja synnytetty palaa takaisin alkuun. Liike jatkuu, simpukoiden kolina tuulessa. Se mikä on tässä, on samaan aikaan toisaalla, on olemassa ja olematta. Valhe on totuuden toinen nimi, totuus valheen liimalappu. Vastakkaiset ovat toisissaan. Päällekkäin ja sisäkkäin. Mykkyrällä.

mutta maailmalla on kasvot
jotka valehtelevat ja puhuvat totta samanaikaisesti
niin kuin kirous ja siunaus poistuisivat huoneesta yhtä aikaa

Susiluodon runoissa on paljon virtausta ja luiden tuulikellojen päättymätöntä resitaatiota. Metropoliksen runoihin astutaan kuin unen huoneeseen, josta kasvaa yhä uusia huoneita. Ne otetaan osaksi omaa ruumista ja sen ruumista, joka oli minua ennen toisella vuosisadalla ja niiden ruumista, jotka vielä eivät ole syntyneet. Nämä runot ovat historia ja tulevaisuus ja se hetki, joka juuri äsken oli  nyt.

Susiluoto käyttää runoissaan paljon sanallisesti kulunutta kuvastoa, mutta hän puhaltaa siihen uuden hengen kuin haltijatar, jonka hengitys ravistelee maiseman järjestystä. Nämä runot ovat kirkon portaat, tuhansien ja taas tuhansien askelten kuluttamat. Maailman mielettömyyden nähneet portaat, silti toivossaan vahvat ja odottavat. Portaat, jotka eivät saa silmiään irti merestä, joka on sarjasynnyttäjä, eikä tunne lapsiaan.

Metropolis on kokonaisvaltainen kokemus. Sen sanoilla on suuri kerrostuneisuusaste. Se on loputon jatkuvuus, toisto ja siirtyvä seinä. Siinä hengittää kaupunki, joka on levoton ja pullea. Sen silmät kuin hälytysvalot, sillä hätätilanne on aina. Murtumisen vaara. Sortumisen vaara. Kestämisen vaara.

Maisema, meren matka. Meren ikuinen vuorotyö ja sen epävarmat iltalisät. Osaksi ikuisesti kiertävää painavat polttavat merkkinsä nykymaailman ilmiöt kuin ne olisivat suuri korva, jonka omistajuudesta hyvä ja paha kilpailevat.

jos metroon jää kassi, vaihdamme vaunua 

tai

tyhjyys marittaa itseään


Metropolis on runsas teos. Ehkä liiankin runsas, sillä vaarana on, että se alkaa syödä itseään. Tehdessäni sen kanssa tuttavuutta luen Parnassosta, että Susiluoto on tehnyt Metropoliksen runoista "auditiivisen kaupunkirunoelman" nimeltä Oratorio (klik), johon Antti Nykyri on luonut äänimaiseman.

Oratorio sijoittuu kahdeksaan eri paikkaan, joita edustavat mm. Lapinlahden sairaalan alue, Tuomiokirkko ja rautatieasema. Kaksi osiota on tarkoitettu metrossa kuunneltaviksi. Itse kuuntelin Oratoriota työmatkoilla, mutta aion kokeilla sen kuuntelemista myös niissä paikoissa, joihin runot on sijoitettu.

Oratorion kuunteleminen on meditatiivista ja minulle Susiluodon runot olivatkin parhaimmillaan juuri kuunneltuina ja Antti Nykyrin upeiden äänimaisemien tukemina. Viehätyin suuresti myös siitä tavasta, jolla reaalimaailma tunki runojen väliin ja jätti niihin omia jälkiään.

rypistyneet lettinauhat, pinni ja pampula, kultaiset naulat joilla
pää [varokaa ohittavaa junaa raiteella seitsemän] kiinnitettiin hiuksiin, joka aamu
jäsenet jäseniin, huone esineisiin, maa taivaaseen

Kuunneltuina Susiluodon runot muuttuvat osaksi arkista reittiäni. Tapahtuu yllättäviä kohtaamisia, jotka parhaimmillaan saavat epifanisen muodon.

Miten mieleeni nousee uudestaan paikka, jossa edellisen kerran kuuntelin tätä samaa runoa. Miten se paikka asettuu tämän paikan päälle, jossa olen nyt. Miten kivet ovat hitaita. Miten luut korsetti, joka tukee rankaani. Miten puut pyytävät yhtä iltasatua vielä, vaikka niiden olisi pitänyt mennä nukkumaan jo aikoja sitten.

kaikki liittyy kaikkeen, on jatkumoa, suvun tähtikartta [vi anländer om en stund i Helsingfors], repaleista geeninauhaa

Joka aamu rintalastasta kasvaa enkeleitä, joiden hiusten latvat ulottuvat kaupungin vuokramaille. Berenike, kärsimätön ja uhmakas vuokrankerääjä. Todellisuuden maailmanpyöräinen kierto, jonka juuret kasvavat tulevaisuudesta. Yhtäläisyysmerkki maailman ja synnyttämisen välillä.

joku synnytti lapsia [Pasila                       Böle] sotaa varten ja loputonta työtä varten
joku pelkkiä  hopealusikoita ja aatelisneniä, obeliskeja haudoille

Yhdessä Metropolis ja Oratorio muodostavat vaikuttavan kokonaisuuden. Susiluodon sanat liimaantuvat tiettyihin reaalimaailman paikkoihin ja kun kuljen noilla paikoilla uudestaan kuulen taas hänen äänensä. Kuulen, miten kaupungin takana hengittää toinen kaupunki ja meri.



Saila Susiluoto: Metropolis (2018)
101 sivua
Kustantaja: Otava

Saila Susiluoto ja Antti Nykyri: Oratorio (2017)


Helmet-lukuhaaste, kohta 23 kirjassa on mukana meri

lauantai 24. helmikuuta 2018

Kikatuksesta kivääreihin - KOM-teatteri: Veriruusut


"Ja tuli mitä tuli, onpahan kerran oltu ihmisiä mekin."

KOM-teatterin Veriruusut perustuu Anneli Kanton samannimiseen romaaniin, joka kertoo punakaartin tytöistä ja naisista Suomen sisällissodassa. Se keskittyy Kanton romaanin Valkeakosken ja Lahden tapahtumia kuvaaviin osioihin. En ole Kanton romaania lukenut, joten odotukseni esityksen suhteen perustuivat eri suunnilta kuulemiini -lähes poikkeuksestta kehuviin - kaikuihin Kanton romaanista.

Lainasin kyllä taannoin Veriruusut kirjastosta, mutta en sitten pystynytkään sitä lukemaan, sillä romaanin tematiikka ahdisti liikaa. Kun KOM-teatteri ystävällisesti kutsui kirjabloggareita seuraamaan Veriruusujen esitystä en kuitenkaan epäröinyt hetkeäkään, vaan halusin ehdottomasti nähdä tämän esityksen.

Olen nyt sulatellut Veriruusuja muutaman päivän ja etsinyt sanaa, josta lähtisin sen kuvaamisessa liikkeelle. Sana on leikkinyt kanssani. Se on tehnyt tuloaan, mutta vetäytynyt kerta toisensa jälkeen takaisiin piiloon. Sanaa ei voi pakottaa, joten on ollut pakko vaan odottaa, josko se suostuisi. Ja tulihan se. Seisoi edessäni ja ojensi kätensä. Mukava tutustua, se sanoi ja kertoi nimekseen Eetos.

Eetos (merkityksessä katsomustapa).  Mistä ja miten Veriruusujen eetos muodostuu?

Minulle Veriruusut avautuu ennen muuta Saiman (Inka Reyes) henkilöhahmon kautta. Saima on kuin neuvostoliittolainen juliste, jonka kirkasotsainen toivo ja itselle asetetut oikeintekemisen prinsiipit valuvat katsojan rintamuksille. Hän on laivan keulakuva, jonka rinnalla Maijan (Oona Airola) nauru kaikuu entistä helakammin. Maija on vastustamaton. Hän on niin täynnä nuoruuden riemua ja tyttöenergiaa, että  yhtään enempää ei yhteen ihmiseen voisi mahtua.

Tytöistä hurjimman matkan tekee 15-vuotias Sigrid (Helmi-Leena Nummela), joka näytelmän kuluessa kasvaa ujosta ja hämillään olevasta tytöstä vakaumukselliseksi naiskaartilaiseksi. Epävarmuus muuttuu varmuudeksi, mutta ei elämää, vaan kuolemaa varten.

Monet näyttelijöistä tekevät useampia rooleja. Erityisen vaikuttavaksi nousee Ursulan Salon tulkinnat toistensa suhteen ääripäisistä henkilöhahmoista. Salo esittää niin rakastavaa äitiä kuin vallanhimoista kusipääpatriarkkaakin.

*

Olenhan minä lukenut, että monet naiskaartilaisista olivat nuoria tyttöjä, mutta tuntuu että ennen Veriruusuja en kuitenkaan ollut tätä asiaa oikein tajunnut. Että he olivat tyttöjä, jotka haaveilivat ihan tavallisia nuorille naisille tyypillisiä haaveita ja joiden maailmasta kauimpana olivat kiväärit, joihin he sisällissodassa tarttuivat. Että he olivat tyttöjä niin kuin ne kaksi 15-vuotiasta, jotka tätä kirjoittaessani kikattavat viereisessä huoneessa.....

Monen kohdalla punakaartiin liittyminen oli pienestä kiinni ja Veriruusut tuo omalta osaltaan esiin, että moni tytöistä ei tajunnut mitä oikein teki siihen liittyessään tai liittyi mukaan kuten Sigrid ryhmäpaineen vaikutuksesta.

Teatterilavaa hallitsee pyörönäyttämö, joka muuntuu niin kodiksi, tehtaaksi kuin sotatantereeksi. Sen kautta eri maailmat yhdistyvät ja kuin varkain muodostuu ketju tehtaasta sotaan. Kummassakin tytöt ovat itseään mahtavampien pelinappuloita. Tekee mieli nousta ylös ja huutaa: tulkaa tytöt pois sieltä,  se on paha paikka.

Veriruusut herättää valtavan määrän tunteita, mutta se ei ole millään tapaa alleviivaava tai osoitteleva, vaan pikemminkin päinvastoin. Se on voimassaan hillitty ja pysäyttävä. Se malttaa kaikkien osa-alueidensa kautta olipa kyse sitten näyttelijäntyöstä, musiikista tai lavastuksesta.

