Reader, why did I marry him?

"Toi Pajtimin uus kirja. Halkeen"  kirjoitin ystävälleni kun olin lukenut Pajtim Statovcin romaanin Lehmä synnyttää yöllä . Kirjoitin juuri tälle ystävälleni, koska hänelläkin on halkeamisen kyky ja hän tietää heti, mistä on kysymys.  Instagramiin laitoin stoorin, jossa uhkasin lyödä niitä, jotka tiivistävät tämän romaanin sanoihin "hieno lukukokemus". Sanat, joilla kuvata haltioitunutta kokemusta lukemastaan ovat rajallisia, mutta "hieno lukukokemus" vetää latteudessaan vertaa sen kaltaisille ällöilmaisuille kuin masuasukki, paituli ja pientä purtavaa. Kun olen lukenut Lehmän en pysty rauhoittumaan. Tärisen ja kävelen pitkin asuntoani ja tuijotan ikkunasta syksyn värjäämiä puita. Kirpeys. Kauneus, joka on kuolemassa.  Ja pitäisi lähteä kauppaan. En voi nyt lähteä kauppaan. En voi tässä mielentilassa mennä minnekään, missä on vieraita ihmisiä.  Taivaan isä kiitos, että en ole kriitikko. Että en ole vaikkapa Pasi Huttunen, jolle Lehmä oli "epämiellytt

"Me luemme kirjaa ja alamme itkeä." [...] "Eikä se johdu siitä, että kirjan henkilöt olisivat todellisia. Vaan siitä, että niin suuri osa meistä itsestämme on fiktiota." Johannes Anyurun uusin romaani Ixelles on kirskuvan ajankohtainen.   Ixelles kertoo kuulumisesta ja ulkopuolisuudesta. Kodista, joka oli ennen ja joka on nyt. Se iskee vasten naamaa nähdyksi tulemisen tarpeen ja mitä seuraa siitä, kun jää näkymättömäksi. Sen sanoista lähtee nuolia kohti yhteiskunnan kyvyttömyyttä ymmärtää, minkä näkeminen olisi oleellisinta. Se näyttää mielipidemanipulaation voiman.  Ja kaiken kuvatun välissä rakkaus. Ja kuolema. Niiden yhtäaikaisuus ja keskinäinen syleily.  Ixelles on vahvasti kerrostunut. Se tulee kiinni lukijaan useista suunnista ja ajankohdista. Se kantaa sisällään luovuttamatonta. Voi olla, mutta voi olla että ei olekaan. Totuus on sana, sen sisällä epätoivo ja kuvitteellinen parempi maailma. Kun Ruth ja Mio olivat nuoria he asuivat Antwerpenissä asuinalueella,

”[k]un loppu tulee, pysähtyköön sydän arvokkaasti…” Luultavasti juuri sen takia, että Baumgartner jäi Paul Austerin viimeiseksi romaaniksi minulla oli erityinen ennakkotarve, että tämä teos palauttaisi jotakin siitä, mikä sai minut alunperin kiinnostumaan Austerin romaaneista. Niiin se New York -trilogia, joka paiskasi minut Austerin luomiin maailmoihin. Sen niin vahva vaikutus, että ei mikään muu hänen teoksensa oikein sen jälkeen ja sitä vähemmän, mitä pidemmälle Austerin tuotannossa edetään. Baumgartner vaikutti lupaavalta. 70+ ikäinen kirjallisuusmies Baumgartner on kymmenisen vuotta sitten menettänyt vaimonsa ja vanhuuden erinäiset merkit vaikeuttavat hänen elämäänsä. Romaanin alussa Baumgartner lähtee tekemään yhtä asiaa, kunnes mieleen tulee toinen asia ja kolmas ja niin edelleen. Hän loukkaa itsensä matkalla kellariin ja tarvitsee apua. Pidin Austerin tavasta kuvata vanhemman ihmisen elämää. Se tuntui suorastaan freshiltä, koska luen suht paljon coming of age -tyyppisiä kirjoja

