sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema


"Do I contradict myself? Very well then I contradict myself."

Tämä Silvia Hosseinin käyttämä sitaatti on peräisin Walt Whitmanilta. Otin sen heti tähän alkuun. Varmuuden vuoksi. Puolustellakseni itseäni.

*

Silvia Hosseinin edellisen esseekokoelman Pölyn ylistys (Savukeidas) aloitin esseestä Mitä sivullisuus tarkoittaa? ja Tie, totuus, kuoleman esseestä Miesten tarinoita.

Miten se essee, josta kokoelman lukemisen aloittaa vaikuttaa teoksen vastaanottoon? Tähän kysymykseen en tietenkään voi saada vastausta, koska vertailevaa esseekokoelman lukemisen aloitustapaa ei ole mahdollista toteuttaa.

Aloitusesseen valinnalla oli kohdallani joka tapauksessa ratkaiseva merkitys, sillä Tie, totuus ja kuoleman esseistä juuri Miesten tarinoita herätti minussa eniten ajatuksia, joista en ole malttanut olla kertomatta alla. 

Miksi pitäisikään malttaa? Eihän tämä teksti ole arvio, vaan kuvaus ja enimmäkseen sivupolku Hosseinin esseiden parissa viettämistäni hetkistä.


Hosseinin kirjoitustavan kiinnostavimpia ja minua henkilökohtaisesti älyllisesti hyväilempiä hommia on se, että hän törmäyttää toisiinsa asioista / ihmisiä / näkökantoja, jotka eivät yleensä kohtaa. Syntyy uutta ja laajentavaa. Ihailen hänen tapaansa lukea kirjoja näkökulmista, joista niitä ei yleensä tarkastella. 

Se on ihanaa. 

Se on vapauttavaa.  

Se on teosystävällistä. Se luo uuden tien teoksen luokse.


Hosseini kirjoittaa, että feminismissä piilee vaara, joka kapeuttaa teosten (ja taiteen laajemmin) vastaanottoa. Tämä on vaikea kohta ja siksi on syytä pysähtyä hetkeksi tien varrella olevaan kuppilaan ja juoda kuppi pohjaanpalanutta mustaa kahvia ja antaa munkkirasvan valua pitkin suupieliä. Samalla voin kaivaa repustani (en siis Louis Vuittonin käsilaukustani) Anu Silfverbergin esseeteoksen Sinut on nähty.

Silfverberg kysyy, voiko taideteos olla hyvä, jos se on feministisessä mielessä kyseenalainen. Tähän kysymykseen on vastattava myös Hosseinin Miesten tarinoiden Jack Kerouacin Matkalla-teoksen analyysiä lukiessa. 

Tämä vastaamispyrkimys on tie, jolla en voi lakata kulkemasta, vaikka tiedän, että totuutta ei ole, ei tule. Pieni kuolema sen sijaan on tarjolla aina, kun tähän kysymykseen juutun.


Koen vaikeimmaksi kirjoittaa kirjoista, jotka feministisestä näkökulmasta ovat monien feministien mielestä tärkeitä, mutta joiden kirjallinen panos on - sanottakoon nyt vaikka - ohut. Tässä yhteydessä joudun aina käymään keskustelua sen kanssa, mitä ovat ne (arvottavat) tekijät, joille pohjaan näkemykseni kirjallisen teoksen hyvyydestä ja tätä pohdintaa seuraavan jatkokysymyksen: miten kirjallisuuden laatukriteerit ovat syntyneet? 

Olemme pääsemättömissä siitä, etteivätkö miesten kirjoittamat kirjat olisi aikojen kuluessa määrittäneet kirjallisuuden laatukriteerejä. 

Kirjallisuuden historia, kanonisointi ja vastaavat jutut. Virginian huone ja rahat.


Totuus: Feministisestä näkökulmasta ansiokas teos ei välttämättä ole kummoistakaan kirjallisuutta. 

Totuus: Feministiset teoket ovat tärkeää kirjallisuutta.

Esimerkki: naiskirjailija kirjoittaa teoksen, jossa kuvaa synnytyskokemuksiaan. Kirjaa kehutaan siitä, että vihdoinkin kuvataan synnytyskokemuksia. Eli: kirja on hyvä.

Paitsi: kirja on kirja synnytyskokemuksista, joka ei vielä kerro mitään sen kirjallisesta laadusta. 

Se saattaa olla hyvä. 

Se saattaa olla olematta hyvä. 

Aihe ja kirjallisuuden laatu eivät automaattisesti korreloi.



Hosseini ottaa tarkasteluun mukaan nykyajalle tyypillisen, samaistumisen kautta tapahtuvan lukutavan. Hän lainaa Maaria Ylikangasta, joka on kirjoittanut tavasta lähestyä fiktiota kohteena, josta lukija pyrkii löytämään "itsensä, aikansa tai omat ongelmansa." Esseessä Kuka minä olen? Hosseini kirjoittaa:


autofiktiona markkinoituja romaaneja käytetään identiteetin vahvistamiseen. Ovatko kertojan kokemukset samaistuttavia? Sitten kirja on hyvä.


Tämän sitaatin paikkansapitävyyden voi kuka tahansa todistaa viettämällä hetken Instagramissa. 


Miksi fiktio ei saisi olla "vaan" fiktiota? Miksi sillä pitäisi olla jotakin erityisiä tehtäviä? Miksi sen pitäisi olla minkään, mukaan lukien, feminismin palveluksessa? Miksi fiktiota monen mielestä pidetään parempana, jos se sisältää yhteiskuntakritiikkiä? 


Minulle ei ole koskaan selvinnyt, mitä samaistuminen varsinaisesti tarkoittaa. Ymmärrän sen teoreettisessa mielessä, mutta en käytännössä. Jos minulta kysytään kirjoista, joiden henkilöihin olen samaistunut seuraa pitkä hiljaisuus, kunnes hädissäni muistan, että voin vastata Sheila Hetin romaanin How should a person be?, jossa on kertoja, joka ihmettelee itseään ja maailmaa tavalla, joka tulee kivuliaan lähelle. 

Usein olen vastannut kysymykseen samaistumisesta toteamalla, että en samaistu kirjan henkilöihin, vaan teoksen sisäistekijään. Tässä kuviossa on vielä selviteltävää, enkä toistaiseksi osaa sitä kovin hyvin kuvata.


Essee Kuka minä olen? edustaa Hosseinin kirjan delillomaisinta osuutta ja kirjallisen vastaanottohuoneeni maalipinnat alkavat kuplia. Kohta syttyy.

Kuka minä olen? sisältää 140 huomiota / väitettä ja alaviitteet numeroituna asteikolla 28-54 kuitenkin niin, että itse tekstissä ensimmäinen alaviiteviittaus on numeroon 30. En tiedä, mikä on tämän epäjohdonmukaisuuden tarkoitus. Ehkä sitä kuuluu ihmetellä.

Ihmettelen. 

Olen ihmetellyt.


Mainitun esseen pointissa 82 Hosseini toteaa


pidän Sally Rooneyn romaaneja ohuina, koska pidän Sally Rooneyn ajattelua ohuena, sanan merkityksessä pinnallinen


Ei liene kovin mahdollista, että ohuen ajattelun kirjailija kirjoittaisi kirjallisesti haastavia ja kovatasoisia teoksia.  


[delete]


Olen alkanut kirjoittaa harvemmin suomalaisten kirjailijoiden teoksista.


[delete]


* * *


Kristilliseen kolminaisuusoppiin peilautuva Tie, totuus ja kuolema asettuu sisältämiensä esseiden suhteen hyvin eri kohtiin asteikkoa, mitä tulee niiden henkilökohtaisuuteen. 

Arabikulttuurin historiaa ja sen vaikutuksia länsimaalaiselle kulttuurille tarkasteleva Etsivä löytää, on faktapainotteinen essee, jonka tiedolliset aspektit on siivilöity osaksi Hosseinin kokemuksia Sisilian matkasta. Esseessä Iranilaisia kirjeitä yleinen ja yksityinen kietoutuvat yhteen, kun Hosseini kirjoittaa rakastetulleen kirjeitä Iranista. 

Herää kysymys: Missä tarkoituksessa kirjeet on kirjoitettu?


*


Tyhjyys ei ole tyhjyyttä. Puuttuva on eniten läsnä.


Menetyksen ammattilaiset kutoo yhteen Hosseinin henkilökohtaiset menetykset. Avioeron ja hänen pikkuveljensä kuoleman tarkastelukehyksenään Leonard Cohenin Hydran saari sekä kreikkalaisen Kafaviksen runous.

Henkilökohtaisuusasteikon kuumimpaan päähän sijoittuu teoksen päättävä essee Aurinkokuningatar, joka kertoo Hosseinin perseen räjähtämisestä, leikkaushoidoista ja niistä haasteita, joita perianaaliabsessi jokapäiväiselle elämälle asettaa.


Selviytymistarinat uupumuksen selättämisestä ovat sosiaalisessa mediassa muotia, mutta psykoosi taipuu huonosti tsemppikertomuksiksi. Kuppa on liian likainen tauti Instagramiin, toisin kuin rintasyöpä.


Myönnän, en ole koskaan aiemmin tainnut lukea mitään yhtä intiimiä kuin Aurinkokuningatar. Kulttuurissa, jossa vain tietyistä sairauksista on soveliasta puhua on suorastaan revolutsioonista tabunkaatoa kertoa lukijalle omista perse- ja paskaongelmista.

Hosseini zoomaa esseessään myös kohti Ludviq XIV:n persereikää. Herra Aurinkokuningas kun kärsi samasta vaivasta kuin Hosseini. Essee laajenee tarkastelemaan ludviginajan puutteellista hygieniaa ja sisältää siinä määrin haisevia osuuksia, että ruokapöytälukemiseksi sitä ei voi useimmille suositella. 

*

Minulle esseiden keskeisin arvo on niiden kyky haastaa ajatteluani ja saada minut näkemään asioita näkökulmista, joita en ole aiemmin tullut ajatelleeksi. On toki lutuisaa, kun joku toinen vahvistaa omaa ajattelutapaa, mutta näin toimivat esseet ovat pikaruokaa, jonka jälkeen uusi nälkä kolkuttelee jo kulman takana.

Tie, totuus ja kuolema pitää lukijansa älyllisesti skarppina. Hosseinin esseiden kohdalla niiden lukeminen on vasta alku. Jos nautintoa haluaa, kannattaa käydä niiden kanssa keskusteluun silläkin uhalla, että saattaa joutua myös epämieluisiin tilanteisiin.


Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

238 sivua

Gummerus (2021)

sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Je suis Anu, qui est Monica - Anu Silfverberg: Vuodet Monican kanssa (Long Play 99)


"Jos olisin parikymppisenä päätynyt Valkoiseen taloon, minusta olisi varmaankin oitis tullut Bill Clintonin salainen rakastaja, ja sitten olisin kirjoitellut päiväkirjaani, että meillä on erityinen yhteys. Olisin istunut päiväkausia odottamassa puhelinsoittoja ja lakannut syömästä, ja lopulta Bill Clintonin kollegat olisivat pistäneet stopin sille kaikelle, tosin liian myöhään ..."


Oletko koskaan miettinyt, että sinulle olisi Monica Lewinskyn asemassa voinut käydä Bill Clintonin suhteen juuri niin kuin Anu Silfverberg yllä olevassa sitaatissa omalta kohdaltaan pohdiskelee? 

Mitä minuun tulee, en todellakaan menisi takaamaan, ettenkö olisi saattanut tehdä Monicoita.  Ihmiset, joilla on valtaa ovat kiinnostavia, koska heidän seurassaan voi kokea (toki yleensä virheellisesti), että osa tuosta vallasta valuu oman itsenkin päälle.

Totta on myös, että Billissä presidenttinä oli paljon hyvää ja hän oli enemmän meidän naisten ja oikeuksiemme puolella kuin edeltäjänsä. Kuten Silfverberg muistuttaa, Bill kannatti aborttioikeuksia ja nimitti naisia moniin korkeisiinkin virkoihin. 

Ei siis lähtökohtaisesti kaikkein paskin jätkä. Lähtökohdat vaan on 

... lähtökohtia.


*


Monica Lewinsky on Anu Silfverbergin pitkäaikainen kiinnostuksen kohde. Esseessään Vuodet Monican kanssa (Long Play 99) hän käy läpi vuoden 1998 Lewinsky-skandaalia Bill Clinton -skandaalia, sen taustoja ja käsittelyä julkisuudessa ja julkisuuden roolia tapahtumien skandalisoimisessa sekä omia reaktioitaan ja tunteitaan suhteessa tähän skandaaliin sekä skandaalin tapahtumisajankohdan merkitystä sille, miten siihen suhtauduttiin.

Tapahtumisajankohdan merkityksellä viittaan siihen, että metoon jälkeen vastaavanlainen julkinen teilaus, jonka kohteeksi Lewinsky joutui ei enää olisi mahdollista. 

Uskoisin.

Toivoisin.


Bill Clinton muutti Monica Lewinskyn elämän. Tai ei oikeastaan Bill, vaan Lewinskyn ja Billin välinen seksisuhde, jonka yksi kuuluisimmista julkisista kulminaatiopisteistä oli Lewinskyn mekon spermatahra.

