sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Kun lukeminen ei onnistu - pelastajina Anna Glad ja Lauri Hei


Säästin Eva Frantzin uusimman Anna Glad -dekkarin lukemista pahan päivän varalle.  

Paha päivä tarkoittaa tässä yhteydessä päivää, jolloin haluan paeta todellisuutta kirjallisen teoksen luomaan maailmaan niin että unohdan tykkänään sen maailman, jossa elän. Uskoin aiemmin lukemieni Anna Glad -dekkarien perusteella, että Tästä pelistä pois olisi minulle täydellinen "unohduksen kirja".

Uskoin, enkä uskonut turhaan. Tästä pelistä pois on dekkariviihdekirjallisuuden täyttä ykkösluokkaa.


Viime aikoina monet aloittamani kirjat ovat jääneet kesken. Keskittymiseni ei ole riittänyt. Valitettavan usein tilanne on myös ollut se, että olen lukenut jotakin teosta muutaman sivun ennen nukkumaanmenoa ja näin hajanaisen lukemisen seurauksena kirja jos toinenkin on kärsinyt siinä määrin, että olen katsonut parhaaksi jättää sen kesken. 

En voisi kirjoittaa bloggausta kirjasta, jonka lukemisessa olen itsestäni johtuvista syistä suht täysin epäonnistunut. Toki huonollakin lukemisella usein on mahdollista päästä selville siitä, onko kirja ns. hyvä vai ns. huono. Se ei kuitenkaan riitä minulle, koska en ole instagram-botti.

Osin kyse on henkilökohtaisessa elämässä vallinneista myllerryksistä, osin pandemiatilanteen aiheuttamasta stressistä. Edellisiä kenties vielä tehostaa nyt käsillä oleva vuodenaika, sillä samantyyppisistä lukuvaikeuksista kärsin myös vuosi sitten.

Kun lukeminen ja kirjat ovat iso osa elämää tuntuu erityisen pahalta, kun joutuu tunnustamaan, että ei lukijana pysty antamaan kirjalle sitä panosta, jonka se ansaitsisi. Kun tilanne jatkuu ja pitkittyy tulee pelko siitä, että se ei menekään ohitse.

Olen lohduttanut itseäni sillä, että joskus on mennyt kuukausia ennen kuin olen taas toden teolla päässyt lukemiseen kiinni. Armollista kärsivällisyyttä olen pyrkinyt itseäni kohtaan kohdistamaan ja vaikka se välillä on onnistunutkin, olen kaivannut ihan älyttömästi niitä hetkiä, kun olen ollut jostain lukemastani intopiukkasen tohkeissani.

Lukemista vielä vähemmän on onnistunut luetusta kirjoittaminen. Olen lukenut joitakin vanhoja blogitekstejäni ja ihmetellyt, että ne tosiaan ovat minun kirjoittamiani. Epäilen, että samanlaiseen innostukseen ja perusteelliseen lukemiseen, joka näiden tekstien kirjoittamista on edeltänyt, en tule kykenemään enää jatkossa.

Pelkkä ajatus on niin kamala, että en halua jatkaa sen miettimistä pidemmälle. Sitä paitsi, olkaamme realisteja. Mitään erityistä menetystä ei synny siitä, jos jätän tekstini kirjoittamatta. 

Huom! En kirjoittanut edellistä lausetta siksi, että joku reagoisi siihen kertomalla, että tekstini ovat tärkeitä ja hän lukee niitä mielellään ja toivoo minun jatkavan bloggaamista.

Olen mustuuden vallassa. En tiedä, miten jatkossa käy. Voi käydä hyvinkin. Voi käydä myös toisin.


***


Ihmeitä tapahtuu.
Ihme tapahtuu, kun alan lukea uusinta Tuli ja Savua.


***


"Ajatuksen tasolta teksti voi tiivistyä nesteenä soljuvaksi puheeksi ja siitä edelleen tekstin on mahdollista jähmettyä kiinteään muotoon kirjoitukseksi."

