sunnuntai 29. elokuuta 2021

Veera Antsalo: Fernanda


Veera Antsalo on tullut tunnetuksi runoilijana ja nyt hän, kuten niin moni muukin runoilija viime aikoina, on päätynyt romaanitaiteen puolelle. Näin on syntynyt Fernanda - surrealistinen tyttöromaani, jota lukiessa tuntuu siltä kuin lentäisi tai kaahailisi öisin.


Mysteerisyys on Fernandassa vahvasti läsnä. Romaanin ensimmäisellä sivulla Fernanda asentaa päänsä paikoilleen, mutta myöhemmin hän liittää kaulansa jatkeeksi karhunpään. Tuoksahtelee metamorfoosilta, joka kysyy, kuka ja mikä Fernanda on.

Romaani vastaa:

"Fernanda ei ole aikuinen eikä lapsi. Hän ei ole avaruusolento eikä merenneito. Hän ei ole mitään, mitä ei ole kerrottu ja hän on kaikkea mikä on kertomatta."


Paitsi metamorfoosilta, tuoksahtelee myös teen spiritiltä.

Antsalon romaani kertoo teinityttöjen ystävyydestä. Fernandan lisäksi on R, koko nimeltään Runaway, joka on "rullaluisteleva orpolapsi" ja "itsohjautuva nomadi", jolla on viisivuotissuunnitelma sekä vampyyriviitta.

Kun Runaway rullaluistelee en voi olla muistelematta Gillian Flynnin romaanin Sharp objects pohjalta tehtyä tv-sarjaa, jossa siinäkin tytöt rullaluistelivat paljon. Usein öisin. Tai ainakin pimeässä. Joku sama vaara. Joku sama rullaluistinten ääni. Mihin maailmaan Runaway kuuluu ja mitä laatua on hänen ystävyytensä Fernandan kanssa? Onko Runaway oikeasti olemassa vai edustaako hän kenties vampyyrien öistä valtakuntaa?  


Tytöt asuvat - jos sitä asumiseksi voi sanoa - kivenmurikalla sijaitsevassa Inertian pikkukaupungissa, jossa on 29814 asukasta, jotka ovat pudonneet meteorilta tuoksuvaan Inertiaan avaruudesta. Niin myös Fernandan savua olevat vanhemmat, jotka lukevat Vanity Fair -lehtiä.


Vanity.
Vanitas.


Fernandalla on täti nimeltä Leonora, joka teosta lukiessani saattelee minut Leonora Carringtonin romaanin The Hearing Trumpet äärelle. Se on ollut lukulistallani jo vuosia ja nyt harmittaa ihan erityisesti, että olen sen suhteen vieläkin aikomusasteella. Saattaisi nimittäin hyvinkin olla, että ko. teoksen tunteminen toisi jotain uusia viboja Fernandan tarinan tulkintaan. Voi toki olla, että nimikaimallisuus on pelkkää sattumaa, mutta gut feeling väittää, että kyse on enemmästä.


On ovensuunaisia, kentaureja, filosofien nimisiä kissoja ja "säpättäväsilmäisiä villieläimiä".


Jo ylempänä olisi pitänyt kertoa, mutta koska unohdin kerron nyt. Kerron, että Fernandan nilkasta valuu hopeista hiekkaa. Ehkä kyse on hänen henkilökohtaisesta tiimalasistaan, joka muistuttaa siitä, että kaikki on loppumassa. Tai toisesta suunnasta alkamassa. Näkökulmakysymys tämäkin.

Sanon sen hearing trumpetiin: tämäkin tämäkin mäkin kin kin ...


Aika. Elollisen ja elottoman väliset rajat. "Kerran tulevaisuudessa Fernanda sai työpaikan ...". Fernanda, joka huomaa usein ajattelevansa tuhon kuvia ja  joka kysyy, onko nyt 1800-luku. Fernanda,  joka löytää mallinuken kansainvälisen opiskelijakortin.


Fernanda on teinityttöjen maailma. Ylösalainen, kuten teinityttöjen maailmat ovat. Vai mitäs sinä Lola sanoisit tähän? Sinä kaikkien ylösalaisten tyttöjen sankari.


Antsalon romaanissa tekee mieli pomppia. Se, mikä tulee minulle vastaan outona on todellisinta. Se on teinityttöjen tuntemuksista tehty. Se näyttäytyy niin kuin sen tulee näyttäytyä kun puhutaan hänestä, joka sen keskellä elää. 


Feranda on juuri sellainen romaani, jonka parissa tykkään askaroida. Se tarjoaa lukijalle runsaasti tulkintamahdollisuuksia, mutta ei ole ähäkuttisen hankala. Sen seurassa tekee mieli vaeltaa niin kuin vaelletaan kaupungissa, jonka kadut ovat samaan aikaan sekä vieraita että tuttuja ja jossa tuuli puhaltaa nurinkurisesta suunnasta.

