Reader, why did I marry him?

Uskoin kirjallisuuskriitikko Hannu Marttilaa. Hän nimittäin kirjoitti mainion kritiikin Helsingin Sanomiin Rein Raudin teoksesta Rekonstruktio. Marttilan kuvauksessa tämä romaani näyttäytyi melko lailla täydellisenä. Mikä täky! Pakkohan sitä oli tuollaisen arvion jälkeen ottaa onki omaan käteen. Rikostutkinnassa rekonstruktiolla tarkoitetaan rikostilanteen uudelleenluomista sen selvittämiseksi, miten rikos tapahtui. Yleisemmässä mielessä rekonstruktiolla voidaan tarkoittaa minkä tahansa tapahtuman toistamista tai analyyttistä mallintamista alkuperäisen tapahtumien osatekijöitä tarkastelemalla.  Raudin romaanin tarinankertoja on Enn Padrik, syöpää sairastava mies, jolla on elinaikaa vajaa vuosi. Viisi vuotta tyttärensä Annin kuoleman jälkeen hänessä on herännyt halu rekonstruoida, mistä oli kysymys, kun 4 nuorta - Anni mukaan lukien - löydettiin itsemurhan tehneinä palavasta talosta. Aluksi olin tämän teoksen kanssa hieman ihmeissäni. Odotin, että milloin päästään itse as

Islantilaisen Sj ønin Poika nimeltä Kuukivi on elokuva kirjallisessa muodossa. Valkokankaalla sen nimi voisi olla Satujen saaren kipu. Maistuu mädälle.  Maistuu maatuneelle.  Hauta on auki, sen yllä värisee alastoman pedon varjo. Poika nimeltä Kuukivi on pyykkinarulle ripustettu vaatekappale, jonka pitää narulla kaksi erityisvalmisteista pyykkipoikaa. Poika on Máni Steinn, hänen nahkansa roikkuu narulla. Rypistetty, käytetty, spermantahrainen. Nahassa reikä siinä kohdassa, jossa toivo piti kerran majaa. Poika on 16-vuotias, tuskin osaa lukea, tuskin kirjoittaa. Hän on orpo, joka imee elimiä. Etsii asiakkaita katujen hämärämmiltä puolilta. Eletään vuotta 1918, kuljetaan lokakuun puolivälistä joulukuun 6. päivään, kunnes teoksen lopussa siirrytään vuoteen 1929. Ensimmäinen pyykkipoika tuo mukanaan moottoripyörän äänen.  Äänen, joka kiipeää ylös kukkulaa. Moottopyörää ajaa tyttö.  Poika hengittää nenän kautta ulos. Hän imee elimen tiukemmin suuhunsa ja alkaa taas keinutta

Oletko koskaan käyskennellyt turkkilaisten transvestiittien seurassa? Minä tulin sen tehneeksi vappulomalla. Voi tytöt (ne tytöt, joille kasvaa parta) ja tytöt (ne tytöt, joille ei kasva parta) ja pojat, olipas aika hauska reissu. Tämä teksti on maannut luonnoslaatikossa muutaman viikon ja halusin julkaista sen juuri tänään,  koska mikä olisi parempi päivä Mehmet Murat Somerin tekstin tulla eetteriin kuin euroviisujen finaalipäivä. Gigolomurhan ja euroviisut liimaa toisiinsa tietenkin reipashenkinen camp-meininki, hulvattomat ylilyönnit ja sukupuolen esittämiset, joissa leikki ja tosi lyö käpälää. * Viime vuoden euroviisuissa silmänurkkiani kostutti jumalainen Conchita, joka tänä vuonna toimii euroviisujen tunnelmanluojana ja haastattelijana. Tämän vuoden esityksistä oma ehdoton lempparini on Viron duo Stig Rästa ja Elina Born . Ennen illan finaalia muutama sana Gigolomurhista. Mehmet Murat Somerin dekkari tarttui mukaani kirjastosta, koska teoksen kansi oli mukavan vär