Kun Veriruusut on ohi pyörönäyttämö jää mieleeni kulkemaan kulkuaan. Aika on pysähtynyt. Kävelen ulos katsomosta näyttämön poikki ja varon astumasta maassa olevien ruusujen päälle, sillä mitä muutakaan niiden puna olisi kuin verta. Jollakin maagisuutta lähestyvällä hartaudella Veriruusut tekee kunniaa kaikille sisällissodassa henkensä menettäneille.






Kiitos teatterilipusta!



torstai 22. helmikuuta 2018

Pelattaisko sisällissotaa? - Juri Nummelin (toim.): Sisällissodan ääniä - Kaikuja punaiselta ja valkoiselta puolelta

Toukokuussa 2017 julistin 1918-haasteen, jossa luetaan Suomen sisällissotaa käsittelevää kirjallisuutta tai tutustutaan tähän sotaan  jonkun muun taiteenlajin, esim. teatterin, kautta. Osasyynä haasteen perustamiseen oli, että halusin patistaa itseäni ottamaan selvää sekä tätä tragediaa käsittelevästä kirjallisuudesta että itse sodasta ja sen syistä.

Valitettavasti haaste ei ole omalla kohdallani edennyt kovin hyvin, koska asettuminen jomman kumman puolelle tuntuu ahdistavalta. Ymmärrystä enemmän tuntuu siltä, että sisällissotakirjallisuutta lukiessani hyvällä ruvella olevat haavat aukeavat uudestaan. Tämän vuoksi minun tarpeisiini sopii erinomaisesti Juri Nummelinin toimittama teos Sisällissodan ääniä, jossa sotaa tarkastellaan sekä punaisten että valkoisten puolelta. Teos pitää sisällään niin novelleja, romaaninpätkiä, runoja, vankileirillä kirjoitettuja päiväkirjamerkintöjä, sanomalehtiuutisia kuin yhteiskunnallisia puheenvuorojakin.

Nummelinin toimittamasta teoksesta löytyy monia kirjailijoita, joista en ennen tämän teoksen lukemista ollut edes kuullut. Voi vain arvailla, miksi kirjallisuudenhistoriat tuntevat heitä huonosti ja miksi unohduksen on annettu laskeutua heidän päälleen. On ilahduttavaa, että Nummelinin teoksen myötä nämä unohdetut kirjailijat pääsevät framille.

Sisällisodan äänien rakenne on selkeä. Aluksi käsitellään aikaa ennen sotaa, tämän jälkeen itse taisteluja ja lopuksi sisällissodan jälkeistä aikaa. Yksittäisiä tekstejä teoksessa on kuutisenkymmentä ja jokaisen alkuun Nummelin on kirjoittanut johdannon. Nämä alkusanat taustoittavat mitä itse tekstissä tuleman pitää ja sisältävät tarpeellista informaatiota ja kontekstualisointia, jonka koin erittäin hyödylliseksi - varsinkin, kun tosiaan moni tekijänimistä oli minulle vieras. Naisten kirjoittamia tekstejä teoksesta löytyy vain kolme. Kaksi niistä on kirjoittanut Hilja Haahti ja yhden nimimerkki Kaisa-Liisa, jonka oikeaa henkilöllisyyttä ei tunneta. Lisäksi mukana on venäläisen, minulle aiemmin  lähinnä feministisistä mielipiteistään tunnetun, Aleksandra Kollontain Suomen itsenäistymistä kannattava puhe. Naisten kirjoittamien tekstien vähäinen määrä jäi harmittamaan, mutta kenties on  niin, että niitä ei yksinkertaisesti ole juurikaan jälkipolville säilynyt.

Sisällissodan ääniä lukiessani joudun vaihtamaan jatkuvasti puolelta toiselle ja näin tämän sodan koko mielettömyys käy konkreettisesti ilmi. Työläiskirjailijoiden teksteissä korostuu punaisten taistelu ja kovat kokemukset niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Parhaimmat näistä teksteistä omaavat vahvan jännitteen ja niitä lukee kuin koukuttavaa dekkaria. Dramaturgisesti erittäin vahvana tekstinä haluan erikseen mainita Kaarlo Vallin novellin Punasotilaita, joka Sisällissodan äänissä on esitelty kahteen eri osaan jaettuna. Vankileirien järkyttävää todellisuutta kuvaa ansioituneesti mm. Armas Alanteen päiväkirjan otteet. Tunnetuimmista kirjailijoista mukana ovat mm. Juhani Aho, Irmari Rantamala ja F.E. Sillanpää.

Kirjallisesti työläiskirjailijoiden tekstit ovat, kuten myös Nummelin teoksen esipuheessa toteaa, usein kiinnostavampia ja moniulotteisempia kuin valkoisten kirjailijoiden tekstit, jotka ovat korostuneesti sodan voittaneiden kirjallisuutta ja joissa erityisesti sisällissodan päättymisen jälkeen punaiset monesti nähdään tuskin ihmisarvoa omaavina epäihmisinä.

Yllätyksenä minulle tuli, että sisällissodasta tehtiin myös viihdettä jopa heti sodan päättymisen jälkeen. Tästä esimerkkinä Nummelin esittelee vuonna 1918 markkinoille tuodun pelin Suomen vapaussota (kustannusliike Minerva) sekä lautapelin nimeltä Punaisten ja valkoisten taistelu Suomessa 1918 (Kirjapaino Juusela & Levänen).  Jälkimmäisen pelin tarkoituksena on "voittaa vihollinen, niin ettei hänellä ole enää yhtään miestä eikä siis myöskään pelilaattaa jäljellä." Kaiken lisäksi pelin säännöt on kirjoitettu runomuotoon.

Tuntuu hämmästyttävältä, että tällaisia pelejä on tehty ja pelattu. Eikö sodassa itsessään ollut jo tarpeeksi ilman että sitä olisi tarvinnut pelimaailmassa jatkaa? Toiselta puolin voidaan toki ajatella, että pelit ovat saattaneet toimia sotatraumojen käsittelyn välineinä. Joka tapauksessa tieto näistä peleistä osoittaa taas kerran, että harvoin mikään uutuudelta vaikuttava kirjallinen ilmiö on varsinaisesti uutta. Viittaan tässä Mike Pohjolan immersiiviseen romaaniin Sinä vuonna 1918, jossa tarina etenee lukijan tekemien valintojen mukaan.  En ole vielä ehtinyt Pohjolan romaania lukea, enkä tiedä, onko hän mahdollisesti saanut vaikutteita aikansa sisällissotapeleistä, mutta pelillistä jatkumoa Pohjolan romaanin ja sisällissotapelien välillä voi joka tapauksessa nähdä.

Nummelin päättää teoksensa sitaattiin F.E. Sillanpään Hurskaasta kurjuudesta, mutta itse haluan tähän loppuun nostaa pätkän Nummelinin kirjoittamasta johdannosta Elias Simojoen puheeseen, jonka tämä piti Kuopiossa 4.7.1925. Nummelin kirjoittaa:

Sisällissota omalta osaltaan vaikutti siihen, että äärioikeisto nousi Suomessa vahvaan asemaan. Italialaisesta fasismista ja saksalaisesta natsismista vaikutteita ottaneet ryhmät kohosivat näkyvästi esille yhteiskunnassa juuri siksi, että vihamielinen puhe hävinneistä punaisista ja näiden bolsevistisesta ajattelusta oli normalisoitunut. (lihavoinnit minun)

Sisällissodan ääniä on hyvin toimitettu ja kiinnostava teos. Vaikka nyt, kun sisällissodasta on kulunut 100 vuotta, julkaistaan paljon tähän sotaan liittyvää kirjallisuutta Juri Nummelinin toimittamalla teoksella on tarjota puheenvuoroja, jotka ansiokkaasti täydentävät muuta sisällissotakirjallisuutta. .


Juri Nummelin (toim.): Sisällissodan ääniä - kaikuja punaiselta ja valkoiselta puolelta
262 sivua
Kustantaja: Art House

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit


Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää.

Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna, joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen-podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän kokemuksen.

Sivumennen-podcastista olen kuunnellut joka ikisen jakson, koska se nyt vaan on niin hyvä ja tykkään siitä, että siinä lukemiseen suhtaudutaan paitsi innokkaasti, myös armollisesti. Erityisen hilpeää on, kun Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen tekevät lukusuunnitelmia, joita he yleensä eivät onnistu toteuttamaan. Ihanaa, en ole ainoa, joka luulee ehtivänsä lukea esim. kesälomalla vaikka mitä ja joka sitten joutuu huomaamaan, että suunnitelmien ja käytännön välillä on aikamoinen kuilu.

Viime aikoina silmiini on osunut monia uusia suomalaisia podcasteja ja sen vuoksi ajattelin kuuntelua helpottaakseni kerätä niistä listan. Uusista tuttavuuksista en kaikkia vielä ole ehtinyt kuunnella kertakaan, mutta asiaan on tulossa korjaus lähiaikoina.

Viimeisimmät podcast-kuunteluni ovat olleet Marko Suomen luotsaama Takakansi, Lahden kirjaston Ääniä kirjastosta -podcast (jossa mukana mm. kirjabloggari Maisku), Essi Pulkkisen ja Jukka Aholan Kertojan ääni sekä Kirjastokaistan alla ilmestyvä Kirjan taajuudella, jota vetää niinikään myös mm. kirjabloggarina tunnettu Tuomas Aitonurmi.

Viimeisimmässä Takakansi-podcastissa oli juttua lukemisesta ja aihetta käsiteltiin varsin monipuolisesti. Minulle tuli täysin yllätyksenä, että on olemassa ihmisiä, jotka pitävät lukemista jonkinlaisena akateemisten ihmisten älykköharrastuksena. Kamalaa. Tuollainen vääristymä pitää heti korjata. Kuuntelemassani podcastissa vieraana oli Henriika Tulivirta, jonka nimi on monelle varmasti tuttu, koska Henriika on asettanut itselleen lukuhaasteen lukea tänä vuonna 365 kirjaa. Huh! Jos joku luulee, että Henriikalle tärkeintä on luettujen kirjojen määrä ja että hän lukee niitä kiroten ja hampaat irvessä, niin kannattaa kuunnella tämä podcast, jossa Henriikka puhuu haasteestaan.

