Reader, why did I marry him?

  En liioittele, kun kerron, että Korvaushoito sai minut unohtamaan ajan ja paikan ja koko henkilökohtaisen elämäni. Se vei niin täysin mukanaan, että kun olin viimeisen sivun lukenut huomasin, että olin tiedostamattani ollut vahvassa fyysisen jännityksen tilassa, joka purkautui outona tärinänä. Kun elämme aikoja, jolloin rulettavat sen tapaiset ilmaukset kuin "mene töihin" ja "oma vika", ja jolloin ollaan aivan liian usein valmiita viemään elämisen oikeudet niiltä, jotka eivät ole ns. tuottavia yhteiskunnan jäseniä, on entistä tärkeämpää antaa ääni niille, jotka eivät sitä itse pysty tekemään. Korvaushoito on huimaavan intensiivinen kuvaus miehestä, jolla on rankka huumetausta, josta hän on pyrkimässä eroon korvaushoidon avulla.  Teos liikkuu sekä miehen nykyisyydessä, jossa hänen elämänsä on siinä määrin kuosissa kuin sen on mahdollista olla, että hänen menneisyydessään, jota hallitsevat addiktio ja huumehelvetin karu meininki, jossa moni putoaa "pelistä"

Milja Sarkolan uutuusromaanissa Psykiatrini teoksen naispäähenkilö alkaa kuvitella, millaista hänen terapeuttinsa elämä on. Nainen on keski-ikäinen  ja keskiluokkainen, ja elää parisuhteessa juristikumppaninsa Eevan kanssa. Perheeseen kuuluu myös kaksi lasta. Kaikki on sinänsä hyvin, mutta nainen on sairaslomalla, koska kokee suurta merkityksettömyyden tunnetta. Voisi olla niin, kenties voisi, kuka sen tietää voisiko, että terapeutin elämä on kaikkea muuta kuin merkityksetöntä. Että hänellä on elämästä vankka ote tai ainakin vahvempi ja täydempi ote kuin naisella. Kenties myös sillä, että terapeutti on valkoinen heteromies on osansa asiassa.  Ehkä terapeutin on myös helpompi tulla toimeen omien tunteidensa ja päänsisäisten ajatustensa kanssa, jotka naiselle aiheuttavat kosolti vaivaa. Että ei oikein osaa sitä lähintäkään ihmistä rakastaa tai ainakaan sillä tavalla täydesti ja mutkattomasti kuin haluaisi. Että on rakkaudessaan kömpelö, huonoina päivinä posliinikaupan norsu. Koska naine

Sinitaivas (1980) on Annika Idströmin esikoisteos. Se kertoo neljästä, samassa kerrostalossa asuvasta naisesta, joita yhdistää paitsi naapuruus, myös ihon ja kosketuksen kaipuu.  Idströmin kuvaamat naiset ovat niin lihaa, verta, hikeä, ilon ja surun kyyneleitä, että heistä ei löydy milliäkään paperinmakua.  Esittelen heidät teille: Virpi, joka asemoituu teoksen päähenkilöksi, toimii teatterissa kuiskaajana. Yhtä lailla hänen osansa on myös suhteessa hänen sisaruksiinsa ja äitiinsä Ritaan kuiskaajan rooli siinä mielessä, että Virpin paikka on heidän rinnallaan sivussa. Virpi on eronnut vajaa vuosi sitten ja on 6-vuotiaan Maurin yksinhuoltaja.  Sointu on räväkkä taksikuski, joka opiskelee oikeustiedettä ja jonka vanavedessä kulkeutuu öisin hänen kotiinsa tiheästi vaihtuvia miesystäviä. Sointu on ihananauruinen maanvyörymä, iloissa ja suruissa keitetty vahvasti juhlimiseen taipuvainen. Eronnut hänkin. Toini on isokokoinen nainen, nykytermein kerrostalokyttääjä, jolla on symbioottinen suhd

