sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut


"Ihminen ei ole kiinteä kappale vaan ajassa tapahtuva prosessi." 

[...] 

"Ihminen ei ole, hän tapahtuu."


Leena Krohnin esseeteos Mitä en koskaan oppinut on kutsu väittelyyn.

Liikkeelle lähdetään lämmittelemällä Krohnille tärkeissä lauseissa, jotka ovat kulkeneet hänen mukanaan vuosia ja vuosikymmeniä ja joita hän on käyttänyt myös teostensa mottoina. 

Krohn kuvaa lapsuuttaan, kouluvuosiaan ja nuoruuttaan. Huonoja arvosanoja ja synkkien ajatusten aikaa. Kiinnostusta ranskalaiseen ns. uuteen lokuvaan. 15-vuotiaana hän diagnosoi itsensä ja toteaa, että hänen kohdallaan on kyse "tajunnan laajentumisesta aiheutuneesta tuskaneuroosista."

Kenties juuri "tuskaneuroosi" on kirjoittunut osaksi hänen teoksiaan, joista monet olen kokenut pelottaviksi ja suorastaan kauhua herättäviksi. Krohnia lukiessani - hänen omia sanojaan siteeratakseni - tapahdun tavalla, joka herättää minussa levottomuutta, jota en osaa hallita. Siksi en koskaan lue häntä juuri ennen nukkumaanmenoa. 


Silmiini osuneet huomion Krohin teoksesta ovat noudattaneet yhtenevää linjaa. Ensin on kehuttu teoksen alkupuolta. Sen jälkeen on tuomittu tai ainakin pidetty ongelmallisena sen jälkimmäistä puoliskoa. Minussa taas juuri ne vähemmän salonkikelpoiset huomiot herättävät suurta kiinnostusta. Tämä ehkä johtuu siitä, että Krohnin tekstin ongelmalliseksi kokemiani kohtia pohtiessani joudun sietämään ajatuksellista epävarmuutta.


Mitä en koskaan oppinut sisältää useita lauseita, jotka herättävät ihmetystä ja joiden kanssa tekee mieli keskustella ja väittää vastaan. Krohn esimerkiksi kirjoittaa äidistään, että hän oli "kirjailijaksi liian hyvä ihminen." Tästä loogisesti seuraa, että hänen mukaansa kirjailijat ovat, jos eivät suorastaan pahoja niin ainakin ei-hyviä ihmisiä. Mitä tämä tarkoittaa?

Helsingin nykyarkkitehtuurista taas Krohn kirjoittaa, että se "sytyttää kriminaaleja mielennouteita, joista on syytä vaieta." Osaan niin huonosti tulkita, mihin Krohn tässä viittaa, että en lähde edes arvelemaan. Tosiaankin, sellainenkin mahdollisuus keskustelussa on, että sen sijaan, että ryhtyy väittämään jotakin heppoisin perustein tai kokonaan vailla perusteita, valitseekin olla hiljaa. Tämä lähestymistapa tosin ei - ainakaan somemaailmassa - ole kovin muodikas.


Minussa hämmästystä herättää myös Krohin näkemys taideteoksista. Hän toteaa, että "taideteos on aina sitä miltä se näyttää, eikä koskaan sitä, miksi se selitetään." Viittaako hän selittämisellä taideteoksen tulkintaan? Mitä tarkoittaa taideteoksen näyttäminen? Miten se määritellään? Kuka osaa kuvata taideteoksen näyttämisen an sich ilman tulkintaa? 

Krohnin luennassani väitemuodon saavat lauseet vievät syvälle estetiikkaan ja filosofiaan. 


Paikoin Krohn piikittelee riemukkaasti ja tuo mieleeni Antti Hurskaisen, jonka Kuihtumista parhaillaan luen. Näin esimerkiksi, kun Krohn kirjoittaa, että "tärkeintä ei ole kirjoittaminen vaan julkaiseminen". Krohnin edellisen lauseen kontekstina ovat blogit (erityisesti Tommipommi-nimisen kirjoittajan blogi) ja se on jatkumoa Henry Jamesin sanoille siitä, että "kirjoittaminen tekee asiat tärkeiksi."

On helppo olla samaa mieltä siitä, että julkaiseminen on the juttu. Se, mitä julkaistaan ei ole ensisijaista, vaan julkaistun tekstin kirjoittajan nostaminen yläilmoihin itse julkaisutapahtuman kautta. Okei, kuulostan kitkerältä. Olkoon niin, oma näkemykseni on, että melkoista höttöä kirjamarkkinoille tuupataan. Asia toki haittaa minua vain siinä määrin kuin jonkun puolijulkkiksen kirjallisesti matala-arvoisen teoksen julkaisu vie julkaisupaikan tuntemattomamman kirjoittajan kunnianhimoisemmalta ja kirjallisesti arvokkaammalta teokselta.

