Reader, why did I marry him?

Jos joku nyt keksisi tarjota minulle aikamatkustusta, ostaisin lipun vähän kalliimmallakin hinnalla ja tekisin matkan vuoteen 1972, jolloin julkaistiin Eeva Kilven romaani 'Tamara'. Näin siksi, että haluaisin päästä kokemaan paikan päällä, miten ihmiset ottivat vastaan varsin reipasta seksuaalikuvastoa sisältävän 'Tamaran'. Lieneekö syynä häveliäisyys, mutta vuosikausia 'Tamaraan' on liitetty määre "eroottinen", vaikka oikeasti 'Tamaran' käärepaperista löytyy monin paikoin tavaraa, jolle erotiikka on pelkkä peitenimi. Kilpeä voidaan hyvällä syyllä pitää feminismin ns. toisen aallon äänitorvena, sillä jo neljä vuotta ennen 'Tamaran' julkaisua hän oli kirjoittanut pamfletin nimeltä Miesten maailman nurjat lait, jossa Kilpi toteaa mm.: "Äitien on nyt aika luopua vuosisataisista jähmettyneistä kuvioistaan, madonna ja lapsi -asetelmistaan tai pyykkipaljun ääreen kumartuneen, ryppyisen, harmaan, murheenmurtaman äidin ihannoimisest

Kuolemattoman sielun kuoleminen on maailman hirvein asia. Kun pari Pirkko Saision lausetta laittaa seisomaan talon eteen, ne pyöräyttävät itseensä paitsi talon ihmisten surut ja ilot, maailman nykytilan ja vallitsevan henkisen ilmapiirin myös pöydälle unohtuneen puoliksi syödyn viilipurkin. Hyvin vähällä ja pienillä, vaivattoman tuntuisilla sanoilla Saisio saa lauseensa kantamaan valtavia ilman että ne ollenkaan pullistelevat tai muuttuvat ylipainoisiksi. Pirkko Saision uutuusromaani Mies, ja hänen asiansa (Siltala 2016) kertoo 60-kymppisen miesasianajajan elämän yhdestä viikosta ja siitä, miten hänen elämänsä suistuu kaaokseen. Romaanin alussa Miehen menneisyys tarttuu häntä kurkusta, kun hän saa tietää ystävänsä Pablon kuolemasta. Mitä pitemmälle viikko kuluu, sitä heikompaa on Miehen hengittämä happi ja siihen alkaa sekoittua kaikenlaisia kummia kaasuja, jotka tekevät arkielämästä vääristynyttä ja painajaismaista. * Lähtötilanteessa Miehen elämä on vakaassa kuosissa. H

Nyt on niin kuivaa satiiria, että oliivikin käpristyy dry martini -lasin pohjalle. Edellä olevan lauseen kirjoitin muistivihkooni luettuani parisenkymmentä sivua George Saundersin novellikokoelmaa Sotapuiston perikato. Selvennyksen vuoksi sanottakoon, että kuivalla satiirilla tarkoitan tässä yhteydessä äärimmilleen vietyä satiirisen kertomisen tapaa. Lukiessani Saundersin teosta pidemmälle muuttuivat hänen luomansa maailmankuvat luonteeltaan yhä dystooppisemmiksi. Luin joskus parikymppisenä Nathanael Westin romaanin Heinäsirkan aika (The Days of the Locust, 1983) ja se herätti minussa suunnatonta kuvotusta. Sotapuiston perikadon vaikutus on hyvin saman tapainen. Oksettaa ja tekee mieli jättää koko teos kesken. Jättää se kesken nimenomaan siitä syystä, että tuntuu, että en jaksa kaikkea Saundersin kuvaamaa mustaa ja toivotonta. Ihmisillä menee Sotapuiston perikadossa huonosti, paitsi silloin kun heillä menee vielä huonommin. Siellä missä on synkkää, on hetken päästä vielä synkempä

Jukka Viikilä, Juuli Niemi, Mari Manninen, Vuokko Hovatta, Jörn Donner, Baba Lybeck Oli valtava yllätys ja kunnia saada kutsu Finlandia-palkinnon jakotilaisuuteen, josta suuret kiitokset Kirjasäätiölle. Samalla hetkellä kun kutsu tuli sähköpostiini juoksin esimieheni luo kysymään, että saanko vapaata osallistuakseni tähän hienoon tilaisuuteen. Lupa heltisi ja niin suuntasin tänään Kansallisteatteriin. Olin etukäteen sopinut tapaavani bloggarikaverin Ateneumin kahviossa. Meitä kumpaakin jännitti itse tilaisuus jo siinä määrin, että palkinnonsaajajännitys meinasi jäädä tämän yleisen jännityksen alle. Tosin kyllähän sekin sieltä löytyi viimeistään siinä vaiheessa, kun istuin Kansallisteatterin suuren näyttömän katsomossa ja aloin pikku hiljaa uskoa, että olin ihan tosiaan paikan päällä. * Tänä vuonna en ole vielä lukenut ainuttakaan Finlandia-voittajaa. Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon pokanneen Jukka Viikilän teos Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus) on kyllä o

