sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut


"Ihminen ei ole kiinteä kappale vaan ajassa tapahtuva prosessi." 

[...] 

"Ihminen ei ole, hän tapahtuu."


Leena Krohnin esseeteos Mitä en koskaan oppinut on kutsu väittelyyn.

Liikkeelle lähdetään lämmittelemällä Krohnille tärkeissä lauseissa, jotka ovat kulkeneet hänen mukanaan vuosia ja vuosikymmeniä ja joita hän on käyttänyt myös teostensa mottoina. 

Krohn kuvaa lapsuuttaan, kouluvuosiaan ja nuoruuttaan. Huonoja arvosanoja ja synkkien ajatusten aikaa. Kiinnostusta ranskalaiseen ns. uuteen lokuvaan. 15-vuotiaana hän diagnosoi itsensä ja toteaa, että hänen kohdallaan on kyse "tajunnan laajentumisesta aiheutuneesta tuskaneuroosista."

Kenties juuri "tuskaneuroosi" on kirjoittunut osaksi hänen teoksiaan, joista monet olen kokenut pelottaviksi ja suorastaan kauhua herättäviksi. Krohnia lukiessani - hänen omia sanojaan siteeratakseni - tapahdun tavalla, joka herättää minussa levottomuutta, jota en osaa hallita. Siksi en koskaan lue häntä juuri ennen nukkumaanmenoa. 


Silmiini osuneet huomion Krohin teoksesta ovat noudattaneet yhtenevää linjaa. Ensin on kehuttu teoksen alkupuolta. Sen jälkeen on tuomittu tai ainakin pidetty ongelmallisena sen jälkimmäistä puoliskoa. Minussa taas juuri ne vähemmän salonkikelpoiset huomiot herättävät suurta kiinnostusta. Tämä ehkä johtuu siitä, että Krohnin tekstin ongelmalliseksi kokemiani kohtia pohtiessani joudun sietämään ajatuksellista epävarmuutta.


Mitä en koskaan oppinut sisältää useita lauseita, jotka herättävät ihmetystä ja joiden kanssa tekee mieli keskustella ja väittää vastaan. Krohn esimerkiksi kirjoittaa äidistään, että hän oli "kirjailijaksi liian hyvä ihminen." Tästä loogisesti seuraa, että hänen mukaansa kirjailijat ovat, jos eivät suorastaan pahoja niin ainakin ei-hyviä ihmisiä. Mitä tämä tarkoittaa?

Helsingin nykyarkkitehtuurista taas Krohn kirjoittaa, että se "sytyttää kriminaaleja mielennouteita, joista on syytä vaieta." Osaan niin huonosti tulkita, mihin Krohn tässä viittaa, että en lähde edes arvelemaan. Tosiaankin, sellainenkin mahdollisuus keskustelussa on, että sen sijaan, että ryhtyy väittämään jotakin heppoisin perustein tai kokonaan vailla perusteita, valitseekin olla hiljaa. Tämä lähestymistapa tosin ei - ainakaan somemaailmassa - ole kovin muodikas.


Minussa hämmästystä herättää myös Krohin näkemys taideteoksista. Hän toteaa, että "taideteos on aina sitä miltä se näyttää, eikä koskaan sitä, miksi se selitetään." Viittaako hän selittämisellä taideteoksen tulkintaan? Mitä tarkoittaa taideteoksen näyttäminen? Miten se määritellään? Kuka osaa kuvata taideteoksen näyttämisen an sich ilman tulkintaa? 

Krohnin luennassani väitemuodon saavat lauseet vievät syvälle estetiikkaan ja filosofiaan. 


Paikoin Krohn piikittelee riemukkaasti ja tuo mieleeni Antti Hurskaisen, jonka Kuihtumista parhaillaan luen. Näin esimerkiksi, kun Krohn kirjoittaa, että "tärkeintä ei ole kirjoittaminen vaan julkaiseminen". Krohnin edellisen lauseen kontekstina ovat blogit (erityisesti Tommipommi-nimisen kirjoittajan blogi) ja se on jatkumoa Henry Jamesin sanoille siitä, että "kirjoittaminen tekee asiat tärkeiksi."