 



Veera Antsalo: Fernanda

171 sivua

Teos (2021)





lauantai 28. elokuuta 2021

Antti Rönkä: Nocturno 21:07


Antti Rönkä jatkaa romaanissaan Nocturno 21:07 aiemmista teoksistaan (Jalat ilmassa ja yhdessä Petri Tammisen kanssa kirjoitetun Silloin tällöin onnellinen) tuttua tunnustuksellista linjaa. Armo ei tunneta, eikä säälipisteitä jaeta. Röngän uutukaisessa itseen kohdistuva nihilismi viedään entistä pidemmälle.

Nocturno 21:07:n elämänmullistava tapahtuma on 13-vuotiaan Antin runkkaushetki, joka saa hänet tuntemaan loputonta syyllisyyttä ja likaisuutta. Tästä tulee myös teoksen nimi, joka manifestoi Antin "onnettomuuden" kellonajan. Nocturno puolestaan viittaa Chopinin samannimiseen teokseen, jota Antti pianolla soittaa ja joka sisältää jumalaista kauneutta.


Muut ihmiset näyttäytyvät Antille puhtaina ja viattomina. Vain hän itse on viallinen ja siemennesteensä tahraama.

Teoksessa Antti on jakautunut kahtia. On kertoja eli ei-Antti sekä Antti, joka ei jätä edellistä rauhaan. Kertoja ei jaksaisi Anttia, vaan usein mieluummin tappaisi hänet.

Rakenteellisesti teos etenee eri aikatasoissa. Kun liikutaan Antin menneisyydessä on luvun alussa ilmaistu numeroin, minkä ikäinen hän kyseisessä luvussa on. Kerronnan nykytasolla taas ajan kulkua kuvaavat kellonlyömät.


Kertoja näkee Antin, joka on ei-poika, koska tämä ei oikeiden poikien tapaan pelaa jääkiekkoa ja kuulasotaa, ei huuda eikä tappele, vaan harrastaa "epäilyttäviä asioita", kuten pianonsoittoa. Poikaroolin tiukkuus tuottaa Antille kosolti tuskaa. Miten kasvaa pojasta mieheksi, kun kokee jatkuvasti olevansa heikonlaisesti olemassa maskuliinisuuden kentällä ja hukassa omien seksuaalisten impulssiensa kanssa.

Lisäksi Antti vielä asuu pikkukylällä, jossa ihmisen olemista määrittävät tiukat parametrit, jotka eivät suostu venymään. 


Vaikka Nocturno 21:07 on ensisijaisesti romaani häpeästä ja erityisesti seksuaalisuuteen liittyvästä häpeästä, kasvaa se laajemmaksi tarinaksi mieheksi tulemisen haasteista. Rönkä kuvaa erinomaisen tunnistettavasti nuoruuden korskeutta ja uskoa oman itsen nerouteen ja ylivertaisuuteen, joiden kanssa sisäinen häpeä ja alemmuudentunteet käyvät jatkuvaa dialogia.

Tunne erilaisuudesta nakertaa, mutta sen rinnalla kulkee usko omaan erityiseen erinomaisuuteen.


Hän oli niin traaginen ja surullinen! Hän oli niin erityinen! Hän kuolisi nuorena, hän kuolisi kauniina, hän kuolisi pian, ja kaikki tajuaisivat kuinka erityinen hän oli ollut.


Epävarmuus saa Antin paikoin toivomaan, että hän olisi homo, koska "homous tekisi hänestä kiehtovan ja erilaisen. Homous oikeuttaisi hänen erilaisuutensa ja selittäisi hänen yksinäisyytensä." Toisinaan taas seksuaalinen epävarmuus ja häpeä saavat Antin pakenemaan omaa seksuaalisuuttaan ja esittämään itsensä aseksuaalina.

Läsnä on myös nuoruudelle tyypillinen kuoleman romantisointi. Kuolema viimeisenä niittinä, joka tekisi Antista suuremman kuin mitä hän koskaan eläessään olisi ollut. Tekisi hänestä ikimuistoisen ja unohtumattoman. Kruunaisi hänen menestyksensä.



Vielä jonain päivänä hän ottaisi yliannostuksen. Se oli hänen suurin tavoitteensa elämässä. Mutta vasta sitten kun hän olisi menestynyt.


Röngän romaanissa ongelmalliseksi osoittautuu nimenomaan (hetero)miehen seksuaalisuuden kuvaaminen. Kun Antti on kirjastovierailulla puhumassa esikoisteoksestaan hän havahtuu siihen, että puhuessaan seksuaalisuuden kuvaamisesta "miehen näkökulmasta" hänen sanansa kuulostavat "rasvaisilta ja vanhanaikaisilta, sikamaisilta." "Naisen näkökulma" sen sijaan kuulostaa "raikkaalta ja herkältä, puhtaalta ja viattomalta".

Vaikka Antti ei kysy, mistä tämä johtuu, tekee mieleni vastata, että miehen näkökulman ilmentymät ovat tulleet varsin perustellusti kuvatuiksi halki länsimaisen kirjallisuuden historian ja ovat matkan varrella rasvaistuneet ja sikamaistuneet.