Näin kirjoittaa Lauri Hei Tuli ja Savu -lehden numerossa 3/2020. * Hein teksti on minulle juuri nyt erityisen tärkeä, sillä se avaa jotakin, jolle minun on ollut vaikea löytää sanoja ja jota en vielä kykene sanojen kaapuun pukemaan. Pääni sisällä kuitenkin luojan kiitos kiitos kiitos tapahtuu.

(Tapahtumisen syynä ei ensisijaisesti ole edellä siteeramani lause, vaan Hein kirjoitus kokonaisuudessaan. Kyseinen sitaatti nyt vain sattuu palvelemaan parhaiten tämän tekstini tarkoitusperiä.)

Jos lukemani teos ei muodostu edes ajatuksiksi, miten voisin siitä silloin kirjoittaa? Luulen nyt lähestyväni jotakin ja olen pitkästä aikaa jopa hieman innoissani. Ehkä kaikki ei olekaan vielä menetetty, ehkä paluu lukemiseen ja kirjoitukseen on mahdollinen.


Miten paljon pieni(nkin) toivo antaa toivoa.


***   


Tämän tekstin tarkoitus oli esitellä Eva Frantzin romaania Tästä pelistä pois.
Kävi kuitenkin niin, että oli ensin kirjoitettava jotain muuta. Oli työnnettävä kirjaimin kiveä pois luolan suuulta.

Oli kammettava ja rautaisella kangella pakotettava. Oli tultava pikkasen euforiaan liikkumisen synnyttämästä äänestä.

Oli venyteltävä äkillisesti syntyneen nautinnollisen lumouksen vallassa. Oli surtava jo etukäteen sen haihtumista, sen ranskalaisten korkojen etääntyvää ääntä. 


Mykkä pimeys ei lakkaa väijymästä ympärilläni, ei tietenkään, mutta siihen aukesi tauko.


***


En yleensä etsi romaaneista todellisuuspakoa, vaan päinvastoin. Nyt kuitenkin minulla oli suuri tarve etsiä sohvanurkanomaista turvapaikkaa kirjallisuudesta ja siihen tehtävään Eva Frantzin dekkari oli mitä parhain valinta.

Laitetaan tykkäys. Laitetaan sydän.


Lukiessani kirjoitan yleensä aina muistiinpanoja. Jopa niin, että muistiinpanot ovat oleellinen osa lukemisprosessiani, vaikka en niihin myöhemmin välttämättä edes palaa. 

Käsinkirjoittamisen taika. Ajatus kiemurtuneena sanoiksi paperille. 

Tästä pelistä pois -dekkarin kohdalla luovuin muistiinpanoista, sillä halusin imeytyä Frantzin kertomaan tarinaan ilman keskeytyksiä. Halusin mennä tähän dekkaariin kuin huvipuiston pyörrytyksiin ja kieputuksiin. Halusin nauttia ilman taukoja.


Kuinkas sitten kävikään vikään ikään kään ään?


Tulin tarinan viettelemäksi ja se aikaansai valtavan helpotuksen tunteen. Pystyin kokemaan, että tarina kantaa minua kuin rakkaat käsivarret.



Frantzin dekkarin alussa vaunuista löytyy oman vauvan lisäksi vieras vauva ja pikkukaupungin suunnitelmiin kapuloita heittelevä ikuinen känkkäränkkä katoaa. Vanhempi konstaapeli Anna Glad on vahvasti raskaana, joka tuo oman lisänsä hänen tutkimuksiinsa. 

Tästä pelistä pois etenee tiheästi vaihtuvin näkökulmin, jotka usein ennen vaihdostaan päättyvät cliffhangeriin ja/tai tarjoavat täkyjä, jotka saavat lukijan tekemään omia päätelmiään ja arvailujaan. Samalla voi tuntea hieman ylpeyttä siitä, että tulee panneeksi merkille jotain, joka vaikuttaa erityisen olennaiselta tapahtumien etenemisen kannalta, vaikka kertoja ei asiaa ihan suoraan mainitsekaan.

Joskus aavistelut osuvat oikeaan, joskus ei. Sille on nimikin: suola.

Erityisesti ihastuin Frantzin romaanin henkilökuvauksiin. Tyypeistä ei välttämättä kerrota kovin paljoa, mutta heistä kerrotaan niin, että heistä tulee kokonaisia ihmisiä erilaisine puolineen ja piirteineen. Syntyy tilanne, jossa aavistan, että jos sanoisin romaanin henkilöille jotain, voisin jo etukäteen tietää, mitä he tulisivat vastaamaan.