On helppo olla samaa mieltä siitä, että julkaiseminen on the juttu. Se, mitä julkaistaan ei ole ensisijaista, vaan julkaistun tekstin kirjoittajan nostaminen yläilmoihin itse julkaisutapahtuman kautta. Okei, kuulostan kitkerältä. Olkoon niin, oma näkemykseni on, että melkoista höttöä kirjamarkkinoille tuupataan. Asia toki haittaa minua vain siinä määrin kuin jonkun puolijulkkiksen kirjallisesti matala-arvoisen teoksen julkaisu vie julkaisupaikan tuntemattomamman kirjoittajan kunnianhimoisemmalta ja kirjallisesti arvokkaammalta teokselta.

Kirjallisuuden myynninedistämiseksi kehitellyt kaupallistamisen tavat saavat Krohnilta tervetullutta kritiikkiä. Erityisen riemastuttavia ovat hänen huomionsa "murhaajakirjailijoista", joiden kanssa lukijat voivat viettää "fani-illallisia". Tähän toki voisi kommentoida, että eikö ole hyvä, jos keksitään uusia tapoja, joilla innostaa ihmisiä kirjallisuuden pariin. Jotenkin kummasti vaan alkaa vaikuttaa yhä enemmän siltä, että kyse on ennen muuta tapahtumallisuudesta ja yhä vähemmän kirjallisuudesta ja lukemisesta.


Krohn näkee somen nousseen sananvapautta estäväksi tekijäksi. Toisaalta some antaa puheenvuoron jokaiselle, joka osaa somea käyttää, mutta yhtä lailla sen myötä korostuu "julkisuuden sattumanvaraisuus", somen "pikatuomiot ja fanaattiset huutokuorot".

Vaikeimmaksi Krohnin teoksessa koen hänen kultuuriseen omimiseen liittyvät näkemyksensä. Hänen mukaansa kulttuurisen omimisen välttämisestä seuraa fiktion loppu. Krohn nostaa esiin myös Kansallisteatterissa käydyn keskustelun siitä, kenellä on oikeus esittää transhenkilöä.

En halua suivaantua. Haluan pysähtyä. 

Sekä fiktiossa että näyttelemisessä on kyse jonkun toisen nahkoihin menemisestä, jolloin esiin nousee kysymys rajoista. Yksinkertaistetusti ilmaistuna voidaan kysyä, miten paljon itsemme kaltainen on oltava hänen, jonka positioon voimme mennä kirjoittamalla tai näyttelemällä? 

En tiedä. Luultavasti olisi hyvä, jos useampi myöntäisi, että ei tiedä tai ainakin pysähtyisi miettimään tätä kysymystä kiihkottomasti. 

En lue kirjoja, joissa joku valkoinen kirjoittaa mustan ihmisen kokemuksista. Miksi ylipäänsä kirjoittaa asioista, joista ei voi mitään tietää? 

Kulttuurisen omimisen käsite on möhkäle, jota kykenen korkeintaan raaputtamaan. Ehkä näkemykseni voisi tiivistää niin, että kirjoittakoon kukin mistä kirjoittaa, mutta on aihepiirejä, joista kannattaisi pysyä kaukana. Kyse ei ole ensisijaisesti sananvapaudesta, vaan kirjoittajan oman position asettamista rajoista.

Kun Krohn kirjoittaa, että "kaikkia ideologioita, myös uskonnollisia ja identiteettipoliittisia, on saatava kritisoida" on sensijaan kyse sananvapaudesta. Krohn jatkaa, että mielipiteitä on voitava esittää ilman pelkoa, jos niihin ei liity "solvauksia tai väkivaltaan kehottamista".