Usko itsessä oleviin rajattomiin mahdollisuuksiin ja niiden toteutumiseen tinkimättömän uskon kautta on nykyajalle tyypillinen vaatimusnarratiivi, joka vaatii yksilöltä jatkuvasti yhä enemmän ja tekee hänestä itsestään syypään, mikäli mahdollisuudet eivät toteudukaan.


Enää ei uskottu Jumalaan tai edes maailmaan, sen sijaan hoettiin minä uskon itseeni, minuun, kaikkivaltiaaseen. Tee mitä haluat, sanottiin, maailma on sinun, anna mennä.


Nocturno 21:07 tavoittaa tarkalla otteella Antin kasvun 13-vuotiaasta hieman yli parikymppiseksi nuoreksi mieheksi.  Tämä on kirja, joka pitäisi vaikka puoliväkisin saattaa teini-ikäisten poikien luettavaksi, sillä tuskin kukaan onnistuu kasvamaan aikuiseksi käymättä läpi ainakin osaa Antin kokemasta.

Se siitä erityisyydestä, sanoisi joku, mutta minä jätän sanomatta.



Antti Rönkä: Nocturno 21:07

190 sivua

Gummerus (2021)



 

sunnuntai 22. elokuuta 2021

Tiina Lifländer: Hyvä yö


Tiina Lifländerin uutuusromaanin Hyvä yö (Atena 2021) aihe on mitä ajankohtaisin. Se kertoo Nannasta, joka on lähihoitajana Kultarinteen ympärivuorokautisen hoidon laitoksessa.  

Usein olen kuullut kuulutettavan ns. työelämäkirjallisuuden (jossakin ammatissa toimimista kuvaavan kirjallisuuden) perään ja tässä sitä nyt olisi tiukassa paketissa.


Nannan ongelmana on, että hän ei pysty nukkumaan ja tämä tekee jo muutenkin raskaista työpäivistä - ja öistä entistä haastavampia. Asiaa ei helpota se, että Nannan miesystävä Eero viestittelee entisen vaimonsa kanssa ja Nannan on vaikea luottaa Eeroon.



Lifländer kuvaa, miten Nanna on elämässään tehnyt valintoja vanhempiensa, erityisesti isänsä, toiveiden mukaan. Tunnistan hyvin keskustelun, jota nuori Nanna isänsä kanssa kävi, sillä olen kulkenut samaa polkua itsekin vaikkakin äitini kanssa. Nannan isälle tärkeintä on hankkia ammatti, josta ei työt lopu. Omat toiveet ja mieltymykset joutuvat jyrätyiksi. 


Lapsuudesta Nanna on saanut "perinnökseen" tunteen siitä, että hän ei ole arvokas ja tämä tuo omat haasteensa hänen ja Eeron suhteeseen. On liikuttavaa, miten valtavasti Nanna kiintyy anoppinsa koiraan, josta hän ja Eero pitävät huolta anopin viettäessä talvikautta ulkomailla.  Nannasta tuntuu, että koira on ainoa, joka hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on. 


Hyvä yö etenee Nannan ja Kultarinteessä asiakkaana olevan Tyynen kautta. Tyynen osuuksien myötä Lifländer tuo esiin, miten hoitokodin asukkaat ovat paljon enemmän kuin sängyssä makaavia puhumattomia ja muistamattomia vanhuksia. Kirjassa palataan erityisesti Tyynen sodanaikaisiin muistoihin ja niiden myötä avatuu näkymä siitä, miten paljon jokaisen ihmisen sisälle kätkeytyy, vaikka tämä ei ulospäin näkyisikään ja vaikka ihminen itse ei enää menneisyyttään muistaisi tai pystyisi siitä kertomaan.


Teoksessa on myös hienoja siirtymiä Tyynen muistoista hänen nykyhetkeensä. Mitä tapahtuikaan kauan sitten ja mitä tapahtuu juuri nyt? Koettu ja eletty sekoittuu tämänpäiväiseen, eikä Tyyne pysty niitä erottamaan. Hyvä yö kuvaa konkreettisesti, miten hoidettavat ovat hoitajiensa hyväntahtoisuuden varassa. Hienoja eettisiä hoitoperiaatteita on usein vaikea ja välillä suorastaan mahdotonta noudattaa käytännön työn tasolla.


Hoitokodin arjen kuvaus on Lifländerin romaanissa hyvin todentuntuista. Teos saa myös tuntemaan valtavaa kiitollisuutta niitä kohtaan, jotka pitävät yhteiskuntamme hauraimmista jäsenistä huolta, vaikka päivät ovat raskaita ja palkka pieni.



Oman jännitteensä teokseen tuo Nannan väsymys hänen kärsimänsä unettomuuden seurauksena. Kun jaksaminen alkaa loppua muuttuvat hänen tekonsa vähemmän päivänvaloa kestäviksi ja teoksen jännite kiristyy loppua kohti.


