Reader, why did I marry him?

Miksi toisista kirjoista puhutaan niin paljon ja toisista ei? Edellisessä lauseessa luonnollisesti oletan, että sekä toiset että toiset antavat yhtä lailla aihetta puheeseen. Alexandra Salmelan Antisankari kuuluu niihin, joista ei liiemmin ole puhuttu, vaikka aihetta olisi. Minulle Antisankari on kuitenkin yksi tämän kirjasyksyn kiinnostavimmista suomalaisista teoksista. Ja hei, jos nyt satut haluamaan tuttua ja turvallista ja ikuista suomalaista realismia tai jos haluat valmiiksi lukkoonlyötyä tekstiä, joka ei vaadi lukijaltaan muuta kuin lukemista, niin pysy kaukana Antisankarista. Salmela suorastaan räjähti lukijoiden tietoisuuteen esikoisteoksellaan 27 eli kuolema tekee taiteilijan (2010), joka voitti Helsingin sanomien esikoiskirjapalkinnon ja oli myös Finlandia-ehdokkaana. Minulle "27:n" lukeminen oli melkoisen kova tinki. Paikoin kulki hyvin ja mainiosti, mutta toisin paikoin oli piinaa. Tästä huolimatta teos teki varsin selväksi sen, että Salmela on lahjakas. J

Mitä! Ei voi olla totta! Chimamanda Adichien romaanin 'Puolikas keltaista aurinkoa' pohjalta tehdyssä elokuvassa soi Sibeliuksen Finlandia. Vaikutelma on jokseenkin mielenkiintoinen, samanaikaisesti sekä hämmentävä että ilahduttava. Meiän Sibelius pääsi Afrikkaan! 'Puolikas keltaista aurinkoa' oli ensimmäinen Chihamanda Adichielta lukemani kirja. Muistan elävästi, kun näin teoksen värikkään kannen kirjakaupassa ja päätin, että tuon kirjan minä haluan. Vuosi oli 2007. Adichiesta ei Suomessa silloin puhunut vielä kukaan ja minullekin hän oli täysin uusi kirjailija. 'Puolikkaan keltaista aurinkoa' luin englanninkielisenä intensiivisesti parissa päivässä potiessani enterorokkoa. Suuni oli täynnä rakkuloita, enkä pystynyt syömään ja vaivoin juomaankaan. Lukea kuitenkin saatoin. Ja rakastua Adichieen. Vaivani tutntuivat myös kovin pieniltä sen rinnalla, mitä ihmiset joutuivat käymään läpi romaanissa kuvatussa Biafran sodassa. Koska romaanin lukemisesta on

Haluaisin olla Heikki Harma, eikä liene vaikea arvata miksi. Oneiron nimittäin on niin hyvä, että sitä lukiessa meinaa pää haljeta. Se viiltää, häikäisee älyn loisteella, itkettää ja tekee todeksi maailman, jota  ennen Oneironia ei ole ollut olemassa. Vaan kerronpa tähän alkuun ensin pienen tarinan: Olin lukenut Oneironia reilut 50 sivua, kun minulle tuli pakottava tarve nousta lukutuolistani ja astella kirjahyllylle. Tiesin ihan tarkkaan, mitä sieltä etsin ja yllätyksekseni etsimäni löytyikin varsin helposti. Otin kyseisen niteen käteeni ja luin: Nicole Brossard edustaa kokonaisvaltaista, lentävää, rämäpäistä ilman naista: hänen teksteissään naiset ovat paenneet patriarkaalisesta kontrollista omaan avaruuteensa.*  Nämä Teija Enorannan sanat kuvaavat jotakin hyvin olennaista siitä, mitä koin lukiessani Oneironia. Minulle Lindstedtin kuvaamat naiset ovat juuri tällaisia paenneita naisia, jotka ovat irronneet siitä, mitä kutsutaan elämäksi, mutta eivät ole vielä saapuneet s

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haaste alkoi 2.12.2014 ja se päättyy 2.12.2015 eli ihan muutaman päivän kuluttua. Haastetta emännöi Anna minun lukea enemmän -blogin Annami. Lähdin tähän haasteeseen mukaan alunperin ajatuksella "eiköhän sitä muutama pohjoismainen kirja tule vuoden aikana luettua." Tällä taktiikalla myös etenin ja plakkariin kertyi seuraavat yhdeksän teosta: Ruotsi Katarina Wennstam: Alfauros Victoria Larsson: Ett norrländskt trauma Katarina Wennstam: Petturi Norja Karin Fossum: Varoitus Per Pettersson: Hevosvarkaat Hanne  Ø rstavik: Vecka 43 Tanska Jonas T. Bengtsson: Submarino Peter H ø eg: Susanin vaikutus Islanti Sj ó n: Poika nimeltä kuukivi Mainetta ja kunniaa tästä haasteesta sai seuraavasti: "Minimisuoritus haasteeseen on kaksi kirjaa, jotka eivät saa olla samasta maasta. Jos luet kustakin maasta yhden kirjan, olet Pohjoismaissa reissaaja. Jos luet kustakin maasta kaksi kirjaa, olet Pohjoismaiden tuntija. Jos