Jeanette Winterson kirjoittaa romaaninsa Sexing the Cherry esipuheessa: "Muistatko määritelmän kalaverkosta kokoelmana reikiä, jotka on yhdistetty langalla? Olen kiinnostunut noista rei'istä. Lanka on kertomus, mutta vain aukoilla on väliä." Wintersonin sanat sopivat erinomaisesti kuvamaan niin Deborah Levyn novellikokoelmaa Black Vodka kuin Levyn muitakin tekstejä. Se, mikä on luettavissa kirjaimina paperilla on lanka, mutta mielenkiintoisimmat asiat Levyn novelleissa ovat aukkopaikkoja, joita lukija voi täyttää. "I like Swiss cheese because of the holes," toteaa osuvasti yksi Black Vodkan novellihenkilöistä. Black Vodka on kolmas Levyltä tänä vuonna lukemani teos. Tutustumiseni Levyyn alkoi hänen romaanistaan Uiden kotiin (Fabriikki 2016, Swimming Home 2011). Luettuani Booker-palkinnon lyhytlistallekin kivunneen romaanin Hot Milk (2016), aloin jo olla melko varma, että Levy on ottamassa paikkaansa lempikirjailijoideni joukosta. Tämä nyt lukemani novell

Tyhjä takki Riku Korhosen romaanin kansikuvassa on oiva kiteytys tästä teoksesta. Kyllä elämä on ahdasta ja erityisen ahdasta se on, kun nainen ja mies asuttaa instituutiota nimeltä avioliitto. Siinä tyhjenee takki jos toinenkin ja vilu käy sieluun pohjamutiin asti.  Syystä tai toisesta kanteen on haluttu nostaa seuraava sitaatti Korhosen romaanista: Kun miehet alkavat elvyttää vanhoja myyttejä, naisten on paras valmistautua uusiin kyyneliin." Ennen kuin alan lukea mietin, että pitäisikö kipaista Siwasta paketti nenäliinoja vai pyyhkisinkö paljain käsin? Sitaatti on ärsyttävä, koska siinä tehdään niin selkeä jako miehiin ja naisiin, eikä siinä vielä kaikki. Miehet ovat niitä, jotka elvyttävät myyttejä. Naisten osana on pudotella kyyneleitä. En innostu yhtään siitä, että miehistä ja naisista puhutaan kuin lajeista, joilla on ikuiset lajityypilliset piirteet. No, on tuossa sitaatissa kyllä myös huumoria. Sen luonteen mustuus selviää tosin vasta, kun on lukenut Korhosen romaan

Lue hyvä ihminen Replika! Jos et lue, et ole tänä vuonna lukenut mitään. Voihan meren aalloista esiin kuohuava Afrodite! Olen luvannut itselleni, että en enää kirjoita naurettavia yli-innostuksen täyttämiä hehkutusripulia pursuavia bloggauksia. Nyt on siis todella tsempattava, sillä Sinikka Vuolan Replika on sitä lajia, josta tekee mieli vuodattaa nektariinia ja viiniä vuoron perään. Se on sitä lajia, joka saa tanssimaan tulessa ja veren kiehumaan kirjahurmaa. Se on seikkailu ja tutkimusretki, joka jää sinuun. Replikan takakannessa on kuvaus siitä, mistä Replikassa on kysymys. Ehkä on niin kuin takakansi väittää, mutta kun kerrankin joku kirjoittaa romaanin, jossa tulkintavaihtoehtoja on lähes loputtomiin, tunnen vastustamatonta kiusausta olla hyvin epämääräinen ja todeta pelkästään, että kyseessä on eräänlainen kasvukertomus. Uskon, että mitä vähemmän Replikasta tietää etukäteen, sitä nautinnollisempaa sen lukeminen on ja haluan omalta osaltani pitää yllä tämän teoksen sisältämä

Kuka keksikään antaa tämän novellikokoelman nimeksi Eurooppalaisia rakastajia, hänelle annettakoon tässä virallisesti tiedoksi, että se on nimi, jonka "ostin" hetkeäkään miettimättä. Syy edelliseen on se, että Eurooppa, tuo tai tämä (puhujasta riippuen) vanha manner, joka niin tuhannen monituista kertaa on tallottu ja jalanjälkiä täyteen jätetty, kuten mm. Ljudmila Ulitskaja huikaisevassa romaanissaan Daniel Stein ( klik ) tuo esiin, on aina vaan se kaikkein rakkain, on kuin ruttuun rypistetty rakkauskirje, joka saapui perille vasta kun rakastajasta oli jo luovuttu (hirmuisen kivun kautta), mutta joka siitä huolimatta on säilytettävä, koska siinä vuosien päästä tiivistyy niin kauniisti nostalgia.  Rakastajat, kuka heitä voisi vastustaa. En minä ainakaan.   * Sentimentaalisiin Eurooppaa ja rakastajia kohtaan tuntemiini tunteisiin Forsströmin novellit eivät vastaa lainkaan. Ehei, ne toimivat tyystin toisella maaperällä ja mitä rakastajiin tulee, voi heitä. Voi noita

