Reader, why did I marry him?

Arvid Järnefeltin kansallisuusliikkeen syntyä ja liikehdintää sen ympärillä kuvaava Isänmaa (1893) on mitä ajankohtaisin teos juuri nyt, kun Suomi viettää juhlavuottaan. Tämän vuoksi se sopii erinomaisesti tämän kuun BAR Finland -teokseksi.* Minulle Suomen kirjallisuuden seuran toimittama klassikkosarja, johon lukemani painos kuuluu, on kiinnostava paitsi itse teosten, myös sen vuoksi, että teoksiin on otettu mukaan aikalaisarvosteluja. Kun nyt kuluneen syksyn aikana olen lukenut uutuuskirjan jos toisenkin tuntui järnefeltiläiseen Suomen historian kuvaamiseen uppoutuminen vähintään yhtä virkistävältä kuin etelänmatka marraskuussa. Isänmaan aatteellisessa keskiössä on radikaalifennomania, josta teoksessa käytetään lyhennettä KTP. Pertti Karkaman teokseen kirjoittaman esipuheen mukaan tämä kirjainyhdistelmä pitää sisällään seuraavia ilmaisuja: Kansan Pyhä Tahto, Koko Programmi Toimeen tai Kaikki Pojat Tappeluun. KTP sai innoituksensa Snellmanilta, mutta kuten Järnefeltin romaani os...

Emmi Itärannan tapa kirjoittaa osuu minuun niin, että tekisi mieli sivellä sormenpäillä hänen sanojaan. Kudottujen kujien kaupungin (myöh. KKK) kohdalla ihastelinkin nimenomaan Itärannan kieltä, jota en  kuitenkaan halua sanoa kauniiksi, koska se on niin lattea ilmaisu ja sitä käytetään usein teoksista, joihin itse en kyseistä adjektiivia liittäisi. Ei, Itärannan kieli on enemmän. Se on täyttä, vahvaa ja liikkuvaa vähän niin kuin merenpohja. Siinä on rytmi, joka kietoo. Siitä muodostuu verkko, jossa on lukijana hyvä olla. Aloin lukea Itärannan kirjaa, koska minulla puuttuu vielä Helmet-haasteesta kohta 31 eli fantasiakirja. Kudottujen kujien kaupungin myötä varmistuin siitä, että fantasia ei ole lajini. Tämä on subjektiivinen mieltymyskysymys, eikä kerro yhtään mitään Itärannan kirjan laadusta. Fantasiamaailmat vaan yksinkertaisesti eivät pure minuun, vaikka olisivat kuinka taidokkaasti luotuja, kuten Kudottujen kujien kaupungissa on. KKK:n tapahtumat käynnistyvät, kun ran...

Libanolilaisen Rabih Alameddinen (s. 1959) romaani An Unnecessary Woman edustaa sitä suht harvinaista kirjallisuudenlajia, joka on niin täynnä rakkautta kirjallisuutta kohtaan, että sitä lukiessa täyttyy kuin ilmapallo, jonka mieleen ei mahdu ajatus siitä, että kenties kukaan ei pidä narusta kiinni. Tämä teos aikaansaa sen tyyppistä syvää ihastuksentäyteistä huokailua, jota kokiessaan sitä tuntee olevansa ihan harvinaisen onnekas, kun on tällaisen kirjan löytänyt luettavakseen. Vaan jarrutetaanpa hieman. Alameddinen romaanin lukeminen ei ollut sujuvaa tai sukkelaa. Päinvastoin sain menemään parisen kuukautta tämän romaanin selättämiseen, vaikka sivuja romaanissa ei olekaan kuin 291. Kirja kulki laukussani uskollisena kaverina ja kävipä se myös Suomen rajojen ulkopuolella. Tämä romaani sekä vei minua liekassa lupaa kysymättä, että piti paikoillaan kuin liimattuna ja välillä aloin jo epäillä, että mahdanko edes selvitä tämän romaanin loppun asti niin paljon kuin siihen ihastuinkin. ...

