Reader, why did I marry him?

"Niin kauan kuin leijona ei osaa kirjoittaa tulevat metsästystarinat aina ylistämään metsästäjää." Jos haluaa tutustua afrikkalaiseen naiskirjallisuuteen, ei olisi ollenkaan pöllömpi idea aloittaa J. Nozipo Marairen teoksesta 'Tyttäreni Zenzele' (A letter for my daughter, 1996). Moni tuntee jo Chimamanda Adichien, Nigerian tämänhetken valovoimaisimman kirjailijan, mutta ainakin minulta zimbabwelaisen Marairen jo vuonna 1999 suomennettu teos oli kokonaan mennyt ohi. Kiitän Kirja joka maasta blogin  Mariaa , jonka blogista tämän teoksen hoksasin. 'Tyttäreni Zenzele' muodostuu äidin, Shirin, elämänohjeista ja kertomuksista tyttärelleen, joka on lähdössä opiskelemaan ulkomaille. Hän haluaa siirtää tyttärelleen kaiken sen viisauden, mitä hän on elämänsä aikana hankkinut. Se on hänen perintönsä Zenzelelle. Yhtä lailla 'Tyttäreni Zenzele' on kuitenkin myös kertomus siitä, miten syvien roturiitojen jakamasta Rhodesiasta sitkeiden kansalaistaisteluje

"[n]aisen sukupuolivietti on perimmiltään toive avioliitosta - varsinaisen sukupuolisen tyydytyksen tilalla on äiti-ilon himo. Siihen liittyy halu saada antautua miehisen hallinnan alle ja näin löytää itselleen sovelias ja tyydyttävä paikka yhteiskunnassa." Jos haluaa jatkaa mukavaa, pikkusievää ja tyhjäpäistä pikkunaisen elämää, voi lopettaa lukemisen tähän ja pysyä kaukana 'Auringon ytimestä.' Siltä varalta, että silmät vilkuilevat vielä tätäkin lausetta, niin voin kertoa, että Sinisalon romaani on kertomus sisaruudesta ja chilin vaarallisuudesta. Se on kuvaus Vannasta ja Mannasta, jotka aikoinaan tunnettiin myös toisilla nimillä. Manna tosin on läsnä romaanissa lähinnä kadonneena ja Vannalla taas on vakaa aikomus löytää hänet. Nyt siirryn itse asiaan, joten tästä eteen päin lukeminen omalla vastuulla. Sinisalo esittelee meille eusistokraattisen Suomen, joka on pelottavan paljon meidän maailmamme näköinen. Toki sieltä puuttuvat nettiyhteydet ja äl

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip

"Koulussa Kjarrille opetettiin vuosia sitten, että kun kolmion halkaisi kahtia, syntyi uusi kärki ja uusi kolmio, ja toinen. Kolmio oli ainut muoto, joka ei muuttanut muotoaan, vaikka sen kolmea pistettä kuinka siirteli. Sen katoamiseen olisi tarvittu yhden sivun vääntyminen. Pullistuminen tai räjähtäminen. Liian suuri jännite." Tartuin Anna-Kaari Hakkaraisen 'Purkaukseen' luettuani Katjan blogista, että teoksen alku ja loppu eivät sovi yhteen. Halusin tietää, mitä Katja tällä oikein tarkoitti ja miten itse kokisin asian. Palaan tähän kirjoitukseni lopussa. Olen todella iloinen, että tulin lukeneeksi 'Purkauksen'. Teoksen osin hämmentävistä ja hajoavista elementeistä huolimatta pidin siitä kovasti. Ja kun kirjoitan mietteitäni Hakkaraisen romaanista, huomaan pitäväni siitä vielä enemmän. Se, että teos siitä kirjoittaessani kasvaa mielessäni ja avautuu uusilla tavoilla, on minulle yksi hyvän kirjallisuuden tunnusmerkeistä. Hakkaraisen kirjoitusty

Lainasin kirjastosta Dominique Sylvainin teoksen 'The Dark Angel' (2013, ranskankielinen alkuteos ( Passage du Désir , 2004) Vive la France -haastetta silmällä pitäen. Muutoinkin oli mukava pitkästä aikaa lukea dekkaria ja siinä mielessä vähän erilaista dekkaria, että tapahtumapaikkana on lempikaupunkini Pariisi, joka kieltämättä antoi tälle teokselle aivan omanlaistaan viehättävyyttä. Dominique Sylvain on minulle ihan uusi dekkaristituttavuus. Hän on kirjoittanut 13 dekkaria, joista pari on myös suomennettu. Naisdekkari, erityisesti feministinen naisdekkari, on genrenä kiinnostava, koska se tarjoaa luontevan ympäristön perinteisten sukupuoliroolien haastamiseen ja vahvojen naishahmojen luomiseen. Itse olen kokenut esimerkiksi Sue Graftonin dekkareiden päähenkilön Kinsey Millhonen ja Sara Paretskyn V.I. Warshawskin suorastaan henkilökohtaisesti voimaannuttavina romaanihahmoina. Myös 'The Dark Angelissa' pääosassa ovat naisetsivät Lola Jost ja Ingrid Diesel

