Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on maaliskuu, 2017.

L. Onerva: Murtoviivoja - BAR Finland 13

Novellihaaste on viime aikoina kärsinyt melkoisesti, kun runoinnostus on ollut niin valtaisa. Tuskin enää edes muistan aikaa, jolloin en aloittanut aamuani lukemalla runoja. Nyt joka tapauksessa paikkaan tilannetta kutsumalla BAR Finlandiin L. Onervan (oikealta nimeltään Hilja Onerva Lehtinen) ja hänen novellikokoelmansa Murtoviivoja , joka on vuodelta 1909. Monet aiemmat BAR Finland -teokset ovat olleet uudelleenlukuja, mutta tämän kokoelman luin nyt ensimmäistä kertaa. L. Onerva (1881-1972) oli monipuolinen kirjailija, joka kirjoitti niin runoja, novelleja kuin romaanejakin. Tämän lisäksi hän teki käännöstöitä ja toimi kriitikkona. Onervan kirjalliselle tuotannolle tyypillisiä kysymyksiä on naisen asema ja siihen liittyvät vapauden ja sitoutumisen väliset ristiriidat, eikä Murtoviivoja tee tässä asiassa poikkeusta. Maria-Liisa Nevalan toimittamassa teoksessa "Sain roolin, johon en mahdu" L. Onervasta kerrotaan kuvaavasti kappaleessa, jonka otsikkona on "Naiseus hen

Säkeilyvaara - Runouden käyttöopas

Säkeilyvaaran kannessa pitäisi lukea isoilla selkeillä kirjaimilla: Saattaa lisätä kiinnostusta runoutta kohtaan huomattavassa määrin ja aiheuttaa runokokoelmien hamstraamistarveoireilua. Koska edellä mainitun kaltainen varoitus puuttui lähdin viattomin ja pahaa aavistamattomin mielin tutkimaan, mitä havaintoja ja tulkintoja ovat runoista tehneet Satu Grünthal, Silvia Hosseini, Vilja-Tuulia Huotarinen, Juhani Karila, Kirsti Mäkinen, Pauli Tapio ja Ilpo Tiihonen. Runorepertuaari on teoksessa varsin laaja, sillä mukana on niin uudempaa kuin vanhempaakin aina Kalevalasta rap-lyriikoihin asit. Kirjoitukset runoista ovat parin sivun mittaisia ja tyyliltään vaihtelevia. Vilja-Tuulia Huotarinen ja Ilpo Tiihonen kirjoittavat myös omista runoistaan. Nyt sukelletaan. Tiihosen kirjoituksessa runoilijaa ei säästellä ja piikki sojottaa myös runoanalyysien suuntaan. Kas näin Tiihonen runostaan 'Kesäillan kevyt käsitteellisyys.' Jonkinlainen merkitystavoite lienee kirjoittajalla t

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?

Se oli muistaakseni vuonna 1998. Paikka oli Helsingin yliopiston suuri luentosali, jonka etuosassa istui (vai seisoi?) valkotukkainen dekonstruktionismin kuningas, ranskalainen Jacques Derrida. Suunnilleen kaikki, mitä hän puhui meni ohi, kun fanityttöyksissäni juutuin toistelemaan itsekseni "herranjumala, se on ihan oikeesti Jacques Derrida." Vielä tänäänkin, 20 vuotta tuon tapahtuman jälkeen, olen sitä mieltä, että kyseessä on yksi elämäni huippuhetkistä. Kerroin edellisen sen vuoksi, että Laurent Binet on valinnut romaaninsa Kuka murhasi Roland Barthesin? (KMRB) moton Derridalta ja siteeraan sen tähän, koska se "on voimassa" kaikkien tekstien suhteen - niin oman Binet-luentani kuin myös tämän kirjoittamani bloggauksen suhteen. "Tulkitsijoita on kaikkialla. Jokainen puhuu omaa kieltään, vaikka osaakin vähän toisen kieltä. Kenttä on hyvin avoin tulkitsijoiden juonille, eikä hän unohda omia tarkoitusperiään." Kuka murhasi Roland Barthesin? (KMRB) o