Sinisten vuosien jälkeen tuntuu siltä kuin olisi käynyt Kiasmassa. Kiasma valikoitui edelliseen lauseeseen, koska asun Helsingissä ja se nykytaiteen museo, jossa käyn ylivoimaisesti useimmin on juuri Kiasma. Jos olisin kööpenhaminalainen olisin kirjoittanut, että Sinisten vuosien jälkeen tuntuu siltä kuin olisin käynyt Arkenissa ja tämän taas kirjoitin siksi, että siellä tuli käytyä, kun muutama viikko sitten vietin pidennetyn viikonlopun Kööpenhaminassa. Siniset vuodet ei ole teos, jota pelkästään luetaan. Se nimittäin sisältää paitsi Tekla Inarin puhelimella kirjoitettuja runoja myös kuvia sekä runojen englanninkieliset käännökset. Vaikutelmani teoksesta on videoteos ja tehostan vaikutelmaani kuuntelemalla lukiessani Satieta, Antti Tuiskua ja Kendrick Lamaria. Sen lisäksi yhdistän lukemiseeni erilaisia nesteitä, kuten kahvia, teetä ja vettä. Oikeastaan harmittaa vain se, että en ole Finnairin lennolla, jolloin voisin kätevästi laajentaa valikoimaani mustikkakeitolla. Tästä a...

Kuten blogiani edes jossakin määrin aktiivisesti seuraavat tietävät on Don DeLillo yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Tämän vuoksi hänen lukemisensa käynnistyy aina hermostuneen tärinän merkeissä, sillä pelkään, että jospa hän tällä kertaa tuottaakin pettymyksen. Niin ei onneksi vielä ole käynyt, eikä niin tapahtunut myöskään Nolla Kelvinin kohdalla, mutta - to be honest - paikoin aika ristiriitaisia tuntemuksia tämä hänen uutuutensa herätti. Oli kohtia, jolloin tuntui että vähintäänkin levitoin ja oli kohtia, jolloin teki mieli kysyä DeLillolta, että mitä ihmettä sinä nyt oikein selität. DeLillon tuotannosta Nolla Kelviniä kantaa mukanaan erityisesti hänen teoksiaan Valkoinen kohina ( klik ) ja Omegapiste ( klik ). Edellistä kuolemaan liittyvän tematiikkansa ja jälkimmäistä erilaisten valkokangasrepresentaatioiden kautta. Mietinkin, että jos DeLilloa ei ole lukenut aiemmin tämä uutukainen saattaa hahmottua varsin toisella tavalla kuin jos hänen tuotantonsa on entuudestaan tut...

Nyt kun vietämme Mielenterveysviikkoa haluan kantaa kirjani kekoon ja suositella kolmea teosta, jotka mielestäni omaavat runsaasti mielenterveyttä tukevaa potentiaalia. Yksi valitsemistani teoksista on runokokoelma, toinen romaani ja kolmas elämäkerta. Sitä ennen kuitenkin muutama sana siitä, miten kirjat ovat ihan konkreettisesti auttaneet minua saamaan elämästä kiinni. Kuulun niihin ihmisiin, joiden on vaikea keskittyä lukemiseen silloin, kun elämässä on menossa raskaita asioita ja tuntuu, että sitä lähinnä vaan valuu päivästä toiseen ja sitäkin hankalan puoleisesti ilman että oikein saa tartutuksi mihinkään. Tuollaisessa tilanteessa olen suurimman avun omaan olotilaani saanut feministististä dekkareista, joissa on vahva ja selviytyvä naispäähenkilö. Suosikkejani tässä lajissa ovat olleet Sara Paretskyn, Kinsey Millhonen ja Ellen Hartin dekkarit. Olen selittänyt tätä asiaa itselleni sillä, että lukemalla dekkarin päähenkilön toimista osa hänen toimeliaisuudestaan tarttuu minuun....