Paitsi että ei oikeastaan edes tämä seksisuhde, 

eikä oikeastaan edes tämä spermatahra, 

vaan lehdistö, joka muiden "syntiensä" ohella kantoi kortensa betonipalkkinsa kekoon ja teki myös tästä ihan tavallisesta mekosta eroottis-syntisemmän vivahteen omaavan "cocktail-mekon". 


Silfverberg muistuttaa, että Lewinsky oli vain 22-vuotias, kun hän ollessaan palkattomassa harjoittelussa Valkoisessa talossa ajautui suhteeseen Billin kanssa, joka oli tuolloin USA:n presidentti. Myöhemmin Bill vannoi valan, jota vastaan hän rikkoi valehtelemalla oikeudessa suhteestaan Lewinskyyn. Seurasi skandaali, jonka osana sekä Lewinsky henkilönä että hänen elämänsä joutui ihan harvinaisen ilkeän ryöpytyksen kohteeksi.

Lewinskystä tuli, kuten Silfverberg tuo esiin, vitsien "punchline". Talk show -juontajien pilkan kohde, jonka elämä ja ruumis  - erityisesti seksuaalisuus ja paino - oli vapaata riistaa.  "Amerikan suihinottokuningatar" - kuvasivat lehtiotsikot Lewinskyä.


Mitäköhän itse ajattelin Bill Clinton -skandaalista vuonna 1998? Yritän rekonstruoida.

Vuonna 1998 viimeistelin graduani, jonka kirjoittamiseen käytin vuoden verran. En siksi, etteikö sitä olisi voinut kirjoittaa huomattavasti nopeammin, vaan siksi, että rakastin gradun kirjoittamista. Aiheenani oli vastarinta Alice Walkerin romaanissa Meridian ja teorian puolelta tärkein tyyppini oli Michel Foucault ja hänen käsityksensä vallasta.

Muistelen pohtineeni, että Monicalla ei ole mitään mahdollisuuksia häntä kohtaan käydyssä ajojahdissa. Foucault'n kautta ajattelin luultavasti, että kyse ei ollut ensisijaisesti siitä, että Billillä ihmisenä olisi ollut sen enempää valtaa kuin Monicalla. Kyse oli Billin asemasta, hänen presidenttiydestään, joka positiona on yksi maailman vahvimmista valta-asemista.

Mieleeni tallentui erityisesti Billin lause: I did not have sexual relations with that woman. 

Muistan edelleenkin ihan tarkkaan ne painotukset, jolla Bill tuon lauseen lausui. I did not -lauseista tuli ystäväpiirissäni myös sisäpiiri-ilmaus, johon liittämiämme pro-Monica -vivahteita emme odottaneet ulkopuolisten ymmärtävän.


*


Lukiessani Silfverbergin esseetä ajattelen, että se mitä Lewinskylle tapahtui kytkeytyy viattomuuden menetys -narratiiviin.  Tarvitaan nuori, viaton nainen, vähän niin kuin Thomas Hardyn romaanin Tess of the D'Urbervilles (1891) päähenkilö Tess. 

Silfverberg osoittaa, miten Lewinsky oli jättipotti lehdistölle, joka sai sen omasta valtakiimastaan pullistelevana nöyryyttämään Lewinskyä. Tämä ei koskenut pelkästään ns. keltaista lehdistöä, vaan Lewinskyn yksityiselämää ja hänen tekemisiään ruotivat myös The New York Timesin ja Wall Street Journalin kaltaiset laatulehdet. Edes monet tunnetut feministit, kuten Silfverberg muistuttaa, eivät osoittaneet tukeaan Lewinskylle, vaan sympatiseerasivat Billiä.

Lewinskystä lehdistössä "käytetty sanasto oli voimallisen leimaavaa: hysteerinen, huorahtava, flirttaileva, ärsyttävä, seksipeto ja sen sellaista."

Tutkinnassa Lewinskyä uhkailtiin 27 vuoden vankeustumiolla ellei hän kertoisi tapahtuneesta kaikkea ja salanauhoittaisi keskustelujaan Billin kanssa. Näin tekemällä hän voisi hankkia syytesuojan ja välttää vankilatuomion. Lewinsky ei kuitenkaan luopunut lojaaliudesta Billiä kohtaan, ei edes silloin, kun mukaan vyyhteen vedettiin myös hänen äitinsä.

Mitä kaikkea naiset ehtisivätkään tehdä, jos he eivät käyttäisi niin paljon aikaa miesten tekojen puolusteluun?

*

Luettuani Silfverbergin esseen ensimmäiset 10 sivua kirjoitin muistikirjaani mahdollista myöhempää käyttöä varten lauseen: Je suis Monica. Hämmästykseni oli suuri, kun Silfverberg sivulla 24 kirjoittaa:

"Jos vuosia myöhemmin tuli tavaksi sanoa ”Minä olen Charlie”, niin minä ajattelin juhlallisesti silloin: Minä olen Monica."

Kiinnostava ajatuksellinen sattuma, jonka voisi pukea muotoon: Je suis Anu, qui est Monica.


*

Esseensä alkupuolella Silfverberg käyttää Lewinskystä etunimeä Monica. Etunimen käyttö tuo henkilön lähemmäs, saa hänet vaikuttamaan tutummalta. On kiinnostavaa, että hän myöhemmin kuitenkin päätyy käyttämään Lewinskystä sukunimeä ja vielä kiinnostavampaa on se, missä kohdin Lewinskyn tarinaa tämä tapahtuu.

Silfverberg kertoo, miten Bill Clinton vapautettiin syytteistä ja miten hänen maineensa sen myötä palautui, kun kun taas Lewinskyn kohdalla vastaavaa maineenpalautusta ei tapahtunut. Heti edellisen todettuaan Silfverberg kirjoittaa seuraavassa lauseessa: "Kutsutaan häntä nyt sittenkin sukunimellä, emmehän me edes oikeasti tunne häntä. "

Tärkeitä ihmisiä kutsutaan sukunimellä, kun taas vähemmän tärkeiden kohdalla riittää pelkkä etunimi. Sukunimellä kutsumisen voi nähdä Silfverbergin käyttämänä keinona osallistua Lewinskyn maineenpalautukseen. 


*

Lewinskyn tarina ei ole pelkästään Lewinskyn tarina, vaan hyvin monen nuoren naisen tarina joskin tarinan puitteet Lewinskyn kohdalla olivat suuruudeltaan ihan omaa luokkaansa. Silfverberg summaa, että Lewinsky oli "varoittava esimerkki siitä, mitä maailma oikeasti ajattelee ja haluaa nuorista naisista. Kaikki, mitä heiltä vaaditaan, on jotain, mistä voidaan myös rangaista."

Kuuntelin pari vuotta sitten lähes hypnotisoituna Yleisradion musiikkidraamaa Kikka - tarina tähdestä. Kikan tarina, yhtenä liian monista, todistaa Silfverbergin edellä siteeratun huomion todeksi. Yleisö halusi seksikkään Kikan ja seksikkyydestä Kikkaa myös rangaistiin. Kikan maineenpalautus, johon ansiokkaasti on osallistunut myös Laura Gustafsson näytelmällä Kikka Fan Club, ei häntä itseään enää tavoittanut, mutta uskoakseni muutti monien suhtautumisen Kikkaa kohtaan.


Vuodet Monican kanssa on taattua Silfverberg-laatua. Lewinskyn tarina tulee kuvatuksi monipuolisesti, perustellusti ja sopivan yksityiskohtaisesti. Se on tärkeä teksti, joka osoittaa, miten helppo on joukolla käydä yhden kimppuun ja miten kauaskantoisia seurauksia tällaisella hyökkäyksellä voi olla. Ei pelkästään yksilölle, vaan myös koko sille ryhmälle, johon tämä yksilö kuuluu. 

Niinpä. Dear media, muistakaa kantaa vastuunne.

Muun hyvän lisäksi Vuodet Monican kanssa kannustaa ryhtymään maineenpalautustalkoihin.  Kohteista ei tule olemaan pulaa ainakaan vielä vähään aikaan.


 





sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme


Natalia Ginzburg (1916-1991) lyö radikaalin iskun heti teoksensa Kieli jota puhuimme esipuheen ensimmäisellä lauseella: 

"Tässä kirjassa esiintyvät paikat, seikat ja henkilöt ovat todellisia." Ja jatkaa: "En ole keksinyt niistä yhtäkään."

Se siitä fiktion suojaverhosta, jota monet kirjailijat käyttävät pako- ja piilopaikkana.


Ginzburg kertoo, että aina kun hän huomaa, että hänen tekstiinsä on "kirjailijan tottumuksesta" tullut mukaan fiktiivisiä elementtejä, hän tuntee "pakottavaa tarvetta" tuhota ne.  Lukijalle Ginzburgin ohje kuitenkin on, että hänen teostaan tulisi lukea nimenomaan romaanina. 

Hieman oikoen edellisen voisi tiivistää niin, että koska ihmisen muisti on sekä hatara että valikoiva ja täynnä aukkoja muuttuu todellisten tapahtumien kuvaus väkisinkin fiktiiviseksi - myös silloin, kun tekijä pyrkii kaikin keinoin fiktiosta eroon.


Esipuhetta lukiessani ymmärrän, miksi Rachel Cusk on niin kiinnostunut Ginzburgin teoksista. Näitä kahta kirjailijaa näyttäisi yhdistävän sama penseys fiktiota kohtaan ja tunne sen riittämättömyydestä. Ginzburgin esseekokoelmaan The Little Virtues kirjoittamassaan esipuheessa Cusk nostaa esiin, miten Ginzburgin tapa erottaa toisistaan tarinankerronnan ja itsen konseptit mahdollistaa todellisuuden representaation sille uskollisimmalla tavalla. Cusk jatkaa, että sen sijaan, että Ginzburg pyrkisi kuvamaan, mitä jollekin henkilölle tapahtui, hän keskittyy siihen, mitä tapahtui.

Edellä mainittu ero saattaa vaikuttaa ensiajatuksena mitättömältä, mutta osoittautuu lähemmässä tarkastelussa varsin olennaiseksi ja tulee esiin myös teoksessa Kieli jota puhuimme. Esimerkkinä tästä on vaikkapa se, että Ginzburg mainitsee ensimmäisen aviomiehensä Leone Ginzburgin kuoleman pelkästään ohimennen, mutta ei kuvaa sanallakaan niitä tunteita, joita asia hänessä herätti.


Kieli jota puhuimme kertoo Ginzburgin perheen tarinan. Teoksen henkilökavalkadi on laaja ja monet Ginzburgin perhetuttavista olivat paitsi tunnettuja, myös yhteiskunnallisesti merkittävissä asemissa. Ginzburgin läheisiin ystäviin lukeutui mm. kirjailija Cesare Pavese ja hänen veljensä oli naimisissa (joskin lyhyesti) taidemaalari Amedeo Modiglianon tyttären kanssa. Ginzburgien kotona myös piiloteltiin Mussolinin fasistihallinnon jahtaamia poliitikkoja.

Henkilökohtaisen perhetarinan lisäksi Kieli jota puhuimme on myös kulttuurihistoriallinen muistelma romaanimuodossa. 

Ginzburgin isä Giuseppe Levi oli juutalainen tiedemies ja juutalaisten kohtelu ja vaino on yksi teoksen keskeisistä taustatekijöistä. Giuseppe Levi vaikuttaa olevan jatkuvasti sotajalalla vähän kaiken ja kaikkien kanssa ja hänellä on tapana mennä liiallisuuksiin, joka ilmenee myös hänen vaatimuksenaan, että perheen on osallistuttava joka kesäisille vaellusretkille vuoristossa.  


Kielen merkitys on teoksessa keskeinen. Se tulee esiin kahden eri päälinjan kautta. Toisaalta on kyse perheyhteyttä ylläpitävistä sanonnoista, toisaalta teoksen henkilöiden (erityisesti Ginzburgin vanhempien) puhetavan kautta välittyvistä kannanotoista.

Ginzburgin kuvatessa sanontoja, joita hänen lapsuuden perheessään käytettiin hän kiinnittää huomiota myös siihen, miten nämä sanonnat vielä hänen ja hänen sisarustensa kasvettua aikuisiksi toimivat "apuvälineenä", jonka avulla sisarukset tunnistivat toisensa missä tahansa. Sanonnat ovat perheliimaa.

Tämä havainto on äärimmäisen kiinnostava ja tuo mieleeni mummoni sanonnat, joita itse käyttäessäni "teleporttaudun" oitis takaisin lapsuuteni ja mummolaan. Kun jokin epäonnistui tai meni muuten pieleen ja aiheutti harmitusta, mummollani oli tapana sanoa "kaatuu niitä valtamerilaivojakin". Lapsena en tietenkään osannut nähdä asiaa niin, että kyse oli mittasuhteista. Koetun pettymyksen asettamisesta isompiin kehyksiin.

