Eeva Kilpi: Tamara - BAR Finland, 9

Jos joku nyt keksisi tarjota minulle aikamatkustusta, ostaisin lipun vähän kalliimmallakin hinnalla ja tekisin matkan vuoteen 1972, jolloin julkaistiin Eeva Kilven romaani 'Tamara'. Näin siksi, että haluaisin päästä kokemaan paikan päällä, miten ihmiset ottivat vastaan varsin reipasta seksuaalikuvastoa sisältävän 'Tamaran'. Lieneekö syynä häveliäisyys, mutta vuosikausia 'Tamaraan' on liitetty määre "eroottinen", vaikka oikeasti 'Tamaran' käärepaperista löytyy monin paikoin tavaraa, jolle erotiikka on pelkkä peitenimi.

Kilpeä voidaan hyvällä syyllä pitää feminismin ns. toisen aallon äänitorvena, sillä jo neljä vuotta ennen 'Tamaran' julkaisua hän oli kirjoittanut pamfletin nimeltä Miesten maailman nurjat lait, jossa Kilpi toteaa mm.:

"Äitien on nyt aika luopua vuosisataisista jähmettyneistä kuvioistaan, madonna ja lapsi -asetelmistaan tai pyykkipaljun ääreen kumartuneen, ryppyisen, harmaan, murheenmurtaman äidin ihannoimisesta." [...] Naisten "on nyt kerta kaikkiaan lakattava liikuttumasta omasta äidinrakkaudestaan ja astuttava ihmisten joukkoon ..."*

Hienoja sanoja, joita on hyvä miettiä myös tänään.

*

'Tamara' on nimettömäksi jäävän invalidisoituneen impotenttimiehen märkä päiväuni. Kertojana toimiva mies on ammatiltaan kielipsykologi ja hän luo itselleen viihdykkeeksi ja kiihokkeeksi Tamaran, jonka hän panee tekemään seksuaalista laupeudentyötä ja raportoimaan kokemuksistaan itselleen. Sopivasti juuri samaan aikaan, kun luin 'Tamaraa' tuli tv:stä Hannaleena Haurun ohjaama pienoisnäytelmä Säälistäjät, jossa työvoimatoimiston naiset päättävät auttaa syrjäytymisvaarassa olevia miehiä antamalla heille säälipillua. Näytelmä sai alkukipinänsä lehtikirjoituksesta, jossa väitettiin, että joukkosurmat voitaisiin estää, jos miehet saisivat naisilta tarpeeksi seksiä. Säälistäjät on nähtävissä vielä noin kolmen viikon ajan Yle Areenassa. Suosittelen katsomaan ja pohtimaan mistä on kyse, kun naisten miehille tarjoaman sääliseksin esitetään pelastavan paitsi yksittäisiä miehiä, myös koko yhteiskunta. Tässä asiassa Tamara oli vuosikymmeniä aikaansa edellä.

'Tamarassa' uhrin ja tekijän asemat sekoittuvat toisiinsa, eivätkä ne ole irrotettavissa. Tamaraa ei voida pitää uhrina, koska hänen palvelutehtävänsä on hänen kutsumuksensa.  Toisaalta kuitenkin hän on kertojan luoma fantasia, joka palvelee nimenomaan kertojan tarpeita.  Vaikka Tamara on seksuaalisesti vapaa, hän on romanttisen "se oikea" -narratiivin vanki. Kaikista miehistä kertoja panee Tamaran etsimään "oikeaa" rakkautta. Kilpi näyttää seksuaalisen vapaapainin kertojan keksimänä leikkinä, jonka oikea mies voi lopettaa koska tahansa asettamalla Tamaran ruotuun sille paikalle, joka naiselle kuuluu. Säännöt ovat jo valmiina ja Tamarakin on ne sisäistänyt.

"Naisen on opeteltava joka kerta miehen askelet, hän sanoi, omaksuttava miehen mukaan joko kaavamainen tai vapaa tapa tanssia, siitä se alkaa."

Kertoja ei anna Tamaran löytää tämän niin kovasti kaipaamaa miestä, koska silloin hän joutuisi luopumaan omista fantasioistaan, joita ilman hän ei ole muuta kuin impotentti invalidi. Ithaca, josta Tamara tekee retkiään milloin kenenkin miehen syliin ja sänkyyn. Kertoja luo Tamarasta oman elämänsä tarkoituksen ja liimaa tämän itseensä egoaan pönkittääkseen.

"Voisi sanoa että olemme kuin kaksi suppiloa sisäkkäin; kaikki mitä Tamara kokee virtaa minuun, tai että minun elämäni on esseetä - tätä vierottua, henkistynyttä kirjallisuudenlajia - nimeltä Tamara, niin merkilliseltä kuin se hänen lihallisuutensa ja elämäntapansa huomioonottaen tuntuukin."

Kertoja vahvistaa binääristä sukupuolijärjestelmää, jossa mieheen liitetty on aina arvostetumpaa. Mies on henki (essee), nainen liha (ruumis). Kertojan kuvitelmissa hän on ottaja, joka "keihästää" Tamaran. "Antaisin paljon jos saisin raiskata sinut," kertoja toteaa ja asemoi itsestään samalla ylivertaisen rakkauskumppanin, jolle Tamara ei edes haluaisi pistää vastaan.

'Tamaran' nerokkuus ja feministisestä näkökulmasta korkein hetki tulee esiin siinä, että silloinkin kun Tamara on kertojan objekti, hän on samanaikaisesti myös subjekti. Tamaran ja kertojan välinen suhde on jatkuvassa liikkeessä kertojan luullessa, että hän on niskan päällä oleva masokisti, joka nauttii siitä, kun Tamara kuvaa, mitä hän on kenenkin miehen kanssa tehnyt. 'Tamarassa' ei juhli jättikyrpä, mutta sen sijaan miehen elin on kyllä aina "kaunis ja mielenkiintoinen". "Silloinkin kun se on pieni ja veltto kuin Michelangelon kuolevalla soturilla", toteaa Tamara viitaten kertojaan, jolta ei jää huomaamatta viittaus häneen itseensä.

Tamara juhlistaa naisen ruumiin moninaisia kykyjä ja painottaa kuukautisten uudistavaa voimaa, kun taas miesten osaksi jää "maksoittuminen". Kertojalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin ottaa Tamaran sanat vastaan. Tamara ei häpeile seksuaalisia halujaan ja hän suhtautuu arkipäiväisen järkevästi "puhelinmasturbantteihin", jotka soittelevat hänelle saadakseen "kaapelierotiikkaa". Sivummalla kuuntelevassa kertojassa Tamaran keskustelujen seuraaminen saa aikaan "audiovisuaalisen erektion", jota hän invaliditeettinsa vuoksi ei voi helpottaa penetraatioseksin avulla.

Vaikka Tamara näytetään Kilven romaanissa miehen katseen kautta, ei hän jää tämän katseen vangiksi, vaan horjuttaa sukupuolten välisiä valta-asetelmia paitsi yleisiin normeihin nähden epäsovinnaisen seksuaalikäytöksensä, myös erityisesti kielen kautta. Kertojan älymystön identiteettiä käsittelevän tutkielman vastineeksi Tamara lanseeraa omia käsitteitään, kuten esimerkiksi pillusmin ja kullismin, jotka hän yhdistää pilkullismiksi. Siinä missä nukentekijä Geppetto loi Pinokkion, leipoo ja nostattaa Tamara miehiä kuin "piparkakkupoikia" ja kehuu heidän elintensä joustavuutta. Hän ottaa haltuunsa miesten puheen ja kielen sanontatapoja myöten, ja astuu näin sille alueelle, joka on kertojan ominta osaamisen aluetta. Tamara toteaa eräästä tuntemastaan miehestä:

"Hänellä on hyvä tavara, niin kuin miehet sanovat. Sellainen lihakulli, joka seisoo aina niin että siitä on alituinen riesa. Ymmärrätkö, rakas tuhkamunani."

*

Kilven luoma rakennelma on taidokas ja erityisesti kirjoitusajankohtaansa nähden räävittömän rohkea. Se, että näin on, kertoo paljon siitä epätasapainosta, joka vallitsi 1970-luvulla (jos toki osin edelleenkin) naisten ja miesten välillä mitä tulee puhumiseen seksistä sen oikealla nimellä.

Päättäisin mielelläni tämän kirjoituksen muutamalla lauseella, joissa korostaisin 'Tamaran' kumouksellista voimaa. En kuitenkaan voi niin tehdä, koska Kilpi antaa kertojan jättää Tamaran rakkausjuonen vangiksi. Ehkä kyse on kritiikistä romanssia kohtaan, mutta joka tapauksessa Tamarasta, tuosta ylpeästä ja vapaasta seksuaalisuuden papittaresta tulee se, joka jätetään ja joka murtuu. Näin kertoja saa oivan tilaisuuden esittää itsensä suurena ymmärtäjänä ja lohduttajana. Eeva Kilven pamflettiin viitaten voidaan todeta, että lppujen lopuksi Tamarakin jää omalla tavallaan naiseksi, joka ei astu "ihmisten joukkoon".



Eeva Kilpi: Tamara (1972)
296 sivua
Kustantaja: WSOY




*siteerattu teoksessa "Sain roolin johon en mahdu" - Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja, toim. Maria-Liisa Nevala, Otava 1989

*BAR Finland -projektin esittely

BAR Finland 1 - Tommi Melender: Onnellisuudesta

BAR Finland 2 - Märta Tikkanen: Personliga angelägenheter

BAR Finland 3 - Raija Siekkinen: Saari

BAR Finland 4 - Tove Jansson: Kesäkirja

BAR Finland 5 - Jari Järvelä: Romeo ja Julia
BAR Finland 6 - Jouko Turkka: Aiheita

BAR Finland 7 - Hagar Olsson: Ediths brev
BAR Finland 8 - Kirjamessujen lukupiirissä Rosa Meriläisen Osteri

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Kuolemattoman sielun kuoleminen on maailman hirvein asia.


Kun pari Pirkko Saision lausetta laittaa seisomaan talon eteen, ne pyöräyttävät itseensä paitsi talon ihmisten surut ja ilot, maailman nykytilan ja vallitsevan henkisen ilmapiirin myös pöydälle unohtuneen puoliksi syödyn viilipurkin. Hyvin vähällä ja pienillä, vaivattoman tuntuisilla sanoilla Saisio saa lauseensa kantamaan valtavia ilman että ne ollenkaan pullistelevat tai muuttuvat ylipainoisiksi.