Yön kantajasta ovat intoilleet kaikki, joiden olen kuullut siitä puhuvan tai kirjoittavan. Tämä ei ole liioittelua, sillä en ole lukenut ainuttakaan kirjoitusta, jossa tästä teoksesta ei olisi enemmän tai vähemmän hurmaannuttu. Minä vain olen se Brutus, joka en kykene ihailusta huokailevaan kuoroon liittymään. Koska Katja Kallion romaani sisältää runsaasti elementtejä, joista yleensä itsekin innostun on tilanne entistä hämmentävämpi ja sen vuoksi päätin pohtia tässä bloggauksessa, mistä oma epäinnostumiseni saattaisi johtua. Yön kantaja on kelpo romaani. Se kertoo Amandasta, joka suljetaan loppuiäkseen Seilin sairaalasaarelle. Se on kaikin puolin sujavasti kerrottu tarina, joka on täynnä Amandan kohtaamaa epäoikeudenmukaisuutta. Kallion kieli on vivahteikasta ja herkkääkin. On kyse vallasta. Kuka saa mitä kenellekin tehdä, koska on siinä asemassa, että pystyy tekemään päätöksiä toisen ihmisen yli olivat nämä päätökset sitten millään tapaa oikeutettuja tai eivät. Yön kantaja ...

Ota minut syliin puhu minut aamuun / itke minut aamuun / naura minut aamuun / viethän minut aamuun No niin Mikko Alatalo, selväksi tuli. Eiköhän sun olisi aika jo lähteä tästä bloggauksesta omiin puuhiisi. * Syli on tragikomedia ihmissuhteista ja ihmisten kohtaamattomudesta. Se käynnistyy räväkästi Ritva-papin panofantasioilla, kun hän on hierojansa Jorman normikäsittelyssä, mutta haluaisi Jormalta niin paljon enemmän ja just sitä munaa erityisesti. Ritva, joka Jormalle on ilmoittanut nimekseen Mimosa, on 17-vuotiaan Pietun yksinhuoltaja, jolle hänen poikansa on vieras ja asiantila on vastavuoroinen. Ryti tavoittaa romaanissaan oivallisesti äidin ja pojan välisen vierauden ja sen mitä kumpikin luulee toisen itsestään ajattelevan ja miten kumpikin on omalla yksinäisellä tavallaan väärässä. Toki joskus olisi kiehtovaa lukea myös romaani, jossa vanhemmalla ja teinillä on hyvät ja lämpimät suhteet. Kepeän tyylin kautta Ryti kattaa pöytään painavia asioita. Ritvalla on taipumus...

Tämän maan pidoissa on paljon akustiikkaa. Maistelen Maria Susannan runoja ääneen. Näkisittepä ja kuulisittepa vaan. Kuljen huoneesta toiseen ja suustani putoilee runon paloja. Vasta luettuani tämä kokoelman useampaan kertaan vilkaisen sen takakantta, jossa todetaan, että Maria Susanna on keskittynyt erityisesti lavarunouteen. No ilmankos! Ja olipa hyvä, että en tuota aiemmin tiennyt, jotta runojen äänet saivat - suorastaan vaativat - tulla esiin omilla ehdoillaan. Kirjoittaessani Sinikka Vuolan toimittamasta antologiasta Olet täyttänyt ruumiini tulella ( klik ) ihmettelin, missä runojen erotiikkaa luuraa ja mitä se ylipäätään on. Kun Helsingin kirjamessuilla Sinikka luki runoja tästä kokoelmasta ääneen eroottinen vire oli vahvasti läsnä ja ymmärsin, että minulle eroottinen viesti menee huomattavasti paremmin perille kuunneltuna kuin luettuna. Eroottisia tunnelmia löytyy Maria Susannankin runoista kosolti: Avaudun sinulle kuin kirja parhaimmasta kohdasta. tai Hänen mi...