Kun joku esine ei sinnikkäistä etsinnöistä huolimatta löytynyt, mummoni lohdutti, että "löytyi se Silvon patakin vaikka Turun tielle hukkui." Kun taas joku esine, vaate tai vastaava oli erityisen hieno mummoni tapasi sanoa, että "tällaista ei ole kuin yhdellä muijalla Pietarissa". On kiinnostavaa pohtia, miten nämä sanonnat ovat saaneet alkunsa. Kuka mahtoikaan alunperin olla Silvo, joka hukkasi patansa? Mitä kertoo Suomen ja Venäjän välisistä suhteista se, että juuri Pietarissa asui muija, jolla oli erityisen hienoja juttuja. "Pietarin muija" -sanonta on edelleen aktiivisesti käytössä perheessäni.

Sanonnat eivät ole pelkästään sanontoja, vaan ne antavat voimaa ja lohduttavat. Minulle mummoni sanonnoista tärkein on ollut muistutus siitä, että selviän kyllä, koska minussa on Mooseksen verta. Mooses oli yksi sukuni esi-isistä 1800-luvun alkupuolelta ja joka kerta, kun otan hänet oppaakseni otan mukaani myös sukuni voiman.


Kieli jota puhuimme sisältää paikoin hyvin dialogivoittoista kerrontaa. Ginzburgin vanhemmat ovat kovia kiistelemään keskenään ja sen lisäksi he arvostelevat muita ihmisiä vähemmän kauniita ilmaisuja käyttäen. 

Minä en oikein pidä siitä Ildasta. Hän ei ole kovin kaunis. Hän on liian pitkä! En pidä pitkistä naisista.

[...]

Hän on kyllä pieni, mutta suloinen! äiti vastasi: - Hänen jalkansa tosin ovat hiukan liian pienet. En pidä pienistä jaloista.


Tektistä otetut sitaatit eivät tee oikeutta dialogin herkullisuudelle.  Toisin kuin voisi sanottujen sanojen perusteella kuvitella, lopputulos ei ole niinkään tuomitseva ja ilkeä, vaan pikemminkin koominen. Muita arvostellessaan Ginzburgin vanhemmat tulevat luoneeksi kielellisesti kuplivan universumin, jonka sisällä perhe ikään kuin tiivistyy kilveksi muuta maailmaa ja sen uhkia vastaan.  

Dialogi tuo myös suomennokseen mukaan vahvan annoksen italiankieltä, jota voidaan pitää todisteena suomennoksen onnistuneisuudesta.


Ginzburgin teoksessa räiskyy italialainen perhe ja kuohuu ajan (noin 1920-1960 -lukujen) poliittiset ilmiöt. Paljon melua, paljon rakkautta. 

On hienoa, että tämä Ginzburgin pääteoksena pidetty romaani, joka ilmestymisvuonnaan 1963 palkittiin Italian Finlandia-palkinnolla eli Premio Stregalla on vihdoin saatu myös suomeksi. Joskus hyvää joutuu odottamaan pitkään. Jopa vuosikymmeniä.



Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme

254 sivua

Lessico famigliare (1963)
Suomentanut Elina Melander

Aula & Co. (2021)



sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Tibor Noé Kiss: Inkognito


Haluaisin vain muuttua näkymättömäksi, sulautua tuntemattomiin ilman että minun tarvitsee kohdata heidän katseitaan ja heidän kasvoilleen kirjoitettuja kysymyksiä.


Inkognito on unkarilaisen transnaisen, teoksen tekijän Tibor Noé Kissin, tarina. En voi olla miettimättä, että sen taantumuksen keskellä, mihin Unkari on vajonnut Kissin kirjaa tuskin enää julkaistaisiin. Onneksi vielä vuonna 2010 asiat olivat Unkarissa paremmin ja Inkognito pääsi painokoneista läpi.

Inkognito on jo aiheensa puolesta niin tärkeä, että sillä olisi paikkansa olla olemassa riippumatta ensi sijaisesti kaunokirjallisista ansioista. Heti alkuun onkin hyvä kuitenkin todeta, että Kissin teos on myös hyvää kirjallisuutta.


Tibor ei ole vain Tibor. Hän on myös Noémi. Hän on Tibor/Noémi ja Inkognito kertoo hänen elämästään ruumiissa, joka antaa tilaa vain Tiborille.


Tiborin/Noémin kotitausta on rikkinäinen ja epävakaa. Isä on arvaamaton ja väkivaltainen, saa juoppohulluuskohtauksia. Äiti on usein hänen tulilinjallaan ja joutuu välillä hoitoon psykiatriseen sairaalaan. 

Tiboria/Noémia kannatteli jalkapallo ja unelma siitä, että jonain päivänä hänestä tuli maineikas pelaaja. Kun hän voitti runokilpailun jalkapallo jäi, mutta hän valehteli pitkään isälleen pelaavansa vielä, koska ei uskaltanut kertoa lopettaneensa jalkapallon pelaamista.

On muotti. Tibor/Noémi ei sovi siihen. Hän valuu yli reunojen. Valuu kohti Taneli Viljasen kuvaamaa usvaa, kohti varjoja. *


Inkognito on äänekäs kirja. Patterit paukkuvat, jääkaapit päästelevät ääniä, korot kopisevat. Tuuli ulvoo pyörteinä kaikista ilmansuunnista yhtä aikaa.

Kirjan äänimaailma tuottaa hermostuneen oloista kerrontaa, joka peilaa Tiborin/Noémin sisäisen elämän ahdistusta ja levottomuutta. 

Raksahtelee. Naksahtelee. Kolisee. Paukkuu.


Pidän tämän kirjan usein lyhyistä, hengästyneen oloisesti nakuttavista lauseista. Pidän tekstin huohotuksesta, rytmin armottomuudesta.  Pidän toistuvista lauseista, niiden paalutuksesta.

Nopeita havaintoja ympäristöstä ja omasta paikattomuudesta. 

Epätoivoa. Kurkottelua kohti.

 

Inkognito synnyttää vaikutelman, että kertojan identiteetti on pilkottu paloiksi kirjan sivuille. Vähän siellä, vähän tuolla. Miten koota palaset yhteen?  


Tuntui kuin sydämeni löisi yhä nopeammin, saattaisi vaikka poksahtaa. Kuin räjähtäisin ja ruumiinosani putoilisivat ympäri huonetta. Kuin sydämeni mätkähtäisi seinään ja jatkaisi sykkimistään pudottuaan kirjoituspöydälle. Kuin aivoni roiskahtaisivat ikkunaa vasten ja valuisivat hitaasti, tahmean vanan jälkeensä jättäen ikkunalaudalle lepäämään. Kuin vereni leviäisi pitkin lattiaa ja tihkuisi parketin saumoista tiiliskiville.

 

Tupakkaa, sadetta, tuulta. Ajan kulumisen kuvauksia: viisareita, tunteja, sekunteja. Toistuvia äänimaailmoja, jotka luovat tiukan ja mukaansa tempaavan rytmin.


[e]hkä salsaa, ehkä jazzia, ehkä chansoneita, kaukaisia pianojuoksutuksia, radiovastaanottimen kohinaa ja särinää, meren pauhua

 

Kehodysforiaa, kysymyksiä, lääkärikäyntejä, itsetarkkailua. Olenko mies? Olenko nainen?  Kuka elämääni elää? 


Olen edelleen elossa mutten tiedä kenen elämä tämä on.


Lukiessani tunnen valtavaa halua suojella Noémia. Kadulla hän on saalis, jota muut piinaavat tuomiokatseillaan.

Haluan ajaa pois kaikki pahat ihmiset, jotka tuijottavat häntä halveksuen ja naureskelevat. Miten kellään, jota asia ei vähimmässäkään määrin koske, voi olla mitään sitä vastaan, että Noémi alkaisi elää elämäänsä itsenään? Eikö päinvastoin meidän kaikkien tulisi ottaa Noémista mallia siinä suhteessa, että pyrkisimme elämään itsellemme uskollista elämää?


Tibor yrittää tappaa Noémin. Hän kokee, että hänen on pakko valita jompi kumpi. Olla Tibor tai olla Noémi. Tibor on todellisuutta, Noémi utopiaa. 


En voisi koskaan olla nainen, voisin olla korkeintaan naiseksi muuttunut mies.

ja myöhemmin

Olen nainen miehen ruumiissa. Haluaisin jatkaa elämääni naisena. Haluaisin naisen, itseni. Aamun, jona herään naisena. Haluan olla nainen, en naiseksi leikattu mies.


Ruumis on Tiborin vihollinen. Este ja tulevaisuuden kieltäjä, sen mahdottomaksi tekevä.  Ruumis on olemassaolon ehto, on mahdotonta olla olemassa osana maailmaa ilman ruumista. Ympäröivä yhteiskunta asettaa ruumiille vaatimuksensa, määrää ja käskee. Luo normistoa, joka määrittää, minkälaiset ruumiit hyväksytään. Tiborin kohdalla ruumis kääntyy itseään vastaan, muuttuu viholliseksi itselleen.


Ruumiini panee minut käsirautoihin, rusentaa kokoon, en pääse vapaaksi. Rimpuilen, tukehdun, haukon henkeä. [...] Pikseleitä ja ruudukkoa, hämäriä tilannekuvia, kädenlämpöisyyttä. Ruumiini määrää, se antaa minun vielä nähdä ja hengittää. 


Ruumis on risteyskohta, jossa havaittu ja koettu sekä ihmisen itsensä että hänen ympäristönsä kulttuuristen kerrostumien ruumiille antamat merkitykset kohtaavat. 

Ruumis, joka vangitsee Tiborin antaa hänen nähdä, että toisinkin voisi olla. Tämä ei kuitenkaan kerro niinkään toivosta kuin ruumiin rankaisevasta luonteesta. Ruumis on tehty kaltereista, joiden välistä näkyy mahdollisuuksien maailma, joka on saavuttamattomissa. Näitä kaltereita Inkognito vääntää ja niin tehdessään pyrkii luomaan Noémille tilaa. 




Tibor Noé Kiss: Inkognito
157 sivua

Suomentanut Saarni Laitinen

Kansi: Apila Pepita

S&S (2021)



Kustantajalle kiitos kirjasta!


*Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa. Essee sukupuolesta. Poesia 2020. 

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Kuka saa kehua Kosmoksen kirjoja? Esimerkkinä V.S. Luoma-ahon delete


On se hetki, kun voisin valita olla hiljaa. Se olisi ehdottomasti järkevää.

En kuitenkaan pysty vaikenemaan, sillä olen kiusausten suhteen kuin Oscar Wilde. Voin vastustaa kaikkea paitsi juuri kiusauksia. 

Kaikki alkoi siitä kun mä lopputilin sain (ole hiljaa Irwin)  törmäsin twitterissä Kosmoksen Mikko Aarnen twiittiin:

Aarne kirjoittaa:

"Kriitikon taidot tavallaan mitataankin vasta kun taideluoma ei osu juuri hänen makuunsa." ja jatkaa toisessa twiitissä:

"Mutta jos kriitikko sanokaamme vaikka eläkeiän kynnyksellä kehuu "nuorisolaisten" internetromaania vaikka kaikesta näkee että hän ei ymmärtänyt siitä mitään, juttu on pikemminkin kiusallinen kaikille osapuolille."

Haluaisin uskoa, että Aarne ei tarkoita olla ilkeä. 

Kaikkein helpointa olisi ohittaa Aarnen twiitit olankohautuksella. En kuitenkaan kykene tekemään niin. Syitä on useita, joista yksikään ei ole varsinaisesti henkilökohtainen, koska nyt puhutaan nimenomaan kriitikoista, ei kirjabloggareista. 

Minulle Aarnen jälkimmäinen twiitti näyttäytyy ylimielisenä, vaikka se ei välttämättä sitä ole. Huomaan olevani loukkaantunut "eläkeiän kynnyksellä" olevien kriitikoiden puolesta. 

On tottakai niin, että ihmisen ikä on yksi vastaanoton konteksti, joka voi vaikuttaa hänen tapaansa lukea ja tulkita kirjallisuutta. Sen sijaan, että asia olisi kiusallinen, se voi olla myös rikkaus. 

Koen ihan aidosti kiinnostavaksi lukea eri ikäisten ja eri taustoja omaavien ihmisten tekstejä kirjallisuudesta. Toki on hyvä muistaa, että on myös niitä, jotka eivät kirjoita ensisijaisesti ikänsä kautta.

Aarnen twiitti jättää epäselväksi, onko vähemmän kiusallista, kun joku nuorempi ihminen kehuu romaania väärin. 



Väärin luettu, väärin tulkittu, väärin sitä tota ja tätä. 

Väärin kehuttu on sinänsä uusi raikas tuomiolauselma muun kriitikoiden (ja lisään tähän suluissa myös kirjabloggarit, vaikka ei pitäisi) väärin tekemisen jatkoksi. 

Ehdotan, että yli-ikäisten kriitikoiden - ja menköön samaan sakkiin myös kirjabloggarit ja pistetään päälle vielä lukijat ylipäätään - ja Kosmoksen kirjojen kohtaamisten aiheuttamiin ongelmiin tartutaan nyt heti. Ei seurata tilannetta veitsen terällä, eikä kuunnella herkällä korvalla, eikä perusteta työryhmää, joka pohtii asiaa ensi viikolla.