Kertojan äänestä kuuntelin yhden novellin elikkäs jakson, jossa Jukka Ahola luki novellinsa Omena, joka on Martti Joenpolvi -novellikilpailun satoa. Se on luettavissa myös Hanna Pudaksen toimittamasta kokoelmateoksesta Novellit 2016: Martti Joenpolven novellikilpailu (Gummerus). Mitä tulee itse novelliin eli Omenaan niin se sisältää jännää dialogia ja tarkastelee asioita omenan näkökulmasta. Tai no, kuka tai mikä se omena nyt on. Jokainen ottakoon siitä itse selvää.

Ääniä kirjastosta -podcastin osalta kuuntelin jakson, jossa käsiteltiin kevään 2018 uutuuskirjoja. Näin siksi, että en voi saada tarpeeksi siitä, kun joku vinkkaa kirjoista. Vaikka itse kirjat eivät olisikaan niitä, joita itse aion lukea on aina ihan järkyttävän mielenkiintoista kuulla miksi joku jotain kirjaa suosittelee. Ääniä kirjastosta tarjosi tietoa niin kirjoista, jotka itsekin olen ajatellut lukea tai jo lukenutkin kuin myös kirjoista, joista en ollut edes aiemmin kuullut.

Tähän mennessä vaarallisin kuuntelemani podcast on ollut Kirjan taajuudella, josta kuuntelin jakson, jossa Tuomas Aitonurmen vieraana oli kirjailija Sinikka Vuola. Podcastissa Vuola kertoi rakkaudestaan ranskalaiseen "uuteen romaaniin" (nouveau roman) sekä ajatuksiaan lajirajojen (erityisesti romaanin ja runon) keinotekoisuudesta. "Uusi romaani" on kirjallisuuden laji, josta itsekin olen kiinnostunut ja vuosia olenkin haaveillut lukevani Alain Robbe-Grillet'n romaanin Labyrintissa, mutta valitettavasti sitä ei ole suomenkielisenä enää saatavilla (tai minä ainakaan en ole siihen törmännyt).

Uusi romaani -intoiluni twitterissä johti siihen, että päätimme Tuomaksen kanssa lukea seuraavaan klassikkohaasteeseen Michel Butorin romaanin Tänä yönä nukut levottomasti (tai minä ainakin päätin ja käsittääkseni myös Tuomas).

Tosiaan niinkin voi käydä, että kirja-podcastin kuunteleminen johtaa paitsi yleissivistyksen ja kirjallisen tajunnan laajenemiseen myös kirjaostoon. Tilasin  nimittäin jo Butorin kirjan netistä.

Tässä alla keräämäni varmasti epätäydellinen lista, mutta näilläkin kirja-podcasteilla pääsee hyvin alkuun. Jos sinulla on suositella jotain muita podcasteja niin kerro asiasta kommenteissa  niin lisään kyseisen podcastin listaan. Niin ikään olisi mukava kuulla, mitä kirja-podcasteja sinä kuuntelet.


Kirja-aiheisia suomalaisia podcasteja:


Sivumennen (Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen) - Soundcloud: linkki tässä

Takakansi (Marko Suomi) - Soundcloud: linkki tässä

Kirjan taajuudella (Tuomas Aitonurmi), toimii Kirjastokaistan alla, linkki tässä

Oma huone (Anniina Nirhamo ja Ulla Lehtinen), ihka uutukainen kirja-podcast, jonka ensimmäinen lähetys on 1.3.2018, Soundcloud: linkki tässä

Ääniä kirjastosta (Lahden kirjasto/Maisku Myllymäki), Soundcloud: linkki tässä

Kertojan ääni (Essi Pulkkinen ja Jukka Ahola), Soundcloud: linkki tässä

Kirjava kammari (Karoliina Timonen), Soundcloud: linkki tässä

Kirjapinon takaa (Lilli ja Sonja), Soundcloud: linkki tässä

Lukuvika (Jenni ja Essi), Soundcloud: linkki tässä

Mellan raderna (Peppe Öhman ja Karin Jihde), Soundcloud: linkki tässä

Kirjoittamisesta (Nuori Voima/Erkka Mykkänen), Soundcould: linkki tässä

Yle:n Pietari K:n podcastit, linkki tässä


Itse koen Soundcloudin aika sekavaksi palveluksi, joka tosin saattaa johtua siitä, että en ole sitä tottunut käyttämään. Jos soundcloud ei miellytä kannattaa myös tsekata, jos podcast löytyisi Applen podcast-sovelluksesta tai Overcastista.

Jaahas. Mitäköhän kirja-podcastia sitä alkaisi seuraavaksi kuunnella?

EDIT 23.2.2018
Kuuntelin yhden jakson Lukuvika-podcastista ja tykästyin kovasti. Lukuvika on vähän niin kuin Sivumennen-podcastin pikkusisko siinä mielessä että se on jutustelunomainen ja feministinen. Sisältää myös  naurua. :D
Tykkäsin erityisesti siitä, että Lukuviassa on vahvasti vaikutelma, että se syntyy juuri sillä hetkellä kuin se  äänitetään ilman etukäteen tehtyä käsikirjoitusta.

tiistai 20. helmikuuta 2018

Samanta Schweblin: Houreuni

Houreunen mainostetaan olevan ekokauhua. Mikäs siinä, kyllähän se sitä on päättelen kirjan luettuani. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Schweblinin romaanin lukeminen pelkästään ekokauhuna helposti typistää tästä romaanista löytyviä kerroksia, sillä Houreuni tarjoaa useita polkuja, joita lähteä kulkemaan.

Argentiinassa syntynyt, nykyisin Berliinissä asuva Samanta Schweblin (s. 1978) ponkaisi kirjalliseen maailmanmaineeseen Houreunella, joka oli Booker-palkinto -ehdokkaana vuonna 2017. Tarina on alusta alkaen tiheä ja tihentyy yhä loppua kohti. Eniten tästä teoksesta saa irti, jos ei tiedä siitä etukäteen yhtään mitään ja jättää myös teoksen takakannen lukematta. Tämän vuoksi en tässä toista niitä asioita, joita Houreunesta yleensä kerrotaan, vaan tarjoilen enempi tyhjää taulua, johon piirtelen vain muutamia tähän teokseen viittaavia viivoja, jotka ovat vaihtoehtoisia mahdollisuuksia tulkintaan.

Houreunessa parasta on se, että oma kyvyttömyyteni täysin hahmottaa, mitä tässä romaanissa tapahtuu kohtaa kiinnostavalla tavalla teoksen päähenkilön vastaavan kyvyttömyyden. Ehkä me olemme sekaisin tai siinä tilassa, kun aamulla herää, mutta on vielä enempi unen maailmassa, eikä heti muista mikä päivä on tai mitä päivän agenda pitää sisällään. Ehkä me näemme samaa painajaisunta, jonka suhteen meille myöhemmin paljastuu, että se on ottanut arkielämämme paikan. Ehkä me muistelemme Calderonia, vaikka tiedämmekin, että tästä piinasta emme hänen avullaan pääse.

Ei olisi väärin todeta, että Houreuni on maagis-realistinen kertomus. Tämä ilmaisu ei kuitenkaan tunnu riittävältä, vaikka se teoksen esitystavan suhteen pitääkin paikkaansa. Teoksen esittämät pohjimmaiset kysymykset ovat kuitenkin hyvin todellisia. Ongelmia, joiden kanssa maailma joutuu taistelemaan päivä päivältä kasvavassa määrin.

Houreuni synnyttää kysymyksiä.

Mitä jos käy niin, että oma lapsi on jonain päivänä ihan vieras, vaikka hän näyttää ulkoisesti edelleen ihan samalta kuin ennenkin? Mitä jos hänen silmistään katsoo jonkun ihan toisen lapsen - tai ihmisen ylipäätään, toivottavasti ihmisen - sielu? Mitä jos en pysty suojelemaan lastani pahalta, vaan asiat tapahtuvat siitä huolimatta mitä teen tai jätän tekemättä? Mitä jos minä olen pelkkä arpakuutio, johon iso käsi tarttuu ja heittää, kun sille tuulelle sattuu.

Houreuni antaa kitsaasti vastauksia ja niin on hyvä. Se ikään kuin pakottaa lukijan käymään mielessään eri vaihtoehtoja ja sitä myöten kokemaan, miten olo lukiessa käy yhä tukalammaksi.

Monet asiat ovat meille itsestään selviä, eikä niihin tarvitse kiinnittää erityistä huomiota. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa veden juominen. Otat lasin, avaat hanan, täytät lasin vedellä ja juot. Aika simppeliä. Mutta mitä jos vesi ei olekaan puhdasta? Mitä jos siinä on myrkkyä, jolla on omituisia vaikutuksia? Myrkkyä, jota laboratoriot ovat kykenemättömiä tunnistamaan. Ei sellaista tapahdu, minulle sanotaan. Mutta mitä jos tapahtuu? Tai mitä jos myrkky on vertauskuva? Miten siinä tapauksessa pistetään aisoihin pelko, joka ei jätä rauhaan? Mihin sellaista pelkoa paetaan? Mihin me mahdumme, jos meidän kaikkien pitää paeta?

Houreunessa Schweblin on luonut verkon, jonka yhdestä reiästä sujahtaa eteen-, toisesta taaksepäin. Joskus ne ovat yksi ja sama paikka, sillä tulevaisuus ja menneisyys voivat mennä päällekkäin ja olla läsnä samassa hetkessä. Ne voivat asuttaa sinut niin, että et enää tiedä, onko se, jonka muistelet tapahtuneen sittenkin toiveunta, jonka toivot toteutuvan. Painajaiset sen sijaan ovat aina todellisia.


Samanta Schweblin: Houreuni (2018)
121 sivua
Espanjankielinen alkuteos: Distancia de rescate (2014)
Suomentanut Einari Aaltonen
Kustantaja: LIKE

PS. Samanta Schweblin on tulossa vieraaksi Helsinki Lit -tapahtumaan toukokuussa


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kirjan kohtaan 19 kirja käsittelee vanhemmuutta, koska vanhemmuus on Houreunessa - ei pääroolissa - mutta tärkeässä roolissa kuitenkin





sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Avioliiton rauniosavua - Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota


Hyvät naiset ja herrat ja variaatiot edellisistä,

Ebba Witt-Brattströmin Vuosisadan rakkaussodan pitäisi olla tämän kevään kirjallinen puheenaihe.

