On teoksia, joita pitelen paljon käsissäni sekä lukemisen aikana että sen jälkeen. Tämän vuoksi pidän pokkareista, koska niitä voi käännellä ja väännellä ja päästä fyysisesti lähemmäksi kuin kovakantisia kirjoja. Nämä teokset tuottavat puhdasta nautintoa, kun ne ottaa käsiensä väliin ja puristaa kuin jäljentäisi kämmeniinsä niiden tarjoaman maailman. Silittämällä itse kirjaa silitän sen romaanihenkilöitä. Virginia Woolfin esikoisteos A Voyage Out (1915) on malliesimerkki tällaisesta teoksesta.
The Voyage Out on romaani, johon ei hypätä kuin avantoon, vaan johon laskeudutaan hitaasti, niin että ihokarva kerrallaan nousee pystyyn. Teos on sekä konkreettinen että henkinen etsikkomatka pääroolissa 24-vuotias Rachel Vinrace, laivanvarustajan ainoa tytär, jonka äiti on kuollut ja joka asuu tätiensä luona, soittaa pianoa, eikä omaa koulutusta. Woolfin tavaramerkiksi muodostuneesta modernismiin kytkeytyvästä tajunnanvirtatekniikasta johtuen kerronta kulkee useiden henkilöiden kautta ja rajat eri henkilöiden välillä ovat toisinaan häilyviä. Juonen paikan ottavat teoksessa vaikutelmat ja yksityiskohdat, joiden avulla esiin nousevat Woolfin myöhemmille teoksille tunnusomaiset teemat: naisen asema, sukupuolijärjestelmä, koulutus, seksuaalisuus, kuolema sekä oman tilan (huoneen) merkitys. Oman kouraisunsa saa myös brittien tekopyhä siirtomaapolitiikka.
The Voyage Out on tiheä teos ja tämä kirjoitus tuo siitä esiin vain muutaman lyijykynän viivan, jotka nekin ovat epämääräisiä. Tämä on tietysti itse teosta kohtaan väärin. Virginia Woolfin teoksista minun on kuitenkin mahdotonta kirjoittaa sekä lyhyesti että olennaisesti. Kun aikanaan yliopistolla proosapraktikumissa sai viimeisellä kerralla kirjoittaa niin pitkän esityksen kuin parhaaksi näki, kirjoitin Woolfin romaanista To the Lighthouse 27 sivua. Tämä antanee hieman perspektiiviä asiaan.
Kun The Voyage Out -romaanin maailmaan pääsee sisälle, ei sitä millään malttaisi jättää. Lukeminen oli hidasta ylipäätään ja loppua kohden se kävi aina vain hitaammaksi. En halunnut viimeisen sivun tulevan vastaan.
*
Teoksen henkilögalleria on laaja ja esiintulon tekee myös muuan Dallowayn pariskunta. Useimmat henkilöhahmot eivä ole niinkään kiinnostavia sinänsä kuin eräänlaisina tulkkeina tai välittäjinä, joiden kautta Woolf tuo esiin teoksen kirjoitusajankohtaa heijastavia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Rachelin näkökulmasta avainhenkilöitä ovat erityisesti Hirst ja Hewet -nimiset nuoret miehet, jotka edustavat vastakkaisia puolia nais-mies -kysymyksessä.
Hirst on teoksen herra sovinismi, joka luo itsestään kuvaa radikaalimaskuliinina. Naiset ovat hänen mukaansa "rajattomasti yksinkertaisempia" kuin miehet. Hirst voisi olla pelkästään vastenmielinen, mutta Woolf ristivalottaa hänet tavalla, joka ei voi olla herättämättä mielenkiintoa tätä oman itsekritiikkinsä kahleissa painiskelevaa naisten alemmuutta korostavaa miestä kohtaan. Vaikka naiset eivät Hirstin mukaan kykene rationaaliseen ajatteluun, tutkii hän jumalanpalveluksessa Sapfon runoja. Pitäisikö tämä tulkita niin, että Hirst on sitä mieltä, että naiset kaikesta järjettömyydestään huolimatta ovat kykeneviä taiteilijoiksi ja runoilijoiksi? Asiaa mutkistaa se, että Hirstillä itselläänkin on kirjallisia intohimoja. Oli miten oli, on varsin nerokas veto Woolfilta panna Hirst lukemaan juuri Lesboksen saaren runoilijaa.