Tartutaan helppoon ratkaisuun. Laitetaan Kosmoksen kirjojen kansiin varoitus: tästä kirjasta kirjoittamista ei suositella yli x-vuotiaille. Lukemista ei voitane kieltää, sillä vielä toistaiseksi lienee vallalla lukemisen vapaus.

Mikä luku olisi paras x:n paikalle? Ei yli 30-vuotiaille saattaisi olla hippusen liian rajoittava, koska flow:ssa uitettu hipsterikansakin vanhenee kovaa vauhtia, joten ehdotan: ei yli 40-vuotiaille. Missään nimessä ei yli 50-vuotiaille ja yli 60-vuotiaille voisi jo määrätä sakkoa siitä, että he kehuvat Kosmoksen kirjoja väärin.


Ei ole mitään kummallista tai tuomittavaa siinä, jos kustantamo haluaa profiloitua vain tietyn ikäisten lukijoiden kustantamoksi. Pelisäännöt on kuitenkin hyvä olla selvät. "Vien leluni leikistä pois", kirjoitti Pentti Saarikoski ja koen hänen neuvonsa hyväksi.

Toki ei ole mielekästä luoda jatkuvasti lisää vastakkainasetteluja. Esimerkiksi jakolinja kosmoksen kirjojen oikein kehujat vs. kosmoksen kirjojen väärin kehujat on melko tympeä vastakkainasettelu, joka pidemmän päälle tuskin palvelee edes tämän jaon jumaliksi kohottamia.


Kauheinta on vanheneminen. Se on meillä kaikilla edessä. 

Mitä vanhemmaksi tulee sitä paremmin ymmärtää, että myös vanhemmat ihmiset ovat - yllärii !!! - ihmisiä.

Vanhemmat ihmiset saattavat olla myös harvinaisen immuuneja sille, mitä heidän sallitaan tehdä ja mitä ei. Sellaista se ikä teettää. Itse olen unelmoinut jo vuosia siitä, miten vanhuksena käyttäydyn holtittomasti ja saan kaiken anteeksi ikäni vuoksi. Kuka voisi olla herttaiselle mummulle vihainen? 

"Se päivä ei oo vielä tänään" ja nyt olen tilanteessa, jossa haluaisin kirjoittaa V.S. Luoma-ahon kirjasta delete. Keski-ikäisenä lähiömutsina kuulun joukkoon, jolle tätä kirjaa ei varsinaisesti ole tarkoitettu ja sen vuoksi on varmuuden vuoksi parasta jättää heti alkuunsa sen kehuminen, vaikka siihen aihetta olisikin.  


Olisin mielelläni jättänyt koko tämän tekstin kirjoittamatta, mutta en ole löytänyt muuta tapaa päästä yli niistä epämukavuuden tunteista, joita Aarnen twiitit herättivät.


Tässä kohtaa en voi olla miettimättä Hannah Gadsbyn Nanettea. 

Se, minkä oli joskus tarkoitus olla hauskaa ei ole sitä enää. Päinvastoin, se on kuolemanvakavaa. Se on kipua siitä, kun huomaa oman representaationsa ulvovan lattialla ja tämän tekstin kirjoittamista jatkaa alaston tyyppi.


Itkettää. Itken vähän.

Miksi edes yritän?  


Tässä vaiheessa onkin hyvä huomauttaa, että jos haluatte lukea Mikko Aarnen hyväksymän kritiikin deletestä niin sellainen löytyy HS:n sivuilta. Kirjoittajana on fanittamani Maaria Ylikangas. 


Koska tämän tekstin piti alunperin kertoa deletestä niin lopuksi pari huomiota Luoma-ahon kirjasta.


Tutustuin deleteen kolmea eri kanavaa pitkin. Aloitin sen äänikirjana kävellessäni Ruttopuiston poikki. Aika nopeasti alkoi tuntua siltä, että formaatti on väärä. Koska en kuitenkaan ollut varannut deleteä kirjastosta jatkoin sen lukemista puhelimeni näytöltä (edellisestä lauseesta poistettu mukahauska kommentti siitä, että luin sitä sentään iPhonen enkä Samsungin näytöltä)

Vaan mitä teki universumi? Päätti tuoda yhteen deleten ja minut ja laittoi sen tyrkylle kotikirjastoni bestseller-telineeseen. Alkoi kolmas matka deleten kanssa.

deleten alku oli hämmentävä, sillä jouduin jatkuvasti muistuttamaan itseäni siitä, että en ole lukemassa Harry Salmenniemeä vaan V.S. Luoma-ahoa. En tarkoita, että Luoma-aho matkisi Salmenniemeä, mutta joku hyvä läheinen sävy Salmenniemen tekstin kanssa erityisesti deleten alussa hallitsi.

deleten novelleissa liikutaan Tinderistä muotisuunnittelijoiden nimisiin lehmiin ja toksisesta luokkakokouksesta Prisman hyllyjen väliin.

Kun kirjoitan, kuten edellä, sanon jotain. Teen valinnan, ehkä väärän sellaisen. Jätän ulkopuolelle kenties olennaisempaa. 


Miksi pitäisi elää, jos ja kun olemattomuus on sekä helpompaa että ekologisempaa aivan kaikilla mittareilla?


deleten novellit ovat monilajisia, aiheiltaan ja ulkomuodoltaan kokeelliseen kallellaan. Niiden yhteiseksi tyylilajiksi hahmottuu minulle kauhu. Sellainen kauhu, jota on esim. Edward Hopperin tauluissa. Hiljainen, luonnoton kauhu, joka saa epäilemään ja pelkäämään kaikkea. 



En tätä tekstiä aloittaessani olisi osannut aavistaa, että tässä käy näin. Että sattuu näin paljon. Että delete tuskin pääsee tekstissäni ääneen. 

Tämä nyt meni näin ja se on rehellisintä, mihin pystyn. Kerään leluni.



V.S. Luoma-aho: delete

Kosmos

sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

"Free labour with a pussy" - Mieko Kawakami: Breasts and Eggs


Jos yhtään seuraa internetsin kirjallisuussivuja ei ole voinut välttyä kehuilta japanilaisen Mieko Kawakamin romaanista Breasts and Eggs

Jonottelin kirjaa jonkun aikaa Helmetistä, mutta malttamattomuuksissani päädyin ostamaan sen. Kannattiko? Enimmäkseen ja kokonaisuudessaan kyllä, mutta en käyttäisi ilmaisua "breathtaking", kuten Haruki Murakami kirjan kannessa. 

Kawakami joka tapauksessa nostaa romaanissaan esiin erittäin kiinnostavia naisen ruumiillisuuteen liittyviä kysymyksiä ja teos sisältää niin monia hienoja pohdintoja naisen roolista japanilaisessa yhteiskunnassa sekä naisille asetetuista vaatimuksista, että niiden vuoksi olen valmis antamaan muutamat heikkoudet anteeksi.


Breasts and Eggsin päähenkilö on Natsuko, joka on kirjoittanut yhden romaanin ja taistelee toisen kirjansa kirjoittamisen kanssa. 

Teoksen alussa kerrotaan, miten Natsukon sisko Makiko ja hänen tyttärensä Midoriko tulevat Tokiossa asuvan Natsukon luokse pariksi päiväksi. Vierailun perimmäinen tarkoitus on Makikon tutustumiskäynti klinikalla, jossa tehdään rintojen korjausleikkauksia.  Rintojen koon ja onnellisuuden välille kirjoittautuu hänen kohdallaan suora korrelaatio. 

Oman panoksensa teoksen alkuosan kerrontaan tuo teini-ikäinen Midoriko, joka on lopettanut puhumisen äidilleen ja kamppailee naiseksi kasvamiseen liittyvien kysymysten kanssa. Midorikoa mietityttävät erityisesti kuukautiset, jotka edustavat hänelle vielä toistaiseksi suurta tuntematonta. Vaikka monien hänen ikätoveriensa kuukautiset ovat jo alkaneet myös he ovat tietämättömiä monista perusasioista, kuten vaikkapa siitä, miten päin terveysside housuihin asetetaan. Midorikon kotona kuukautisista ei ole puhuttu ja hän itse ei ole koskaan edes nähnyt terveyssidettä. 


Breasts and Eggs alkaa kiinnostavasti, mutta sisältää edetessään pitkähköjä jaksoja, joissa kerronta ei oikein kulje. Kawakamin romaania pidemmälle lukiessani panen merkille, että tahmeita kohtia ovat etupäässä ne, joissa keskitytään Natsukon elämäään ja ajatuksiin ilman muiden ihmisten läsnäoloa. Teos alkaa liikahdella heti, kun Natsuko tapaa ihmisiä ja käy heidän kanssaan keskustelua.

Ongelmallista on myös, että teoksen alussa esiin tuotujen asioiden käsittely jää ikään kuin kesken ja tämän seurauksena ne vaikuttavat kokonaisuuden kannalta hieman irrallisilta. Tämä koskee niin Makikon suunnittelemaa rintojensuurennusoperaatiota kuin Midorikon päiväkirjamerkintöjä. 

Alunperin Kawakami kirjoitti Breasts and Eggsin pienoisromaaniksi, jonka hän on myöhemmin laajentanut täysimittaiseksi romaaniksi. Tämä selittänee teoksen eri osien välisen osittaisen niveltymättömyyden sulavaksi kokonaisuudeksi.


*

Teoksen loppupuolta hallitsee Natsukon paini sen suhteen, että pitäisikö hänen yksineläjänä hankkia lapsi adoptoimalla vai ei. Tätä teemaa Kawakami käsittelee monipuolisesti ja ääneen pääsee niin puheenvuorot lapsen adoptoimisen puolesta kuin sitä vastaankin. Eettiset kysymykset, joita Natsuko kohtaa adoptioon liittyen on kuvattu tarkasti ja ne suorastaan huutavat lukijaa osallistumaan keskusteluun asian tiimoilta.

Pohjimmiltaan kyse on naiseuden tekemisestä oikein ja niistä paineista, joita kulttuurisesti määritelty "oikea naiseus" naisille yksilöinä asettaa. Mitä naiseus oikeastaan edes on? 


[s]ometimes I have to ask myself: Am I really a woman? Like I said, I have a body of  a woman, I know that. But do I have the mind of a woman? Do I feel like a woman? I can't say either way with any confidence. I mean, what does feeling like a woman actually entail?

 

Kawakamin romaanissa oletetaan, että on olemassa erityinen naisille tyypillinen mieli ja tuntemisen tapa, jota pidän ongelmallisena, koska se perustuu sukupuolten väliselle stereotyyppiselle binäärijaolle ja sen toistamiselle.

Romaanissa kuvattujen naisten hätä on kuitenkin todellinen. Japanilaisen yhteiskunnan näkökulmasta tärkeintä on, että asiat näyttävät tietynlaisilta. Tämä koskee eritoten avioliiton esittämistä onnellisuuden tyyssijana.  On vaiettava niistä puolista, jotka haastavat avioliiton onnellisuuden.

Kawakami kuvaa miehet ymmärtämättöminä ja empatiakyvyttöminä. Kun Natsukon ystävä Rie kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, hänen miehensä vastaus on: "Every woman does it. Get over it." Niinpä Rie suunnitteleekin, että jos hänen miehensä sairastuu kuolemanvakavasti hän toteaa tälle: "Dying is totally natural. Get over it."

Kawakami nostaa painekattilan kantta ja ilmoille sihahtaa naisten padotut tunteet ja turhautuneisuus. Naisen tehtävä avioliitossa on olla palvelija, "free labour with a pussy", kuten Rie asian tiivistää. Naisten ja miesten välillä on Breasts and Eggsissä ylittämätön kuilu. Toinen Natsukon ystävistä, Rika, tiivistää


[a] man can never understand what really matters to a woman. Ever. When you say this sort of thing, people are quick to call you narrow-minded, or say you've never known true love or whatever. They say you can't lump all men together like that, but sadly it's just the truth.


Koen häiritseväksi vahvan naiset vs. miehet -ajattelun Kawakamin teoksessa.  On kuitenkin otettava huomioon, että teoksen vastaanottoa kohdallani vaikeuttaa se, että en tunne japanilaista keskustelua sukupuolirooleista. Uskoisin, että Breasts and Eggs on radikaalimpi ja rohkeampi kannanotto kuin miltä se länsimaalaisen silmin näyttää. Ehkä teosta voisi lukea myös niin, että sukupuolten stereotyypittämisen kautta Kawakami haluaa kiinnittää huomiota siihen, miten syvältä nais-mies -ajattelu on. Minulle tämä lukutapa ei kuitenkaan tarjoutunut luontevana vaihtoehtona.

Breasts and Eggs laajenee myös romaaniksi sisaruudesta, jolle on lapsena luotu niin vahva pohja, että se kestää aikuisuuden ajoittaiset välirikotkin. Natsukon kautta Kawakami nostaa esiin myös naisen psyykkisistä syistä johtuvan kyvyttömyyden harrastaa seksiä sekä naisten tukalan taloudellisen tilanteen. Esiin tuodaan myös pohdintaa siitä, voiko kirjoittavalla naisella ylipäätään olla lapsia. Natsukon kustannustoimittaja on asian suhteen varsin pessimistinen.


