Reader, why did I marry him?

Annika Idströmin (1947-2011) romaani Isäni, rakkaani  (1981) alkaa hätkähdyttävästi: "Minulla ei ole isää. Minun isäni on kuollut." Nämä lauseet liittävät sen lukiessani oitis samaan kirjalliseen perheeseen, johon kuuluu ikiklassikko, Albert Camus'n Sivullinen, jonka ensimmäiset sanat kuuluvat: Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Camus'n romaanin tapaan Isäni, rakkaani avautuu alusta alkaen kompleksisena teoksena. Siinä unet, fantasiat ja todellisuus sekoittuvat tavalla, joka tekee mahdottomaksi erottaa niitä toisistaan. Isäni, rakkaani on alitajunnan paikoin varsin mustaksi käyvää liikettä. 1980-luvulla suomalaiseen kirjallisuuteen ilmestyi uudenlainen todellisuuden hahmottamisen tapa, josta alettiin käyttää nimitystä pahan koulukunta. Sen edustajiin kuuluivat Idströmin lisäksi mm. Esa Sariola, Eira Stenberg ja Juha Seppälä. Pahan koulukunnan kirjailijoiden tuotannolle oli yhteistä heidän teostensa ahdistavuus, vastenmielisyys ja lukijaa järkyttävä tematiikka. R

Tänä syksynä ilmestyvistä elämäkerroista 56 kertoo miehistä ja 6 naisista, uutisoi Helsingin sanomat elokuussa 2017. Niin, miesten elämä toki on hurjan paljon kiinnostavampaa kuin naisten. Miehet tekevät mahtitekoja ja kantavat sankarin viittaa ladonoven levyisillä hartioillaan. Miehet jättävät jälkensä yhteiskuntaan ja muuttavat maailmaa. Höpsistä. Leikittelin vähän. Joka tapauksessa yksi harvoista tänä syksynä ilmestyvistä naiselämäkerroista on Jaana Torninoja-Latolan teos Yhä katselen pilviä, joka kertoo Elvi Sinervon elämäntarinan. Sinervo (1912-1986) oli kirjailija, vasemmistoajattelija, kääntäjä ja kulttuurin puuhanainen. Luettuani hänen elämäkertansa tuntuu suorastaan mahdottomalta uskoa, että kaikki tässä teoksessa kerrottu on mahtunut yhden ihmisen elämään. Suurimpana yllätyksenä minulle tuli se, että Sinervo käänsi yhteensä yli 100 nimikettä suomeksi. Tähän joukkoon mahtuu niin romaaneja, runoja kuin näytelmiäkin ja siihen kuuluu mm. osa Henrik Tikkasen ns. osoitekirjasar

Alkoholismi ei ole omaperäisimpiä aiheita kirjallisuudessa. Toki naisen ja äidin alkoholismi, kuten Alex Schulmanin uunituoreessa romaanissa Unohda minut , on jo vähän harvinaisempi tapaus. Sinänsähän tietenkään aiheella ei ole merkitystä, vaan sillä, miten sitä käsitellään ja Schulman lähestyy äitinsä alkoholismia erinomaisen tuoreesti ja kiinnostavasti. Alex Schulman (s. 1976) on ruotsalainen toimittaja sekä mediapersoona, jonka äiti oli tunnettu tv-juontaja Lisette Schulman (1951-2015) ja isä puolestaan tuottaja Allan Schulman (1919-2003). Lisette Schulmanin isä taas oli kirjailija Sven Stolpe (1905-1996).  Unohda minut on vaikuttava kertomus siitä, miten Alex Schulman koki äitinsä alkoholismin. Nyt ei leikitä autofiktioleikkiä, vaan Schulman piirtää moniulotteisen kuvan siitä, millaista on kasvaa perheessä, jota äidin alkoholismi varjostaa kuin myrkyllinen puu, jonka oksien liike saattaa taipua myrskyksi millä hetkellä tahansa. Schulmanin romaania olisi helppo pitää eräänlai

Siitä asti kun luin Taiye Selasin romaanin Ghana ikuisesti (Ghana must go, 2013) olen malttamattomasti odottanut, että saisin lukea lisää Selasia. Ghana ikuisesti oli valtava elämys, sen kieli niin aamukasteen kirkasta, että muistan, miten toisella lukukerralla lakkasin välillä kokonaan lukemasta antaakseni itseni täyttyä äärimmilleen Selasin sanoista. En lue kovin usein kirjoja kahteen kertaan ja kolmeen kertaan vielä harvempaan. Ghana ikuisesti on kuitenkin yksi niistä teoksista, johon tulen taas jonain päivänä tarttumaan. Selasi-nälkääni tyydyttääkseni päädyin nyt lukemaan hänen debyyttinovellinsa, noin 40-sivuisen tarinan nimeltä Afrikkalaistyttöjen seksielämä (The Sex Life of African Girls, 2011), joka on julkaistu ensimmäisessä suomalaisessa Grantassa (Teemanumero Ruoka, 2013). Englanninkielisen version julkaisu puolestaan näki päivänvalonsa vuoden 2011 brittiläisessä Grantassa. Novellin nimi on huomiota herättävä ja se herättää monenlaisia odotuksia. Mielessäni  häivähtää