Leikitään, että hyvä haltija tulee ja sanoo, että saan valita kuka kirjailija haluan olla  yhden päivän ajan. Tällä hetkellä vastaukseni olisi epäröimättä Ali Smith. Haluaisin nähdä maailman, kuten hän. Haluaisin tarkkailla ja tehdä havaintoja, yhdistellä asioita, etsiä ja löytää kuten hän. Ali Smith on valtava ja valtaisan omaääninen. Yksi nerokkaimmista kirjailijoista, joita tiedän. Hänen tapaansa kirjoittaa voi kuvata parhaiten sanomalla, että se on hyvin alismithmäinen. Hän on oma lokeronsa ja genrensä ja ylittää äsken mainitut jatkuvasti. Hänen tekstinsä on liikettä. Elämää, kääntyileviä katuja, alaspäin nousevia ylämäkiä. Ali Smithin seurassa ei koskaan voi olla varma, mihin ollaan menossa ja juuri se tekee hänen lukemisestaan niin nautittavaa. * Ali Smithin uusimmasta romaanista How to be both on markkinoilla kaksi eri versiota. Teos koostuu kahdesta osasta, joiden kummankin nimi on One. Sattumasta ja kohtalon oikusta riippuu kumman lukija päätyy ostamaan, jos hän

Kuultuani Jenni Pääskysaaren nuorille tytöille kirjoittamasta voimakirjasta 'Tyttö sinä olet ..." pyysin ensimmäistä kertaa elämässäni kustantajalta, tässä tapauksessa Otavalta, arvostelukappaletta. Kiitokset siitä. Syynä pyyntööni oli se, että feministi minussa tunsi vastustamatonta halua saada selville, missä hengessä Pääskysaaren teos on kirjoitettu. Olen tyytyväinen lukemaani. Pääskysaari kannustaa tyttöjä toimimaan rehdisti ja rohkeasti. Hän kirjoittaa, että on aika alkaa toimia niin, että vallalla olevat käsitykset siitä, että tytöillä (ja naisilla) on tapana puukottaa toisiaan selkään, osoittautuvat katteettomiksi. Läpi kirjan kulkee ajatus tyttöjen välisestä sisaruudesta.  Pääskysaari on teostaan varten myös haastatellut eri elämänaloilla kunnostautuneita nuoria naisia. Näitä ovat esimerkiksi Kuustosen näyttelijäsisarukset sekä valokuvaaja Meeri Koutaniemi ja jääkiekkomaalivahti Noora Räty. Haastatellut puhuvat omiin unelmiin uskomisen ja kovan työn teke

"Tiedättehän, että tässä maassa on paljon lapsia, jotka katsovat sellaisia paikkoja kuin museot, konserttitalot ja muut kulttuurikeskukset ja ajattelevat, etteivät ne ole minun kaltaisilleni ihmisille - ihmisille, jotka näyttävät sellaisilta kuin minä ja jotka tulevat sieltä, mistä minä tulen. Voin vakuuttaa teille tässä ja nyt, että mailin päässä täältä asuu lapsia, jotka eivät ikinä ajattelisi olevansa tervetulleita tähän museoon." Edellisessä kappaleessa siteeramani sanat eivät olet Jennifer Clementin romaanista, vaan ne ovat peräisin Michelle Obaman puheesta, jonka hän piti New Yorkin uuden Whitney-taidemuseon avajaisissa (Helsingin Sanomat, 13.5.2015). Michelle Obama kiinnitti puheessaan huomiota siihen, että taidemaailma on ollut ja on edelleen hyvin valkoinen. Tämä on se asiaintila, jota Jean-Michel Basquiat halusi omalla taiteellaan muuttaa. * Taideteoksia ja kokaiinin nuuskutusta. Agressiokohtauksia ja rahoilla leventelyä. Juhlimista, yöihmiselämää ja

