Uskoin kirjallisuuskriitikko Hannu Marttilaa. Hän nimittäin kirjoitti mainion kritiikin Helsingin Sanomiin Rein Raudin teoksesta Rekonstruktio. Marttilan kuvauksessa tämä romaani näyttäytyi melko lailla täydellisenä. Mikä täky! Pakkohan sitä oli tuollaisen arvion jälkeen ottaa onki omaan käteen.
Rikostutkinnassa rekonstruktiolla tarkoitetaan rikostilanteen uudelleenluomista sen selvittämiseksi, miten rikos tapahtui. Yleisemmässä mielessä rekonstruktiolla voidaan tarkoittaa minkä tahansa tapahtuman toistamista tai analyyttistä mallintamista alkuperäisen tapahtumien osatekijöitä tarkastelemalla.
Raudin romaanin tarinankertoja on Enn Padrik, syöpää sairastava mies, jolla on elinaikaa vajaa vuosi. Viisi vuotta tyttärensä Annin kuoleman jälkeen hänessä on herännyt halu rekonstruoida, mistä oli kysymys, kun 4 nuorta - Anni mukaan lukien - löydettiin itsemurhan tehneinä palavasta talosta.
Aluksi olin tämän teoksen kanssa hieman ihmeissäni. Odotin, että milloin päästään itse asiaan eli selvittämään, miksi Annille kävi niin kuin kävi. Odotin jonkinlaista selkeää, dekkarijuonen tavoin purkautuvaa selostusta Annin kuolemaan johtaneista syistä. Odotin Godot'ta. Käänsin sivua. Olin Didi Vladimir. Käänsin sivua toisensa jälkeen. Olin Gogo Estragon. Käänsin viimeisen sivun. Godot - hän ei ollut vieläkään tullut. Ei tietenkään, koska hän tulee vasta huomenna.
*
Enn kiertelee juttelemassa Annin tunteneiden henkilöiden kanssa ja kasaa paloja tyttärensä elämäntarinaan. Toisaalta ja melkeinpä ennen muutä tämä teos on kuitenkin rekonstruktio Ennin elämästä ja konstruktio elämisestä yleensä. Sen hahmottamista, mitä ovat ne tekijät, joiden varaan me elämämme ripustamme. Raud liittää teokseensa erinäisiä filosofia kysymyksiä ja omalla kohdallani kävi niin, että ne osoittautuivat paljon mielenkiintoisemmiksi kuin Annin tarina.
Raudin teksti kulkee läpi neuvostoyhteiskunnan, sukulaisten, muistin ja muistamisen. Jos menettää muistinsa, miten voi rakentaa itsensä uudelleen? Ilman muistia luut ovat kolkosti koliseva tukirakennelma. Lihahkset ja jänteet pitkin pihoja ja pientareita.
Ihmisen voi syödä monella tapaa.
Sinä/minä olet/olen ihminen.
Sinut/minut voi syödä monella tapaa.
Yhtä syö Neuvostoliitto, toista alkoholi. Enn Padrikia syö syöpä. Se saa hänet huutamaan sitä huutoa, joka nousee "ihmisen sisällä karjuvasta läheisyyden kaipuusta."
Minä on maailmassa. Maailma minässä. Niiden välinen raja on epätarkka kuin likinäköisen kyky nähdä kauas.
[m]e omaksumme sen hahmon, jollaisena maailma meitä pitää, sillä vain siten me pystymme saavuttamaan oman itsemme. Ja sitten me kuljetamme tuota hahmoa itse eteenpäin alistuen maailmassa vallitseville normaaliuden säännöille ja tyrkytämme niitä muillekin ja niin edelleen, loputtomasti.
Lukijaa ei armahdeta, Raud marssittaa esiin teon filosofisena käsitteenä. "Voiko eettiset arviot kohdistaa ihmisiin itseensä vaiko vain heidän tekoihinsa?" Tässä vaiheessa harhaudun tutkimaan Hegeliä ja pian huomaan olevani hukassa pahemman kerran. Deletoin naurettavat (pseudo)pohdintani. Pukeudun säkkiin ja häpeän. Totean ties kuinka monennen sadannen kerran, että Hegel on heppu, johon pitäisi tehdä lähempää tuttavuutta.
Annan muutaman hetken kulua ja palaan takaisin Annin ruumiin äärelle ja asetan kysymykseni seuraavasti: halusiko Anni tehdä, mitä teki? Tämä kysymys marssittaa näyttämölle Androidin, karismaattisen nuoren miehen, josta totean samoin kuin Raud, että hänellä ei ole mitään tekemistä älypuhelinjärjestelmien kanssa.
Androidi on esimerkki ihmisestä, joka tarjoaa muille ihmisille uskomuksia, jotka hän on jalostanut paitsi omaksi totuudekseen myös muille markkinoitavaksi pelastussuunnitelmaksi. Häneen voi helposti mennä halpaan, jos oma tilanne on sille otollinen. Raud kirjoittaa:
Ja on pelkkää sattumaa, onko se mistä tulee korkein totuutesi jokin vanha institutionaalinen uskonto, joka parhaassa tapauksessa opettaa suhtautumaan muihin sallivasti, vai jokin sekopäiden lahko, joka pitää jaloimpana ilmaisumuotonaan itsensä räjäyttämistä keskellä toria, myrkkykaasun toimittamista metroon tai kollektiivista itsemurhaa kauniissa talossa lähellä Viljandia.
Rekonstruktion sanoma, yksi niistä, voisi olla se, että elämässä on paljon sattumaa, johdatusta, kohtaloa - mitä nimeä kukakin haluaa käyttää. Ihminen on avonainen astia, joka toisinaan ei mitään muuta niin haluakaan kuin että joku toinen/ideologia/totuus/merkitys/tarkoitus täyttäisi hänet piripintaan asti ja vähän ylikin.
Rekonstruktio on haastava kirja ja mitä enemmän pohdin lukemaani, sitä suuremmaksi epävarmuuteni käy. Siinä vaiheessa kun Raud ohjaa näyttämölle Kierkegaardin tiedän, että yksi lukukerta ei riitä tämän romaanin kohdalla mihinkään. Vähään samaan tapaan kuin ainoa elämämmekin on pelkkä harjoituskappale.
Raud siteeraa Kierkegaardin ajatusta, jonka mukaan "ilman hyppyä tuntemattomaan emme löydä itseämme." Siinäpä sitten humahdan parikymmentä vuotta ajassa taaksepäin, mutta tästä en voi sanoa enempää, koska oma varmasti monin tavoin vääristynyt tulkintani Kierkegaardin hypystä on minulle SE juttu.
Raud siteeraa Kierkegaardin ajatusta, jonka mukaan "ilman hyppyä tuntemattomaan emme löydä itseämme." Siinäpä sitten humahdan parikymmentä vuotta ajassa taaksepäin, mutta tästä en voi sanoa enempää, koska oma varmasti monin tavoin vääristynyt tulkintani Kierkegaardin hypystä on minulle SE juttu.
Rein Raud: Rekonstruktio (2015)
288 sivua
Vironkielinen alkuteos: Rekonstruktsioon (2012)
Suomentanut Hannu Oittinen
Kustantaja: LIKE