Pirkko Saision uutuusromaani Mies, ja hänen asiansa (Siltala 2016) kertoo 60-kymppisen miesasianajajan elämän yhdestä viikosta ja siitä, miten hänen elämänsä suistuu kaaokseen.

Romaanin alussa Miehen menneisyys tarttuu häntä kurkusta, kun hän saa tietää ystävänsä Pablon kuolemasta. Mitä pitemmälle viikko kuluu, sitä heikompaa on Miehen hengittämä happi ja siihen alkaa sekoittua kaikenlaisia kummia kaasuja, jotka tekevät arkielämästä vääristynyttä ja painajaismaista.

*

Lähtötilanteessa Miehen elämä on vakaassa kuosissa. Hän rakastaa vaimoaan Kristaa ja kuuntelee työkseen asiakkaidensa murheita ja taustaäänenä on kahinaa, joka syntyy siitä, kun setelit putoilevat hänen tililleen. Väriä miehen poskille nostaa hänen fantasia-arkistonsa, joka kantaa nimeä "Henkeviä ja Häikeilemättömiä Eroottisia Kohtauksia Pitkästyneisiin, Yksinäisiin Hetkiin" (sanojen isot alkukirjaimet Miehen) ja josta löytyy omat osastonsa myös "saksalaistyyppiselle, karkealle perusseksille" sekä "erotiikan sekaiselle rihkamalle."

Saisio kirjoittaa avioliitosta miehen näkökulmasta. Se, että mies on tässä yhteydessä erisnimi vahvistaa sanojen painokerrointa. Saision kirjoitusote on kauttaaltaan tuomitsematon ja hellän ymmärtävä. Hänen sanojensa säätila on täynnä peri-inhimillisen humanismin tuulia. Tarkennukset avioliiton liitoskipuihin ovat taitavia ja tunnistettavia. Myös suomalainen keskustelukulttuuri (tai pikemminkin sen puute) näyttäytyy tragikoomisessa herkullisuudessaan. Miehen ja hänen työkaverinsa Meskalinin ilta baarissa kiteyttää kaurismäkimäisessä ikimuistoisuudessaan paljon.

Tekstin väljyys tekee oikeutta Saision lauseille. Ne tarvitsevat ilmaa ympärilleen, jotta ehdin kokea ne kaikki monen monituiset tunteet, joita Mies, ja hänen asiansa minussa herättää. Naurun ja itkun langat ovat monin paikoin Saision romaania niin kietoutuneet toisiinsa, että niiden erottaminen toisistaan on mahdotonta. Kaikesta hyvästä huolimatta vähän yli puolen välin jälkeen tulee vastaan stagnaatiopiste, jolloin tarina ei oikein enää jaksa kantaa omaa painoaan. Ehdin jo pelästyä, että mitä ihmettä, mutta tämä pysähtyneisyyden tuntu menee onneksi ohi.

*

Mies, ja hänen asiansa kuokkii isoja kysymyksiä tarinan pintavireen pysyessä koomisena. Ikuiset kuolemaan ja sieluun liittyvät kysymykset ovat romaanissa kuin perinneruokalajeja, jotka Saisio valmistaa uuden reseptin avulla. Jälkiruoaksi on tarjolla kohokas, jonka aineksina ovat syyllisyys ja epäily. Monissa tämän vuoden romaaneissa on käsitelty muistoja ja muistamista ja tähän tematiikkaan Saisio tuo harvinaisen freshin ja kiinnostavan lisän. Ei tietenkään ole sattumaa, että Mies ja hänen ystävänsä Pablo matkustivat nuorina juuri Firenzeen, jossa tapahtuivat ne asiat, jotka romaanissa kuvatun viikon aikana saavat Miehen todellisuudentajun häiriintymään. Saision romaani nyökkää Firenzen syndrooman suuntaan ja sille tyypilliset oireet - pahoinvointi, paniikki ja sekavuus - ruumiillistuvat Miehessä.

Erityisen loistokasta Saision romaanissa on Miehen sisäinen puhe, joka ilmiantaa hänen päänsä sisällä tapahtuvia asioita, paljastaa hänen ajatuksiaan ja kommentoi hänen sanojaan. Saisiolla on erityinen kyky kirjoittaa niin, että hänen tekstinsä on kevyttä kuin höyhen, joka kantaa itsessään maailman painoa. Mies, ja hänen asiansa on romaani, jossa kaikki on ihan sitä mitä se on, mutta samanaikaisesti myös ihan jotain muuta.



Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa
403 sivua
Kustantaja: Siltala


Muissa blogeissa:

Lumiomena klik
Sivutiellä klik
Ullan kirjat klik
Piippuhyllyllä klik
Tekstiluola klik

George Saunders: Sotapuiston perikato *** #Novellihaaste

Nyt on niin kuivaa satiiria, että oliivikin käpristyy dry martini -lasin pohjalle.

Edellä olevan lauseen kirjoitin muistivihkooni luettuani parisenkymmentä sivua George Saundersin novellikokoelmaa Sotapuiston perikato. Selvennyksen vuoksi sanottakoon, että kuivalla satiirilla tarkoitan tässä yhteydessä äärimmilleen vietyä satiirisen kertomisen tapaa. Lukiessani Saundersin teosta pidemmälle muuttuivat hänen luomansa maailmankuvat luonteeltaan yhä dystooppisemmiksi.

Luin joskus parikymppisenä Nathanael Westin romaanin Heinäsirkan aika (The Days of the Locust, 1983) ja se herätti minussa suunnatonta kuvotusta. Sotapuiston perikadon vaikutus on hyvin saman tapainen. Oksettaa ja tekee mieli jättää koko teos kesken. Jättää se kesken nimenomaan siitä syystä, että tuntuu, että en jaksa kaikkea Saundersin kuvaamaa mustaa ja toivotonta. Ihmisillä menee Sotapuiston perikadossa huonosti, paitsi silloin kun heillä menee vielä huonommin. Siellä missä on synkkää, on hetken päästä vielä synkempää. Ihmiset riistävät toisiaan kilvan, tappaminen käy huvista ja huomenna viimeistään aurinko jättää nousematta.

Kaipaan lukiessani Don DeLilloa, joka hänkin on kelpo suomija, mutta jonka teoksissa nauru on läsnä. Saundersilla ei ole. Hänen teksteistään nauru on kuollut. Se on kuopattu ja madot syöneet sen ruumiin. Sotapuiston perikato ei yksinkertaisesti tarjoa mitään paikkaa, josta käsin nauraja voisi nauraa. Siinä missä DeLillo herättää tunteen siitä, että ihan kaikki ei vielä ole myöhäistä, koska sentään pystymme itsellemme nauramaan, Saunders on ennen muuta pessimistisen tulevaisuuskuvan kirkkaansynkän toivottomuuden ääni.

Sotapuiston perikato on Saundersin esikoisteos vuodelta 1996. Kokonaisuutena se ei ole  yhtä monimuotoinen kuin viime vuonna suomeksi saatu Joulukuun kymmenes (Siltala, alkup. teos The Tenth of December 2013). Tuntuu, että Saunders on esikoiseensa ladannut joka ikisen kamaluuden ja toivottomuuden muodon, joka hänelle on tullut mieleen. Ei käy kiistäminen, etteikö hän tekisi sitä taitavasti. Saunders repii maailman yhä paskaisemmaksi muuttuvan puolen teokseensa kuin kymmenen huipputehokasta keskusimuria. Sotapuiston perikato oli varmasti ajankohtainen jo vuonna 1996, mutta 20 vuotta myöhemmin se on vielä ajankohtaisempi ja erityisen ajankohtaiseksi se muuttui 8.11.2016.

Saundersin kokoelma sisältää 6 novellia ja yhden pidemmän kertomuksen, jotka kaikki ovat variaatioita siitä, miten toivoton on ihmiskunnan kohtalo. Kokoelman avaavassa niminovellissa Saunders kuvaa elämyspuistoa, joka on kauimpana Disneyn karamellinhajuisista kiiltokuvapuistoista ja muistuttaa enemmänkin Banksyn Dismalandin kaltaista apokalypsin teemapuistoa.

Saundersin mylly on tinkimätön. Moraalittomuus, oman edun tavoittelu, vallanhalu ja naisten hyväksikäyttö puhkeavat myrkyllisiin kukintoihinsa. Yhteiskunta rapautuu Saundersin kuvaamana erityisesti työn ja siihen liitettyjen merkitysten kautta. Työnteosta tulee suorittajapolven osalta mekaanisen konemaista. Novellissa Aallontekijä alamäessä on päähenkilönä mies, jonka ammatti on uima-altaan aallontekijä. Kun yhteiskunta muuttuu yhä totalitarisempaan suuntaan kukoistavat erinäiset absurdit sivubisnekset. Kun elämän tarkoituksesta on tullut menneiden aikojen ylellisyyttä, alkavat ihmiset hakea kokemuksia ja elossaolemisen tuntua hologrammisimulaatioiden kautta.

Saundersin vimman kohteena ei ole ihminen yksilönä, vaan ihmiskunta kokonaisuudessaan. Sotapuiston perikato on moderni Grimmin satu aikuisille, eikä se pääty auringonlaskuun hevosillaan ratsastavien prinssin ja prinsessan ikuiseen onneen. Pieni pilkahdus toivoa löytyy kokoelman viimeisen kertomuksen, Runsaudenmaan, lopusta ja siihen minä takerrun kynsin ja hampain.

Suosittelen Sotapuiston perikatoa paitsi brutaalin ystäville, myös kaikille rohkeille ihmisille, jotka uskaltavat pysähtyä miettimään, mihin tämä maailma on menossa.  Jos kaipaa vastakohtaa ns. hyvänolon kirjalle, niin siihen tarkoitukseen Saundersin kokoelma on mitä parhain.



George Saunders: Sotapuiston perikato (2016)
208 sivua
Alkuteos: CivilWarLand in Bad Decline
Suomentanut: Markku Päkkilä
Kustantaja: Siltala



7 novellia - #novellihaaste

Finlandia-palkinnon jakotilaisuus

Jukka Viikilä, Juuli Niemi, Mari Manninen, Vuokko Hovatta, Jörn Donner, Baba Lybeck

Oli valtava yllätys ja kunnia saada kutsu Finlandia-palkinnon jakotilaisuuteen, josta suuret kiitokset Kirjasäätiölle. Samalla hetkellä kun kutsu tuli sähköpostiini juoksin esimieheni luo kysymään, että saanko vapaata osallistuakseni tähän hienoon tilaisuuteen. Lupa heltisi ja niin suuntasin tänään Kansallisteatteriin.

