Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2024.

Saara Turunen: Hyeenan päivät

Äitiinsä voi luottaa, vaikka hän olisi hyeena, kuuluu sananlasku. Se ei osu kovin hyvin Saara Turusen romaaniin, vaikka sen nimessä hyeena mainitaankin. Miksi sitten tulin edes maininneeksi kyseisen sananlaskun? No jaa, pitääkö kaikelle aina löytää jokin perusteltu syy? Ja riittäisikö syyksi se, että tämäkin blogiteksti pitää jollakin lauseella aloittaa ja satuin nyt kirjoittamaan hyeenansillan. Varsinaisesti tämän tekstin kirjoittamisen innoittajana on ollut se, että Saara Turusen kirjoista on aina paljon sanottavaa sekä se, että en erityisemmin pidä Turusen kirjoista (poikkeuksena Sivuhenkilö). Koska Turusen kirjat kuitenkin ovat varsin hyvää kirjallisuutta, tykkäämiseni ja tykkäämättömyyteni ovat toissijaisia asioita. Turusella on tarkka kohdistin, jonka avulla hän nostaa esiin usein erityisesti naisen elämään liittyviä epäkohtia, joiden syynä ovat sukupuolten välinen epätasa-arvo sekä laajemmin yhteiskunnassa ilmenevät asenteet ja naisiin liittyvät odotukset. Hyeenan päivissä päähe

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken

Nyt on paljon kamaa. Paljon, mutta ei yhtään turhaa. Runsaasti, mutta ei niin, että syntyisi tungosta, sillä kaikki liittyy kaikkeen erinäisin ja paikoin varsin hämmästyttävinkin tavoin. Olen lukenut tämän Levyn romaanin aiemmin englanniksi (The Man Who Saw Everything) ja siitä asti se on ollut uudelleenlukulistani kärkipaikalla. Ensimmäinen lukukerta on tämän teoksen parissa pelkkää kartoitusta ja sen hyväksymistä, että aivan liikaa jää huomiotta. Toisella lukukerralla tapahtui monia uusia löytöjä, mutta yhä edelleen jäi kana jos toinenkin kynittäväksi ja tämä jos mikä on yksi hyvän kirjallisuuden varmimmista tunnusmerkeistä. Jokin aika sitten törmäsin väitteeseen, että Mies joka näki kaiken on Levyn helpoin kirja.  Olen eri mieltä. Melko vahvastikin eri mieltä. Toki, jos kutsuu lukemiseksi sitä, että pelkästään lukee kirjan alusta loppuun sen enempää panematta painoa sille, mistä kirjassa on kysymys, niin Levyn romaania voi nimittää helpoksi. Onhan kyseessä teos, joka pintatasolla on

Lyhyet, osa 10 - Liila Jokelin: Leikin varjolla; Megan Nolan: Ordinary Human Failings; A.S. Byatt: Riivaus

Yksi erityisistä kirjallisista seurantakohteistani ovat suomalaiset esikoisromaanit ja niinpä tartuin Liila Jokelinin teokseen  Leikin Varjolla Jokelinin romaanin lähtökohta on kiinnostava.  Heti teoksen prologin ensimmäisessä lauseessa kuvioihin mukaan astuu de Sade teoksellaan Justine. Syttyy odotushorisontti, joka vihjaa, että luvassa on seksiä ja vallankäyttöä. Tämä odotus ei jää täyttymättä.  Teoksen päähenkilö Vera tekee tutkimusta, jossa keskeisiä tarkastelun kohteita ovat juuri seksi ja valta. Kun Vera ihastuu ja rakastuu Henriin vallan ja seksin väliset kiemurat astuvat teoriasta myös käytäntöön. Henri on opettajana yliopistolla ja Vera pyytää häntä työnsä ohjaajaksi. Henri on eronnut vaimostaan Juliasta, jonka kanssa hänellä on myös lapsi. Julian kanssa hänellä on edelleen läheiset välit ja Henri kirjoittaa tämän kanssa myös kirjoja.  Syntyy ristivetoa ja mustasukkaisuutta. Mitä Veran tulisi hyväksyä, mihin kohtaan vetää raja? Onko Henri edes tosissaan Veran suhteen vai onko

Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia

Sinikka Vuolan Myrskyn anatomia esittelee itsensä runoteoksena. Ainakin ensinäkemältä. Ainakin siinä vaiheessa, kun en ole siihen vielä tarttunut, vaan se on pelkästään katseeni kohde. Miksi se runoteokselta vaikuttaa? Ulkomuotonsa neliömäisyydestä johtuen luonnollisesti. Onhan niin, että runoteokset ovat omineet neliömäisen ulkomuodon kuin ranskalaiset baskerin tai skotit kiltin. En kyllä tiedä, miksi juuri runous ja neliömuoto ovat solmineet liiton, mutta eittämättä teoksen neliömäisyys julistaa haloo haloo lukija: nyt ollaan runouden äärellä. Vuolan teoksen kohdalla olettamus ei ole väärä, mutta ei se varsinaisesti ole oikeakaan. Esittelyteksti kertoo, että kyseessä on mosaiikkiromaani. Ymmärrettävä luokittelu jos ajatellaan potentiaalisten lukijoiden määrää. Useimmille romaanin tarttuminen on runouteen tarraamista helpompaa. Muutetaanpa siis teosta kuvaavaa luokittelua. Huijataan ehkä vähän, mutta ylen hyvässä tarkoituksessa. Miten lukemiseen vaikuttaa se, lukeeko Myrskyn anatomia

Camila Sosa Villada: Yöeläimiä

 "Mutta pohjimmiltani - tämän tarinan kellarikerroksissa - mikään ei ole minua varten. Ei edes ruumiini, jota myyn voidakseni elää naisena." Edellä olevat ajatukset kuuluvat Camilalle, joka on argentiinalaisen Camila Sosa Villadan autofiktiivisen romaanin Yöihmisiä päähenkilö.  Camila on travesti. Yöeläin, joka liikkuu pimeän tullen etsimässä elantoaan. Yö on Camilan ja hänen travestiystäviensä parasta aikaa, sillä yö piilottaa heidät kunniallisina ja siivoina itseään pitävien ihmisten katseilta. Toki poliisi on aina vaara. Yötä äkkiä halkovat sinisinä välkkyvät valot. Yöeläimissä mennään syvälle travestien elämän sisälle. Mennään pelkoihin, väkivallan uhkaan, poliisien arvaamattomaan käytökseen, rahapulaan, hyväksikäyttöön, omien vanhempien taholta tulevaan torjuntaan. Mutta mennään myös yhteiseen kikatteluun, toinen toisensa tukemiseen sekä ilojen ja murheiden jakamiseen. Camilan kohtalo oli valmiiksi ohjelmoitu jo hänen ollessaan lapsi. Prostituutio oli oleva hänen tulevai

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I

Tänään on 18. marraskuuta. Eilen oli 18. marraskuuta. Huomenna on 18. marraskuuta. Tilavuuden laskemisesta I aloittaa tanskalaisen Solvej Ballen septologian. Sen kolme ensimmäistä osaa palkittiin vuonna 2022 Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnolla. Olemme siis laadun äärellä. Vai olemmeko? Ballen romaani kertoo 1700-luvun kuvitetuilla kirjoilla kauppaa käyvistä Tara ja Thomas Selteristä, jotka elävät yhä uudestaan 18. päivän marraskuuta. Teoksen alussa kyseistä päivää eletään 121. kertaa. Tara tiedostaa elävänsä saman päivän yhä uudestaan, kun taas Thomasille jokainen marraskuun 18. päivä on uusi päivä. Koska Thomas ei tiedä olevansa juuttunut yhden ja saman päivän elämiseen samanlaisena yhä uudestaan hänellä ei ole asian tiedostamisesta aiheutuvaa ongelmaa ja ahdistusta. Tara sen sijaan elää "eksistentiaalisessa hälytysvalmiudessa" maailman arvaamattomuuden iskeydyttyä hänen silmilleen. Siitä, minkä tapahtuminen on aiemmin vaikuttanut täysin mahdottomalta on tullut