Hyvä yö on kompakti romaani hoitotyön arjesta ja haasteista. Se sopisi erinomaisen hyvin luettavaksi myös niille, jotka tekevät hoitajamitoituksia ja luovat hoitotyötä määrittäviä periaatteita.



Tiina Lifländer: Hyvä yö

200 sivua

Atena (2021)

Graaginen suunnittelu: Anna Makkonen



Arvostelukappale. Kiitos kirjasta!



sunnuntai 15. elokuuta 2021

Kate Zambreno: Drifts

 


"Drifts is my fantasy of a memoir about nothing. I desire to be drained of the personal. To not give myself away."


Olin reilu vuosi sitten aivan liekeissä Kate Zambrenon kirjasta Heroines, jossa hän tarkastelee, miten paskasti modernistimiehet kohtelivat vaimojaan. Vaikutuin myös perustavaa laatua olevalla tavalla tekstin tyhjään tilaan liittyvistä ulottuvuuksista ja nämä vaikutelmat ovat kulkeneet mukanani siitä lähtien.

Zambreno-innostukseni seurauksena tilasin hänen kirjansa Screen Tests, joka sisältää parin sivun mittaisia fragmentteja ja henkilökuvia monista itseänikin kiinnostavista tyypeistä (esim. Susan Sontag, Maurice Blanchot). Kun nyt otin Screen Testsin kirjahyllystäni löytyy kirjanmerkki sivujen 132 ja 133 väliseltä aukeamalta. En missään vaiheessa päässyt tähän Zambrenon teokseen sisälle, joten jätin sen kesken.



Petyin itseeni, kun jätin Screen Testsin kesken.

Petyin itseeni uudestaan, kun en innostunut myöskään Driftsistä yhtä paljon kuin olin etukäteen toivonut ja odottanut.

Pettymykseni saa minut tuntemaan, että en osaa lukea Zambrenoa. Että olen viallinen lukija. 

Miten suuri on houkutus maskeerata itseni niiden joukkoon, jotka ylistävät Zambrenoa ja näin antaa itsestäni parempi vaikutelma. 

Väitän, että lukemisesta on tullut yhä enemmän "poseeramista", kuten Suna Vuori toi esiin Hesarin artikkelissaan. Vuori kysyy aiheellisesti, että "olemmeko alkaneet lukea itsemme sijasta sosiaalisiin tarpeisiin, jollekin tietylle viiteryhmälle?"

Jatkan Vuoren pohdintaa väittämällä, että jos luemme kuuluaksemme tiettyyn viiteryhmään, alamme myös tykätä (tai paremminkin väittää tykkäävämme) niistä kirjoita, joista tykkääminen on viiteryhmässämme muodissa.  


Yleistasolla Drifts on kahden R:n kirjallisuutta. Toinen R on Rainer Maria Rilke, toinen Zambrenon raskaus. Kirjassa palataan useaan kertaan ja minun näkökulmastani uupumukseen asti Rilkeen ja hänestä otettuihin valokuviin. Oliko se ihan näin? Näin sen muistan. Näin se mieleeni jää.

Lisäksi Robert Walser, Kafka ja Joseph Cornell.


"Drifts is my fantasy of a memoir about nothing." Miten kirjoitetaan ei mistään? Onko tämä Zambrenon itsensä hänen teoksensa tiivistävä lause kakun kuorrutetta vai sen sisältöä? 


Driftsiä kutsutaan romaaniksi, mutta se ei varsinaisesti vaikuta romaanilta. Henkilökohtaisia pohdintoja, esseetyyppistä kirjoittamista, omaelämäkerrallisuutta. 


Zambrenon tekstissä on jotakin samaa kuin Maggie Nelsonilla. 

(Tämä nyt kai pitää mainita, jotta Zambreno, jota Suomessa ei laajalti tunneta, asettuisi tunnistettavaan yhteyteen). 


Tekstin erityispiirteitä on kuitenkin vaikea kuvata. Tavallaan kyse on juuri siitä, että Zambreno kirjoittaa ei-mistään. Ei-minkään kautta hän lähestyy myös kahta R:nsä.

Zambrenon tavassa kirjoittaa on jotakin hyvin intensiivistä. Jotakin hyvin imaisevaa (paitsi minun kohdallani ei aina, mutta silloin kun on, olen aseeton, eikä seinällä riipu mitään, jonka pitäisi laueta myöhemmin, sillä se mikä laukeaa, laukeaa juuri tässä juuri nyt nykyhetkessä ... laukesi jo). 


On helpompi kirjoitta jostain kuin ei-mistään. 


"What I really wanted to write was my present tense."


Nyt

meni jo. 


Zambreno etsii tapaa kirjoittaa. Tapaa, jonka hän kokisi omakseen. Kirjoittamisen ohella kulkee Zambrenon pelko siitä, että hän on huijari. Ei mikään "oikea" kirjailija. Samalla kirjoittaminen on vuorottelua näkyväksi tulon ja näkymättömyyden välillä.