Jokunen vuosi sitten luin brittiläisen Linda Grantin romaanin The Clothes on their back (2008) ja se jätti minuun kaipuun lukea lisää Grantia. Akateemisen kirjakaupan 80 %:n kirja-ale tarjosi ilokseni pilkkahintaan Grantin romaania We had it so good (WHISG). Arvatkaapa, montako minuuttia mietin, ostanko vai en. Oikein, lukema on täysin pyöreä. Joskus sitä tulee syöneeksi jotain oikein hyvää. Ensin maistuu lupaus ja siitä kehittyy houkutus, joka saa haluamaan lisää ja sitten sitä onkin jo ihan koukussa. Tähän tapaan minulle kävi WHISG:n kanssa. Teoksen alku on komea. Pikkupoika Stephen vaeltelee isänsä turkisvarastossa ja tarttuu säilytyksessä olevaan Marilyn Monroen turkkiin, joka on sekä kevyt, että painava ja tuoksuu "kuumilta helmiltä." Hän ei voi vastustaa kiusausta pukea turkki ylleen ja hetken hän on Marilyn. Sitten isän käsi läjähtää poskeen. Sopimaton käytös. Stephenin perhe on siirtolaisia. Isä alunperin Puolasta, äiti Kuubasta. Kovan työn avulla he ov

Ukrainalaista syntyperää oleva brittikirjailija Marina Lewycka osaa totisesti valita teoksilleen kiehtovia nimiä. Aiemmin olen lukenut häneltä englanniksi teokset We are all made of glue (2009, suom. Meidät kaikki on tehty liimasta 2011) ja Two Caravans (2007, suom. Muu maa mansikka? 2013). Tunnetuin hän on esikoisteoksestaan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (2006, A Short History of Tractors in Ukrainian 2005), joka on käännetty wikipedian mukaan 35 eri kielelle. Teos oli myös Man Booker-listan pitkälistalla ja Baileys-palkinnon lyhytlistalla (tuolloin tosin vielä nimellä Orange Prize). Sammakkoa saamme kiittää siitä, että Lewyckaa voi lukea myös suomeksi. Ja minä kiitänkin kovasti, sillä Lewycka on kirjallista huumetta, jonka teksti aikaansaa odottamattomia vaikutuksia. Yksi tapa kertoa surullinen ja rankka tarina, on tehdä tarinasta koominen ja antaa painavan tirskua läpi. Tätä kutsutaan yleensä tragikomediaksi ja juuri siitä on kyse Lewickan romaanissa Traktorien lyhyt h

Onko mitään järkeä julkaista bloggausta tällaisena päivänä, kun suru täyttää maailman Pariisin terroristi-iskujen vuoksi? Tarkemmin mietittynä sitähän terroristit juuri haluavat. Että täytymme pelosta, tulemme toimintakyvyttömiksi ja kykenemättömiksi jatkamaan elämäämme. Että turvattomuus halvaannuttaa meidät. Mutta: emme saa antaa pelolle valtaa. Koskaan. Ikinä. Lainaan Martin Luther King jr:n sanoja: Pimeyttä ei voi karkottaa pimeydellä, vain valo pystyy siihen. Viha ei lopu vihalla, siihen tarvitaan rakkautta. Solidaarisuus olkoon tiemme. * 41-vuotias Niq Mhlongo on uuden etelä-afrikkalaisen kirjailijasukupolven puhutuimpia tekijöitä. Hänet toi tietoisuuteni Helsingin sanomien toimittaja Sami Sillanpää, jonka artikkeli uusista etelä-afrikkalaisista kirjailijoista julkaistiin syyskuun alussa. Heti sen luettuani tartuin puhelimeeni ja varasin kirjastosta Mhlongon romaanin Dog eat dog. Itse asiassa vähän pelkäsin, että Mhlongon tuotantoa ei kirjastosta ehkä olisi saatavi