Lyhyet, osa 9: Helmi Kekkonen: Liv!; Jane Bowles: Two Serious Ladies; Emmanuelle Pagano: Trysting; Hiromi Kawakami: Dragon Palace

Rakenne. Vaihtelu kolmannen persoonan kertojan ja minäkertojan välillä on Helmi Kekkosen uusimman romaanin Liv! kiehtovin ja kantaaottavin pointti. Perataan vähän: Perhe viettää kesää saarella. Perhe: äiti Karoliina (Karo), aikuiset tyttäret Liv, Ellen ja Telma. Nykyisin Tukholmassa uuden onnensa kanssa asuva äidin entinen puoliso sekä tytärten isä Harri. Livin ystävä Iida. Kaikki edellä mainitut henkilöt pääsevä teoksessa esiin minäkertojina paitsi Liv, joka on romaanin päähenkilö ja josta kerrotaan kolmannen persoonan kautta. Kun tähän yhdistetään se, että Liv tarkoittaa elämää ja että romaanin nimen perässä on huutomerkki syntyy tilanne, jossa siitä, mitä Liville tapahtuu tulee kannanotto naisille liian usein ja lähes vääjäämättömästi tapahtuvasta.  Heti romaanin alkupuolella tiedetään, että jotain tulee tapahtumaan, eikä se jotain tule olemaan hyvää. Sitä ennen on perheen sisäisiä riitoja ja keskusteluja, niitä samoja, joita on joka vuosi, kun ollaan saaressa. Juuttunutta toistuvaa

Antti Hurskainen: Suntio

Suntio on ulkonäöltään raamattu tai ehkä sittenkin virsikirja. Pilaantuneen ehtoollisviinin värinen kansi kultakirjailuin. Yhteys kristilliseen kontekstiin on ilmeinen.  Kansi on hirveän ruma. Ei millään tapaa houkutteleva. Se ei kutsu tarttumaan itseensä. Se jököttää kuin muistomerkki, joka ohitetaan sen enempiä sille ajatuksia uhraamatta. Vaan ei kansi kirjaa pahenna. Antti Hurskaisen Finlandiapalkinto-ehdokkaanakin ollut Suntio on kaikkea muuta kuin mitä Hurskaisen odottaisin kirjoittavan.  Toki, jos hetkeksi pysähdyn edellistä lausetta miettimään, niin huomaan, että ei minulla varsinaisesti ole Hurskaisen kirjoittamisen tematiikkaan liittyviä odotuksia.  Repaleinen odotushorisontti repeää temppelin esiripun tavoin. Eli, Eli, Lama Sabachthani. Romaani jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä suntio Turtola tekee työtään, keskustelee kirkkoherran kanssa ja hoitaa vakavasti sairasta tytärtään. Turtola on yksinhuoltaja, jonka vaimo on lähtenyt makeamman elämän perään. 5-vuotias ty

Lyhyet, osa 8 - Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito; Diamant Salihu: Tills alla dör; Hernan Diaz: Luotto