Jo se, että kulttuurisesta omimisesta ja sananvapaudesta kirjoittaminen tuntuu epämukavalta on osoitus siitä, että ne ovat muodostuneet kysymyksiksi, joita käsitellessä ei voi niin sanotusti voittaa. Lynkkaajat ovat nopeita nostamaan joukkonsa ääneen. Tällöin kyse ei useimmiten enää ole sananvapauden piiriin kuuluvista ilmauksista, vaan tarkoituksena on nimenomaan eri mielipiteen omaavan loukkaaminen ja vaientaminen.

Mielipide on keino liittyä tiettyyn jengiin. 

Jengin ulkopuolelta näkee paremmin.

Mutta oikeasti, minä en tiedä, enkä väitä tietäväni. En myöskään ole tietämättömyyteni vuoksi Sokrates, vaan prosessi. 



Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut
234 sivua

Teos (2021)







sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Esseemaailman ilotapaus - Suvi Valli: Hallittua kaatumista


Ihan joka sivulla en huutanut "ai saakeli kun hyvä", mutta aika usein kyllä. 


Suvi Vallin Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja on sekä hyvin kurinalainen että ihastuttavan villi esseekokoelma. Teosta pitää kasassa tarkastelukulma, jossa asioita lähestytään ruumiinasentojen kautta. On pyllistyksiä, pomppuja, kyykkyjä, loksahtavia leukoja, pystyjä keskisormia ja korviin kohoavia hartioita.

Nimensä teos lainaa kävelyn fysiologiselta määritelmältä, jonka mukaan "kävely on hallittua kaatumista". Jos olemme terveitä pidämme kykyä kävellä itsestäänselvyytenä, vaikka itseasiassa kyse on melkoista epävarmuutta sisältävästä toiminnasta. Toinen jalka ilmassa, toinen astumaisillaan. "Tasapainottelemme maan puoleensa vetävän, kaatumaan kutsuvan voiman ja pystyssä pitävän, omaa painoa eteen siirtävän lihasvoiman välissä."

Valli liukuu eri ruumiinasentojen kautta Jean-Luc Nancyn filosofiset havainnot käsikynkässään tarkastelemaan mitä moninaisimpia asioita. Usein esseiden määränpää vaihtuu matkan varrella ja ajaudutaan toisiin suuntiin kuin mihin aluksi oltiin menossa. Ja se on riemastuttavaa. Se on ihanan rajatonta ja lentävää.


Nancyn mukaan "kirjoitus on aina altistumista, joka syntyy ruumiiden välisestä kosketuksesta". Lukiessa Vallin esseitä myös oma ruumistietoisuuteni korostuu. En malta olla kokeilematta teoksessa mainittuja asentoja. Niiden kautta näen toisin. Niiden kautta löydän. Niiden kautta pääsen käsiksi johonkin uuteen ja tuoreesti narskuvaan.

Vallin teos ei kuulu mihinkään (essee)jengiin, vaan se etenee oman logiikkansa mukaan. Tämä on hienoa. Tämä on taituruutta.

Hallitun kaatumisen sivuilla asuu tutkimusmatkailija, jolla on armoton kyky sekä löytää että viehättyä. Matkan varrella monet kirjalliset teokset saavat kiinnostavia tulkintoja. Välillä löydän itseni Thomas Mannin Taikavuorelta, välillä samoan syvällä Pentti Saarikosken runoissa ja saappaani hörppäävät suolaista vettä. Lutherin seurasta ajaudun oulipolaisten työpajaan ja todistan pornonovellin sanaston korvautumista teehenkisillä ilmaisuilla.


Ei käy aika pitkäksi, eikä seura tylsäksi.