Edellinen ei tarkoita, ettenkö tulisi monesti yllätetyksi. Sen sijaan se tarkoittaa, että Frantzin henkilöhahmot on tehty jostain ihan muusta kuin paperista.

Jännitystä on cosy crime -tyyliin sopivasti ja samalla Frantzin romaani on oiva esimerkki siitä, miten dekkari voi koukuttaa lukijansa ilman, että tehokeinoina olisi ylettömästi verta ja suolenkappaleita. 

Tästä pelistä pois on tarina, joka vie mukanaan, eikä (onneksi) anna rauhaa ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. 



Eva Frantz: Tästä pelistä pois

381 sivua

För han var redan dö

Suomentanut Ulla Lempinen ja Arja Kantele

Kustantamo S&S / Schildts & Söderströms



Kiitos kirjasta Kustantamo S&S


*Lauri Hei: Toinen tie teiden tai teiden tie toinen, Tuli ja Savu 3/2020




sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Maiju Pohjola: Lautuma


Näissä runoissa on saappaassa reikä. Niissä Nokian mustissa pitkävartisissa.



Ristiriita syntyy heti Maiju Pohjolan esikoiskokoelman Lautuma kannen myötä.

Kansi herättää eloon talon jossakin syrjäisellä maaseudulla. Repsottaa. On vaarassa sortua ja vajota osaksi maisemaa. On marraskuu päivästä toiseen. Aina vaan. Ja sataa. Aina vaan. Harmaus mustuutta pimeämpää. Aina vaan.

Toisaalla dekkarissa kuvattu kirkas huone ja metallisella pöydällä ruumis, jonka kuolinhetkeä patologi arvioi lautumia tarkastelemalla. Miehen ruumis. Ehdottomasti ja sikäli kyllä oudosti, että nuoren murhatun naisen ruumis myy paremmin. Jostain nyt kumminkin tuli tämä kuollut mies, ruskeatukkainen, terävänenäinen.

Mies ei ole se sama mies, joka Lautumassa on jäänyt kokemansa vangiksi. Jälkimmäinen sotii yhä. Kun hän muistelee, talon seinä lakkaa olemasta ja rintama astuu huoneeseen.


lentokoneet heräävät

uudestaan ja uudestaan

eikä kukaan kuule

ujellusta kuinka


kammarin seinä on

lakannut olemasta


Lautumassa on kyse sukupolvivankeudesta. Siitä, miten koetut traumat siirtyvät jälkipolville ja siitä, miten se synnyttää tyhjyyttä ja saa huutamaan ääneen tai äänettömästi: nähkää minut. Katsokaa minut olemassaolevaksi. Tunnustakaa minut kuuntelemalla. Repikää näkymättömyysviitta minun päältäni. Antakaa minun saappaaseeni paikka.


samea halu olla          jollekin            kirkas



On loputtoman kiinnostavaa, miten aivan erilaiset kontekstit voivat herätä eloon kirjallista teosta lukiessa. Lautumaa lukiessani päässäni alkavat soida Dingo, Tavaramarkkinat ja Hector. Se, että näin tapahtuu juurruttaa Pohjolan runot minuun entistä syvemmälle.

Kokoelman ensimmäisessä runossa Pohjola kirjoittaa


joskus salaa kuitenkin vilkaisit

ja kummasti ne ihmisiltä näyttivät


Täkyverbi on vilkaista, joka johtaa Levottoman tuhkimon pöytään. "Salaa vilkaiset itseäsi peiliin". Tämä on kuitenkin vasta pintataso ja todellinen yhteys Pohjolan runojen teemaan löytyy Levottoman tuhkimon sanoista "toivot että joku huomaisi sinutkin". Sitä Lautuman runominäkin toivoo, sitä huomiota hän odottaa ja etsii ja sitä vaille hän on jäänyt jo pitkään.