SYKSYN KÄÄNNÖSTAPAUS! Kyllä. Onhan tämä nyt ihan saakelin kova juttu. Tiivistetysti voisi sanoa, että Siivoojan käsikirja on teos, jonka olisi voinut kirjoittaa Todella upeeta -sarjan Patsy ja Edina. Metaforinen tupakkakin sojottaa tässä kokoelmassa ihan samaan tapaan kuin kyseisessä sarjassa. Lydia Davis kirjoittaa teoksen esipuheessa: Lucia Berlinin kertomukset ovat sähköä, ne hurisevat ja rätisevät, kun johdonpäät koskettavat toisiaan. Tässä reaktiossa myös lukijan mieli herää, hullaantuu ja lumoutuu, niin että synapsit kipinöivät. Juuri tätä me lukemiselta odotamme - että saa käyttää aivojaan ja tuntea sydämensä lyövän. Davis kuvaa erinomaisesti lukemiseni ominaislaatua. Kyllä vaan lukiessani rätisin ja hurisin niin, että jääkaappipakastinyhdistelmä oli kateudesta vihreänä. Esipuheessa Davis ruotii Berliniä kirjoittajana laajemminkin ja nostaa esiin yksittäisiä namupaloja kokoelman kertomuksista. Ehkä kannattaa kuitenkin lukea esipuhe vasta, kun itse teos on luettu, n...

Sanon niin kuin se on ja se on niin, että en ikinä koskaan aiemmin ole ollut yhtä iloinen kauno-Finlandian ehdokaslistasta kuin tänä vuonna.  Huomaan, että olen täynnä lämpimiä läikkyviä tunteita jokaista ehdokasta kohtaan, vaikka olenkin lukenut niistä vain yhden ja toista hieman puraissut. Tämä on siinäkin mielessä historiallinen tilanne, että ehdokkaiden joukosta ei nouse yhtä suosikkia, vaan toivon menestystä ihan jokaiselle listalle valituista. Vertailun vuoksi sanottakoon, että normitilanne ehdokasjulistuksen jälkeen on se, että olen "ai saakeli, mitä ihmettä, taasko tätä tuttua varman päällä astelua." Tänä vuonna on toisin ja se on hurjan iloinen uutinen Suomen koko kirjallisuudelle.  Nyt liikahtaa. Nyt pölyrätti huiskaisee. Nyt edetään. Nyt ei tunnu siltä, että ehdokasvalinnalla  pyritään ensi sijaisesti kirjamyynnin kasvattamiseen. Muutama äärimmäisen subjektiivinen sana ehdokkaista: Hanna Hauru: Jääkansi Teos ei ole paksuudella poispila...

Joskus minulta kysytään mikä on suosikkigenreni kirjallisuudessa. Tähän kysymykseen olen alkanut vastata: Don DeLillo. Jos kysyjä edes puoliksikaan ymmärtää, mitä tarkoitan, tiedän, että hänellä ja minulla on paljon keskusteltavaa. Jos taas hänellä ei ole aavistustakaan, mistä on kysymys, se ei välttämättä tarkoita yhtään mitään. Ben Lernerin Lähtö Atochan asemalta on niitä kirjoja, että kun ajattelen kirjoittavani siitä, on bloggauksen aloituskappaleita mielessä vino pino. Niistä valitsin tuon edellisen lähinnä siksi, että Lernerin romaani paalutti lukiessani sitä samaa tonttia, johon DeLillo on pystyttänyt erinäisiä rakennuksia. Lerner on kotimaassaan Yhdysvalloissa arvostettu kirjailija tai niin ainakin väitettiin jossakin jenkkiläisessä nettisanomalehdessä, jonka artikkelin pari vuotta sitten luin ja jolloin hänen nimensä jäi mieleeni ja lisäsin hänet lukulistalleni. On ihan mahtavaa, että tämä kirja on nyt luettavissa myös suomeksi. Lähtö Atochan asemalta kertoo väkisink...