Kieli kieli kieli. Kuka ei rakastaisi kieltä? Vallin seurassa kielirakkaus kasvaa kuin Jaakon pavunvarsi. En tosin ole ollenkaan varma, että Jaakon tavoin haluaisin takaisin siihen maailmaan, jossa olin ennen Hallittua kaatumista. Haluan leijailla vielä korkealla. Haluan tanssia pilvissä, joita Vallin teksti synnyttää. Haluan muuttua liikkumattomaksi ja vetää itseäni vasten lauseita, jotka kukkivat ihoani vasten


"kielen avulla voidaan kokea asioita, jotka eivät ole läsnä tai joita ei ole edes olemassa"


Vallin teos sisältää lukemattomia kohtia, joihin tekee mieli perustaa leiri pidemmäksi aikaa. Lukea lapiot silmissä, kääntää ja möyhentää. 

Tämä kokoelma on todiste paitsi Vallin ajattelun köynnösmäisestä tuoreudesta myös hänen valtavasta tietomäärästään ja kyvystä poiketa valtateiltä, kun tien pientareelta löytyy jotakin kiinnostavaa, joka kutsuu tekemään lähempää tuttavuutta.

Hallittua kaatumista on myös osoitus tekijänsä briljantista asioiden yhdistämiskyvystä. Tekstirivit ovat teoksessa kuin penkkejä, joille Valli asettelee eri asentoihin niin kaunokirjallisia teoksia kuin monia erinäisiä huomioita. Usein nämä yhteentulot ovat yllättäviä ja väliin edetään melko kauaksi pisteestä, josta on lähdetty liikkeelle. Kyse ei kuitenkaan olen päämäärättömästä harhailusta, vaan Vallin tiukasti hyppysissään pitämistä poluista, joille ajaudutaan vain siinä määrin kuin se on tekstin kannalta rikastuttavaa.

Hallittua kaatumista tuo ihmeellisyyttä asioihin, joita usein pidämme itsestäänselvinä ja/tai joihin emme tule kiinnittäneeksi huomiota ennen kuin jokin ruumiimme häiriötila tai muu tavallista arkeamme järkyttävä olosuhde vaatii niin tekemään. 

Hallitussa kaatumisessa kaikki on hallinnassa, mutta tähän hallintaan kuuluu, että se on valmis väistymään teoksen asettamilla ehdoilla. 



Suvi Valli: Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja

229 sivua

Poesia (2021)

sunnuntai 11. heinäkuuta 2021

Katri Naukari: Yhden puun tuho


Katri Naukarin Yhden puun tuho on kunnianhimoinen esikoisteos, joka käsittelee yksilön tempoilua nautinnonhalun ja siitä aiheutuvan ympäristöahdistuksen välillä. Teoksen päähenkilö haluaa matkustaa,  mutta ääni hänen takaraivossaan ei lakkaa muistuttamasta, että matkustamalla tuhoamme ympäristömme ja sen myötä tulevaisuutemme.


Havittelen itsekästä nautintoa ja aivoissa hurisevaa dopamiiniryöppyä, vaikka tiedän, että toimintani saa aikaan kärsimystä ja tuhoa toisaalla.

 

Yhden puun tuhon minäkerronta houkuttaa lukijaa ajattelemaan, että "minä" on Naukari itse. Muistelisin kuitenkin jostakin lukeneeni, että näin ei ole, vaan teos on fiktiota. Koska teos on vahvasti esseemäinen, asettuu fiktio sen yhteydessä erikoiseen kulmaan. Fiktion kautta kirjoitettu esseistinen romaani. Miksipä ei.


Minäkertoja haluaa luoda itselleen luontohistorian ja sitä rakentaakseen hän matkustaa Japaniin. Teoksesta välittyy sekä ajatus että saman ajatuksen kritiikki sitä kohtaan, että ihmisellä tulee olla oikeanlainen suhde luontoon ja että sitä on jotenkin huonompi, jos tällaista suhdetta ei ole. Lienee jonkinasteinen suomalaiskulttuurinen oletusarvo, että juuri meillä suomalaisilla pitää olla vahva luontosuhde. Tätä vasten on radikaalia kirjoittaa:


Minä en kuitenkaan ole luontoihminen. Pelkään luontoa yhtä paljon kuin kuolemaa.