Marssii näyttämölle rakkaus, joka kestää ja kärsii kaiken, kunnes ei enää kestä ja kärsi. Silloin on edessä strindbergiläinen kuolemantanssi, jonka askeleet muodostuvat sanoista, joiden tarkoitus on loukata rakkaussuhteen toista osapuolta mahdollisimman paljon. Iskeä hänet kanveesiin ja nostaa jalka hänen rintansa päälle voiton merkiksi.

Ebba Witt-Brattström on tunnettu ruotsalainen feministi, kulttuuripersoona ja kirjallisuudentutkija, joka nykyisin toimii pohjoismaisen kirjallisuuden professorina Helsingin yliopistossa. Vuosisadan rakkaussota, joka nimensä ja sisältönsä kautta viittaa suoraan Märta Tikkasen teokseen Vuosisadan rakkaustarina (klik) on fiktiivinen dialogin muotoon kirjoitettu runoelma pitkän avioliiton ajautumisesta lopulliseen kriisiin. Fiktiivisyys tosin on kevyt verho, joka ei peitä sitä, että kyse on Witt-Brattströmin ja kirjailija Horace Engdahlin avioliitosta ja -erosta. Engdahl on kertonut oman versionsa tapahtumista kirjassaan Den sista grisen.

Ostin Witt-Brattströmin kirjan heti sen ilmestyttyä, koska Witt-Brattström teki minuun opiskeluaikanani suuren vaikutuksen. Muistan vieläkin, miten hän valkoiseen pukeutuneena astuu sisään Helsingin yliopiston Porthanian kuudennen kerroksen luentosaliin ja miten ajattelen: wau mikä nainen! Witt-Brattström kertoi tuolloin Edith Södergran -tutkimuksestaan ja minä muutuin sieneksi, joka imi hänen viisauttaan. Halusin isona tulla Ebbaksi.

Edellisen huomioon ottaen on aika kummallista, että en kuitenkaan lukenut Witt-Brattströmin kirjaa aikaisemmin. Blogihistoriani todistusaineisto kertoo, että kirjan lukeminen kuului kyllä jo vuoden 2016 kesälukusuunnitelmiini (klik), mutta taas kerran kävi niin kuten niin usein käy.

*

Witt-Brattströmin kirjassa eron narratiivia ei täytä "eroamme ystävinä" -söpöily, vaan siinä pusketaan sarvet terotettuina taisteluun toista osapuolta vastaan. Jos kuka on koskaan kokenut riitaisan eron mitä suurimmalla todennäköisyydellä löytää tästä kirjasta repliikkejä, joita itsekin on tullut käyttäneeksi. Itse panin Vuosisadan rakkaussodasta merkille mm. seuraavan lauseen, joka on omastakin suustani päässyt: "Vaikka olisit viimeinen ihminen maailmassa en ikinä koskisi sinuun."

Vuosisadan rakkaussota tekee yksityisestä yleistä. Se näyttää eroa tekevät puolisot säälimättömän kaunistelemattomassa valossa. Se kuvaa tilannetta, jossa rakastetusta vapautuminen ja irtipäästäminen vaikuttaa mahdolliselta vain kuoleman kautta, sillä huolimatta siitä, mihin tilanteeseen nainen ja mies ovat ajautuneet ja miten paljon vihaa ja halveksuntaa heidän välillään onkin, on pohjalla/ihohuokosissa/sydämen seinissä yhä edelleen sidos nimeltä rakkaus, joka ei tunnu väkivallattomin keinoin suostuvan katkeamaan.

Hyvä tahto ei riitä. Mikään ei riitä. Mikää ei ole tarpeeksi tai on jollakin tavoin yli, ali tai muutoin ylitsepääsemättömän kohtuutonta.

Vuosisadan rakkaussodasta syntyy vaikutelma, että se olisi litteroitu suoraan eroa tekevän miehen ja naisen puheista. Kirjan lukeminen on vähän (välillä paljonkin) ällöttävää, koska sen intiimiys tulee niin lähelle, että olo tuntuu epämukavan tirkistelevältä. Sitä saattaisi kuvitella, että sivistyneet ihmiset pystyisivät parempaan, mutta päinvastoin he tuntuvat olevan ihan erityisen lahjakkaita toistensa solvaamisessa. Kirjassa on monia viittauksia kirjallisuuteen ja nämä viittaukset pudottelevat tarinaan omia jääpuikkojaan,  joiden kumpikin tarinan osapuolista toivoisi osuvan toisen arimpaan paikkaan.

Nainen sanoi: 
Voisitko edes
lakata kulkemasta kotona alasti
paksuine mahoinesi.

Mies työstää tilannetta korottamalla itsensä luomakunnan ylivertaiseksi ja itseoikeutetuksi hallitsijaksi. Hän pukeutuu oman egonsa lämmittävään huopaan ja ampuu sen reunan alta myrkkynuolia kohti naista. Hän haluaa kieltää naisen olevan nainen ollenkaan, sillä todellinen nainen on vain se, joka aina ja kaikessa ajattelee miehensä parasta, toimii tämän asettamilla ehdoilla ja sopeutuu loputtomiin. Yleisemmällä tasolla mies julistaa olevansa kulttuuria, kun taas todellisen naisen hän liittää osaksi luontoa.

Mies sanoi:
Nainen on miehen alamainen.
Niin on aina ollut.
Ja niin tulee aina olemaan.

Vuosisadan rakkaussodan nainen ei kuitenkaan suostu leikkimään luontoa miehen kulttuurille. Hän on ottanut haltuunsa julkista tilaa. Hän on saanut mainetta ja tunnustusta. Hän on miehelle uhka. Mies taas kokee, että rakkaus ei ole mahdollista ilman että hän joutuisi kutistamaan itsensä. Astumaan miehisistä korkeuksistaan naisen alhaisemmalle tasolle. Hän ei halua naista, joka pärjää ilman häntä.

Ongelmat ja pettymykset kiertyvät toisen osapuolen syyksi. Miehen kokema aggressio purkautuu väkivallaksi ja brutaaliksi kaltoinkohteluksi. Nainen ei enää syty miehestä. Kun nainen ei halua seksiä miehen kanssa, miehen loukattu ylpeys kääntyy vihaksi naista kohtaan.

Mies sanoi:
Paskapuhetta.
Jos sanotaan
että olet saanut pari tusinaa läimäystä korvalle
ja muutaman potkun
niin sekin on jo liioittelua.

En minä ole pahoinpidellyt sinua.

Nainen sanoi:
Kävit minuun käsiksi
iskit kylpyhuoneen lattialle
työnsit kaksi sormea sisälleni koska
mnä muka olin provosoinut sinua.

Surkea runkkari.

Witt-Brattström kuvaa myös suvannon hetkiä. Hullun toivon hetkiä. Ehkä sittenkin. Juuri nyt se tuntuu mahdolliselta. Niin haurasta. Jäätä, joka ei kanna. Uusi pudotus. Uusi pettymys. Rauniosavua.

Naisen ja miehen dialogi on hyytävää, koska se väistämättä nostaa esiin kysymyksen siitä, onko mitään rakkautta koskaan voinut ollakaan. Onko rakkaus ollut pelkkää kuvitelmaa? Ja vielä, onko rakkaus mahdollista vain niin kauan, kun toista ei perinpohjin tunne, jolloin voi pitää yllä hänestä luomaansa puutteellista ja usein valheellista kuvaa?

Vuosisadan rakkaussota on yltiörehellisen makuinen kuvaus pitkän avioliiton ajautumisesta umpikujaan. Siinä kumpikin osapuoli pääsee ääneen, eikä heillä ole toisistaan juurikaan hyvää sanottavaa. He taistelevat kuin leijonat, eikä voittajia ole.


Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota (2017)
173 sivua
Suomentanut Jaana Nikula
Kustantaja: INTO

Århundradets kärlekskrig (2016)
Kustantaja: Norstedts


Helmet-lukuhaaste kohta 13 Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa


lauantai 17. helmikuuta 2018

Ylivoimainen ystäväni - Emma Holm: Skäl

Ruotsalaisen Emma Holmin (s. 1988) esikoisromaani Skäl ei ole suurta maailmankirjallisuutta, mutta se on niin hyvin kirjoitettu, että Holmin sanat tuntuvat sormenpäissä asti.

Olipa siis kerran Iris ja Vera, jotka olivat erottamattomia ystävyksiä. Jotakin kuitenkin tapahtui ja he eivät tavanneet toisiaan seitsemään vuoteen, kunnes törmäsivät toisiinsa juhlissa sattumalta. Näin sai alkunsa suunnitelma kostaa teko, joka heidät vuosia sitten erotti.

Skäl ei ole varsinaisesti YA-kirjallisuutta, vaikka se kahdesta juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneesta nuoresta naisesta kertookin. Polttopisteessä on ystävyys, jonka pieniä mutkia ja vivahteita Holm kuvaa erinomaisen tarkasti ja osuvasti. Iris on ystävyyssuhteen dominoiva osapuoli. Peili, josta heijastuvaan kuvaan Vera itseään vertaa ja joka kerta toisensa jälkeen vastaa, että Iris on ylivoimainen.

Holm onnistuu tavoittamaan hyvin tunnistettavasti ystävää kohtaan tunnetun mustasukkaisuuden hetteikön. Teini-iässä Iriksen fyysinen kehitys on nopeaa ja hänen ruumiinsa julistaa naiseutta, josta Vera voi vaan haaveilla. Iriksen ruumis manifestoi aikuisuutta, jota vasten Veralla ei ole asettaa muuta kuin "täytetyt rintsikat, joilla ei ole muuta tehtävää kuin juuri täyttäminen". Iris tulee nähdyksi miesten taholta, kun taas Vera jää näkymättömäksi ja hänestä alkaa tuntua kuin hän ei olisi tyttö ollenkaan. Katseen tarvetta täyttääkseen Vera alkaa soitella seksilinjoille.

Teini-iässä Iris vetäytyi vähitellen omaan maailmaansa, johon Veralla ei ollut pääsyä. Teoksen nykytasolla Vera joutuu huomaamaan, että vuosia tauolla ollut ystävyys ajautuu lyhyen yhteisyyden ajan jälkeen samoille urille kuin aiemminkin. Iris muuttuu vieraaksi ja saavuttamattomaksi. Automatkalla Vera katselee ystäväänsä:

Hon ser ensam ut, och det skaver bakom bilbältet, jag försöker inbilla mig att vi gör det här tillsammans men förstår att jag aldrig kommer kunna möta henne på platsen där hon befinner sig. Den chansen är förlorad sedan många år tillbaka.