"[t]hat at any moment, reality could flip." Heti luettuani Deborah Levyn romaanin August Blue tunnen vetoa, tunnen vastustamatonta vetoa lukea sen uudestaan. Se vetää puoleensa niin kuin vetää se, josta ei ihan tiedä, mutta jonka vangiksi haluaa jäädä. August Blue kertoo Elsa M. Andersonista, joka on reilu kolmekymppinen maailmankuulu pianisti, joka viimeisessä konsertissaan on epäonnistunut pahoin. Epäonnistunut me sanomme ja annamme väärän tuomion, sillä esittäessään Rachmaninovin pianokonserttoa Elsa hairahtui kahden minuutin ja kahdentoista sekunnin ajaksi Rachmaninovin ulkopuolelle luomaan omaa musiikkiaan. Niin ei kuulu tehdä. Kuuluu pitäytyä. "Maybe I am. Maybe you are what? Crushed." Rachmaninov saa teoksessa lempinimen Rach. Niin käy, kun jokin on erityisen rakasta. Kun jokin on elintärkeää. Rachmaninov - tuo melankoliasta kärsivien lohduttaja. Omassakin levysoittimessani niin monia kertoja rahissut. "It's so abject to express this loneliness withi

Tämä kirja on varoitus! Jos Paul Lynchin vuoden 2023 Booker-palkinnon voittanutta romaania pitäisi kuvata yhdellä lauseella, se voisi olla: Prophet Song on kuvaus yhteiskunnan ajautumisesta kaaokseen ja sekasortoon. Ehkä kymmenen tai viisitoista vuotta sitten olisin kutsunut Prophet Songia dystopiaksi ja toki niin voi tehdä vieläkin, mutta viime vuosien maailmantapahtumat ovat paikoin likistäneet realismin ja dystopian niin toisiinsa kiinni, että ne ovat usein enää huonosti erotettavissa. Prophet Songissa on perhe. On äiti ja isä ja heidän neljä lastaan. Ollaan Irlannissa ja vaikka tapahtumia ei ole sidottu mihinkään tiettyyn vuoteen romaanissa kuvattu teknologia osoittaa, että kyse on nykyajasta. Vallan on ottanut oikeistolainen nationalistipuolue, jota vastustavat ihmiset alkavat kadota jäljettömiin. Ei meillä ole hätää, eiväthän he voi, ajattelee perheen isä. Uskoo asioiden kääntyvän hyväksi vielä senkin jälkeen, kun hän joutuu salaisen poliisin kuulusteluun. Ja pian onkin jo päivä,

Jos eläisimme maailmassa, jossa eniten puhutaan kirjallisesti laadukkaista ja ylen korkeatasoisista kirjoista puhuisimme taukoamatta Laura Laakson bigmacbethista. Sellaisessa maailmassa emme kuitenkaan elä, vaan jauhamme useimmiten teoksista, jotka ovat ylen lukijaystävällisiä. Kesyjä ja epävaikeita. Kävi niin, että kun bigmacbethista oli enää muutama kymmenen sivua jäljellä törmäsin aivan sattumalta Helsingin rautatieaseman vierustalla virolaisen Maria Metsalun performanssiin. Metsalu työntelee hodarikärryä, syöksähtelee ja pyörii seksuaalisesti vihjailevissa asennoissa maaliskuun kuraisessa ja märässä maassa. Minulle Metsalussa ruumiillistuu bigmacbethin maailma. Kummatkin ovat räyhäruumiita. Niin räyhiä ja niin ruumiita. Niin järkyttävän paljon läsnä. Niin sillä tapaa itsensä esiin tuovia, että heitä on mahdoton ohittaa. Että sitä nauliintuu paikkaan, jossa on, jossa katsoo, jossa lukee. Paikkaan, jossa oma oleminen on talo (se lihallinen) talossa (siinä seinällisessä). On kirjoja,

On aina kippiksen paikka, kun suomeksi saadaan italialaista kirjallisuutta. Salvionin romaanin on suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä.  En pelkää mitään sijoittuu Mussolinin ajan fasismin kurittamaan Italiaan ja seuraa 12-vuotiaiden ystävysten Francescan ja Maddalenan elämää. Tytöt tuovat vahvasti mieleen Ferranten Napoli-sarjan Elenan ja Lilan. Elenan tavoin Francesca on kunnollinen, Maddalena taas Lilan tavoin ehdoton ja yhteisön säännöistä välittämätön. Yhteistä Napoli-sarjan kanssa on myös Francescan ja Maddalenan kasvuympäristön väkivaltaisuus. Tyttöjen on pärjätäkseen oltava kovia ja röyhkeitä. Maddaleenaan, joka haluaa itseään kutsuttvan nimellä Malnata henkilöidään paha ja tuho. "He puhuivat hänestä [Malnatasta] kuin viheliäisestä sairaudesta tai ruostuneesta raudankappaleesta, joka nostaa kuumeen ja tappaa, jos siihen sattuu viiltämään ihonsa." Tyttöjä säätelevät tiukat normit, joiden ulkopuolelle ei sovi luisua. Tytöille ja pojille on omat jyrkkäreunaiset sääntöns