Maryse Condén 'Rihata' on kirjallisuutta, johon itsekseni olen alkanut liittää seuraavat asiat: kylmä sitruunamehu, valkoiset pellavavaatteet ja rahisevat äänilevyt. Kaksi ensin mainittua kertovat siitä, että eletään kuumassa ilmanalassa. Äänilevyt taas ankkuroivat teoksen ajallisesti keskimäärin 60- ja 70-luvuille. Edellä mainitut eivät ole absoluutteja, vaan kertovat tietystä kirjallisesta hengestä, jonka hahmotan mainitsemieni kolmen asian kautta riippumatta siitä, esiintyvätkö ne kaikki kyseisessä teoksessa.   Tämä "kategorisointi" sai alkunsa Monique Roffeyn romaanista The White woman on a green bicycle (2009) , jonka maailmaan upposin jokunen kesä sitten kreikkalaisella Zakintosin saarella. Itse asiassa lämmin pimeä etelän ilta onkin mitä oivallisin ympäristö lukea tämän tyyppisiä teoksia, joissa kuumuus on käsinkosketeltavan tiheää. Rihatan kohdalla jouduin tyytymään avonaisesta parvekkeen ovesta sisälle kiemurtelevaan lupaukseen kesäntulosta. *

Taistelua vallasta. Tarkkaan mietittyjä iskuja vihollisen selustaan. Uhkakuvia niin yhteisön sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Lakia ja järjestystä. Kuuliaisuusvaatimuksia ja kapinaa. Kirjoittaessani edellisen kappaleen minusta alkoi tuntua kuin olisin kirjoittanut jostakin poliittisesta puolueesta keskellä vaalitohinaa. Tosiasiassa kuvasin kuitenkin elämää mehiläisyhdyskunnassa Laline Paullin romaanissa The Bees, joka löysi tiensä luettavakseni tämän vuotisen Baileys-palkintoehdokkuuden kautta. Aloittaessani Paullin teoksen minulla oli kutina, että kyseessä olisi feministinen allegoria. Mitä pidemmälle teosta luin, sitä toimimattommalta hypoteesini alkoi tuntua. Tulkinnallisen korjausliikkeen jälkeen totean, että yleisellä tasolla Paullin teos käsittelee ryhmiä ja yhteisöjä sekä niissä vallitsevia ryhmädynamiikan lakeja ranking-järjestyksineen ja valtamekanismeineen. Deformity is evil. Deformity is not permitted. Kuningatar on ylin vallan käyttäjä ja vain hänellä

Sukupuolen sekoittaja lähtee sotaan. Eikun: sukupuolen ylittäjä lähtee sotaan. Vai sittenkin: eri sukupuolirooleihin liittyviä stereotypioita hyväkseen käyttävä lähtee sotaan. Ei kuulosta hyvältä. Joskus on vaan niin paljon helpompaa sanoa jokin asia englanniksi. Kuten vaikkapa juuri tämä kyseinen lause: Gender bender goes to a war. Kiinnostuin Laird Huntin romaanista Neverhome luettuani, että se kertoo naisesta, joka osallistui Yhdysvaltojen sisällissotaan mieheksi pukeutuneena. Eikö olekin hassua, miten vaatteet muuttavat ihmisen sukupuolen? Okei, tarvitaan siihen myös vähän erilainen kävelytyyli ja pari muutakin juttua, kuten tietynmallinen housuihin laitettava kapine. Uskottavuuden kannalta hyväksi ovat myös rohkea ja pelkäämätön luonne, joka ei hätkähdä sen enempää vähästä kuin paljostakaan sekä hyvät ampumataidot. Näitä kaikkia Gallant Ashilta löytyy. Turhaan ei hänen nimeensä liitetä attribuuttia Gallant eli rohkea. "I was strong and he was not, so it was me went

