Reader, why did I marry him?

"Vittu anna ny vittu se saatanan vitun pallo." Toistakymmentä somalipoikaa pelaa jalkapalloa koulumme pihalla. Edellä olevan lause on suora kopio yhden heistä kielenkäytöstä. Ollaan Suomessa ja Helsingissä vuonna 2014. Pojan lause saa minut miettimään juuri lukemaani somalialaissyntyisen Nura Farahin esikoisromaania Aavikon tyttäret. Koulun pihalla kiroilevan pojat isovanhemmat voisivat olla Farahin kirjan henkilöhahmoja. Paljon on tapahtunut, kun suomalainen ja somalialainen kulttuurit ovat kolahtaneet yhteen ja valitettavasti on todettava, että ensin mainitusta erityisesti kiroilutapa on osoittautunut vahvasti juurtumisvoimaiseksi myös uussuomalaisten kielenkäytössä. Nura Farahin kuvaama Somalia on hyvin erilainen maa kuin se Somalia, johon olemme uutisissa tottuneet. Juuri tämän vuoksi Aavikon tyttäret on tärkeä kirja. Se purkaa kuvaamme Somaliasta maana, joka on pelkkää sodankäyntiä, kranaatteja, maamiinoja ja poikkeustiloja. Siellä missä on sotaa, on myös ihmisiä,

Ryhmäteatterin Suomenlinnassa pidettävistä kesäteatteriesityksistä on tullut perheemme jokakesäinen traditio. Jo alkuvuodesta alamme aina jännittää, mikäköhän esitys on kesällä vuorossa. Viime vuonna haltioiduimme Robin Hoodista ja pystyn hyvin vieläkin tavoittamaan ne tunnelmat, joita tuo esitys herätti. Näytelmän sanoma erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä meni suoraan sydämeen ja välillä tuli se kuuluisa tippakin linssiin. Robin Hood puhutteli ja kosketti. Se teki hyvää sielulle ja loi uskoa ihmiseen. Kokemuksena tämän vuoden näytelmä Liisa ihmemaassa - tyttö joka aikaan putosi ei  herättänyt yhtä vahvoja tuntemuksia, vaikka riemukas revittely olikin. Löyhähkösti Lewis Carrollin romaaniin perustuva Liisa ihmemaassa on ohjaaja Juha Kukkosen jo aiemmista Ryhmäteatterin kesäesityksistä tuttua käsialaa. Erityisen hienoa esityksessä oli sen kieli. Kukkonen on muokannut esitykseen ihan omanlaisensa, riemastuttavasti kiemurtelevalla sanastollaan ilkamoivan puhetavan. Er

Aurinko jousimiehessä Jossa Omppu tiivistää Valontuojien juonen kahteen lauseeseen juonta paljastamatta; kertoo melkein jättäneensä Valontuojat kesken; pohtii Valontuojien viktoriaanisuutta; kokee ristiriitaisuutta; kertoo Cattonin romaanin tuoneen huikaisevaa valoa omaan elämäänsä On vuosi 1866 ja skotti Walter Moody saapuu uusiseelantilaiseen Hokitikan kaupungiin etsimään kultaa. Hän asettuu Crown-nimiseen hotelliin, jonka tupakkahuoneessa hän tapaa 12 miehen seurueen, jonka jokainen jäsen vuorotellen kertoo oman näkemyksensä kaupungissa sattuneista tapahtumista. Tämän kuvaamiseen Catton käyttää 832 sivua. Kunnioitettava sivumäärä, jonka runsaudesta voidaan olla montaa mieltä. Minussa Valontuojat herätti ristiriitaisia tunteita. Cattonin teksti on täyteläistä, rikasta ja kermaisen rehevää. Samanaikaisesti teos on monin paikoin suorastaan tylsä, henkilöhahmot etäisiä ja teoksen kierteinen rakenne puuduttava. Mietin Valontuojien kesken jättämistä useampaankin kertaan, mutta