Kuten Riikka Kaihovaraa tuo teoksessaan Villi ihminen (Atena) loistavasti esiin, ei luonto ole kiva koriste-esine, eikä se välitä siitä, miten ihmisellä menee. Se ei ole ihmisen suhteen hyvä tai paha, vaan välinpitämätön. Naukari puolestaan muistuttaa, että luontokokemuksesta ja -suhteesta on tullut yksi bullet lisää ns. oikein tekemisen listaan. 

Näin ei ole aina ollut, vaan aiemmin metsässä kävely, kuten Naukari kirjoittaa, oli "vain" metsässä kävelyä sen sijaan, että se olisi ollut osa itsensä hyväksi positiointia. On käynyt yhä vaikeammaksi tehdä siinä mielessä viattomia luontotekoja, että niillä ei olisi sen suurempia tarkoituksia.

Nykyihmisen luontokokemukset ovat muuttuneet tarinaksi, jonka avulla tuomme esiin ja rakennamme itseämme. Niistä on tullut jotakin arkielämästä irronnutta erityistä, jota mieluusti jaetaan somessa. Katsokaa, minä olen kansallispuistossa. Minä olen hyvä ihminen. Minä en jätä roskia luontoon. Katsokaa, miten kaunis tämä filtterin avulla luomani maisema on!

Luonnosta on tullut objekti ihmisen tarpeita varten.


Havainnoin tuttujen luontoympäristöjen viehättävyyttä tunnistettavien elementtien, kuten kuvattavuuden, tunnelmallisuuden tai kulttuuristen konnotaatioiden perusteella.


Naukarin teoksen kiistattomia ansioita on, että se purkaa sitä tarinaa, jota luonnosta ja siellä koetusta on alettu luomaan. Yhden puun tuho ei ole päähenkilön sankaritarina. Se näyttää kokijansa epävarmuuden ja ristiriitaisuuden, eikä kaihda tuoda esiin niitä puolia, joita moni pitäisi hävettävinä tai ei ainakaan sanoisi ääneen.

Naukari kirjoittaa myös kapitalismin ja luonnon välisestä suhteesta, jossa edellinen on ottanut sujuvasti hyväksikäyttäjän roolin. Yksi tämän asian hulluimpia puolia ovat esimerkiksi USA:n kansallispuistot, jotka on rakennettu luontoarvoista ja eläinten reviireistä välittämättä. Niiden infrastruktuuri on luotu ihmistä varten ja niihin on tottakai päästävä helposti autolla.

Yhden puun tuhossa päähenkilö kokee somen vaikuttavan asioiden haluamiseen - oli kyse sitten vaatteista, kauneudenhoidosta tai matkustamisesta. Hän ei ole ajatustensa kanssa yksin. Emme ole immuuneja tai ainakin on nähtävä erityistä vaivaa, että emme lankeaisi somen tyrkyttämiin houkutuksiin. 

Uskon, että jossakin vaiheessa raja tulee vastaan ja ennustan, että niiden ihmisten määrä, jotka luopuvat someista tulee kasvamaan. Haluaisin itsekin kuulua somettomien joukkoon, mutta vielä toistaiseksi en ole pystynyt luopumaan muusta kuin Facebookin käytöstä. Se tosin kävi varsin kivuttomasti.

Kapitalismi on "palkannut" somen agentikseen ja keksit tuovat jatkuvasti silmiimme tuotteita, joista emme ole aiemmin välttämättä edes tienneet, mutta joita yhtäkkiä huomaamme kiivaasti haluavamme. Tai. Ehkä sinä taaplaat tämän kuvion paremmin. Minulla on sen suhteen välillä vaikeuksia. Ja taas mietin Oscar Wilden kuuluisaa lausetta, jonka mukaan voimme vastustaa kaikkea paitsi kiusauksia.

