Reader, why did I marry him?

Suntio on ulkonäöltään raamattu tai ehkä sittenkin virsikirja. Pilaantuneen ehtoollisviinin värinen kansi kultakirjailuin. Yhteys kristilliseen kontekstiin on ilmeinen.  Kansi on hirveän ruma. Ei millään tapaa houkutteleva. Se ei kutsu tarttumaan itseensä. Se jököttää kuin muistomerkki, joka ohitetaan sen enempiä sille ajatuksia uhraamatta. Vaan ei kansi kirjaa pahenna. Antti Hurskaisen Finlandiapalkinto-ehdokkaanakin ollut Suntio on kaikkea muuta kuin mitä Hurskaisen odottaisin kirjoittavan.  Toki, jos hetkeksi pysähdyn edellistä lausetta miettimään, niin huomaan, että ei minulla varsinaisesti ole Hurskaisen kirjoittamisen tematiikkaan liittyviä odotuksia.  Repaleinen odotushorisontti repeää temppelin esiripun tavoin. Eli, Eli, Lama Sabachthani. Romaani jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä suntio Turtola tekee työtään, keskustelee kirkkoherran kanssa ja hoitaa vakavasti sairasta tytärtään. Turtola on yksinhuoltaja, jonka vaimo on lähtenyt makeamman elämän p...

  En liioittele, kun kerron, että Korvaushoito sai minut unohtamaan ajan ja paikan ja koko henkilökohtaisen elämäni. Se vei niin täysin mukanaan, että kun olin viimeisen sivun lukenut huomasin, että olin tiedostamattani ollut vahvassa fyysisen jännityksen tilassa, joka purkautui outona tärinänä. Kun elämme aikoja, jolloin rulettavat sen tapaiset ilmaukset kuin "mene töihin" ja "oma vika", ja jolloin ollaan aivan liian usein valmiita viemään elämisen oikeudet niiltä, jotka eivät ole ns. tuottavia yhteiskunnan jäseniä, on entistä tärkeämpää antaa ääni niille, jotka eivät sitä itse pysty tekemään. Korvaushoito on huimaavan intensiivinen kuvaus miehestä, jolla on rankka huumetausta, josta hän on pyrkimässä eroon korvaushoidon avulla.  Teos liikkuu sekä miehen nykyisyydessä, jossa hänen elämänsä on siinä määrin kuosissa kuin sen on mahdollista olla, että hänen menneisyydessään, jota hallitsevat addiktio ja huumehelvetin karu meininki, jossa moni putoaa "pelistä...

Milja Sarkolan uutuusromaanissa Psykiatrini teoksen naispäähenkilö alkaa kuvitella, millaista hänen terapeuttinsa elämä on. Nainen on keski-ikäinen  ja keskiluokkainen, ja elää parisuhteessa juristikumppaninsa Eevan kanssa. Perheeseen kuuluu myös kaksi lasta. Kaikki on sinänsä hyvin, mutta nainen on sairaslomalla, koska kokee suurta merkityksettömyyden tunnetta. Voisi olla niin, kenties voisi, kuka sen tietää voisiko, että terapeutin elämä on kaikkea muuta kuin merkityksetöntä. Että hänellä on elämästä vankka ote tai ainakin vahvempi ja täydempi ote kuin naisella. Kenties myös sillä, että terapeutti on valkoinen heteromies on osansa asiassa.  Ehkä terapeutin on myös helpompi tulla toimeen omien tunteidensa ja päänsisäisten ajatustensa kanssa, jotka naiselle aiheuttavat kosolti vaivaa. Että ei oikein osaa sitä lähintäkään ihmistä rakastaa tai ainakaan sillä tavalla täydesti ja mutkattomasti kuin haluaisi. Että on rakkaudessaan kömpelö, huonoina päivinä posliinikaupan norsu. Ko...

Sinitaivas (1980) on Annika Idströmin esikoisteos. Se kertoo neljästä, samassa kerrostalossa asuvasta naisesta, joita yhdistää paitsi naapuruus, myös ihon ja kosketuksen kaipuu.  Idströmin kuvaamat naiset ovat niin lihaa, verta, hikeä, ilon ja surun kyyneleitä, että heistä ei löydy milliäkään paperinmakua.  Esittelen heidät teille: Virpi, joka asemoituu teoksen päähenkilöksi, toimii teatterissa kuiskaajana. Yhtä lailla hänen osansa on myös suhteessa hänen sisaruksiinsa ja äitiinsä Ritaan kuiskaajan rooli siinä mielessä, että Virpin paikka on heidän rinnallaan sivussa. Virpi on eronnut vajaa vuosi sitten ja on 6-vuotiaan Maurin yksinhuoltaja.  Sointu on räväkkä taksikuski, joka opiskelee oikeustiedettä ja jonka vanavedessä kulkeutuu öisin hänen kotiinsa tiheästi vaihtuvia miesystäviä. Sointu on ihananauruinen maanvyörymä, iloissa ja suruissa keitetty vahvasti juhlimiseen taipuvainen. Eronnut hänkin. Toini on isokokoinen nainen, nykytermein kerrostalokyttääjä, jolla on symb...