"Maybe writing was about being visible when I felt invisible, as I felt invisible as a child, unspecial, ignored. Or maybe writing was about becoming invisible again after having become too visible. Maybe I was both."


Ehkä.



Minkälaisin kriteerein Driftsin kaltaisen teoksen hyvyyttä tulisi tarkastella? 

Helpoin mittari on henkilökohtainen mieltymys, mutta se ei tietenkään kerro mitään teoksen hyvyydestä sinänsä, vaikka toki yksittäisen lukijan kannalta onkin merkittävä tekijä. Ainakin siinä tapauksessa, että lukija on sitä tyyppiä, jolle kirjallisuudessa on tärkeintä teoksen laadun sijasta oma kokemus luetusta.


Saan toivoa siitä, että lukiessani Driftsiä on myös hetkiä, jolloin tekstuaalinen ukkonen iskee minut hereille. Näin käy mm. silloin, kun Zambreno kirjoittaa seuraavankaltaisia lauseita:


"Can you think of writing as a gaze?"


Olen kirjoittanut edellä olevan lauseen muistiin, mutta se ei löydy siltä sivulta, kuin mitä olen muistikirjaani merkinnyt. Se jää nyt irralliseksi kysymykseksi ilman kontekstia. Se jää huutomerkiksi, joka vaatii vastausta.


Niin siis voiko?

Ja yhtä lailla. Mitä muuta kirjoittaminen voisi olla kuin katsetta, katseen kohdistamista? 

Ja äkkiä Zambreno on ympärilläni kuin pehmeä villatakki. Se rakkain, josta ei halua luopua vielä silloinkaan, kun se on muistoilla koristeltu ja reikäinen, eikä missään nimessä ihmisten ilmoilla käytettäväksi sovelias.



Kate Zambreno: Drifts

327 sivua

Riverhead Books (2020)

sunnuntai 8. elokuuta 2021

Karolina Ramqvist: Karhunainen


Karolina Ramqvistin romaani Karhunainen on mylly, jossa sekoittuvat omaelämäkerta, tutkimus, essee ja fiktio.

Kirjailijan huomion keskipisteenä on 1500-luvulla elänyt ranskalainen aatelisnainen Marguerite de la Rocque, jonka kohtalo ottaa hänet "vangikseen". Ramqvist tutustuu teoksessa lukuisiin Margueritesta kirjoitettuihin teksteihin, joista tunnetuimpia on Margareeta Navarralaisen 72 novellia sisältävä teos Heptaméron (1558), jossa tekijä kuvaa myös Margueriten elämänvaiheita.

Ramqvist jahtaa totuutta rangaistukseksi saarelle hylätyn Margueriten kohtalosta. Hänen teoksessaan Margueriten tarinaa kiinnostavammaksi nousee kuitenkin luennassani monet kirjoittamiseen liittyvät kysymykset ja ennen muuta historiallisen henkilön tarinan kuvaamiseen liittyvät tekijät.

Ramqvist pohtii historiankirjoittamisen ongelmakohtia laajemminkin. Hän tuo esiin, miten kirjoittajien sidonnaisuudet ja suhteet valtaa pitäviin ovat saattaneet vaikuttaa siihen, miten he ovat kuvauksensa kohteen esittäneet. Lähdekirjallisuuden luotettavuus aiheuttaa päänvaivaa, sillä on vaikeaa ellei mahdotonta tietää, onko Margueritesta kirjoitettu totuudesta välittämättä joitakin tiettyjä tarkoitusperiä varten. Usein lähdetekstit myös ovat keskenään ristiriitaisia ja naisten kuvaus saattaa olla yksinkertaistettua tai  heidän merkityksensä on jopa kokonaan sivuutettu historiankirjoituksessa.


Ramqvist itse on vahvasti läsnä omassa tekstissään. Hän tuo esiin omia epävarmuuksiaan ja kuvaa mm. miten omat vahvat mielikuvat kuvauksen kohteesta saattavat vaikuttaa kirjoittamiseen ja estää näkemästä, minkälainen kuvauksen kohteena oleva henkilö todellisuudessa oli. Omien näkemysten ja toiveiden keskellä on vaikea pysyä objektiivisena. Ramqvistilla on vahvoja kuvitelmia Margueritesta ja hän ei pelkää sanoa ääneen, että hän toivoo lukemiensa lähdetekstien vahvistavan hänen Margueritesta muodostamaansa mielikuvaa. 

Usein Ramqvist saa itsensä kiinni vähemmän miellyttävistä stereotypioista. Hän panee myös merkille, miten hänen omat kokemuksensa johdattavat hänen tulkintojaan ja saavat suuntaamaan huomion Margueriten tarinan tiettyihin yksityiskohtiin. Kun aiheeseen tutustuu viikko- ja kuukausikaupalla käy helposti myös niin, että ei enää tiedä, onko jonkin tiedonpalasen lukenut jostakin vai onko sen kenties kehitellyt oman päänsä sisällä.


