Reader, why did I marry him?

Mikä se sellainen baari on, jossa ei välillä esitetä näytelmiä? Miten olisi vaikka joku suomalainen klassikko uudella miehityksellä ohjaajana Jouko Turkka. Bar Finlandissa ovat ennestään Tommi Melender, Märta Tikkanen, Raija Siekkinen, Tove Jansson ja Jari Järvelä. He tapelkoot rooleista tai no, saavat he ne sulassa sovinnossakin valita. BAR Finlandin järjestyssääntöihin ja siellä oleskeleviin kirjailijoihin pääset tutustumaan lähemmin kirjoituksen lopussa olevista linkeistä, mutta annetaanpa nyt raikuvat aplodit Jouko Turkalle.  * Jouko Turkka ei ole viime vuosina ollut mitenkään aktiivisesti mielessäni, mutta kyllä se pysähdytti ja teki onton olon, kun kuulin hänen poistuneen joukostamme. Olipa Turkan persoonasta mitä mieltä tahansa, ei käy kiistäminen, etteikö hän olisi vaikuttanut suomalaiseen teatterielämään lähtemättömällä ja radikaalilla tavalla. Tämä bloggaus ei ole muistokirjoitus, sillä en tuntenut Turkkaa henkilökohtaisesti, vaan oma "suhteeni" häneen

Pajtim Statovci: Tiranan sydän ja Albaniasta ostamani jääkaappimagneetti Kerronpa tähän alkuun pienen tarinan: Poika mainitsee nimeltä suomalaisia jalkapalloilijoita ja kysyy, tunnenko minä heitä. Kerron, että jalkapalloilijoiden nimet ovat minulle tuttuja, mutta en ole koskaan puhunut heidän kanssaan tai tavannut heitä henkilökohtaisesti. On vuosi 2013 ja seisomme Butrintin historiallisten raunioiden ulkopuolella ja keskustelukumppanini on 12-vuotias albanialaispoika. On jokseenkin hämmentävää, miten paljon hän tietää suomalaisesta jalkapallosta. * * * Albanialaispoika palaa mieleeni lukiessani Tiranan sydämessä kuvatuista albanialaiskaveruksista Agimista ja Burjanista. Edellisen suuhun Statovci laittaa yhden teoksen tärkeimmistä lauseista. Noin 10-vuotias Agim kysyy Burjanilta: Tajuatko, miten rajoittunutta on ajatella, että maailmassa on kaksi sukupuolta, kahdenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia? Tiedätkö Agim, että samaa olen usein minäkin miettinyt. Miksi

Monena aamuna kävellessäni töihin, rinnallani on kulkenut Martin C. Roscoe. On kulkenut siitä lähtien, kun aloin lukea romaania Work like any other. Aluksi Martin oli pieni, ulottui minua tuskin polveen. Nyt hän on täysikasvuisen miehen kokoinen ja minun tekee jatkuvasti mieli pitää hänen kädestään kiinni. Niin, Roscoe T. Martin, jos ihmettelet kuka hän on, on Virginia Reevesin romaanin päähenkilö. Mies joka rakasti sähköä. Rakasti niin paljon, että joutui rakkautensa vuoksi vankilaan. AC/DC Work like any other päätyi luettavakseni,  koska se on yksi Man Booker 2016 -palkinnon ehdokkaista. Reevesin esikoisromaanin tapahtumapaikkana on 1920-luvun Alabama. "Kävelykumppanini" Roscoe T. Martin ei koskaan halunnut farmariksi, mutta päätyi vaimonsa Marien tahdosta viljelijäksi tämän lapsuuden kotitilalle.  Roscoe on ammatiltaan sähkömies ja sähkö on hänen intohimonsa, jos ei suorastaan elämäntarkoituksensa ja pakkomielteensä. Kun elämä on aineellisesti kovin köyhää Roscoe

