torstai 15. marraskuuta 2018

Sayaka Murata: Convenience Store Woman

Sayaka Muratan Convenience Store Woman on paitsi Japanin Sivuhenkilö aika lailla täydellinen paketti, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän.

Kertomus Keikosta, ruokakaupan myyjästä,  on loppuunsa asti hallittu ja ovela kokonaisuus, joka avautuu puheenvuoroksi ihan jostakin muusta kuin mitä se pintatasollaan tuo esiin.

Sayaka Murata (s. 1979) on kotimaassaan Japanissa palkittu kirjailija, joka on saanut Mishima Yukio -palkinnon peräti neljä kertaa. Convenience Store Woman on hänen kymmenes teoksensa ja ilokseni Wikipedia tietää kertoa, että myös useat muut Muratan teokset on käännetty englanniksi. Ihastuin nimittäin Muratan kirjoitustapaan siinä määrin, että haluan ehdottomasti lukea häntä lisää. (Edit. 15.11.2018 11.06 The Convenience Store Woman on toistaiseksi ainoa Murakalta englanniksi käännetty romaani).

Teoksen päähenkilö Keiko oli jo lapsena erilainen. Sosiaaliset säännöt ja koodistot eivät soittaneet hänessä kellon kelloa ja niinpä esimerkiksi kun puistosta löytyi kuollut lintu Keiko esitti, että siitä olisi tehty päivällisruokaa. Hänen oli mahdoton ymmärtää, miksi hänen ideansa ei saanut kannatusta, vaan sen sijaan linnulle järjestettiin hautajaiset.

Asiat Keikon elämässä olisivat voineet mennä todella huonosti ja umpisolmuun, jos päivittäistavarakauppa ei olisi koitunut hänen pelastuksekseen. Kaupanmyyjänä Keiko syntyi uudestaan ja liittyi osaksi yhteiskuntaa.

At that moment, for the first time ever, I felt I'd become a part in the machine of society. I've been reborn, I thought. That day, I actually became a normal cog in society. (kursivointi Muratan)

Muratan romaanin ytimessä ovat odotukset ja vaatimukset, joita yhteiskunta ihmiselle asettaa ja tämä on se kulma, jossa Convenience Store Woman tapaa Saara Turusen Sivuhenkilön. Elämän käsikirjoitus on valmiiksi tehty yksilöltä lupaa kysymättä ja normaalin ihmisen tehtävä on ottaa siitä oma roolinsa. Naisen kohdalla tämä tarkoittaa ensisijaisesti perheen perustamista ja toissijaisesti uran luomista. Tässä kuviossa Keikolle, joka on ollut 18 vuotta ruokakaupan myyjänä, ei jaeta onnistumispisteitä.

Murata kuvaa loisteliaan hilpeästi, mikä ilo Keikon tuttavapiirissä syntyy, kun he kuulevat Keikon seurustelevan. Mikä valtava kollektiivinen helpotus, että Keiko osoittautuu sittenkin normaaliksi. Ystävien ilo osoittautuu kuitenkin ennen aikaiseksi.

Keikon sosiaalisen kömpelyyden kautta Murata näyttää, miten kahlitsevia yhteiskunnan (sukupuolirooleihin liittyvät) odotukset ovat. Joko teet niin kuin sinun odotetaan tekevän tai tyydyt osaasi yhteiskunnan ulkopuolisena hylkiönä. Keikolle itselleen ulkopuolisen rooli sopisi mainiosti, mutta muut ihmiset ovat kovin toista mieltä.

Keiko elää ja hengittää työnsä kautta. Koko hänen elämänsä vapaa-aikaa myöten on sidoksissa siihen, että hän pystyy tekemään myyjän työnsä mahdollisimman moitteettomasti. Kun hän toivottaa asiakkaille irasshaimasé (hyvää huomenta) on sen kuulostettava joka kerta moitteettoman täydelliseltä.

Keiko on oppinut matkimaan muiden puhetapoja, jotta hän välttyisi kiusallisilta tilanteilta ja hyvin pitkälti hän onnistuukin huijaamaan kanssaihmisiään - varsinkin, kun hänen sisarensa antaa korvaamaattomia neuvoja, miten erinäisiin muiden esittämiin kysymyksiin tulee vastata.

Kun Keiko ajautuu yhteen Shirahan kanssa asiat saavat käänteen, joka uhkaa suistaa hänen elämänsä raiteiltaan. Shirahan mukaan elämän oikein elämistä hallitsevat edelleen samat säännöt kuin kivikaudella.

As long as you wear the skin of what's considered an ordinary person and follow the manual, you won't be driven out of the village or treated as a burden.

