10 kaikkein parasta vuonna 2019

On tilinteon aika.

Nyt ei ole tulossa pitkää kirjaluetteloa, vaan nostan framille vain ne kaikkein parhaimmat vuonna 2019 lukemani kirjat. Tässä tehtävässä käytän suunnatonta itsekuria, josta väkisinkin seuraa, että moni erittäin mainio teos ei tule mainituksi.

Suurimman vaikutuksen tehnyttä kirjaa en tosin joudu miettimään yhtään, sillä sen asema tänä vuonna luettujen joukossa on täysin kiistaton ja siksi myös mainitsen juuri tämän teoksen ensimmäisenä. Muilta osin alla mainitut teokset ovat randomissa järjestyksessä.

Siis:



1. Monika Fagerholm: Kuka tappoi Bambin?  (Teos, Förlaget)
Vem dödade bambi? (suom. Laura Jänisniemi)

"On ihanaa, että näin vahvoja kirjallisia maailmoja on olemassa. On kamalaa, että nämä maailmat ovat fiktiivisiä, eikä niihin voi oikeassa elämässä matkustaa, kuten vaikka Koivukylään."

*

2. Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama (Tammi)

"Dioraama on filtteri. Tapa nähdä maailma ja löytää sellaista, joka ei oikeastaan ole löydettävissä. Se on lokakuun aamu, jonka kauneus on täynnä kirpeyttä, joka väkisinkin myös satuttaa kauneudellaan. Hakkarainen kirjoittaa, että "se, joka näkee kauneuden ympärillään, on aina rikas, kaikista rikkain." Tästä päätellen hän itse on estetiikan miljonääri."

*

3. Maria Matinmikko: Kolkka (Siltala)

"On se kumma eikö olekin. Sillä tavalla kumma you know. Itsekin huomaan, että kirjoittaessani kaikenlaiset tornit ja sauvat ja muut fallisen muotoiset härpäkkeet haluavat tunkeutua tekstiini. Se varmaan johtuu niiden tanasta muodosta, joka edistää tunkeutumisen pyrkimyksiä. Tarvitsemme laahusten ja laskosten kirjoitusta, tarvitsemme kolkkamaista pyöreää sähkövirtaa."

*

4. Ali Smith: Autumn (Penguin)

"Smith on oma genrensä. Hän on kirjailija, jonka kirjoittaminen ei vaikuta tunnustavan mitään rajoja tai rajoituksia, vaan on läpeensä omaehtoista ja kapinallista. Hän ei välitä säännöistä, eikä muodoista. Hän kirjoittaa tekstuaalisen latunsa umpihankeen ja soittaa kieltä kuin se olisi jotakin hänen ikiomaansa. Hän on kirjailija, jonka teoksia joko rakastaa tai sitten ei."

*

5. Sara Stridsberg: Kärlekens Antarktis (Albert Bonniers Förlag, suom. Rakkauden Antarktis, Tammi)

"Stridsbergin kielen ilmaisuvoima on tyrmäävää. Se satuttaa kauneudellaan ja rumuudellaan. Usein samanaikaisesti. "Madot ryömivät kukkasissa ja kuolleiden silmissä." Stridsberg onnistuu välttämään sentimentaalisuuden, joka paikoin vaivasi hänen romaaniaan Niin raskas on rakkaus. Kärlekens Antarktis onkin kielellisessä komeudessaan lähempänä Drömfakultetenia. Kummassakaan näistä kirjoista ei voi osoittaa kohtaa, jossa väkivalta, armo ja oksennus olisivat erotettavissa toisistaan."

*

6. Maggie Nelson: Sinelmiä (S&S)
(Bluets, suom. Kaijamari Sivill)

"Sininen on Nelsonille farmakon - lääke, myrkky ja uhrilahja. Sininen on ylittämätöntä paitsi joinakin harvinaisina hetkinä, kun rakkaudesta lähtee valo, joka syövyttää sinisen. Valo, joka toimii kuin peittausaine ja syövyttää sinisen tatuoinniksi iholle, joka huutaa rakastettua maistamaan."

*

7. Maija Muinonen: sexdeathbabies (Teos)

"sexdeatbabies on kielen juhlaa. Kielen, jonka identiteetti ei paljasta itseään. Kielen, joka nauraa niin, että välillä ei tiedä, onko täysin hiljaista vai äärettömän meluisaa."

*

8. Pirkko Saisio: Epäröintejä (Siltala)

"Vain harva pystyy menemään niin kirjallisten ytimien sisimpiin huoneisiin kuin Saisio Epäröinneissä tekee. Tässä kirjassa on kaikki olennainen, mikä on tarpeen kirjoittamisesta tietää. En voi kuin ihastuneena ihmetellä, miten Saisio onnistuu kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan tuotantonsa parhaan kirjan."