Kawakami lähestyy romaanissaan naisen asemaa ja ruumiillisuutta tarkasti ja monesta eri näkökulmasta. Hän kuvaa yksilöä omien intressiensä ja yhteiskunnan intressien välisessä ristipaineessa. Keskeinen tämän romaanin esittämä kysymys on: mistä yksilö voi tietää, mitä hän itse haluaa ja mitä taas yhteiskunta on ehdollistanut hänet haluamaan. 

Kawakami onnistuu myös luomaan romaanilleen lopun, joka on sekä yllättävä että onnistut ja samalla hämmentäväkin.




Mieko Kawakami: Breasts and Eggs

430 sivua

Japaninkielinen alkuteos: Natsumonogatari

Japanista englanniksi kääntänyt Sam Bett ja David Boyd

Picador (2020)

sunnuntai 28. helmikuuta 2021

JJ Bola: Naamiotta - Millaista miehuus voisi olla?


YLLÄRII !!!

Maailma ilman toksista maskuliinisuutta on mahdollinen. Sen rakentamisen voi aloittaa vaikkapa lukemalla JJ Bolan teoksen Naamiotta - Milaista miehuus voisi olla?


JJ Bola on kongolaistaustainen britti,  runoilija ja kirjailija. Naamiotta-teoksessa hän tuo esiin niitä tekijöitä, jotka pitävät patriarkaatin määrittämää naamiota tiukasti miesten kasvoilla ja estävät heitä hengittämästä vapaasti. 

Bolan kirjoitustyyli on hieman halki, poikki ja pinoon -tyylinen ja se sopii tähän teokseen mainiosti. Hän ei kuitenkaan pelkästään esitä omia mielipiteitään, vaan pohjaa sanomansa tutkimuksiin ja artikkeleihin.

Naamiotta toimii tiukkaan pakattuna johdantona niistä tavoista, joilla patriarkaatti helvetillistää kaikkien ihmisten arkielämää ja vaikuttaa tuhoisasti sukupuolesta riippumatta. On tärkeää, että myös miehet ja myös mustat miehet (kuten Bolan tapauksessa) kirjoittavat yleistajuisia teoksia patriarkaatin vaikutuksista ja sen aikaansaamista ongelmista meidän kaikkien hyvinvoinnille.


Bola nostaa heti teoksensa alkusivuilla esiin Tupac Shakurin lyriikat. Tupac ja feminismi ei välttämättä monen mielessä kuulu samaan lauseeseen, mutta vilkaistaanpa biisin Keep Ya Head Up lyriikoita:

Got our name from a woman, and our game from a

woman, I wonder why we take from our women, why

we rape our women,

Do we hate our women?


Tupacin mukaan ottaminen viitoittaa tietä sille, mitä on tulossa. Voi olla ns. kova jätkä samalla kun luo omanlaistaan maskuliinisuutta ympäristön normipaineisiin alistumatta.


Bola käy teoksessaan läpi miehisyyteen liitettyjä myyttejä. Hän tarkastelee normatiivisen miehisyyskäsityksen miehille luomia paineita sekä agression, väkivallan ja mielenterveyden välisiä yhteyksiä. Erityisen kiinnostava on osuus, jossa Bola käsittelee politiikan ja johtamisen miehisyyttä. 

Jos on yhtään seurannut viime aikaisia koronaan liittyviä puheenvuoroja  ei ole vaikea keksiä ketä äänekästä mieskiukuttelijaa seuraava sitaatti osuvasti kuvaa:


Ei ole kaukaa haettua sanoa, että poliittisella areenalla pääsee toteuttamaan miehisiä fantasioita vallasta, väkivallasta ja dominoinnista. Järkyttävä seuraus on, että ihmishenkiä koskevat päätökset tehdään egon pohjalta.


Miksi jotkut - ylivoimaisesti useimmiten miehet - ajautuvat ääriliikkeiden kannattajiksi? Bolan mukaan kyseessä on pelko omien etuoikeuksien menettämisestä, joita ikään kuin lähdetään varmistamaan ja hankkimaan takaisin ääriliikkeisiin osallistumisen kautta. Sama pelko selittää hänen mukaansa myös Trumpin kaltaisten populistien suosiota.


Naamiotta-teoksen vahvuus on Bolan esittämät kysymykset, jotka hän onnistuu kiteyttämään muodossa, joka jättää hyvin vähän vastaan sanottavaa. Esimerkiksi:

Millä järjellä hyväksymme yhteiskuntana pikemmin miesten välisen väkivallan kuin rakkauden?


Vaikka monet Bolan esittämät ajatukset olivat kaltaiselleni feministisissä liemissä vuositolkulla lilluneelle entuudestaan tuttuja antaa tämä teos siitä huolimatta paljon ajattelemisen aihetta. Ihailen sitä tapaa, jolla Bola onnistuu suht lyhyessä teoksessa (140 sivua) käymään läpi valtavan tärkeitä feministisiä teemoja. Yksi minua eniten puhuttelevista osioista oli sukupuolen/seksuaalisuuden moninaisuuden ja kolonialismin välisten suhteiden tarkastelu.

On hyvä palauttaa mieleen, että joissakin asioissa on ennen ollut paremmin. Monissa Afrikan maissa homoseksuaalisuus on nykyisin kiellettyä ja siitä saattaa seurata jopa kuolemanrangaistus. Bola nostaa esiin Bernardine Evariston the Guardianiin kirjoittaman artikkelin, jossa tämä esittää, että afrikkalaisissa maissa esiintyvä homofobia on eurooppalaista tuontitavaraa. Kolonialismia edeltävänä aikana "seksuaalisuus nähtiin monimuotoisena ja vapaana, sukupuolesta riippumattomana."


Lukiessa Bolan näkemyksiä urheilusta on helppo tulla siihen johtopäätökseen, että urheilu on enemmän kuin urheilua. Se on paitsi kanava hyvässä ja pahassa myös potentiaalinen muutoksen mahdollistaja.

Futisjoukkueen häviön ja perheväkivallan välillä on suora yhteys.  Bola kirjoittaa, että perheväkivallan määrä kasvaa 40 %, kun jalkapallomaajoukkue häviää lopputurnauksen. Hän ei tässä yhteydessä mainitse tälle prosenttiluvulle tarkempia koordinaatteja, mutta olen aiemmin lukenut, että tämä on ongelma erityisesti Britanniassa. 

Toisaalta urheilu sallii miehille myös tunneilmaisuja (kuten itkeminen), jotka muutoin ovat sukupuolinormistollisesti kiellettyjä. Urheilijoilla vaikuttaisikin olevan keskeinen rooli uudenlaisten maskuliinisuuksien rakentamisessa. Enenevässä määrin (mies)urheilijat ovat alkaneet tuoda esiin mm. omia mielenterveysongelmiaan ja näin muuttaneet kuvaa fyysisesti vahvasta urheilijasta. Kuka tahansa voi kärsiä esimerkiksi masennuksesta, vaikka se ei päälle päin näkyisikään.


Teoksen takakannessa todetaan, että "Naamiotta sopii kaikille miehille". Olen eri mieltä. Se ei sovi ainoastaan miehille, vaan ihan kaikille.  Sen myötä myös naislukijoiden on mahdollista päästä katsomaan  patriarkaattia hieman uudesta näkökulmasta ikään kuin miehen silmin. 



JJ Bola: Naamiotta - Millaista miehuus voisi olla

144 sivua

Mask Off - Masculinity Redefined

Suomentanut Niko Koski

S&S (2021)


Kiitos kirjasta S&S!

sunnuntai 21. helmikuuta 2021

Fleur Jaeggy: Proleterka


Itävaltalaisen, italiaksi kirjoittavan Fleur Jaeggyn (s. 1940) teos Proleterka oli ensimmäinen kosketukseni Jaeggyn tuotantoon. Viimeiseksi se ei varmasti jää, sillä lukiessa Proleterkaa minussa tapahtuu yhdellä tavalla ja siitä kirjoittaessani minussa tapahtuu yhä uusilla tavoilla. 

Kyseessä on sen kaltaisten, osin itsellenikin tuntemattomiksi jäävien prosessien sarja, jotka on varmin tae siitä, että olen lukenut erityisen hyvää kirjallisuutta.

En löytänyt Jaeggya itse, vaan hänen lukemistaan suositeltiin minulle Instagramissa sen jälkeen, kun olin postannut Ingeborg Bachmannin teoksesta Malina.

Suosittelu kertoo siitä, että minut on suosittelijan toimesta luokiteltu sen tyyppiseksi ihmiseksi, joka suurella todennäköisyydellä olisi kiinnostunut Jaeggyn kirjoista. Vaikuttaa myös siltä, että luokittelemiseni meni ihan oikein, sillä Proleterkassa on sitä jotain.

Alku Proleterkan seurassa ei mennyt ihan putkeen, vaan kärsin ns. polyglot-ilmiöstä. Minä suomenkielisenä luin itävaltalaisen kirjailijan italiaksi kirjoitetun teoksen ruotsinkielistä käännöstä, joka sisältää saksankielisiä ilmauksia.

Aina välillä joutuu tekemään niin, että lukee vaikkapa ruotsiksi, kun suomennnosta ei ole tarjolla. Tällä kertaa ruotsinkieli häiritsi teoksen lukemista erityisen paljon ja paikoin ohjasi lukemistani tavoilla, jotka eivät olleet hedelmällisiä. En tiedä, miksi näin on tai miksi koin tämän asian näin.

Kirjoitan alle muistiin (lähinnä itseäni varten) muutamia Proleterkan synnyttämiä havaintoja.




Kaikki tietävät, millä sanoilla alkaa Albert Camus'n Sivullinen. Proleterkan aloitus sataa Camus'n aloituksen kanssa - jos ei samaan laariin - niin tehokkuudessaan ainakin sen lähistölle.

Det har gått många år och nu på morgonen grips jag av en plötslig önskan: jag skulle vilja ha min avlidne fars aska.


Proleterka nimenä vei ensiajatukseni proletariaattiin, mutta siitä ei ole kysymys, vaan Proleterka on laivan nimi. Jaeggy kuvaa isän ja hänen 16-vuotiaan tyttärensä laivamatkaa ja matkan aikana palataan tyttären aiempiin elämänvaiheisiin.

Huomiotani kiinnitti ensimmäiseksi se, että tytär kirjan kertojana kuvaa tapahtumia välillä minä-muodossa välissä taas viittaa itseensä 3. persoonan kerronnan kautta tyttärenä. Isästä puhutaan välillä isänä, välillä taas Johanneksena. Äitiin puolestaan viitataan usein Johanneksen vaimona ja viittaus isoäitiinkin käy usein mutkan kautta.

Hon heter Orsola. Hon är min härskarinna. Hon är mor till min mor, till henne som var Johannes hustru. Johannes måste be henne om lov om han vill besöka mig. Vi vill inte ha några besök. Ibland säger Orsola: "Johannes har min tillåtelse att besöka sin dotter."

En tiedä, mitä tästä persoonaviittausvaihtelusta tulisi ajatella. Se etäännyttä ja kylmentää. Objektifoi jollakin hämäräksi jäävällä mystisellä tavalla. Se luo tilaa ja paiskoo lukijaa eri asteisiin kulmiin suhteessa Proleterkan henkilöhahmoihin. 

Proleterkassa kaikki on samaan aikaan sekä tavallista että tavallisen vastakohtaa. Johannes saa tavata tytärtään vain rajoitetusti ja 14 päivää kestävä laivamatka on pisin heidän yhdessä viettämänsä aika. Isoäiti Orsola on laintaulu, joka määrittelee ja halutessaan suo. Kun Jaeggy yllä olevassa sitaatissa kirjoittaa "vi vill inte ha" tytär vedetään osaksi hänen ja Orsolan välistä liittoa. Päätösvalta on kuitenkin yksinomaan Orsolalla. 

Mitä tyttärelle jää? Mikä on hänen osansa tässä kuviossa? Ehkä "vi" on diplomaattinen ilmaisu, tyttären näennäinen, mutta päätösvaltaa omaamaton mukaanotto. Vähän samaan tapaan kuin lapselta kysytään, mitäs me tänään tehtäisiin ilman sen suurempia aikomuksia noudattaa lapsen toivetta.

"Vi" sisältää osan tyttärestä, mutta hänessä on myös toinen puoli, joka laivamatkalla on Orsolan ulottumattomissa ja harrastaa öisin väkivaltaa sisältävää seksiä laivan henkilöstön kanssa. Näissäkin tilanteissa tytär tulee kuitenkin näkyväksi (ei niinkään itsensä vaan) toisen kautta.

Ehkä juuri tätä jakoa peilaa se, että tytär on sekä minä, että 3. persoonan hän. Tytär on vanki, jonka psyyke hajoaa Proleterkan sivuille lukijan silmien edessä.


Proleterkassa vallitsee outo epäjärjestys. Ambiguiteetti, jotka keikuttaa kerrontaa kuin meren aallot laivaa, jolla tytär ja isä matkustavat. Tyynissä hetkissä on jo uhka, tuntemattoman myrskyn siemen.