Isä, näkisitkö itsesi

näkisitkö minut


Suomalaisessa kulttuurissa lehmät ovat (olleet) enemmän kuin lehmiä. Enemmän kuin eläimiä, joista saadaan maitoa ja lihaa. Lehmien kylkiin on monet surut itketty ja kun ne on viety talosta pois on itketty toisenlaiset itkut.  Lehmät nuo uskolliset. Lehmät nuo todistajat.


kun lehmät vietiin          isä kiikkui navetan katossa


Ja samassa runossa myöhemmin "hän tarjosi salaa leijonapastillin". 


Tavaramarkkinoiden Keväässä tarjotaan salmiakkia ja vaikka temaattista yhteyttä sen ja Lautuman välillä ei olekaan pelkkä karamellin tarjoaminen riittää viemään minut menneisyyteen. Putoan. Humpsahdan. Elän uudestaan aikaa, jolloin Kevät soi radiossa ja läheisen ihmiseni asiat ovat todella huonosti. Hänen, joka tarjosi "vain salmiakkia". Hänen, jonka vuoksi "minä panin peliin koko elämän".

Tulee yleinen surullisuus ja tulee enkeleitä tekevä lumi. Niin kuin tarjotaan leijonapastillia, tarjotaan Hectorin biisissä papille kahvia. Taas. On kylmä ja ikkunanraoista puhaltaa tuuli. Lumi kinostuu nurkkiin.


Tässä on nyt hyvin suomalainen mielenmaisema. Lautuma ei olekaan pelkästään yksilökokemus, vaan suuren joukon suomalaisia jakama ahdinko. Sen riveiltä voi löytää itsensä tai jos ei itseään niin ainakin jonkun omasta suvustaan.


Ränsistyy. Ajan kyltymätön hammas.


Yllättävien kohtaamisten polaroidit kuin eri sukupolviin kuuluvien kohtaamiskipu


kun painan rauhan ja rakkauden

suonesta sisään


Ja se reikäinen kumisaapas. Kenties tulee vielä päivä, jolloin sen voi paikata. Me jäämme toivoon.



Maiju Pohjola: Lautuma

75 sivua

Aviador (2020)

Kannen kuva: Vesa Hovi

Kansi: Satu Ketola




sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Durian Sukegawa: Tokuen resepti


Olemme syntyneet katselemaan ja kuuntelemaan tätä maailmaa. Se ei muuta kaipaa.

Japanilainen Durian Sukegawa on paitsi kirjailija, myös muusikko ja klovni. Erityisesti viimeksi mainittu ammatti on hänen romaaninsa Tokuen resepti kannalta erityisen olennaisen tuntuinen. Sukegawan romaani on yhtäaikaa traaginen ja lempeä. Sen perusluonne on vahvasti humaani ja elämää kunnioittava. Kuten klovnin hahmo, se paljastaa myös pinnanalaisen.

Eva Monchecourtin suunnittelema kansi hivelee silmää. Se on kuin romaanissa tärkeässä roolissa olevat dorayaki-leivonnaiset, joiden kuoren alta löytyy makuhermoja kutkuttavaa paputahnaa.   

Kannessa on kuvattu romaanin tärkeimmät henkilöt. Mies kuvan keskellä on Sentarō, joka uurastaa dorayakien parissa sovittaakseen vanhat velkansa. Nainen kannen oikeassa laidassa on Tokue, joka 14-vuotiaana sairastui Hansenin tautiin eli lepraan ja joutui viettämään seuraavat vuosikymmenet täydellisessä eristyksessä. Kannen alareunassa oleva tyttö on teini-ikäinen Wakana, joka kantaa mukanaan lintuhäkkiä, jonka sisällä asustelee Marvy.


Tokuen resepti on true crime -romaani, mutta se ei ole sitä siinä mielessä kuin mitä true crimella yleensä tarkoitetaan. Romaanin pohjalla ovat todelliset Hansenin tautiin liittyvät tapahtumat Japanissa. Kuten romaanin Tokue, eristettiin tautia sairastavat Japanissa vuosikymmeniksi sanatorioihin ilman mahdollisuutta päästä ulkomaailmaan senkään jälkeen, kun sairaus oli jo parantunut. 