  En liioittele, kun kerron, että Korvaushoito sai minut unohtamaan ajan ja paikan ja koko henkilökohtaisen elämäni. Se vei niin täysin mukanaan, että kun olin viimeisen sivun lukenut huomasin, että olin tiedostamattani ollut vahvassa fyysisen jännityksen tilassa, joka purkautui outona tärinänä. Kun elämme aikoja, jolloin rulettavat sen tapaiset ilmaukset kuin "mene töihin" ja "oma vika", ja jolloin ollaan aivan liian usein valmiita viemään elämisen oikeudet niiltä, jotka eivät ole ns. tuottavia yhteiskunnan jäseniä, on entistä tärkeämpää antaa ääni niille, jotka eivät sitä itse pysty tekemään. Korvaushoito on huimaavan intensiivinen kuvaus miehestä, jolla on rankka huumetausta, josta hän on pyrkimässä eroon korvaushoidon avulla.  Teos liikkuu sekä miehen nykyisyydessä, jossa hänen elämänsä on siinä määrin kuosissa kuin sen on mahdollista olla, että hänen menneisyydessään, jota hallitsevat addiktio ja huumehelvetin karu meininki, jossa moni putoaa "pelistä"

Milja Sarkola: Psykiatrini

Milja Sarkolan uutuusromaanissa Psykiatrini teoksen naispäähenkilö alkaa kuvitella, millaista hänen terapeuttinsa elämä on. Nainen on keski-ikäinen  ja keskiluokkainen, ja elää parisuhteessa juristikumppaninsa Eevan kanssa. Perheeseen kuuluu myös kaksi lasta. Kaikki on sinänsä hyvin, mutta nainen on sairaslomalla, koska kokee suurta merkityksettömyyden tunnetta. Voisi olla niin, kenties voisi, kuka sen tietää voisiko, että terapeutin elämä on kaikkea muuta kuin merkityksetöntä. Että hänellä on elämästä vankka ote tai ainakin vahvempi ja täydempi ote kuin naisella. Kenties myös sillä, että terapeutti on valkoinen heteromies on osansa asiassa.  Ehkä terapeutin on myös helpompi tulla toimeen omien tunteidensa ja päänsisäisten ajatustensa kanssa, jotka naiselle aiheuttavat kosolti vaivaa. Että ei oikein osaa sitä lähintäkään ihmistä rakastaa tai ainakaan sillä tavalla täydesti ja mutkattomasti kuin haluaisi. Että on rakkaudessaan kömpelö, huonoina päivinä posliinikaupan norsu. Koska naine

Annika Idström: Sinitaivas

Sinitaivas (1980) on Annika Idströmin esikoisteos. Se kertoo neljästä, samassa kerrostalossa asuvasta naisesta, joita yhdistää paitsi naapuruus, myös ihon ja kosketuksen kaipuu.  Idströmin kuvaamat naiset ovat niin lihaa, verta, hikeä, ilon ja surun kyyneleitä, että heistä ei löydy milliäkään paperinmakua.  Esittelen heidät teille: Virpi, joka asemoituu teoksen päähenkilöksi, toimii teatterissa kuiskaajana. Yhtä lailla hänen osansa on myös suhteessa hänen sisaruksiinsa ja äitiinsä Ritaan kuiskaajan rooli siinä mielessä, että Virpin paikka on heidän rinnallaan sivussa. Virpi on eronnut vajaa vuosi sitten ja on 6-vuotiaan Maurin yksinhuoltaja.  Sointu on räväkkä taksikuski, joka opiskelee oikeustiedettä ja jonka vanavedessä kulkeutuu öisin hänen kotiinsa tiheästi vaihtuvia miesystäviä. Sointu on ihananauruinen maanvyörymä, iloissa ja suruissa keitetty vahvasti juhlimiseen taipuvainen. Eronnut hänkin. Toini on isokokoinen nainen, nykytermein kerrostalokyttääjä, jolla on symbioottinen suhd