*

9. Athena Farrokhzad: Vitsvit (Albert Bonniers Förlag)

"Farrokhzadin runot tekevät kipeää. Ne ovat happoa, jotka syövyttävät pitkään."

*

10. Tiina Lehikoinen: Terra nova (Poesia)

"Siitä, että maailma on nyt näin voidaan päätellä, että se voisi olla toisin. Tiina Lehikoisen Terra nova on tämän uuden maailman puhaltamista tulevaksi. Sen houkuttelua esiin ja vetämistä kohti. Sanallisten harppuunoiden iskemistä uuden terran pintaan. Tule jo, me ollaan ihan valmiina."

Kirjoittamalla vapaaksi - Taija Tuominen: Kuningaskobra

Voi olla, että olen kirjoittanut sentimentaalista paskaa. Otan sen riskin ja mietin, että niinä pimeinä öinä aamuyöstä kello 4, kun nukkuminen tuntuu kaukaisimmalta, saattaa sentimentaalisen alta löytyä yllättäviä asioita. Aivan. Juuri niitä, joita päivisin ei kehtaisi edes sanoa ääneen.

Moni lukija tunnistaa ne hetket ja sen tuskan, kun yrittää tehdä päätöstä siitä, mitä lukisi seuraavaksi. Ne hetket kirjahyllyn edessä, ne vaeltelut kirjastossa ja kirjakaupoissa, ne väärien kirjojen seireenin kutsut ja pettymykset, kun kirja on taas kerran jätettävä kesken, koska se puhuu kieltä, josta ei saa otetta. Sitäkin arvokkaampaa on, kun se oikea kirja löytyy. Se tuntuu niin hyvältä, että sen hyvän tuntemisen keskellä uskaltaa ajatella, että ilman juuri tätä kirjaa monikin asia olisi voinut mennä kovin toisin.

Juuri nyt se kirja on minulle Taija Tuomisen Kuningaskobra.

Tuomisen romaanin "löytäminen" ei tapahtunut suorinta reittiä. Tarvittiin Erja Manto, Tammen työntekijä ja kylpyhuoneremontti - päällimmäiset tekijät mainitakseni.

Erja Manto on äänikirjalukijoiden aatelia ja niinpä laitoin hänen nimensä hakusanaksi käyttämääni äänikirjapalveluun. Sitä kautta löysin Taija Tuomisen esikoisromaanin  Tiikerihai. Tammen työntekijä taas keksi lähettää minulle Kuningaskobran, johon en välttämättä olisi tarttunut, jos en olisi tuntenut Tiikerihaita. Kylpyhuoneremontti puolestaan pakotti lähtemään evakkoon hotelliin, jonne otin mukaani Kuningaskobran ja jossa saatoin keskittyä siihen täysillä.

On hyvä, jos Kuningaskobraan tarttuessaan tuntee Tiikerihain. Täysin välttämätöntä se ei ole, mutta minulle Tuomisen esikoisromaanin tunteminen avasi ihan uusia näköaloja myös Kuningaskobraan ja jälkimmäinen taas asetti Tiikerihain osin uuteen valoon.

Jos Kuningaskobran tematiikan haluaa tiivistää yhteen lauseeseen voi todeta, että se on ylistyslaulu kirjoittamiselle ja siihen sisältyvälle voimalle. Tuomisen romaani on autofiktiota, jossa hän jatkaa Tiikerihaista tuttua omasta menneisyydestään itsensä vapaaksi kirjoittamista.

Tiikeihain alkua kuunnellessani ajattelin Timo K. Mukkaa. Näin pitkälti siksi, että Tuomisen kieli on valtavan voimakasta ja roisia. Romaanin edetessä pidemmälle kävi yhä selvemmäksi, että Tiikerihain rinnalla Mukka on melko kesyä kamaa.

Koska en tiennyt Tiikerihaista etukäteen mitään, enkä tuntenut siitä aikoinaan käytyä keskustelua, luin sen fiktiona, jolla arvelin olevan jonkinasteista todellisuuspohjaa. Kuningaskobrassa käy ilmi, että Tuominen todellakin kirjoittaa omasta elämästään, joka tietenkään ei tarkoita, että kaikki kuvattu olisi totta.

Kuningaskobran lukeminen lähti kohdallani käyntiin onnellisissa merkeissä, sillä heti teoksen alusta löytyy tekijä, joka saa minut kokemaan, että nyt on äänessä sielunsisko. Kertoja nimittäin tuo esiin David Bowien merkityksen itselleen ja kertoo, miten Sky News haastatteli häntä Bowien kuoleman jälkeen. Kysymykseen Bowien merkityksestä hän vastaa: "Because of David I was not so lonely and lost. You painted my face visible to me."

Kun kertoja myöhemmin kirjoittaa kolumnin Bowiesta hän saa osakseen pilkkaa siitä, että suree tämän kuolemaa.