Tunnustan. Paljon puhetta osakseen saanut Kätilö, joka myös elokuvaksi on saatettu, ei aiheuttanut minussa suuria. Tarina oli vahva, mutta repaleinen - tosin jälkimmäistä varmasti osin siitä syystä, että en ehtinyt lukea sitä kovinkaan putkeen. Kätilön aikaansaamista fiiliksistä johtuen tartuin Yöperhoseen epäröiden. Korviini oli kantautunut äänenpainoja teoksen vahvasta ja varsin seksuaalisesta kielestä. Toiset ylistivät, toiset taas ei. Joka tapauksessa päätin, että Yöperhosen tulee saada osakseen keskeytymätön huomioni. * Minä olen Valkoisen jumalan tytär ja minua ette kiinni saa. Hiihdän Neitotunturin laitaa henkeni edestä, ja lapseni hengen. Ajohurtat louskuttavat alhaalla kurussa, takaa-ajajien huudot kaikuvat: - Huora hiihtää! Se yrittää Ryssiin pakoon! Yöperhonen alkaa vahvasti. Edellä mainituilla sanoilla Kettu luo Irga Malisesta lähes ylimaallisen vahvan naisen ja samalla teoksen ylle heijastetaan seksuaalinen linssi, jonka läpi tapahtumia katsotaan. Se

Useimmilla meistä lienee muistin kätköissä niin sanottuja arkkikuvia. Tarkoitan kuvia, joihin tiivistyy jokin elämämme aikakausi, tapahtuma tai suhde jonkun ihmisen kanssa. Kun palaamme ajassa taaksepäin juuri tuo kuva nousee ensimmäisenä esiin. Se kantaa mukanaan paitsi tiettyä hetkeä, jolloin tuo kuva muodostui, myös laajempaa historiallista kontekstia ja kokemuskenttää, joiden tiivistymä se on. Bernhard Schlinkin Lukijassa tällainen arkkikuva on kuva naisesta riisumassa sukkaa. Se on sensuelli ja eroottinen kuva, joka saa lukijan näkemään, miten sukka (huom! aina sukka,  sukkahousut olisi tässä yhteydessä mahdottomuus) liukuu yli nilkan, jalkapöydän ja varpaiden. Teoksen lukija voi tuntea itsessään sekä sukan kosketuksen että ne tunteet, joita sukan riisuminen teoksen päähenkilössä Michaelissa herättää. Bernhard Schlinkin Lukijasta on puhuttu paljon. Jostakin syystä en kuitenkaan ole sitä tullut lukeneeksi ennen kuin nyt, kun törmäsin tähän englanninkieliseen versioon, jonka

Olen saanut Liebster Award -haasteen Kirjavarkaan tunnustuksia -blogin Kirjavarkaalta, Kirjojen kamarin Katjalta ja Kirja hyllyssä -blogin Kaisa V:ltä. Kiitos teille kaikille haasteesta.  Tykkään haasteista, mutta olen välillä luvattoman huono vastaamaan niihin.  En myöskään ole unohtanut erästä aiemmin saamaani haastetta ja kaivan sen kyllä esiin jossain vaiheessa. Asiaan: Kirjavarkaan kysymykset: Millä kirjalla on mielestäsi kaunein kansikuva? Ohitan tämän alla olevalla valokuvalla, joka on Nuori Voima -lehden naisnumeron (kaikki kirjoittajat naisia) kansikuva. Se on minusta onnistuneinen kansikuva naismiesmuistiin. Marja-Sisko Aalto Millä perusteella valitset luettavat kirjat? Taitaa olla enempi niin päin, että kirjat valitsevat minut. Mekastavat niin kirjastossa, kaupassa kuin hyllyssäkin kovaa ja korkealta päästääkseen luettaviksi. Jos saisit viettää päivän yhden kirjailijan (elävän tai jo edesmenneen) kanssa, kuka hän olisi? Toni Morrison Tykkää

- Kun kerran lehdessä niin kirjoitettiin, se on totta - No ei kyllä välttämättä ole - Kylläpäs on. Jos ei sanomalehteen voi luottaa, niin mihin sitten? - Vähän nyt lähdekritiikkiä kehiin - Sinä olet vainoharhainen - Sinä olet naiivin hyväuskoinen Umberto Econ 'Numero Zeron tapaus' on satiristinen iloittelu, joka leikkii tiedonvälityksen vääristymillä. Muun muassa. Se ankkuroituu vahvasti italialaiseen mediaan ja sekoittaa keskenään faktaa ja fiktiota. Muun muassa. Yksi teoksen keskeisistä hahmoista, toimittaja nimeltä Braggadocio luo oman kertomuksensa siitä, mitä Mussolinille tapahtui. Braggadocion tarina kirnuaa Italian poliittista kertomusta voiksi asti. Muun muassa. Itse romaanin kannalta Braggadocion salaliittokertomus on toisaalta rehottava sivujuoni, toisaalta taas Econ terävin nuoli, joka sujahtaa italialaisen poliittisen tikkataulun napakymppiin tai sen ohi. Kukin uskokoon, mitä haluaa. Romaanina Numero Zeron tapaus on jollakin tapaa keinotekoisen tuntu