James Weldon Johnson (1871-1938) on yksi tunnetuimpia varhaisimmasta rotukysymystä käsitelleistä teoreetikoista. Hän kirjoitti runoja, kulttuurihistoriallisia sekä rotua ja talouselämää käsitteleviä teoksia ja kokosi myös ensimmäisen mustan runouden antologian sekä toimitti kaksi mustaa hengellistä musiikkia käsittelevää teosta. Hänet mainitaan usein yhdessä toisen mustan teoreetiikon, W.E.B. du Bois 'n, kanssa, joka toi keskusteluun afroamerikkalaisten asemasta Yhdysvalloissa ns. kaksoistietoisuuden käsitteen. Jälkipolville Johnson on tutuin teoksestaan 'The Autobiography of an Ex-Coloured Man' (1912/1927, jatkossa 'AECM'), jossa Johnson kartoittaa erityisesti mustan miehen psykologiaa ja luonnetta. Nimestään huolimatta teos ei ole Johnsonin omaelämäkerta, vaan omaelämäkerran muotoon kirjoitettu fiktio. Tosin, jos edellistä seikkaa ei tiedä, käy 'AECM' muotonsa puolesta omaelämäkerrasta. Johnson kirjoitti 'AECM':n alunperin vuonna 1912, mut

Miten suhtautuisit, jos viranomaiset ilmoittaisivat sinulle, että sinun on otettava luoksesi asumaan kuolemanrangaistukseen tuomittu vanki siksi aikaa kunnes kuolemantuomio pannaan täytäntöön? Tähän tilanteeseen joutuu Hannah Kentin romaanissa 'Burial rites' Jón ja Margrét tyttäriensä Steinan ja Laugan kanssa. 'Burial Rites' päätyi lukulistalleni sitä kautta, että se oli kuluvan vuoden Baileys-palkintolistan ns. lyhytlistalla. Se on tositapahtumiin perustuva, 1820-luvun Islantiin sijoittuva fiktiivinen kuvaus Agnes Magnúsdóttirista,  joka oli viimeinen islantilainen, joka tuomittiin kuolemanrangaistukseen. Kent on tehnyt huolelllista taustatyötä ja tutustunut niin kattavasti kuin mahdollista Agneksen kohtaloon liittyviin dokumentteihin. Agnesin lisäksi myös monilla muilla teoksessa mainituilla henkilöillä ja paikoilla on olemassa autenttinen vastineensa. Agnesin muutettua Jónin ja Margrétin perheeseen on jokainen teräase yhtä'äkkiä mahdollinen murhaväli

Jälkimaku täyteläinen, viipyilevä, sydäntä lepatuttava, myötätuntoinen. Maggie O'Farrellin romaani 'Instructions for a Heatwave' (2013, jäljempänä 'Helleaalto') (Suom. Varoitus tukalasta helteestä, 2014) on kerrostunut hyvän viinin tavoin. Esimaku, keskimaku, jälkimaku, täyttäkää lasini uudestaan. O'Farrellin teksti kulkee kuin tuuli kuvaamiensa henkilöhahmojen läpi. Hän tuo heidät eteemme joka puolelta; kolmiulotteisina, ihastuttavina ja vihastuttavina. Niin eläväisinä, että henkilöhahmot eivät meinaa pysyä romaanin sivuilla. Tiedän 'Helleaallon' ihmisistä enemmän kuin monista pintapuolisemmista tuttavistani. O'Farrell tuo mieleeni toisen armoitetun kertojan, Alice McDermottin, jonka romaanista ' Someone ' kirjoittaessani totesin, että se "on tarina, josta on riisuttu kirjalliset kuorrutukset, shokkiefektit ja romaaniseksikkyys." McDermottin tavoin O'Farrellin henkilökuvaus on huikaisevan tarkkaa. Hänen tekstinsä to

Se on nyt niin, että 'Frog Musicilla' Emma Donoghue ottaa paikan lempikirjailijoideni joukossa. Donoghuen kyky luoda kirjallisia maailmoja on poikkeuksellisen syvä, uudistava ja koskettava. Tuntuu kuin hän loisi nahkansa uudelleen jokaisen teoksensa kirjoittamisen yhteydessä. Vaikka Emma Donoghue kirjoittaisi purkinavaajasta, tekisi hän varmasti senkin tavalla, joka saisi lukijan lumoutumaan. Irlantilaissyntyinen Emma Donoghue (s. 1969) on tuottelias kirjailija. Hän on kirjoittanut niin romaaneja, novelleja, näytelmiä kuin ei-fiktiivisiä teoksiakin. Olen aiemmin lukenut häneltä kaksi romaania. Ensimmäinen näistä oli suurta suosiota maailmallakin saavuttanut 'Room' (2010, suom. Huone), joka kaikessa nerokkuudessaan on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Sen luettuani halusin lukea lisää Donoghueta ja luin teoksen nimeltä 'The Sealed Letter' (2008), jota ihmissuhdekiemuroineen ja epämääräisine vaatetahroineen on kutsuttu 1800-luvun Clinton-tapaukseksi. Kai

