Reader, why did I marry him?

Recitatif on ainoa Toni Morrisonilta julkaistu novelli. On harmillista, että tämä vuodelta 1983 oleva teos on jäänyt Morrisonin muun tuotannon varjoon, sillä Recitatif tarjoaa lukijalle varsin ainutlaatuisen mahdollisuuden tarkastella, millä perusteilla hän tekee rotuun liittyviä oletuksia.  Morrison kirjoittaa:   “This extraordinary story you hold in your hands was specifically intended as “an experiment in the removal of all racial codes from a narrative about two characters of different races for whom racial identity is crucial.” Recitatif kertoo Thylasta ja Robertasta, joista toinen on musta, toinen valkoinen. Morrison ei kuitenkaan missään vaiheessa vahvista, kumpaa rotua kumpikin tytöistä edustaa.  Tytöt ovat 8-vuotiaita, kun he tapaavat valtion laitoksessa, johon heidät on sijoitettu, koska heidän perheensä eivät ole onnistuneet pitämään heistä huolta.  Lukija joutuu pohtimaan, mihin hän perustaa oletuksensa siitä, kumpi tytöistä on musta, kumpi valkoinen. Mitä voidaan päätellä

Fiona Mozley:Elmet Fiona Mozleyn romaani Elmet kertoo isästä ja hänen kahdesta lapsestaan Danielista ja Cathystä. He asuvat syrjäseudulla talossa, jonka isä on omin käsin rakentanut. Perheen äiti on kuollut, eikä hänestä teoksessa juuri puhuta. Kertojana on Daniel. Teoksen yllä häilyy eristyneisyyden luoma uhka, jota korostaa se, että kertomuksen välissä on kappaleita, joiden tapahtuma-aika sijoittuu varsinaisen tarinan tulevaisuuteen. On paha. On väistämättöman tuntuinen paha, joka tulee yhä lähemmäs. On paikalliset ihmiset, jotka eivät kaihda keinoja Isä, John, on isokokoinen mies ja ruumiin voimiltaan vahva, monissa tappeluissa voittamaton ja tappelemalla rahaa tienannut. Minulle hän tuo mieleen Colson Whiteheadin romaanin Balladi John Henrystä nimihenkilön. Kummankin näistä miehistä elämä roikkuu heidän fyysisten voimiensa varassa. Alan pelätä Johnin vanhenemista, sen mukanaan tuomaa voimien väistämätöntä hiipumista. Isä lapsineen haluaa elää rauhassa omilla ehdoillaan. Vaatimattom

Nimetön / ring finger - sormi, johon on liitetty maagisia ja salattuja voimia, kuten Antsalo muistuttaa runokokoelmansa lopussa. Paljon taianomaista löytyy myös Antsalon teoksesta. Ollaan kuitenkin vielä hetki nimettömässä. Ollaan siinä, jolle ei ole sanaa. Siinä, joka on anonymiteettinsä kautta määrittelystä vapaa. Ollaan vähän Juice Leskisen Myrkytyksen oireissa ja pyydetään istuttamaan omenapuu, "vaikka tuli jo tukkaasi nuolee / vaikka huomenna saaste jo laskeutuu / vaikka huomenna aurinko kuolee." Maailmanloppu on Nimettömässä läsnä ja ehkä sitä aavistellen myös luonto on muuttunut oikukkaaksi, eikä suostu enää olemaan kiva Nuuksion metsä, jonne mennään yksityisautolla viettämään rentouttavaa sunnuntaipäivää. "Luonto on teräväkielinen ja täynnä liian villejä kiviä. Luonto on luun tiheyttä ja mustia yksityiskohtia. Luonto on rauhasia eri puolilla ruumista." Mistä puhutaan kun puhutaan luonnosta? Ihmisluonto kokoelmana tyyppipiirteitä, luonto ihmisessä, luonnollin

Olen lukenut Maggie O'Farrellilta aiemmin romaanit Instructions for a Heatwave (suom. Varoitus tukalasta helteestä), The Hand that first held mine (suom. Käsi jota kerran pitelin) sekä Hamnet, jonka luin suomeksi. Minuun toisin kuin moneen muuhun Hamnet ei juurikaan vedonnut. Sen sijaan kaksi ensin mainitsemaani O'Farrellin romaania olivat oikein hyviä lukukokemuksia, mutta The Vanishing Act of Esme Lennox (2006), joka edustaa O'Farrellin edellä mainittuja vanhempaa tuotantoa nousi heittämällä suosikikseni häneltä lukemieni kirjojen joukossa. VAEL on romaani, joka luottaa lukijaan. Se luottaa lukijaan jopa siinä määrin, että vähän väliä on palattava takaisin, tarkistettava, kuka tässä nyt puhuikaan ja kenestä nyt olikaan kysymys ja mihin aikakauteen kerrottu sijoittuikaan. O'Farrel iskee pari ässää pöytään heti romaaninsa ensimmäisellä sivulla. "Let us begin with two girls at a dance. [...] Or perhaps not. Perhaps it begins earlier, before the party, before they