Kun Iris ja Vera varastavat auton ja lähtevät kostoretkelle on ilmassa tuntua Thelman ja Louisen matkasta. Holm liikuttaa tarinaansa taitavasti nykyhetkestä käsin Iriksen ja Veran menneisyydessä ja pitää yllä salaisuuden verhoa mitä tulee kostoretken varsinaiseen kohteeseen. On aavistuksia ja tunnelmia, mutta tarkka kuva matkan todellisesta tarkoituksesta jää hämärän kutkuttelevaan varjoon.

Suomalaiselle lukijalle Holmin teoksesta tekee erityisen kiinnostavan se, että Tove Janssonin Nukkekaappi (Dockskåpet) kulkee teoksessa mukana. Vera lukee Nukkekaappia, mutta se kasvaa laajemmaksi metaforaksi Iriksen ja Veran rakentaessa omaa nukkekaappiaan. Kun nukkekaappi lakkaa kiinnostamasta Iristä on jotain nuorten välillä peruuttamattomasti muuttunut.

Emma Holm osaa vangita nyanssit niin, että tunnelma Iriksen ja Veran välillä on lähes käsin kosketeltavaa. Erityisen hienosti teoksessa on kuvattu Veran tutustuminen Lo-nimiseen nuoreen naiseen matkan varrella. Äkkiä rakkaus ja uudenlainen kaikennielevä himo ovat läsnä, kun Vera ja Lo kohtaavat toisensa ja viettävät aikaista aamua laiturilla järven rannalla. Vaikka Veran yhdessä Iriksen kanssa rakentaman nukkekaapin ovet on pysyvästi suljettu saattaa toinen ovi olla avautumassa ja sen myötä kenties myös uudenlainen elämä.

Jään kiinnostuksella odottamaan, miten Holmin kirjailijanura kehittyy, sillä tämän hänen esikoisteoksensa perusteella on lupa odottaa paljon.



Emma Holm: Skäl (2017)
153 sivua
Kustantaja: Modernista
Kannen maalaus Joseph Martinez, Smoking Section 1

torstai 15. helmikuuta 2018

Teatteri AVOIMET OVET: Sudenmorsian

Maija Andersson
Kuva: Mitro Härkönen

"Koska Daimonin henkäys ihmiseen tarttuu, eivät hänen kantapäänsä enää maankamaraan kajoa ..."

Teatteri Avoimissa ovissa pari päivää sitten ensi-iltansa saanut Sudenmorsian on ensimmäinen Aino Kallaksen romaaniin perustuva näyttämödramatisointi, jonka olen nähnyt. Etukäteen mielessäni oli musta ja synkkä metsä sekä sen läpi kiitävä susien lauma, joukko raivoavia kyläläisiä ja palava sauna. Koska olen lukenut Sudenmorsiamen parikymmentä vuotta sitten muistikuvani Kallaksen romaanista olivat varsin  ylimalkaisia ja päällimmäisenä mielessäni oli painostava tunnelma, joka repii teoksen päähenkilöä Aaloa kahtaalle.

Heini Tolan ohjaus on hallittu paketti hiidenmaalaisen avioparin, Aalon ja Priidrikin, onnenhetkistä sekä heidän ajatumiseensa yhä kauemmas toisistaan. Teatteriesityksessä Aalo edustaa korostetusti Aino Kallasta. Esitys alkaa kirjailijan toteamuksella, että hän on juuri aloittanut kirjoittaa Sudenmorsianta. Näin painopiste siirtyy laajemmasta kontekstistä henkilökohtaisemmalle tasolle, jossa Aalo joutuu kamppailemaan perhe-elämän ja taiteilijankutsumuksensa välillä. Kun daimonin kutsu käy ei Aalo pysty enää pistämään vastaan.


Avointen Ovien Sudenmorsiamessa Suvi Isotalon musiikki on hallitsevassa roolissa. Aluksi tuntui, että musiikki saa esityksessä jopa liiaksi tilaa ja että se on ristiriidassa itse tarinan kanssa. Kuitenkin, mitä pitemmälle näytelmä eteni, sitä vahvemmin musiikki ujuttautui sen elimelliseksi osaksi. Esityksen käännekohdaksi muodostuikin kohtaus, jossa Aalo vahvasti musiikin ja iskusanojen - elämä, vapaus, rakkaus, luovuus- tukemana lähtee metsään juoksemaan susien kanssa. Jotakin tämän esityksen musiikin voimasta kertonee myös se, että olen nyt kahtena aamuna peräkkäin heti heräämisen hetkellä kuullut sen soivan päässäni.

Lavastuksen osalta esitys on hyvin pelkistetty. Oikeastaan juuri muuta rekvisiittaa ei ole kuin kaksi tuolia, joiden päätehtävä on toimia sänkyinä. Esityksen luonteeseen tämä sopii hyvin. Asioita toteutetaan varsin pienillä ja yksinkertaisilla vihjeillä mitä tulee niin Aalon ja Priidikin lapseen kuin avioparin keskinäisten välien kiristymiseen. Arkielämä ja susien hallitsema öinen vapauden ja taiteen elämä on erotettu verholla, jota käytetään esityksessä nerokkaasti. Verho on raja sen välillä, mikä on Aalolle sallittua ja mikä taas ei. Se ei kuitenkaan ole pelkkä muuri, vaan myös portti, josta Aalo voi käydä vapauteen, jossa hän voi päästää luovan puolensa valloilleen.


Sauli Suonpää, Maija Andersson
Kuva: Mitro Härkönen

Priidikiä esittävä Sauli Suonpää on vahva sekä rakkaudessaan että tuskassaan. Hän on mikroilmeitä myöten täynnä suurta tunnetta liikuttiin sitten tunnerekisterin ylä- tai alapäissä. Maija Anderssonin Aalosta sen sijaan jäin kaipaamaan enemmän sen tyyppistä energiaa ja paloa, jota löytyy kohtauksessa, jossa Aalo astuu metsään susien maailmaan. Anderssonin tanssissa daimonin kutsuun vastaaminen näkyy ja tuntuu. Päiväkirjoissaan Aino Kallas kirjoittaa, että hän koki olevansa nainen kuin jäätynyttä samppanjaa. Ehkä Anderssonin roolityötä pitäisikin tarkastella juuri tätä kautta.

Käsiohjelmassa Heini Tola kertoo, että kun hän vuosien tauon jälkeen luki Sudenmorsiamen hän ihastui sen kieleen. Minun on helppo samaistua Tolan kokemukseen, sillä kun viime kesän klassikkohaasteeseen luin Kallaksen novelleja juuri kieli vanhanaikaisuudestaan huolimatta ja samanaikaisesti sen takia vei vahvasti mukanaan. Tola puhuu Kallaksen kielen "lumovoimasta" ja oma kokemukseni oli hyvin saman suuntainen. Vaikka Sudenmorsian on ajaton ja moderni esitys on hienoa, että kieli saa soida siinä muodossa kuin Kallas on tekstinsä kirjoittanut.

Aalon tarina on ikiaikainen ja vaikka se Avointen Ovien Sudenmorsiamessa jäi hieman liiaksi Priidikin tarinan alle, nostaa se esiin yhä edelleen valitettavan ajankohtaisen kysymyksen siitä, kuka nainen saa olla. Mitä nainen saa tehdä ja mitä haluta? Sudenmorsiamesta kirjoittautuu näin linkki paraikaa Teatteri Jurkassa esitettävään Kikka Fan Clubiin. Oltiinpa sitten 1600-luvulla Hiidenmaalla tai 1900-luvun lopun Helsingissä samat väkijoukot ovat valmiita tuomitsemaan naisen, joka ei pysy niiden määrittämässä lestissä.




Teatteri Avoimet Ovet: Sudenmorsian

Teksti: Aino Kallas - Sudenmorsian (1928)
Dramatisointi ja ohjaus: Heini Tola
Tila, valo, video ja puvut: Raisa Kilpeläinen
Musiikki ja äänisuunnittelu: Suvi Isotalo
Koreografinen konsultaatio: Jenni Nikolajeff
Äänitekniikka: Markus Heino
Esityskuvat: Mitro Härkönen


Esitykset 13.2 - 26.4.2018


Kiitos teatterilipuista!



 

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

"Rakhaus on taistelua" - Rosa Liksom: Everstinna

Onko Rosa Liksomin romaanin Everstinna samanniminen päähenkilö ihan järjissään?

Miten muuten voisi olla selitettävissä hänen suunnaton fasismin ihailunsa ja hänen pitkään täydellinen sokeutensa sen suhteen, mikä hänen rakastettunsa, myöhemmin aviomiehensä, Eversti oikein on miehiään.

Kirjabloggarit valitsivat Rosa Liksomin Everstinnan vuoden 2017 parhaaksi kotimaiseksi teokseksi, mutta minä ennätin sen pariin vasta nyt. Koska Everstinnasta on puhuttu paljon ei sen aihepiiri tullut minulle yllätyksenä. Tosin olin jotenkin onnistunut muodostamaan itselleni sellaisen osin virheellisen käsityksen, että tämän kirjan pääteema on väkivalta avioliitossa. Tämän vuoksi minulle tulikin yllätyksenä, miten paljon tässä teoksessa on kysymys myös politiikasta ja ennen muuta Suomen ja Saksan välisistä suhteista 1930- ja 40-luvuilla. Lisäksi tiesin lukemaan ryhtyessäni, että Everstinnan hahmon taustalla on kirjailija Annikki Kariniemi.

Olen huono lukemaan kirjoja, jotka on kirjoitettu murteella ja tämän vuoksi Everstinnankin lukeminen sujui hitaasti ja tuntui kuin kirja olisi ollut vähintään 600 sivua pitkä, vaikka todellisuudessa sivumäärä on 195. Lukiessani mietin useasti, miten erilainen kirja Everstinna ilman murretta olisi ja vaikka itse koin murrekielen työlääksi on asialla myös se puoli, että murteesta tulee teoksessa ikään kuin yksi romaanihenkilö. Se herättää eloon pohjoisen Suomen ja kantaa mukanaan myös Everstinnan rikasta suhdetta luontoon. Lisäksi murre lisää vaikutelmaa Evestinnan aitoudesta ja vilpittömästä oman elämänsä monologimuotoisesta muistelusta. Murteen merkitystä Everstinnalle voisikin verratan murteen keskeiseen asemaan Elena Ferranten Napoli-sarjassa.  Everstinnan kohdalla on kuitenkin hyvä pitää mielessä myös hänen sanansa: "Tämmösenä mie sen muistan." Kenties Everstinna muistaa tahallaan tai tahattomasti osin oikein, osin väärin. Joka tapauksessa en usko, että kaikkea tässä kirjassa kerrottua olisi ollut mahdollista kertoa yhtä vivahteikkaasti ilman murretta.