Kävin ensimmäistä kertaa Turun kirjamessuilla. Seuraa raportti siitä, mitä näin ja koin ja ajattelin. Matka Turkuun sujui lähes mysteerisissä tunnelmissa, sillä seurana oli sitkeä sumu, joka synnytti tunteen siitä, että Turku on piilottanut itsensä, jotta Helsingistä tulijat eivät löytäisi perille.  Vaan me löysimme. Me 1, Turun piiloutumisyritys 0. Aluksi oli hermostunut olo, en oikein tiennyt, miten lähteä lähestymään messutarjontaa. Siispä syömään. Japanilainen katuruoka osoittautui hyväksi vaihtoehdoksi ja sen jälkeen olo olikin jo kotoisampi. Kiertelin messuilla ja bongasin antikvariaattiosastolta Don DeLillon romaanin Vaaka (Tammi 1989), joka puuttuu DeLillo-kokoelmastani. Eipä puutu enää.  Ajauduin keskusteluun toisen messuvieraan kanssa, joka esitti minulle klassikkokysymyksen, josta  menin lukkoon ja joka pyyhki mielestäni kaikki loistavat elämäni aikana lukemani kirjat. Hän nimittäin pyysi minua kertomaan, mitkä ovat 3 parasta lukemaani kirjaa.  Onnistuin tiristämään ilmoill

Aloitan Monsieur Uotisen tunnetuksi tekemällä, samalla kirjaimella alkavalla adjektiivien kimaralla: täyteläinen, tasapainoinen ja tunnelmallisesti tiheä - sitä Maisky Myllymäen uutuusromaani Valvoja on. Valvoja on Maia, joka toimii valvojana museossa. Lisäksi hän kärsii unettomuudesta ja valvoo öisin.   Maian valvonnassa on myös hänen miesystävänsä Peter.   Valvojassa kuvataan Maian työtä museovalvojana. Ammatti, joka omalla listallani on epämieluisimpien ammattien kärkipäässä. Istua ja tarkkailla, olla tekemättä mitään. Pelkkä ajatuskin kauhistuttaa.  On näyttelyn viimeinen päivä. Kiemurtelevien jonojen ja tungoksen päivä, sillä viimeisenä päivänä on ihan pakko päästä katsomaan näyttelyä, johon tutustuminen on ollut mahdollista jo useamman kuukauden ajan.  Teoksen kuvaus etenee tunti tunnilta ja kuuluu kerronnallisesti yhden päivän romaanien joukkoon. Myllymäelle valvojan ammatti on keino tarkastella nykyihmisten toimintaa taidenäyttelyssä. Se on kritiikin työväline, jonka avulla os

Kuvitellaanpa, että Joan Didion olisi syntynyt ja asunut elämänsä Keravalla. Millaisia hänen kirjansa siinä tapauksessa olisivat? Tehdäänpä mielivaltainen katuvertailu: Rodeo Drive - Ravikuja Hollywood Boulevard - Horsmatie Sunset Boulevard - Sementtitehtaankatu Mulholland Drive - Muonamiehenkatu Melrose Avenue - Metsolantie Niinpä. Slouching towards Bethlehem  (1968) kytkeytyy vahvasti Los Angelesiin. Ei siihen kaupunkiin, joka Los Angeles on nykyisin, vaan siihen, mikä se on joskus ollut ja johon ei enää voi astua kuin Didionin tekstien,  nostalgisen sumun ja lukijan mielikuvituksen voimin.  Kerrostunutta ikonista taikapölyä. Vääristynyttäkin, mutta - tai sen takia - niin hurmaavaa. Niin saavuttamatonta. Vaikka Didion kirjoittaa myös elämästään New Yorkissa, se peittyy Los Angeles -kuvausten alla. Ja oli kyse kummasta kaupungista tahansa keskeistä on kaupunki sinänsä. Pertti Karkama kirjoittaa artikkelissaan ’Kaupunki kirjallisuudessa’: ”Kaupungin ja urbaanin elämän esittäminen on […

En ole koskaan aikaisemmin antanut lukusuositusta romaanihenkilölle. Nyt teen niin. Suosittelen Antti Röngän Kiltin pojan päähenkilölle Fernando Pessoan teosta Levottomuuden kirja . Miksi näin, selviää tuonnempana. Kiltti poika kertoo nuoren miehen elämästä. Siitä, miten hän on eksyksissä niin itsensä kuin laajemmin koko maailmassa olemisensa kanssa. Aihepiiri on ikuinen ja voisi helposti käydä niin, että kuvauksesta tulisi lattea ruikutus. Kiltti poika on kuitenkin jotakin aivan muuta. Se on tikka tauluun, jossa korkeimpaan silmälukuun osuu vain aniharva. Pojan (kutsutaan häntä teoksen nimen ohjaamana Pojaksi) ongelma - nykykielellä haaste - on siinä, että hän ei ole sellainen,  millaiseksi hän kokee maailman vaativan häntä olemaan. Liian herkkä, liian kiltti meiningeissä, joissa kiltteyttä pidetään heikkoutena. Ja vielä enemmän heikkoutena poikien ja miesten kohdalla.  Ole tough guy, ole lihaskimppu, ole säkenöivä määrä alkuvoimaista testosteronia. Jyrää muut mahtavalla maskuliinisuu