Olin etukäteen sopinut tapaavani bloggarikaverin Ateneumin kahviossa. Meitä kumpaakin jännitti itse tilaisuus jo siinä määrin, että palkinnonsaajajännitys meinasi jäädä tämän yleisen jännityksen alle. Tosin kyllähän sekin sieltä löytyi viimeistään siinä vaiheessa, kun istuin Kansallisteatterin suuren näyttömän katsomossa ja aloin pikku hiljaa uskoa, että olin ihan tosiaan paikan päällä.

*

Tänä vuonna en ole vielä lukenut ainuttakaan Finlandia-voittajaa. Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon pokanneen Jukka Viikilän teos Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus) on kyllä ollut listallani jo pidemmän aikaa, mutta kirjastojono liikkuu kovin hitaasti. Taitaa käydä niin, että pitää alkaa kaivamaan kuvetta ja ostaa se kirjakaupasta.

Akvarelleja Engelin kaupungista on monissa kirjabloggaajissa herättänyt suurta ja vielä vähän suurempaa ihastusta sekä onnentäyteistä huokailua. Tosin toisenlaisiakin äänenpainoja on kuultu.

Baba Lybeck kuvasi teosta näin:

"Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on henkeäsalpaavan kaunis timantti. Sen jokainen virke on tarkkaan harkittu ja täynnä latausta. Viikilän kieli soljuu eteenpäin kuin puro. Taidehistoria, Engelin elämänfilosofia ja arkiset huolet punoutuvat vaivatta hallituksi kokonaisuudeksi. Teoksessa yhdistyy kaikki eri taidemuodot: runous, kuvataide, arkkitehtuuri ja musiikki. Yhdessä ne muodostavat Helsingin oman äänen, oman hengen. Teoksellaan Viikilä osoittaa mestarillisella tavalla, että vähemmän on enemmän. Akvarelleja Engelin kaupungista ei ole kertakäyttötavaraa. Siihen on palattava aina uudelleen. Sen viipyilevä tunnelma rauhoittaa lukijaa. Siinä ei ole mitään turhaa, siinä on kaikki.”

*

Lasten ja nuorten kirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Juuli Niemi teoksellaan Et kävele yksin (WSOY).

Palkinnosta päättäneen Vuokko Hovatan puhe oli koskettava. Erityisesti mieleeni jäivät hänen sanansa. "Nuorten täytyy saada olla valossa ja tulla kuulluiksi." Niemen kirja vaikutti koskettaneen Hovattaa ihan erityisellä tavalla.

Niemi itse oli päätynyt palkintopuheen sijasta palkintorunoon, joka kertoi muun  muassa tummasilmästä ja vihreäsilmästä. Säkeet päättyivät useampaan kertaan muotoon: Äs ee ii tee aa ja lopuksi hän lisäsi edellisiin vielä kirjaimet äl äl ee. Hieno kunnianosoitus edes menneelle Seita Vuorelalle, jonka viimeiseksi jäänyt - ja Vilja-Tuulia Huotarisen valmiiksi saattama - teos Lumi oli sekin ehdolla samassa sarjassa.

*

Tietokirjojen Finlandia-palkinnon voitti Mari Mannisen Yhden lapsen kansa, Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (Atena). Tietosarjan palkinnonvalitsija Jörn Donner totesi, että eri sarjat ovat tavallaan ihan turhia, koska on olemassa vain hyviä kirjoja ja huonoja kirjoja. Mannisen teos oli liikuttanut Donneria erityisellä tavalla.

*

Lämpimät onnittelu kaikille voittajille! Saamme olla ylpeitä siitä, että Suomessa julkaistaan näin hienoa kirjallisuutta.

Deborah Levy: Black Vodka *** #Novellihaaste

Jeanette Winterson kirjoittaa romaaninsa Sexing the Cherry esipuheessa: "Muistatko määritelmän kalaverkosta kokoelmana reikiä, jotka on yhdistetty langalla? Olen kiinnostunut noista rei'istä. Lanka on kertomus, mutta vain aukoilla on väliä."

Wintersonin sanat sopivat erinomaisesti kuvamaan niin Deborah Levyn novellikokoelmaa Black Vodka kuin Levyn muitakin tekstejä. Se, mikä on luettavissa kirjaimina paperilla on lanka, mutta mielenkiintoisimmat asiat Levyn novelleissa ovat aukkopaikkoja, joita lukija voi täyttää. "I like Swiss cheese because of the holes," toteaa osuvasti yksi Black Vodkan novellihenkilöistä.

Black Vodka on kolmas Levyltä tänä vuonna lukemani teos. Tutustumiseni Levyyn alkoi hänen romaanistaan Uiden kotiin (Fabriikki 2016, Swimming Home 2011). Luettuani Booker-palkinnon lyhytlistallekin kivunneen romaanin Hot Milk (2016), aloin jo olla melko varma, että Levy on ottamassa paikkaansa lempikirjailijoideni joukosta. Tämä nyt lukemani novellikokoelma Black Vodka vahvisti asian. Samaan aikaan Black Vodkan kanssa luin Rebecca Solnitin esseetä Woolf's darkness,* joka vaikutti tapaani lukea Levyn novelleja.


Tulkinta on nyrkkeilyottelu, jossa teos lyödään kanveesiin

Kuten aiemmin kirjoitin Sinikka Vuolan Replikan kohdalla, on myös Levy niitä kirjailijoita, jonka teokset panevat kampoihin tulkinnalle  ja saavat sen tuntumaan väkivaltaiselta ja tekstin itsensä suhteen epäkorrektilta. Tulkinnan väkivaltaisuus - tulkinnan itsensä tasolla - pätee tietysti kaikkiin kirjallisiin teoksiin, mutta tämä ei poista sitä, etteivätkö toiset teokset suorastaan kutsuisi tulkitsemaan, kun taas toiset teokset "pyytävät", että niitä ei tulkittaisi. En tiedä, mistä edellä mainittu johtuu ja missä määrin asia on lukijasidonnainen, mutta itse ilmiö on äärimmäisen mielenkiintoinen.

Levyä lukiessani olen miettinyt paljonkin, että miten hänen teksteistään pitäisi kirjoittaa, jotta ei tulkitsemalla köyhdyttäisi niiden arvoa. Olen pohtinut, mitä tulkinta ylipäänsä on.  Onko teksteistä puhuminen ilman tulkintaa ylipäätään mahdollista? Ovatko kaikki kirjallisista teoksista kirjoitetut tekstit aina jossakin määrin tulkintoja? Onko tulkinnan ulkopuolella mitään? Miten tekstistä voisi puhua tulkinnan ulkopuolelta?

Jälkimmäiseen kysymykseen olen omalta osaltani vastannut Replika-bloggauksessani, jossa hyvin vähän olen kertonut siitä, mitä romaanissa tapahtuu ja keskittynyt kuvaamaan sitä, mitä Replika sai aikaan minussa. Tämä bloggaus Deborah Levyn esseistä sen sijaan on kirjoitettu tahallisen erilaiseen tyyliin, jotta voisin tuoda esiin tulkintaan liittyviä teoreettisia kysymyksiä. Tätä kirjoittaessani on myös vahvistunut, että Levyn tekstit tulkinnallisesta vastaanharaamisestaan huolimatta ovat sellaisia, että naftaliinissa asusteleva tutkijaminäni alkaa oikoa jäseniään.


Paisti lautasella

Miksi lukija ylipäätään haluaa tietää, mitä kirjailija on tekstillään  tarkoittanut? Miksi tunnemme halua työntää teokseen vankilaan, lukita ovet ja todeta: katso, tämä teos on tällainen. Näin minä olen tämän teoksen viipaloinut. Entä jos kirjailija itsekään ei tiedä, mitä hän teoksellaan tarkoittaa tai hän tarkoittaa sillä samanaikaisesti useita asioita, joilla ei ole tärkeysjärjestystä? Postmodernistiseen "tulkinta-anarkismiin" kuuluu, että mikä tahansa tulkinta teoksesta on validi, kunhan tulkinta on perusteltu. Tämä on yksi vapauttavimpia asioita, joita kirjallisuustiede on minulle tarjonnut.

Solnit mainitsee Woolfin kielen erityispiirteiksi nyanssit, ambiguiteetin ja spekulaation. Vaikka Levyn lauseet ovat usein lyhyitä ja suorastaan karun toteavia ja poikkeavat mitä suurimmassa määrin Woolfin ns. tajunnanvirtatekniikasta, ovat nämä elementit yhtä lailla läsnä myös hänen teksteissään. Solnitin mainitsemat erityispiirteet eivät siten vaikuttaisi olevan riippuvaisia niinkään kirjoitustyylistä sinänsä kuin siitä, miten kiinnittymättömäksi teksti on kirjoitettu. Joko-tai:n sijasta Levyn tekstit ovat sekä-että tai paremminkin sekä sekä sekä että että että niiden ns. perimmäisen luonteen jäädessä mysteeriksi.

Yksi Black Vodka -kokoelman lempinovelleistani 'Stardust Nation' alkaa kuvauksella Tomista, jonka elämää ja muistoja toinen mies kopioi. Jälkimmäinen joutuu sairaalaan ja kun hän pääsee sieltä pois, on Tomista tullut saman sairaalan potilas ja novelli johdattaa loppusanoillaan lukijan takaisin sen alkuun. Stardust Nationin lukemiseen liittyy useita epävarmuuden tiloja. Novellissa kuvattujen miesten identiteetit liukuvat päällekkäin ja on vaikea tietää, kumman miehistä - vaiko kenties molempien - mielenterveys on järkkynyt. Sitä lukiessani uskoni kerrottuun repeilee ja kun alan epäillä se synnyttää lisää epäilyä. Lisäksi kertojana toimiva Tom on jatkuvasti juovuksissa. Mitä siitä pitäisi päätellä?

Woolfin esseen pohjalta Solnit kirjoittaa kriitikon halusta tehdä epävarmasta varmaa

"a desire to make certain what is uncertain, to know what is unknowable, to turn the flight across the sky into the roast upon the plate, to classify and contain."

Naulaavan kritiikin vaihtoehtona Solnit pitää kritiikkiä, joka kunnioittaa taiteen mystereriä, "pyrkii laajentamaan taideteosta, avaamaan sen merkityksiä, kutsumaan esiin mahdollisuuksia" (suom. minun).


Yhteyksiä ja yhteentuloja

Suomalaisista novellisteista koen Levyn novellistiikan olevan lähimpänä Raija Siekkistä siinä mielessä, että kummallekin näistä kirjailijoista on yhteistä, että hyvin yksinkertainenkin lause kantaa mukanaan paljon enemmän kuin se pelkkänä kirjainjonona ilmaisee.