"[t]hat at any moment, reality could flip." Heti luettuani Deborah Levyn romaanin August Blue tunnen vetoa, tunnen vastustamatonta vetoa lukea sen uudestaan. Se vetää puoleensa niin kuin vetää se, josta ei ihan tiedä, mutta jonka vangiksi haluaa jäädä. August Blue kertoo Elsa M. Andersonista, joka on reilu kolmekymppinen maailmankuulu pianisti, joka viimeisessä konsertissaan on epäonnistunut pahoin. Epäonnistunut me sanomme ja annamme väärän tuomion, sillä esittäessään Rachmaninovin pianokonserttoa Elsa hairahtui kahden minuutin ja kahdentoista sekunnin ajaksi Rachmaninovin ulkopuolelle luomaan omaa musiikkiaan. Niin ei kuulu tehdä. Kuuluu pitäytyä. "Maybe I am. Maybe you are what? Crushed." Rachmaninov saa teoksessa lempinimen Rach. Niin käy, kun jokin on erityisen rakasta. Kun jokin on elintärkeää. Rachmaninov - tuo melankoliasta kärsivien lohduttaja. Omassakin levysoittimessani niin monia kertoja rahissut. "It's so abject to express this loneliness withi...

Tämä kirja on varoitus! Jos Paul Lynchin vuoden 2023 Booker-palkinnon voittanutta romaania pitäisi kuvata yhdellä lauseella, se voisi olla: Prophet Song on kuvaus yhteiskunnan ajautumisesta kaaokseen ja sekasortoon. Ehkä kymmenen tai viisitoista vuotta sitten olisin kutsunut Prophet Songia dystopiaksi ja toki niin voi tehdä vieläkin, mutta viime vuosien maailmantapahtumat ovat paikoin likistäneet realismin ja dystopian niin toisiinsa kiinni, että ne ovat usein enää huonosti erotettavissa. Prophet Songissa on perhe. On äiti ja isä ja heidän neljä lastaan. Ollaan Irlannissa ja vaikka tapahtumia ei ole sidottu mihinkään tiettyyn vuoteen romaanissa kuvattu teknologia osoittaa, että kyse on nykyajasta. Vallan on ottanut oikeistolainen nationalistipuolue, jota vastustavat ihmiset alkavat kadota jäljettömiin. Ei meillä ole hätää, eiväthän he voi, ajattelee perheen isä. Uskoo asioiden kääntyvän hyväksi vielä senkin jälkeen, kun hän joutuu salaisen poliisin kuulusteluun. Ja pian onkin jo päivä,...

Jos eläisimme maailmassa, jossa eniten puhutaan kirjallisesti laadukkaista ja ylen korkeatasoisista kirjoista puhuisimme taukoamatta Laura Laakson bigmacbethista. Sellaisessa maailmassa emme kuitenkaan elä, vaan jauhamme useimmiten teoksista, jotka ovat ylen lukijaystävällisiä. Kesyjä ja epävaikeita. Kävi niin, että kun bigmacbethista oli enää muutama kymmenen sivua jäljellä törmäsin aivan sattumalta Helsingin rautatieaseman vierustalla virolaisen Maria Metsalun performanssiin. Metsalu työntelee hodarikärryä, syöksähtelee ja pyörii seksuaalisesti vihjailevissa asennoissa maaliskuun kuraisessa ja märässä maassa. Minulle Metsalussa ruumiillistuu bigmacbethin maailma. Kummatkin ovat räyhäruumiita. Niin räyhiä ja niin ruumiita. Niin järkyttävän paljon läsnä. Niin sillä tapaa itsensä esiin tuovia, että heitä on mahdoton ohittaa. Että sitä nauliintuu paikkaan, jossa on, jossa katsoo, jossa lukee. Paikkaan, jossa oma oleminen on talo (se lihallinen) talossa (siinä seinällisessä). On kirjoja, ...