Everstinnan kohtalo on kova. Hän rakastuu itseään huomattavasti vanhempaan everstiin, eikä suostu uskomaan varoituksia miehen vaikeasta luonteesta. Nykykielellä Everstiä voitaneen kutsua narsistiksi, jonka oma minä tulee aina ensin ja joka hakee itselleen tyydytystä keinoja kaihtamatta. Erityisen vaikeaksi Everstinnan tilanne käy sen jälkeen, kun hän menee Everstin kanssa naimisiin. Kodin seinät pääsevät todistamaan Everstin todellista luonnetta ja Everstinnan ei auta kuin sopeutua, kunnes häntä kohdellaan niin julmasti ja niin väärin, että hänen on pakko tarttua asioita sarvista.

Everstinna oppii jo nuorena tyttönä partiossa, että "kunnon ihminen on luotettava, avulias, hyätapanen, tottelevainen, velvolisuuentuntonen, työtätekevä, rohkea ja isänmaallinen." Hän on suojelukuntaperheen lapsi, joka imee perheensä arvot moraaliseksi ohjenuorakseen. Sukupuoliroolit kirjoittautuvat häneen pysyvällä musteella ja niiden noudattaminen tekee hänen myöhemmästä elämästään helvettiä - niin henkisesti kuin ruumiillisestikin.

Mie opin, että naisen pittää olla ahkera aina ittensä uhraamiseen asti sekä tottelevainen ja valmistautua huolella tulehvaan osaansa sotihlaitten äitinä. Että miehiseen olemukseen kuuluu sopiva määrä tyranniutta ja että miehen pittää olla moraalisesti ylivoimanen naisseen nähen. Että rakhaus on taistelua, joka alkaa miehen puolelta vihala ja päättyy miehen moraalisseen voithoon ja naisen täytyy oppia hyväksyhmään se ja silti rakastaa miestä viattomasti ja puhtaasti.

Liksomin henkilökuvaus on rikasta ja täyteläistä. Everstinna näyttäytyy vahvatahtoisena, mutta natsisaapasta mieluusti nuolevana. Hän virtaa estottoman seksuaalisuuden mahlaa ja sisäistää fasismin aatteet niitä kyseenalaistamatta. Eversti taas on itseään täynnä oleva sotaintoilija, jolle naiset ovat lähinnä järjestysnumeroita excel-taulukossa. Mitä suurempi numero, sitä onnellisempi Eversti.

Everstinnasta tekee kiinnostavan henkilöhahmon juuri se, että häntä tekisi mieli ravistella ja huutaa hänelle päin naamaa, että etkö sinä pölli nyt  tajua, missä mennään. Samalla esiin nousee yleisluontoisempi kysymys siitä, miten ihmisen on mahdollista tulkita kokemansa ja näkemänsä oman ideologiansa kautta asioita lainkaan pureskelematta. Everstinna on kuin höyryjuna, joka jatkaa matkaansa tutuksi käyneillä raiteilla ilman että hän päästäisi edes mieleensä ajatusta, että muitakin elämisentapoja on olemassa.

Evestinnan voi nähdä myös kannanottona kasvatuksen merkityksestä ihmiselle. Isän kuoleman jälkeen äiti kasvattaa Everstinnan pelolla, jota maustavat piiskaaminen ja uskonnollisuus. Everstistä todetaan, että "sota teki hänesetä saatanan", mutta lyhyt vilkaisu everstin lapsuuteen osoittaa, että saatanallisuuden siemenet pantiin itämään jo silloin. Lapsi on puolutuskyvytön. Otollista maastoa vanhempien ja isompien sisarusten toimenpiteille ja manipulaatiolle. Everstinna asettaa halulla ja himolla koko elämänsä Everstin palvelukseen ja toteuttaa näin juuri niitä elämänohjeita, jotka häneen lapsena iskostettiin.

Mie muokhasin ittestäni justhiinsa semmosen ko se [Eversti] halusi minun olevan.

Kielenkäyttö on romaanissa Liksomille tunnusomaisen roisia.

[E]versti sano mulle, että hän meni naimissiin Katrin kanssa ko tartti seuranei'in ja ilmasen vitun, joka maistu niin happamalta ja kitkerältä, että siihen ei siemen jää itähmään.

Sukupuoliroolit ovat kiveenhakattuja: naisen tehtävä on antautua ja miehen ottaa. Liksomin romaanissa kyyse on vallankäytöstä niin yksilötasolla kuin kansakunnankin mittakaavassa. Suomi on pelinappula Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan puristuksessa ja Everstinnan näkökulmasta kaikki saksalainen on hyvää ja mallikasta. Vaikka Everstinna joutuu pettymään odotuksissaan Saksaa kohtaan jäävät hänelle lohduksi Hitlerin opit.

Everstinnaa voi lukea myös selviytymis- ja kehitystarinana, jossa nimihenkilö katkerien henkilökohtaisten kokemusten pakottamana onnistuu nousemaan oman elämänsä vallankäyttäjäksi. Rakkautta on tarjolla elämässä myöhemminkin, eikä Everstinna epäröi sen kahvoihin tarttua. Yhden elämän aikana Everstinna elää monta elämää.



Rosa Liksom: Everstinna (2017)
195 sivua
Kustantaja: Like


Helmet lukuhaaste, kohta 33 Selviytymistarina

maanantai 12. helmikuuta 2018

Musta tuntuu - Helena Sinervo: Merveli

Eräässä Helena Sinervon runokokoelmassa on rivit: "tämä on minun tämäni, ottakaa ja tämätkää." Luin ne vuosia sitten, mutta ne kulkevat jatkuvasti matkassani. Noista muutamasta sanasta nousee niin paljon ja niin moneen suuntaan, että sen vuoksi odotin Merveliltä vastaavantyyppisen tunnereaktion muodostumista.

Niin ei käynyt.
Kävi toisin.
Ja sen jälkeen taas toisin.
Ja lopulta niin, että musta tuntuu.

Ensin kirjoitin Mervelistä  suht kriittisen tekstin. Väitin esimerkiksi, että Mervelin metaforat eivät hengitä. Kaikenlaista sitä tulee väittäneeksi ja joskus on niin onnekas, että huomaa asian ennen kuin on liian myöhäistä. Silloin voi jumittaa sormen deletelle ja iloita siitä, että ei tiedä ja nauttia omista musta tuntuu - fiiliksistä.

Musta tuntuu on ihana ilmaisu, sillä se vapauttaa minut kaikesta.Se saa nyt kuitenkin hetkeksi väistyä syrjään, sillä nyt on pinkin vuoro. Miltä pinkki tuntuu?

*

Koska ensimmäinen Mervelistä kirjoittamani teksti tuntui tekevän tälle kokoelmalle vääryyttä kirjoitin toisen tekstin, jossa sanoin mm.:

Äiti hei, kato se on Merveli, sanoo Santeri, joka ei vielä ole koulussa
Äiti hymyilee Santerille
Santerin toinen äiti halkaisee granaattiomenan
Santeri laittaa Mervelin nukkumaan Muumimamman viereen. 

Ei tuntunut oikealta edellinenkään, joten päätin kokeilla vielä kolmannen toden sanovan kerran. Laita totuuden ympärille pinkit lainausmerkit. Huom! pinkit.

*

Kirjoiteltuani nyt vuoden verran runoista huomaan, että alan liukua yhä pidemmälle kirjoitustapaan, jossa lukemani runokokoelma on pohjateksti/innostaja/keskustelukumppani/rakastaja/ja jotain sellaista, mutta ei missään nimessä arvio.

Tämäkin kirjoitus on impressio, eräänlainen tekstuaalinen auringonnousu ja Claude Monet'n varjo.

*

Merveli esittelee minulle T.S Eliotin, Mirkka Rekolan ja Wislawa Szymborskan. He kantavat mukanaan kuvastoa ja sanovat Helena Sinervolle: ota, käytä, muunna ja niin runoilija tekee.

Autio maa
Taivas päivystää
Ihmisiä sillalla


Autio maa muistuttaa, että inhokkikuukauteni huhtikuu tekee hidasta tuloaan.
Taivaan päivystysvuoro on päättynyt ja se nukkuu virkatun peiton alla. Yöllä peiton rei'istä näkyy Mervelin silmät.
Ihmiset hyppäävät sillalta jokeen ja heidät pelastavat ne, jotka eivät heitä tunne.
Sitäkin kutsutaan rakkaudeksi.

T.S:llä, Mirkalla, Wislawalla ja Helena Sinervolla on Snäpissä liekit.


Yksi ongelmistani tämän kokoelman suhteen on, että Mervelin runot valuvat kuin sade vasten kasvojani. Kun pisarat ovat kuivuneet, ei sadetta enää ajatuksissani ole. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö sade olisi (elin)tärkeää. Se ei myöskään tarkoita, että minä en enää muistaisi sadetta tai toivoisi, että jonain päivänä sataisi lisää. Se ehkä tarkoittaa sitä, että sateenvarjoni on väärän värinen tai kummallista mallia ja että minun olisi parempi käyttää sadetakkia.

Välillä musta tuntuu, että Mervelin runoissa on jotakin pakotettua kuin ne olisivat kangasta, joka on väkisin ja ammattitaidolla levitetty auki ja pinkeäksi. On kieltä, jossa liikun, mutta askelsarjani ovat vääriä tai olen vieraassa tanssistudiossa. Lämmittelen lisää. Lämmittelen niin, että lukujänteet venyvät ja pyytävät armoa.

Mutta on toisenkinlaisia hetkiä.  Niinä hetkinä musta tuntuu, että olen ihan väärässä. Että kyse on siitä, että yksinkertaisesti en vain tavoita sitä, mikä Mervelissä on hienointa.

Mervelissä Vermeerit ja Hopperit kohtaavat, saavat rinnalleen Vanhat mestarit. Rakkaustarina sijoittaa itsensä Maslow'n tarvehierarkiaan ja Baudelaire ojentaa Pahan kukan lainaan kuin mikäkin huolimaton kirjastovirkailija. Niin ja Schubert, hän jakaa auliisti kasvatusneuvoja.