Astrid Swanin Noitarakastaja on romaani, josta niin kovin aluksi pidin. Kuin lupaava ihmissuhde, hurmaantuminen ja äkkiä kamala tunne, kauhu suorastaan, että ei, ei sittenkään.  Jätin Noitarakastajan yöpöydälleni lepäämään. Oli vaikea tarttua siihen uudestaan. Ehkä en vain osannut lukea tätä romaania oikein. Ehkä olisi pitänyt löytää joku kulma, josta sitä tarkastella, mutta joka pysyi minulta salattuna. Annika on äiti, toki paljon muutakin, muun muassa runokirjan kirjiottanut nainen, mutta nyt ja tässä ensisijaisesti äiti, joka jättää miehensä ja tyttärensä Leilan. Niin voi käydä, kun tutustuu mieheen, joka vie mukanaan. Vie tässä tapauksessa Kanadaan asti. Tuo sieltä myöhemmin takaisin, tuo taloon maalle. Taloon, jossa mies - D. - heittää Annikan muistikirjan seinään. Se ei jää siihen, tulee pahempaa. Tietenkin tulee, se on parisuhdeväkivallan laki. "Toivon, että mosauttaisit kerralla leukaluuni niin hirveään virneeseen, että valuisin melkein kaiken veren ambulanssin ovilla. Sil

Marraseliö on tämän kirjavuoden ehdotonta kotimaista huippua. Näin uskallan väittää, vaikka en koko teosta olekaan lukenut. Jouduin jättämään Marraseliön kesken, koska haluan antaa sille paljon enemmän kuin mitä nykyisessä kiireisessä elämäntilanteessa on mahdollista. En halua pelkästään lukea tätä Anna-Kaari Hakkaraisen uutuutta, vaan haluan asua siinä. Hengittää yhdessä sen kanssa. Olla niin kuin Alma ja Elisabeth Ingmar Bergmanin elokuvassa Persona - Naisen naamio (1966). Personalla on romaanissa keskeinen merkitys ja kun vielä on niin, että juuri tuo kyseinen Bergmanin leffa on omakin suosikkini hänen laajassa tuotannossaan niin pulssini kiihtyy. Persona on mysteeri, jota en luultavasti koskaan pysty ratkaisemaan. Jota luultavasti ei ole tarkoitettukaan ratkaistavaksi ja tämä sama saattaa hyvinkin päteä Marraseliöön, jossa kertojat liukuvat toisiinsa. Ovat yksi ja monta samaan aikaan. ”Mikä oli tämä kummallinen elokuva ja miksi se kertoi minusta?” Seuraava lause luonnollisesti kuul

En täysin lämmennyt Elina Airion esikoisteokselle Metsässä juoksee nainen (Gummerus 2022), vaikka siitä paljon hyvää ja kiinnostavaa löysinkin.  Hekuman kohdalla on toisin. Sen taustalla tykyttää painostava, naisen aggressiota täynnään oleva suoni. Sitä vasten asettuu gerbera, josta tulee naiselle pakkomielle, jonka avulla hän pyrkii hallitsemaan sisäistä kaaostaan ja sen tuottamia väkivaltaisia ajatuksia.   Kukat ja niiden edustajana erityisesti gerbera ovat naisen vihanhallintakeino.  Kukat saavat osansa. Ne ovat "kimuleja", "horoja" ja "saatanan lutkia". "Vaaleanpunaisia kuin tytön pillu".  Yhtäkkinen epätavallinen kukkiin liitetty ilmaisu muistuttaa paikoin Jukka Viikilän tavasta kirjoittaa teoksessa Hiekkalinnat , jossa siinäkin tekstiä pilkkoo yllättävä rivous. Hekuman graafinen ulkoasu, sen tasaamattomat ja usein lyhyet kappaleet luovat uhkaa tihkuvan jännitteen. Ilmava kohtaa painostavan kuin tummien pilvien jylhästi synkentämä taivas v