Levyn kokoelman teemoja ovat erot ja lähdöt sekä ihmisten ja identiteettien yhteentulo ja toisiinsa törmääminen. Black Vodkan niminovellissa kohtaavat copywriterina toimiva "raajarikkorunoilija," jonka selässä on pienehkö kyttyrä sekä nainen, joka on ammatiltaan arkeologi. Novellin ironia kulkee läpi entisten kommunistimaiden Black Vodka -tuotemerkin luvatessa sen juojille mukavan turvallisen nostalgiatripin itäblokin maihin. Kuinka ollakaan copywriterin pomon nimi on Tom, kuten edellä kuvatussa novellissa Stardust Nation. Näin novellien välille muodostuu kutkuttavia yhteentörmäyksiä. Hot Milkissä naispäähenkilön ammatti on juurikin arkeologi, joten Black Vodka kurkottaa myös omasta ilmestymisajankohdastaan kohti Levyn tulevaa tuotantoa.



Luolanainen ja ikuinen kaupunki

Novelli Cave girl kertoo miehestä, jonka sisko Cass haluaa sukupuolenkorjauksen naisesta toisenlaiseksi naiseksi. Hän haluaa olla "pretend-woman"; nainen, jossa tulevat todeksi naiseuden kliseet. Nainen, joka on näiden kliseiden manifestaatio.

On mielenkiintoista huomata, miten novellien nimet ja itse tekstit kommunikoivat. Cave girl viittaa nimensä kautta Platonin luolaan, kuvan ja vertauskuvan väliseen suhteeseen. Roma-nimisessä novellissa on kyse ihmissuhteiden ikuisista asioista. On vaikea keksiä, mikä kaupunki voisi sopia tämän novellin nimeksi Roomaa paremmin. Novelli alkaa lauseella:

Her husband who is going to betray her is standing inside the city of Roma.

Suhteessa novellin nimeen pettäminen asemoituu ikuiseksi käyttäytymistavaksi. Se on jotakin, jota on aina tapahtunut ja jota aina tulee tapahtumaan. Vaan eipäs nuolaista vielä. Heti seuraavassa kappaleessa Levy nimittäin kirjoittaa:

When she wakes up from this dream about her husband betraying her, the traitor is lying by her side.

Pettäminen paljastuu uneksi, mutta pettäjäidentiteetti pysyy. Tämäntapainen mielikuvan luominen, sen kumoaminen, haastaminen ja moniäänistäminen on Levylle tyypillistä.


Ja minä sanoin kielelle: Yes, I do

Rakastan Levyn kieltä. Mikään vaatimattomampi verbi ei nyt riitä kuvaamaan, mitä Levyä lukiessani koen. Kokoelman viimeinen novelli A Better way to live kertoo nuorukaisesta, jonka äiti kuoli hänen ollessaan 12-vuotias. Äiti oli historioitsija, isä poissaolo. Levyn tapa kertoa, miten äidin kertomukset historiallisista tapahtumista jatkavat elämäänsä pojassaan menee suoraan jonnekin sinne, minkä haluan jättää nimettömäksi.

The fall of the British Empire I associate with brown shoe polish and Mom's high heels, while Fidel Castro's army taking power in Cuba is irrevocably linked with the warm maple syrup she poured onto pancakes on Sunday morning.

Levy ei annan minun levätä ylevissä ajatuksissa, vaan nostaa esiin pojan lapsuuden lastenkodeissa, joissa julmuus oli arkipäivää.  Hän ei myöskään annan minun jäädä kurjuuteen, vaan antaa pojan kohdata Elisan, jonka kanssa tämä menee naimisiin. Muutamalla sivulla kuljen tunneasteikkoni läpi.

Solnit siteeraa John Keatsia ja tämän "negatiivisen kyvykkyyden" (negative capability) käsitettä, jolla Keats tarkoittaa kykyä kestää epävarmuutta, mysteerejä ja epäilyksiä ilman pyrkimystä faktoihin ja totuuteen. Juuri tämänkaltaisen tilan kautta tarkasteltuina Levyn novellit ovat otollisimmillaan. Levyn seurassa eksyksissä olo tuntuu erityisen hyvältä. Vaikka Levyn novellit veisi laboratorioon mikroskoopin alle, jotakin olennaista jäisi löytymättä ja niin on hyvä. Tekstin mysteeriä on syytä kunnioittaa.

Haluan päättää tämän bloggauksen Levyn viimeisen novellin äidin sanoihin pojalleen (suomennos minun)

Muista nauttia kielestä, kokeile erilaisia puhumisen tapoja, ole ylitsevuotavainen silloinkin, kun siltä ei tunnu, koska kieli voi tehdä maailmasta paremman paikan elää.



Deborah Levy: Black Vodka (2013)
125 sivua
Kustantaja: And Other Stories


* Rebecca Solnit: Woolf's darkness. Tämä essee löytyy Solnitin teoksesta Men explain things to me and other essays, josta olen muilta osin kirjoittanut tässä

#novellihaaste - 10 novellia

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Tyhjä takki Riku Korhosen romaanin kansikuvassa on oiva kiteytys tästä teoksesta. Kyllä elämä on ahdasta ja erityisen ahdasta se on, kun nainen ja mies asuttaa instituutiota nimeltä avioliitto. Siinä tyhjenee takki jos toinenkin ja vilu käy sieluun pohjamutiin asti. 

Syystä tai toisesta kanteen on haluttu nostaa seuraava sitaatti Korhosen romaanista: Kun miehet alkavat elvyttää vanhoja myyttejä, naisten on paras valmistautua uusiin kyyneliin." Ennen kuin alan lukea mietin, että pitäisikö kipaista Siwasta paketti nenäliinoja vai pyyhkisinkö paljain käsin? Sitaatti on ärsyttävä, koska siinä tehdään niin selkeä jako miehiin ja naisiin, eikä siinä vielä kaikki. Miehet ovat niitä, jotka elvyttävät myyttejä. Naisten osana on pudotella kyyneleitä. En innostu yhtään siitä, että miehistä ja naisista puhutaan kuin lajeista, joilla on ikuiset lajityypilliset piirteet. No, on tuossa sitaatissa kyllä myös huumoria. Sen luonteen mustuus selviää tosin vasta, kun on lukenut Korhosen romaanin loppuun. 

Tunnen kiusausta kutsua Emme enää usko pahaan -romaania äijäkirjallisuudeksi. Luultavasti tämän termin käyttö ei kuitenkaan ole suotavaa, koska äijäkirjallisuus sanana saattaa herättää ajatuksen kankeasta ja jäykistyneestä, enkä nyt puhu seisokista. Itse määrittelisin äijäkirjallisuuden mieskokemukselliseksi kirjallisuudeksi, mutta väärinymmärrysten välttämiseksi jätän tämän termin rauhaan ja vuodatan pari kyyneltä. Sorry, en voinut vastustaa, kun siihen suorastaan kehotetaan. 

*

Emme enää usko pahaan on ensimmäinen Korhoselta lukemani teos, joten en osaa ottaa kantaa siihen, miten se asettautuu hänen muuhun tuotantoonsa. Löydän Korhosen tekstistä pilkahduksia Kari Hotakaiselle tyypillisestä huumorista ja aika paljon Tommi Melenderin Kylmän sodan (klik) miehen roolin ahtautta. Yhteys viimeksi mainittuun on erityisen ilmeinen, kun ns. pakollinen kyrpäosasto astuu esiin ja aktivoi Kylmän sodan jättikyrvän. Teos sisältää myös senkaltaista absurdia melskettä, johon olen törmännyt Jari Järvelän kirjoissa (Metro-trilogia (klik) (klik) (klik) sekä Romeo ja Julia (klik).

Korhosen romaanin päähenkilöpariskuntana ovat Eero ja Aino, enkä voi olla kiinnittämättä huomiota heidän perisuomalaisiin nimiinsä. Eero, joka pyörittää paintball-bisnestä on nykyajan veljes ja Aino puolestaan on kalevalaisen hukuttautumisen sijaan valinnut sosiaali- ja terveysalan. Avioliitto on kriisissä tottakai, kuinkas muutenkaan. Ainolla on tarjota diagnoosi jos toinenkin Eeron päänmenoksi ja kukas nyt sellaisesta tykkäisi. Vihreää valoa vilkutetaan ajatukselle, että kaikki olisi kyllä paremmin, jos Eero ja Aino harrastaisivat enemmän seksiä. Asiantilan korjatakseen Eero saa päähänsä suunnitelman, jossa ei ole järjen häivää. Vähän niin kuin se kuuluisa paskareissu, josta myöhemmin todetaan, että tulipa tehtyä.

Jos on avioliitto kiristävä nakki kaulan ympärillä, on sitä myös elämä ilman kumppania, kuten Eeron ystävän Larin kohtalo osoittaa. Lari kärsii toistuvista väkivaltafantasioista ja ennen pitää aiemmin vaivoin hillitty muuttuu teoksi. Ei ole hyvä yksin, eikä kaksin. Katajaisen kansan elämä on solmussa jos toisessakin.

*

Emme enää usko pahaan on tragikomedia, joka myllertää miesaktivismin, syrjäytymisen ja yleisen huono-osaisuuden kautta. Korhosen kerronnassa on kiinnostavaa, että hän kelaa tapahtumia taaksepäin eri ihmisten näkökulmista. Sankaruuden suomut putoilevat, jos kohta kovin vahvasti ovat miehen pinnassa kiinni olleetkaan. Elämä osoittautuu umpikujaiseksi lajiksi, joka ei hevin aukene, eikä varsinkaan väkivallan avulla. 

Kielellisesti Korhosen romaani on notkea ja hänen ilmaisunsa vahvaa ja oivallusrikasta. Niille, jotka eivät vielä koe parisuhdekammoa Emme enää usko pahaan on oiva mahdollisuus hankkia sellainen. Jos taas tilanne on sama kuin Eerolla ja Ainolla, voi aina lohduttautua sillä, että eipä sitä muillakaan menee yhtään itseä paremmin.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan
392 sivua
Kustantaja: WSOY

Sinikka Vuola: Replika

Lue hyvä ihminen Replika! Jos et lue, et ole tänä vuonna lukenut mitään.

Voihan meren aalloista esiin kuohuava Afrodite! Olen luvannut itselleni, että en enää kirjoita naurettavia yli-innostuksen täyttämiä hehkutusripulia pursuavia bloggauksia. Nyt on siis todella tsempattava, sillä Sinikka Vuolan Replika on sitä lajia, josta tekee mieli vuodattaa nektariinia ja viiniä vuoron perään. Se on sitä lajia, joka saa tanssimaan tulessa ja veren kiehumaan kirjahurmaa. Se on seikkailu ja tutkimusretki, joka jää sinuun.