Deborah Levy: August Blue

"[t]hat at any moment, reality could flip." Heti luettuani Deborah Levyn romaanin August Blue tunnen vetoa, tunnen vastustamatonta vetoa lukea sen uudestaan. Se vetää puoleensa niin kuin vetää se, josta ei ihan tiedä, mutta jonka vangiksi haluaa jäädä. August Blue kertoo Elsa M. Andersonista, joka on reilu kolmekymppinen maailmankuulu pianisti, joka viimeisessä konsertissaan on epäonnistunut pahoin. Epäonnistunut me sanomme ja annamme väärän tuomion, sillä esittäessään Rachmaninovin pianokonserttoa Elsa hairahtui kahden minuutin ja kahdentoista sekunnin ajaksi Rachmaninovin ulkopuolelle luomaan omaa musiikkiaan. Niin ei kuulu tehdä. Kuuluu pitäytyä. "Maybe I am. Maybe you are what? Crushed." Rachmaninov saa teoksessa lempinimen Rach. Niin käy, kun jokin on erityisen rakasta. Kun jokin on elintärkeää. Rachmaninov - tuo melankoliasta kärsivien lohduttaja. Omassakin levysoittimessani niin monia kertoja rahissut. "It's so abject to express this loneliness withi

Paul Lynch: Prophet Song

Tämä kirja on varoitus! Jos Paul Lynchin vuoden 2023 Booker-palkinnon voittanutta romaania pitäisi kuvata yhdellä lauseella, se voisi olla: Prophet Song on kuvaus yhteiskunnan ajautumisesta kaaokseen ja sekasortoon. Ehkä kymmenen tai viisitoista vuotta sitten olisin kutsunut Prophet Songia dystopiaksi ja toki niin voi tehdä vieläkin, mutta viime vuosien maailmantapahtumat ovat paikoin likistäneet realismin ja dystopian niin toisiinsa kiinni, että ne ovat usein enää huonosti erotettavissa. Prophet Songissa on perhe. On äiti ja isä ja heidän neljä lastaan. Ollaan Irlannissa ja vaikka tapahtumia ei ole sidottu mihinkään tiettyyn vuoteen romaanissa kuvattu teknologia osoittaa, että kyse on nykyajasta. Vallan on ottanut oikeistolainen nationalistipuolue, jota vastustavat ihmiset alkavat kadota jäljettömiin. Ei meillä ole hätää, eiväthän he voi, ajattelee perheen isä. Uskoo asioiden kääntyvän hyväksi vielä senkin jälkeen, kun hän joutuu salaisen poliisin kuulusteluun. Ja pian onkin jo päivä,

Laura Laakso: bigmacbeth

Jos eläisimme maailmassa, jossa eniten puhutaan kirjallisesti laadukkaista ja ylen korkeatasoisista kirjoista puhuisimme taukoamatta Laura Laakson bigmacbethista. Sellaisessa maailmassa emme kuitenkaan elä, vaan jauhamme useimmiten teoksista, jotka ovat ylen lukijaystävällisiä. Kesyjä ja epävaikeita. Kävi niin, että kun bigmacbethista oli enää muutama kymmenen sivua jäljellä törmäsin aivan sattumalta Helsingin rautatieaseman vierustalla virolaisen Maria Metsalun performanssiin. Metsalu työntelee hodarikärryä, syöksähtelee ja pyörii seksuaalisesti vihjailevissa asennoissa maaliskuun kuraisessa ja märässä maassa. Minulle Metsalussa ruumiillistuu bigmacbethin maailma. Kummatkin ovat räyhäruumiita. Niin räyhiä ja niin ruumiita. Niin järkyttävän paljon läsnä. Niin sillä tapaa itsensä esiin tuovia, että heitä on mahdoton ohittaa. Että sitä nauliintuu paikkaan, jossa on, jossa katsoo, jossa lukee. Paikkaan, jossa oma oleminen on talo (se lihallinen) talossa (siinä seinällisessä). On kirjoja,

Lyhyet, osa 7 - Beatrice Salvioni: En pelkää mitään; Jen Beagin: Viileä vaalea; Szilvia Molnar: The Nursery