Rachel Cuskin kirjoja ei lueta, vaan niihin mennään matkalle epävarmana siitä, onko itsellä kaikki tarpeellinen mukana. Mennään uuteen paikkaan tekemään havaintoja, jotka omassa arkiympäristössä ovat usein salattuja tai ainakin vaikeasti tavoitettavia.  Mennään alttiina. Valmiina tulemaan muutetuiksi. Mennään kuin tunneliin tai luolaan, jonka seiniltä heijastuu odottamattomia. Romaanissa Parade on monta henkilöä, joita kutsutaan nimellä G. Ehkä kyse on viittauksesta neroon, Geniukseen. Ehkä ei. Ei lyödä lukkoon. Annetaan  leijua. On G., joka saadakseen selkoa asemastaan historiallisessa ajassa ja paikassa alkaa maalata ylösalaisin. Tekniikka, jonka avulla G:n vaimo uskoo miehensä tavoittavan naisten tilanteen (female condition). G. ei ole suopea naisia kohtaan. Hän pitää mahdottomana, että naiset voisivat olla taiteilijoita ja hänen naisvihansa manifestoituu hänen vaimostaan maalaamissaan alastonkuvissa. Ja miten ollakaan, kun hän kuvaa vaimonsa rumana, tulee teoksesta suuri menestys.

Muutamia sitaatteja muistiin: "Expressive writing about trauma strengthens the immune system, decreases obsessive thinking, and contributes to the overall health of the writers.”  "[b]ias against personal writing is often a sexist mechanism, founded on the false binary between the emotional (female) and the intellectual (male), and intended to subordinate the former. "[r]esistance to the lived stories of women, and those of all oppressed people is a resistance to justice.“  "Those who benefit from the inequities of our society resist the stories of people whose suffering is in large past owed to the structures of our society." "I'll say it again, because it bears repeating: the resistance to memoirs about trauma is always in part - and often nothing but - a reistance to movements for social justice." "We have been discouraged from writing about it [trauma] because it makes people uncomfortable. Because a patriarchal society wants its victims

Japanissa kulttiasemaa nauttivan Mieko Kanain Mild Vertigo kertoo tokiolaisesta kotirouva Natsumista, joka elää kotirouvatyypillistä tapahtumaköyhää elämää. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi myös kaksi poikaa.  "[s]omething Sisyphean in the nature of the roster of simple domestic tasks that she had to get through day in, day out, a sense that however much she did there was never any end in sight ... " Natsumi pesee pyykkiä, käy ostoksilla supermarketissa, tapaa ystäviään ja juoruilee naapurien kanssa. Perusmeininki siis, mutta mitään perusmeininkiä ei ole siinä tavassa, jolla Kanai Natsumin tarinan kertoo. Kanain lauseet ovat hengästyttävän pitkiä ja niiden kyydissä pysyminen vaatii melkoista tarkkaavaisuutta, kun Natsumin päänsisäiseen monologiin vielä yhdistyy ulkopuolisia keskustelunpätkiä. Jos hyvin käy  tuloksena on flow ja mukana ajautumisen tunne, kierähtäminen päivästä toiseen päivään Natsumin mukana.  Vaikka lukijasta Natsumin elämä saattaa vaikuttaa tylsältä, on

Mitenköhän minun tällä kertaa kävisi Jukka Viikilän romaanin seurassa? Hieman pelonsekaisin tuntein lähdin lukemaan Hiekkalinnoja , sillä aiemmat kokemukseni hänen romaaniensa parissa kuumottelivat. Akvarelleja Engelin kaupungista voitti paitsi Finlandian, nousi suureksi lukuyleisön suosikiksi. Minä taas, noh, en ihan sen loveen langennut. Viikilä on sanonut, että hän salakuljetti runoutta Akvarelleihin ja vaikka tämä tuntuu ajatuksensa aivan loistavalta osoittautui se kohdallani myös kiveksi, johon kompastelin. Kaunista kieltä. Todellakin kaunista kieltä, jonka ytimeen en kuitenkaan päässyt. Taivaallinen vastaanotto voitti sekin Finlandian ja sen vastaanotto oli ristiriitaisempaa kuin Akvarellien. Minä taas pidin, vallan hirmuisesti pidinkin. Omien sanojeni mukaan muistaakseni pidin Taivaallista vastaanottoa noin tuhat kertaa parempana kuin Akvarelleja. Epäilin, että sen vuoksi se ei voittaisi Finlandiaa. Että se olisi liian hyvä (ja epäkaupallinen) voittaakseen. Toisin kävi. Hiekkali