Kuva: Omppu Jenni Linturin 'Malmi, 1917' joutui lukemiseni lähtöviivoilla kovaan tilanteeseen. Samanaikaisesti sen kanssa luin nimittäin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa. Kaiut Linnan teoksesta tulivat väkisinkin osaksi 'Malmia'. Linturin esikoisteos 'Isänmaan tähden' oli nostanut odotukseni korkealle ja kun vielä olin jonottanut 'Malmia' kirjastosta kuukausikaupalla oli sekin omiaan nostamaan lukuriman melkoisiin korkeuksiin. Oman säväytyksensä lukuodotuksilleni antoi se, että asun itsekin Malmin vaikutuspiirissä. 'Malmi, 1917' sijoittuu ajallisesti nimensä mukaisesti juuri Suomen sisällissotaa edeltävään yhteiskunnallisen kuohunnan vuoteen. Sen keskiössä on kaksi perhettä: maanomistajien luokkaan kuuluvat ruotsinkieliset Karlqvistit sekä suomenkielistä sivistyneistöä edustavat Puolakat, jotka muuttavat Malmille, kun perheen isä nimitetään alueen apulaisnimismieheksi. Karlqvistin perheestä kerronnan pääosassa ovat perhee

Jätetään pois erikoiset henkilöhahmot. Jätetään pois psykopaatit, narsistit ja hyväksikäyttäjät. Jätetään pois lukijaa tarkoituksellisesti itkettävät ihmiskohtalot. Jätetään pois sodat, raiskaukset, seksi ja väkivalta. Jätetään pois pitkät historialliset jatkumot ja maailmanselitykset. Jätetään pois dystopiat ja rinnakkaiset todellisuudet. Jätetään pois suuret rakkauskertomukset. Jätetään pois murhat ja mytologiset keppihevoset. Jätetään pois kerronnalliset kikkailut ja erityisen lyyrinen kieli. Mitä jää jäljelle?  Jäljelle jää Joku ja hänen elämänsä, jonka tarinan kertoo Alice McDermott.  Alice McDermott ei käsittääkseni ole kovinkaan tunnettu kirjailija Suomessa. Itse esimerkiksi en ollut ennen 'Someonea' edes kuullut hänestä. Hän on kuitenkin kolminkertainen Pulizer-finalisti ja saanut useita kirjallisuuspalkintoja. Suomeksi hänen tuotannostaan on käännetty 'Hurmaava mies' (Charming Billy, 1998). Sen jälkeen kun lopetin Helsingin Sanomien kulttuur

"Mitä kreikkalaiset tänään, sitä kenties italialaiset huomenna. Kun kreikkalaisen perhosen siipi tarttuu fetajuustoon, se pilaa myös meidän välimerellisen salaattimme." Jostakin seuraamastani blogista luin, että blogin kirjoittaja oli törmännyt näkemykseen, että Hotakainen on viihdekirjailija tai ylipäänsä jollakin tavoin kevyt, ei niin vakavasti otettava. En muista sanamuotoa tarkkaan ja en yrityksistäni huolimatta onnistu nyt löytämään kyseistä blogikirjoitusta. Joka tapauksessa ajatus Hotakaisesta kevyenä ja viihdyttävänä vaikuttaa minusta todella kummalliselta, koska minulle hän on edustanut syvää suomalaista yhteiskuntakritiikkiä, joka pinnalta kyllä saattaa olla nerokkaan hauskaa, mutta syvemmältä mustaa ja moniäänisen tarkkaa. Ajatus Hotakaisen keveydestä sai minut siinä määrin hämmennyksiin, että päätin pohtia asiaa lukemalla Hotakaisen uusimman, 'Luonnon lain'. Vuoden 2012 syksyllä Hotakainen joutui auto-onnettomuuteen, jossa hän melkein menetti hen

Hyvä blogini lukija, olet astunut käytävään, jota pitkin kuljetaan Hotel Sapiensiin. Katso käytävän seiniä, joille olen sanatarkasti heijastanut artikkelin Turun sanomien digilehdestä 9.3.2014. Filosofit Platonista ja Zhuangzista alkaen ovat pohtineet mikä on todellista ja mikä ei. Viime vuosina ruotsalaislähtöinen filosofi Nick Boström on saanut totiset fyysikotkin pohtimaan ajatusta. Boström on kehittänyt argumentin, jonka mukaan on äärimmäisen todennäköistä, että meidän maailmamme on vain tulevaisuuden ihmisten luoma simulaatio. Boström olettaa, että jossain vaiheessa ihmiskunta kehittää niin tehokkaita tietokoneita, että niillä voidaan simuloida lähes koko universumi. Jos tällaisia historiasimulaatioita tehdään vaikka kaksi, on tilastollisesti todennäköisempää, että me elämme tietokoneohjelmassa kuin oikeassa todellisuudessa. Oletko valmis? Napauta Hotel Sapiensin ovea, niin avaan sen sinulle. * Kun olin lapsi seisoin peili kädessäni peilin edessä, jolloin peili