Kirjallisuuden myynninedistämiseksi kehitellyt kaupallistamisen tavat saavat Krohnilta tervetullutta kritiikkiä. Erityisen riemastuttavia ovat hänen huomionsa "murhaajakirjailijoista", joiden kanssa lukijat voivat viettää "fani-illallisia". Tähän toki voisi kommentoida, että eikö ole hyvä, jos keksitään uusia tapoja, joilla innostaa ihmisiä kirjallisuuden pariin. Jotenkin kummasti vaan alkaa vaikuttaa yhä enemmän siltä, että kyse on ennen muuta tapahtumallisuudesta ja yhä vähemmän kirjallisuudesta ja lukemisesta.


Krohn näkee somen nousseen sananvapautta estäväksi tekijäksi. Toisaalta some antaa puheenvuoron jokaiselle, joka osaa somea käyttää, mutta yhtä lailla sen myötä korostuu "julkisuuden sattumanvaraisuus", somen "pikatuomiot ja fanaattiset huutokuorot".

Vaikeimmaksi Krohnin teoksessa koen hänen kultuuriseen omimiseen liittyvät näkemyksensä. Hänen mukaansa kulttuurisen omimisen välttämisestä seuraa fiktion loppu. Krohn nostaa esiin myös Kansallisteatterissa käydyn keskustelun siitä, kenellä on oikeus esittää transhenkilöä.

En halua suivaantua. Haluan pysähtyä. 

Sekä fiktiossa että näyttelemisessä on kyse jonkun toisen nahkoihin menemisestä, jolloin esiin nousee kysymys rajoista. Yksinkertaistetusti ilmaistuna voidaan kysyä, miten paljon itsemme kaltainen on oltava hänen, jonka positioon voimme mennä kirjoittamalla tai näyttelemällä? 

En tiedä. Luultavasti olisi hyvä, jos useampi myöntäisi, että ei tiedä tai ainakin pysähtyisi miettimään tätä kysymystä kiihkottomasti. 

En lue kirjoja, joissa joku valkoinen kirjoittaa mustan ihmisen kokemuksista. Miksi ylipäänsä kirjoittaa asioista, joista ei voi mitään tietää? 

Kulttuurisen omimisen käsite on möhkäle, jota kykenen korkeintaan raaputtamaan. Ehkä näkemykseni voisi tiivistää niin, että kirjoittakoon kukin mistä kirjoittaa, mutta on aihepiirejä, joista kannattaisi pysyä kaukana. Kyse ei ole ensisijaisesti sananvapaudesta, vaan kirjoittajan oman position asettamista rajoista.

Kun Krohn kirjoittaa, että "kaikkia ideologioita, myös uskonnollisia ja identiteettipoliittisia, on saatava kritisoida" on sensijaan kyse sananvapaudesta. Krohn jatkaa, että mielipiteitä on voitava esittää ilman pelkoa, jos niihin ei liity "solvauksia tai väkivaltaan kehottamista".

Jo se, että kulttuurisesta omimisesta ja sananvapaudesta kirjoittaminen tuntuu epämukavalta on osoitus siitä, että ne ovat muodostuneet kysymyksiksi, joita käsitellessä ei voi niin sanotusti voittaa. Lynkkaajat ovat nopeita nostamaan joukkonsa ääneen. Tällöin kyse ei useimmiten enää ole sananvapauden piiriin kuuluvista ilmauksista, vaan tarkoituksena on nimenomaan eri mielipiteen omaavan loukkaaminen ja vaientaminen.

Mielipide on keino liittyä tiettyyn jengiin. 

Jengin ulkopuolelta näkee paremmin.

Mutta oikeasti, minä en tiedä, enkä väitä tietäväni. En myöskään ole tietämättömyyteni vuoksi Sokrates, vaan prosessi. 



Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut
234 sivua

Teos (2021)







sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Esseemaailman ilotapaus - Suvi Valli: Hallittua kaatumista


Ihan joka sivulla en huutanut "ai saakeli kun hyvä", mutta aika usein kyllä. 


Suvi Vallin Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja on sekä hyvin kurinalainen että ihastuttavan villi esseekokoelma. Teosta pitää kasassa tarkastelukulma, jossa asioita lähestytään ruumiinasentojen kautta. On pyllistyksiä, pomppuja, kyykkyjä, loksahtavia leukoja, pystyjä keskisormia ja korviin kohoavia hartioita.