Olen useassa yhteydessä törmännyt Amity Gaigen nimeen ja kun kirjastossa huomasin hänen teoksensa Schroder, päätin tehdä lähempää tuttavuutta. Schroder on kertomus avioerosta, muistamisesta ja identiteetistä. Ainekset ovat erinomaiset, mutta kun kakun vetää uunista, se muistuttaa vain etäisesti ruokalehden sivulla esiteltyä kuvaa. Tilanne, joka on käynyt kovin tutuksi myös kotikeittiössä. Teoksen päähenkilö Eric Schroder on patologinen valehtelija. Nuorena miehenä hän päätti jättää itsensä ja muistonsa taakseen ja otti nimekseen Eric Kennedy. Sinne luiskahti lapsuus DDR:ssä ja äiti, joka ei seurannut Ericiä ja hänen isäänsä Länsi-Berliiniin, eikä liittynyt heidän seuraansa myöhemmin myöskään Amerikassa. Luiskahti, vaan ei luiskahtanut kuitenkaan. Lapsuuskokemukset eivät tule käsitellyiksi sukunimeä vaihtamalla ja toiseksi ihmiseksi ryhtymällä. Teoksen alussa Eric on vankilassa, josta käsin hän kirjoittaa tunnustuksensekaista elämäntarinaansa ex-vaimolleen Lauralle. Avioero-

Sota ja ääriolosuhteet voivat tuoda ihmisestä esiin puolia, joiden olemassaolosta hänellä ei ole aikaisemmin ollut tietoakaan. Usein nämä uudet puolet ovat raadollisia, mutta Tahmima Anamin romaani Kulta-aika on ennen muuta kertomus yhden vaatimattoman ja perinteitä uskollisesti noudattavan naisen muutoksesta rohkeaksi taistelijaksi.   Tahmima Anam (s. 1975) on bangladeshilainen kirjailija ja Kulta-aika on hänen esikoisteoksensa. Tapahtumien näyttämönä on vuonna 1971 käyty 9 kuukautta kestänyt Bangladeshin itsenäisyyssota, jossa vastapuolina olivat Intian tukea nauttinut Itä-Pakistan ja Länsi-Pakistan. Sotaa edelsivät etniset, kielelliset ja poliittiset ristiriidat. Varsinainen lähtölaukaus sodalle oli, kun Länsi-Pakistan kieltäytyi tunnustamasta vuoden 1970 vaalitulosta ja aloitti sotilasoperaation Itä-pakistania vastaan. Sota päättyi Itä-Pakistanin itsenäistymiseen Bangladeshin valtioksi joulukuussa 1971. Anamin tarina on kerrottu itä-pakistanilaisten näkökulmasta ja keskeisen

Olen myyty. Olen tulessa ja Xiaolu Guon sormen ympärille kiepautettu. Ylistävä kirosana vieköön, miten hienosti Guo kirjoittaa. I am Chinan jälkeen hän tarraa vahvasti sen oven kahvaan, josta pääsee huoneeseen, jossa lempikirjailijani asuvat. Luin muutama vuosi sitten Xiaolu Guon teoksen A concise Chinese-English Dictionary for Lovers (2007, suom. Pieni punainen sanakirja rakastavaisille, 2008), jossa Guo kuvaa hyvin konkreettisesti, miten Kiinasta Englantiin muuttaneen Z:n kielitaito vähitellen paranee. Tämän  teoksen jälkeen osasin odottaa hyvää ja mielenkiintoista, mutta en ihan sellaista paukkua kuin mitä I am China on. * Guon teksti vie minut torille. Tässä on torimyyjän pöytä täynnä punaisia kutsuvia tomaatteja. Ne ovat niin raikkaita, että ostan ison paperipussillisen kukkuroilleen. Kuljen halki torin ja tungen tomaatteja suuhuni nopeammin kuin ehdin niellä. Tomaattimehu valuu pitkin suupieliäni, valuu valkoisille vaatteilleni. Tiedän, ei pitäisi ahmia näin. Miele