Novelli kirjallisena muotona on tiivis, joten samaa kaavaa noudattakoon myös tämän haasteen lanseeraus. Pitemmittä selityksittä julistan novellihaasteen alkaneeksi ja toivotan sinut sydämellisesti tervetulleeksi osallistumaan tähän haasteeseen. Haasteen tavoitteena on tuoda näkyvyyttä novelleille ja rohkaista lukijoita tutustumaan rohkeasti tähän kirjallisuuden lajiin.  Tämä on matalan kynnyksen haaste, johon voi osallistua lukemalla vaikkapa vain yhden novellin ja bloggaamalla siitä.  Mitään muita sääntöjä ei ole kuin se, että luettavan kirjallisuuden pitää olla novelleja. Häsä somea varten on #novellihaaste. Haastee päättyy sunnuntaina 7.5.2017, jolloin julkaisen postauksen, johon kerään osanottajien koostepostaukset ja ilmoitan, kuinka monta novellia olemme haasteen aikana lukeneet.  Tämän vuoksi toivoisin, että pidät kirjaa nimenomaan lukemiesi novellien (ei novellikokoelmien) määrästä. Voit ilmoittaa osallistumisestasi kommenttikentässä ja esittää arvauksen siitä, mi

Ruotsalaisen dekkarin kultasuoni purskahtelee vähän väliä, vaikka toki kaikki mikä kiiltää ei ole edes kissankultaa. Olen yrittänyt miettiä, mistä ruotsalaisen dekkarin vahva esiinmarssi sai alkunsa, mutta en osaa vastata tähän kysymykseen. Stieg Larssonin Millennium-sarja on luonnollisesti tässä yhteydessä keskeinen, mutta kiinnostaisi tietää, vetikö ruotsalainen dekkari miten hyvin jo sitä ennen. Tosiasia joka tapauksessa on, että ruotsalaiset ovat aika hakoja viemään kirjojaan ja musiikkiaan ulkomaille. Kävin tänä syksynä ensimmäistä kertaa Tukholman ABBA-museossa ja pakko myöntää, että me suomalaiset olemme kyllä tällä(kin) saralla auttamattoman jäljessä. Lieneekö naapurikohteliaisuutta vai jokin piikki, mutta museon seinällä seistä töröttää Lordi. Kiitos nyt kuitenkin siitäkin vähästä.  Katarina Wennstamin jalanjäljillä Monet ruotsalaiset dekkarit kuvaavat asioita, jotka ovat vastenmielisiä ja raakoja. Rankkuudelle ja raaistumiselle tuskin on tulossa loppua lähiaik

On se aika vuodesta.  Eilen kihisin koko päivän kuin käynyt mehu pullossa, kun piti purkautua siellä sun täällä Finlandia-palkintoehdokkaiden herättämistä ajatuksista. Toivon, että joku olisi varovasti nostanut pulloni korkkia, mutta niin ei käynyt ja paine pysyi ja kasvoi. Nyt en enää pysty pidättelemään, vaan kirjoitan tämän postauksen. Tämän vuotiset palkintoehdokkaat miellyttävät minua noin tuhatmiljoonasti enemmän kuin viime vuonna, jolloin listalle eksyi lievästi sanoen kummia ja vielä kummempia ehdokkaita. Surettaa, että pari suurta suosikkiani ei listalle noussut, mutta niinhän se on aina ja tänä vuonna erityisesti, kun suomalaiskirjailija toisensa jälkeen on kirjoittanut ihan hemmetin hyvän romaanin. Erityisesti Leena Parkkisen Säädyllisen ainesosan ( klik ) puuttuminen listalta ottaa koville. Tunnekuohuminäni kirjoitti eilen muistiin:  Eipä tullut edes mieleen, että Säädyllinen ainesosa ei pääsisi ehdolle. No, mehän olemme Suomessa. Parkkisen romaanille sopisikin

Lainasin Rebecca Solnitin esseet kirjastosta. Nyt myöhästymissakkoa tulee joka päivä lisää, sillä en haluaisi päästää näistä esseistä irti. En ollut osannut odottaa, että Solnitin esseiden sulattelu olisi niin hidasta kuin se on ollut. Yhtä vähän osasin odottaa, että hänen tekstinsä olisivat kuin kevätaurinko, joka paljastaa pölyn. Pöly tarkoitaa tässä tapauksessa blogikirjoitusteni laatua. Puhun luonnollisesti vain omasta blogistani. Cision asettelee blogeja vuosittain järjestykseen ja nyt lokakuussa oli kirjallisuusblogien vuoro. Lämpimät onnentoivotukset sijoittuneille! Oma sijoitukseni kymmenenneksi oli suuri yllätys ja olen siitä luonnollisesti hyvin otettu. Jos kuitenkin ollaan rehelllisiä, Cision-sijoitus ei kerro mitään blogin laadusta. Cision mittaa ihan muita asioita. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö listalle tänä vuonna olisi päätynyt kanssabloggareiden aivan erinomaisia blogeja. Älyllinen löysyys on kamalaa ja Solnit saa minut näkemään sitä kaikkialla blogissan