Replikan takakannessa on kuvaus siitä, mistä Replikassa on kysymys. Ehkä on niin kuin takakansi väittää, mutta kun kerrankin joku kirjoittaa romaanin, jossa tulkintavaihtoehtoja on lähes loputtomiin, tunnen vastustamatonta kiusausta olla hyvin epämääräinen ja todeta pelkästään, että kyseessä on eräänlainen kasvukertomus. Uskon, että mitä vähemmän Replikasta tietää etukäteen, sitä nautinnollisempaa sen lukeminen on ja haluan omalta osaltani pitää yllä tämän teoksen sisältämää arvoituksellisuutta.

Virginia Woolf on kirjoittanut, että "elämä ei ole sarja symmetrisesti aseteltuja opastevaloja", vaan "omaa valoaan hehkuva kehrä, osin läpinäkyvä vaippa, joka ympyröi meitä tietoisuutemme heräämisestä sen sammumiseen."* Replikan ajallinen jatkumo on juurikin kehrä. Se asettaa kyseenalaiseksi alku-loppu -lineaarin ja muodostaa laskoksia laskoksien päälle.


Kun minä luen minä laskostan ja Replika tapahtuu minussa

Replikalla tarkoitetaan toisen laitteen kopiota, joka ulkoisesti muistuttaa esikuvaansa, mutta voi teknisesti omata erilaisia ominaisuuksia kuin alkuperäinen laite, jota se kopioi. Ketä/mitä kopioi Vuolan Replika? Tämä on kysymys, johon löydän mitä erilaisimpia vastauksia. Päällimmäisin ajatukseni on, että se on uusintava myyttikertomus minän synnystä ja synnyttämisestä ja sen kasvusta kohti omaa paikkaa maailmassa. Replikasssa kokemus edeltää kieltä. Se, mitä ihmiselle tapahtuu ei näyttäydy erilaisista kokemuksista muodostuvana sarjana, vaan alkuja on useita. Ihmisen minä on toistuvien alkujen kokoelma, jossa jokainen uusi alku muokkaa kaikkia sitä edeltäviä. Kun alut menevät päällekkäin ja sisäkkäin lineaarisuus osoittautuu patriarkaattiseksi harhaksi.

Alkuja on monta, alun haaroja, tärkeät asiat eivät ala kerran vaan yhä uudestaan, ne näyttäytyvät monessa valossa ja eri aikoina, saapuvat ihmisen tai metsän tai esineen muodossa, muunnelmina, kaikuina, viesteinä jotka tahtovat tulla ratkaistuiksi. Vaikutelma, välähdys, kuvien sarja, ääneen lausumaton kysymys.

Edellä siteerattu kappale löytyy Replikan alkulehdeltä ja sitä voidaan pitää teoksen mottona. Replika on subliminaalia kirjoitusta, joka kulkee siellä, missä me synnymme. Siellä, missä me tulemme maailmaan verisinä ja pieni ryppyinen ruumiimme limaisena. Siellä, mistä emme myöhemmin muista mitään. Se on moniaalle puhaltava myrsky läpi synnytyskanavan. Se, mikä Replikassa tapahtuu, tapahtuu myös minussa.

Replikassa tekstin tulevaisuus on arvoitus. Vuolan kirjoitus etenee kohti tuntematonta, eikä suostu vahvistamaan niitä mielikuvia, joita lukiessamme teemme. Teksti etenee kohti sitä, mitä kohti sen on edettävä. Se ei mene pitkin tallottuja polkuja, vaan vilahtelee ja lentää. Puhkoo reikiä täyttymistään odottaviin odotuksiin. Se kieppuu, pakottaa ja vaatii. Menee ja kiirehtii niin kuin rakastunut rientää kohti rakastetun syliä tietämättä, missä rakastettu on.

Vuolan lauseet liikkuvat alueilla, joilla kulkee äitien armeija. Joilla kulkee ikiaikainen ja jatkuvasti uusi. Voisin siteerata Replikaa melkein mistä kohtaa tahansa, sillä Vuolan teksti on kauttaaltaan komeaa. Haluan syödä sitä niin että pullotan. Haluan työntää sitä korviini ja upottaa nenäni sen sanojen väliin. Replikan vahvuus nousee sen omien ehtojen vapaudesta. Se hivelee hellyydestä painavin käsiin niskaani. Se saa polvilumpioni soimaan Dvorakin uutta uljasta maailmaa. Kun luen Replikaa, tunnen fyysisenä tuntemuksena, miten irtoan kaikesta ympärilläni olevasta. Irtoan olevan synnytysmaille.


Me olemme Replikassa

Kun luen Replikaa, en niinkään lue kuin otan vastaan. Olen astia, johon kaadetaan valkoista mustetta. Karkaan kieppumaan tekstin mukana, olen pyörivä dervissi. Kaniininaama, Leipurin vaimo, vanhan tappelukukkojen kasvattajan nuori leski, Vanhus, suruun pukeutunut nainen, Opettajatar ja "pyylevä, hikeä pyyhkivä Pappi" pitävät minulle seuraa. He ovat Replikan henkilöitä. Niin ja minä, minut on tehty puusta. Puuseppä puhalsi minut henkiin.

Syntymämyyttien munankuoret rätisevät rikki. Replika nappaa kuoren palasen ja katsoo itseään sen peilipinnasta. Olenko tämä minä? Onko munankuoren palanen esine? Se on tärkeä tieto, sillä "esineet ovat olemassa meitä varten, kuten sinäkin minua varten." Minun minäni sinästä en luopuisi, vaikka se mahdollista olisikin. Me kuulumme yhteen, me asutamme saman Äitimuukalaisen sydäntä.

Läpi mytologian, läpi unien hopeisen maan, läpi satujen liikkuvien linnojen, läpi poetiikan venetsianpeilisalien minä pyörin ja puiset jäseneni ovat kuumat ja syttymäisillään tuleen. Minä olen jokapäiväinen sininen hetki, enkä tiedä, millainen pimeä tänään lankeaa. Minun ruumiini on teksti. Se on eksyksissä ja epävarma ja miten muuten voisi ollakaan. Sen, mitä minulle sanotaan, minä sanon sinulle: älä pelkää pimeää, älä pelkää olla maa, jota ei kartalta löydy.


Parempi kokemus pivossa kuin kymmenen tulkintaa oksalla

Tulkinta on väkivaltaa ja erityisen väkivaltaista se on sellaisten tekstien kohdalla kuin Replika. Tulkinta on merkityksen kiinnittämistä, mahdollisuuksien poissulkemista. Se on vallankäyttöä, joka vääristää. Sinikka Vuolan Replikaa lukiessani mietin kysymyksiä, joita minussa tänä vuonna ovat herättäneet uuden lempikirjailijani Deborah Levyn teokset Uiden kotiin (Fabriikki 2016, Swimming Home 2011), Hot Milk (2016) ja novellikokoelma Black Vodka (2013), josta postaus on työn alla.

Vuolan ja Levyn teksteissä tuntemattoman läsnäolo on vahva. Sellaisen vaikeasti kuvattavan elementin läsnäolo, jonka kohdalla tekee viisaimmin, kun ei väkisin ala purkaa sen arvoitusta. Sitä voisi kutsua salaisuudeksi, uneksi tai mielen kellariksi.

Replika on omaääninen harvinainen herkku. Se on kirjallisuuden juhlatilaisuus ja nyt minä en jaksa enää pidättää, vaan nousen puhujapönttöön. Ja nyt. Nyt saa huutaa. Nyt saa pitää meteliä. Nyt saa käyttää kaikkia niitä sanoja, joiden avulla ilmaistaan, että Replika on todella hieno teos. Nyt vedetään heuhkot täyteen ja parkaistaan, että se, joka meitä katsoo tietäisi, että me olemme syntyneet elävinä.

Sinikka Vuola: Replika (2016)

197 sivua

Kustantaja: Tammi

Kiitos  yllätyksenä saadusta arvostelukappaleesta. 

Sinikka Vuolasta lisää Type et Tell -palvelun blogissa (klik)


*Virginia Woolf: Moderni Romaani. Teoksessa 'Kiitäjän kuolema ja muita esseitä', suom. Jaana Kapari-Jatta. Teos 2013.



Muissa blogeissa:
Sabinan knalli (klik)
Kaisa Reetta T (klik)

Jan Forsström: Eurooppalaisia rakastajia *** #novellihaaste

Kuka keksikään antaa tämän novellikokoelman nimeksi Eurooppalaisia rakastajia, hänelle annettakoon tässä virallisesti tiedoksi, että se on nimi, jonka "ostin" hetkeäkään miettimättä. Syy edelliseen on se, että Eurooppa, tuo tai tämä (puhujasta riippuen) vanha manner, joka niin tuhannen monituista kertaa on tallottu ja jalanjälkiä täyteen jätetty, kuten mm. Ljudmila Ulitskaja huikaisevassa romaanissaan Daniel Stein (klik) tuo esiin, on aina vaan se kaikkein rakkain, on kuin ruttuun rypistetty rakkauskirje, joka saapui perille vasta kun rakastajasta oli jo luovuttu (hirmuisen kivun kautta), mutta joka siitä huolimatta on säilytettävä, koska siinä vuosien päästä tiivistyy niin kauniisti nostalgia. 

Rakastajat, kuka heitä voisi vastustaa. En minä ainakaan.  

*

Sentimentaalisiin Eurooppaa ja rakastajia kohtaan tuntemiini tunteisiin Forsströmin novellit eivät vastaa lainkaan. Ehei, ne toimivat tyystin toisella maaperällä ja mitä rakastajiin tulee, voi heitä. Voi noita rakastajia! Voi ihmisen tytärtä ja poikaa! Eivät Forsstsrömin rakastajat ole nimensä veroisia, jos edes täyttävät sitä ahdasta paikkaa elämästä, joka heillä on käytettävissään. Forsström totisesti luo ironisen ilotulituksen novellihenkilöiden ja teoksen nimen välille. Kun olin pari ensimmäistä novellia lukenut, olin valmis julistamaan suuria. Ihan niin yksinkertaiseksi asia ei kuitenkaan osoittautunut.

Kokoelman ensimmäiset novellit ovat loistokkaita. Novelli 'Se oikea' on niin moniäänisen runsas ilakointi sen oikean etsinnästä, että alan jo katsella kirjahyllyni Mihail Bahtin -osaston suuntaan. Naurattaa ja välillä raivostuttaa novellin päähenkilö kaikkine totuuksineen. Hän tietää suvereenilla varmuudella, miten tätä elämää eletään. Erityisen hilpeää on Forsströmin tapa käyttää novellissa lyhenteitä, kuten vaikkapa ns. ja esim. Kielellisesti novelli on hillittömän realistinen, mutta samaan aikaan kieli pullistaa poskea.