Convenience Store Woman on kevyt kuin höyhen, joka painaa kuin kivi.  Se puolustaa ihmisen oikeutta omannäköiseen elämään, vaikka se merkitsisikin yhteiskuntakylän ulkopuolelle sijoittumista.  Samalla se kyseenalaistaa normaaliuden mittapuut ja niitä ylläpitävät mekanismit.

Erinomaisen terävä ja kirpeän hauska romaani, jota on vaikea vastustaa.



Sayaka Murata: Convenience Store Woman
163 sivua
Japaninkielinen alkuteos: Konbini ningen (2016)
Englanniksi kääntänyt Ginny Tapley Takemori
Kustantaja: Portobello (2018)


maanantai 12. marraskuuta 2018

"Kun laukesin olin olemassa" - Kathy Acker: Tunnottomien valtakunta

Tunnottomien valtakunnassa ei ole pinkkiä, eikä glitteriä. Sen temaattiseti hallitsevin väri on sisälmystenpunainen ja tuoksu spermanhajuinen. Kirjan kannessa ei turhaan lue: Hard core.

Kathy Acker (1944/1948-1997)* oli amerikkalainen kirjailija, jonka teokset ovat provokatiivisia ja vahvasti seksuaalisuuden maaperää kyntäviä. USA:ssa hänen teostensa ympärillä on käyty metakka jos toinenkin ja Ackerin kuolema kirvoitti valtaisan määrän sekä häntä kehuvia että haukkuvia kirjoituksia.**

Tunnottomien valtakunnan (Empire of the Senseless, 1988) lisäksi suomeksi on käännetty myös Pussy, merirosvokuningatar (Pussy, King of the Pirates, 1996). Miksiköhän muuten kuningas on suomennettu kuningattareksi? Outoa.

Jos väitän, että Kathy Acker on kautta aikojen vimmaisin amerikkalainen naiskirjailija on hyvin mahdollista, että olen täysin oikeassa. Omassa lukuhistoriassani hänen räävittömyyttään lähimmäksi pääsee ranskalainen Virginie Despentes, mutta Ackerin rinnalla hänkin saattaa usein vaikuttaa suorastaan tunteelliselta. Voisin tietysti mainita tässä myös muutaman mieskirjailijan, mutta enpä nyt taida niin tehdä.

Tunnottomien valtakunta on kulttiklassikko, joka on kauimpana hyvän mielen kirjasta, eikä sen lukeminen ole erityisen miellyttävää. Kestää esimerkiksi aikansa tottua siihen, että naisiin viitataan usein yleisnimityksellä pillu. Kannattaa kuitenkin muistaa, että koska nimi ei pahenna miestä siitä loogisesti seuraa, että nimi ei pahenna myöskään naista.

Joku saattaa hädissään lukea Ackerin romaanin huumorina ja se hänelle tottakai suotakoon. Omapahan on menetyksensä. Muistutan kuitenkin, että teoksen on kääntänyt Silja Hiidenheimo, joka on asia, joka jo itsessään takaa sen, että kyse ei ole mistään turhasta kirjallisuudesta. Voisin kuvitella, että Tunnottomien valtakunnan kääntäminen on ollut yhtä helvettiä, mutta niin vain Hiidenheimo on tehtävässä hienosti onnistunut.

Tunnottomien valtakunnan kohdalla on turha puhua juonesta tai henkilöhahmoista. Edellistä ei tässä teoksessa ole ja jälkimmäiset ovat lähinnä merkkejä paperilla. On helpompi kirjoittaa, kun sillä, joka tekee jotain on nimi.

Ackerin romaani murskaa moraalin sen kiinnikkeitä myöten. Naps! Naps! Naps! Se pyyhkii sanavarastosta niin armon, pyhän kuin tunteetkin. Se on kavahtamaton ja kylmä. Se ei ainoastaan kaada tabuja, vaan tekee niistä murskaa. Sen seksuaalinen estottomuus on luokatonta ja sen maailmassa on ihan ok, että kuka tahansa nussii kenen tahansa kanssa lähisukulaiset mukaan lukien.

Tunnottomien valtakunta on suunnilleen kaiken kritiikkiä. Se ratkaisee maailman köyhyysongelman ja sanoo ääneen sen, mitä lihava kapitalisti ajattelee mielessään.

Köyhyys pois kaduilta sinne minne se kuuluu. Kuolemaan.

Ackerin räävitön vimma iskee suoraan länsimaisen yhteiskunnan rakenteisiin ja osansa saavat niin historia, kulttuuri kuin filosofiakin. Jos tämä teos pitäisi tiivistää yhteen sitaattiin huonomminkin voisi valita kuin nostamalla esiin Descartesille pyllistävän lauseen:

Kun laukesin olin olemassa.

Tunnottomien valtakunnasta löytyy myös roppakaupalla hard core -feminismiä ja erityisen suoraan se tulee esiin Arabinaisen ja Arabimiehen välisessä keskustelussa.