Jaeggyn teoksen tunnelmaa hallitsee unheimlich, joka tekee sinänsä tutusta ja tunnistettavasta kammottavaa ja outoa. Kertoja kuvaa esimerkiksi, miten homeessa oleva Orsola odottaa kuolemaansa.

Unheimlichin läsnäolo ripottelee Jaeggyn teokseen paloja painajaisunesta, jonka yksityiskohtia sen kokenut ei enää pysty palauttamaan mieleensä ja tämän seurauksena painajaisen tunnelma levittäytyy yhä laajemmalle ja kietoo lukijan otteeseensa yhä tiukemmin.


Elämä ja kuolema käyvät Proleterkassa jatkuvaa kamppailua ja muodostavat verkon, jonka kiristymistä teoksen henkilöt uskottelevat itsepetoksellisesti pystyvänsä ohjailemaan.

Johannes är i hytten. Allt blekare. Jag vet att jag kan göra allt vad jag vill. Jag kan till och med ta livet av honom. Eller också ta livet av mig själv. Vi är en familj av självmördare.

Silloin harvoin, kun suku kokoontuu on itsemurha "pääasiallisin keskustelunaihe."



Kirjan kertoja, tytär, elää ajassa, jolla ei ole menneisyyttä, ei tulevaisuutta. Hän on itsensä varjo, jota ympäröi salaisuus, joka selviää hänelle vasta keski-iässä ja jonka lukija pääsee teoksen lopussa jakamaan hänen kanssaan.

Proleterka on hämmentävä teos, jota hallitsee viettitalous niin kerronnan kuin sen henkilöhahmojenkin osalta. Se ei käyttäydy niin kuin kirjallisten teosten tapana on, vaan usuttaa lukijan kulkemaan kohti teitä, joista ei tiedä, mitä niiden päästä löytyy. Teitä, joiden kulkemisesta on jo etukäteen päätetty lukijan puolesta ja hänen tehtäväkseen jää tälle teokselle alistuminen. 

Viitaten  Clarice Lispectorin sanoihin hänen teoksensa Passio etulehdellä ja niitä lainaten on Proleterka teos, jonka lukemista voi suositella vain ihmisille, "joiden sielu on jo muotoutunut". Ihmisille, jotka ovat tiedostaneet, että "kun jotain lähestytään, mitä ikinä se onkin, tapahtuu se aina vähitellen ja vaivalloisesti - ja menemällä jopa sen kautta, joka on vastakohta sille johon yritetään päästä". 





Fleur Jaeggy: Proleterka
Italiankielinen alkuteos Proleterka (2001)
Italiasta ruotsiksi kääntänyt Viveca Melander
Nilsson Förlag (2019)

sunnuntai 14. helmikuuta 2021

Harry Salmenniemi: Asiakaskoralli ja muita novelleja


Tapahtui asia, jota Salmenniemeä lukiessa ei ole aiemmin tapahtunut. Puseroni nimittäin, se alkoi pullistella surusta.


Teos auttaa löytämään itsestämme ihmeen, joka on piileskellyt meissä koko ajan.


Pelkään pahoin, sillä koskaan ei pelätä hyvin, että oma ihmeeni on väärää sorttia. Sellaista voi sattua ja tapahtua. Sen sattumista ja tapahtumista on pahin vaikea estää.


Asiakaskoralli on neljäs teos Salmenniemen yksiväristen kansien teossarjassa. Käytin nyt tuollaista nimitystä, joka ei liene kovin hyvä. Käytin silti, kun en sunnuntaiaamuna klo 9.01 muutakaan nimitystä keksinyt.



Sarjaperheen jäsenet:

(oranssi) Uraanilamppu (klik)

(vaaleansininen) Delfiinimeditaatio (klik)

(persikkainen) Uhrisyndrooma (klik)

ja tämä nyt käsittelyssä oleva (harmaa) Asiakaskoralli


Ei hitto. Onko tässä nyt koossa ydinperhe. Isä, äiti ja kaksi lasta. Vanhin lapsi tietenkin poika, niin että lisääntyminen on tehty täydellisesti. 

Se menisi sitten varmaan näin: Uraanilamppu=isä, Delfiinimeditaatio=poika, Uhrisyndrooma=äiti, Asiakaskoralli=tytär.


Salmenniemen teossarjalle on yhteistä veikeä ja pilkkeinen tapa tarkastella nykymaailmaa ja sen ilmiöitä. Minulla on ollut hyvin hyvin hauskaa Salmenniemen teosten seurassa ja varsin kuplivasti alkoi myös Asiakaskorallin lukeminen.

Sain Salmenniemen uutuuden lainaksi kirjaystävältäni ja olen nyt tilanteessa, että olen hänelle jo tämän kirjan palauttanut eli en pysty nyt tuomaan kaikkia mahdollisia syvyyksiä tähän tekstiini, sillä olen muistini ja - kuten tavallisesti hatarien - muistiinpanojeni varassa. 


Kuten asiaan kuuluu Salmenniemen teosten kohdalla alan niitä lukiessa liekehtiä. On siis samaan aikaan sekä luettava että pidettävä hallinnassa omaa paloaan, että ei päädy Petteriksi tai joksikin muuksi poroksi.

Teoksen ns. esipuhe, on railakas ja muistuttaa aluksi self-help -kirjojen esipuhetta. Tiedän edellisen, vaikka en oikeastaan ole lukenut kyseisiä kirjoja paitsi joskus aikuisuuteni kynnyksellä Dale Carnegien teoksen Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Josta, myöhempi elämäni on opettanut, en oppinut mitään.



"Salmenniemi on näkijä, jollaista kansakuntamme ja koko ihmiskunta on kipeästi kaivannut", sanotaan esipuheessa, jonka kirjoittaja on naamioitu en nyt sano keneksi.

Edellinen luonnehdinta Salmenniemen kirjailijanlaadusta olisi pelkästään arrogantti ja pöyhkeä ellei Salmenniemellä olisi sitä asemaa kirjallisuutemme kivikkoisella kentällä kuin hänellä on. Tämä ei estää mieleeni hipihiljaa hiipimästä ajatusta siitä, että sanoihin sisältyy riski, joka saattaa karkoittaa.

Ollaan rajalla.


Esipuheessa mainitaan, että kokoelman novelleista on löydettävissä opetus ja totta vieköön, niin tosiaan on. 

Selvyyden vuoksi: näitä opetuksia ei suoraan kerrota, vaan lukijan on luetun perusteella muodostettava ne itse. Minä löydän mm. seuraavia opetuksia:

- arvosta sitä, mitä sinulla on, sillä se ei ole itseestäänselvyys

- ulkonäkö voi pettää ja se kaikkein viattomimman näköinen olla murhaaja

- on hyvä mennä mukavuusalueen ulkopuolelle

- säännöistä on pidettävä kiinni paitsi silloin kun niiden noudattaminen estäisi voitontuottoa


Mustalla tavalla maukkaan huumorin ystäville jättipotti on novelli nimeltä Yritys, jossa käsitellään kyseisen yrityksen eettisiä ja moraalisia koodistoja mm. tähän tapaan

Ihmiskauppa on normaalia ja hyväksyttävää toimintaa.



Omassa lukemisessani käännekohtaa tapahtuu sivuilla 61-79, joilla on kuuluisien taidemaalarien, mm. Caravaggion, Rafaelin ja Rubensin maalauksia sekä niiden tulkintoja elinkeinolelämällisestä näkökulmasta.

Ensimmäiseksi alkaa nuppiani kiristää, kun kaikki nuo mukaan otetut taidemaalarit ovat miehiä. Siinä ei tietenkään ole mitään uutta, joka tässä yhteydessä on enemmän raskauttava kuin lieventävä asioiden haara(kiila).

Kun olen tämän ukkolauman aiheuttamien ristiriitaisten tunteiden vallassa pysähdyn ja teen havainnon, jonka yritän seuraavaksi tiivistää.

Se, että Salmenniemen tekstit ovat hauskoja sisältää sen, että ihan helvetin moni asia yhteiskunnassamme on pielessä. Eli: hauska rakentuu erinäisten epäoikeudenmukaisuuksien ja yhteiskunnallisten epätasa-arvoisuuksien ladonlevyisten hartioiden päälle.

En pääse edellisestä ajatuksesta eroon koko lopputeoksen aikana. Tämän seurauksena monet tekstikohdat, jotka ennen havaintoani olisivat kirvoittaneet hillitöntä naurua työntävätkin nyt surua aina puseroni vuoriin asti. 

Jännää on, jännää ja hyvin kiinnostavaa, että Salmenniemi tuntuu arvanneen mieleni kehityskulun jo tekstejään kirjoittaessaan. Novellissa Kysymys todetaan:


Sä siis ... kuvaat tavallaan pahoinvointia, mutta sä teet sen sun ihan omalla tavalla.


Juuri näin se taitaa olla, vaikka en sitä aiempia Salmenniemen teoksia lukiessani yhtä lailla olekaan pannut merkille. Toki tämä surullisempi aspekti saattaa Asiakaskorallissa olla edeltäviä novellikokoelmia hallitsevampi. Yritän tässä nyt luultavasti puolustella sitä, että heräsin asiaan vasta tässä neljännessä teoksessa.

Enteelliseltä vaikuttaa sekin, että Asiakaskorallin päättää novelli nimeltä Surumigreeni.


Viimeisen vuoden aikana on haudattu moni asia, mm. uskoni ja luottamukseni suomalaisen yhteiskunnan toimivuuteen. Luulen, en siis tiedä, että koronapandemian jatkuminen on alkanut vaikuttaa myös kirjallisuuden vastaanottooni. 

Kirjallisuuden ironisoitumisen ja yhteiskuntatilanteen välillä vallitseva tulkinnallinen riippuvuussuussuhde on ottanut uuden muodon. Se, mikä joskus oli mielestäni niin hurjan hauskaa ja hausukuudessaan lohdullista, ei ole sitä enää henkilökohtaisen vastaanottoni tasolla. Tämä ei tietenkään ole Salmenniemen, vaan yhteiskunnan vika.


  


Harry Salmenniemi: Asiakaskoralli ja muita novelleja

Siltala (2020)



sunnuntai 7. helmikuuta 2021

Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö


Enostone kustannus sai viime vuonna jättipotin, kun Louise Glück palkittiin kirjallisuuden Nobel-palkinnolla. 

Glückin teoksen Faithful and virtuous night käännös oli nimittäin jo kovaa vauhtia tulossa suomeksi Anni Sumarin näppäimistön kautta. Jättipotti tuli myös meidän lukijoiden osaksi, sillä saimme nobelistin teoksen hyppysiimme varsin pian sen jälkeen, kun Glück oli palkintonsa vastaanottanut.

Ennen Nobel-palkintoa vuonna 1968 runokokoelmalla Firstborn debytoinut Glück (s. 1943) on ehditty palkita jo läjällä muita kirjallisuuspalkintoja (Pulitzer, National Book Award, Bollinger Prize) ja vaikka hän Suomessa on ollut tuttu vain suppeahkolle runoentusiastien piirille on hän maailmalla ehtinyt nauttia jo runsaasti ansaittua arvostusta.

*

Kokoelma käynnistyy runolla Vertaus, jossa Glück nostaa esiin kysymyksen päämäärän merkityksestä ihmiselle ja laajentaa tämän pohdinnan sitomisen ja vapauttamisen välisen vuoroliikkeen kautta mietiskelyksi siitä, mikä pitää ihmistä kiinni elämässä ja mikä tuottaa tunteen siitä, että emme leiju täysin irrallaan ympärillä olevastamme. 

Tapahtuu porautuminen olemassaolon laintauluihin. Niiden raaputtamiseen ja pyyhkimiseen, niihin tulevaisuudessa kirjoitettavan tekstin aavisteluun, jonka ajatteleminen synnyttää turvattomuutta.


[...] ja joka yönä sydämeni

vastusti tulevaisuuttaan kuin pieni lapsi, jolta on mielilelu otettu pois.


Halki kokoelman toistuu liike, vetäminen ja työntäminen. Liike etäämmälle ja lähemmäksi on jatkuvaa, pysähtymätöntä. Se lävistää koetun ja eletyn, ja tämä hetki on vain jo ohimennyt piste sen akselistolla. 

Liike paitsi minän ja maailman välillä, myös minän ja sinun ja teidän. Fort-da. 

Valtavasti liikettä. Sitä enemmän liikettä, mitä hitaammin tätä kokoelmaa lukee. Sitä enemmän liikettä, mitä useammin tämän kokoelman sanoihin pysähtyy.


Glückin kokoelma lainaa nimensä kirjalta, jota runon puhujan veli lapsena luki. Ei niin, että kirjan nimi olisi ollut Uskollinen ja hyveellinen yö, vaan niin, että tämän nimen veli lukemalleen kirjalle antoi. 

On kyse vanhempien kuolemasta syntyneestä surusta. Vanhempien, jotka nyt istuvat "valkeiden pilvien päällä valkoisissa matka-asuissaan." 