Yhdeksi kokoelman lempinovellikseni nousee lyhyt novelli nimeltä 'Vauva', joka muutamalla sivulla naulaa parisuhteen päättymisen jälkeisen tuskan ja sen kivun, jota ihminen tuntee, kun entinen rakastettu toteuttaa toisen kanssa ne unelmat, jotka ex-rakastetultaan kielsi. 'Vauva' on karu kokemus, erinomaisesti itsensä kurissa pitävä ja lyhyesti paljon ilmaiseva.

*

Novelli 'Basel by Night' kertoo miehestä,  jonka päässä pyörii pelkästään paneminen ja jolle naiset ovat esineitä, joita hän omalla mittarillaan järjestelee. Juu, novellimiehen kaltaisia miehiä riittää inhorealistisiin lukemiin asti. Juu, tätä varmaan kuuluu lukea jossain hauskassa tyylilajissa. Juu, tässä on kierre suhteessa kokoelman nimeen. 

Mutta.

Mutta on niin, että tämä miestyyppi, tämä naisten arvostelija, tämä naisten perseiden, tissien ja pillujen kommentoija, tämä fiktiivinen jääköön-nyt-nimi-mainitsematta on laji, josta en enää jaksa löytää mitään hauskaa.  'Basel by night' sammuttaa kiinnostukseni Forsströmin kokoelmaa kohtaan ja jätänkin sen pariksi päivää sivun, että tämä maailmanhistorian ihmeellisin lajike, tämä naisia luokitteleva täydellinen herra panomies, tämä jormaproosan itse itsensä oikeuttanut sankari ei pääsisi pilaamaan kokoelman loppuja novelleja.

Lukutauko tekee hyvää, sillä seuraavassa novellissa, joka kantaa nimeä 'Lisa' on ihan eri meininki. Forsström ui rintauintia pakolaisnaisen sieluun ja ruumiseen ja lopputulos on komeaa, surullista ja vahvasti todelta maistuvaa.

Eurooppalaisia rakastajia huipentuu pitkään novelliin nimeltä Roar, joka minulle on kiinnostavin rakenteensa takia. Forsström kuvaa muutamia ihmisiä eri näkökulmista ja liimaa heidät yhteen seksillä, sen puutteella ja halulla. Hieman vierastan puhekielen käyttöä ja varsinkin novellissa kuvatun teinin puhetapaa, joka ei kuulosta kovin autenttiselta. Roarissa tapahtuu kuitenkin kiinnostavia liikahduksia ja Forsströmin kuvaustapa tekee novelllista hyvin visuaalisen.

*

Eurooppalaisia rakastajia ulottuu teemallisesti laajalle. Siitä löytyy reipasta kokeellisuutta, joka tosin väliin tuntuu jossain määrin itsetarkoitukselliselta, kuten novellissa Hic sunt leones, joka on kirjoitettu lääkärien käyttämällä lyhennekielellä.  Yllätyksellisyyttä ja tuoretta otetta on kosolti, joka taas kerran todistaa, että taitavissa käsissä novellista on moneksi. 

Jan Forsström: Eurooppalaisia rakastajia (2016)
218 sivua
Kustantaja: Teos

#novellihaaste - 12 novellia
Novellihaasteen esittely (klik)

Nostetaan novellit kunniaan - #novellihaaste

Novelli kirjallisena muotona on tiivis, joten samaa kaavaa noudattakoon myös tämän haasteen lanseeraus.

Pitemmittä selityksittä julistan novellihaasteen alkaneeksi ja toivotan sinut sydämellisesti tervetulleeksi osallistumaan tähän haasteeseen.

Haasteen tavoitteena on tuoda näkyvyyttä novelleille ja rohkaista lukijoita tutustumaan rohkeasti tähän kirjallisuuden lajiin. Tämä on matalan kynnyksen haaste, johon voi osallistua lukemalla vaikkapa vain yhden novellin ja bloggaamalla siitä. Mitään muita sääntöjä ei ole kuin se, että luettavan kirjallisuuden pitää olla novelleja. Häsä somea varten on #novellihaaste.

Haastee päättyy sunnuntaina 7.5.2017, jolloin julkaisen postauksen, johon kerään osanottajien koostepostaukset ja ilmoitan, kuinka monta novellia olemme haasteen aikana lukeneet.  Tämän vuoksi toivoisin, että pidät kirjaa nimenomaan lukemiesi novellien (ei novellikokoelmien) määrästä.

Voit ilmoittaa osallistumisestasi kommenttikentässä ja esittää arvauksen siitä, mikä luettujen novellien määrä tulee olemaan haasteen päättyessä. Lähimmäksi oikeaa lukua arvanneen palkitsen lahjakortilla.  

Kaikkien mukaan ilmoittautuneiden blogit nostan linkitettyinä tähän haastepostaukseen, jotta haasteen etenemisestä on helpompi seurata.

Oma veikkaukseni on 1353 novellia. Luku, joka ei perustu yhtään mihinkään muuhun kuin täysin randomiin arvaukseen. Ja kyllähän me nyt paremmaksi pistämme, eikös vaan?


Tämän helpompaa tapaa hankkia blogille mainetta ja kunniaa ei ole. Tule mukaan näyttämään, että meitä, joita novelli kiinnostaa on iso ja iloinen  joukko!

* * *


Päivittyvä osanottajalista

Mukaan haasteeseen ovat ilmoittautuneet alla olevat blogit. Blogin nimen edellä oleva luku on bloginpitäjän arvaus siitä, kuinka monta novellia ehdimme lukea haasteaikana. Jos numero puuttuu bloginpitäjä ei ole esittänyt arvausta.


500 Mai Laakso / Kirjasähkökäyrä klik

1750 Suketus / Eniten minua kiinnostaa tie klik

820 Tuomas / Tekstiluola klik

854 Maisku / Täysien sivujen nautinto klik

624 MarikaOksa / Oksan hyllyltä klik

1012 Elina / Luettua elämää klik

Pikku / Pikun kirjablogi klik

1150 Laura / Lukuisa klik

Anu Korpinen  / Katvealue  klik

1450 Tiia, 1242 Tommi / Karvakasakirjat klik

1242 Laura / Mitä luimme kerran klik

750 Riitta K / Kirja vieköön! klik

1271 Maija / Kirjojen keskellä klik

Marika / Usva klik

Sirri /Sivutiellä klik

Kirjavaras / Kirjavarkaan tunnustuksia klik

400 Marjatta Mentula / Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia klik

1111 hdcanis / Hyönteisdokumentti klik

888 Paula / Kirjan pauloissa klik

2017 Tuija Takala / Tuijata. Kulttuuripohdintoja klik

1037 Hanna / Hannan kirjokansi klik

763 Jenni / Sivu sivulta klik

947 Tiina / Kirjaluotsi klik

800 Heidi P. / Dysphoria klik

758 Kirjahilla klik

876 Pauline von Dahl klik

796 sannabanana / Pinon päällimmäinen klik

1067 Satu Ekoluoma / Satun luetut klik

888 Raija / Taikakirjaimet klik

1059 Krista / Lukutoukan kulttuuriblogi klik

666 Elegia / Kartanon kruunaamaton lukija klik

953 Elma / Kohtaamisia klik

1000 Ina / Inahdus klik

1816 Evaria / Evarian kirjahylly klik

717 Jane / Kirjan jos toisenkin klik

1017 Airi / Kirsin Book Club klik

1055 Kuutar / Kuutar lukee klik

911  Kirsi / Cats, books & me klik 

600 Katri / Pieni kirjasto klik

753 Salla / Aaarrekirjasto klik

1878 Kaisa V. / Kirja hyllyssä klik

900 Kaisa Reetta / Kaisa Reetta T. klik

3213 Kirsi Hietanen / Kirsin kirjanurkka klik 

3737 Katja / Kirjojen kamari klik

Kaisa/ Kannesta kanteen klik

942 Laura / Kirjojen kätköissä klik

2600 Jenny / Kirjojen pyörteissä klik

986 Arja / Kulttuuri kukosita klik

1311 Sara / P.S. Rakastan kirjoja klik

901 Suvi / Orfeuksen kääntöpiiri klik

1500 Terhi / Kirjahiiri lukee klik

3575 Mannilainen / Elämä on ihanaa klik

Jenni / Kirjakirppu klik 

Juha Makkonen / Nipvet klik

1000 Tintti / Hopeisella vuorella klik

2017 Leena Laurila / Donna Mobilen kirjat klik

Lukumato / Klassikkojen lumoissa klik

970 Jassu / Hurja hassu lukija klik

1180 Nellu / Rinkka ja nojatuoli klik

123 Kirjapallo /Kirjapallon kirjablogi klik

Jonna / Kirjakaapin kummitus klik

1205 Meri / Kaikkia värejä klik

2379 Helinä / Helinää klik

2002 Liiolii / Liiolii lukee klik

1789 la plume / Aukeamia klik

2017 lilaemilia / Sunnuntaisatuja klik

Margit / Tarukirja klik

Bara ett barn ja lajike nimeltä ruotsalainen dekkari

Ruotsalaisen dekkarin kultasuoni purskahtelee vähän väliä, vaikka toki kaikki mikä kiiltää ei ole edes kissankultaa.

Olen yrittänyt miettiä, mistä ruotsalaisen dekkarin vahva esiinmarssi sai alkunsa, mutta en osaa vastata tähän kysymykseen. Stieg Larssonin Millennium-sarja on luonnollisesti tässä yhteydessä keskeinen, mutta kiinnostaisi tietää, vetikö ruotsalainen dekkari miten hyvin jo sitä ennen. Tosiasia joka tapauksessa on, että ruotsalaiset ovat aika hakoja viemään kirjojaan ja musiikkiaan ulkomaille. Kävin tänä syksynä ensimmäistä kertaa Tukholman ABBA-museossa ja pakko myöntää, että me suomalaiset olemme kyllä tällä(kin) saralla auttamattoman jäljessä. Lieneekö naapurikohteliaisuutta vai jokin piikki, mutta museon seinällä seistä töröttää Lordi.

Kiitos nyt kuitenkin siitäkin vähästä. 