Kirjoitusprosessi herättää monenlaisia tunteita - myös syyllisyyttä. Ramqvist ei voi välttyä ajattelemasta, että miksi hän käyttää niin paljon aikaa materiaaliin tutustumiseen ja kirjoittamiseen, kun hän sen sijaan voisi tehdä jotakin oikeasti hyödyllistä. Kirjoittamatta oleminen ei kuitenkaan ole vaihtoehto, koska kirjoittamisesta on tullut Ramqvistille hengittämisen kaltaista välttämätöntä toimintaa. Se on addiktio ja selviytymiskeino; tapa käsitellä mieltä polttavia ongelmia.


Se [kirjoittaminen] tarjosi pakotien kriisistä kuin kriisistä ... niin ettei minun koskaan tarvinnut ratkaista niitä, kunhan vain aloin kirjoittaa.  Olemassaoloni oli ollut kirjan sivuilta kajastavan kirkkaan valkean valon varassa, mutta myös tiedon, ettei minun tarvitsisi koskaan osallistua, elää samoilla hirvittävillä ehdoilla kuin muiden, sillä niin kauan kuin kirjoitin, en tarvinnut ketään.


Karhunaisessa Ramqvist hahmottuu etuoikeutetuksi ja hieman ylimieliseksikin kirjailijaksi, kuten edellä olevan sitaatin loppuosasta käy hyvin ilmi. Tekee mieli alkaa väittää vastaan, että kyllä vielä sellainenkin tilanne voi tulla, että kirjoittaminen ei siihen tarjoa lohdutusta. Ramqvistin tapa positioida itsensä muiden ihmisten ja koko arkielämän yläpuolelle raivostuttaa ja tämä ominaisuus, joka pilkahtelee läpi tekstin saa aikaan sen, että Ramqvistin teksti työntää lukijaa kauemmas itsestään.


Kirjoittamisella vaikuttaisi olevan Ramqvistille merkitys, jota en täysin tavoita. Erityisen kiinnostava, jos toki myös yhtä lailla ongelmallinen, on hänen näkemyksensä siitä, että kirjoittaminen on ollut hänelle "tapa välttyä olemasta nainen". Olla se, joka katsoo sen sijaan että olisi katseen kohteena. Tarkoittaako Ramqvist, että nainen naisena ei voi olla katsoja? Positio, jossa Ramqvist sanoo kirjoittavansa ikään kuin ei-naisena on vuosien kehityksen tulos. Hän tuo esiin, miten hän nuorempana alisti itsensä mieskatseelle. 

Hämmästystä herättää myös Ramqvistin toteamus, että hän on välttänyt lukemasta erityisesti naisten kirjoittamia kirjoja omaelämäkerrallisina,  koska hänen mukaansa yleisesti oletetaan, että naiset kirjoittavat itsestään, kun taas miehet kirjoittavat ns. yleisistä asioista. Onko niin, että Ramqvistin mukaan on jotakin vikaa siinä, että kirjoittaa itsestään? Juuri niinhän hän itsekin tekee Karhunaisessa.

Karhunainen sisältää runsaasti mielenkiintoisia pohdintoja, mutta herättää myös melkoisesti hämmennystä ja ristiriitaisia tunteita, enkä ole ollenkaan varma, saanko Ramqvistin ajatuksenjuoksusta kiinni. Tätä tekstiä kirjoittaessani huomaan myös, että omalla kohdallani Karhunaisen vastaanotto käy sitä hankalammaksi, mitä lähempää sitä pysähdyn tarkastelemaan.



Karolina Ramqvist: Karhunainen

Björnkvinnan, suom. Laura Kulmala

Gummerus (2020)


sunnuntai 1. elokuuta 2021

Nancy Johnson: The Kindest Lie


Minulla on tarve luoda kirjaelämääni selkeyttä ja tämä ilmenee käytännössä mm. haluna luokitella. Samaan aikaan karsastan luokittelua ja oikeastaan koen luokittelussa tärkeimmäksi pointiksi sen, että kun ensin on luokitellut voi jatkossa haastaa luokittelun ja käyttää sitä sparrausseinänä.

Nancy Johnsonin romaanin The Kindest Lie innoittamana kirjaan muistiin muutamia ajatuksia suuren amerikkalaisen romaanin (Great American Novel eli GAN) ympäriltä joitakin mahdollisia tulevia kehittelyjä varten. 

On olemassa tietty amerikkalaisen kirjallisuuden tyyppi, jonka nimeä en tiedä (jos sillä nimeä edes on) ja siksi lähden sitä tässä tekstissäni tarkastelemaan  The Kindest Lien kontekstissa.