Hansenin tautiin liittyvä eristämislainsäädäntö kumottiin Japanissa vasta vuonna 1996. Kyseessä on järkyttävän määrän inhimillistä kärsimystä tuottanut ihmisoikeusrikkomus, johon edellä viittasin termillä true crime.

Ihmisiä ei eristetty pelkästään yhteiskunnasta, vaan myös heidän perheestään ja sukulaisistaan. Samoin kuin Tokuen kohdalla stigmatisointi ei päättynyt edes eristämiskäytäntöjen purkuun. Monilla taudista kärsineillä oli ulkoisia merkkejä sairastumisesta, jonka seurauksena heitä halveksittiin ja vältettiin edelleen. Usein edes oma perhe (jos sukulaisia ylipäätään oli enää hengissä) ei vuosikymmentenkään jälkeen halunnut olla missään tekemisissä taudin sairastaneen kanssa.


Sukegawa vihkii lukijan Tokuen elämän salaisuuksiin pikkuhiljaa. Aluksi romaani vaikuttaa lähes viattomalta tarinalta dorayakien ja paputahnan valmistuksesta sekä kirsikkapuista, mutta kasvaa kertomukseksi erilaisuuden aiheuttamasta stigmasta ja näkemyksistä elämän tarkoituksesta. 

Tokue on eristysoloissa kehittänyt viidenkymmenen vuoden kuluessa paputahnareseptin, joka tekee dorayaki-leivonnaisista erityisen herkullisia. Kyse on tarkoista mittasuhteista, kärsivällisyydestä ja papujen kuuntelemisesta. Hän opastaa Sentarōa reseptinsä saloihin, mutta hyvällä tarkoituksella on moninaiset seuraukset.

Sukegawan romaanin sydämessä on paitsi japanilainen ruokakulttuuri myös ystävyys ja ystävien välinen lojaliteetti. Se on oodi sinnikkyydelle ja korostaa, että olivatpa olosuhteet mitkä hyvänsä ihmisen ei tule antaa periksi. 

Elämäntarkoitukseen taipuvaisten pohdintojen liepeillä leijuu coelhomaisia laahuksia, mutta lukijan onneksi Sukegawa onnistuu välttämään kaupallisen kiiltokuvafilosofian. 

Korona-aika tuo Tokuen reseptin lukemiseen ihan erityisen särmän ja tarjoaa suhteellisuudentajua myös niille, joille 10 päivän karanteeni vaikuttaa olevan maailmanloppu. Yhtymäkohtia tämän hetken pandemiatilanteeseen löytyy myös siitä, miten koronatartunnan saaneita saatetaan syyllistää ja stigmatisoida. 

Tokuen resepti on tarina, josta maailman pitää saada tietää.




Durian Sukegawa: Tokuen resepti

196 sivua

Suomentanut Raisa Porrasmaa

Sammakko (2020)




sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

 


No nyt tota joo. 

Kyllä aivan. 

Todellakin. 

Ihan harvinaisen outo ja riemastuttava teos.


Aja aurasi vainajain luitten yli on ensimmäinen Olga Tokarczukilta lukemani kirja. Hämmästyttävää, eikö vaan? Tosin ei ollenkaan niin hämmästyttävää kuin itse tämä romaani, joka on varsin erikoinen tapaus. Ja ennen muuta nautittava sellainen.


Kirjastoluokittelussa Tokarzcukin romaani on saanut selkämykseensä tarran "jännitys". Ihmettelen asiaa, sillä  jännitystarina ei ole mitenkään tämän kirjan olennaisin aspekti, vaikka toki tätä teosta siitäkin kulmasta voi lähestyä.


Ruumiita löytyy Tokarczukin kirjassa niin metsästä kuin kaivostakin. 

Outoa, että jengiä tuosta noin vaan kuolee.


Teoksen päähenkilö rouva D. (kutsun häntä rouva D:ksi, koska aloin kutsua häntä rouva D:ksi, kun en heti muistanut, miten hänen sukunimensä kirjoitetaan) tekee parhaansa avustaakseen poliisia murhatutkimuksissa, mutta nuo ketaleet eivät ota kuuleviin korviinsa rouva D:n kirjelmiä. Saati, että vastaisivat niihin.