"[...] miten kukaan voi itkeä jotain poptähteä, kun ihmiset menettävät koko ajan läheisiään." 

Tälle pilkkaajalle haluan kertoa, että Bowien kuoleman jälkeen itkin noin kuukauden ajan joka ilta. Suruni voimakkuus tuli itsellenikin täytenä yllätyksenä. En odota pilkkaajan ymmärtävän ja ne, jotka ymmärtävät eivät tarvitse selityksiä.

Bowie mainitaan Kuningaskobrassa useamman kerran. Hän on se laituri, jolla kohtaan teoksen kertojan, emmekä me tarvitse sanoja.

Tiikerihai syntyi Tuomisen vaikeista lapsuus- ja nuoruuskokemuksista. Kirjoittaminen oli väylä toisenlaiseen tulevaisuuteen kuin mitä kohti aiempi elämä oli häntä ohjaamassa. Kirjoittaminen oli henkilökohtainen vallankumous ja vapauden lippu, joka liehuu Tuomisen romaanien sivuilla.

Tiikerihaita kuunnellessani mietin, miksi kielen on oltava niin julmaa ja inhorealistista kuin se on. Pohdin halusiko Tuominen Tiikerihailla näyttää, että naiset voivat kirjoittaa yhtä lailla rankasti kuin Juha Seppälä ja kumppanit.

Kuningaskobran luettuani näen kielen merkityksen toisin. Kielen oli oltava Tiikerihaissa kamalaa, jotta se repisi kirjoittajan irti äidistä, joka kohteli tytärtään järkyttävän huonosti. Kieli toimi kirjaimellisesti porttina, josta astua ulos lapsuudesta ja nuoruudesta.

Fiktiivisen ja toden välinen kamppailu on yksi Tuomisen romaanien ominaispiirteistä. Toisinaan fiktiivinen piilottaa totuuden, toisinaan taas tuo sen esiin tavalla, johon totuudelliset kuvaukset eivät pystyisi.

Siitä kaikesta on tullut muovailuvahaa, josta voin rakentaa juuri sellaisia maailmoita kuin haluan, sellaisia, joissa voin tunnustaa ja valehdella.

[...] 

Pitää odottaa, että fiktio saa oman muistin.

Paitsi kirjailija Tuominen on myös kirjoittamisen opettaja ja Kuningaskobrasta löytyykin hyviä neuvoja kaikille kirjoittajille ja kirjan julkaisemista haaveileville. Tuominen kuvaa omaa elämäänsä, työtään läänintaiteilijan ja kirjoittamisen opettajana. Hän kertoo, millaisia neuvoja hän kirjoittajaoppilailleen antaa ja muistuttaa, että

"kaikki surut voidaan kestää, jos ne ovat osa tarinaa tai niistä kirjoitetaan sellainen." 

Tuomisen näkemys kalskahtaa idealistiselta, mutta siinä on myös paljon totta. Suhde koettuun voi muuttua radikaalisti, kun sen pukee sanoiksi ja kirjaimiksi.

Kuningaskobra on romaani menneisyyden kukistamisesta, kirjailijaksi tulosta ja oman elämän haltuunotosta. Tuominen kuvaa vakuuttavasti, miten tärkeä merkitys on sillä, että on olemassa joku, joka uskoo omaan tekemiseen ja kannustaa. Kuningaskobrassa tämä henkilö on Tuomisen äidinkielen opettaja Hilja Mörsäri, joka itsekin kirjoitti runoja.

Kuningaskobran sivuja valaisee kirjoittamiseen kätkeytyvä voima ja kirjastoauton lohdulliset valot, jotka eivät lakkaa muistuttamasta siitä, että on tuhansia muitakin maailmoja kuin se, jonka vangiksi ihminen uhkaa jäädä.

Kuningaskobra on katarttinen lukukokemus kaikille niille, joita menneisyys uhkaa pitää vankinaan.




Taija Tuominen: Kuningaskobra
245 sivua
Tammi (2019)

Kirja saatu kustantajalta. Kiitos.

Pajtim Statovcin Finlandia-voitosta

Bolla on hieno romaani ja Pajtim Statovci on ilman muuta Finlandia-voittonsa ansainnut. Yhtä lailla voidaan kuitenkin kysyä, oliko tämän vuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajan valinneella Yleisradion pääjohtaja Merja Ylä-Anttilalla käytännössä muuta mahdollisuutta kuin valita voittajaksi juuri Bolla ja Statovci.

Statovcin esikoisromaani Kissani Jugoslavia ilmestyi 5 vuotta sitten ja voitti Helsingin sanomien esikoiskirjapalkinnon. Jo ennen HS-palkinnon julkistamista kirjoittamani bloggauksen aloitin sanoilla: "Se taitaa nyt olla tässä. Vuoden 2014 paras suomalainen esikoisteos."