Adichie ja minä

Olen ottanut Adichien avosylin vastaan. En ole tullut edes miettineeksi, kenelle Adichien kirjoitukset on tarkoitettu. Luettuani tämän ( klik ) Guardianin artikkelin huomasin, että minä olen vieraantumassa Adichiesta ja se sattuu, sillä niin mielelläni pitäisin hänestä yhtä paljon kuin ennenkin. Ensimmäinen Adichielta lukemani kirja oli Half of the yellow sun (Puolikas keltaista aurinkoa). Vuosi oli 2007. Suomessa kukaan omassa tuttavapiirissäni ei vielä tuolloin puhunut Adichiesta, enkä  muista että hänestä olisi puhuttu julkisessakaan keskustelussa. Tämän romaanin pohjalta on tehty myös samanniminen elokuva, josta olen kirjoittanut tässä ( klik ). Keltaisen auringon jälkeen luin Purple hibiscuksen (Purppuranpunainen hibiskus), joka on Adichien esikoisromaani. Luin sen myöhemmin suomeksi ja olen kirjoittanut siitä tässä ( klik ). Hibiscusta seurasi This thing around my neck -novellikokoelma, josta tuli Adichien suosikkiteokseni aina siihen asti kun luin hänen romaaninsa Americanah

Helmi Kekkonen: Vieraat

Aloin lukea Helmi Kekkosen Vieraita jo kauan ennen kuin olin pitänyt tätä romaania edes kädessäni. Luin sen kantta. Luin kuumailmapalloja ja mietin yhtä viikonloppua vuosia sitten, kun olin mukana kuumailmapallokilpailun aputiimissä. Aina ja yhä uudestaan tämä Elina Warstan suunnittelema kaunis ja puhuva kansi tuli mieleeni ja sen mukana sanat: kuumailmapalloa voi ohjata vain nostamalla tai laskemalla sen korkeutta niin, että tuuli on mahdollisimman suotuisa. Oikeastaan minä tein tulkintani Vieraista jo sen kannen perusteella. Olin vähän hölmösti jo etukäteen varma, että Vieraat on kertomus ihmisistä, jotka eivät koskaan täysin kohtaa toisiaan. Ihmisistä, jotka lentävät taivaan poikki lähekkäin, mutta aina niin, että toinen on vähän edellä ja toinen jäljessä. Jos kuumailmapallolle haluaa antaa synonyymin, sitä voisi Kekkosen romaanin yhteydessä kutsua puhumattomuudeksi. Se on vaikenemista, joka erottaa ihmiset. Se on kyvyttömyyttä lukea tuulta. Vieraat on näkökulmaromaani, mutta

Johanna Venho: Yhtä juhlaa

Tämä on naisten jatkumo. Sen alkupää on historian hämärillä seuduilla, suomaiden ja ajanlaskun alun takana. Säästän sinut saappaidesi litinältä. Säästän sinut soiden silmiltä, joiden nälälle olet ruokaa. Säästän sinut kaikelta ja annan käteesi Johanna Venhon Yhtä juhlaa. Että ne olivatkin tällaisia nämä runot. Että niissä on äiti ja pikkulapsiaika, äiti ja vähän vanhempilapsiaika. Että niissä on hermeneuttinen tila, jonka purkunaru on lapsen navassa kiinni. En muista aiemmin lukeneeni näin äitiyksellistä runoutta. Humahdan Venhon runojen läpi naistenklinikalle ja lapseni on kaksi tuntia vanha. Äidit kulkevat vauvasänkyjä työntäen. Ovat armeija. Äitien mukana on äitien äidit ja heidän äitinsä ja niin edelleen. Äitys on tiskirätti, joka läimii kasvojani. Haisee äitimaito ja äitiveri. Jumalauta, tähän minä en ryhdy, sillä jos ryhdyn lakkaan olemasta. Lääkäri kiltti, saanko ottaa vauvani ja lähteä kotiin. Niin me lähdemme erikoisluvan turvin. Vauvani on 36 tunnin ikäinen. Venhot