Isille tavataan ostaa kirjoja, joista ajatellaan isien tykkäävän. Isien ajatellaan tykkäävän sotakirjoista ja jännäreistä. Isille ostetaan sotakirjoja ja jännäreitä, vaikka isi tykkäisikin ihan muunlaisista kirjoista. Joku tässä yhtälössä nyt toimii isien kannalta huonosti ja sen vuoksi päätinkin suositella isille muutamia runokirjoja, jotka olen tänä vuonna lukenut ja hyväksi havainnut. 1. Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu Perustelut: Isikin on ihminen 2. Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut Perustelut: Isilläkin on pääkallo 3. Lauri Viita: Betonimylläri ja muita runoja Perustelut: Jokainen isikin on oman elämänsä betonimylläri 4. Ulrika Nielsen: Perikato Perustelut: Isikin saattaa tuntea halua irtautua talousjärjestelmän hallinnasta 5. Satu Manninen: Sateeseen unohdettu saari Perustellut: Ihminen on saari. Isi on ihminen. Isi on saari. 6. Sirpa Kyyrönen: Naispatsaita Perustelut: Jotta isi harkitsisi vielä, kannattaako äitille antaa lahjaksi rinta...

Olisi pieni pyyntö ja sen pyynnön kohde on kirjailija Lauri Mäkinen. Pyynnön esittämistä hankaloittaa asianmukaisen lomakkeen puuttuminen, joten esitän sen vapain sanon tämän bloggauksen aluksi. Elikkäs: Haluan pyytää Lauri Mäkiseltä korvausta menetetyistä yöunista. Ihan bona fide aloitin lukea Mäkisen romaania. Oli aika myöhä, tunnustan, ja ajattelin, että luen muutamat kymmenet ensimmäiset sivut.  Suunnitelmani meni pahasti pieleen, sillä en pystynyt lopettamaan lukemista ns. ihmisten aikaan, josta seurasi sumuinen seuraava päivä ja siitä johtuvia kommelluksia. Joten miten olisi Lauri Mäkinen, saisinko niitä korvauksia? * En tiennyt 50/50 -romaanista etukäteen mitään. En edes aihepiirin vertaa. Jossakin uutisvirrassa olin nähnyt Aamulehdestä peräisin olevan lauseen, joka oli hyvin kehuva ja sen pohjalta kehitin itseltänikin salaa ajatuksen, että tämä romaani on ehdottomasti luettava. Usein intuitio on enemmän oikeassa kuin järki ja niin kävi tälläkin kertaa. Oivallis...

Tämä on lukuhaaste kaikille runojen ystäville, eikä tähän haasteeseen välttämättä tarvitse lukea mitään uutta, vaan osallistua voi jo aiemmin tänä vuonna luetuilla teoksilla.   On taas se aika vuodesta, kun kirjamyynnille aletaan antaa piristysruisketta Finlandia-palkinnon myötä. Toimittaja Aleksis Salusjärvi, kirjakaupppias Eva Uggla ja tuottaja Heidi Backström   ovat lukeneet enemmän potentiaalisia kaunokirjallisia palkintoehdokkaita kuin keneltäkään voi kohtuudella vaatia. Siivilän reikiä pienentämällä saadaan lopuksi puristettua esiin kuusi ehdokasta, jotka välttämättä eivät ole kenenkään raatiin kuuluvan  suosikkiteoksia, vaan kompromissien tulos. Ehdokkaat julkistetaan vajaan viikon päästä eli 10.11.2017 ja niistä ministeri Elisabeth Rehn valitsee 29.11. 2017 voittajan diktaattorin oikeuksin.* Jos valinta on onnistunut voittajakirjaa paketoidaan mukavat määrät joulupaperiin ja kaikilla (ei muuten pidä paikkaansa) on hyvä mieli. Koska Finlandia-p...