Arabinainen:
...minun vittuni on ruusu tai tuulten henki. Haisen kaikelta. Sinun kyrpäsi ei koskaan pääse tänne sisälle koska et saa minua kiinni etkä voi laittaa minua vankilaan. Minä en ole minkään miehen tekemän häkin kyyhkyläinen.

Edellinen teksti on kesyä, jos sitä vertaa Ackerin romaaniinsa sisällyttämään Sinbad merenkävijän tarinan uudelleenkirjoitukseen, joka on niin pornoa, että en ota tähän edes sitaattia. Jos kyseinen kohta kiinnostaa se löytyy teoksen sivuilta 189-190.

Acker vaikuttaa olevan erityisen kiintynyt merimiehiin ja heihin liittyvään kuvastoon. Minulle merimiehistä tulee ensimmäisenä mieleen Jean Genet'n romaani Querelle (1947) ja Fassbinderin sen pohjalta ohjaama samanniminen elokuva, joka valmistui vuonna 1982. Sitä, miten relevantti tämä mielleyhtymä on Ackerin romaanin kannalta voin vain arvailla, mutta Querellen tapaan Ackerin romaanissa melskaavat seksuaalisuuden kiihkeät ilmentymät ja sakeat intohimot.

Tunnottomien valtakunnassa Kathy Acker on luonut puhdasverisen kulttikirjan, joka ei säästä mitään eikä ketään kirjalliset konventiot mukaan lukien. Tämä teos tarjoaa kulttikirjoille ominaisesti vaihtoehtoisen maailmanjärjestyksen, jota monikaan meistä ei olisi valmis toivottamaan tervetulleeksi.



Kathy Acker: Tunnottomien valtakunta
267 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Empire of the Senseless (1988)
Suomentanut Silja Hiidenheimo
Kustantaja: Like (1996)



Osallistun Tunnottomien valtakunnalla Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naisten päivä -haasteeseen (klik)

*Kathy Ackerin syntymävuodesta on ristiriitaista tietoa ja oikea vuosi sijoittuu vuosien 1944-1948 väliin

**Andrew Calcutt & Richard Shephard: Cult Fiction - A Reader's guide, Prion 1988



Helmet-lukuhaaste, kohta 34 Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta



lauantai 10. marraskuuta 2018

Äitiysväsymysnarratiivi - Homoäiti Kansallisteatterissa

©Mitro Härkönen

Tämä kirjoitus ei ole arvio Kansallisteatterin Homoäidistä, vaan yhden sellaisen kysymyksen käsittelyä, joka alkoi vaivata minua entistä enemmän Homoäitiä katsellessa.

Tähän alkuun otan kuitenkin ensin faktat.

FAKTAT:

Homoäiti perustuu sen ohjanneen Heini Junkkaalan alunperin noin 1000-sivuiseen omaelämäkerralliseen käsikirjoitukseen, josta on tiristetty ja tiivistetty esitys Omapohja-näyttämölle. Homoäitiä esittää Katja Küttner ja vallan hyvin esittääkin.

Esityksessä pureudutaan äitiyden kipupisteisiin ja vaikka kyseessä on homoäiti ovat nämä kysymykset ihan samoja, joita kokee myös heteroäiti. Edellinen lienee itsestään selvää, mutta halusin sanoa sen kuitenkin ääneen siltä varalta, että joku miettii, voiko mennä katsomaan esitystä, jonka nimi on Homoäiti. Epäröijää voin rauhoitella iskemällä silmää ja toteamalla, että ei se homous varsinaisesti siinä äitiydessä ole. 

Homoäitiä esitetään toisen näytelmän, Listan, lavasteissa. Toki mm. äänitekniikkaa on tuotu lavalle lisää, mutta noin muutoin Homoäiti "lainaa" listan lavasteita. Se, että esitys tapahtuu "muiden määrittelemässä tilassa", kuten Junkkaala mainitsi, on kiinnostavaa. Esitys on ikään kuin kylässä. Se on tehnyt kotinsa toisen omistamaan paikkaan. Se on vieras, joka tekee tilaa omakseen. Se on haltuunottaja.

Esityksen äänimaailma on taitavasti luotu ja Katja Küttner pääsee näyttämään osaamistaan kokonaisvaltaisesti. Homoäiti käyttää hyväkseen myös pimeyttä, joka on oivallinen ratkaisu ja osoittaa, että kun valot sammutetaan myös katsoja humahtaa yhteiseen pimeyteen. Ehkä äitiys on mustimmillaan juuri sitä, että ei jaksa nähdä omaa tilannettaan laajemmin.

Minulle kaikkein kiinnostavinta oli kuitenkin se, että Homoäiti murtaa näyttelijän ja ohjaajan välisen rajan. Ohjaaja on osa näytelmää. Asian kiinnostavuutta lisää vielä se, että teksti pohjautuu tosiaan Junkkaalan omiin kokemuksiin.