Kukaan ei kiinnitä huomiota vanhoihin naisiin, joita häärii joka paikassa muovikasseineen.


Tokarczuk upottaa tekstiinsä osuvia sivalluksia erinäisistä aikamme ilmiöistä. Vanhemmat naiset elävät parasta ennen -päivän tuolla puolen, eikä heitä sen vuoksi kannata pannan merkille. Tai kuunnella, mitä heillä on kerrottavana. Miesten kohdalla ongelmat ovat hieman eri tyyppisiä.


Monet miehet sairastuvat vanhetessaan testosteroniautismiin, ja se ilmenee sosiaalisen älykkyyden ja kommunikaatiotaitojen katoamisena.


Rouva D. asustelee Puolan syrjäisellä maaseudulla lähellä Tsekin rajaa, ja kääntää nuoren ystävänsä Dyzion kanssa Blakea, jolta on lainattu myös kirjan nimi.* Hän tykkää antaa ihmisille nimiä sen mukaan minkälaisia ovat heidän ominaisuutensa ja luonteenpiirteensä. Yhden naapurinsa hän on nimennyt Isojalaksi, toisen Outolinnuksi, kylänsä papista hän käyttää nimeä Isä Kahina ja autonsa hän on ristinyt Samuraiksi.

Rouva D:n erityinen kiinnostuksen kohde on astrologia, jonka avulla hän pystyy selittämään asiat ja tapahtumat ja niiden syyt. Poliisi kumma kyllä ei ole yhtä vakuuttunut astrologian avulla hankitusta todistusaineistosta.


Aja aurasi vainajain luitten yli on kostotarina, jossa tärkeä rooli on eläinten oikeuksilla. Se sisältää outoja ja usein lukijan kulmakarvoja liikuttelevia juttuja, kuten nyt vaikka pienen tarinan hammaslääkäristä, joka ilmojen salliessa nostaa hammaslääkärituolinsa pihamaalle palvellakseen asiakkaitaan raittiissa ulkoilmassa.

Tokarczukin romaani on paikoin hillittömän hauska samansävyisellä tavalla kuin mitä minulle ovat olleet Marina Lewyckan teokset ja erityisesti hänen romaaninsa Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Se on teos, jota lukiessa vastaan voi tulla mitä tahansa. Olin myös erityisen vaikuttunut Tapani Kärkkäisen käännöksestä, joka välittää suomeksi Tokarczukin kielen sen kaikessa väreilevyydessä.




Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

248 sivua

Puolankielinen alkuteos: Prowadź swój pług przez kości umarłych

Suomentanut: Tapani Kärkkäinen

Otava (2020)


*Suomennoksen nimi on Tuomas Anhavan käsialaa ja peräisin Blaken runosta "Helvetin sananlaskuja"



sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Yaa Gyasi: Maa ja taivas


"Mutta elossa oleminen maailmassa, päivästä päivään - vaikka meille annetaan enemmän ja enemmän ja enemmän kestettävää, vaikka käsitys siitä mitä kestämme muuttuu, kuten muuttuvat myös menetelmät, joilla me kestämme - se on jonkinasteinen ihme."


Maa ja Taivas on romaani ghanalais-amerikkalaisesta perheestä, joka hajoaa. Se kertoo sisaruudesta, lasten ja vanhempien välisestä suhteesta sekä isän poissaolosta. Se kietoutuu trauman ympärille ja nostaa esiin mustana elämisen erityishaasteet Amerikassa. 

Kaikki voi olla niin pienestä kiinni. Tapahtua ikään kuin vahingossa. Gyasin romaanissa peruuttamaton saa alkunsa, kun perheen poika Nana loukkaa jalkansa koripallotreeneissä ja hänelle kirjoitetaan kipulääkeresepti, josta tulee portti huumeisiin ja kuolemaan.

Perheen äiti vajoaa vaikeaan masennukseen. Vetäytyy kaikesta. 

Tytär Gifty päätyy aikuisena opiskelemaan neurotieteitä käsitelläkseen sitä kautta kokemaansa ja ymmärtääkseen kärsimyksen mekanismeja. Laboratoriossa hän tekee hiirikokeita tutkimuksensa edistämiseksi. 