"Valkoiset matka-asut" on Glückille tyypillinen voimakas kuva, joka avautuu ja laajenee ja joka työntää minut Tomi Kontion kokoelmaan Saattaa, olla. Erityisesti Kontion sanoihin "leikkaan saksilla vahveron jalkoja, / pieniä poikia keltaisissa kurahousuissaan". Valkoiset matka-asut ja keltaiset kurahousut koskevat minua samaan paikkaan ja valkoisten matka-asujen liikkeeseen työntämien sienipoikien kurahousujen kautta matkani jatkuu edelleen Sirkka Turkan runoihin.


[Nyt nämä tunteet kaikki tunteet tällä hetkellä ja vuosien takaa. Nyt on pidettävä taukoa.]


Ei siis ole ihme ollenkaan, että Glückiä lukiessa tuntuu jouluyöltä. Sen hiljaisuudelta. Lumihiutaleilta. Olen suojaton aivan, ihoni ohentunutta läpäisypintaa.


Glück tuo surun esiin hiljaa. Usein sillä tapaa viittauksellisesti, että lukija ei aluksi edes huomaa, miten suru livahtaa sisään portista omilla avaimillaan ja kävelee talon omakseen.


Niinä päivinä käyttelin ahkerasti värikyniäni

(kulutin pian loppuun tummat värisävyt)


Ne, jotka ovat menneet jäävät surun ydinolemisena meihin ja kun puhumme ja kirjoitamme itsestämme puhumme ja kirjoitamme aina myös heistä. "Joka kerta kun sanon "minä", on kyse teistä", sanoon runon puhuja kuolleille vanhemmilleen.



Uskollinen ja hyveellinen yö sisältää mustan lempeitä, usein kipeän tarkkoja havaintoja, jotka eivät - kuten Aale Tynni sanoisi - salpaa surua luotaan. 


Älkää unohtako minua, huusin, nyt juosten

monen hautatilkun yli, monen äidin ja isän yli -


Glückin runoja hallitsee syvästi inhimillinen ja epifaninen läsnäolo. Kaiken keskellä lohtu. Toivon kajastus. Nämä runot ovat kuin rakastettu, josta ei saa tarpeekseen. Jota kaipaa silloinkin, kun on niin lähellä häntä kuin se fyysisesti on mahdollista.


On oikein ja on kohtuullista, että Glück sanoo viimeiset sanat.


Taidan jättää sinut tässä. On alkanut näyttää siltä

ettei ole olemassa täydellistä lopetusta.



Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö

Faithful and Virtuous Night (2014)
Suomentanut Anni Sumari

Enostone (2020)

sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Ingeborg Bachmann: Malina


Malina
on niitä kirjoja, jotka voi tiivistää pariin mitään sanomattomaan lauseeseen tai vaihtoehtoisesti kirjoittaa siitä väitöskirjan tai vähintäänkin gradun. Tämä tekstini liikkuu edellisten välimaastossa ja on sen vuoksi jo lähtökohtaisesti mahdoton ja mahdottomuutensa kautta peilaa Malinan naispäähenkilön psyykkistä maisemaa.


Ingeborg Bachmann (1926-1973) kirjoitti väitöskirjansa Martin Heideggerista, joka ehkä kannattaa pitää mielessä Malinaa lukiessa.  

Oma suhteeni Malinaan on hengästyttävä ja kipeä. Olen aloittanut sen lukemisen kaksi kertaa aiemminkin. Ensimmäisellä kerralla suomeksi ja toisella kerralla englanniksi. Omistin Malinan vuosia sitten, mutta tämän kirjan sisintä jäljitellen se mysteerisesti katosi ja niinpä päädyin ostamaan englanninkielisen kappaleen Lissabonista, sieltä ihanasta Livraria Bertrandin kirjakaupasta. Viime kesänä Malina tuli yllättäen vastaani kirpparilla, josta kotiutin sen kahden euron hintaan. Nyt varjelen sen paikkaa hyllyssäni huolella.


Jo kirjan nimi on harhaanjohtava. Useissa eurooppalaisissa maissa enemmistö a-kirjaimeen päättyvistä nimistä on naisten nimiä. Ei siis ihme, että tähän kirjaan törmätessään saattaa ajatella, että se kertoo Malina-nimisestä naisesta. Malina on kuitenkin mies, eikä Malina edes ole hänen etunimensä. Hän on Mr. Malina.

Teoksen aluksi Bachmann esittelee kirjan henkilöt: Ivanin, Malinan ja Minän, joista jälkimmäisin on myös teoksen kertoja.

Minää Bachmann kuvaa seuraavasti

Itävallan passi, sisäministeriön myöntämä. Uskottavat todisteet kansalaisuudesta. Silmät rusk., hiukset vaal., syntynyt Klagenfurtissa, seuraa päivämääriä ja ammatti, kahdesti yliviivattuna ja uudelleen kirjoitettuna, osoitteita, kolmasti yliviivattuina, ja niiden yläpuolelta on luettavissa huolellisella käsialalla kirjoitettuna: asunto-osoite Ungargasse 6, Wien III.


Romaanin tapahtuma-aika on tänään ja tapahtumapaikka Wien. 


Malina on nimettömäksi jäävän naispäähenkilön (jolle nyt annan käytännön syistä nimilyhenteen NPH) näkökulmasta kerrottu kuvaus hänen elämänsä tuhoutumisesta kolmen miehen - Malinan, Ivanin ja NPH:n isän - välisessä ristiaallokossa. Se kertoo haluavasta naisesta ja itseyden menetyksestä sekä rakkaudesta, joka ottaa virusmaisia muotoja.

Edellinen luonnehdinta on yksinkertaistus. Se saattaa olla pahastikin yksinkertaistus, jopa väärennös. En ole varma ollenkaan edes siitä, kuinka monta henkilöä tässä kirjassa on ja yksi tämän teoksen tulkinnoista onkin, että Malina ja Ivan ovat NPH:n persoonan eri puolia. 

Tiedossani ei ole, oliko Clarice Lispectorin tuotanto Bachmannille tuttua, mutta jotakin naiseuden ydinsamaa hänen kirjoissaan ja Bachmannin romaanissa on. Malinan alkupuolella on vahvoja kaikuja erityisesti Lispectorin romaanista Oppiaika eli nautintojen kirja. NPH:n ja Ivanin välillä vallitsee suhde, joka vertautuu Oppiajan Lorin ja Ulisseksen suhteeseen.

Kuten Lori valmistaa itseään Ulissesta varten tämän ohjauksessa, myös NPH rakentaa ja hajottaa itseään Ivanin kautta. Jos kuitenkin Ivan on NPH:n itsensä minän osa, kuvio muuttuu hieman vaikeammin hahmotettavaksi. 

Lispectorin Passioon taas Bachmannin romaani kytkeytyy NPH:n kafkamaisille elementeille rakentuvien pyrkimysten kautta.


NPH:n suhde Ivaniin on pakkomielteinen ja tämä hallitsee häntä silloinkin, kun ei ole läsnä. Ivanilla on ikäänkuin NPH:n olemassaolon kaukosäädin, jonka toimintaan ja käyttöön NPH ei voi vaikuttaa. Ivan on välttämätön tykyttävä kipu, joka halutessaan voisi olla NPH:n pelastaja.  


[k]oska minä en voi puhua hänelle [Ivanille] mitään murhasta, paiskaudun takaisin omaan itseeni, ainaiseksi, yritän vain leikata tai polttaa pois tämän paiseen, Ivanin tähden, en voi jäädä lojumaan tähän murha-ajatusten rapakkoon, Ivanin kansa minun pitäisi voida onnistua puhdistamaan nämä ajatukset, hän on ottava minulta pois tämän sairauden, hän on vapauttava minut. 


Malina päättyy sanoihin "Se oli murha." Vaikeampi kysymys on, kuka murhaa kenet ja onko murha todellinen teko vai symbolinen ilmaus jollekin muulle. Itse näen tähän kysymykseen kaksi pääasiallista vaihtoehtoa, mutta en halua paljastaa niitä tässä, koska se vetäisi räsymaton niiden lukijoiden jalkojen alta, jotka eivät vielä ole lukeneet Malinaa.


Bachmannin romaani sisältää runsaasti NPH:n painajaisunia hänen isästään, joka on hyväksikäyttänyt tytärtään. Vaikka en yleensä ole järin innostunut unien kuvaamisesta romaanissa, tekee Bachmann sen tavalla, josta en voi olla vaikuttumatta. 


[m]inä saan 100 000 iskua, sähköiskuja, isä on ladannut piikkilangat, nämä volttimäärät ryntäävät joka-ainoaan säikeeseen minussa. Hiillyn ja kuolen isäni raivoon.


Bachmannin romaani levittää NPH:n sivuilleen. Hän retkottaa on tuskin hengissä on toistuvassa painajaisessa on rikotun ruumiinsa vanki on merkityksensä menettäneiden sanojen armoilla on trauma. 

Bachmann sekoittaa teokseensa puhelinkeskusteluja ja kirjeitä. Hän hyödyntää myös musiikkitermejä ja tuo niiden kautta ilmi NPH:n minän horjuvuuden, vihan ja epätoivon.


Minä: (forte) Herra von Malina, Teidän Armonne, Teidän Ylhäisyytenne! (crescendo) Teidän ihanuutenne ja kaikkivaltiutenne! (tutto il clavicembalo) Minä vihaan sinua! (perdendo le forze, dolente) Ole hyvä, suojele minua silti. En minä ole koskaan vihannut sinua.


Teksti repii naamiota NPH:n yltä, mutta kun se yhdestä kohtaa irtoaa, takertuu se toisessa kohdassa entistä tiukemmin kiinni. Kuuluu kirskuntaa, hirveää metallista kirskuntaa. Lukiessa eteeni piirtyvät kuvat ja välähdykset Ingmar Bergmanin elokuvan Persona- naisen naamio (1966) ensimmäisistä minuuteista. 

Se, mitä luen on sitä, mitä se on, mutta samanaikaisesti myös jotakin (aivan) (täysin) muuta. Jotakin pimeää, jotakin yötä. Ehkä niin, että jokainen lukija rakentaa Malinan omien kokemustensa ja oman alitajuntansa tuntemattomien alueiden kautta. 

Malina vaatii alistumaan kerrotulle. Se käskee. Se pakottaa. Se pitää kiinni omastaan.


 


Ingeborg Bahmann: Malina

Saksankielinen alkuteos Malina (1971)

Suomentanut Kyllikki Villa

Weilin & Göös (1983)





sunnuntai 24. tammikuuta 2021

Ottessa Moshfegh: Death in her hands


Ottessa Moshfeghin kirjoissa todellisuus on outo, eikä Death in her hands ole tässä suhteessa poikkeus.*

Se alkaa sanoilla:

Her name was Magda. Nobody will ever know who killed her. It wasn't me. Here is her dead body.


Sanat on kirjoitettu paperilappuun, jonka 72-vuotias syrjäseudulla yksin koiransa kanssa asuva Vesta löytää metsästä. 

Romaanin alku nostaa esiin kaksi kiinnostavaa tekijää. 

Ensimmäinen näistä on itse Vesta, joka jo ikänsä puolesta on nykyromaanien päähenkilöiden marginaaliluokkaa. Jopa kirjallisuus vaikuttaa hylkivän vanhempia naisia, jos toki poikkeuksiakin tästä onneksi vielä löytyy. 

Vesta on pitkälti eristänyt itsensä muusta yhteiskunnasta miehensä kuoleman jälkeen, eikä hänellä ole edes puhelinta. Tämän voi nähdä myös niin, että Vesta on ottanut elämänsä haltuun ja tehnyt itse oma-aloitteisesti sen, mitä yhteiskunta hänelle haluaisi tehdä / joka tapauksessa tekisi.

Toinen merkille pantava seikka on, että Moshfeghin romaanin alussa löytyy vain vihje kuolleesta ruumiista. Meidät on kyllästetty kuvauksilla, joissa dekkarin alussa löytyy kaunis nuori naisruumis. DIHH  ei suo yhtään mahdollisuuksia mässäillä sillä, miten kaunis nuori nainen on murhattu raa'asti. Se ei mahdollista herkuttelua kauniin nuoren naisen ruumiin yksityiskohdilla.

Moshfegh lisäpuristaa  kauniin murhatun nuoren naisen narratiivia osoittamalla, että myös Vesta on sisäistänyt tämän narratiivin, sillä hän olettaa automaattisesti, että paperilapussa mainittu Magda on nuori.


Magda on Moshfeghin romaanin verisuoni ja Vestan pakkomielle, jonka arvoitusta hän romaanissa selvittää.

Death in her hands on dekkarinomainen jännitystarina vähän siinä mielessä kuin sitä on esimerkiksi Olga Tokarczukin Aja vaunusi vainajain luitten yli, jonka kanssa Moshfeghin romaani omaa yhtäläisyyksiä mm. päähenkilönsä iän ja ominaisuuksien kanssa. Tunnelmassakin on jotain samansuuntaista, kuten myös päähenkilön ja luonnon välisessä suhteessa. Ihminen pieni, itsensä kokoinen, luonnon ja sen mahdollisten uhkien ympäröimä. 