Nyt on pakko hengittää hetki syvään. Hengittää rauhallisesti. Uskoa, että hengittämällä voisi rauhoittaa itsensä.  Vigdis Hjorthin Toiston herättämänä niin monta ajatusta päällekkäin. Aallon kaltainen hyöky, joka vie väkisin mukanaan.  Ja tämä kipu, joka ei päästä. Ja tämä polte veressä, jota ilman ei ole elämää. Olen lukenut Hjorthilta aiemmin hänen romaaninsa Perintötekijät ja Onko äiti kuollut . Luin ne kummatkin ennen äitini kuolemaa. Luin ne tilanteessa, jossa äitini oli vielä elossa. Äitini kuoltua lukisin ne toisella tapaa. Väkisinkin eri näkökulmasta. Ei kulmasta vaan nurkasta. Ahdistettuna nurkkaan, josta äitini kuoleman jälkeen en enää pääse. Sekä Perintötekijöissä että Onko äiti kuollut -romaanissa on keskeistä päähenkilön suhde hänen äitiinsä. Perintötekijöissä Hjorth kuvaa, miten sen päähenkilön Bergljotin lapsuudessa on tapahtunut asia, jota hänen vanhempansa eivät suostu uskomaan. Kirjoitin Perintötekijöistä: "Hjorth näyttää kauhistuttavalla ja kristallinkirkkaalla

- Katosiko sinun miehesi? - Hän lähti liikematkalle. - Milloin se tapahtui? - Kaksitoista vuotta sitten. Näin puhelevat Matti Pellonpää ja Kati Outinen. Ei kun hetkinen. Kyse onkin dialoginpätkästä, joka löytyy Don DeLillon romaanin Mao II suomennoksen sivulta 207. Kuulostaa vaan niin kaurismäkeläiseltä, että varsinkin Kati Outisen äänen sanojen painotuksia myöten kuulen niin selvästi korvissani kuin hän puhuisi olohuoneessani. Don LeLillon teokset edustavat minulle guilty pleasurea. Pleasuren merkitys on selvä, se on puhdasta mielihyvää. Miksi sitten guilty?  Siksi, että en ole ihminen, joka yleensä lukee valkoisten cis-äijien kirjoittamaa kirjallisuutta. DeLillo on kuitenkin poikkeus. Häntä lukiessani tunnen syvää yhteyttä siihen tapaan, jolla hän kartoittaa maailman tilaa ja sen ihmisissä tuottamia traumoja.  DeDillon lauseet ovat usein niin järisyttävän hienoja, että lukiessani kehrään tyytyväisenä kuin ennen päiväuniaan parasta Whiskasia nauttinut kissa.  "Onko sinulla lapsi

Birnamin metsä on ihan erilaista Cattonia kuin hänen aiemmat teoksensa. Se on erittäin vahvasti koukuttava, Uuteen-Seelantiin sijoittuva teos, jossa kohtaavat Birnamin metsäksi itseään nimittävät ympäristöaktivistit ja Robert Lemoine - nimiseen mieheen henkilöityvä kapitalismin huipentuma miljardeineen. Antaisitko pikkusormen vastustajallesi, jos niin pystyisit edistämään omaa tärkeäksi kokemaasi agendaa? Realiteettihan kuitenkin on, että ei voi antaa vaan pikkusormea, vaan kuten Aki Sirkesalo jo vuosia sitten totesi, paholainen (lue: yltiökapitalismi) vie pikkusormen saadessaan koko käden ja enemmänkin. Robert Lemoine haluaa rakentaa itselleen bunkkerin, johon hän voi paeta maailmanloppua. Kun hän kohtaa Birnamin metsän johtohahmon Mira Buntingin hän yllättäen haluaa lahjoittaa aktivisteille rahaa. Voiko Lemoineen luottaa? Mitkä ovat hänen todelliset tarkoitusperänsä?  Teoksessa kritisoidaan niin kapitalismia, intersektionalismia kuin vasemmistoakin. Kritiikin äänitorveksi nousee Birn

