Reader, why did I marry him?

Menen uudestaan Cosmopolikseen, sillä se viehättää minua suuresti. Varoitan samalla, että tämä teksti sisältää pieniä analyysinpaloja, joten en suosittele tekstiä niille, jotka haluavat pysyä Cosmopolis-neitsyeinä. Pari päivää sitten kirjoitin Don DeLillon Cosmopoliksesta. Tällä kertaa on vuorossa samaan teokseen perustuva David Cronenbergin ohjaama elokuva. Tässä kirjoituksessa keskityn lähinnä ottamaan esiin, miten elokuva erosi/ei-eronnut DeLillon romaanista ja oletan, että tarina on lukijalle pääpiirteissään tuttu. Mielenkiintoinen lähtökohta elokuvalle oli, että siinä pääroolissa on vampyyrinä kunnostautunut Robert Pattinson. Etukäteen ajattelin, että hän on vallan mainio valinta Eric Parkerin rooliin, sillä myös Eric on omalla tavallaan vampyyri. Rahasta (erityisesti Japanin jenistä), maineesta, tavarasta, ihmisistä - itse asiassa kaikesta ympärillään olevasta - verta imevä järjettömän rikas 28-vuotias, joka lipuu limusiinissaan läpi New Yorkin. Juuri lipuminen on

Don DeLillon Cosmopolisissa luoma maailmannäkemys on siinä määrin armoton, että huomasin lukiessani ajatusteni tekevän loikan Michel Houellebecqin Alistumiseen . Näiden kahden kirjailijan vaikutus minuun on kuitenkin hyvin erilainen. Kuvitellaan, että olen potilas sairaalasängyssä. Houellebecq tulee ja kiskaisee hengityskoneen seinästä. Jää sänkyni vierelle virnuilemaan, enkä koskaan voi olla etukäteen varma, kytkeekö hän töpselin takaisin. DeLillo taas käynnistää sydämeni uudelleen defibrillaattorilla. Nopeasti, tehokkaasti ja varmasti. No niin, tulipahan tämäkin asia selväksi ja voin hyvillä mielin kirjoittaa tätä bloggausta eteenpäin. Cosmopolis kertoo 28-vuotiaasta Eric Packerista, tietokonesovellusten lehtorista, joka huomaa tarvitsevansa hiustenleikkuun. Eric on satumaisen rikas mies, joka omistaa 48 huoneen asunnon, jossa on uima-allas, korttisalonki, kuntosali, haitankki, elokuvateatteri ja kaksi venäjänvinttikoiraa. Hän on jatketuilla limusiineilla matkustava mahtihenki

Luin Jamie Quatron novellikokoelman, koska siinä on mielenkiintoinen kansi ja sillä on houkutteleva nimi. Okei, kantta voisin vielä vastustaa, mutta en kirjailijan lupausta näyttää minulle enemmän. Näyttää enemmän mistä ja millä tavalla? Jos kirjaan voi koukuttua pelkän nimen perusteella, niin tässä tapauksessa kävi juuri niin. I want to show you more puhuttelee minussa jotain alitajuista kerrosta, jota en osaa/halua nimetä. Quatron novellikokoelma on esikoisteos. Asia, joka tuntuu varsin uskomattomalta, sillä novellit ovat niin vankkoja, niin hiottuja, niin valmiita, niin uskaliaita, niin pakkomielteisiä, niin paikoin brutaaleja, että on vaikea uskoa, että kirjailija on niin valmis heti ensimmäisessä teoksessaan kuin Quatro on. Kokoelman läpi kulkevia teemoja ovat uskottomuus, uskonto (unohda, miten yleensä ajattelet uskonnosta, tässä ei ole kyse siitä), syöpä ja juokseminen. Kirjoitin aluksi pettäminen ja uskonto, mutta vaihdoin pettämisen uskottomuuteen ja samalla tajusin

Kuulkaas August-palkinnon valitsijat, arvon rakkaat länsinaapurit, mikä teitä vaivaa. Miksi ette enää valitse voittajaksi teoksia, joita lukisin tiloissa. Vuonna 2006 Susanna Alakosken Sikalat. Loistavaa. Vuonna xxxx Sara Stridsbergin Drömfakultetet [Väärin. Voittikin Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon]. Vuonna 2013 Lena Andersson Estereineen. Kuinka väsynyttä. Onnettomasti rakastunut nainen hah-hah-haa jää kurkkuun nytkimään. Ja nyt sitten tämä Khemiri. Edellä olevan kappaleen kirjoitin luettuani Jonas Hassen Khemirin romaania 'Kaikki se mitä en muista' noin sata sivua. Khemirin teos aukeni sekavana. Hänen kerrontansa on moniäänistä ja paikoin on melko työlästä hahmottaa, kuka milloinkin on minä-kerronnan puhujana. No, ainakaan Khemiriä ei voi syyttää suureen yleisön kosiskelusta, sillä juonivetoisuutta arvostava lukija saattaa joutua  melkomoiseen kurimukseen tämän teoksen kanssa. Khemirin romaanissa etsitään vastausta kysymykseen, kuka oli Samuel ja miten hän k