Luettuani Kissani Jugoslavian olin vakuuttunut, että juuri Statovci tulisi olemaan se kirjailija, josta tultaisiin puhumaan vielä vuosien ja vuosikymmentenkin päästä. En myöskään pitäisi ollenkaan mahdottomana, että Kissani Jugoslavia päätyisi suomalaisten klassikoiden kunnianarvoisaan seuraan.

On tunnettua, että toisen romaanin kirjoittaminen on usein vaikeaa ja erityisen suuri haaste on kirjailijalle silloin, jos esikoisteos on menestys. Ei siis ihme, että odotin Statovcin seuraavaa romaania suuren jännityksen vallassa. Ja mitä sainkaan? Sain Tiranan sydämen, jota niin minä kuin moni lukeva tuttavanikin pitää Statovcin tähänastisista romaaneista parhaana. Se jos mikä ansaitsisi paikkansa kansakuntamme kaapin päällä.

Sekä Kissani Jugoslavia että Tiranan sydän on käännetty useille kielille ja ne ovat herättäneet suurta ihastusta maailmalla. Tiranan sydän oli jopa ehdolla korkeaa arvostusta nauttivan yhdysvaltalaisen National Book Awardin käännöskirjallisuuden sarjassa.

Tiranan sydän (tai Crossing, kuten sen nimi englanniksi kuuluu) ei selviytynyt National Book Awardin voittajaksi, mutta siitä huolimatta se toi valtavasti positiivista julkisuutta niin Statovcille itselleen kuin Suomen kirjallisuudelle ylipäätään.

Tiranan sydän hävisi - jos nyt häviöstä voidaan edes puhua, kun jo ehdokkaaksi pääseminen oli suuri voitto  - erittäin kovan luokan tekijälle, sillä National Book Awardin voiton pokkasi unkarilainen László Krasznahorkai romaanillaan Baron Wenckheim's Homecoming. Olen lukenut Krasznahorkailta teoksen The Melancholy of Resistance, joka teki lukiessa monta kertaa mieli heittää seinään, sillä taidokkuuden lisäksi Krasznahorkailla on erinomainen kyky tuottaa lukijassaan - ainakin minussa - tuskaa ja lähes paniikkia.

Palaan kysymykseen: oliko Merja Ylä-Anttilalla käytännössä muuta mahdollisuutta kuin valita Finlandia-voittajaksi Statovcin Bolla? Oman näkemykseni mukaan ei. Paine Bollan palkitsemiseen oli kova, sillä oli korkea aika antaa virallista tunnustusta Statovcille myös Suomessa, kun hänen teoksiaan on ehditty kehua jo ympäri maailmaa.

Tilanne on kovin tuttu. Jotta Suomessa voisi saada arvostusta on sitä saatava ensin maamme ulkopuolella. Toivottavasti olen väärässä, mutta taas kerran tuntuu siltä, että tunnustus on ensin legitimoitava Suomen ulkopuolella.

Bolla on hieno romaani, mutta kirjallisena teoksena Tiranan sydän on vielä kovempi. Bollasta jää kaikesta sen taiturimaisuudesta huolimatta tunne, että on lähdetty tavoittamaan jo lähtökohtaisesti suuria lukijajoukkoja, joka lähes poikkeuksetta tarkoittaa, että kirjallisuuden arvot jäävät toissijaisiksi. Toki niitäkin Bollasta löytyy, sitä en ollenkaan kiellä. Statovci on kirjoittanut vetävän tarinan, mutta niin Kissani Jugoslaviasta kuin Tiranan sydämestäkin löytyvät kerrokset siitä puuttuvat.

Suomessa on käsittääkseni erittäin harvinaista, että yhdellä teoksella on samanaikaisesti kolme kustannustoimittajaa, kuten Bollan kohdalla on ollut. Kirjallisesti parhaat teokset eivät kuitenkaan synny laskelmoimalla tai varman päälle ottamalla. Lasten ja nuorten kirjallisuuden Finlandia-palkinnon teoksellaan Auringon pimeä puoli voittanut Marisha Rasi-Koskinen totesi palkintopuheessaan, että hän kirjoittaa tarinoita, jotka vaativat tulla kerrotuiksi. Myyntiluvuista hän ei ole kiinnostuntu.

Olen Pajtim Statovcin fani, olen ollut sitä Kissani Jugoslaviasta lähtien ja olen sitä myös Bollan jälkeen. Toistan itseäni kun totean, että Statovci on ehdottomasti yksi lahjakkaimpia suomalaisia nykykirjailijoita. Mielestäni on kuitenkin tärkeää puhua myös siitä, mistä puhuminen on vaikeaa ja tuntuu paikoin lähes petturuudelta.