Jos kirjoittaa twist tekee ihan kamalasti mieli kirjoittaa heti sen perään shout ja niin sitä huomaakin nostalgisoivansa jotakin, jota ei koskaan ole edes kokenut. Huomaa astuneensa 1960-luvulle liverpoolilaispoikien seuraan ja lauleskelevansa Well, shake it up, baby, now (Shake it up, baby) Twist and shout (Twist and shout) C'mon c'mon, c'mon, c'mon, baby, now (Come on baby) Come on and work it on out (Work it on out) Liikkua liikkumatta Klas Östergrenin Twist on jännä tapaus ja jotain ihan muuta, mitä kirjan kansikuva minut ohjasi odottamaan. Etukäteen olin onnistunut saamaan päähäni käsityksen, että Östergren kirjoittaisi 1960-luvun Ruotsista ja twistin tahtiin villisti vääntelehtivistä ihmisvartaloista. Ei kukaan tuollaista missään ollut sanonut ja luulen, että odotukseni muodostuivat osin teoksen kansikuvasta, joka onkin todella hieno, vaikkakin samalla myös harhaanjohtava itse tarinan kannalta. Huomasin myös, että etukäteishorisonttiini tunkivat mu

Luin samanaikaisesti David Foster Wallacen novellikokoelmaa Kummatukkainen tyttö ja Robert Cooverin postmodernia leikkiä nimeltä Pinokkio Venetsiassa . Sen verran kovaa kamaa nämä kaksi, että välillä tuli kyllä isiä ikävä. Tosin oli tästä yhtäaikaisuudesta hyötyäkin, jos hyödyksi lasketaan se, että Cooverin romaanin johdosta Wallacen novellit tuntuivat luultavasti huomattavasti helpommin lähestyttäviltä kuin miltä ne olisivat tuntuneet ilman Cooverin seuraa. En ole aiemmin lukenut Wallacea, joka on vaikean maineessa. Wallace-neitsyyteni menettämisen kunniaksi ajattelin tässä kohdin liimata itselleni rintakarvat, jotta voin niitä röyhistellä. Tuntuupa mukavalta. Aika machomiehekkäältä itse asiassa, mutta en nyt kuitenkaan jätä itseäni rintakarvojeni vangiksi, vaan hyppään takaisin Wallacen rattikelkkaan. Teksti pyörii pesukoneessa, energiansäästöohjelma ei ole käytössä Koska novellit tähän kokoelmaan on valittu eri teoksista ei ole mielekästä lähteä etsimään mitään erit

Voi Elena Ferrante minkä teit! Nyt ottaa sydämestä hyvästi ja pahasti. Nyt tekee  mieli huutaa ja olla ihan hiljaa.  Tällainen on kirjallinen kylpy, kun se on parhaimmillaan. Tätä minä olen Elena Ferranten Napoli-sarjalta odottanut ja luettuani sarjan toisen osan The Story of a new name (TSONN), minun odotukseni on täytetty ja komeasti onkin. Tämä on sitä Ferrantea, joka menee tunteisiin ja älyyn. Sitä Ferrantea, joka vääntää lukijan tyhjäksi ja täydeksi ja joka viimeisen sivun jälkeen jättää niin kumman olon, että on mahdotonta sanoa, mikä tunne on päällimmäisenä. Sitä on kuin Colosseumissa, joka on juuri vasta keksitty ja jonka raunioille ihmiset levittävät ruudulliset piknik-liinansa ja josta joku Michelangelo Antonionin kaltainen tekee elokuvan. Nyt mennään! Napoli-sarjan ensimmäisessä osassa käynnistetty ihmisiruletti pyörii TSONNissa täyttä ja arvaamatonta vauhtia. Vaikka kuudestilaukeavassa aseessa on vain yksi panos ja viisi tyhjää, aina se panos jonkun kohdalle os

