Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on syyskuu, 2024.

Maisku Myllymäki: Valvoja

Aloitan Monsieur Uotisen tunnetuksi tekemällä, samalla kirjaimella alkavalla adjektiivien kimaralla: täyteläinen, tasapainoinen ja tunnelmallisesti tiheä - sitä Maisky Myllymäen uutuusromaani Valvoja on. Valvoja on Maia, joka toimii valvojana museossa. Lisäksi hän kärsii unettomuudesta ja valvoo öisin.   Maian valvonnassa on myös hänen miesystävänsä Peter.   Valvojassa kuvataan Maian työtä museovalvojana. Ammatti, joka omalla listallani on epämieluisimpien ammattien kärkipäässä. Istua ja tarkkailla, olla tekemättä mitään. Pelkkä ajatuskin kauhistuttaa.  On näyttelyn viimeinen päivä. Kiemurtelevien jonojen ja tungoksen päivä, sillä viimeisenä päivänä on ihan pakko päästä katsomaan näyttelyä, johon tutustuminen on ollut mahdollista jo useamman kuukauden ajan.  Teoksen kuvaus etenee tunti tunnilta ja kuuluu kerronnallisesti yhden päivän romaanien joukkoon. Myllymäelle valvojan ammatti on keino tarkastella nykyihmisten toimintaa taidenäyttelyssä. Se on kritiik...

Joan Didion: Slouching towards Bethlehem

Kuvitellaanpa, että Joan Didion olisi syntynyt ja asunut elämänsä Keravalla. Millaisia hänen kirjansa siinä tapauksessa olisivat? Tehdäänpä mielivaltainen katuvertailu: Rodeo Drive - Ravikuja Hollywood Boulevard - Horsmatie Sunset Boulevard - Sementtitehtaankatu Mulholland Drive - Muonamiehenkatu Melrose Avenue - Metsolantie Niinpä. Slouching towards Bethlehem  (1968) kytkeytyy vahvasti Los Angelesiin. Ei siihen kaupunkiin, joka Los Angeles on nykyisin, vaan siihen, mikä se on joskus ollut ja johon ei enää voi astua kuin Didionin tekstien,  nostalgisen sumun ja lukijan mielikuvituksen voimin.  Kerrostunutta ikonista taikapölyä. Vääristynyttäkin, mutta - tai sen takia - niin hurmaavaa. Niin saavuttamatonta. Vaikka Didion kirjoittaa myös elämästään New Yorkissa, se peittyy Los Angeles -kuvausten alla. Ja oli kyse kummasta kaupungista tahansa keskeistä on kaupunki sinänsä. Pertti Karkama kirjoittaa artikkelissaan ’Kaupunki kirjallisuudessa’: ”Kaupungin ja urbaanin elämä...

Antti Rönkä: Kiltti poika

En ole koskaan aikaisemmin antanut lukusuositusta romaanihenkilölle. Nyt teen niin. Suosittelen Antti Röngän Kiltin pojan päähenkilölle Fernando Pessoan teosta Levottomuuden kirja . Miksi näin, selviää tuonnempana. Kiltti poika kertoo nuoren miehen elämästä. Siitä, miten hän on eksyksissä niin itsensä kuin laajemmin koko maailmassa olemisensa kanssa. Aihepiiri on ikuinen ja voisi helposti käydä niin, että kuvauksesta tulisi lattea ruikutus. Kiltti poika on kuitenkin jotakin aivan muuta. Se on tikka tauluun, jossa korkeimpaan silmälukuun osuu vain aniharva. Pojan (kutsutaan häntä teoksen nimen ohjaamana Pojaksi) ongelma - nykykielellä haaste - on siinä, että hän ei ole sellainen,  millaiseksi hän kokee maailman vaativan häntä olemaan. Liian herkkä, liian kiltti meiningeissä, joissa kiltteyttä pidetään heikkoutena. Ja vielä enemmän heikkoutena poikien ja miesten kohdalla.  Ole tough guy, ole lihaskimppu, ole säkenöivä määrä alkuvoimaista testosteronia. Jyrää muut mahtavalla mask...

Astrid Swan: Noitarakastaja

Astrid Swanin Noitarakastaja on romaani, josta niin kovin aluksi pidin. Kuin lupaava ihmissuhde, hurmaantuminen ja äkkiä kamala tunne, kauhu suorastaan, että ei, ei sittenkään.  Jätin Noitarakastajan yöpöydälleni lepäämään. Oli vaikea tarttua siihen uudestaan. Ehkä en vain osannut lukea tätä romaania oikein. Ehkä olisi pitänyt löytää joku kulma, josta sitä tarkastella, mutta joka pysyi minulta salattuna. Annika on äiti, toki paljon muutakin, muun muassa runokirjan kirjiottanut nainen, mutta nyt ja tässä ensisijaisesti äiti, joka jättää miehensä ja tyttärensä Leilan. Niin voi käydä, kun tutustuu mieheen, joka vie mukanaan. Vie tässä tapauksessa Kanadaan asti. Tuo sieltä myöhemmin takaisin, tuo taloon maalle. Taloon, jossa mies - D. - heittää Annikan muistikirjan seinään. Se ei jää siihen, tulee pahempaa. Tietenkin tulee, se on parisuhdeväkivallan laki. "Toivon, että mosauttaisit kerralla leukaluuni niin hirveään virneeseen, että valuisin melkein kaiken veren ambulanssin ovilla. Sil...

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö

Marraseliö on tämän kirjavuoden ehdotonta kotimaista huippua. Näin uskallan väittää, vaikka en koko teosta olekaan lukenut. Jouduin jättämään Marraseliön kesken, koska haluan antaa sille paljon enemmän kuin mitä nykyisessä kiireisessä elämäntilanteessa on mahdollista. En halua pelkästään lukea tätä Anna-Kaari Hakkaraisen uutuutta, vaan haluan asua siinä. Hengittää yhdessä sen kanssa. Olla niin kuin Alma ja Elisabeth Ingmar Bergmanin elokuvassa Persona - Naisen naamio (1966). Personalla on romaanissa keskeinen merkitys ja kun vielä on niin, että juuri tuo kyseinen Bergmanin leffa on omakin suosikkini hänen laajassa tuotannossaan niin pulssini kiihtyy. Persona on mysteeri, jota en luultavasti koskaan pysty ratkaisemaan. Jota luultavasti ei ole tarkoitettukaan ratkaistavaksi ja tämä sama saattaa hyvinkin päteä Marraseliöön, jossa kertojat liukuvat toisiinsa. Ovat yksi ja monta samaan aikaan. ”Mikä oli tämä kummallinen elokuva ja miksi se kertoi minusta?” Seuraava lause luonnollisesti kuul...