Pohdin huhtikuussa  Baileys Women's Price for Fiction -kilpailun tämänvuotisia ehdokkaita. Arvelin, että "v oi hyvin olla, että Baileys-raati haluaa nostaa esiin jonkun tuntemattomammasta lyhytlistakolmikosta. Näin myös tapahtui.Voittaja on nyt valittu ja se on Eimear McBriden romaani A Girl is a half-formed thing. Rohkea valinta, kun ottaa huomioon, että taakse jäi niinkin kovia nimiä kuin Adichie, Lahiri ja Tartt. Sekä kirjailija että teos ovat minulle ainakin aivan tuntemattomia, mutta lukulistan kärkipäähän menee heti, niin että kolisee. Sen verran googletin, että tämä McBriden romaani on voittanut jo neljä kirjallisuuspalkintoa, Tämä on hieno kirjallisuuskilpailu, jonka esiinnostamista teoksista vielä yksikään ei ole tuottanut minulle pettymystä. Mainiota on myös se, että raati tekee vuosi toisensa jälkeen yllättäviä ja ennakkoluulottomia valintoja. The Guardinian haastattelussa McBride kertoo, että hän oli jo aika lailla musertunut, kun hänen käsikirjoituksens

Kannen tuunaus by Omppu Päivänä eräänä veivät askeleeni kirjakauppaan ja pysähdyin ruotsalaisten dekkareiden hyllyn eteen. Siinähän sitten kävi niin, että mukaan tarttui Kråkflickan eli Varistyttö. Itse asiassa meinasin ostaa jatko-osatkin samoin tein, mutta puhuin itselleni järkeä, että jospa nyt ensin lukisin teossarjan ensimmäisen osan ja miettisin seuraavien osien ostamista vasta sen jälkeen. Ensimmäisen lukemani bloggaus Varistytöstä oli Leena Lumin kirjoitus. Silloin kommentoin, että en taida lukea Varistyttöä, koska aihe on niin rankka. Kun Anni  lopetti bloggauksensa sanoihin: "ihan vitun hyvä," tein lopullisen päätöksen tutustua Varistyttöön. Ei siitä mihinkään pääse, etteikö Varistyttö sisällä vastenmielisiä kuvauksia moninaisista tavoista, joilla lapsia kohtaan tehdään niin seksuaalista kuin muuta väkivaltaakin. Lapsipornoa, pedofiliaa, lapsisotilaita. Nyt teoksen luettuani sanoisin kuitenkin, että väkivallanteot eivät Varistytössä ole pääosassa, vaan ene

Törmäsin argentiinalaisen César Airan riemastuttavaan pienoisromaanikaksikkoon Aaveet/Kirjailijakokous hamuillessani hyllyjä kirjastossa. Kirjan etuliepeessä todetaan seuravasti: "Nobel-veikkailuissa vahvasti esillä oleva Aira tunnetaan metafysiikkaa, realismia, pulp fictionia ja dadaismia yhdistelevästä hulvattomasta tyylistään." Tuon luettuani halusin ehdottomasti tutustua Airaan. Meni kuitenkin vielä pari kuukautta ennen kuin kirja kohosi pinon päällimmäiseksi. Aaveet Paljastan nyt tässä heti alkuun Aaveiden juonen, mutta olkaa huoleti, juoni ei ole tässä teoksessa se olennaisin juttu. Teos alkaa kuvauksella, jossa joukko ihmisiä menee katsomaan rakenteilla olevaa taloa, josta he ovat ostaneet asunnon. Talo on vielä keskeneräinen ja siellä ei asu muita kuin talovahtina toimiva perhe, joka Aaveissa valmistautuu viettämään uudenvuodenaattoa. Tässähän se juoni sitten olikin. Aluksi olen erittäin hämilläni ja kirjoitan muistikirjaani: Tämän tekstin ymmärtä