Katarina Wennstamin jalanjäljillä

Monet ruotsalaiset dekkarit kuvaavat asioita, jotka ovat vastenmielisiä ja raakoja. Rankkuudelle ja raaistumiselle tuskin on tulossa loppua lähiaikoina, koska ne ovat elementtejä, jotka myyvät. Minun ei kuitenkaan tarvitse tietää kaikista mahdollista julmuuksista, kidutuskeinoista ja lasten hyväksikäyttötavoista, joten viime aikoina en juurikaan ole ruotsalaisia dekkareita lukenut. Varistyttö-trilogian tosin aloitin (klik), mutta aikeistani huolimatta se jäi kesken.

Mukava poikkeus väkivaltaisessa ruotsalaisessa dekkarigenressä on ollut Katarina Wennstam, jonka dekkareissa painopiste on feministisessä yhteiskuntakriitikissä. Blogiini olen kirjoittanut hänen teoksistaan Alfauros (klik) ja Petturi (klik). Samaan sarkaan Wennstamin teosten kanssa asettuu Malin Persson Gioliton Bara ett barn.  

Ostin Bara ett barnin pari vuotta sitten, kun halusin lukea jonkun ruotsalaisen dekkarin, jonka kirjoittaja olisi joku muu kuin yksi heistä, joista puhutaan jatkuvasti. Silmiini osui kehu tästä romaanista ja tilasin sen netistä samoin tein. Luettavakseni se päätyi kuitenkin vasta nyt, kun otin sen mukaani Tukholmaan. No, eipä sitä tuolla reissulla paljon tullut luetuksi, mutta pääsinpä kuitenkin alkuun.

Malin Persson Giolitosta tuli kirjailija vähän epätavallisempaa reittiä. Hän nimittäin sai potkut työstään asinajotoimisto Mannheimer Swartlingilla odottaessaan kolmatta lastaan. Näistä kokemuksistaan hän kirjoitti kirjan Dubbla slag (2008). Bara ett barn puolestaan on Sophia Weber -dekkarisarjan aloitusosa. Suomeksi häntä pääsee lukemaan keväällä, kun Johnny Kniga julkaisee Persson Gioliton romaanin Suurin kaikista (Störst av allt).

Kaikkia ei voi auttaa

Bara ett barnissa dekkaripinta on varsin ohut. Se on enemmänkin romaani, joka kritisoi ruotsalaisen sosiaalitoimen riittämättömyyttä. Keskiössä on 7-vuotias Alex, jota syytetään isänsä taposta. Tämän ympärille Persson Giolito rakentaa jännitteen, joka jää varsin heiveröiseksi, sillä lukijan ei ole vaikea arvata, miten lopuksi tulee käymään ja mikä on totta ja mikä taas ei. Nykydekkarin tapaan romaanissa taustoitetaan tutkivan puolen ihmisten elämää melko runsaasti. Tutuiksi tulevat niin asianajaja Sophia Weberin isä, lapsuus kuin hänen ihmissuhteensakin.

Jos Bara ett barnista haluaisi tehdä kiteytyksen, voisi sanoa, että se todistaa, että emme koskaan voi auttaa kaikkia. Raskas asia on, että Alexin tapaisia lapsia on aivan liikaa. Lapsia, joita heidän vanhempansa kohtelevat väärin ja väkivaltaisesti. Lapsia, joiden kohdalla opettaja miettii joka päivä, että pitäisikö hänen tehdä lastensuojeluilmoitus. Lapsia, joilla ei ole mahdollisuutta olla pelkästään lapsia.

Bara ett barn sisältää karuja totuuksia mm. hoivaköyhyydestä, viranomaisten resurssipulasta ja lehdistön hyeenamaisuudesta. Persson Giolito kuvaa, miten traumaattiset kokemukset ja niiden vaikutukset siirtyvät sukupolvelta toiselle. Mikään tarinassa ei kuitenkaan valitettavasti oikein nouse ja kanna, vaan vaikutelmaksi jää, että Bara ett barn on yhteiskuntadekkarin muotoon kirjoitettu sosiaaliraportti.

Kirjan kannessa käytetään ilmaisua "sidvändare" (sivunkääntäjä). Tämä puoli Persson Gioliton romaanista minulta jäi kokonaan kokematta, sillä lukeminen muistutti pikemminkin työlästä savottaa ja mietin moneen kertaan, että miksi ylipäätään minun kannattaa lukea tämä teos loppuun. Elättelin toivoa, että tapahtuisi yllättävä käänne, joka palkitsisi vaivannäköni. Sitä ei tullut, mutta opinpa taas lisää ruotsia.

Vaikka lasten kaltoinkohtelu on mitä tärkein aihe, Persson Giolito ei käsittele sitä kovin omaperäisesti ja toteutuksensa puolesta tämä romaani ei juuri purupintaa tarjoa. Syy- ja seurausketjut, joilla Alexin isän tappoa perustellaan ovat jo kovin moneen kertaan kuultuja. En silti menisi sanomaan, että Bara ett barn on huono. Lukijakuntaa tämäntapaisille teoksille uskon riittävän ja Persson Gioliton nimi kannattaa pitää mielessä, jos yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevät dekkarit kiinnostavat.

Ollakseni rehellinen, osasyynä innottomuuteni Bara ett barnia kohtaan taitaa olla, että olen lukenut viime aikoina ihan huipun hyvää suomalaista kirjallisuutta. Joten ruotsalaiset, pitäkää dekkarinne. Suomalaiset kirjailijat iskevät suoraan korkeakirjalliseen ytimeen!

Malin Persson Giolito: Bara ett barn (2010)
372 sivua
Kustantaja: Pocketförlaget

Finlandia-palkinnon suuri vääryys

On se aika vuodesta. 

Eilen kihisin koko päivän kuin käynyt mehu pullossa, kun piti purkautua siellä sun täällä Finlandia-palkintoehdokkaiden herättämistä ajatuksista. Toivon, että joku olisi varovasti nostanut pulloni korkkia, mutta niin ei käynyt ja paine pysyi ja kasvoi. Nyt en enää pysty pidättelemään, vaan kirjoitan tämän postauksen.

Tämän vuotiset palkintoehdokkaat miellyttävät minua noin tuhatmiljoonasti enemmän kuin viime vuonna, jolloin listalle eksyi lievästi sanoen kummia ja vielä kummempia ehdokkaita. Surettaa, että pari suurta suosikkiani ei listalle noussut, mutta niinhän se on aina ja tänä vuonna erityisesti, kun suomalaiskirjailija toisensa jälkeen on kirjoittanut ihan hemmetin hyvän romaanin.

Erityisesti Leena Parkkisen Säädyllisen ainesosan (klik) puuttuminen listalta ottaa koville. Tunnekuohuminäni kirjoitti eilen muistiin: Eipä tullut edes mieleen, että Säädyllinen ainesosa ei pääsisi ehdolle. No, mehän olemme Suomessa. Parkkisen romaanille sopisikin paremmin joku ulkomaalainen kirjallisuuspalkinto. Sen jälkeen se voitaisiin kääntää xx-kielestä suomeksi ja ah, se olisi meidän kaikkien mielestä ihan tajuttoman hyvä.

Anteeksi purkaukseni.

*

Listalle olisin lisäksi toivonut Pajtim Statovcin Tiranan sydämen (klik), Hannele Mikaela Taivassalon In transitin (klik) sekä Johannes Ekholmin Rakkaus niinkun (klik). Mutta ei se mitään, valitut ehdokkaat, joista olen lukenut Puikkosen (klik), Sandströmin (klik) ja Kinnusen (klik) romaanit ovat mainioita valintoja, vaikka omaan makuuni valitut romaanit kokonaisuudessaan edustavat hippasen liikaa perinteisen turvallisia valintoja eli tässä mielessä jaan toimittaja Miia Gustafssonin näkemyksen (klik). Tästä syystä minussa herättikin riemua liikutukseen asti, että Puikkosen hieno episodiromaani on mittelöissä mukana. Laudatur puolestaan kuului omissa pohdinnoissani samaan sarjaan kuin Säädyllinen ainesosa. Niiden mukanaoloa listalla pidin etukäteen takuuvarmana. Viikilän, Kähkösen ja Korhosen romaaneja en ole vielä lukenut, joten niistä en voi sanoa mitään.

Suuri vääryys, joka on tämän postauksen aihe, ei kuitenkaan liity listalle valittuihin romaaneihin, vaan siihen, että muutama vuosi sitten tehtiin Finlandia-palkintoon sääntömuutos, jonka mukaan novellikokoelmat eivät kelpaa ehdolle. Että mitä? Miksi ihmeessä? Siksikö, että romaanit myyvät paremmin? Voisiko joku kertoa minulle jonkun jalomman syyn novellien syrjintään. Haluan elää kuplassa, jossa kirjallisuuden arvo on itseisarvoinen ja rahamittaukseen taipumaton.

Tiedetään, niin moni sanoo, että ei lue novelleja. Älkää lukeko, mitä se minulle kuuluu. Olkaa lukematta ja menettäkää paljon. 

Suivaannuttaa nyt kuitenkin niin novellien puolesta, että kostoksi rakensin blogiini välilehden "Novellit" (klik),  johon kerään kaikki lukemani novellikokoelmat. Pisteeksi koston i:n päälle luin juuri Deborah Levyn novelleja (joista postaan myöhemmin) ja parhaillaan luen Jan Forsströmin Eurooppalaisia rakastajia ja sen jälkeen vuorossa on George Saundersia. Suunnittelenpa vielä jälkiruoaksi nauttivani Helen Oyeyemin novelleja.

Jättäkää novellit rauhaan. Ne ovat parhautta. 

Rebecca Solnit: Men explain things to me and other essays

Lainasin Rebecca Solnitin esseet kirjastosta. Nyt myöhästymissakkoa tulee joka päivä lisää, sillä en haluaisi päästää näistä esseistä irti. En ollut osannut odottaa, että Solnitin esseiden sulattelu olisi niin hidasta kuin se on ollut. Yhtä vähän osasin odottaa, että hänen tekstinsä olisivat kuin kevätaurinko, joka paljastaa pölyn. Pöly tarkoitaa tässä tapauksessa blogikirjoitusteni laatua. Puhun luonnollisesti vain omasta blogistani.

Cision asettelee blogeja vuosittain järjestykseen ja nyt lokakuussa oli kirjallisuusblogien vuoro. Lämpimät onnentoivotukset sijoittuneille! Oma sijoitukseni kymmenenneksi oli suuri yllätys ja olen siitä luonnollisesti hyvin otettu. Jos kuitenkin ollaan rehelllisiä, Cision-sijoitus ei kerro mitään blogin laadusta. Cision mittaa ihan muita asioita. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö listalle tänä vuonna olisi päätynyt kanssabloggareiden aivan erinomaisia blogeja.