Fokuksessa on kotiäidin väsymys ja turhautuminen, johon puoliso ei aina jaksa suhtautua kovin empaattisesti, vaan tyytyy hokemaan: boring boring boring. Esityksessä käsitelläänkin myös parisuhteen kriisiytymistä sekä huolenpitoa vanhemmista sukulaisista.

Homoäiti vaihtaa tempoa paikoin lähes lennossa ja esitys on erittäin intiimi ja lämmin. Sanoinko jo, että Katja Küttner on loistava? Sanoin tai en, niin sanon sen vielä tässä: Katja Küttner on loistava.

Yleisön reaktioista päätelleen moni koki esityksen erittäin hauskaksi ja tässä kohdassa alkavat ongelmani ja siirryn faktoista pohdintaan.


©Mitro Härkönen


POHDINTA:

Tiedän, että en ole Homoäidin ihannekatsoja. En ole ylipäätään oikein minkään äitiysteemaisten esitysten ihannekatsoja.  Ja vielä varmuudeksi: tämä sitten on ihan eri asia kuin se, että onko Homoäiti hyvä vai ei. Tämä on henkilökohtainen ongelmani, jos se nyt ongelma on.

Esityksen ihan alussa Küttner puhuu kihomato- ja täihuolista ja olen ihan että apua apua - ei tätä. Vaikka en olekaan unohtanut lapseni päiväkodin ovessa olleita varoituslappuja kyseisistä loisista niistä puhuminen ei naurata minua yhtään.

Minua ei naurata, kun huumorin kautta esitetään äitiyden kipupisteitä. Tiedän tai ainakin luulen, että monelle muulle on vertaistuellisesti tärkeää saada kuulla, että muissakin perheissä on ihan samanlaisia huolia, epävarmuutta, väsymystä ja tyytymättömyyttä kuin mitä itsekin kokee. 

On tietenkin hyvä, että äidit puhuvat myös äitiyden rankemmista puolista, mutta tämä puhe on muuttunut viime vuosina kertomukseksi, joka on jäänyut repeatille. Onko äitiys niin kamalaa? Sitäkin, mutta huomaan olevani kyllästynyt äitiysväsymysnarratiiviin.

Homoäidissä on kohta, jossa homoäiti toteaa, että hänellä on viikon aikana ollut 40 minuuttia omaa aikaa. Yksinhuoltajana minulta voisi löytyä edelliseen kommentti jos toinenkin, mutta tyydyn toteamaan, että moni voi varmasti samaistua oman ajan puutteeseen ja kun Küttner on roolityössään niin mainio kuin hän on, voimme yleisönä nauraa tälle asialle yhdessä samaan tapaan kuin nauretaan vaikka sille, että äiti huomaa Alepa-reissulla, että hänellä on jalassa eriparikengät ja puuroa tukassa. 

Minua kiinnostaa tämä nauru. Miksi me näille asioille nauramme (jos nauramme)? Syntyykö nauru siitä, että on kokenut vastaavaa ja onko se iloa siitä, että joku toinen sanoittaa kokemuksemme? Jonkinlainen justkunminä-juttu.

Entä jos ei naurata? Entä jos ei naurata siitä huolimatta, että muistaa olleen hetkiä, että tuntui siltä, että hajoaa prikulleen siihen paikkaan, jos lapsi ei suostu päiväunille? Entä jos tuntuu siltä, että äitiysväsymysnarratiivista on tullut niin hallitseva äitiyden kertomus, että jos sen tuottamiseen ei osallistu on tuskin äiti ollenkaan?

Edellä olevista kysymyksistä johtuen kysyn: olisiko mahdollista käsitellä niitä moninaisia tunteita, joita pikkulapsiaika useimmissa äideissä herättää jotenkin muutoin kuin komediallisen äitiysväsymysnarratiivin kautta? Vai onko kenties niin, että leikkisästi ilmaisten "paskamutsisuus" on uusi äitiys? 

YHTEENVETO:

Homoäiti sekä esittää yhden äitiysväsymysnarratiivin, että lyö siihen samanaikaisesti kiilaa. Se on esitys, josta moni voi tunnistaa itsensä, mutta joka saa myös ajattelemaan äitiyttä ja siitä kerrottavia tarinoita uudesta näkökulmasta. Sen voi kokea voimaannuttavana vertaistukena ja nauru pidentää ikää -esityksenä, mutta yhtä lailla se antaa aihetta miettiä, mille me oikeastaan nauramme, kun nauramme äidin väsymykselle.