Materialistinen elämäntapa vie kohti tuhoa. Koska tuho ei kuitenkaan tapahdu juuri tässä ja nyt, elämme kuin sitä ei tulisi tapahtumaan tulevaisuudessakaan. Tämä on aikamme kenties polttavin ja vaikein ongelma. Naukari siteeraa Naomi Kleinia, joka on kirjoittanut, että "ihmisluonto on jotakin, joka estää toimimasta silloin, kun uhka on näennäisen etäinen."   

Naukarin kirja saa minut pohtimaan kuluttamisen vastustamista kapinoinnin muotona. Miten laajaan kulutuslakkoon pitäisi käydä, jotta kapitalismi alkaisi olla hädissään? On vaikea kuvitella sellaista, joka vaikuttaa mahdottomalta. On vaikea kulkea taaksepäin, kun veto eteenpäin tapahtuu yhä kiihkeämmällä voimalla. On vaikea edes pysähtyä.

Teoksen päähenkilön kokemuksen mukaan ainoita meitä pysäyttäviä asioita on suru. Niin suuri suru, että se jakaa maailman kahtia ja tekee aiemmin mielekkääksi koetusta mielenkiinnotonta ja turhanpäiväistä.  "Suruun liittyy ajasta jälkeen jääminen." Surun vallassa oleva ei etene ja hänen ollessaan paikallaan maailma näyttäytyy hänelle toisin. Usein myös mennyt saa tuolloin nostalgista peitettä, joka koetaan lohduttavana. Että ennen oli jotenkin. Tavalla, joka oli mahdollista asettaa kehyksiinsä. Nähdä se osana jotakin suurempaa.


Uskollinen seuralaiseni melankolia ja katoavan maailman sureminen sisältävät ylisukupolviset itkut.


Yhden puun tuhossa melankolia saa lähes ihmisen pelastavan luonteen, mikä ei tietenkään tarkoita, että melankolian kokemus olisi kokijalleen mitenkään miellyttävä.  Sen arvokkuus vaikuttaisi päähenkilön mukaan olevan paitsi siinä, että se pakottaa pysähtymään, myös siinä, että se vapauttaa hänet jatkuvasta täydellisyyden tavoittelusta. Melankolia - surun keidas.


[m]ielensisäisen avaruuden, rauhan ja hiljaisuuden ääreen löytäminen, mihinkään pyrkimättömyys, on ihmiselmän arvokkainta omaisuutta.


Yhden puun tuho sisältää painavaa pohdintaa ilmastonmuutoksesta, sen aiheuttamasta ahdistuksesta sekä nykyihmisen kestämättömistä elintavoista. Teoksen päähenkilöön on helppo samaistua, koska hänen ristiriitaisuutensa on useimmille meistä tuttua. Me haluamme ja olemme kyvyttömiä vastustamaan halun houkutuksia sekä sulkemaan silmämme siltä, mitä teoistamme seuraa.  

Päähenkilön ristiriitaisuus estää myös ansiokkaasti Naukarin teoksen muuttumisen moraalisaarnaksi, jossa hyveellinen opastaisi meitä vähemmän hyveellisiä. 

Joidenkin "oksien" karsiminen olisi tehnyt teoksen rungosta vielä vahvemman ja helpottanut teoksen vastaanottoa. En kuitenkaan halua valittaa, sillä Yhden puun tuho on vallan taitava esikoisteos ja vakuuttava näyttö Naukarin kirjoittajankyvyistä.



Katri Naukari: Yhden puun tuho

328 sivua

WSOY (2021)


Kiitos kirjasta kustantajalle!

sunnuntai 4. heinäkuuta 2021

Vappu Kannas: Kirjeitä Japaniin


 "Tämä on tarina, jonka olen itselleni kertonut. Se on muovannut koko identiteettini ja sen, millaiseksi elämäni on muodostunut. Tarina on kannatellut minua ja hohtanut ylläni kuin sädekehä."