Älyllinen löysyys on kamalaa ja Solnit saa minut näkemään sitä kaikkialla blogissani. Hän ei tosin puhu blogeista mitään, vaan nämä tuntemukseni ovat hänen kirjoitustensa tuottamia sivuvaikutuksia. Haluaisin olla yhtä viisas ja havainnoiva kuin Rebecca Solnit. Yhtä tarkasti yhteiskuntaa tarkasteleva. Yhtä tinkimättömällä sanan säilällä iskevä. Vaan en ole ja sen kanssa on elettävä. Siinä sivussa voin yrittää kehittyä paremmaksi.


Kaikkien asioiden asiantuntija

Aloin lukea Solnitin esseitä, koska häntä pidetään yleisesti miesselitys (mansplaining) -termin äitinä. Kyseinen osuus tässä esseekokoelmassa on kuitenkin lyhyt ja siinä yhteydessä paljastuu, että Solnit ei juurikaan kyseistä termiä edes käytä ja että se vakiintui kielenkäyttöön muiden kuin itsensä Solnitin toimesta.

Miesselittäjille naiset ovat tyhjiä astioita, jotka he täyttävät suunnattomilla tiedoillaan, kirjoittaa Solnit. Lainaan tähän yhteyteen Saara Särmän kuvausta miesselittäjistä, koska Särmä kiteyttää tämän termin osuvasti.

"Miesselittäjä voi tarpeen vaatiessa vedota koulutukseensa tai lukemaansa oppimäärään. Pitkä matikka, RUK:n johtajakoulutus, maisterius ja diploomi-insinööriys tukevat asian kuin asian hallitsemista. Lajinsa pahin miesselittäjä vaientaa keskustelukumppaninsa tytöttelemällä."*

Solnit kuvaa essessään, miten "Herra Erittäin Tärkeä" kysyi häneltä, tunteeko hän teosta nimeltä River of Shadows: Eadweard Muybridge and the Technological Wild West.  Kun Solnit yritti vastata miehelle, mies keskeytti hänet ja alkoi selittää, mistä kirjassa on kyse. Solnitin ystävä yritti useampaan kertaa huomauttaa, että kyseessä on Solnitin kirjoittama kirja, mutta "Herra Erittäin Tärkeällä" oli niin kova tarve julistaa mistä kirjassa on kyse, että hän ei aluksi huomioinut Solnitin ystävän sanoja ollenkaan. Myöhemmin kävi ilmi, että "herra Erittäin tärkeä" ei ollut edes lukenut kyseistä kirjaa, vaan pelkästään siitä kirjoitetun arvion. Totuus kirjasta hänellä kuitenkin oli hallussaan.

Se valtava huomio, jota Solnitin "Miesselitys-essee" on saanut osakseen kertoo osaltaan siitä, miten yleisestä asiasta on kyse ja miten merkityksellistä on, että tälle raivostuttavalle ja ylenkatseiselle miehiselle käytökselle on vakiinnutettu sitä osuvasti kuvaava termi. Jos olet nainen, olet taatusti törmännyt miesselittäjään. Jos olet perusmies, et kenties edes ymmärrä, mistä on kyse. Siitä, että näin on, on oltava äänekästä mieltä.

Kuka sinut omistaa

Solnitin kokoelman mielenkiintoisin essee käsittelee Virginia Woolfia, mutta en lähde avaamaan sitä tässä, vaan palaan tähän esseeseen, kun kirjoitan Deborah Levyn novelleista. Tämä Solnitin essee nimittäin avasi minulle Levyn kirjoistustapaa ihan uudella tavalla sekä sai minut pohtimaan kirjallisen teoksen tulkintaan liittyviä kysymyksiä yleisemminkin.

Teoksensa muissa esseissä Solnit käsittelee raiskausta, tasa-arvoista avioliittoa, naisten katoamista sekä vallankumousta. Raiskauskeskustelun konteksti on hyvin amerikkalainen, mutta pääpiirteissään se kuvaa myös suomalaista raiskauksen ympärillä käytyä keskustelua ja tämän keskustelun puuttumista. Muutama fakta:

USA:ssa raportoidaan raiskaus noin joka kuudes minuutti. Tosiasiassa raiskausten määrä on tietysti tätäkin suurempi, koska kaikista niistä ei ilmoiteta. Viideosa amerikkalaisista naisista raiskataan heidän elämänsä aikana, mutta tiedotusvälineissä raiskauksista puhutaan ikään kuin ne olisivat harvinaislaatuisia poikkeustapauksia. Republikaanipoliitikot ovat menneet jopa niin pitkälle, että heidän mukaansa raiskausta seuraava raskaus on Jumalan lahja. Kuulostaako tutulta? Samansuuntaisia on lausuttu Suomessakin.

Solnit huomauttaa, että väkivallalla ei ole rotua, luokkaa, uskontoa tai kansallisuutta. Niiden sijaan sillä on sukupuoli, joka ei tietenkään tarkoita, että kaikki miehet olisivat väkivaltaisia. Tosiasia kuitenkin on, että perheväkivallan uhrina kuolee enemmän amerikkalaisia naisia kuin amerikkalaisia sotilaita kuolee terrorismin vastaisessa sodassa.

Naisiin kohdistuvassa väkivallassa on Solnitin mukaan pohjimmiltaan kyse halusta kontrolloida. Tämä on Suomessa tullut selkeästi esiin pakolaisten kasvanutta määrää seuranneessa raiskauskeskustelussa. Yhtäkkiä osa suomalaisista miehistä on "herännyt" puolustamaan suomalaisia naisia ja alkanut partioimaan kadulla ikään kuin raiskauksia ei ennen olisi lainkaan tapahtunut.

Julkisessa keskustelussa väkivallan sukupuolittuneisuutta ei useinkaan oteta huomioon. Solnit lainaa Nicholas D. Kristofia, joka kirjoittaa: "Women worldwide ages 15 through 44 are more likely to die or be maimed because of male violence than because of cancer, malaria, war and traffic accidents combined."

PISTE.


Nainen kadoksissa

Tämänvuotisilla Helsingin kirjamessuilla sattui mielenkiintoinen tapaus. Aito avioliitto -yhdistys oli kaikessa hiljaisuudessa ja ilman lupaa pystyttänyt ständinsä messuille. Messujärjestäjät poistivat yhdistyksen messutilasta.

On tärkeää panna merkille, että kysymys siitä kuka saa mennä kenenkin  kanssa naimisiin ei pohjimmiltaan liity naimisiinmenijöiden sukupuoleen. Solnitin mukaan kyse ei ole siitä, saako nainen naida naisen tai mies miehen tai joku-muu-sukupuolinen joku-muu-sukupuolisen, vaan siitä, että tasa-arvoinen avioliitto on uhka perinteisille sukupuolirooleille. Samaa sukupuolta olevat puolisot ovat lähtökohtaisesti tasa-arvoisia ja tämän vuoksi heidän liittonsa horjuttaa rakennelmaa, jossa mies on itseoikeutetusti suhteen pää ja nainen hänen alamaisensa.

Naisten näkymättömiksi tekemisen tavat ovat moninaisia. Solnit huomauttaa, että nainen katoaa sukupuuhun, kun vain miehen puolinen perimälinja tulee raportoiduksi. Naiset katoavat avioliiton solmimisen myötä ottaessaan käyttöön miehensä sukunimen. On oikeasti aika hullua, että naisesta käytetään sen tapaisia ilmaisuja kuin rouva Ari Korhonen. Vaikka tämä ei Suomessa ole nykyisin enää kovin yleistä, etikettisääntöihin kyseinen puhuttelu edelleen kuuluu.

Monet naisista katovat burkhan taakse ja vielä suurempi osa kotiin hellan ääreen. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että aina kun poliitikot puhuvat naisten oikeuksista jäädä kotiin hoitamaan lapsia on asialla toinenkin puoli, jota he tosin eivät sano ääneen. Kyse on kontrollista ja naisen pakottamisesta julkisesesta tilasta takaisin yksityisen piiriin. Pois sieltä, missä käytetään valtaa ja tehdään koko yhteiskuntaa koskevia päätöksiä. Tämänkaltaiset äänenpainot, joita Suomessa ovat esiintuoneet konservatiivisia arvoja edustavat poliitikot, ovat poliittista retoriikkaa, joka pyrkii kätkemään todelliset tarkoitusperänsä.

Mielikuvien voima

Solnitin esseeskokoelman viimeinen essee käsittelee Pandoran lipasta ja vallankumousta. Kreikkalaisessa mytologiassa Pandora on paitsi maailman ensimmäinen nainen, myös nainen, joka avaa lippaan  ja  näin tehdessään päästää pahat voimat vapaaksi. Tämä merkitsee ihmisen paratiisillisen elon loppua.

Solnit kiinnittää huomionsa siihen, että ideoita ja ajatuksia, jotka on päästetty vapaaksi ei enää voida lukita lippaaseen uudelleen. Lainsäädäntöä voidaan muuttaa ja tästä hyvänä esimerkkinä toimii abortin kieltämiseen liittyvä keskustelu Puolassa. Naiset nousivat vahvasti vastustamaan tätä lakimuutosta, mutta vaikka tämä lakimuutos tehtäisiinkin, sillä ei voida poistaa sitä, että naisten tietoisuudessa ja mielikuvissa on ja pysyy näkemys siitä, että naisella on oikeus omaan ruumiiseensa.

Vallankumous ei Solnitille edustakaan niinkään ensisijaisesti konkreettisia toimia, kuten esimerkiksi sotilasvallankaappaus, vaan hänen mukaansa todellisin vallankumous tapahtuu ihmisten mielikuvissa. Tästä feminismi toimii erinomaisena esimerkkinä ja tämän vuoksi feminismi on vaarallista ja poliittista. Se tekee työtään ihmisten mielikuvissa, eikä tapahtuneita muutoksia voida kumota konservatiivipolitiikalla. Tämän vuoksi ei olekaan ihme, että vihapuhe feministejä kohtaan on Suomessa kasvussa. Raiskaus- ja tappouhkauksista on tullut arkipäivää monille feministeille. Naisvihamieliset tahot pyrkivät hiljentämään erityisesti naisten, mutta myös tasa-arvoa kannattavien miesten äänen julkisuudessa.

Feministit, pidetään meteliä!



Rebecca Solnit: Men explain things to me and other essays (2014)
130 sivua
Kustantaja: Granta

*Rosa Meriläinen & Saara Särmä: Anna mennä - opas hauskempaa elämään. Olen kirjoittanut tästä teoksesta tässä