En ole ehtinyt lukea 'Hukkajokea' montakaan sivua, kun nyökyttelen ihastuneesti. Suomalaista maagista realismia, siinäpä kirjallisuuden laji, johon ei kovin useasti törmääkään. Raevaaran romaania asuttavat autoja liikuttelevat karhut, puhuva koira sekä myyttinen peto nimeltä Sfatoligra. Teoksen kieli soljuu, pyörii ja kieppuu tiivistyen välillä aforismeiksi, välillä taas kansansatujen kaikuja kantavaksi poljennoksi.  Kaiken yllä huojuvat Hukkajoen metsät ja villinä virtaava joki, nimeltään juurikin Hukkajoki. Teoksen henkilöt ovat sidoksissa monin tavoin toisiinsa, suorastaan toisiinsa sotkeutuneita. On Amanda, joka näkee enteitä ja jota kukaan ei voi tuntea. On hänen tyttärensä Dora, joka ei osaa tehdä eroa toden ja epätoden välillä. On Doran kadonnut sisko Eleonoora sekä jälkimmäisen lapsuudenystävä Nelli, joka rakastaa metsää, jonka taas Amandan ex-mies Viktor haluaa kaataa. Yhteisön ulkopuolelta osaksi sitä ajautuu sattumalta Joona, jolla on mukanaan koira nimeltä T

Täällä Pohjantähden alla -trilogian II osan lukeminen pelotti ja ahdisti jo etukäteen. En halunnut kansalaissodan alkavan, en halunnut miesten jäätyvän ja kärsivän nälkää. Erityisesti en halunnut Akseli Koskelalle tapahtuvan mitään pahaa. Luinkin TPTA:n II osaa vain muutama sivu kerrallaan, jotta pystyin tulemaan toimeen taistelukuvausten, pakkasen, umpihankien, vetäytyvien joukkojen, sotakäskyjen mielettömyyden, vankileirien ja ihmisen julmuuden kanssa. Suomen kansallisarkiston statistiikka puhuu kylmää kieltään: Kuolintapa Punaiset Valkoiset Kaatunut 5199 3414 Teloitettu, ammuttu, murhattu 7370 1424 Kuollut vankileirillä 11652 4 Kuollut vankileiriltä vapauduttuaan 607 6 Kadonnut 1767 46 Muut kuolintavat 443 291 Kaikki yhteensä 27038 5185 Kaikki nämä kuolleet olivat jonkun rakkaita. Heitä odotettiin takaisin sotarintam

Harmittelin aluksi, että kirjan kannessa on  kuvan osin peittävä Bestseller-tarra. Tarkemmin ajateltuna ilmaisu "Kan inte förnyas"  sopii Muinosen teokseen erinomaisesti. Innostuin lukemaan Maija Muinosen Mustat paperit huomattuani siitä kirjoitetun monia bloggauksia. Tosin luin muiden bloggaukset vain silmäillen, koska halusin muodostaa Muinosen romaanista oman mielipiteeni mahdollisimman ilman ennakko-odotuksia. Muinosen kirjeromaani on kirjoitettu oman kuolemansa tilanneen Ann Mielin näkökulmasta. Hän kirjoittaa elämänohjeita pienelle pojalleen ja taloudenhoitajalleen. Vaikka kirjoittaja (ja tällä viittaan romaanin sisäiseen kirjoittajaan, en kirjailijaan) vakuuttaa kovasti rakastavana poikaansa Lucia, on rakkaus olemassa vain sanoissa. Se on tyhjää rakkautta ilman tunnetta ja tämä tekee Muinosen romaanin lukemisesta ahdistavan kokemuksen.  Mitä pitemmälle romaani etenee, sitä selvemmäksi käy, että kirjoittaja haluaa ennen muuta jatkaa elämäänsä ihmisten muist

Saksalaisen Anna Katharina Hahnin romaani ’Lyhyehköjä päiviä’ (Kuerzere Tage, 2010) omaa kaikki nykyelämänmenoa viiltävän osuvasti tarkastelevan romaanin ainekset. Valitettavasti Hahnin käsittelyssä aineksista ei kuitenkaan synny onnistunutta lopputulosta, mutta kylläkin vahva aavistus, että muutamilla toisin valituilla kirjallisilla mausteilla kattauksesta olisi tullut hyvinkin maukas. Arvovaltaiset tahot tosin lienevät kanssani eri mieltä, sillä teoksen takakannessa mainitaan, että Hahnin teos oli vuonna 2009 Saksan kirjallisuuspalkintoehdokkaana ja sen lisäksi se on saanut sekä Roswitha von Gandersheim- että Dorerer-palkinnon.   Teoksen henkilögalleria on lupaava. Hahn kuvaa muutamia Stuttgartin Constantinstrassella asuvia ihmisiä, joista useimmat eivät varsinaisesti tunne toisiaan. On pienten lasten äidit Judith ja Leonore miehineen, yksinhuoltajaäiti Hanna ja hänen poikansa Mattis, teinipoika Marco sekä jo vanhempi Posseltin pariskunta. Henkilöistä ääneen pääsevät