Että mitä? Anna mennä on feministinen ja hauska kirja, josta puuttuu yksi totaalisen oleellinen osa-alue. Miten nyt näin on päässyt käymään? Palaan tähän polttavaan puutteeseen tuonnempana. En kirjoita Meriläisen ja Särmän (huomioi sukunimien käyttö kirjoittajista. Tämäkin on tasa-arvokysymys. Naisiin viitataan usein pelkällä etunimellä) korkean huumoriasteen omaavasta kirjasta viileää analyysiä, toteavansävyistä yhteenvetoa tai minkään näköistä arviota. Tässä kirjassa Meriläinen ja Särmä pistävät itsensä peliin ja pikkaisen samaan haluan syyllistyä itsekin. Se on muuten sivumennen sanoen paljon vaikeampaa kuin tyytyä luettelemaan, miksi tämä kirja on niin mainio, mutta kuten sananlasku tietää kertoa niin yrittänyttä ei laiteta. Onpa muuten kummasti sanottu. Laiteta mihin? Vedän nyt keuhkot täyteen happea ja aloitan sukelluksen. En itsekään tiedä etukäteen, mitä tulen seuraavaksi  kirjoittamaan, mutta kirjaan ylös asioita siinä järjestyksessä kuin muistini niitä tämän Anna

Nigerialaisen Chigozie Obioman (s. 1986) romaani Kalamiehet on herättänyt suurta ja innostunutta huomiota maailmalla ja teos oli myös Man Booker-finalisti. Tämän teoksen osakseen saama suitsutus on ansaittua, sillä Kalamiehet on hurmaava ja mukaansatempaava romaani, jonka tunnelma on harvinaisen aidon ja vilpittömän tuntuinen. Teoksen viimeiset viisikymmentä sivua saivat minut jännittämään kirjan henkilöiden puolesta niin, että annoin piupaut nukkumaanmenolle. Mitäpä yöunista, ne nyt ovat muutoinkin yliarvostettuja. Kalamiesten loppusanoissa Obioma kertoo, mistä hänen kirjassaan on kysymys. Ihmettelen tätä ratkaisua. Miksi lukijalle kerrotaan, miten hänen pitäisi Obioman kirjaa tulkita? Onneksi sentään Obioman avautuminen omasta romaanistaan löytyy teoksen lopusta, jolloin se ei haittaa itse lukemista ja oman käsityksen muodostamista tästä teoksesta. Perhe ja sen poissaoleva pää Kalamiehet on kertomus Agwun perheestä, joka joutuu koko perhettä ravistelevien m

Viime vuonna jaettiin ensimmäistä kertaa pääkaupunkiseudun kirjastojen HelMet-palkinto. Sen voitti Mia Kankimäen teos Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013). Yleisön suosikiksi nousi Emmi Itärannan hurjan hieno ja puhutteleva dystopia Teemestarin kirja (Teos 2012), jonka itse luin juuri tänä kesänä ja josta olen blogannut tässä .  Tässä palkinnossa erityisen hienoa on se, että ehdolle pääsee myös muita kuin uutuusteoksia. Tämänkin vuoden lista on vaikuttava. 1. Aalto, Ilari & Helkala, Elina: Matkaopas keskiajan Suomeen (Atena 2015) 2. Anttila, Juhani & Perhoniemi, Tuukka: Popin ja pikkukarhun avaruusmatka (Ursa 2014) 3. Blasim, Hassan: Irakin purkkajeesus (WSOY 2013) 4. Honkalinna, Mika: Korppiretki (Maahenki 2015) 5. Jalonen, Olli: Miehiä ja ihmisiä (Otava 2014) 6. Kirkkopelto, Katri: Molli (Lasten keskus 2013) 7. Krohn, Leena: Hotel Sapiens (Teos 2013) 8. Ollikainen, Aki: Nälkävuosi (Siltala 2012) 9. Rauma, Ida: Seksistä ja matematiikasta (Gum