Varjoja, varjostumia, jälkihehkua.
Rakkauslihasten deskonstruktio.
Antautuminen kuin se olisi vahinko.

Tykkään keskustella runojen kanssa, mutta Merveli on vaiteliaalla tuulella. Sen sydämessä virtaa oksitosiini. Se ei nyt ehdi. Viime keväänä sen keuhkoihin muutti hengästys. Musta tuntuu, että sen katse tarkoittaa, että minun on nyt parasta mennä.

Lähden kävelemään pitkin käytävää ja kuulen, miten Merveli lähtee perääni. Sen aamutossut läpsyvät. Varastosta on ollut oikea koko lopussa. Hei odota, se huutaa perääni äänellä, jolla puhuvat lapset, joiden ääni on täynnä uskoa ihmeisiin. Vielä.



Helena Sinervo: Merveli (2017)
71 sivua
Kustantaja: WSOY





lauantai 10. helmikuuta 2018

Hylkäämisen solmut - Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät ja Domenico Starnone: Ties (Solmut)

Italialaiskirjailijat Elena Ferrante ja Domenico Starnone kirjoittavat teoksissaan yhdestä ja samasta tapahtumasta eli siitä, kun mies eräänä päivänä aivan yllättäen jättää vaimonsa. Ferranten Hylkäämisen päivät (I giorni dell'abbandono) on vuodelta 2002 ja Starnonen Ties (ilmestyy keväällä nimellä Solmut, italiankielinen alkuteos Lacci) vuodelta 2014.

Väkisinkin herää kysymys, miksi Starnone on 12 vuotta Ferranten jälkeen halunnut kuvata tätä kyseistä tapahtumaa ja sen seurauksia. Asian tekee vielä mielenkiiintoisemmaksi se, että liikkeellä on huhuja, joiden mukaan Starnone olisi Ferranten aviomies. Jos näin on, kertovatko nämä kaksi kirjailijaa tarinaa omasta elämästään?

Ferranten romaani alkaa sanoilla: "Eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut." (englanniksi: “One April afternoon, right after lunch, my husband announced that he wanted to leave me.”)

Starnone taas aloittaa teoksensa: "In case it's clipped your mind, Dear Sir, let me remind you: I am your wife."

Ferranten aloituslauseessa ei ole mitään vikaa, mutta Starnonen aloituslause on paitsi suorastaan nerokas yksi kaikkien aikojen parhaita lukemiani aloituslauseita. Heti sen luettuani alan aavistella, että Starnonen romaani tulee olemaan enemmän minun juttuni kuin Ferranten teos.

Ferranten romaanissa on kuvattu naisen näkökulma tapahtumiin. Starnone puolestaan tarkastelee asiaa useamman henkilön näkökulmasta. Henkilörakenne on Ferrantella ja Starnonella yhtenevä. Ferrantella avioparin nimet ovat Olga ja Mario, Marion uusi tyttöystävä on Carla. Starnonella taas nimet ovat Vanda ja Aldo, Aldon uusi tyttöystävä Lidia. Kummallakin pariskunnalla on kaksi lasta, tyttö ja poika.

Ferranten kuvaus Olgan ja Marion välisestä suhteesta muistuttaa Napoli-sarjan Elenan ja Ninon välistä suhdetta ja vaikutelmaksi tulee, että Hylkäämisen päivät on luonnostelua Napoli-sarjaa varten. Olgassa on jo nupulla se, joka Elenassa kukkii täydessä loistossaan.

Hylkäämisen päivät on hyvin fyysinen kuvaus Olgan tuskasta ja vielä ruumiillisemmalta se tuntuu luettuna Starnonen romaania vasten. Olga melkein menettää järkensä Marion jätettyä hänet ja Ferrante vyöryttää hänen tuntemuksiaan intensitettillä, joka ei tunne rajoja. Starnonen lähestymistapa on huomattavasti maltillisempi ja analyyttisempi. Koska olen pitänyt sekä Ferranten Napoli-sarjasta, että hänen romaanistaan Amalian rakkaus aivan älyttömästi tuntuu kuin pettäisin Ferranten, kun koen Starnonen romaanin olevan aika hemmetin paljon parempi.

Kun en vielä ollut lukenut Solmuja olin jo sitä mieltä, että Ferranten kuvaus on liiallista, aggressiossaan suorastaan epäuskottavaa. Luettuani Solmut tämä vaikutelma korostuu lisää. Starnonen rinnalla Ferranten vyörytys vaikuttaa yksiääniseltä jätetyn naisen ja mustasukkaisuuden äärimmäiseltä purkaukselta, kun taas Starnonen romaanissa asioilla on useampia puolia ja vähemmän totuuksia.

Jos oletetaan, että Ferrante ja Starnone ovat aviopari on  mahdotonta välttää leikkiä ajatuksella, että Hylkäämisen päivät ja Solmut pohjautuvat omaelämäkerralliseen aineistoon. Toki on mahdollista sekin, että kaksi (kenties) keskenään naimisissa olevaa kirjailijaa haluaa kirjoittaa omat versionsa fiktiivisestä tapahtumasta. Tämä ei kuitenkaan vaikuta kovin uskottavalta tai todennäköiseltä. Jos taas pohjalla on omakohtaisesti koettua näyttäytyy Ferranten romaani tunneoksennuksena, johon hän on ladannut kaiken sen, jota ei ole - syystä tai toisesta - voinut miehelleen kertoa tai jota tämä ei ole suostunut kuuntelemaan.

Autofiktion mahdollisuus nostaa esiin myös ajatuksen siitä, että Starnonen romaani on jonkinlainen kosto Ferranten kuvaukselle. Tämän jälkeen voidaankin kysyä: miksi Starnone on hautonut tarinaansa vuosia ennen kuin on muokannut sen romaaniksi? Pyrkiikö hän saamaan julkisuutta ja mainetta Ferranten siivellä?

Jos Hylkäämisen päiviä vertaa Ferranten Amalian rakkauteen (L'amore molesto 1992), joka on julkaistu 10 vuotta sitä ennen on helppo huomata, että tarinana Hylkäämisen päivät on Amalian rakkautta huomattavasti yksinkertaisempi. Tuntuu oudolta, että Ferrante, joka Amalian rakkaudessa on luonut paitsi loistavan, myös tulkinnallisesti loputtoman kiinnostavan tarinan kirjoittaa 10 vuotta myöhemmin sitä kirjallisesti huomattavasti vaatimattomamman teoksen. Olen aloittanut Ferranten kirjailijan työtä käsittelevän teoksen nimeltä Frantumaglia, mutta ainakaan toistaiseksi siinä ei ole vielä puhuttu Hylkäämisen päivistä, joten sitäkään kautta ei asiaan ole ainakaan toistaiseksi saatavissa lisävalaistusta.

*

Hylkäämisen päivissä aiemmin kaikin puolin pidättyväinen Olga muuttuu pakkomielteiden hallitsemaksi naiseksi. Kuvaavaa on, että tämä näkyy myös Olgan puheessa, joka täyttyy kirosanoista. Ferrantelle kielellä on erityinen merkitys, kuten käy ilmi Napoli-sarjassa, jossa Napolin murteella on keskeinen rooli - asia, jonka merkitystä ei-italialaisen on vaikea kaikessa sen laajudessaan hahmottaa. Farntumagliassa Ferrante toteaa, että ihminen voi lähteä Napolista, mutta Napoli ei lähde ihmisestä.

Elenan tavoin myös Olgalla on kirjailijataustaa, mutta perhe-elämän vaatimuksista aiheutunut kirjoittamattomuus on tehnyt hänestä "etikoituneen."  Olgan täydellliseksi rakennettu ulkokuori ja hillityt käytöstavat rakoilevat yhä enemmän ja niiden takaa alkaa tihkua arvaamatonta aggressiota, kuten käy ilmi tilanteessa, jossa häntä kritisoidaan koiran ulkoiluttamisesta ilman remmiä, jolloin Olga saa silmittömän ja tilanteen huomioon ottaen suhteettoman voimakkaan raivokohtauksen, joka saa hänet lyömään koiraansa. Eläimen osaksi tulee näin ottaa vastaan ne lyönnit, jotka on itse asiassa tarkoitettu Mariolle.

Olga vetää omaan sekavaan hulluuteensa mukaan myös lapsensa, joiden tarpeisiin hän Marion lähdettyä hädin tuskin pystyy vastaamaan. Lisäksi hän käyttää kostonsa välikappaleena naapuriaan, jos toki satuttaa näin lähinnä itseään ja vähiten Mariota, jolle kosto alunperin on tarkoitettu. Epäuskottavinta Hylkäämisen päivissä on siinä tapahtuva käänne, joka tapahtuu aivan liian yhtäkkiä, jotta sitä voisi pitää Olgan kannalta psykologisesti mahdollisena.

Hylkäämisen päivissä Ferrante keskittyy Olgan tuskaan, eikä päästä Mariota ääneen lainkaan. Starnone taas päästää Olgan eli Starnonen romaanissa Vandan ääneen heti teoksensa alussa, kun Aldo lukee tämän lähettämiä kirjeitä. Kirjeistä käy ilmi, että niiden avulla Vanda yrittää saada selkoa siihen, miksi Aldo äkillisesti päätti jättää hänet.

Starnonen romaani on rakenteellisesti mielenkiintoinen, sillä romaanin toisessa osassa tapahtuu aikasiirtymä, jossa kuvataan Vandaa ja Aldoa eläkeläisinä. Lomamatkalta palattuaan he löytävät kotinsa tuhon ja sekasorron vallassa ja siivotessaan vandaalien jättämiä jälkiä Aldo löytää Vandan kirjeet, joita hän romaanin ensimmäisessä osassa lukee.

Solmujen jännite on vahva ja romaanin toisessa osassa on melkeinpä trillerin tuntua ja sen päätös jättää lukijan avointen kysymysten äärelle. Solmujen kolmannessa osassa tapahtumat keikahtavat uudestaan, kun ääneen pääsevät Vandan ja Aldon jo aikuiset lapset, jotka muistavat äitinsä ja isänsä aviokriisin omilla tavoillaan.