Hewet on monessa Hirstin vastakohta. Hän osaa eläytyä naisten tilanteeseen ja nähdä siihen liittyvät epäkohdat. Hän myös korostaa, että naisten elämästä yksinkertaisesti tiedetään liian vähän, jotta siitä voitaisiin tehdä johtopäätöksiä. Yhteiskunta pitää naista yksityisen alueella, kun taas miehet teutaroivat julkisilla areenoilla. Hewetin kommentti elämän maskuliinisen luonteen läpitunkevuudesta yhteiskunnan eri aloilla on nasevuudessaan riemukas ja masentava.
What a miracle the masculine conception of life is - judges, civil servants, army, navy, Houses of Parliament, lord mayors - what a world we've made of it.
Romaanissa kohtaavat naisten koruompelumaailma ja miesten poliittinen areena. Kenellä on valta määrittää, kuka mitäkin saa tehdä ja minne astua? Richard Dallowayn mukaan naiset eivät ymmärrä politiikkaa ja hän mieluummin kuolisi kuin antaisi naisille äänioikeuden. Olen jo valmis inhoamaan häntäkin, mutta sitten tulee hänen vaimonsa Clarissa, joka vaimon tietämyksellä toteaa miehestään, että tämä on sekä mies että nainen. Inhoaminen muuttuu heti vaikeammaksi. Woolf ei anna romaanihenkilöilleen kiinteitä identiteettejä, vaan hän liuttaa henkilökatrastaan identiteettien kirjossa. Naisidentiteetille kerätään voimaa kaunokirjallisuudesta mm. lukemalla Ibsenin Nukkekotia ja toteamalla, että Austen on paras naiskirjailija, koska ei yritä kirjoittaa kuin mies. Väitteet kirjoitetaan uudestaan, ne vahvistetaan ja kumotaan ja niiden ympärille kiedotaan kilo ilmaa.
Rakkaustarinakin teoksesta löytyy, kun Rachel ja Hewet alkavat hapuilla kohti toisiaan. Kyse ei ole perinteisestä love storysta, ei sinne päinkään, mutta siitä huolimatta kannattaa lukiessa varmistua hyvissä ajoin, että nenäliinoja on saatavilla. Hewet on teoksen miehistä parhain, mutta mitä hän tekee? Lukee Rachelille seuraavat otsikon 'Naiset' alle kirjoittamansa sanat:
Not really vainer than men. Lack of self-confidence at the base of most serious faults. Dislike of own sex traditional, or founded on fact? Every woman not so much a rake at heart, as an optimist, because they don't think.
Seinä. Kannattaako edes yrittää kiivetä sen yli. Parhaimmillaankin naisen ja miehen välinen suhde on Woolfin romaanissa kompleksinen ja pohjimmiltaan epätyydyttävä.
Koska tiedämme, miten Virginia Woolfin elämä päättyi, ovat hänen esiinnostamansa kysymykset elämästä ja sen mielekkyydestä melkeinpä ahdistavan painavia. Rachel kokee voimakkaasti, että hänen ja muiden välillä on kuilu. Keskustelut ovat usein pinnallista sanahelinää. Ihmiset eivät sano, mitä he tarkoittavat, eikä todellisista tunteista puhuta. Vähän niin kuin Facebookissa, elämä on näytelmää, jossa voi olla mukana, jos kykenee ryhtymään yhdeksi näyttelijöistä.
Elämän valo on raaka, hätäinen ja nopeasti katoava. Onko tekemisissämme mitään järkeä? Miksi me ylipäätään teemme mitään, kyselee Hewet:
Is it to prevent ourselves from seeing to the bottom of the things [...] making cities and mountains and whole universes out of nothing, or do we really love each other, or do we, on the other hand, live in a state of perpetual uncertainty, knowing nothing, leaping from moment to moment as from world to world?
Onko elämä vain sen peittämistä, että jos pysähdymme katsomaan, niin huomaamme, että mitään ei ole? Jos näin on, mikä sitten on tämä rauhan tunne, jonka The Voyage Out lukijaansa jättää? Ehkä se syntyy niiden ihmisten kohtaamisesta, jotka ovat nähneet ja päättäneet jatkaa olivat sitten eläviä tai kuolleita.
Virginia Woolf: The Voyage Out (2013/1915)
422 sivua
Kustantaja: Collins Classics
Suomennettu nimellä: Menomatka (Savukeidas)
Suomennettu nimellä: Menomatka (Savukeidas)
Klassikkohaasteen emäntänä toimi tällä kertaa Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija ja hänen julkaisemaansa koontipostaukseen bloggarit linkittävät klassikkohaaste 2 -kirjoituksensa. Käykääpäs tutkimassa!