Äitiinsä voi luottaa, vaikka hän olisi hyeena, kuuluu sananlasku. Se ei osu kovin hyvin Saara Turusen romaaniin, vaikka sen nimessä hyeena mainitaankin. Miksi sitten tulin edes maininneeksi kyseisen sananlaskun? No jaa, pitääkö kaikelle aina löytää jokin perusteltu syy? Ja riittäisikö syyksi se, että tämäkin blogiteksti pitää jollakin lauseella aloittaa ja satuin nyt kirjoittamaan hyeenansillan. Varsinaisesti tämän tekstin kirjoittamisen innoittajana on ollut se, että Saara Turusen kirjoista on aina paljon sanottavaa sekä se, että en erityisemmin pidä Turusen kirjoista (poikkeuksena Sivuhenkilö). Koska Turusen kirjat kuitenkin ovat varsin hyvää kirjallisuutta, tykkäämiseni ja tykkäämättömyyteni ovat toissijaisia asioita. Turusella on tarkka kohdistin, jonka avulla hän nostaa esiin usein erityisesti naisen elämään liittyviä epäkohtia, joiden syynä ovat sukupuolten välinen epätasa-arvo sekä laajemmin yhteiskunnassa ilmenevät asenteet ja naisiin liittyvät odotukset. Hyeenan päivissä päähe

Nyt on paljon kamaa. Paljon, mutta ei yhtään turhaa. Runsaasti, mutta ei niin, että syntyisi tungosta, sillä kaikki liittyy kaikkeen erinäisin ja paikoin varsin hämmästyttävinkin tavoin. Olen lukenut tämän Levyn romaanin aiemmin englanniksi (The Man Who Saw Everything) ja siitä asti se on ollut uudelleenlukulistani kärkipaikalla. Ensimmäinen lukukerta on tämän teoksen parissa pelkkää kartoitusta ja sen hyväksymistä, että aivan liikaa jää huomiotta. Toisella lukukerralla tapahtui monia uusia löytöjä, mutta yhä edelleen jäi kana jos toinenkin kynittäväksi ja tämä jos mikä on yksi hyvän kirjallisuuden varmimmista tunnusmerkeistä. Jokin aika sitten törmäsin väitteeseen, että Mies joka näki kaiken on Levyn helpoin kirja.  Olen eri mieltä. Melko vahvastikin eri mieltä. Toki, jos kutsuu lukemiseksi sitä, että pelkästään lukee kirjan alusta loppuun sen enempää panematta painoa sille, mistä kirjassa on kysymys, niin Levyn romaania voi nimittää helpoksi. Onhan kyseessä teos, joka pintatasolla on

Yksi erityisistä kirjallisista seurantakohteistani ovat suomalaiset esikoisromaanit ja niinpä tartuin Liila Jokelinin teokseen  Leikin Varjolla Jokelinin romaanin lähtökohta on kiinnostava.  Heti teoksen prologin ensimmäisessä lauseessa kuvioihin mukaan astuu de Sade teoksellaan Justine. Syttyy odotushorisontti, joka vihjaa, että luvassa on seksiä ja vallankäyttöä. Tämä odotus ei jää täyttymättä.  Teoksen päähenkilö Vera tekee tutkimusta, jossa keskeisiä tarkastelun kohteita ovat juuri seksi ja valta. Kun Vera ihastuu ja rakastuu Henriin vallan ja seksin väliset kiemurat astuvat teoriasta myös käytäntöön. Henri on opettajana yliopistolla ja Vera pyytää häntä työnsä ohjaajaksi. Henri on eronnut vaimostaan Juliasta, jonka kanssa hänellä on myös lapsi. Julian kanssa hänellä on edelleen läheiset välit ja Henri kirjoittaa tämän kanssa myös kirjoja.  Syntyy ristivetoa ja mustasukkaisuutta. Mitä Veran tulisi hyväksyä, mihin kohtaan vetää raja? Onko Henri edes tosissaan Veran suhteen vai onko