Katja Raunion edelliset romaanit Käy kaikki toteen ja Sinun päiväs koittaa ovat opettaneet minulle, että Raunion kirjoja lukiessa vastaan saattaa tulla odottamattomia ja yllättäviä juttuja, niin asioita kuin ihmisiäkin. Olin siis varautunut. Uutuusteoksessaan Viime ajat Raunio kuvaa nuorten aikuisten kamppailua erinäisten ongelmien ja näköalattomalta tuntuvan tulevaisuuden puristuksessa. Kuten teoksen väliin sijoittuvat valokuvat raunioituneista rakennuksista muistuttavat on taustalla jatkuvasti Venäjän hyökkäyssota Ukrainaa vastaan ja sen mukanaan tuoma epävarmuus maailman tilasta. Eikä unohdeta, että ihminenkin on talo, jonka seinät ottavat elämän pommituksessa osumaa. Viime ajat on kerrottu sinä-muodossa. Mitä tästä kerrontaratkaisusta seuraa? Seuraa muun muassa kolminkertainen paikanta/uminen. Seuraa ensinnäkin se, että teoksen päähenkilön asema kerronnan kohteena korostuu. Seruraa toiseksi se, että syntyy paralleeli päähenkilön asemaan hänen arjessaan, jossa hän jatkuvasti jout

Sanotaanpa nyt heti alkuun sen tyyppinen juttu, joka on useimmiten tapana piilottaa tekstin keskiosiin vähän silleen niin kun huomaamattomasti kuin ei sitä sanottu olisikaan tai ainakin niin, että se osuu silmään korkeintaan näön sumentavan silmätipan läpi.  Sanotaan: Ihmeköynnös ei paikoin toimi kovin hyvin romaanina.  Enimmäkseen Ihmeköynnöksessä on kyse teoksen päähenkilön, 30 plus -ikäisen naisen, matkustamisesta ja hänen oleskelustaan Nicaraguassa. Kauhasen romaani kiertyy matkakertomuksen, luennoinnin (tuttavallisemmin räntin, kauniimmin esseistiikan) ja autiofiktion muodostamaksi palmikoksi.  Joku voisi kutsua Ihmeköynnöstä hybridiromaaniksi, mutta minulle se ei aukene niin. Tilanne on vähän sama kuin jos hybridiautolla kaasutetaan bensan voimalla ja aina sadan kilometrin välein ajetaan kilometrin verran sähköllä.  Tässä yhteydessä toki on sekä hyvä että kohtuullista pitää mielessä, että oli käyttövoima mikä tahansa eteenpäin mennään. Eikä unohdeta myöskään, että yksi mainio kil

Recitatif on ainoa Toni Morrisonilta julkaistu novelli. On harmillista, että tämä vuodelta 1983 oleva teos on jäänyt Morrisonin muun tuotannon varjoon, sillä Recitatif tarjoaa lukijalle varsin ainutlaatuisen mahdollisuuden tarkastella, millä perusteilla hän tekee rotuun liittyviä oletuksia.  Morrison kirjoittaa:   “This extraordinary story you hold in your hands was specifically intended as “an experiment in the removal of all racial codes from a narrative about two characters of different races for whom racial identity is crucial.” Recitatif kertoo Thylasta ja Robertasta, joista toinen on musta, toinen valkoinen. Morrison ei kuitenkaan missään vaiheessa vahvista, kumpaa rotua kumpikin tytöistä edustaa.  Tytöt ovat 8-vuotiaita, kun he tapaavat valtion laitoksessa, johon heidät on sijoitettu, koska heidän perheensä eivät ole onnistuneet pitämään heistä huolta.  Lukija joutuu pohtimaan, mihin hän perustaa oletuksensa siitä, kumpi tytöistä on musta, kumpi valkoinen. Mitä voidaan päätellä

Fiona Mozley:Elmet Fiona Mozleyn romaani Elmet kertoo isästä ja hänen kahdesta lapsestaan Danielista ja Cathystä. He asuvat syrjäseudulla talossa, jonka isä on omin käsin rakentanut. Perheen äiti on kuollut, eikä hänestä teoksessa juuri puhuta. Kertojana on Daniel. Teoksen yllä häilyy eristyneisyyden luoma uhka, jota korostaa se, että kertomuksen välissä on kappaleita, joiden tapahtuma-aika sijoittuu varsinaisen tarinan tulevaisuuteen. On paha. On väistämättöman tuntuinen paha, joka tulee yhä lähemmäs. On paikalliset ihmiset, jotka eivät kaihda keinoja Isä, John, on isokokoinen mies ja ruumiin voimiltaan vahva, monissa tappeluissa voittamaton ja tappelemalla rahaa tienannut. Minulle hän tuo mieleen Colson Whiteheadin romaanin Balladi John Henrystä nimihenkilön. Kummankin näistä miehistä elämä roikkuu heidän fyysisten voimiensa varassa. Alan pelätä Johnin vanhenemista, sen mukanaan tuomaa voimien väistämätöntä hiipumista. Isä lapsineen haluaa elää rauhassa omilla ehdoillaan. Vaatimattom