 

Vappu Kannas debytoi romaanilla afrosuomalaisesta Rosa Claystä, jossa korostuivat Rosan elämäntapahtumien lisäksi kertomiseen liittyvät kysymykset. Vaikka Kannaksen Kirjeitä Japaniin käsittelee ystävyyttä ja sen merkitystä myös sen luuliima on kerrontaan liittyvissä tekijöissä keitetty.


Ystävyys määrittyy teoksessa eräänlaiseksi katvealueeksi ydinperheideaalin ympärillä pyörivässä yhteiskunnassa. Vaikka ystävyyssuhteet ovat alkaneet korvata sukulaisuuteen perustuvia suhteita on niiden asema edelleen jollakin tapaa epävirallinen ja kulttuurisesti määrittelemätön. 


Teoksen päähenkilö on menettänyt ystävänsä ja tämä menetys on tehnyt häneen aukon, jota hän kerronnan avulla tarkastelee ja tilkitsee. Kannas tuo hienosti esiin, miten kerronta on jatkuvasti vaarassa muuttua tarinaksi ja alkaa elää tarinan ehdoilla. Asioita myös muistetaan väärin silloinkin, kun pyrkimys on pysyä tiukasti siinä, mitä todella tapahtui. 


Muisti luo tulkintoja. Se rakentaa heijastuksia ja pintoja, joiden alle uhkaa peittyä ystävän kanssa koetut hetket. Psyyke tuottaa puolustusmekanismeja. Paikoin olisi helpompaa olla näkemättä. Olla tuijottamatta menneeseen kuin omaan peilikuvaan, joka näyttää myös sen, jota ei haluaisi nähdä.


Kuolleiden ja rakastettujen (niin ihmisten kuin lemmikeidenkin) menetyksestä aiheutunutta surua varten on olemassa - joskin löyhä ja hyvin monimuotoinen - narratiivi, joka tekee suremisesta ymmärrettävää myös muiden silmissä. Ystävän menetys ja sen seurauksena tapahtuva sielun amputaatio sen sijaan sijoittuvat oudompaan maastoon ja sitä on kuvattu kirjallisuudessa varsin harvoin - etenkin suhteessa siihen, miten yleisestä asiasta on kysymys.


Kirjeitä Japaniin havainnollistaa muistamisen rakenteita. Muistamisessa ei ole kyse lineaarisesta toiminnasta, vaan liikkeestä niin eteen kuin taaksepäinkin. Muisto ilmestyy - kehittyy kuin valokuva - painuu unohduksiin ja siihen palataan. Muistaminen näyttäytyy pyörteen kaltaisena ja se kaappaa mukaansa eri kertoina ja ajankohtina eri asioita. Se etenee hyppäyksittäin, vaatii ja pakottaa. Se ottaa vangiksi ja pysäyttää. 


Teoksen päähenkilö joutuu myös törmäämään muistikuviensa valheellisuuteen. Erityiseksi muistettu paljastuukin ihan tavalliseksi

"Olin unohtanut, miten lapselliselta vielä vaikutin kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana. Kuvassa ei olekaan sellaista nostalgista hohtoa kuin olin ajatellut. Se on ihan tavallinen turistikuva."

Kirjeitä Japaniin on sävyltään surumielinen ja kaipauksen täyttämä teos. Sen tunnemaaston kanssa kiinnostavaan vuoropuheluun asettuu Kannaksen ilmavan kevyt kerronta, joka kuljettaa lukijaa päähenkilön elämänvaiheissa kuin hyväilsevä kesätuuli. Painavan ja kevyen liitto, joka antaa surun tulla ilmoille sellaisena kuin se on. Kaunistelematta. Kiillottamatta.


Vappu Kannas: Kirjeitä Japaniin

253 sivua

Kustantamo S&S (2021)


Kiitos arvostelukappaleesta!