Tuli luetuksi totaalisen hulvaton kirja.  Robert Cooverin romaanin Pinokkio Venetsiassa jälkeen juuri mikään kirjallisuudessa ei enää voi tuntua yllättävältä. Kyse on niin poskettomasta teoksesta, että se ottelee kreikkalaisroomalaista painiaan ihan omassa sarjassaan. Amerikkalainen Robert Coover (s. 1932) oli minulle uusi tuttavuus. Olen jostakin syystä onnistunut tallomaan kirjallisia polkuja niin, että hän ei ole tullut aiemmin vastaan, vaikka jo vuonna 1966 Cooverin esikoisteos The Origin of the Brunits voitti William Faulkner -palkinnon. Teoksen suomentanut Heikki Karjalainen ja hänen Moebius-kustantamonsa on tehnyt varsinaisen kulttuuriteon kääntäessään ja kustantaessaan tämän teoksen suomeksi.  Huraa! Huraa! Huraa! Näin villin, epäkaupallisen, mihinkään kirjalliseen muottiin asettumattoman teoksen on vaikea kuvitella nykypäivänä mahtuvan monenkaan kustantamon julkaisuohjelmaan. Pinokkio Venetsiassa ei ole kirjallinen listahitti, eikä siitä tulla kirjoittamaa

Don DeLillon Valkoinen kohina (White noise 1985) alkaa olla jo suorastaan ikoninen teos. Ei taida löytyä listaa, jolta se puuttuisi, kun luetellaan 1900-luvun parhaita teoksia. Se löytyy myös blogini yläpalkissa olevilta ns. 1001-listalta sekä David Bowien 100 parhaan kirjan istalta . Luin Valkoisen kohinan ensimmäistä kertaa joskus parikymppisenä ja luulen, että suhtauduin siihen melko lailla eri tavalla tuolloin, koska nuoren minäni ja kuoleman välillä oli huomattavasti enemmän vuosia kuin nykyisin.  Valkoinen kohina on delillomaisen hauska. Tähän hauskuuden lajiin kuuluu, että se ei koskaan ole yksiäänisen hauskaa an sich, vaan hauskaa pitkälti sen vuoksi, että ihminen kaikissa pyrkimyksissään on loppujen lopuksi melko naurettava laji, jolle voi hellästi nauraa naurua, joka osaksi tekisi mieli vetää takaisin siinä vaiheessa kun muistaa, että kuuluu itsekin tuohon surkuhupaisaan lajiin. Se ei ole Godot Sillä ei ole väliä, kuka olet. Olitpa rikas, köyhä, laiha, sin

Mitä ihmettä Rauha Räppääjä ja Lennart Lindberg tekee tässä kirjoituksessa? Ja miksi täällä kaikuu Leonard Cohenin ääni? Nyt on pulma. Myöntäisinkö vai enkö myöntäisi? Jättäisinkö vielä hautumaan ja antaisin Enrightille kolmannen tilaisuuden? On nimittäin niin, että olen lukenut irlantilaiselta Anne Enrightilta kaksi teosta. Tämän nyt kirjoituksen kohteena olevan The Forgotten Waltzin lisäksi romaanin The Gathering (Valvojaiset, Otava 2015). Nämä molemmat ovat olleet sinänsä hienoja, mutta ongelma on juuri tuo sinänsä, joka tarkoittaa, että Enright on kuin armelias hammaslääkäri, joka välttää porallaan iskemästä suoraan hermoon. The Forgotten Waltz kertoo Ginasta, joka on naimisissa ja rakastuu Seániin, joka hänkin on naimisissa ja pienen tytön isä. Vaikeuksiahan tuollaisesta rakastumisesta seuraa ja niistä vaikeuksista Enright tarinoi taidokkaasti. Ehkä jopa liian taidokkaasti. Niin läheltä. Niin tarkasti. Niin huomioivasti. Niin asioiden kaikki puolet mukaan ottaen. Niin p