Luin alkuvuodesta Ottessa Moshfeghin romaanin Eileen ( klik ), joka ei ollut ollenkaan hullumpi teos. Tosin teoksen loppuosan absurdius söi sen alkupuolta, mutta yhtä kaikki Eileenin jälkeen syttyi kiinnostus lukea lisää Moshfeghia ja kun kuulin hänen novellikokoelmastaan Homesick for another world siirsin sen mielessäni sille lukulistalle, josta teoksia tulee myös luettua. Vasta Moshfeghin novelleja lukiessani tajusin, miksi tämä kokoelma oli minua alunperin niin kovin vetänyt puoleensa. Kyse on teoksen nimestä. Homesick for another world kohtasi nimenä alitajuisesti mielessäni Edith Södergranin runon Landet som icke är, joka alkaa sanoilla: "Jag längtar till landet som icke är, / ty allting som är, är jag trött att begära." Kaipausteema ulottuu vielä pidemmällekin, sillä odotin tältä kokoelmalta jotakin, jonka suhteen on vaikea sanoa, löytyikö sitä tästä kokoelmasta vai ei. Homesick for another world sisältää sinänsä taidokkaita novelleja, mutta niistä on vaikea sa

Innostuin Henriikka Tavin esikoisrunokokoelmasta Esim. Esa luettunai siitä Luettua Elämää -blogin Elinan mainion kirjoituksen ja melkeinpä samoin tein kävin hakemassa oman "Esani" kirjastosta. Kun viime aikoina on usemmankin kerran tullut rutistua teosten kansista, niin "Esan" kohdalla mielestäni kannen toteutus on hyvin onnistunut. Kuten kuvasta näkyy kannessa on joku tyyppi, joka ylittää savisessa maassa olevaa aitaa. Tyypin kasvoja ei näy, joten hän saattaa olla esim. Esa, mutta voipi yhtä hyvin olla joku toinenkin. Koska kokoelman nimessä esiintyy Esa veikkaan kuitenkin, että kyse on juuri Esasta tai vähintään Esan representoinnista. Ensimmäinen kokemukseni tästä kokoelmasta on: Siis täh että mitä? Vaikka olenkin melko ymmälläni Tavin kokoelman parissa on se hyvää ymmällään olemista. Tämä kokoelma on kokeellinen tavalla, joka herättää riemua. On perinteisemmän oloisia runoja, on hyvin hyvin kokeellista, Henriikka Tavin 7 B kirjoittama aine, runonkirjoitust

En ole aikoihin lukenut dekkareita (Jari Järvelän ja Katarina Wennstamin kirjoja lukuunottamatta), koska suoli-, julmuus- ja hyväksikäyttösoppa ei yksinkertaisesti kiinnosta, vaan herättää enempi ärsytystä. Uskon kyllä, että ihminen on täysin kykenevä tekemään kanssaihmisilleen mitä kamalampia asioita, mutta minulle sopii hyvin, että en ole kaikista näistä kauheuksista tietoinen. Tämän(kin) vuoksi Eva Frantzin Sininen Huvila oli iloinen yllätys, sillä se palautti uskoni siihen, että vielä kirjoitetaan sellaisiakin dekkareita, jotka eivät rakennu myynninedistämiseksi kirjoitetuille shokkiefekteille. Eva Frantz debytoi vuosi sitten Porkkalan saaristoon sijoittuvalla dekkarilla Sommarön , jota ei valitettavasti ole käännetty suomeksi. Onneksi kuitenkin Sinisen huvilan (Blå villan) kohdalla niin on päädytty tekemään. Teoksen takakannessa Sinisestä huvilasta käytetään ilmaisua "cosy crime" - en tiedä, miten se tarkkaan ottaen määritellään tai onko siitä edes olemassa mitää