Homoäiti
Teksti ja ohjaus Heini Junkkaala
Esiintyjä Katja Küttner
Dramaturgi Elina Snicker
Valot Titus Torniainen
Äänisuunnittelu Harri Kejonen




torstai 8. marraskuuta 2018

Oman elämänsä Pridget Jones - Henriikka Tavi: Tellervo

Olin Helsingin kirjamessuilla Teoksen järjestämässä tilaisuudessa, jossa Henriikka Tavi puhui lyhyesti uutuusromaanistaan Tellervo. Kun hän totesi, että kyseessä on chick litin ruumiinavaus, tunsin miten tuskanhiki alkoi valua pitkin selkärankaa. Apua!

Apua siksi, että Tavin runokokoelma Esim. Esa on ollut minulle big thing ja siitä johtuen odotukseni Tavin romaania kohtaan olivat nousseet kuin villiintyneet pörssikurssit.

Apua siksi, että chick lit taas ei ole ollenkaan juttuni ja omakohtainen kokemukseni tästä genrestä rajoittuu suurin piirtein Riikka Pulkkisen romaaniin Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, jonka kuuntelin aiemmin tänä vuonna ja havaitsin varsin ihastuttavaksi, mutta sen jälkeen en ole kuitenkaan tuntenut halua lukea lisää chick litiä. Voi siis sanoa, että  tietoni tästä genrestä perustuvat lähinnä omiin ennakkoluuloihini.

Tellervo paljastaa, mistä chick lit -kirjallisuus on tehty. Samanaikaisesti se on myös hyvin ranskalaisen oloinen romaani, jossa pinnan kevyt humala pitää aisoissa sitä tuskaa, joka aiheutuu siitä, kun nimihenkilö Tellervo ei meinaa löytää puuttuvaa palastaan. Lukiessani usein mietinkin, että kuka tässä on huppelissa. Tämä romaani vai minä?

Jos Muriel Sparkin romaanin The Prime of Miss Jean Brodie nimihenkilöltä kysyttäisiin hän toteaisi silmää räpäyttämättä, että Tellervo elää elämänsä parasta aikaa, ns prime-vuosiaan, joita ei pidä - herran jestas sentään - sekoittaa ruuhkavuosiin.

Tellervo opiskelee kolmatta tutkintoa ja on töissä kioskissa. Nämä faktat ovat kuitenkin hänen elämässään sivuseikkoja, sillä kun Se Ainoa Oikea puuttuu, puuttuu kaikki. Oh no! Tellervon vaatteetkin ovat vielä kamalia.

Vaan tsadam! Tellervo tutustuu rakkausvalmentaja Rori Rayen opetuksiin ja johan alkaa tulla elämään ja alapäähän vipinää. Yhdessä Hennin kanssa Tellervo alkaa Rayen opetusten pohjalta muokata itsestään magneettista naista. Henni on Tellervon ystävä.

Ei hän erityisesti ystävästä pitänyt, mutta ystävä oli hyvä olla olemassa. Ystävä tarjosi vertailupintaa.

Erityisen hersyvää on, että Rori Raye ei ole romaanihenkilö, vaan kirjailija myös IRL. Luultavasti hän on käärinyt huisit massit teoksellaan Make him fall for you. Have the Relationship You Want.

Tellervon lähdeluetteloon kannattaa muutenkin ehdottomasti tutusta, sillä siellä toisensa kohtaavat kirjoittajat ja teokset, joita ei yleensä yhdessä näe. Kippis! Mainion poreileva veto kirjailijalta. Kippis myös Tekstiluolan Tuomas, joka on kiinnittänyt huomiota samaan asiaan.

Henriikka Tavin teksti on niin soljuvaa ja imuisaa, että kirjan viime sivut tulevat vastaan tuossa tuokiossa ja ennen kuin ehdin edes huomata. Niin myös kaltaiseni chick litistä tuskin mitään tietävä tulee vedetyksi mukaan Tellervon virtaan. Näin magneettista vetovoimaa omaavan teoksen edessä sitä putoaa mielihyvästä polvilleen. 

Raikasta tässä romaanissa on myös se, että yksi Tellervon keskeisistä tapahtumapaikoista on kirkkokuoro, jossa hän tapaa Jarkon, joka on "kärpäspaperia". Kärpäspaperi on paperia, joka ripustetaan katosta roikkumaan ja johon kärpästen toivotaan jäävän kiinni sen sijaan, että ne lentelevät hallitsemattomasti ympäriinsä. Jos käy niin, että jää hiuksistaan kiinni kärpäspaperiin sen irroittaminen hiuksista on vaivalloista.

Jarkon myötä Tellervon opiskelemat rakkaustekniikat pääsevät käytännön testiin. Juonipaljastuksena voin kertoa, että ihan Strömsön malliin Tellervon ja Jarkon suhde ei kaikin kohdin mene.

Tellervo pursuaa ihmissuhdekliseitä, mutta teoksena se on kliseistä kaukana. Yksi tämän romaanin kumakarvojani ylöspäin hilaavia piirteitä on, että kertoja selittelee asioita. Kun esimerkiksi on puhe Helsinki-Vantaan lentokentästä kertoja selventää

Lentokentän nimi oli Helsinki-Vantaa, koska se ei sijainnut Helsingissä vaan Vantaalla. Kun sanottiin "Helsinki-Vantaa" tarkoitettiin siis lentokenttää. Pelkkä Vantaa oli kaupunki, niin kuin Helsinkikin, joskin Vantaa ei muistuttanut kovin paljon kaupunkia, kuten ei kovin moni muukaan Suomen kaupunki.


Minussa nämä selitykset herättivät ajatuksen, että niiden kautta Tavi varmistaa sen, että lukija ymmärtää kyseessä olevan chick lit -parodia. En kuitenkaan löydä Tellervosta parodialle tyypillistä kärkevyyttä, joka tekee mahdolliseksi sen lukemisen myös pastissina.

Olkoon tyylilaji mikä tahansa, on Tellervo oman elämänsä Pridget Jones, joka jakaa lukijalle auliisti rakkausself-helpeistä oppimansa neuvot. Niinhän se on, että tärkeintä on seurata tunteitaan ja pukea ne sanoiksi.

Tellervo on rocky roadia, joka maistuis varmaan sullekin.



Henriikka Tavi: Tellervo (2018)
233 sivua
Kustantaja: Teos

Kirjamessuilta saatu arvostelukappale

tiistai 6. marraskuuta 2018

Tsiisus mikä elämänmakuinen draivi! - Sabine Forsblom: Betinka

Nyt on sitä luokkaa pläjäytys, että veri huristelee pitkin suonten seinämiä ja uhkaa seota askelissaan.

On aivan loistava juttu, että S&S-kustantamon kautta on viime vuosina saatu enenevässä määrin suomenruotsalaista kirjallisuutta myös suomeksi.

Mitä me suomenkieliset olisimmekaan menettäneet, jos emme olisi päässeet lukemaan Peter Sandströmin kirjoja, joiden päähenkilönä on aina Peter-niminen mies. Tai jos meille ei olisi annettu mahdollisuutta asettua sohvannurkkaan vilttiin kääriytyneenä Eva Frantzin cosy-dekkareiden seurassa.

Ja nyt meitä hellitään Sabine Forsblomin uutuusteoksella Betinka, joka on hänen kolmas romaaninsa, mutta ensimmäinen, joka on suomennettu.

Joku suomenkielinen lukija saattaa muistaa Forsblomin siitä, että hänen romaaninsa Maskrosgudens barn (2015) oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuus-palkintoehdokkaana. Laitoin tuolloin tämän teoksen itsekin lukulistalleni ja vaikka luen myös ruotsiksi, niin kummasti vaan tämäkin teos on jäänyt lukematta.

Aiemmin tänä syksynä luin Noora Vallinkosken esikoisteoksen Perno Mega City, joka kertoo lähiönuorten elämästä pääosin 1980-luvulla. Forsblom puolestaan kuljettaa lukijan 70-luvulle ja kertoo köyhempien suomenruotsalaisten nuorten kasvutarinaa.

Betinka on moderni työläisromaani, jossa luokan kuvaus on keskiössä. Vähäosaisuus ja niin aineellinen kuin henkinenkin köyhyys määrittävät siinä kuvattujen nuorten ja heidän perheidensä elämää. On tervetullutta, että luokkaa taas käsitellään kirjallisuudessa, vaikka välillä tuntui jo siltä, että luokkakuvauksia pidettiin lähinnä menneisyyteen kuuluvina.

Teini-ikäisen Betinkan ja hänen ystäviensä kautta Forsblom piirtää elämisen kehikkoa, sen sisältämiä vaatimuksia ja "kivenkovaa moraalia joka ei suvaitse poikkeuksia."

On mentävä naimisiin, tehtävä työtä ja pidettävä turpansa kiinni. Kuuluttava kirkkoon varmuuden vuoksi. Erota ei saa. On hiivittävä pitkin yhteiskunnan laitamia jättämättä jälkeensä muuta kuin korkeintaan virkattuja pitsejä, kuluneita työkaluja, ehkä pari valokuvaa. Muutama lapsi hiippailemaan samaan marginaaliin. Ei saa olla taakaksi kenellekään. Paitsi itselleen.

Kun aikuisen ihmisen tulevaisuudennäkymät ovat sellaiset kuin edellä oleva sitaatti kertoo, kuka haluaisi kasvaa aikuiseksi?