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt

Tämä on tunnebloggaus, eikä ole sattumaa, että julkaisen Koko Hubaran Ruskeista Tytöistä kertovan tekstini juuri Minna Canthin päivänä. Ruskeat Tytöt on kirja, jota ei ole tarkoitettu minulle. Mitä luultavimmin sitä ei ole tarkoitettu myöskään sinulle, sillä todennäköisyys on suuri, että sinä olet minun laillani valkoinen ihminen. Siitä, että olemme valkoisia seuraa monenlaisia asioita. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että sinä tai minä olisimme millään tavalla asiantuntijoita sen suhteen, mistä Koko Hubara kirjoittaa kirjottaessaan ruskeille eli ei-valkoisille tytöille. Selvennän asiaa kertomalla esimerkin, jonka minulle kertoi Slavoj Žižek:* Spike Leen elokuvassa Malcolm X on hieno yksityiskohta: kun Malcolm X lopettaa yliopistossa pitämänsä puheen, nuori valkoihoinen nainen tulee hänen luokseen ja kysyy, mitä hän voisi tehdä tukeakseen mustien taistelua. Malcolmin vastaus kuuluu: "Et mitään."  Žižek jatkaa, että Malcolm X:n vastaus ei tarkoita konkreettisesti sit

Baileys Prize - pitkälista 2017

Tässä ne ovat, vuoden eniten odottamani kirjallisuuskilpailun eli Baileys-palkinnon pitkälistan ehdokkaat. Vuosien 2011-2016 kirjat löytyvät blogini yläpalkista ( klik ), jonne olen myös linkittänyt lukemani teokset. Vuotta 2011 edeltävien kirjojen osalta listalla on tekeillä, ollut sitä jo parisen vuotta. Listan valmistumisennuste ei tällä hetkellä valitettavasti ole kovin hyvä. Tämän vuoden kirjoihin voi tutustua tarkemmin Baileys Prizen nettisivuilla ( klik ). Tietoni tämän vuoden pitkälistalle päässeistä kirjoista perustuvat pääasiassa juuri Baileys-palkinnon sivuilla oleviin kirjaesittelyihin. Ehdokkaat ovat: Stay With Me, Ayobami Adebayo Afrikan maista eniten olen lukenut nigerialaista kirjallisuutta  (esim. Achebe, Adichie, Atta, Soyinka,  Unikwe, Obioma,  Shoneyin, Nwaubami) ja suluissa mainittujen kirjailijoiden teoksia löytyy myös blogistani. Ennuste, että tulen lukemaan Adebayon romaanin on siis varsin hyvä. Teos sijoittuu Lagosiin, jossa Yejide yrittää kaikin

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

Jos tuntuu välillä siltä, että ei uskalla tai jos pelottaa uudenlaisessa tilanteessa kannattaa jo ihan senkin takia lukea Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen . Tekisi mieli sanoa, että tämä kirja muutti elämäni ja sanoisinkin, jos se ei kuulostaisi niin hölmöltä ja mainoslausemaiselta. Vähän sillä tapaa pääsi kuitenkin käymään ja tästä asiasta lisää hieman alempana. Jos joku sanoo minulle Jani Toivola, niin ensimmäinen asia, mikä minulle tulee mieleen on päänsisäinen kuva Jani Toivolasta loikkimassa pitkin askelin vesilammikoiden yli kelloonsa vilkuillen, sillä hänellä on jo kiire. En kyllä yhtään tiedä, mistä moinen kuva on päähäni muodostunut, enkä tiedä sitäkään, käyttääkö Jani Toivola rannekelloa. Tämän kirjan luettuani voin todeta, että oleellisempaa tässä kuvassa onkin se, että näen Jani Toivolan liikkeessä, menossa jonnekin ja jotakin kohti. Luin tämän kirjan jo joku aika sitten ja olen jo valitettavasti joutunut palauttamaan sen takaisin kirjastoon, joten en py