Solmujen kolmas osa näyttää, että jokaisella perheenjäsenellä on omat salaisuutensa ja että he elävät yhteisessä tilassa kuin nuket, joiden kasvoille naamio on liimattu vahvalla liimalla. Solmut on Hylkäämisen päiviä huomattavasti monisyisempi ja arvoituksellisempi tarina, jossa on runsaasti tilaa hengittää. Yhdessä luettuina nämä kaksi teosta piirtävät viiltävän kuvan avioliitosta, jonka traagisuuttaa lisää edelleen se, että perheen merkitys on Italiassa paljon suurempi kuin vaikkapa Suomessa ja siksi myös häpeä jätetyksi tulemisesta tekee useammalla tavalla kipeää.

Hylkäämisen päiviä on moni hehkuttanut blogissa, joten jään jännityksellä odottamaan minkälaisen vastaanoton Starnonen Solmut saavat.



Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät (2017)
253 sivua
Italiankielinen alkuteos: I giorni dell'abbandono (2002)
Suomentanut: Taru Nyström
Kustantaja: WSOY

Julkaistu ensimmäisen kerran suomeksi 2004, Kustantaja: Avain


Domenico Starnone: Ties (2015)
150 sivua
Italiankielinen alkuteos: Lacci (2014)
Englanniksi kääntänyt: Jhumpa Lahiri
Kustantaja: Europa


PS. Domenico Starnone on myös tulossa Helsinki Lit -tapahtumaan toukokuussa

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Maija Salmi-Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset

Ilopangon vankilan naiset on kirja, joka muutti käsitystäni maailmasta. Vaikka tiesinkin etukäteen, että El Salvador, jossa Ilopangon vankila sijaitsee, on maailman korruptoituneimpia maita en ollut tietoinen siitä, miten huono naisten asema kyseisessä maassa on.

Maija Salmen ja Meeri Koutaniemen teos antaa puheenvuoron naisvangeille, joita kukaan ei halua heidän kotimaassaan kuulla. Se antaa kasvot ja hengityksen naisten järjestelmälliselle sorrolle ja alistamiselle. Se herätti minussa raivoa, vihaa ja voimattomuutta, sillä kirjassa kuvatatut naisvankien haastattelut ovat niin täynnä epäoikeudenmukaisuutta, että en tiedä, miten päin sitä oikein olisi tämän kaiken luettuaan.

El Salvadorissa sijaitseva Ilopangon naisvankila on yksi maailman pahamaineisimmista vankiloista. On suorastaan ihme, että Salmi ja Koutaniemi onnistuivat pääsemään tutustumaan tähän vankilaan, johon edes Punaisen ristin työntekijöillä ei ole pääsyä. Helposti se ei käynyt, sillä lupaprosessi oli hidas ja työläs ja vaati suurta sinnikkyyttä sekä 16 käyntiä El Salvadorin rikosseuraamusvirastossa. Lopulta lupa kuitenkin heltisi ja Salmi ja Koutaniemi pääsivät vierailemaan Ilopangon maanpäällisessä helvetissä.

El Salvadorin vankilat ovat täpö täynnä, joka on seurausta vuonna 1992 päättyneestä sisällissodasta sekä politiikasta, jossa jengiväkivaltaa on pyritty suitsemaan ankarilla vankeusrangaistuksilla. Huhtikuusta 2016 alkaen maassa on vallinnut poikkeustila, joka julistettiin kun jengit vuoden aikana murhasivat yli neljäkymmentä poliisia. Vankiloissa poikkeustila näkyy selleihin sulkemisena ilman mahdollisuutta ulospääsyyn, päiviä kestävinä vesikatkoksina, vierailujen kieltämisenä sekä ruokalähetysten perille pääsyn rajoittamisena. Kaikesta huolimatta jengejä johdetaan ja "toimeksiantoja" annetaan usein myös vankilasta käsin, joten poikkeustilan avulla jengiväkivaltaa ei ole pystytty hilllitsemään.

Salmen ja Koutaniemen kirjassa monet naiset puhuvat kokemuksistaan hyvin avoimesti. Kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä haastatellaan vankilasta vapautuneita naisia, toisessa vieraillaan Ilopangossa. Kirjan sävy on kauttaaltaan toteava ja asiallinen - asiat esitetään sellaisina kuin ne ovat ilman väritystä.

Olot Ilopangossa ovat kammottavat. Tilanpuutteen lisäksi ruoka on usein syömäkelvotonta ja useampikin haastatelluista naisista mainitsee, että ruoassa on usein matoja. Hygieniatarvikkeista on huutava pula, eikä ole tavatonta, että vessapaperia käytetään kahteen kertaan. Huonoimmassa tilanteessa ovat naiset, joilla ei ole sukulaisia, jotka kävisivät heitä katsomassa ja tuomassa välttämättömyystarvikkeita. Vaikka kirjassa ei aihetta oteta suoraan esiin mietin, miten hankalaa on, jos käytettävissä ei ole kuukautissuojia.

Monet vankilan naisista vakuuttavat syyttömyyttään, mutta ilman taitavaa asianajajaa heillä ei ole mitään mahdollisuuksia saada tuomiotaan uudelleen tarkastelluksi/kumotuksi korruption rehottamassa maassa. Naisten kertomuksissa toistuu tarina, jossa he ovat olleet rikospaikalla osana jengiä, mutta eivät ole itse osallistuneet väkivallan tekoihin tai muuhun rikolliseen toimintaan. Jengiläiset ovat taitavia vierittämään syyt naisten niskoille. Kiristämällä ja uhkailemalla he myös pakottavat naisia toimimaan huumekuriireina. Monet rikoksista ovat seurausta yhteiskunnan epäjärjestyksestä ja toimimattomuudesta. Tapa tai tule tapetuksi. Varasta tai kuole nälkään. Usein ns. hyviä valintoja ei ole olemassa.

Naisten koulutustaso on El Salvadorissa alhainen. Yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus koskettaa erityisesti kaikkein köyhimpiä naisia, sillä rikkaiden on läpeensä korruptoituneessa yhteiskunnassa helppo ostaa vapautensa ja muut etuoikeutensa rahalla.

Salmen ja Koutaniemen kirja tuo esiin, miten järkyttävän eri asemassa naiset ovat suhteessa miehiin patriarkaattisessa ja katolisessa El Salvadorissa. Kuvottavimmat oikeuskäytännöt (sanan oikeus ympärille pitäisi laittaa kilometrin verran lainausmerkkejä) liittyvät aborttiin, joka on El Salvadorissa kielletty kaikissa olosuhteissa ja josta voidaan tuomita jopa 20 vuoden vankeusrangaistukseen. Vielä räikeämmin järkyttäväksi tilanteen tekee se, että on julkinen salaisuus, että yksityisklinikoilla tehdään abortteja rikkaille naisia ilman mitään seuraamuksia.

Teodora Carmen Vazquez, 33
Rikos: Keskenmeno
Tuomio: 30 vuotta harkitusta murhasta
Kuva Meeri Koutaniemen ottamasta valokuvasta
Abortista voidaan antaa tuomio myös siinä tapauksessa, että kyse on keskenmenosta. Päätäntävaltaa asiassa ei käytä tuomiostuin vaan lääkäri. Mikäli keskenmeno katsotaan tahallaan aiheutetuksi se tulkitaan harkituksi murhaksi, josta seurauksena voi olla jopa 50 vuoden vankeustuomio. Ihmisoikeusjärjestöt ovat yrittäneet puuttua El Slavadorin aborttilainsäädäntöön, mutta se ei ole johtanut tulokseen. Päinvastoin oppositiopuolue ajaa politiikkaa, jossa myös arbortti määriteltäisiin harkituksi murhaksi, jonka rangaistus olisi 50 vuoden vankeustuomio.

Ilopangon vankilan naisissa nainen ei ole minkään arvoinen. Vaikka kirjan tarinat herättävät kuvotusta en pystynyt lopettamaan lukemista ennen kuin viimeisinkin kirjassa haastatelluista naisista oli kertonut tarinansa. Käsittämätöntä on myös se, että naiset ovat kaikesta huolimatta toiveikkaita. Heillä on unelmia ja he suhtautuvat tulevaisuuteen ja vapautumiseen usein optimistisesti. On vaikea ymmärtää, että pitkiä kohtuuttomia tuomioita saaneet naiset, joista monet lisäksi lienevät syyttömiä ja jotka joutuvat vankilassa elämään äärimmäisen puutteellisissa ja epäinhimillisissä oloissa onnistuvat säilyttämään optimistisen mielialansa. Monia heistä auttaa uskonto, eivätkä useimmat heistä kapinoi kohtaloaan vastaan tai tunne katkeruutta.

Erityisen vaikeassa asemassa ovat seksuaalivähemmistöön kuuluvat vangit, sillä El Salvadorissa homoseksuaalisuus on jo sinänsä turvallisuusriski. Heteroseksuaalisuus on vahvasti yhteiskuntaa jäsentävä normi, jonka ulkopuolelle sijoittuvat eivät saa osakseen ymmärrystä. Ilopangossa useimmat vangit pitävät homoseksuaalisuutta sairautena tai hulluutena. Myös ne, joilta löytyy ymmärrystä naisvankien välisiä suhteita kohtaan pitävät lesboutta vankilaolosuhteista johtuvana poikkeustilana, joka palautuu "normaaliksi" vankien vapauduttua.

Meeri Koutaniemen valokuvat nostavat naiset konkreettisesti silmieni eteen yksilöinä, joista jokaisella on oma tarinansa, jonka jälkiä heidän kasvonsa kantavat. Koutaniemen loistokkaat valokuvat tuovat usein esiin myös sellaista, mitä naiset haastatteluissa eivät osaa tai halua sanoiksi pukea. Erityisen vahvasti ne kertovat tunteista ja tekevät sen tavalla, johon sanoilla on hyvin vaikeaa - ellei mahdotonta - päästä käsiksi. Luettuani Ilopangon vankilan naiset ensin tekstuaalisen ja kuvallisen yhdistelmänä olenkin lukenut sen useita kertoja uudestaan juuri kuvakertomuksena.

Ihailen suuresti Salmen ja Koutaniemen rohkeutta käydä niin El Salvadorissa kuin erityisesti Ilopangon vankilassa. Ilopangon vankilan naiset soittaa koko tunneskaalaani, eikä tunteistani vähäisin ole kiitollisuus siitä, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan ja tällaisia valokuvia otetaan.



Maija Salmi-Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset (2017)
160 sivua
Kustantaja: Like





Kirjasta on kirjoittanut myös Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus klik sekä Lukuisa-blogin Laura klik

Helmet-lukuhaaste kohta 26: Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt