Nura Farah: Aavikon tyttäret

"Vittu anna ny vittu se saatanan vitun pallo." Toistakymmentä somalipoikaa pelaa jalkapalloa koulumme pihalla. Edellä olevan lause on suora kopio yhden heistä kielenkäytöstä. Ollaan Suomessa ja Helsingissä vuonna 2014. Pojan lause saa minut miettimään juuri lukemaani somalialaissyntyisen Nura Farahin esikoisromaania Aavikon tyttäret. Koulun pihalla kiroilevan pojat isovanhemmat voisivat olla Farahin kirjan henkilöhahmoja. Paljon on tapahtunut, kun suomalainen ja somalialainen kulttuurit ovat kolahtaneet yhteen ja valitettavasti on todettava, että ensin mainitusta erityisesti kiroilutapa on osoittautunut vahvasti juurtumisvoimaiseksi myös uussuomalaisten kielenkäytössä.

Nura Farahin kuvaama Somalia on hyvin erilainen maa kuin se Somalia, johon olemme uutisissa tottuneet. Juuri tämän vuoksi Aavikon tyttäret on tärkeä kirja. Se purkaa kuvaamme Somaliasta maana, joka on pelkkää sodankäyntiä, kranaatteja, maamiinoja ja poikkeustiloja. Siellä missä on sotaa, on myös ihmisiä, jotka elävät aivan tavallista elämää. Mieleeni on lähtemättömästi jäänyt päivä, jolloin uutisissa jälleen kerran kerrottiin Syyrian sodasta. Uutiskuvat olivat täynnä raunioituneita taloja ja enempi vähempi haavoittuneita ihmisiä, niin siviilejä kuin sotilaitakin. Samana päivänä toimittaja Rauli Virtanen julkaisi Facebook-seinällään kuvan, jossa hän joi kaikessa rauhassa iltateetä syyrialaisen perheen vieraana.

*

Aavikon tyttäret on värikylpy: poltettua oranssia, lämmintä okraa, auringontaittamaa vihreää, hohtavaa valkoista. Se on Somalian syrjäseudulle sijoittuva Khadija-tytön kasvukertomus ja kuvaus vahvoista naisista, joiden välisissä suhteissa leiskuu niin rakkaus, ystävyys, kateus kuin islaminuskoon kuuluvien normien aiheuttamat törmäyksetkin. Farahin kerronta keskittyy Somalian vuonna 1960 tapahtunutta itsenäistymistä edeltäviin vuosiin ja erityisesti somalialaisen klaanijärjestelmän kuvauksen kautta se antaa oivalluksia ymmärtää myös nyky-Somalian tilannetta.

Nura Farah tuo hienostuneen lyyrisesti eteemme Somalian, jonka kansalaiset ovat ylpeitä omista juuristaan ja perinteistään. Luonnonkansamainen taikausko käy käsi kädessä islamin oppien kanssa. Osa ihmisistä haluaa säilyttää somalialaisen kulttuurin muuttumattomana, kun taas toiset kurkottavat kohti modernia ja uudenaikaisempaa elämää ja maailmankatsomusta, jossa myös virikkeet muista kulttuureista olisivat sallittuja. Moraalisena ohjenuorana toimii Koraani, joka määrittää naisten ja miesten elämisen ja tekemisen piirit.

Islamin läsnäolo Aavikon tyttärissä, erityisesti Farahin tapa kuva uskonnon antamaa turvaa, tuo mieleeni Pauliina Rauhalan 'Taivaslaulun'. Kummassakin näistä teoksista elämä on uskonnon lävistämää ja erityisesti naisten kannalta se merkitsee tiukkoja ja uuvuttavia normeja, mutta tarjoaa myös lohdutusta. Rauhalan tavoin myöskään Farah ei sorru uskonnon kielteisillä puolilla mässäilyyn.

Khadijan ollessa vasta pikkutyttö hänen äitinsä Fatima tekee julmasti, suorastaan hurmoksellisen sadistisesti selväksi, että vain poikalapsilla on arvoa. Koska perheen isä on kuollut, on lasten kasvattaminen Fatiman harteilla ja hän haluaa Khadijan veljestä Abdista tulevan suuren soturin, joka toisi kunniaa koko perheelle. Kun poika kuolee käärmeenpuremaan alkaa Fatima rakentaa  kuolleesta miehestään myyttisiä ulottuvuuksia saavaa sankaria. Fatima on kyltymätön, hänen silmissään Khadija ei koskaan voi olla tarpeeksi hyvä, koska hän on tyttö. Hänelle ei riitä edes se, että Khadija synnyttää 8 poikaa ja 2 tyttöä. Hänelle on pettymys, että kaikki lapsenlapset eivät ole poikia.

Farah kuvaa oivallisesti, miten kulttuuriset arvot saavat somalinaiset ylläpitämään naista sortavia perinteitä. Kun Khadijaa kiusataan siitä, että hän ei ole puhdas, alkaa hän kinuta äidiltään puhdistautumisriittiä, joka on synonyymi ympärileikkaukselle. Fatimalle taas on tärkeää, että hänen tyttärensä on kaikista puhtain. Fatima neuvoo ympärileikkaajaa, että "kaiken pitäisi olla yhtä umpinaista kuin hänen kämmenensä. Hän [Fatima] kallisti päätään taaksepäin ja osoitti sieraimiaan: "Pienempi kuin tämä kolo."

Khadija on kuitenkin rohkea ja päämäärätietoinen tyttö, joka löytää laulurunoudesta ulospääsytien äitinsä ankaran kasvatuksen alta. Hänestä tuleekin taitava laulujen sepittäjä - niin taitava, että monien on vaikea edes uskoa, että laulut ovat Khadijan runoilemia. Hänen sopeutumisensa aviovaimoksi ja siihen, että aviomies on jaettava toisen naisen kanssa osoittautuu kuitenkin pitkäksi ja kivuliaaksi prosessiksi. Khadijan onneksi hänen miehensä Keyse on lempeä ja ymmärtävä ja hänen Khadijaa kohtaan tuntemansa rakkaus on suurta ja kärsivällistä. Sen sijaan ensimmäistä vaimoaan Luulia Keysen on vaikea sietää. Luulin tarina herättikin minussa suurta sympatiaa. Ontuvana ja kierosilmäisenä hän on kaukana somalialaisesta naisihanteesta ja muut kyläläiset pitävätkin häntä vaarallisena noitana. 

Aavikon tyttärien vahvuuksia on sen vahva ja täyteläinen henkilökuvaus ja juuri Luulin kohdalla se on vakuuttavinta. Siinä missä Khadija paikoin vaikuttaa jopa liian hyveelliseltä ollakseen totta, on Luul lihaa ja verta pettymyksineen ja kosketuksen kaipuineen. Kun Farah kuvaa, miten Luul on omistanut koko elämänsä miehensä palvelemiseen saamatta mitään vastalahjaksi minun tekisi mieleni ravistella Luulia ja huutaa, että anna nyt hyvä nainen jo olla. Miten surullista onkaan, että Luul on pyhittänyt koko elämänsä miehelleen, mutta päivä toisensa jälkeen hän saa mennä pettynein mielin nukkumaan. Keyse ei voisi hänestä vähempää välittää. 

Farah osoittaa mieleenpainuvasti, miten vahvaa naisten välinen ystävyys voi olla silloinkin, kun siihen sekoittuvat kateuden synkät pohjavärit. Aavikon tyttäret on myös vahva puolustupuhe kaikkien syrjittyjen ja halveksittujen naisten puolesta. Teoksen loppuun Farah rakentaa kiperän ongelman, jossa Keysen liberaali maailmankatomus punnitaan yhteisön perinteiden ja arvojen kanssa. Yhtä naiset ja miehet voivat olla vain sinä suurena hetkenä, kun juhlitaan juuri itsenäistynyttä Somaliaa.

Aavikon tyttäret on Nura Farahilta lupauksia antava kirjallinen näyttö, jonka toivoisin mahdollisimman monen lukevan. Minulle se antoi niin paljon ajattelemisen aihetta, että luin sitä varsin rauhalliseen tahtiin ja googlettelin välillä lisätietoa Somaliasta. Jos kirja antaa sekä kaunokirjallista nautintoa että herättää halun etsiä lisätietoja on helppo yhtyä takavuosien sloganiin: lukeminen kannattaa aina.

Ryhmäteatteri: Liisa ihmemaassa - tyttö joka aikaan putosi

Ryhmäteatterin Suomenlinnassa pidettävistä kesäteatteriesityksistä on tullut perheemme jokakesäinen traditio. Jo alkuvuodesta alamme aina jännittää, mikäköhän esitys on kesällä vuorossa. Viime vuonna haltioiduimme Robin Hoodista ja pystyn hyvin vieläkin tavoittamaan ne tunnelmat, joita tuo esitys herätti. Näytelmän sanoma erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä meni suoraan sydämeen ja välillä tuli se kuuluisa tippakin linssiin. Robin Hood puhutteli ja kosketti. Se teki hyvää sielulle ja loi uskoa ihmiseen.

Kokemuksena tämän vuoden näytelmä Liisa ihmemaassa - tyttö joka aikaan putosi ei  herättänyt yhtä vahvoja tuntemuksia, vaikka riemukas revittely olikin. Löyhähkösti Lewis Carrollin romaaniin perustuva Liisa ihmemaassa on ohjaaja Juha Kukkosen jo aiemmista Ryhmäteatterin kesäesityksistä tuttua käsialaa. Erityisen hienoa esityksessä oli sen kieli. Kukkonen on muokannut esitykseen ihan omanlaisensa, riemastuttavasti kiemurtelevalla sanastollaan ilkamoivan puhetavan. Erityismaininnan ansaitsevat Ruskean rusakon runoriimit. 

Henkilöhahmojen osalta näytelmä noudattaa pitkälti alkuperäistarinaa ja esittelee meille Liisan, Hassun hatuntekijän, Herttakuningattaren ja -jätkän, Irvikissan, Tittelityyn ja Tittelitomin sekä monet muut. Tämän lisäksi näytelmään on sekoitettu myös muita satuhahmoja, kuten Peter Panista tuttuja henkilöitä. Esitys on visuaalisesti komea. Lavasteet ja rekvisiitta on toteutettu Ryhmäteatterille tuttuun tapaan luovasti ja kekseliäästi, paikoittain jopa häikäisevän upeasti. Se vie katsojansa aikamatkalle ja niin voi ihmekin tapahtua ja Suomi voittaa jalkapallon maailmanmestaruuden. 

Eniten minua esityksessä häiritsi se, että sen varsinainen teema – ympäristönsuojelu ja ekologisuus – jäivät näytelmän loppua lukuun ottamatta aika lailla esittämisen jalkoihin. Kun otetaan huomioon, että esitys on periaatteessa lapsikatsojapainotteinen, niin epäilenpä, että kovinkaan moni alakoululainen sai esityksestä paljoakaan irti sen tematiikan tasolla. 

Irvikissan ja Ruskean rusakon väliset sanailut olivat mainioita, mutta osittain myös paikallaan junnaavia  ja usein ne pikemminkin pysähdyttivät esityksen kuin veivät sitä eteenpäin. Kielellinen iloittelu sai kuitenkaan aikaan monia naurunpyrskähdyksiä.

Ruskea rusakko:

Sydän ratkes kun muinoin yhteys johonkuhun tärkeään katkes. Sydän vain haihtui ja vieteriksi vaihtui.

Irvikissa:

No se hyvä puoli siinä piileskelee että jos sydämen tilalla on vieteri, niin ei voi olla sydänvikaa. Kani, onko sinulla aivot?

Ruskea rusakko:

On kai, joskaan, en ole tarkistanut koskaan.

Irvikissa:

Minulla on konehuone huollossa. Piuhat ei lyö kipinää.

Jonkinlainen staattisuus vaivasi esitystä laajemminkin, mutta onneksi taitavat näyttelijät pelastivat paljon. Anna-Riikka Rajasen sympaattinen Liisa vetää täyttä höyryä läpi esityksen. Aarni Kivinen useampine rooleineen on mainio. Hänen mörmökkinsä on myös yksi näytelmän mieleenpainuvimpia hahmoja ja siinä määrin pelottavakin, että näytelmän 7 vuoden ikäraja kannattaisi ottaa vakavasti. Herttakuningatar on juuri niin ällöttävän ilkeä millaiseksi hänet on Carrollin kirjan pohjalta kuvitellutkin. Sirja Sauros Hertta Kuningattaren  ”pää poikki” -ongelmanratkaisutapoineen huokuu kimaltelevan pöyhkeää ylimielisyyttä. Hänen hahmostaan olisi tosin saanut irti vielä paljon enemmänkin ja Herttakuningattaren muutos teoksen lopussa oli aika lailla epäuskottava. Omaksi suosikiksemme nousi kuitenkin Eino Heiskasen esittämä Herttajätkä, jossa oli vakuuttavaa pahuutta ja visuaalista voimaa. Hänen läsnäolonsa sähköisti näyttämön. 

Liisa ihmemaassa sisältää silmänlumetta ja taitavia temppuja. Liisakin onnistuu muuttamaan kokoaan varsin nerokkaasti. Taistelukohtaukset on toteutettu veikeästi ja kekseliäästi. Näytelmää rytmittävät myös laulut, joiden suhteen jäin kuitenkin hieman kylmäksi, koska niiden yhteys itse esitykseen jäi aika ohueksi. Esitys onnistuu kuitenkin vakuuttamaan katsojansa siitä, että on tärkeää uskoa niin itseensä kuin myös mahdottomaan. 

Kotimatkalla esitys sai meidät pohtimaan muistamista. Miksi se onkaan niin, että ihminen voi muistaa vaan taaksepäin? Olisihan kovin mielenkiintoista muistaa myös sellaista, mitä ei vielä ole tapahtunut.

Tekstinäyte ja kuva esityksen käsiohjelmasta

Kurkkaahan myös Kujerruksia-blogiin

Eleanor Catton: The Luminaries (Valontuojat)

Aurinko jousimiehessä

Jossa Omppu tiivistää Valontuojien juonen kahteen lauseeseen juonta paljastamatta; kertoo melkein jättäneensä Valontuojat kesken; pohtii Valontuojien viktoriaanisuutta; kokee ristiriitaisuutta; kertoo Cattonin romaanin tuoneen huikaisevaa valoa omaan elämäänsä

On vuosi 1866 ja skotti Walter Moody saapuu uusiseelantilaiseen Hokitikan kaupungiin etsimään kultaa. Hän asettuu Crown-nimiseen hotelliin, jonka tupakkahuoneessa hän tapaa 12 miehen seurueen, jonka jokainen jäsen vuorotellen kertoo oman näkemyksensä kaupungissa sattuneista tapahtumista. Tämän kuvaamiseen Catton käyttää 832 sivua. Kunnioitettava sivumäärä, jonka runsaudesta voidaan olla montaa mieltä.

Minussa Valontuojat herätti ristiriitaisia tunteita. Cattonin teksti on täyteläistä, rikasta ja kermaisen rehevää. Samanaikaisesti teos on monin paikoin suorastaan tylsä, henkilöhahmot etäisiä ja teoksen kierteinen rakenne puuduttava. Mietin Valontuojien kesken jättämistä useampaankin kertaan, mutta sen lukemista loppuun puolsi kolme merkittävää seikkaa. Näistä ensimmäinen on se, että Catton voitti Valontuojilla Man Booker -palkinnon. Toinen taas se, että Valontuojat on yksi Kesä ilman miehiä -lukuprojektiini valitsemistani teoksista. Kolmanneksi Valontuojat on mainio viktoriaanisen romaanin pastissi.

Lukemani pokkaripainoksen takakannessa Valontuojista todetaan, että se on "a pastiche of the Victorian sensation novel in the same smart yet playful vein as Sarah Waters." Itse en kyllä löytänyt Valontuojista kovinkaan kummoisia yhteyksiä Sarah Watersin romaaneihin. Toki Watersin romaaneissakin on viktoriaanisen romaanin piirteitä, mutta niiden rakenne, henkilöhahmojen kuvaus ja romaanihenki ovat jotakin aivan muuta kuin Cattonilla.

Catton sijoittaa Valontuojien tapahtumat viktoriaanisen romaanin kulta-aikaan, jona yleisesti pidetään vuosia 1850-1870. Romaani kiertyy erityisesti kolmen henkilön ympärille. Crosbie Wells on erakkona elänyt mies, joka eräänä päivänä löytyy kuolleena mökistään. Anna Wetherell on opiumista riippuvainen prostituoitu, josta kukaan miesseurueen jäsenistä ei voi olla puhumatta. Emery Staines on rikas nuorimies, joka on kadonnut jäljettömiin. Nämä kolme romaanihenkilöä jauhautuvat Valontuojien henkilöiden puheessa yhä uudestaan ja uudestaan ja heistä paljastuu milloin mitäkin puolia. Ajallisesti Valontuojat liikkuu niin eteen kuin taakse päinkin, joka onkin nerokas ratkaisu, koska silloin kaikki henkilöhahmot - myös jo teoksen nykyajassa kuollut Crosbie Wells - pääsevät ääneen.

Valontuojista löytyvät kaikki viktoriaanisen romaanin tyyppipiirteet. Se sisältää sekä murhamysteerin, että rakkaustarinan. Sen kuvastoon kuuluvat salaisuudet, väärät identiteetit, opium, kadotetut aarteet, tunnustukset, paljastukset sekä naiskysymyksen esiinnousu. Myös Cattonin tapa kuvata romaanin henkilöhahmoja kaikessa perusteellisuudessaan heidän puhetapaansa, luonteenpiirteitään ja vaatetustaan myöten on hyvin viktoriaanista. Valontuojista löytyy myös kaikkitietävä kertoja, joka tekee paikoin itsensä hyvin näkyväksi ja esimerkiksi toteaa, että eipäs nyt annetakaan tämän henkilön puhua asiasta enempää, kun hänen kertomistapansa on kovin heikko, joten siirrytään toisiin tapahtumiin. Kertoja muistuttaa lukijaa siitä, että kyseessä on fiktiivinen konstruktio ja Valontuojat tuokin mieleeni koulunäytelmät pahvisine kulisseineen. Valontuojissa niin henkilöhahmot kuin tapahtumatkin ovat keinotekoisia ja rakennetun tuntuisia.

Viktoriaanisen romaanin tavoin Valontuojat on vahvasti kiinni 1800-luvun puolivälin historiallisissa tapahtumissa. Näistä merkittävimpiä ovat muuttoliike, joka suuntautui erityisesti Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Australiaan ja juuri Uuteen Seelantiin sekä teollistuminen, joka Valontuojissa tulee ilmi laivateollisuuden ja kaupankäynnin sekä kullankaivuun kautta. Valontuojat liittyy osaksi myös ns. kolonialistisen romaanin genreä. Edelleen viktoriaanisen romaanin tavoin Catton kuvaa yhteiskunnallisen luokan irtoamista paikallaanpysyvyydestä ja jähmettyneisyydestä. Kultakentillä saavutetun menestyksen kautta jokainen voi luoda oman menestystarinansa ja siirtyä yhteiskunnan arvostetuimmille luokkatasoille. Tästä hyvänä esimerkkinä on Valontuojissa Emery Staines. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että pääsin lukijana itsekin osallistumaan kullankaivuuseen, kun lukiessani ja Valontuojia käsissäni pidellessäni sen etukannen "kultaiset" kirjaimet hinkkautuivat lähes näkymättömiin.

1800-luvun jälkipuoliskolla syntyi myös ns. monijuoninen romaani (multiplot novel), jota Catton Valontuojissa imitoi varsin taitavasti. Valontuojissa juonilinjoja on monijuonisen romaanin tapaan useita, koska jokainen siinä kuvatuista henkilöistä pääsee vuorollaan ääneen kertomaan oman versionsa tapahtumista. Näin yksi ja sama asia tulee kuvatuksi monesta eri näkökulmasta, jolloin asian totuusarvo kyseenalaistuu yhä uudestaan. Lukiessani Valontuojia menetin kaiken kiinnostukseni sen suhteen, kuka kulloinkin kertojina toimivista henkilöistä puhui totta, kuka manipuloi ja kuka valehteli.

Valontuojissa korostuu ihmisten väliset suhteet. Henkilöhahmot ovat monin tavoin sidoksissa toisiinsa. Jokaisen romaanihenkilön kertomus vaikuttaa toisiin romaanihenkilöihin ja asettaa heidän tilanteensa uuteen valoon. Juuri kun lukija on edes vähän oppinut pitämään jostakin henkilöstä, paljastuukin, että tämä on tehnyt moraalisesti halveksuttavia tekoja. Toisaalta taas epämiellyttävillekin teoille löytyy selityksiä, jotka kyseenalaistavat tekijän alhaisina pidetyt motiivit ja luovat positiivisempaa kuvaa tekijästä. Kaiken yllä on astrologinen kartasto, johon perehtymällä teoksesta löytyisi varmasti monia uusia näkökulmia. Itse en kiinnittänyt siihen oikeastaan mitään huomiota.

Valontuojien suurin ongelma on mielestäni se, että vaikka lukiessani saan tietää paljon teoksen henkilöistä, en sittenkään opi tuntemaan heitä, saati samaistumaan heistä kehenkään. Valontuojat on kirjoitusta ilman lihaa. Tarina, joka jätti minut tyhjäksi, vaikka häikäisikin Cattonin kertojantaidoilla ja teoksen rakenteellisilla oivalluksilla. Se on kirjallisesti lähes tulkoon täydellinen viktoriaanisen romaanin pastissi, mutta mihin tällaista pastissia tarvitaan? Mikä on se arvo kirjallisuudelle? Miksi kirjoittaa mahdollisimman tarkkaan 1800-lukulaista romaania jäljittelevä romaani, kun aitoja 1800-luvun romaaneja on saatavilla pilvin pimein? Näihin kysymyksiin en löydä vastausta.

Mielenkiintoista on, että kun nyt istun tässä pöytäni ääressä kirjoittamassa Valontuojista niin huomaan, että vaikka kirjoittaisin siitä pitkästikin, en oikeastaan tulisi sanoneeksi siitä paljoakaan. Tuntuu kuin Valontuojat vastustaisi kuvailua ja selitystä. Teoksen kannalta kovin informaatiivista ei myöskään ole todeta, että sekä pidin että en pitänyt, sekä ihastuin että vihastuin, sekä yllätyin että kyllästyin, sekä odotin teoksen pian loppuvan että jäin kaipamaan sitä sen sitten loputtua. Valontuojat vaan on oli minulle aikamoinen sekä-että -romaani, joka liukui ja luiskahteli otteessani kuin teoksen läpi kulkevat kultahiput. 

Edellä mainitusta huolimatta tai ehkä peräti edellä mainitun takia Valontuojat onnistui tekemään minulle jotakin, johon vain hyvin harvat teokset ovat pystyneet. Valontuojat nimittäin toi outoa ja kummallista valoa omaan elämääni. Se toi rauhallisuutta, selkeyttä ja mielentyyneyttä. Se sai minut näkemään jotakin, jota en tarkemmin osaa määritellä, mutta jonka olemassaoloon en pitkiin aikoihin olet päässyt käsiksi. Tuntui kuin se olisi avannut verhon todellisuuden yleensä piilossa olevien puolien edestä. Se herätti minussa huikaisevia epifanian hetkiä.

En ole pitänyt itseäni historiallisten romaanien ystävänä, mutta Valontuojat haastaa tämän näkemykseni ja vahvasti haastaakin. Olen viime aikoina lukenut mm. Emma Donoghuen teoksen Frog Music ja Hannah Kentin romaanin Burial rites, jotka kummatkin sijoittuvat 1800-luvulle ja ovat olleet erittäin kiinnostavia ja palkitsevia lukukokemuksia. Valontuojien myötä kiinnostukseni 1800-luvun romaania kohtaan kasvoi entisestään ja sen tiimoilta aionkin luoda uuden lukuprojektin ensi syksyksi. Siitä tarkemmin kesän lopussa.

Valontuojat muissa blogeissa: Orfeuksen kääntöpiiri, Lukuisa, Ja kaikkea muuta

James Weldon Johnson: The Autobiography of an Ex-Coloured Man

James Weldon Johnson (1871-1938) on yksi tunnetuimpia varhaisimmasta rotukysymystä käsitelleistä teoreetikoista. Hän kirjoitti runoja, kulttuurihistoriallisia sekä rotua ja talouselämää käsitteleviä teoksia ja kokosi myös ensimmäisen mustan runouden antologian sekä toimitti kaksi mustaa hengellistä musiikkia käsittelevää teosta. Hänet mainitaan usein yhdessä toisen mustan teoreetiikon, W.E.B. du Bois'n, kanssa, joka toi keskusteluun afroamerikkalaisten asemasta Yhdysvalloissa ns. kaksoistietoisuuden käsitteen.

Jälkipolville Johnson on tutuin teoksestaan 'The Autobiography of an Ex-Coloured Man' (1912/1927, jatkossa 'AECM'), jossa Johnson kartoittaa erityisesti mustan miehen psykologiaa ja luonnetta. Nimestään huolimatta teos ei ole Johnsonin omaelämäkerta, vaan omaelämäkerran muotoon kirjoitettu fiktio. Tosin, jos edellistä seikkaa ei tiedä, käy 'AECM' muotonsa puolesta omaelämäkerrasta. Johnson kirjoitti 'AECM':n alunperin vuonna 1912, mutta julkaisi siitä uuden laitoksen vuonna 1927.

'AECM' on kertomus nimettömäksi jäävästä mustasta miehestä, jonka äiti on vaaleasti tumma ja isä valkoihoinen. Tämän vuoksi päähenkilö käy ihonvärinsä ja kasvonpiirteidensä vuoksi valkoisesta. Päähenkilö on aloittamassa opintoja Atlantan yliopistossa, mutta onnettomien sattumien vuoksi opiskelut jäävät ja hän menee töihin tupakkatehtaaseen. Myöhemmin hän tapaa rikkaan mesenaatin, joka kiinnostuu päähenkilöstä tämän muusikonlahjojen vuoksi. 'AECM':n sivuilla ragtime raikaa ja yleisö, niin mustat kuin valkoisetkin, osoittavat suosiota nerokkaalle muusikolle. Päähenkilö päätyy konserttikiertueelle pitkin Eurooppaa, mutta palaa kuitenkin takaisin Yhdysvaltoihin ja tekee päätöksen alkaa elää elämäänsä valkoisena miehenä. Näin hänestä tulee "ex-coloured."

Johnsonin teos sisältää huomattavan moderneja näkemyksiä rodusta. Hän kuvaa, miten päähenkilö koulun aloitettuaan joutuu ensi kertaa miettimään, onko hän musta vai valkoinen. Koululuokassa hän nousee seisomaan muiden valkoisten kanssa, mutta opettaja komentaa hänet istumaan ja käskee hänen nousta vasta omiensa kanssa. 'AECM':ssä päähenkilö kertoo, miten tuosta kokemuksesta tuli hänen elämänsä vedenjakaja, joka merkitsi siirtymistä yhdestä maailmasta toiseen, mustien maailmaan.

"From that time I looked out through other eyes, my thoughts were coloured, my words dictated, my actions limited by one dominating, all-pervading idea which constantly increased in force and weight until I finally realized in it a great, tangible fact."

Päähenkilö käy 'AECM':ssä läpi rodullisen heräämisen. Vähitellen hän, joka ei halunnut kuulua mustien koulukavereiden joukkoon, oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin hän on. Tärkeällä sijalla tässä prosessissa on myös kirjallisuus, erityisesti Harriet Beecher Stowen romaani 'Uncle Tom's Cabin' (1851-2), joka avaa päähenkilön silmät näkemään, kuka hän on ja millaisena muut hänet näkevät. Koulukaverinsa avulla hän oppii myös olemaan ylpeä siitä, että on musta.

Johnsonin psykologinen silmä on tarkka. Hän hahmottelee rotukysymystä tuomalla esiin myös mustien väliset keskinäiset erot ja purkaa näin käsitystä siitä, että mustat olisivat yksi yhtenäinen joukko. Teoreettisella tasolla hän jaottelee mustat kolmeen ryhmään. Ensimmäinen näistä on alin luokka, johon kuuluvat ovat pitkälti olosuhteiden uhreja. Heille on tyypillistä viha valkoisia kohtaan. Toiseen luokkaan kuuluvat palvelijat, jotka pitävät hyvinä ystävällisiä valkoisia. Kolmas luokka muodostuu itsenäisistä työ- ja ammattimiehistä, jotka elävät omissa piireissään ilman enempiä kontakteja valkoisiin. Johnsonin luokittelu osoittaa, että mustien ja valkoisten väliset suhteet määrittyvät aina useampien, eikä vähiten taloudellisten, tekijöiden kautta.

Johnson sanoutuu irti näkemyksestä, jonka mukaan rotu perustuisi biologialle. Hän korostaa rodun rakentuvan sosiaalisesti - näkemys, jota voidaan pitää varsin radikaalina, kun otetaan huomioon teoksen kirjoittamisajankohta. Vaikka Johnsonille ikävällä tavalla vain miehet vaikuttavat olevan ihmisiä, on hänen tavassaan polemisoida rotu samantapaisia kaikuja kuin Ruth Frankenbergin teoksessa "White Women, Race Matters - The Social Construction of Whiteness" (1988), jossa Frankenberg teoksensa alaotsikon mukaisesti osoittaa, että myös valkoisuus on sosiaalisesti rakentunut rotu. 'Valkoinen' ei ole neutraali kategoria, vaan se luodaan sosiaalisten prosessien kautta yhtä lailla kuin 'mustakin'. 'AECM':n päähenkilö on mitä loistavin esimerkki siitä, että rotu määrittyy sosiaalisten käytäntöjen kautta. Valkoisuus on portti menestykseen. "Have a white skin, and all things else may be added unto you."

Johnson kytkee rotuproblematiikan ensisijaisesti niihin asenteisiin, joita valkoisilla mustia kohtaan on. Jotta tasa-arvo mustien ja valkoisten välillä voisi lisääntyä on asenteiden muututtava. Tilannetta hankaloittaa lisäksi vähemmistöille tyypillinen ongelma, jossa yhden pahat teot yleistetään koko ryhmää koskeviksi. Rodullisen epätasa-arvon synnyttäjänä ja vakiinnuttajana on kirjallisuus Johnsonin mukaan ollut ratkaisevassa asemassa. Se on tuottanut mustista kuvan, jonka totuusarvoa on ollut vaikea horjuttaa ja joka on estänyt rotukysymykseen liittyvän hedelmällisen ja progressiivisen keskustelun. Edellä mainituista tekijöistä johtuen ei voitane pitää kovinkaan ihmeteltävänä, että päähenkilö teoksen lopussa valitsee omaksi rodukseen juuri valkoisen rodun.

Johnsonin teoksen ansiot ovat ennen muuta hänen tavassaan tarkastella mustan miehen psykologiaa ja rodun sosiaalista rakentumista. Vaikka teos on jo sata vuotta vanha, ovat Johnsonin näkemykset relevantteja myös nykypäivänä. Kirjoittajana ja rotukysymysten teoreetikkona hän kuuluu samaan kerhoon kuin jo aiemmin mainittu W.E.B. du Bois, Booker T. Washington ja Zora Neale Hurston.

Hannah Kent: Burial Rites

Miten suhtautuisit, jos viranomaiset ilmoittaisivat sinulle, että sinun on otettava luoksesi asumaan kuolemanrangaistukseen tuomittu vanki siksi aikaa kunnes kuolemantuomio pannaan täytäntöön? Tähän tilanteeseen joutuu Hannah Kentin romaanissa 'Burial rites' Jón ja Margrét tyttäriensä Steinan ja Laugan kanssa.

'Burial Rites' päätyi lukulistalleni sitä kautta, että se oli kuluvan vuoden Baileys-palkintolistan ns. lyhytlistalla. Se on tositapahtumiin perustuva, 1820-luvun Islantiin sijoittuva fiktiivinen kuvaus Agnes Magnúsdóttirista,  joka oli viimeinen islantilainen, joka tuomittiin kuolemanrangaistukseen. Kent on tehnyt huolelllista taustatyötä ja tutustunut niin kattavasti kuin mahdollista Agneksen kohtaloon liittyviin dokumentteihin. Agnesin lisäksi myös monilla muilla teoksessa mainituilla henkilöillä ja paikoilla on olemassa autenttinen vastineensa.

Agnesin muutettua Jónin ja Margrétin perheeseen on jokainen teräase yhtä'äkkiä mahdollinen murhaväline ja Margrét pelkää erityisesti tyttäriensä hengen puolesta. Agnes tuomittiin kuolemanrangaistukseen Natan Ketilssonin ja Pétur Jónssonin murhasta yhdessä Fridrik Sigurdssonin ja Sigrídur "Sigga" Gudmunsdóttirin kanssa. 'Burial Ritesissa' Hannah Kent antaa Agnesille mahdollisuuden kertoa oman tarinansa.

Teoksen rakenteen kannalta on kiinnostavaa, että kerronnassa muutoin käytetään 3. persoonaa, mutta Agnesin kohdalla kerronnassa siirrytään ensimmäisen persoonan käyttöön. Tämä ratkaisu on toisaalta omiaan tuomaan Agnesin hyvin lähelle lukijaa ja toisaalta taas se heittää Agnesin kertomusten ylle subjektiivisuuden varjon, joka saa lukijan miettimään, onko se, mitä Agnes kertoo totta vai luoko Agnes tarkoituksellisesti tarinaa, joka herättäisi kuulijassa myötätuntoa hänen kokemuksiaan kohtaan. 

Agnesin pääasiallinen kuulija on pappi Thorvardur "Toti" Jónsson, joka on määrätty huolehtimaan Agnesin sieluntilasta ja valmistelemaan häntä kuolemaan. Aluksi Totin on vaikea suhtautua Agnesiin, mutta uskon kautta hän kykenee näkemään tämän lähimmäisenä. "We are all God's children, he [Toti] thought to himself. This woman is my sister in Jesus, and I, as her spiritual brother, must guide her home. He smiled and brought his horse to a tölt. 'I will save her.' he whispered."

'Burial rites' haastaa meidän tapamme tehdä luokituksia ja arvostelmia muista ihmisistä. Se pakottaa meidät kysymään, miten luomme mielikuvamme, mitä uskomme ja millä perusteilla. Kentin kertomus Agnesista osoittaa, että ihminen on paljon muutakin kuin pelkästään joku yksittäinen tekonsa. Tämä muu puoli ei vaan koskaan tule ilmi, jos kukaan ei suostu kuuntelemaan tuomitun tarinaa. Yksi teko, jonka todenperäisyyttä emme edes tiedä, voi leimata ihmisen koko hänen loppuelämäkseen. Agnes toteaakin osuvasti: "how other people think of you determines who you are."

Tarinan edetessä käy ilmi, että Agnesista on haluttu tehdä varoittava esimerkki. Kuulusteluissa Agnesin sanoja on väännetty niin, että hänestä on tullut yksioikoisesti syyllinen. Agnesin kannalta hänen älykkyytensä on kohtalokasta. Kauniimpi, nuorempi ja tyhmempi Sigga vapautetaan kuolemanrangaistuksesta, koska hänen ei uskota kyenneen niin vakavaan tekoon kuin murhaan. Siggaa säälitään, kun taas Agnes "ajattelevana naisena" koetaan epäluotettavaksi.

Islannin karu ja kova luonto tuulineen ja pakkasineen korostaa Agnesin tilanteen lohduttomuutta. Korpit lentelevät ympäriinsä vihjailemassa kuolemasta.  Natan Ketilsson on naisten mieleen ja takautumien kautta Kent kuvaa Natanin ja Agnesin sekä Poet-Rósan välistä kolmiodraama. Agnes ei tunne isäänsä ja äitikin hylkäsi tytön tämän ollessa vielä lapsi. Natan on ensimmäinen ihminen, jonka Agnes kokee ymmärtävän itseään. Miksi Agnes olisi tappanut Natanin, jota hän muistelee niin kauniisti.

"We'd place words carefully together, piling them upon one another, leaving no spaces. We each created towers, two beaucons, the like of which are built along roads to guide the way when weather comes down. We saw one another through the fog, the suffocating repetition of life."

Kuten ihmisillä yleensä, on Natanillakin kuitenkin myös toinen puolensa, joka hänen tapauksessaan on täynnä silmitöntä vihaa ja raivoa, joita sitkeimmänkään rakkauden on mahdotonta suitsia. Yhtä vähän kuin on vain yhtä Natania on vain yhtä Agnesia. On Agnes, jonka väitetään olevan murhaaja, mutta on myös Agnes, joka pelastaa synnyttävän naisen sekä hänen lapsensa hengen. On Agnes, joka osallistuu torpan töihin kuin kuka tahansa palvelija. On Agnes, jonka kanssa Steina ystävystyy. On Agnes, joka on kuin kuka tahansa. Paitsi että ei ole.

Agnesin ja Totin välille kehittyy mielenkiintoinen suhde, mutta pystyykö Toti itselleen tekemänsä lupauksen mukaisesti pelastamaan Agnesin? 'Burial rites' kuuluu niihin romaaneihin, joiden loppu pelottaa jo etukäteen. Olisiko ihme sittenkin mahdollinen? 'Burial ritesissa' on jotakin suoraan islantilaisesta maisemasta kumpuavaa mykistävän jylhää dramatiikkaa. Se on tarina, joka vie mukanaan ja jota ei malta laskea käsistään ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu.

Maggie O'Farrell: Instructions for a heatwave (Varoitus tukalasta helteestä)

Jälkimaku täyteläinen, viipyilevä, sydäntä lepatuttava, myötätuntoinen. Maggie O'Farrellin romaani 'Instructions for a Heatwave' (2013, jäljempänä 'Helleaalto') (Suom. Varoitus tukalasta helteestä, 2014) on kerrostunut hyvän viinin tavoin. Esimaku, keskimaku, jälkimaku, täyttäkää lasini uudestaan.

O'Farrellin teksti kulkee kuin tuuli kuvaamiensa henkilöhahmojen läpi. Hän tuo heidät eteemme joka puolelta; kolmiulotteisina, ihastuttavina ja vihastuttavina. Niin eläväisinä, että henkilöhahmot eivät meinaa pysyä romaanin sivuilla. Tiedän 'Helleaallon' ihmisistä enemmän kuin monista pintapuolisemmista tuttavistani. O'Farrell tuo mieleeni toisen armoitetun kertojan, Alice McDermottin, jonka romaanista 'Someone' kirjoittaessani totesin, että se "on tarina, josta on riisuttu kirjalliset kuorrutukset, shokkiefektit ja romaaniseksikkyys." McDermottin tavoin O'Farrellin henkilökuvaus on huikaisevan tarkkaa. Hänen tekstinsä toimii kuin kamera, joka zoomaa yhä lähemmäs. Joka lähestyy romaanihenkilöitä kuvakulmista, jotka paljastavat asioita, joita ihmiset syvimmin varjelevat. O'Farrell ei käytä filttereitä, hän ei sävytä, eikä photoshoppaa. Hän luottaa sanojen voimaan, tekstin riemulliseen kykyyn jättää jälkensä lukijan mieleen.

'Helleallon' tapahtumapaikkana on 1970-luvun Lontoo, jolloin kaupunkia koetteli ennennäkemätön helleaalto ja siitä johtuva vedenkäytön säännöstely. Se on kertomus sukujuuriltaan irlantilaisesta Riordanien perheestä: Robertista ja Grettasta sekä heidän kolmesta jo täysikasvuisesta lapsestaan Monicasta, Michael Francisista ja Aoifesta. Teoksen aluksi O'Farrell esittelee meille Grettan, joka koko yli 30-vuotisen avioliittonsa ajan on aina aamuisin leiponut sodaleipää sekä Robertin, joka on toimissaan yhtä kellontarkka kuin Henrik Ibsen konsanaan. Grettan ja Robertin avioliitto on onnellinen, kunnes käy ilmi, että pinnan alla kuohuu kuin Irlannin rannikolla.

Michael Francis elää kylmenneessä avioliitossa, Monica yrittää sopeutua uusperhe-elämään ja Aoife kokeilee elämää New Yorkissa. Jokaisella perheenjäsenellä on omat salaisuutensa, jotka kasvattavat eristäviä seiniä heidän välilleen. Kun Robert yhtenä päivänä vain ottaa ja lähtee ilman selityksiä, käynnistyy tapahtumaketju, joka ravistelee koko perhettä. Robertin yllättävä katoaminen kerää Gretan lapsineen yhteen miettimään, mitä tilanteessa pitäisi tehdä. Vanhat kaunat ja perheenjäsenten väliset tulehtuneet suhteet ovat tukahduttavia kuin Lontoota vaivaava helleaalto. Ei armoa, ei kiertoteitä, ei helpotusta tuovia sadepisaroita. Jokaisen perheenjäsenen on kohdattava menneisyytensä ja omat valheensa sekä psykologiset puolustusmekanisminsa teki se sitten kuinka kipeää tahansa.

 O'Farrell kuvaa, miten ihmisten väliset suhteet kasvavat täyteen paiseita. Miten suuttumuksessa sanotut sanat kohoavat ensin ihmisten välisiksi seiniksi, vuosien kuluessa muureiksi. Miten hellimme povellamme vihaa ja närkästystä toisiamme kohtaan kykenemättä näkemään muuta kuin oman näkökulmamme. Miten meidän käsityksemme kaikkein läheisimmistäkin ihmisistämme saattavat olla vääriä. Miten meidän ajautumisemme eroon toisistamme, hapertaa meidät irti itsestämme. Miten vanhempamme ja esi-isämme ja -äitimme elävät meissä, halusimmepa sitä tai emme. Miten se, mitä nimitämme toisen ihmisen eteen tehdyksi hyväksi, onkin vain omien itsekkäiden halujemme toteutumaa, johon liittyvän todellisuuden haluamme itseltämme peittää. Miten salaisuudet ja niiden paljastuminen asettavat koko ihmisten välisen dynamiikaan liikkeeseen, joka on kuin tulva, joka vie mennessään kaiken kohdalleen osuvan.

'Helleaalto' on irlantilaisuutta täynnä. Ei  siis ihme, että tarvitaan matka Irlannin maaperälle, nousuveden saartamaksi, jotta liikahduksia voisi tapahtua. Komeaa Maggie O'Farrell, erittäin erittäin komeaa.

'Helleaallon' parissa on viihtynyt myös Katja, Maija taas piti teoksesta, mutta ei tarpeeksi.

Emma Donoghue: Frog Music

Se on nyt niin, että 'Frog Musicilla' Emma Donoghue ottaa paikan lempikirjailijoideni joukossa. Donoghuen kyky luoda kirjallisia maailmoja on poikkeuksellisen syvä, uudistava ja koskettava. Tuntuu kuin hän loisi nahkansa uudelleen jokaisen teoksensa kirjoittamisen yhteydessä. Vaikka Emma Donoghue kirjoittaisi purkinavaajasta, tekisi hän varmasti senkin tavalla, joka saisi lukijan lumoutumaan.

Irlantilaissyntyinen Emma Donoghue (s. 1969) on tuottelias kirjailija. Hän on kirjoittanut niin romaaneja, novelleja, näytelmiä kuin ei-fiktiivisiä teoksiakin. Olen aiemmin lukenut häneltä kaksi romaania. Ensimmäinen näistä oli suurta suosiota maailmallakin saavuttanut 'Room' (2010, suom. Huone), joka kaikessa nerokkuudessaan on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Sen luettuani halusin lukea lisää Donoghueta ja luin teoksen nimeltä 'The Sealed Letter' (2008), jota ihmissuhdekiemuroineen ja epämääräisine vaatetahroineen on kutsuttu 1800-luvun Clinton-tapaukseksi.

Kaikki kolme lukemaani Emma Donoghuen romaania pohjautuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin. 'Room' sai alkunsa itävaltalaisesta insestiskandaalista, ns. Josef Fritzl -tapauksesta. 'The Sealed Letter' -teoksen pohjalla on Englantia 1860-luvulla ravistellut skandaalinkäryinen avioerotapaus ja 'Frog Music' taas perustuu kaikkien päähenkilöidensä osalta, heidän nimiään myöten, todellisiin elämänkohtaloihin 1880-luvun San Fransciscossa.

'Frog Music' kertoo kolmesta entisestä sirkustaiteilijasta, jotka ovat jättäneet taakseen Pariisin ja lähteneet etsimään onneaan San Franciscosta. Teoksen päähenkilö Blanche on tanssiva strippari ja prostituoitu, joka elättää kolmikon miespuolisia jäseniä Arthuria ja Ernestiä, joiden suhde rahaan rajoittuu sen tuhlaamiseen. Kolmikon välit ovat hyvin tiiviit ja miehet jakavat Blanchen kaikin mahdollisin tavoin.

Heti teoksen alussa Blanche tutustuu sattuman kautta Jennyyn, kun tämä törmää häneen high wheeler -pyörällään. Pian tämän jälkeen Jenny saa surmansa tuntemattoman ampujan luodeista. Rakenteellisesti Frog music liikkuu välillä teoksen nykyajassa, välillä ampumiskohtausta edeltävissä tapahtumissa. Tämä synnyttää teokseen omanlaisensa jännitteen, kun lukija pääsee seuraamaan tapahtumia, jotka johtivat Jennyn kuolemaan. Lisämaustetta tulee siitä, että Blanche epäilee, että hän itse oli ampujan varsinainen kohde.

Donoghuen ajankuvaus on pikkuasioita myöten tarkkaa ja uskottavaa. Lisäksi teokseen on sisällytetty 1800-luvun lopulle tyypillisiä lauluja, jotka edelleen lisäävät autenttisuuden tuntua. Rakenne taas on nerokas siinäkin mielessä, että se antaa mahdollisuuden tutustua Jennyyn, romaanin kiinnostavimpaan henkilöön, vaikka hän kuoleekin heti romaanin alussa. Jenny on ristiinpukeutuja, joka työkseen kerää sammakoita toimitettavaksi san franciscolaisiin ravintoloihin. Hän on eksentrinen, yksinäinen ja epäluotettava. Hän haastaa yhteiskunnalliset normit ja uhmaa niitä käyttäytymisellään. Samalla Jennyn normeista ja säännöksistä piittaamaton käytös paljastaa naisiin kohdistettuja odotuksia. Hän kantaa mukanaan Colt-pistoolia ja toteaakin kuvaavasti, että "God made men and women, but Sam Colt made them equal."

Jennyn tulo Blanchen elämään rikkoo Blanchen, Arthurin ja Ernestin välisen kolmiyhteyden. Koska Jenny ei ole miesten kontrolloitavissa, on hän Arthurin ja Ernestin näkökulmasta vaarallinen henkilö, joka saattaa saada Blanchen näkemään asioista sen puolen, jota miehet eivät haluaisi hänen näkevän. Pian Jennyyn tutustuttuaan Blanche muistaakin muiden hoiviin hylkäämänsä pikkupoikansa P'tin ja hakee hänet luokseen asumaan pois karmivista ja epäinhimillisistä olosuhteista.

Blanchen kautta Donoghue tutkii naisen asemaa erilaisten roolien ristipuristuksessa. Vaikka tapahtumat sijoittuvat 1880-luvulle, ovat naisia kohtaan asetetut vaatimukset ja odotukset pohjimmiltaan pitkälti samoja kuin nykyaikanakin. Blanchen kohdalla työn ja äitiyden yhdistäminen on mahdotonta. Toisaalta taas äitiys saa Arthurin mielenkiinnon Blanchea kohtaan lopahtamaan. Arthurin elämäntyyliin ei sovi itkevä pikkulapsi, joka vaatii paljon huomiota. Blanchen on oltava Arthurin käytettävissä 24/7. Hänelle Blanche on ennen muuta seksuaaliobjekti, huoraksi syntynyt nainen, jota hän yhdessä Ernestin kanssa kokee oikeudekseen kohdella kuin kauppatavaraa. Blanchessa kolmikon väliset seksisessiot herättävät sekä himoa että ällötystä.

"The rhythmic friction between desire and disgust [...] Right now she's panting and aching, her jaw crammed to bursting with Arhur's hot girth, her wrists taking her weight as Ernest speeds up the terrible pressure deep inside her, but she knows there is in fact no limit to what she can take. Blanche is the conduit, the river, the rope, the electrical current."

Seksuaalisuus edustaa Blanchelle itselleen kuitenkin myös ensisijaista keinoa olla oman elämänsä subjekti. Descartesin kuuluisa ajatus voisi Blanchen sanomana saada muodon: olen seksuaalinen, olen siis olemassa. Donoghuen suorasukaiset seksuaalisuuden kuvaukset 1880-luvun kontekstissä ovat huomiota herättäviä. Seksuaalisuudesta tulee Blanchelle kanava, jonka kautta hänen identiteettinsä määrittyy. 'Frog Musicissa' Donoghue nostaa esiin seksuaalisuuden eri puolia. Missä määrin seksuaalisuus on Blanchelle opittu selviytymiskeino, jonka kautta hänen on mahdollista nähdä itsensä miesten halua kontrolloivana subjektina ja missä määrin taas on kyse monimutkaisista, toisiinsa kietoutuvista valta- ja alistussuhteista? Blanche on ehkä uhri, mutta usein hän on sitä omasta tahdostaan, joka taas johtuu siitä, että hän ei osaa muuta haluta. Uhrius antaa hänelle myös voimaa. Blanche itsekin tiedostaa ristiriitaisen suhtaumisensa omaan seksuaalisuuteensa ja häpeää tuntien hän allekirjoittaa Ernestin kuvauksen itsestään. "How did Ernest put it? That Blanche was obsessed with cock, lived and breathed it? It's awful, but there's a grain of truth to it. Men are tools Blanche uses for her satisfaction."

Jennyn kautta Blanche oppii, että naisille asetetut roolit ovat paitsi keinotekoisia, myös murrettavissa. Ilman rangaistuksi tulemista se ei kuitenkaan ole mahdollista ja Jenny itse on joutunut jopa vankilaan sen takia, että hän pukeutuu miesten vaatteisiin, eikä suostu käyttäytymään niin kun naisten kuuluu käyttäytyä. Jennyn myötä Donoghue osoittaa, että sukupuoli ei ole jotakin automaattisesti olemassa olevaa, vaan se on tuotettava kerta kerralta uudestaan esimerkiksi juuri sukupuolen kannalta oikeanlaisena pidetyn pukeutumisen kautta. Sukupuolien on pysyttävä ruoduissaan, eikä niitä tule sekoittaa. Hyvä esimerkki tästä ajattelusta on viime aikoina sukupuolikonservatiivisia piirejä kuohuttanut Itävallan euroviisuvoittaja Conchita Wurst. Mies, jolla on parta ja naisen vaatteet on herättänyt vihaa ja ällötystä, koska tämän yhdistelmän on väitetty olevan luonnoton.

Vaikka en ole erityisen kiinnostunut historiallisista romaaneista, Donoghue osaa hommansa tavalla, joka tuo historian lähelle ja osoittaa samalla, että kautta aikojen naiset ovat taistelleet pohjimmiltaan hyvin samanlaisten asioiden kanssa. Aina on ollut myös niitä Jennyjä ja Conchitoita, jotka ovat kyseenalaistaneet sukupuoleen liitetyt käsitteet ja rajoitteet. Kippis heille!

Baileys 2014 voittaja julistettu

Pohdin huhtikuussa Baileys Women's Price for Fiction -kilpailun tämänvuotisia ehdokkaita. Arvelin, että "voi hyvin olla, että Baileys-raati haluaa nostaa esiin jonkun tuntemattomammasta lyhytlistakolmikosta. Näin myös tapahtui.Voittaja on nyt valittu ja se on Eimear McBriden romaani A Girl is a half-formed thing. Rohkea valinta, kun ottaa huomioon, että taakse jäi niinkin kovia nimiä kuin Adichie, Lahiri ja Tartt.

Sekä kirjailija että teos ovat minulle ainakin aivan tuntemattomia, mutta lukulistan kärkipäähän menee heti, niin että kolisee. Sen verran googletin, että tämä McBriden romaani on voittanut jo neljä kirjallisuuspalkintoa, Tämä on hieno kirjallisuuskilpailu, jonka esiinnostamista teoksista vielä yksikään ei ole tuottanut minulle pettymystä. Mainiota on myös se, että raati tekee vuosi toisensa jälkeen yllättäviä ja ennakkoluulottomia valintoja.

The Guardinian haastattelussa McBride kertoo, että hän oli jo aika lailla musertunut, kun hänen käsikirjoituksensa palautettiin kustantamoista vuosi toisensa jälkeen. Lopulta melko lailla onnekkaan sattuman kautta hän kuitenkin sai kirjansa julkaistuksi.

Haastattelussa McBride puhuu myös James Joyce -vaikutteistaan. Apua. Mitenköhän minulle tämän kanssa käy. Odysseuksessa ainoa osuus, josta oikeasti pidin olin Molly Bloomia kuvaava jakso. Tässä lainaus McBriden tekstistä:

"For you. You'll soon. You'll give her name. In the stitches of her skin she'll wear your say. Mammy me? Yes you. Bounce the bed, I'd say. I'd say that's what you did. Then lay you down. They cut you round. Wait and hour and day."

Huh. Nähtäväksi jää. Luultavasti lukukokemus on joko katastrofi tai hullaantuminen. Kokeilla aion kuitenkin. Joskus.

Erik Axl Sund: Kråkflickan (Varistyttö)

Kannen tuunaus by Omppu

Päivänä eräänä veivät askeleeni kirjakauppaan ja pysähdyin ruotsalaisten dekkareiden hyllyn eteen. Siinähän sitten kävi niin, että mukaan tarttui Kråkflickan eli Varistyttö. Itse asiassa meinasin ostaa jatko-osatkin samoin tein, mutta puhuin itselleni järkeä, että jospa nyt ensin lukisin teossarjan ensimmäisen osan ja miettisin seuraavien osien ostamista vasta sen jälkeen.

Ensimmäisen lukemani bloggaus Varistytöstä oli Leena Lumin kirjoitus. Silloin kommentoin, että en taida lukea Varistyttöä, koska aihe on niin rankka. Kun Anni lopetti bloggauksensa sanoihin: "ihan vitun hyvä," tein lopullisen päätöksen tutustua Varistyttöön. Ei siitä mihinkään pääse, etteikö Varistyttö sisällä vastenmielisiä kuvauksia moninaisista tavoista, joilla lapsia kohtaan tehdään niin seksuaalista kuin muuta väkivaltaakin. Lapsipornoa, pedofiliaa, lapsisotilaita. Nyt teoksen luettuani sanoisin kuitenkin, että väkivallanteot eivät Varistytössä ole pääosassa, vaan enempi on kysymys ihmisen mielen käsittämättömistä poluista ja toimintatavoista. Jotta ihmisen pään sisällä tapahtuvia asioita voitaisiin selvitellä niin mielenkiintoisesti kuin mitä Varistytössä tehdään, ovat väkivaltakuvaukset välttämättömiä. Varistytössä ei kuitenkaan mässäillä väkivallalla, vaan kaikki paha on itse tarinasta käsin perusteltua.

Kaksikko Erik Axl Sund tuo oman lisänsä niihin fiktiivisiin poliiseihin, jotka elävät työn ja henkilökohtaisen elämän välisessä puristuksessa. Rikospoliisi Jeanette Kihlberg on keski-ikäinen nainen ja poliisi kolmannessa sukupolvessa. Hänen miehensä Åke on viimeiset parikymmentä vuotta elätellyt haavetta kuvataiteellisesta läpimurrosta. Leivän pöytään tuo Jeanette ja silloin kun talous ajautuu solmuun, otetaan avuksi Jeanetten vanhempien rahavarat. Lisätuskaa Jeanettelle aiheuttaa, että roistojen jahtaaminen vie hänen aikansa siinä määrin, että hänellä ei tahdo riittää aikaa perheen 13-vuotiaalle pojalle. Huono omatunto on jatkuva seuralainen.

Jeanetten lisäksi toinen hyvin mielenkiintoinen henkilö on Sofia Zetterlund, psykoterapeutti, jonka erityisalaan kuuluvat niin lasten kuin aikuistenkin traumaattiset kokemukset. Sofiallakaan ei mene kovin hyvin. Ihmissuhteet ovat pettymyksiä ja häntä vaivaa jatkuva väsymys. Menneisyyden rankat kokemukset vaikuttavat hänen työhönsä, eikä helpotus pilleripurkistakaan ole hänelle vierasta. Ihmisiä on helppo rikkoa, mutta hidasta ja vaivalloista korjata. Nykytietämys ihmisen psyykestä antaa monia välineitä vaurioituneen mielen korjaamiseen ja ajatus siitä, että on asioita, joista ei vaan yksinkertaisesti voi selvitä, on loputtoman surullinen ja lohduton.

Rakenteellisesti tämä psykopatologian anatomia etenee kahdella eri aikatasolla. Useimmiten liikutaan nykyhetkessä, mutta välillä käydään myös menneisyydessä. Kun luemme lehdestä erinäisistä rikoksista ja niiden tekijöistä, on kuvaus pakostakin pintapuolista. Yksi Varistytön ansioista on, että siinä mennään pintaa syvemmälle ja avataan niitä moninaisia tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, että ihmisestä tulee paha, suorastaan hirviö. Varistyttö ottaa kädestämme sen kuuluisan ensimmäisen kiven ennen kuin sen heittämistä ehtii edes miettiä. 

Minulle Varistyttö oli ns. välipalakirja, koska viime aikoina olen lukenut niin huimaa kirjallisuutta, että halusin välillä vähän hengähtää. Valintani ei ollut huono ollenkaan, vaikkakin kävi niin, että arvasin kaikki ratkaisevat juonenkäänteet jo hyvissä ajoin. Tämä ei minua suuremmin haitannut, koska enhän kuitenkaan voinut olla varma mistään ennen kuin viimeinenkin sivu oli luettu. Lisäksi ei tarvitse olla kovinkaan kummoinen ennustajaeukko, jos väittää, että Varistyttö on vasta alkusoittoa. Houkuttaisi mennä ostamaan seuraava osa hetimmiten, mutta koska olen juuri sitouttanut itseni Kesä ilman miehiä -projektiin tulen näillä näkymin käymään jatko-osan kimppuun 1. päivänä syyskuuta.

César Aira: Aaveet/Kirjailijakokous

Törmäsin argentiinalaisen César Airan riemastuttavaan pienoisromaanikaksikkoon Aaveet/Kirjailijakokous hamuillessani hyllyjä kirjastossa. Kirjan etuliepeessä todetaan seuravasti: "Nobel-veikkailuissa vahvasti esillä oleva Aira tunnetaan metafysiikkaa, realismia, pulp fictionia ja dadaismia yhdistelevästä hulvattomasta tyylistään." Tuon luettuani halusin ehdottomasti tutustua Airaan. Meni kuitenkin vielä pari kuukautta ennen kuin kirja kohosi pinon päällimmäiseksi.

Aaveet

Paljastan nyt tässä heti alkuun Aaveiden juonen, mutta olkaa huoleti, juoni ei ole tässä teoksessa se olennaisin juttu. Teos alkaa kuvauksella, jossa joukko ihmisiä menee katsomaan rakenteilla olevaa taloa, josta he ovat ostaneet asunnon. Talo on vielä keskeneräinen ja siellä ei asu muita kuin talovahtina toimiva perhe, joka Aaveissa valmistautuu viettämään uudenvuodenaattoa. Tässähän se juoni sitten olikin.

Aluksi olen erittäin hämilläni ja kirjoitan muistikirjaani: Tämän tekstin ymmärtämiseen tarvittaisiin avain, jota minulla ei ole, enkä edes tiedä, mistä marketista tuollaisen avaimen voisi ostaa. On keskeneräinen talo, jossa on seitsemän kerrosta. Talo, melkeinpä puhkikulunut metafora, jota usein käytetään itsen metaforana. Ihana Lorca, joka kirjoitti: "minun taloni ei ole enää minun." Mikä on Airan talo, mitä se merkitsee? Ainakin se on keskeneräinen ja siellä ei ole porraskäytävässä kaiteita. Kaiteettomuus vaikuttaa hyvin oleelliselta. Se tekee sen, että kulkiessaan saattaa pudota millä askeleella tahansa. Niin on elämässäkin. Ehkä Airan talo on elämä. Ehkä se on talometaforan uudelleenkirjoitusta, sen haastamista tai sillä ilveilemistä. En todellakaan tiedä ja on oikeastaan aika veikeää, kun en onnistu liittämään lukemaani oikein mihinkään.

Airan kirjoitus sekä on että ei ole realistista. Merkillepantavinta ovat odottamatta esiin tulevat aaveet, jotka vaikuttavat olevan luonnollinen osa ihmisten elämää, eivätkä ne herätä heissä sen kummempaa ihmetystä. Eivät edes perheen tyttäressä Patrissa, jonka aaveet kutsuvat juhliinsa. Patri pohtii aaveiden juhliin osallistumista ihan tosissaan kuin mihin tahansa bileisiin mukaan lähtemistä. Koska aaveet kuitenkin ovat omasta näkökulmastani yliluonnollinen elementti ajatukseni harhutuvat latinalais-amerikkalaiseen kirjallisuuteen ja erityisesti Borgesiin. Jonkinlainen Borgesin sukulaissielu Aira vaikuttaisi olevan.

Airaa lukiessa ei todellakaan voi tietää, mitä seuraavassa kappaleessa tulee tapahtumaan. Hänen kirjoituksensa noudattaa omanlaistaan, jossakin määrin unien logiikalle tyypillistä järjestystä. Kirjoitan muistikirjaani: tekstuaalista Dalia. Hämmentävää on, että Airan kuvaamina tapahtumat etenevät jollakin tavoin sattumanvaraisesti, mutta niillä on kuitenkin oma, tekijänsä luoma harkitunoloinen järjestys.

Mitä sitten pitäisi ajatella aaveista, joita myös haamuiksi kutsutaan? Mitä ne ovat? Symboleja? Metaforia? Ainakin ne taipuvat moneksi. "Vinas oli pannut neljätoista punaviinipulloa jäähtymään tavalla, joka oli hänen oma keksintönsä, tai oikeastaan juttu jonka hän oli huomannut. Siihen kuului että piti mennä päättäväisesti jonkun haamun luo ja työntää pullo tämän rintakehään niin että se jäi siihen yliluonnolliseti keikkumaan." Tai mitä pitäisi ajatella Elisa Vinasin kokemuksesta. "Nähdä nyt tusinan verran alastomia miehiä, kalut roikkumassa, kun pesi pyykkiä keittiössä, juttu ei ehkä ollut niitä kaikkein realistisimpia joita naisihmiselle voi sattua."

Aira leikkii realismin kategorialla ja venyttää sitä maagisen realismin suuntaan. Peruskerronta kuitenkin pysyy realistisena. Ehkä kyse onkin jostain aivan muusta kuin siitä, mistä kerrotaan. "Eihän sitä koskaan tiedä mitä milloinkin tarkoittaa ja vaikka tietäisikin, sillä ei ole mitään merkitystä." Lieneekö edellinen lause Airan ohje lukijoilleen? Joka tapauksessa Aira sai minut kyseenalaistamaan ymmärtämisen merkityksen lukunautinnon lähteenä. Jotensakin niin, että niin kauan kun ei oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella, ovat kaikki tulkintamahdollisuudet avoinna. Tämän vuoksi en myöksään halua lähteä selittämään omia ajatuksiani aaveiden merkityksestä. Tämä johtuu osin myös siitä, että aaveet vaikuttaisivat Airan romaanissa ottavan sen paikan, josta yleensä puhutaan teoksen juonena.

Aira saa minut miettimään todellisuutta ja sen luonnetta. Ajatus siitä, että todellisuus on paljon kaikkea muutakin kuin se, minkä näemme ja koemme, saa aikaan sisäisen syöksykierteen. Miten vahvasti me ylipäätämme olemme kiinnittyneet siihen, minkä katsomme olevan elämämme pohja. Joskus unen ja valveen rajalla, äärimmäisessä stressitilanteessa todellisuus rakoaa ja tuntuu, että näemme jotakin, jota meidän ei ole tarkoitettu nähdä.

Kirjailijakokous

Kirjailijakokouksessa teoksen kertoja haluta kloonata neron ja ottaa tämän avulla haltuunsa maailman herruuden. Neroksi valikoituu meksikolainen kirjailija Carlos Fuentes. Lajityyppinä kirjailijakokous on lähimpänä metafiktiota, jota Aira maustaa herkullisen ironisin kommentein.

Kirjailijakokouksessa Aira kiinnittää lukijan huomion niin kirjoittamiseen kuin lukemiseenkin. Hän esittää esimerkiksi mainion selityksen ihmisten ainutlaatuisuudelle, johon kokemusten, muistojen ja tiedon lisäksi vaikuttavat ihmisen lukemat kirjat. Ajatus ihmisen ainutlaatuisuuden olemisesta sitä, mitkä kirjat hän on lukenut, on mainio kirjallisuuden puolustuspuhe.

Haruki Murakami on todennut, että jos lukee samaa kirjallisuutta kuin muutkin, voi ajatella pelkästään samoja ajatuksia kuin muut. Itse huomaan ahdistuvani, jos luen liiaksi samaa mitä muut. Houkutus saman lukemiseen on bloggarilla suuri, koska on totta kai mukavaa kommentoida muiden kirjoituksia kirjoista, jotka itsekin on lukenut. Samoin sitä mielellään lukee muiden kommentteja omista kirjoituksistaan ja hyvin usein ihmiset kommentoivat niitä kirjoituksia, joissa on puhetta kirjoista, joita he ovat lukeneet. Jokin aika sitten päätin kuitenkin lähteä omille kirjallisille poluilleni, joilta käsin voin tehdä vierailuja lukemisen valtavirroille.

No niin, tässä vaiheessa pitää Airan tapaan huomauttaa, että en halua viedä liikaa lukijan aikaa, joten palataanpa ruotuun. Kirjailijakokouksen kertoja, joka Airan tavoin on nimeltään César, huomauttaa, että hänen "piti tehdä valintoja, koska muuten mistään ei tulisi mitään." Niinpä minäkin päätin tehdä valintoja ja nostaa Kirjailijakokouksesta esiin lähinnä kirjoittamiseen, kirjailijaan ja kieleen liittyviä huomioita. Tämä on tietysti mielivaltaa Airan tekstiä kohtaan. Yksi valinta valintojen joukossa.

Aira on hauska. Hänen tekstinsä naurattaa ja ällistyttää, usein nämä kummatkin ilmiöt tapahtuivat minussa samanaikaisesti. Kirjailijakokouksen kertojan "hyperaktiivisten aivojen" tuotokset aiheuttavat aikamoista säpinää omissa aivoissani. Kertoja tietää, että lukija tulee kiinnittämään huomiota hänen tapaansa telmiä kielen kanssa. Niinpä kertoja toteaakin, että hänen päänsä sisäistä myrskyä tuskin voi ymmärtää kukaan muu kuin "joku yli-inhimillinen kirjallisuuskriitikko." Kirjailijan työtä hän kuvaa vaarattomaksi. Siksi juuri kirjailija voikin ovelasti tehdä katalia tekoja, kuten kloonata Carlos Fuentesin. Kuka nyt osaisi epäillä kirjailijan kaltaista huomaamatonta hahmoa.

Kirjoituksessaan Aira ottaa esiin jo valmiiksi asiat, joihin hän arvelee lukijan ja kriitikon kiinnittävän huomiota. Annetaan Airan kuvata omaa teostaan, selittää motiivinsa ja ennakoida lukijoiden reaktoita hänen tekstiinsä Kirjailijakokouksen kertojan suulla. "Mutta minulla on kohtalokas mania lisätä jatkuvasti asioita, episodeja, henkilöhahmoja, kappaleita, eksyä harhateille ja ajelehtia sinne tänne. Sen täytyy johtua epävarmuudesta, pelosta ettei perustarina riitä, ja minun on pakko koristella ja koristella, kunnes saan aikaan jonkinlaista surrealistista rokokoota, joka ärsyttää minua itseäni enemmän kuin ketään muuta."

Aira kiinnittää huomiota kirjallisen tekstin ominaispiirteisiin, erityisesti sen yhtenäisyyteen ja osoittaa, että yhtenäisyys on tuotettua, ei tekstissä itsessään oleva ominaisuus. "Tässä kohdassa tarinaa on aukko. En tiedä mitä seuraavien minuuttien aikana tapahtui."

Aatamin ja Eevan tarina Kirjailijakokouksen kertojan kirjoittamana näytelmänä on hilpeyden kermaa. En totta vieköön ennen Airan lukemista ollut tullut pohtineeksi Aatamia sarjamurhaajana. Aira jos kuka esittelee meille täysin uusia tapoja tarkastella maailmaa. Häntä lukiessa kuuluu kova kolina, kun jähmettyneet ajatusparat saavat kyytiä.

***

Aira varastaa lukijan tulkintatikapuut. Heittää mustetta niihin tulkintakehikoihin, joiden kautta lukija hänen tekstiään lähestyy. Niin sitä huomaa seisovansa ei-minkään päällä. Riisuttuna kaikista niistä välineistä, joihin on tapana turvautua kirjallisen tekstin äärellä. Siitä tulee aika paljas ja hämmentynyt olo.

Airan teksti vastustaa kuvailuja ja tulkintaa, sen yllä heiluu Italo Calvinon haamu. Se pistää lukijansa ymmärryksen tehosekoittimeen. Airan kirjoitus tekee iskuja kieleen symbolisena järjestelmä. Kirjailijakokouksen kertoja toteaakin: "Kieli aseena. Mikä muukaan?" Aira osoittaa, että kieli on järjestelmä, jonka rajoja ja logiikkaa kirjailija voi paukutella kuin valtavin sinisin madoin kuvioituja henkseleitä. Miksi juuri sinisin madoin? Vastaus kysymykseen löytyy Kirjailijakokouksesta.

Tulen varmasti jatkossakin lukemaan Airaa aina silloin tällöin. Hän tekee ihan hillittömän hyvää mielikuvitukselle.

Airan Aaveisiin ja Kirjailijakokoukseen ovat tutustuneet myös: Marika Oksa, joka toteaa mm. että "hienoa, että näin erikoista proosaa suomennetaan" sekä Nanna, joka aloittaa kirjoituksensa sanoilla "Osuipa taas hämärä kirja kohdalleni."