PÄIVITYS RUNOHAASTEESEEN - "Viini lasissa kuin veistos"* - RUNOHAASTE 6.1.-31.12.2017 - #runo100

Päivitys runohaasteeseen 14.3.2017: Runohaaste jatkuu koko vuoden eli 31.12.2017 asti. Lisäksi julkaisen vuoden 2018 alkupäivinä uuden runohaasteen, jonka yksityiskohdat ovat mietinnässä. Sen voin luvata, että jotain jännää on tulossa. Olen saanut runohaasteesta paljon myönteistä palautetta ja aika moni on myös rohkaistunut bloggaamaan runoista. Onpa runoja lukeneet myös ihmiset, joille ne aiemmin ovat olleet hyvin vieraita. Omalla kohdallani on käynyt niin, että romaanit ovat välillä vallan meinanneet jäädä sivuun, kun runoinnostus on ollut niin kova. Yksi syy haasteen jatkamiselle ja uuden haasteen luomiselle onkin se, että haluan tehdä runojen lukemisesta (ja niistä kirjoittamisesta) elämäntavan . Nykyisin aloitan päiväni aina niin, että heti aamukahvilla luen muutaman runon, jotta varmasti ei mene päivääkään, jolloin en runoja lukisi. Haasteen säännöistä vielä sen verran, että vaikka alunperin ajattelin, että laskisimme luettujen runojen määrän on se ainakin omalla

Linn Ullmann: Siunattu lapsi

Joka on joskus katsonut Tanssii tähtien kanssa -kilpailua on luultavasti pannut merkille, miten Jorma Uotinen aloittaa kritiikkinsä. Ei huono, hän sanoo. Ei se nyt tässä kirjoitettuna paljon miltään kuullosta, mutta Jorma Uotisen sanomana se jää mieleen resonoimaan. Linn Ullmannin Siunatusta lapsesta tekee mieleni sanoa juuri "ei huono." Paljon sitä enempää ei sanomisen tarvetta olekaan. Tämä on ensimmäinen Linn Ullmannilta lukemani kirja, sillä jostain syystä en ole saanut häntä aiemmin luetuksi, vaikka minulla on tämän kirjan lisäksin norjankielisenä hänen esikoisensa F ø r du s o vner sekä ruotsinkielisenä hänen romaaninsa Nåd. Tarvittiin Sivumennen-podcastissa julkaistu hyllynlämmittäjähaaste, jotta sain suoritettua ensimmäisen Ullmannini, sillä  nimenomaan suorittamiselta tämän romaanin lukeminen tuntui. Ullman on hyvin suosittu kotimaassaan Norjassa ja käsittääkseni myös Suomessa hänen kirjoistaan on pidetty aika lailla. Siunattu lapsi kertoo vahvasta isästä,

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä

Kun aloin lukea Jukka Laajarinteen romaania Pinnan alla pimeä minulla oli samanlainen tunne kuin silloin, kun luin Tiina Raevaaran teosta Yö ei saa tulla (Paasilinna). Tämä tunne oli yleissävyltään pelokas, sillä Raevaaraa lukiessani olin kovassa kuumeessa ja hyvin altis sen kaltaisille kokemuksille, jolloin todellisuus ei enää ole ihan itsensä, vaan retkottaa epämääräisissä asennoissa, joista ei pirukaan ota selvää. Tai jos joku, niin itse asiassa juuri piru. Pidin kovasti Laajarinteen esseeteoksesta Tiloissa ja olenkin usein puujalkavitsimäisesti naureskellut, että luin Tiloissa tiloisssa. Käytyäni läpi lukutilastoni huomasin hämmästyksekseni, että olen lukenut vuonna 2011 Laajarinteeltä myös teoksen Kehys. Koska tämä teos ei ole jäänyt kovinkaan kirkkaasti mieleeni lähdin googlettelemaan ja löysin Kiiltomadon sivuilta tämän ( klik ) mainion kirjoituksen. Sen luettuani ihmettelen kovasti, että muistakuvani Kehyksestä ovat niin hataria. Taidanpa lukea sen jossain vaiheessa uu