Aloitan peruuttamalla kohdasta, jossa on GAN. Harva, jos kukaan, osannee täydellä tarkkuudella sanoa, mitä tekee romaanista suuren amerikkalaisen romaanin. Tähän kategoriaan on liitetty ensituntumalta toisistaan hyvin erilaisia teoksia. Esimerkkeinä 1900-luvulla kirjoitetuista suurista amerikkalaista romaaneista voidaan mainita vaikkapa F.Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby, Don Lelillon Underworld, John Steinbeckin The Grapes of Wrath, Toni Morrisonin Beloved ja David Foster Wallacen Infinite Jest.

Suuren amerikkalaisen romaanin määritteli ensimmäistä kertaa John William DeForest vuonna 1868 julkaistussa esseessään The Nation. DeForestin mukaan GAN on kuva amerikkalaisen olemassaolon emootioista ja tavoista. Se hahmottelee amerikkalaisen sielunmaiseman.

En väittäisi, että Johnsonin romaani on GAN. Sen sijaan liitän sen samaan joukkoon, johon kuuluvat parin viime vuoden aikana lukemistani amerikkalaisista romaaneista mm. Rachel Kushnerin naisvankilaan sijoittuva The Mars Room, Meg Wolitzerin amerikkalaista feminismiä ja esikuvien tärkeyttä tarkasteleva The Female Persuasion sekä Brit Bennettin passing-teemainen The Vanishing Half.

Koska tiedossani ei ole mitään vakiintunutta termiä, kutsun näitä romaaneja nimellä GEAN eli great enough American novel. 

GEANit ovat realistisia, suurelle yleisölle kirjoitettuja, pituudeltaan yleensä yli 300-sivuisia romaaneja, joita yhdistää vahva tarina, mukaansa tempaava juoni sekä huolellisesti toteutettu henkilökuvaus. Joku saattaisi kutsua niitä lukuromaaneiksi, mutta oman kokemukseni mukaan ne haastavat lukijaa enemmän kuin lukuromaanit ja niissä on keskimäärin vahvempi yhteiskunnallinen painotus. Vaikka ne eivät ehkä tavoita amerikkalaista sielua kokonaisuudessaan, niissä kuvataan joka tapauksessa suurehkoa palaa amerikkalaisuuden henkisestä maisemasta.

The Kindest Lie alkaa kuvauksella vaali-illasta, jolloin selviää, että Barack Obamasta tulee USA:n seuraava presidentti. Tällä on välittömästi kirjan ihmisille voimaannuttava ja uusia horisontteja avaava vaikutus.  Vaikka Obaman merkitystä ei myöhemmin teoksessa tuodakaan kovin usein esiin pysyy se kerronnan taustavoimana. 

Johnsonin romaanin pääehenkilö on reilu parikymppinen Ruth, joka miehensä Xavierin kanssa on tehnyt luokkaloikan. Köyhä musta tyttö on opiskellut kemian alan insinööriksi ja elää miehensä kanssa keskiluokkaista elämää. Tämän luokkanousun hinta on Ruthille psykologisessa mielessä sekä emotionaalisesti kallis tavalla, joka on vaarassa tuhota sen, mitä hän on onnistunut elämässään saavuttamaan.

Heti teoksen alussa käy ilmi, että Ruth tuli 17-vuotiaana raskaaksi ja hänen isoäitinsä, josta teoksessa käytetään nimeä Mama, järjesti Ruthin vauvan adoption. Kun Xavier alkaa puhua, että olisi jo aika hänen ja Ruthin hankkia lapsia, Ruth joutuu tukalaan tilanteeseen, sillä hän ei ole kertonut miehelleen, että hän on nuorena synnyttänyt lapsen. Kun Ruth neljän avioliittovuoden jälkeen paljastaa asian Xavierille heidän avioliittonsa kriisiytyy ja Ruth lähtee entiselle kotiseudulleen etsimään vauvana adopitoon annettua poikaansa.

Maman kautta Johnson sekä tarkastelee mustan isoäidin stereotyyppiä, että nostaa esiin niitä stereotypioita, joita valkoiset mustiin liittävät. Kun Ruth nuorena tyttönä asui Maman luona tämä ohjeisti häntä:


Don't make a spectacle of yourself. They already think we do nothing but sing and dance. Don't give them a reason to believe it's true.


Johnson luo kiinnostavia luokan ja rodun välisiä risteymiä, jotka vaikuttavat henkilöhahmojen elämänkulkuun ratkaisevalla tavalla. Mamalla on oma "säännöstönsä", jonka avulla hän pitää elämää kasassa. Ruth ja hänen veljensä ovat kasvaneet Maman ja isoisänsä hoivissa, kun heidän äitinsä valitsi lastensa sijasta huumeet.

Ruthin koulutusta varten on säästetty jokaikinen sentti ja koulutuksen sekä hyvän avioliiton myötä Ruth onkin onnistunut kipuamaan keskiluokkaan. Vaikka Ruthin teiniraskaus on onnistuttu salaamaan muilta hän on kuitenkin omista pyrkimyksistään huolimatta ajautunut suhteessa lapseensa samantyyppiselle tielle kuin äitinsä.