Miten kauan hiiri jaksaa yrittää palkintoa, jos se sattumanvaraisesti saa yrityksestään kivuliaan rangaistuksen?


Hiiret ovat kuin ihmiset. 

Toiset luovuttavat helpommin kuin toiset. Se voi olla myös viisasta, hengissä pysymistä edistävää. Toiset taas juuttuvat yrittämiseen vielä silloinkin, kun olisi jo aikoja sitten pitänyt antaa olla.



Maa ja taivas on Giftyn kamppailutarina.  Hän taistelelee häpeäntunteiden kanssa ja yrittää löytää keinoja kuvata tapahtunutta.


[m]inä en nuoruudessani oppinut kieltä, jolla olisin voinut selittää tai jäsentää itseinhoani. Kasvaessani minulla oli vain oma osani, oma itseinhoni, jota sitten kanniskelin mukanani kuin pientä sykkivää kiveä kirkossa, koulussa, kaikissa niissä elämäni paikoissa, jotka tuntuivat minusta siihen aikaan vain vahvistavan käsitystäni siitä, että minussa oli jotain peruuttamattomasti ja kohtalokkaasti vialla.



Maa ja taivas on taitavasti suomennettu, josta kiitokseni Arto Schroderukselle. Teoksen suomenkielinen nimi sen sijaan on hieman ongelmallinen ja sen myötä katoaa helposti alkuperäiseen nimeen Transcendent kingdom liittyvä tulkintavihje.

Gyasin romaanissa uskonnolla on tärkeä merkitys erityisesti Giftyn äidille ja myös Giftylle se on pitkään edustanut turvantuojaa. Tapahtuneen myötä hän joutuu kuitenkin määrittelemään uudelleen suhteensa uskontoon. 

Uskonnollisessa kontekstissa transsendenssi on tuonpuoleisuuden synonyymi ja filosofiassa sillä viitataan tietoon ja kokemukseen, jotka ovat havaintomaailman ulkopuolella. Sillä voidaan viitata myös tilaan, jossa ihminen pääsee kokemaan yhteyden ns. todelliseen minäänsä. 

Edellä mainitut transsendenssin merkitykset ovat keskeisiä Giftyn tarinalle, mutta teoksen suomenkielisen nimen Maa ja taivas myötä suora yhteys transsendenssiin menetetään. Tätä huomiota ei ole tarkoitettu niinkään suomennoksen nimen kritiikiksi, vaan enemmänkin kehotukseksi pitää lukiessa mielessä myös teoksen englanninkielinen nimi. 


Gyasin romaani vaikuttaa minuun kuin ilotulitusraketti. Ei raketinomaisesti sinänsä, vaan ennen kaikkea valaisuvoiman kautta. Sanat sinkoutuvat taivaalle ja valaisevat pimeän ja näin syntyy efekti, jota kutsun katedraalivaikutukseksi. Se on vaikutusta, joka avautuu lukijan kautta syvälle joka suuntaan. Avautuu niin, että lukiessaan itkee sisäänpäin. Avautuu niin, että tuntuu kuin jokin suurempi totuus olisi läsnä juuri lukemisen hetkessä. Avautuu armon ja kivun kautta.

Tunne, että pelkkä hengittäminen saattaisi rikkoa lukemisen synnyttäneen hartaan tilaan. Gyasin romaanin synnyttämät vaikutelmat ovat läheistä sukua niille tunnelmille, joita minussa on herättänyt Taye Selasin romaani Ghana ikuisesti. Sekä Gyasin että Selasin juuret ovat Ghanassa, mutta tässä yhteydessä tämä ei toimi selittävänä tekijänä, vaan lienee enempi sattumaa, vaikka näillä kahdella romaanilla on myös temaattisia yhtenevyyksiä. 

Kyse on ennen muuta kirjailijan kyvystä vangita kuvaamansa henkilöt ja heidän elämänsä niin suurella herkkyydellä, että tuntuu kuin katselisi heitä valoa taittavan kastepisaran sisällä. Maa ja taivas on syvästi häikäisevä teos.



Yaa Gyasi: Maa ja taivas

Englanninkielinen alkuteos: Transcendent kingdom

Suomentanut Arto Schroderus

Otava (2020)