Kummaa liikettä. Tummia puita ja pimeys ikkunan takana. Kuka tietää, mikä ja kuka siellä liikkuu ja liikkuuko vai onko kyse Vestan mielen tepposista. Luettuani kirjaa pidemmälle alan pohtia - kiihkeähkösti - miten tämä kirja loppuu. Hyvän lopun mahdollisuus DIHH:n kohdalla on noin 1/100. Syntyy jännä tilanne, jossa kuka sen teki ottaa muodokseen, miten tämä kirja loppuu.


Vestan mielikuvitus luo Magdalle elämän ja arkitsetkin tapahtumat ja kohtaamiset kirjoittuvat osaksi hänen rakentamaansa mysteerijuonta. 

Moshfegh on älyttömän taitava punomaan häiritseviä tarinoita. DIHH paitsi tihenee loppua kohti sisältää myös tarinan tarinassa Vestan googlettaessa ohjeita, miten ratkaista Magdan arvoitus. Samalla nimittäin hän tulee kertoneeksi, miten jännityskirja kirjoitetaan. Kuinka henkilöt rakennetaan ja mitä on otettava huomioon. Erityisen nasevaa on, kun Vesta toteaa, että olisipa kehnoa aloittaa kirja sanoilla: 

Her name was Magda. Nobody will ever know who killed her. It wasn't me. Here is her dead body. 


Vestan kohtaamat todelliset henkilöt tulevat osaksi hänen luomaansa kertomusta Magdan kohtalon selvittämiseksi. Moshfegh satirisoi vanhempien ihmisten kyvyt käyttää tietokonetta ja panee Vestan etsimään kirjastossa apua Magdan arvoitukseen Ask Jeeves -hakukoneelta. 

Tietokonehakujen ja oman päättelynsä kautta Vesta luo Magdasta teini-ikäisen valkovenäläisen tytön, joka on tullut Amerikkaan kesätöihin ja asuu Blake-nimisen pojan ja hänen äitinsä talon kellarissa. Blakesta tulee metsästä löydetyn lapun kirjoittaja ja hänen hahmoonsa sekoittuu myös muuan kuuluisampi Blake, etunimeltään William.


On houkuttelevaa tulkita DIHH:iä kuvauksena Vestan yksinäisyydestä, jota hän lievittä keksimillään hahmoilla, joista tulee hänelle eräänlaisia ystäviä. Moshfeghin romaani on kuitenkin siinä määrin arvoituksellinen, että kyse voi olla hyvin myös jostain muusta.

Death in her hands ei paljasta salaisuuksiaan ja siksi sitä ei voi suositella lukijoille, jotka haluavat tasan tarkkaan tietää, mitä romaanissa "oikeasti" tapahtuu. Jos kuitenkin on valmis kestämään epävarmuutta, yllätyksiä ja omia vaihtuvia tulkintojaan on Moshfeghin romaani oivallista seuraa. 




Ottessa Moshfegh: Death in her Hands
259 sivua
Penguin Random House (2020)



*Olen aiemmin lukenut Moshfeghilta seuraavat kirjat:
Eileen 
My year of rest and relaxation (suom. Vuosi horroksessa, Aula & Co.)


lauantai 16. tammikuuta 2021

Anu Silfverberg: Sinut on nähty


Älä lue tätä kirjaa, jos haluat jatkaa elokuvien katsomista viattomin mielin. Tai kirjojen lukemista. Tai taiteen kohtaamista ylipäänsä.


Ptruu! Onko tämä varoitus tarpeen? Onko se pelkkää liioittelua?


Jaa-a. Asia selviää vain lukemalla Anu Silfverbergin esseeteoksen Sinut on nähty.


Minulle tämä teos oli valtava kokemus. Lainaan Kathrine Mansfieldin sanoja, jotka hän kirjoitti luettuaan D.H. Lawrencen teoksen Aaron's rod:


All the time I read this book I felt it was feeding me.* 



Silfverberg ruokkii minua. Olen linnunpoika/tyttö/muu. Nälkäni on loputon, leukaluuni eivät väsy pitämään suutani auki. Ja herkkua tulee. Herkkua tulee yltäkylläisesti.

Tämä tekstini, sanottakoon se vielä auki, ei ole kuvaus tai yhteenveto tai arvio Silfverbergin teoksesta, vaan niistä vaikutuksista, joita se sai minussa aikaan.


Hyppäsin Silfverbergin Sinut on nähtyyn kuin olisin tehnyt hätälaskun pienlentokoneella. Kävi nimittäin niin, että avasin tämän kirjan ensimmäistä kertaa sattumalta sivulta 77, josta silmiini osui lause:


Olinko yliopistolla siis siksi että olin niin rikki, enkä tieteellisistä syistä?


Tämä kysymys on Silfverbergin esseiden sivujuonne, syrjäpolku, mökkitie. 

Olen noin 25-vuotias, kun terapeuttini sanoo, että minun pitäisi hakea yliopistoon. Se on ainoa asia, mitä hän koskaan sanoo minulle suoraan. On myös hyvin mahdollista, että ilman hänen rohkaisuaan en olisi niin koskaan tehnyt. En luottanut itseeni ollenkaan, en uskonut pärjääväni yliopistossa. 

En halua edes ajatella mitä minulle olisi tapahtunut ilman yliopistoa. Ilman yleistä kirjallisuustiedettä ja naistutkimusta. Ehkä paradoksaalisesti rikkinäisyyteni pelasti minut siinä mielessä, että sain välineitä tarkastella niin kirjallisuutta kuin elämää ylipäätään moninaisemmista näkökulmista.



Oman kokemuksen näkymättömyys ja tunnistamattomuus on lannistavaa; se on hyvin vaikeasti ylitettävä olosuhde.


En ole kovin hyvä samaistumaan, mutta siitä huolimatta samaistun Silfverbergin tekstissä esiin tuotuihin tilanteisiin ja moniin hänen kokemuksiinsa tämän tästä. Lukemalla tulen nähdyksi. Mikä riemu ja hyväksytyksi tulemisen tunne. Mikä raivo, kun maailma on vielä(kin) niin kesken ja koko elokuva-ala pitkälti miesten valtakuntaa. Välillä lopetan lukemisen kesken keskittyäkseni siihen vihaan, jota minussa lukiessa herää. 

Kirosanoja tippuu suustani lattialle. 

Matto kärsii ja huokailee.


Se mitä olemme, on kiinni toisten katseissa.

Silfverbergin kriittinen naiskatse ei päästä elokuvia helpolla. On tuskallista huomata, miten monet rakkaatkaan elokuvat eivät kestä naiskatsetta. Kuten Silfverberg olen minäkin ollut aikoinani innoissani esimerkiksi Kieslowskin Veronikan kaksoiselämästä. Kuinka ollakaan katsoin sen uudelleen muutama kuukausi sitten, enkä enää löytänyt sitä samaa, jota sen parissa nuorempana koin. 

Viimeisimmällä katselukerralla mieleeni jäi parhaiten kohtaus, jossa elokuvan päähenkilö pyörittelee sormusta vasten alaluomeaan. Mitä se tarkoittaa? Onko tällä kuvalla muita kuin esteettisiä tarkoituksia?

Pettymykseni Kieslowskiin kestän hämmästyttävänkin kevyesti (luultavasti siksi, että moniin hänen elokuviinsa omaan vuosien etäisyyden), mutta kun Silfverberg osoittaa, mikä Jim Jarmuschin ohjaamassa Patersonissa on pielessä en oikein enää kestä. 

Olen liiaksi ihastunut bussikuskina toimivaan Adam Driveriin, joka kirjoittaa runoja. Olin Driverin puolella myös Noah Baumbachin Marriage Storyssa ja hän valloitti minut myös Spike Leen Blackkklansmanissa.

Anteeksi. En nyt voi tälle mitään, vaikka ymmärränkin, että Patersonissa aviomiestä esittävän Driverin vaimoa on kuvattu kyseenlaisella tavalla. 


Hankalin Silfverbergin esiin nostama kysymys on sama kuin mitä itsekin olen pohtinut jo pitkään. 

Voiko taideteos olla hyvä, jos se on feministisessä mielessä kyseenalainen?  

Minä jakaudun. On se se minä, joka arvostaa teoksen taiteellisia arvoja ja se toinen minä, joka arvostaa teoksen feminististä käsittelytapaa. Nämä kaksi hankaavat toisiaan. 

Olen ruhjeilla. 

Tietysti on tekijöitä, joiden teosten kohdalla taiteellinen laatu ja feministinen ote kietoutuvat yhteen. Kuten nyt vaikka Ali Smith, jonka mainitsen tässä luultavasti siksi, että luen parhaillaan hänen teostaan Artful. Luen hitaasti ja hurmiossa.


Esittämäni kysymyksen äärellä vastaan tulee eräs monumentti, joka kantaa nimeä Nabokov ja linnut sirkuttavat Lo-li-ta. En pysty väittämään, että Nabokov olisi huono kirjailija ja lisäksi hän on niin paljon enemmän kuin kuuluisin teoksensa. Muistelen hetkiäni Kalvaassa hehkussa (Pale fire) ja teoksen Invitation to a Beheading parissa. 

Oliko Nabokov sika, koska hän loi Humbert Humbertin?


Olen jättänyt Michel Houellebecqin kirjoja kesken, koska en oikein kestä niitä. En hänen naisvihaansa, jota en samalla tavalla Nabokovin teoksista löydä, vaikka ehkä pitäisi. 


Miten ihminen oppii olemaan maailmassa? Miten tähän oppimiseen vaikuttavat elokuvat ja kirjat, katsottu ja luettu, niiden kautta koettu. Minusta tuntuu usein, että muilla on olemiseen liittyvää salattua tietoa ja taitoa, kun taas minä olen jäänyt niiden ulkopuolelle, enkä kovin hyvin osaa. Tätä elämistä.


On vaikeaa ja sattuu.


En oikein pysty luopumaan ajatuksesta, että taiteellisesti korkeatasoisella taideteoksella on korkeataiteellinen arvonsa silloinkin, kun se on esimerkiksi feministisestä näkökulmasta ongelmallinen. 

Mutta mutta. Mitä ja kenen kautta ne taiteellisesti korkeatasoisen teoksen määritelmät ovat syntyneet? 

Ettei nyt vaan olisi ollut ukkoa rivissä. 

Ettei nyt vaan minua olisi indoktrinoitu pitämään korkeatasoisena tietyt parametrit täyttäviä taideteoksia.


Yes it's fucking political
Everything's political
Yes it's fucking satirical
Everything's satirical
Yes it's fucking political
Everything's political **


Woolfin lause niiden teosten tärkeydestä, jotka kertovat miehistä sodissa. Muistan sen kyllä. Ja on niinkin, että luen enimmäkseen kirjallisuutta, jota ovat kirjoittaneet muut kuin valkoiset heteromiehet. 

Vuosia sitten tein päätöksen lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta ja sille tielle olen jäänyt. En keksi asialle muuta selitystä kuin sen, että naisten kirjoittamilla kirjoilla on usein minulle eniten annettavaa ja älä nyt herran jumala lue edellistä niin, että pitäisin miesten kirjoittamia kirjoja absoluuttisesti vähempiarvoisina. 



Kyse on henkilö/sukupuolikohtaisista mieltymyksistä. En oikein ymmärrä niitä, joille kirjailijan sukupuolella ei ole väliä. Niitä, jotka ovat sitä mieltä, että kirjallisuus on tekijänsä sukupuolen yläpuolella.

Mieti vaikka, mitä tapahtuisi Lolitalle, jos sen olisi kirjoittanut nainen. Puhuttaisiinko vuonna 1955 julkaistusta Lolitasta vielä tänäänkin, jos sen olisi kirjoittanut nainen? Onko Lolita keskusteltu ja argumentoitu siksi teokseksi, joka se nykyisin on?

Penis voi valua tekstiin niin silleen huomaamattomasti.


En saa kiinni ajatuksesta, että tekstin ja tekijän sukupuolen välillä ei olisi mitään yhteyttä. 

Käy niin, että joudun sukupuolen kidnappaamaksi ja alkavat uudet ongelmat. Mikä sukupuoli? Se hankala, kuten Butler meitä muistuttaa. 

Dear sukupuoli, olen kyllästynyt sinuun. Olet rasittava. Olet kerrassaan kirosanallinen konstruktio, joka teet elämästämme helvettiä.



Anu Silfverbergin esseet muistuttavat minua Kate Zombrenon teoksesta Heroines, jossa Zambreno analysoi kirjallisuuden suuria modernistimiehiä ja heidän vaimojensa asemaa. 

Kumpikin näistä teoksista tekee lukijansa sekä hyvin vihaiseksi, että saa tuntemaan lähes katarttista helpotusta, kun on joku (Silfverberg, Zambreno), joka osaa niin taitavasti sanoittaa ja tuoda esiin, miten valkoinenheteromieshegemoninen systeemi taide on. Kun tämän on pannut merkille on aika kääriä pienikukallisen paitapuseron hihat.



Anu Silfverberg: Sinut on nähty

242 sivua
Teos (2020)



* Siteerattu Ali Smithin teoksessa Artful, ss. 83-84 (Penquin books, 2013/2012)

** Skunk Anansie: Yes, it's fucking political