Ruth had made a vow to never become the girl the world expected her to be, the one who slept around and got pregnant by a guy who walked away. Yet that's exactly who she had become. Her mother's daughter. 

 

The Kindest Lie etenee Ruthin ja Midnight-nimisen, valkoisen 11-vuotiaan pojan näkökulmien kautta. Midnightin äiti on kuollut synnytyksessä. Hänen isänsä on karski kaveri ja isoäitinsä luona asuva Midnight akuutissa huolenpidon ja huomioiduksi tulemisen tarpeessa. Romaanissa tulee hyvin esiin myös se, miten helposti Midnightin kaltainen poika saattaisi vastata jengiin kuuluvien houkuttavaan kutsuun.

Midnight ikään kuin täyttää romaanissa sen paikan, joka usein on varattu mustille pojille ja purkaa tätä kautta rodun ja jengiytymisen välistä liittoa. Samalla Johnson osoittaa, että rakastavan ja huoltapitävän vanhemman puute ei ole ihonväriin liittyvä kysymys. 

Erityisen kiinnostava on se tapa, jolla Johnson ensimmäistä kertaa tuo romaanissaan esiin Midnightin ja hänen isänsä. Jokin kerronnassa vaikuttaisi vihjaavan, että he ovat mustia ja yllätykseni on suuri, kun paljastuu, että he ovatkin valkoisia. 

Olen kenties stereotypioiden juurella.


Teoksen jännitettä kasvattaa Ruthin yritykset löytää poikansa. Syntyy myös herkullinen tilanne, kun lukija jo "tuntee" Ruthin pojan, mutta Ruthilla itsellään ei vielä ole asiasta varmuutta. 


Always be polite. Don't talk back. Keep your hands [...] out of your pockets. Make sure they're visible. Stay alive.



Rasismi on teoksessa läsnä, mutta Johnson keskittyy kuvamaan ensisijaisesti rasismin tuottamaa epätasa-arvoisuutta. Teos toki nostaa esiin poliisien väkivallan mustia kohtaan sekä mustat miehet vankilassa - narratiivin, mutta ne tulevat esiin enemmän muun kerronnan ohessa kuin varsinaisena tematiikkana.

Naisten välisen ystävyyden merkitystä vahvistetaan romaanissa korostamalla siihen sisältyvää hyväksyvyyttä ja auttamisen halua. Perheen ja suvun merkitys on Johnsonin romaanissa läsnä kompleksisena kudoksena, eikä hyviä ja pahoja tekoja ole aina mahdollista erottaa toisistaan. Veri on vettä sakeampaa, mutta sen sakeus voi saada aikaan myös tekoja, jotka eivät kestä lähempää eettistä tarkastelua. Toisinaan taas kyse on kirjaimellisesti toisen ihmisen pelastamisesta.

The Kindest lie kysyy vaikeita kysymyksiä. Onko teko on moraalisesti hyväksyttävä, jos se on tehty siinä vilpittömässä tarkoituksessa, että se edistää toisen ihmisen elämänkulkua? Milloin taas kyse on niin radikaalista toisen elämään puuttumisesta, että tarkoitus ei hyvitä keinoja?  

Johnsonin romaanin kerrostuneisuudessa korostuvat ylisukupolvisuus ja kulttuuriset narratiivit köyhyyden materiaalisia ja henkisiä puolia unohtamatta. Historia kulkee tarinassa mukana ja nousee esiin esimerkiksi Maman serkun lynkkauksena, joka on rangaistus siitä, että tämä oli vahingossa mennä valkoisten toilettiin.



Johnsonin henkilökuvaus on vahvaa. Harvoin olen yhtä lailla löytänyt itseni 11-vuotiaan pojan nahoista kuin mitä tapahtui Midnightin kohdalla. Miten ilman rakkautta ja huomiota jääminen tuntui kipuna sydänalassa ja miten minussa syntyi vahva tarve pelastaa tuo välittämistä vaille jäänyt poika.

Miten kipuilin Ruthin kanssa tilanteissa, joihin en keksinyt ratkaisuja yhtään sen paremmin kuin hänkään. Miten arvostin Maman tapaa elää kurissa ja nuhteessa ja miten ärsyynnyin hänen jääräpäisyydestään. Miten huomasin olevani adopitoäiti hienossa talossani, jossa Ruth ei voisi olla muuta kuin häiriötekijä, joka olisi äkkiä patistettava matkoihinsa. 



Miksi juuri The Kindest Lie on romaani, joka käynnisti pohdinnan suuresta amerikkalaisesta romaanista ja sen hännillä kulkevasta riittävän suuresta amerikkalaisesta romaanista?  

Ehkä kiinnostavinta ovat ne tuntemukset, jotka nousevat pintaan ja vakuuttavat, että The Kindest Lie ei voi olla GAN. Ne kantavat mukanaan vuosikymmenien kuluessa hioituneita valkoisten miesten luomia normistoja, jotka määrittävät suuren amerikkalaisen romaanin.



Nancy Johnson: The Kindest Lie