Tämä on elämyksellinen bloggaus - kokeilu kirjoittaa hieman eri tavalla kuin yleensä blogikirjoituksissa tehdään. * Kun aamulla herään maailma on sadetta. Sitä sateen tyyppiä, joka irrottaa ihmisen ihon luista ja tekee minusta Amandan, Asko Sahlbergin uutuusromaanin päähenkilön. Olen siis 85-vuotias ja minulla on naapuri nimeltä Jansson, joka tulee ovelleni katseessaan kumma pyyntö ja minä suostun siihen kuin hän pyytäisi lainaksi suolaa. Suostuminen on muiden näkökulmasta järjetöntä, häpeällistä ja outoa. Suostun, koska olen päättänyt olla "Janssonista kiitollinen", koska muita ihmisiä minulla ei ole. Sade on vienyt heidät tai joku muu, kuten mitä todennäköisimmin vanhuus, jonka vuoksi minä en olisi kiinnostava ollenkaan ellei Asko Sahlbergille olisi tullut mieleen kirjoittaa minusta. Niin minä jään teidän muistiinne. Minä ja minun  maailmani. Ne ovat tulleet muualta. Erinäköiset ja vierasta kieltä puhuvat ihmiset. Ne ovat jättäneet kotimaansa etsiäkseen turvaa ja

Kuva liittyy kyseenä olevaan tapahtumaan  Terveisiä Manun illalliselta! Manu ei sitten tässä yhteydessä tarkoita ketään erityistä Manu-nimistä miestä, vaan on mestarin synonyymi. Manun illallinen taas on Hotelli presidentin siipien suojassa sijaitsevan uunituoreen Manun Bistron illalliskonsepti, johon kävin ottamassa makutuntumaa (erinomainen), kun siellä järjestettiin Baba Lybeckin Kirja Vieköön -iltojen infotilaisuus. Kustantajista paikalla olivat Otava ja WSOY (sekä hengessä mukana Gummerus), joiden edustajat esittelivät heidän syksyn uutuuksiaan. Äh! Ihan liikaa kiinnostavia kirjoja. Olisi kamalan kätevää jos voisia lukea simultaanisesti useampaa kirjaa kerrallaan. Tai jos edes iltaisin olisi vähän vähemmän väsynyt. Tai jos muutoin olisi enemmän aikaa. Tai jos whatever, mikä tekisi mahdolliseksi enemmän lukemisen. Mutta nyt permanenttitussi käteen ja kalenteri esiin. Seuraavat päivämäärät ja kellonajat kannattaa heti merkitä muistiin: 13.9. klo 19.00 Kirjailijoista

Inhimillinen hulluus ei ole täysin vailla viehätystä ja se tarttuu helposti, kun olosuhteet ovat sopivat. Miau! Miten väärän ja oikean kissan voi erottaa toisistaan? Tai oikeastaan: miten mutanttikissan ja ei-mutanttikissan voi erottaa toisistaan? Ei mitenkään, väitän minä, sillä mutanttikissa saattaa tekeytyä oikeaksi niin salakavalin keinoin, että sitä on mahdotonta saada kiinni itse teosta Sch-Sch-Schrödingerin pöydälle nostamisesta puhumattakaan. Voi tosin olla, että kyvyttömyyteni kissojen aitous- ja mutanttiluokitusten tekemiseen johtuu siitä, että olen enempi koiraihmisiä Dementia tai muistisairaus ylipäätään ei ole kovin mediaseksikäs aihe. Taitava kirjailija kuitenkin onnistuu siitäkin tekemään oivallista kirjallisuutta, kuten on tilanne Pasi ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivän kohdalla. Tässä yhteydessä on myös hyvä muistuttaa mieliin Emma Healeyn romaani Elizabeth is missing ( klik ), jossa muistisairas vanharouva toimii salapoliisina. Väärän kissan päivän koh

Oriana Fallaci (1929-2006) oli italiainen toimittaja ja kirjailija. Eurooppalaisen journalismin valovoimainen tähti, joka oli tinkimätön ja muiden näkökulmasta välillä suorastaan tuskallisen itsepäinen kaikessa mihin ryhtyi. Minulle Fallacilla on kuitenkin myös hyvin yksityinen ja tärkeä merkitys sen vuoksi, että eräässä kiperässä elämäntilanteessa luin läpi yön hänen romaaniaan Mies (Un uomo, 1979). Kokemus oli niin lohdullinen ja turvaistava, että vielä vuosienkin jälkeen se palautuu vahvana mieleeni ja tämä teos löytyy kirjahyllystäni tänäkin päivänä. Tunnustan odottaneeni tältä teokselta paljon, mutta samaan hengen vetoon on todettava, että niinikään italialaisen toimittajan Cristina de Stefanon kirjoittama elämäkerta Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa on melkolailla puolivillainen teos siinä suhteessa, että siitä jää puuttumaan kaikki se draivi ja energia, jota Fallacissa itsessään oli. Elämäkertana tämä teos on kumman hengetön, mikä on todella sääli, sillä Fallacin elämäs