Nimetön / ring finger - sormi, johon on liitetty maagisia ja salattuja voimia, kuten Antsalo muistuttaa runokokoelmansa lopussa. Paljon taianomaista löytyy myös Antsalon teoksesta. Ollaan kuitenkin vielä hetki nimettömässä. Ollaan siinä, jolle ei ole sanaa. Siinä, joka on anonymiteettinsä kautta määrittelystä vapaa. Ollaan vähän Juice Leskisen Myrkytyksen oireissa ja pyydetään istuttamaan omenapuu, "vaikka tuli jo tukkaasi nuolee / vaikka huomenna saaste jo laskeutuu / vaikka huomenna aurinko kuolee." Maailmanloppu on Nimettömässä läsnä ja ehkä sitä aavistellen myös luonto on muuttunut oikukkaaksi, eikä suostu enää olemaan kiva Nuuksion metsä, jonne mennään yksityisautolla viettämään rentouttavaa sunnuntaipäivää. "Luonto on teräväkielinen ja täynnä liian villejä kiviä. Luonto on luun tiheyttä ja mustia yksityiskohtia. Luonto on rauhasia eri puolilla ruumista." Mistä puhutaan kun puhutaan luonnosta? Ihmisluonto kokoelmana tyyppipiirteitä, luonto ihmisessä, luonnollin

Olen lukenut Maggie O'Farrellilta aiemmin romaanit Instructions for a Heatwave (suom. Varoitus tukalasta helteestä), The Hand that first held mine (suom. Käsi jota kerran pitelin) sekä Hamnet, jonka luin suomeksi. Minuun toisin kuin moneen muuhun Hamnet ei juurikaan vedonnut. Sen sijaan kaksi ensin mainitsemaani O'Farrellin romaania olivat oikein hyviä lukukokemuksia, mutta The Vanishing Act of Esme Lennox (2006), joka edustaa O'Farrellin edellä mainittuja vanhempaa tuotantoa nousi heittämällä suosikikseni häneltä lukemieni kirjojen joukossa. VAEL on romaani, joka luottaa lukijaan. Se luottaa lukijaan jopa siinä määrin, että vähän väliä on palattava takaisin, tarkistettava, kuka tässä nyt puhuikaan ja kenestä nyt olikaan kysymys ja mihin aikakauteen kerrottu sijoittuikaan. O'Farrel iskee pari ässää pöytään heti romaaninsa ensimmäisellä sivulla. "Let us begin with two girls at a dance. [...] Or perhaps not. Perhaps it begins earlier, before the party, before they

Lydia Sdandgren: Läpileikkaus Tiedän nyt aika paljon siitä, millainen mies on göteborgilainen kustannustoimittaja Martin Berg. Tunnen myös hänen vaimonsa Cecilian - tosin vain Martinin kautta, sillä Cecilia itse ei pääse kertomaan tarinaansa. Kuitenkin juuri Cecilian rooli teoksessa on olennainen, sillä hän katosi pian väitöstilaisuutensa jälkeen ja jätti Martinin ja heidän kaksi lastaan.  Tutuksi minulle tuli myös Gustav, joka tauluillaan suurin piirtein pelasti koko ruotsalaisen 1900-luvun maalaustaiteen. Gustav, joka joi liikaa ja käytti aina tavalla tai toisella vinossa olevia ja/tai teipillä korjattuja silmälaseja. Gustav, jolle tavallinen elämä oli vieras konsepti. Martinin ja Cecilian tyttären Rakelin kautta pääsen kokemaan, millaista on, kun kadonnut äiti on jatkuvasti läsnä. Gustav nimittäin maalasi ennen muuta Cecilian muotokuvia. Vähemmässä määrin tutustun Rakelin pikkuveljeen Elikseen. Läpileikkaus kulkee eri vuosikymmenillä, valaisee ja etsii kohteekseen. Pysähtyy ja tarka