On aina kippiksen paikka, kun suomeksi saadaan italialaista kirjallisuutta. Salvionin romaanin on suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä.  En pelkää mitään sijoittuu Mussolinin ajan fasismin kurittamaan Italiaan ja seuraa 12-vuotiaiden ystävysten Francescan ja Maddalenan elämää. Tytöt tuovat vahvasti mieleen Ferranten Napoli-sarjan Elenan ja Lilan. Elenan tavoin Francesca on kunnollinen, Maddalena taas Lilan tavoin ehdoton ja yhteisön säännöistä välittämätön. Yhteistä Napoli-sarjan kanssa on myös Francescan ja Maddalenan kasvuympäristön väkivaltaisuus. Tyttöjen on pärjätäkseen oltava kovia ja röyhkeitä. Maddaleenaan, joka haluaa itseään kutsuttvan nimellä Malnata henkilöidään paha ja tuho. "He puhuivat hänestä [Malnatasta] kuin viheliäisestä sairaudesta tai ruostuneesta raudankappaleesta, joka nostaa kuumeen ja tappaa, jos siihen sattuu viiltämään ihonsa." Tyttöjä säätelevät tiukat normit, joiden ulkopuolelle ei sovi luisua. Tytöille ja pojille on omat jyrkkäreunaiset sääntöns

Vigdis Hjorth: Toisto

Nyt on pakko hengittää hetki syvään. Hengittää rauhallisesti. Uskoa, että hengittämällä voisi rauhoittaa itsensä.  Vigdis Hjorthin Toiston herättämänä niin monta ajatusta päällekkäin. Aallon kaltainen hyöky, joka vie väkisin mukanaan.  Ja tämä kipu, joka ei päästä. Ja tämä polte veressä, jota ilman ei ole elämää. Olen lukenut Hjorthilta aiemmin hänen romaaninsa Perintötekijät ja Onko äiti kuollut . Luin ne kummatkin ennen äitini kuolemaa. Luin ne tilanteessa, jossa äitini oli vielä elossa. Äitini kuoltua lukisin ne toisella tapaa. Väkisinkin eri näkökulmasta. Ei kulmasta vaan nurkasta. Ahdistettuna nurkkaan, josta äitini kuoleman jälkeen en enää pääse. Sekä Perintötekijöissä että Onko äiti kuollut -romaanissa on keskeistä päähenkilön suhde hänen äitiinsä. Perintötekijöissä Hjorth kuvaa, miten sen päähenkilön Bergljotin lapsuudessa on tapahtunut asia, jota hänen vanhempansa eivät suostu uskomaan. Kirjoitin Perintötekijöistä: "Hjorth näyttää kauhistuttavalla ja kristallinkirkkaalla

Don DeLillo: Mao II

- Katosiko sinun miehesi? - Hän lähti liikematkalle. - Milloin se tapahtui? - Kaksitoista vuotta sitten. Näin puhelevat Matti Pellonpää ja Kati Outinen. Ei kun hetkinen. Kyse onkin dialoginpätkästä, joka löytyy Don DeLillon romaanin Mao II suomennoksen sivulta 207. Kuulostaa vaan niin kaurismäkeläiseltä, että varsinkin Kati Outisen äänen sanojen painotuksia myöten kuulen niin selvästi korvissani kuin hän puhuisi olohuoneessani. Don LeLillon teokset edustavat minulle guilty pleasurea. Pleasuren merkitys on selvä, se on puhdasta mielihyvää. Miksi sitten guilty?  Siksi, että en ole ihminen, joka yleensä lukee valkoisten cis-äijien kirjoittamaa kirjallisuutta. DeLillo on kuitenkin poikkeus. Häntä lukiessani tunnen syvää yhteyttä siihen tapaan, jolla hän kartoittaa maailman tilaa ja sen ihmisissä tuottamia traumoja.  DeDillon lauseet ovat usein niin järisyttävän hienoja, että lukiessani kehrään tyytyväisenä kuin ennen päiväuniaan parasta Whiskasia nauttinut kissa.  "Onko sinulla lapsi