Nuorten keskuudessa vallitsee tiukka jako tyttöihin ja poikiin, mutta rintamalinjat on lyöty myös näiden ryhmien sisälle.  Ollakseen "oikea" poika on oltava tietynlainen poika, eikä ainakaan sellainen kuin Roffe, joka meikkaa naamaansa David Bowien salaman. Tytöt voidaan jakaa kunnollisiin ja liikaa meikkiä käyttäviin "himmeäsilmäisiin", joista usein puhutaan myös huorina. Ja kun leima on kerran lyöty ei sitä saa pestyksi pois.

Poikkeus on tyttöjen kuningatar Guntta, joka tekee Lucia-loikan ja onnistuu ujuttamaan itsensä kynttiläkruunua kantavaksi Lucia-neidoksi. Samalla tulee tehdyksi viilto suomenruotsalaisuuden kultaiseen kylkeen.

Forsblomin romaani on ihastuttavan 70-lukulainen, mutta samanaikaisesti se tuo esiin, että monet nuorten jutut ovat pysyneet hämmästyttävän samanlaisina vuosikymmenestä toiseen.  Repeilin täysillä, kun Forsblom kuvaa koulun musiikkitunnin kulkua.

"Kuka oli Wolfgang Amadeus Mozart?" musanmaikka kysyy.
"Mun vaari", Tamminen vastaa ja saa luokan tirskumaan.
"Kuvaile hänen tuotantoaan", kansankynttilä piipittää edelleen toiveikkaana.
"Kalantuotanto, kaljantuotanto ja kaasuntuotanto", Guntta heittää ja tirskunta yltyy. 
"Miten hän uudisti musiikkia?" [...]
"Kerran hän teki sillipurkista mandoliinin"

Teini-ikä on Betinkassa härnäävää ja äänekästä ja se tuo mieleen ihan hirmuisen määrän omia muistoja. Vähän väliä voisin kirjoittaa sivun reunaan "check" ja kesken lukemisen pysähdyn muistelemaan sitä suhinaa, joka lähti punaisista satiinihousuistani.

Betinkan ja hänen kaveriensa maailmassa tärkeintä on näkyä, sillä jos ei näy se on samaa kuin olisi kuollut. "Jokainen lauantai on lupaus" ja nuorisoseuran talolla silmät kiikaroivat ahnaasti, missä on Hän. Nuoruus on kuolemattomuutta. Juuri nyt kaikki on auki ja mahdollista.

Betinkan elämän turva ja tukipilari on ukki. Kun maailma kolhii ja vanhemmat riitelevät ukki edustaa pysyvyyttä ja hyväksyntää.


Ukin mukana kuoli hyväksyvä katse, odottava syli, ukin mukana sammui odottava katse ja rakkaus, joka lämmitti keittiön. Kun ukki oli poissa, oli vain tuulettamattomia huoneita ja kellon tikitys seinällä.


Betinka on rytmillisesti kiihkeä teos, jonka kääntäminen suomeksi ei varmasti ole ollut helppoa, mutta Helene Bützow ja Laura Kulmala ovat onnistuneet tehtävässään hyvin. Lisää biittiä teokseen tuo vielä musiikki, josta vastaa mm. Hurriganes, Donna Summer ja David Bowie.

Brittikirjailija Sadie Jones on sanonut, että yksi syy, miksi nuoruus on niin kiinnostavaa on se, että nuorena niin monet asiat tapahtuvat ensimmäistä kertaa. Forsblomin romaanissa nuoruus sykkii kuin hälytysvalo. Betinkassa on jatkuvasti moniäänistä virnettä, joka taittuu niin itkuun kuin nauruunkin.



Sabine Forsblom: Betinka
227 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Betinkan
Suomentaneet Helene Bützow ja Laura Kulmala
Kustantaja: S&S

Kirjamessuilta saatu arvostelukappale

lauantai 3. marraskuuta 2018

Päättymätöntä hyväilyä - Kaija Rantakari: Koko meren laajuus

Nyt kävi tavalla, jolla on hyvin harvoin runoja lukiessa käynyt.

Romaanien kohdalla ajattelen aina toisinaan, että jos olisin kirjallisuudentutkija, tässä olisi kirja, jonka kimppuun haluaisin käydä kirjallisuusteoreettisen apparaatin keinoin. Runojen kohdalla niin ei juuri ole käynyt ja runot ovatkin minulle lähempänä kuvataidetta kuin romaaneja.

Runoja lukiessa voin hihkua ja hehkua samaan tapaan kuin taidenäyttelyssä tai museossa ilman että koen, että minun olisi osattava perustella tuntemukseni. Nautinto riittää. Usein sitä on yltäkylläisesti.

Kaija Rantakarin runokokoelma Koko meren laajuus on kuitenkin toista sorttia. Sitä lukiessani jossakin mieleni pohjalla jyskytti, mutta en saanut kiinni, mikä tuon jyskeen aiheutti.