Kirjoitan ylös kaikki elämäsi merkkipäivät ja kerron mitä sinulle niinä päivinä tapahtui. Minun kertomuksestani tulee sinä. Eikö? Christa Wolf (1929-2011) oli itä-saksalainen kirjailija siihen asti, kun Itä-Saksa oli olemassa. Muurin kaaduttua vuonna 1989 hänestä tuli saksalainen kirjailija, josta Sally McGrane* kirjoittaa, että Wolfista on sanottu, että hänen jälkeensä kukaan muu saksalainen kirjailija ei ole ollut yhtä suurena yleisön kiinnostuksen kohteena. Itä-Saksan aikakautena jokainen halusi lukea Wolfin teoksest. Monille hän oli paitsi kommunistisen Itä-Saksan tulkki, suorastaan profeetallinen hahmo. Christan Wolfin romaanissa Erään naisen elämä (Nachdenken über Christa T.) kuvataan, miten Christa T. -nimisen naisen ystävä yrittää selvittää, kuka Christa T. oli. Teos koostuu palasista. Sinnikkäistä eri kulmista tehdyistä lähestymisistä. Vaikka suoria viitteitä poliittiseen elämään ei teoksessa juurikaan ole, Itä-Saksan voi kuulla huokailevan sen sivuilla. Mitä pidemm

Kuva Finnkinon sivuilta En ole vähään aikaan käynyt leffassa, mutta kun huomasin Tanskalaisen tytön tulleen esitykseen, ostin lipun samoin tein. Hyvä olikin, että niin tein, sillä katsomo oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Tom Hooperin ohjaaman elokuvan taustalla on amerikkalaiskirjailija David Ebershoffin romaani The Danish Girl (2000), jonka suomeksi on kääntänyt Markku Päkkilä ja kustantanut Otava. Kirja puolestaan pohjaa tositapahtumiin, joskin käsittääkseni suhteellisen suuria vapauksia ottanen ja elokuvan kohdalla fiktiivisyys lisääntyy entisestään. Yhdellä lauseella ilmaistuna Tanskalainen tyttö kertoo taidemaalari Einar Wegeneristä (Eddie Redmayne), joka on nainen, mutta syntynyt miehen ruumiiseen. Tapahtumapaikkana on 1900-luvun alkuvuosikymmenien Kööpenhamina ja myöhemmin Pariisi sekä Dresden. Einarin vaimo Gerda (Alicia Vikander) on hänkin taidemaalari, mutta hänen menestyksensä on paljon hänen miestään vaatimattomampaa, eikä hän onnistuu saamaan taulujaan näy

Kansikuvan muokkaus by Omppu Jos menee ravintolaan juodakseen gin tonicin ja tarjoilija kantaa itsepäisesti pöytään kaikkia muita drinkkejä, sitä saattaa hyvinkin tulla pettynyt olo.  Vähän samaan tapaan minulle kävi Patricia Dunckerin romaanin kanssa. Teoksen nimi, Houreissa Foucault, sai minut odottamaan, että kyse on ennen  muuta Foucault'sta. Ajattelin tämän romaanin olevan minulle todellinen täsmäisku, sillä Foucault on minulle suuri, todella suuri, rehellisesti sanoakseni hillittömän suuri. Tässä suhteessa jouduin kokemaan pettymyksen, koska en saanut sitä, mitä lähdin hakemaan. En päässyt nahkatakkisen Foucault'n kanssa Pariisin yöhön, mutta tutustuin sen sijaan Paul Micheliin, joka meni syvälle. Houreissa Foucault kertoo kirjallisuudentutkijasta, jonka aiheena ovat Paul Michel -nimisen ranskalaisen fiktiivisen kirjailijan teokset. Paul Michelille taas Foucault on pakkomielle, jotakin elämää petervonbaghmaisesti suurempaa ja niinpä Foucault'n kuoltua Pau

Sain Viiden kirjan haasteen Cats, books and me - blogin Kirsiltä. Kiitoksia vaan haasteesta. Kysymyksiä on haasteen nimen mukaisesti viisi. Tässä ne tulevat. 1. Kirja jota luen parhaillaan Tällä hetkellä luvun alla olevat kirjat näkyvät vasemmalla puolella olevassa kuvassa. Jamie Quatron I want to show you more on erinomaisen vinksahtanut novellikokoelma, jonka olisin lukenut eilen loppuun, mutta silmät eivät pysyneet auki. Tomá š  Kulkan teosta Taide ja kitsch lueskelen aina silloin tällöin, sillä kitsch on minua alati kiehtova ilmiö, josta on mukava lukea myös vähän painavampaa tekstiä. Kolmanneksi luen Sean Eganin toimittamaa haastattelukokoelmaa Bowie on Bowie, johon Egan on kerännyt Bowien haastatteluja vuodesta 1969 vuoteen 2003. Tähän mennessä olen alleviivannut mm. seuraavan Bowien toteamuksen: "I certainly don't understand half the stuff I write." 2. Kirja, josta pidin lapsena Minkäköhän ikäista lasta tässä tarkoitetaan? Mieleeni ei tule  yhtään

Eipä ole ennen tullut mieleen juoda samppanjaa laskettelurinteessä, mutta Amélie Nothomb sai minut kiinnostumaan asiasta. Joskus käy niin onnekkaasti, että tulee tarttuneeksi kirjaan, joka sopii täydellisesti sen hetkiseen tunnemielialaan. Toisinaan on kyse tietoisesta pyrkimyksestä löytää omaan mielialaan sopiva teos, toisinaan "oikea" teos löytyy sattumalta (onko sitä?), kuten minulle kävi Amélie Nothombin Pétronillen kanssa. Belgialainen, Japanissa elämänsä ensimmäiset vuodet asunut Amelié Nothomb on tuottelias kirjailija. Vuodesta 1995 lähtien hän on julkaissut joka vuosi kirjan, novellin, näytelmän tai useampia edellä mainituista. Nothombin romaanit ovat tyypillisesti suhteellisen lyhyitä, keskimäärin noin 150 sivun pituisia. Aiemmin olen lukenut häneltä seuraavat teokset: Vaitelias naapuri (Les Catilinaires,1995), Samuraisyleily (Ni d'Ève ni d'Adam, 2007) ja Antikrista (Antéchrista, 2003). Parhaiten Nothomb tunnettaneen omaelämäkerrallisia aineksia