Lydia Sdandgren: Läpileikkaus Tiedän nyt aika paljon siitä, millainen mies on göteborgilainen kustannustoimittaja Martin Berg. Tunnen myös hänen vaimonsa Cecilian - tosin vain Martinin kautta, sillä Cecilia itse ei pääse kertomaan tarinaansa. Kuitenkin juuri Cecilian rooli teoksessa on olennainen, sillä hän katosi pian väitöstilaisuutensa jälkeen ja jätti Martinin ja heidän kaksi lastaan.  Tutuksi minulle tuli myös Gustav, joka tauluillaan suurin piirtein pelasti koko ruotsalaisen 1900-luvun maalaustaiteen. Gustav, joka joi liikaa ja käytti aina tavalla tai toisella vinossa olevia ja/tai teipillä korjattuja silmälaseja. Gustav, jolle tavallinen elämä oli vieras konsepti. Martinin ja Cecilian tyttären Rakelin kautta pääsen kokemaan, millaista on, kun kadonnut äiti on jatkuvasti läsnä. Gustav nimittäin maalasi ennen muuta Cecilian muotokuvia. Vähemmässä määrin tutustun Rakelin pikkuveljeen Elikseen. Läpileikkaus kulkee eri vuosikymmenillä, valaisee ja etsii kohteekseen. Pysähtyy ja tarka

Pilvipeitto on niitä kirjoja, joiden kohdalla jo kesken lukemisen tekee mieli rientää kadulle tai Instagramiin ja huutaa välihuuto.  Huutaa: Lukekaa Pilvipeitto. Lukekaa, sillä Pilvipeitto on vallan riemukas kirja. Teoksen etuliepeestä luen, että Andrea Abreu (s. 1995) on teneriffalainen kirjailija, jonka esikoisromaani Pilvipeitto on saanut kassakoneet kilisemään Espanjassa ja jonka käännösoikeudet on myyty yli kahteenkymmeneen maahan. En ihmettele. En ihmettele ollenkaan. Pilvipeitto kertoo kahdesta 10-vuotiaasta tytöstä. Isora on se, joka päättää mitä tehdään ja jonka ehdoilla hänen ystävänsä, teoksen kertoja toimii. Abreun romaani on saturoitu tyttöjen ympäristön köyhyydellä ja seksuaalisuudella. Voisin kuvitella, että kovin usein aiemmin ei ole kuvattu Teneriffalla asuvaa köyhempää väestön osaa, mutta Abreun romaanin myötä se pääsee esille kuin hälytysvalo. Tyttöjen puheissa ja leikeissä kaikuvat aikuisten sanat ja mielipiteet tyttöjen itse täysin ymmärtämättä, mistä on kysymys. N

Belinda McKeonin romaanin Tender nappasin mukaani matkalukemiseksi ajatuksella, että eipähän ainakaan lopu kesken (432 sivua suht pienellä fontilla). Paljastui sekä oikein hyvää, että vähemmän kiinnostavaa.

 Tender kertoo irlantilaisista nuorista 1990-luvun lopulla. Useimmat heistä ovat juuri aloittaneet yliopiston. McKeon sanoittaa tarkalla otteella kaiken sen epävarmuuden, eksyksissä olemisen ja suunnan hakemisen, jonka kanssa kamppailevat nuoret, jotka eivät ole enää teinejä, mutta jotka eivät oikein ole vielä astuneet aikuistenkaan maailmaan.

 Tarina Tenderissä ei ole kaikkein tavanomaisimpia, sillä se rakentuu jännitteelle, joka syntyy Catherinen ja Jamesin välille. Kun nämä kaksi tapaavat ensimmäisen kerran, tietävät he heti, että he ovat luodut toisilleen. Ystävinä.

Catherine kuitenkin alkaa haluta enemmän kuin ystävyyttä. James taas on homo, joka yrittää tulla toimeen ja hyväksyä homoutensa ympäristössä, jossa varsinkin vanhempien ihmisten mielipiteet homoja kohtaan ovat tu

"Häntä oli ihana ajatella. Hän aukeni kuviksi, joita halusin lisää." Emilia Karjulan esikoisteoksessa huomioni kiinnitti ensimmäiseksi sen takakansitekstin maininta, jonka mukaan Karjulan romaani on surrealistista chick litiä. En ole aiemmin törmännyt vastaavaan luonnehdintaan, joten lähdin ottamaan selvää, mistä on kyse. Takakansitekstit ovat usein ongelmallisia, koska ne johdattavat lukemista tiettyyn suuntaan. Luovat position, josta käsin teokseen tutustuminen alkaa tapahtua. Karjulan teoksen kohdalla tulin varsin nopeasti siihen tulokseen, että kyse ei ole chick lit -kirjallisuudesta, jos chick lit käsitetään, kuten se yleensä on tapana käsittää eli nuorehkoille naisille suunnatuksi viihteelliseksi kirjallisuudeksi. Toki Kuningatar Mabia voi lukea viihteenäkin, mutta väitän, että silloin sen tärkeimmät pointit menevät kyllä kokonaan ohi.  Minulle Kuningatar Mab edustaa viihdekirjallisuuden vastakohtaa. Se vaatii lukijaltaan huomattavan paljon ja erityisesti hyötyä on, mik