Yhtäkkiä - kuin juurikin se kuuluisa kirkas salama - välähti ja tiivistyi yhteen nimeen. Luce Irigaray.

Luce Irigaray (s. 1930) on ranskalainen feministi, filosofi ja kulttuuriteoreetikko, joka on tutkinut erityisesti sukupuolten välistä eroa. Hänen ajattelussaan on keskeistä ajatus, että tullakseen subjektiksi yksilön on oltava osa kielen symbolista järjestystä ja tämä taas on kielletty naisilta.

Rantakarin runojen kannalta keskeiseksi nousevat Irigarayn näkemykset naisen nesteisyydestä sekä hänen tulkintansa huulista, jotka viittaavat paitsi kasvojen huuliin myös niihin toisiin huuliin.

Nyt olen mahdottoman edessä.

Voidakseni tehdä Kaija Rantakarin runoille oikeutta minun olisi otettava haltuuni kaikki Irigarayn kirjoitukset. Eikä siinä vielä olisi tarpeeksi. Olisi tavattava vähintäänkin myös herrat Maurice Merleau-Ponty, Emmanuel Levinas ja ainakin ohimennen Edmund Husserl.

En kykene. Etsin tekosyyni Irigarayltä. Miten voin kirjoittaa, jos olen nainen, joka ei ole subjekti? Koska en voi, laskostelen.

Rantakarin runoissa nainen levittäytyy mereksi, jatkuvasti itseään hyväileväksi. Liikkuvaksi, lähteväksi ja palaavaksi. Meri on näissä runoissa keinu, jossa kaksi tulee yhteen liukuakseen toisistaan erilleen toistensa hipaisujen muuttamina.   Mikään ei pääty, lause ei lopu.

etäisyydet toimivat omien lakiensa mukaan,
mutta sinä olet luonani aina kun ja joka päivä kun

Rakastajien kasvot eivät sijaitse vain heidän kasvoillaan vaan koko ruumiissa, kirjoittaa Irigaray Sukupuolieron etiikassa.

Koko meren laajuudessa meri heijastaa rakastavaisten kasvoja, jotka ovat alati tulossa, alati menossa

kaikki elävä kaipaa enemmän,
kaikuluotaa omaa asentoa tauotta

ei aivan odottamatta, otat kasvoni käsiisi

ilme täynnä välimerkkejä

Toinen on minulle arvoitus. Mikään ei ole vain itseään, vaan toisen läpäisemää ja rakkaudellisesti läpäisemäksi tullutta. Rakastettu valuu ja nousee aaltona. Se, mikä palaa ei koskaan palaa samaan, josta se lähti. Halun sydän on liikkuvasta materiasta tehty ja olemuksellisesti meren kaltainen.

haluaminen
merkitsi alkuaan virtaamista

Ei ole pistettä, josta voisi sanoa: se on tässä. Ei paikkaa, joka olisi perillä.

Toisen ruumis on loputon ?, jossa meren käytävä avautuu meren käytävään, jonka seiniä koristaa halun valuva tapetti. Se, joka kulkee meressä ei voi välttää sen päälle astumista. Ei voi olla tulematta sen merkitsemäksi yhä uudestaan ja uusilla tavoilla. Yhä toisin.

Edessä päin on lisää. Enemmän lisää, lisän jälkeen lisää.

valtameren syvin kohta on jne., ja niin edelleen,loppumattomiin jne., ja niin edelleen

Minun huuleni avautuvat sinua kohti ja jos minä olen nainen, minulla on myös toiset huulet. Ne, jotka ovat alempana ja koskettavat toisiaan alati riemukkaasti.

Vaan sinun huulistasi minun nyt piti. Sinun edessäsi eksyin itseeni ja itsessäni sinuun. Me tulimme toistemme luokse yli rajan, eikä tulemisemme ole lakannut. On tultava jatkuvasti niin kuin jatkuvasti on hengitettävä.

Sisäänhengitys, kun välissämme ei ole etäisyydestä huolimatta enää kuin se mitä välillämme on. Huulesi raottuvat vielä toisiinsa takertuen. Pimeä ovaali venyy, terävöityy.

Rakas ei vielä, en halua sen olevan ohi. Rakas hitaammin tässä, jossa se on vielä tulollaan. Uidaan hevosta ilman suitsia sen tulemista kohti. Muututaan veden kirjoitukseksi. Muututaan nesteistä tehdyiksi sanoiksi. Loiskitaan vasten symbolista järjestystä.

Kaija Rantakarin runojen lukeminen ja niistä kirjoittaminen on päättymätöntä hyväilyä. Kun niin on, on hyvin. Yötaivaallinen tähtiä, jotka tanssivat meressä.



Kaija Rantakari: Koko meren laajuus
73 sivua
Kustantaja: Poesia
arvostelukappale