Nimensä teos lainaa kävelyn fysiologiselta määritelmältä, jonka mukaan "kävely on hallittua kaatumista". Jos olemme terveitä pidämme kykyä kävellä itsestäänselvyytenä, vaikka itseasiassa kyse on melkoista epävarmuutta sisältävästä toiminnasta. Toinen jalka ilmassa, toinen astumaisillaan. "Tasapainottelemme maan puoleensa vetävän, kaatumaan kutsuvan voiman ja pystyssä pitävän, omaa painoa eteen siirtävän lihasvoiman välissä."

Valli liukuu eri ruumiinasentojen kautta Jean-Luc Nancyn filosofiset havainnot käsikynkässään tarkastelemaan mitä moninaisimpia asioita. Usein esseiden määränpää vaihtuu matkan varrella ja ajaudutaan toisiin suuntiin kuin mihin aluksi oltiin menossa. Ja se on riemastuttavaa. Se on ihanan rajatonta ja lentävää.


Nancyn mukaan "kirjoitus on aina altistumista, joka syntyy ruumiiden välisestä kosketuksesta". Lukiessa Vallin esseitä myös oma ruumistietoisuuteni korostuu. En malta olla kokeilematta teoksessa mainittuja asentoja. Niiden kautta näen toisin. Niiden kautta löydän. Niiden kautta pääsen käsiksi johonkin uuteen ja tuoreesti narskuvaan.

Vallin teos ei kuulu mihinkään (essee)jengiin, vaan se etenee oman logiikkansa mukaan. Tämä on hienoa. Tämä on taituruutta.

Hallitun kaatumisen sivuilla asuu tutkimusmatkailija, jolla on armoton kyky sekä löytää että viehättyä. Matkan varrella monet kirjalliset teokset saavat kiinnostavia tulkintoja. Välillä löydän itseni Thomas Mannin Taikavuorelta, välillä samoan syvällä Pentti Saarikosken runoissa ja saappaani hörppäävät suolaista vettä. Lutherin seurasta ajaudun oulipolaisten työpajaan ja todistan pornonovellin sanaston korvautumista teehenkisillä ilmaisuilla.


Ei käy aika pitkäksi, eikä seura tylsäksi.


Kieli kieli kieli. Kuka ei rakastaisi kieltä? Vallin seurassa kielirakkaus kasvaa kuin Jaakon pavunvarsi. En tosin ole ollenkaan varma, että Jaakon tavoin haluaisin takaisin siihen maailmaan, jossa olin ennen Hallittua kaatumista. Haluan leijailla vielä korkealla. Haluan tanssia pilvissä, joita Vallin teksti synnyttää. Haluan muuttua liikkumattomaksi ja vetää itseäni vasten lauseita, jotka kukkivat ihoani vasten


"kielen avulla voidaan kokea asioita, jotka eivät ole läsnä tai joita ei ole edes olemassa"


Vallin teos sisältää lukemattomia kohtia, joihin tekee mieli perustaa leiri pidemmäksi aikaa. Lukea lapiot silmissä, kääntää ja möyhentää. 

Tämä kokoelma on todiste paitsi Vallin ajattelun köynnösmäisestä tuoreudesta myös hänen valtavasta tietomäärästään ja kyvystä poiketa valtateiltä, kun tien pientareelta löytyy jotakin kiinnostavaa, joka kutsuu tekemään lähempää tuttavuutta.

Hallittua kaatumista on myös osoitus tekijänsä briljantista asioiden yhdistämiskyvystä. Tekstirivit ovat teoksessa kuin penkkejä, joille Valli asettelee eri asentoihin niin kaunokirjallisia teoksia kuin monia erinäisiä huomioita. Usein nämä yhteentulot ovat yllättäviä ja väliin edetään melko kauaksi pisteestä, josta on lähdetty liikkeelle. Kyse ei kuitenkaan olen päämäärättömästä harhailusta, vaan Vallin tiukasti hyppysissään pitämistä poluista, joille ajaudutaan vain siinä määrin kuin se on tekstin kannalta rikastuttavaa.

Hallittua kaatumista tuo ihmeellisyyttä asioihin, joita usein pidämme itsestäänselvinä ja/tai joihin emme tule kiinnittäneeksi huomiota ennen kuin jokin ruumiimme häiriötila tai muu tavallista arkeamme järkyttävä olosuhde vaatii niin tekemään. 

Hallitussa kaatumisessa kaikki on hallinnassa, mutta tähän hallintaan kuuluu, että se on valmis väistymään teoksen asettamilla ehdoilla. 



Suvi Valli: Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja

229 sivua

Poesia (2021)

sunnuntai 11. heinäkuuta 2021

Katri Naukari: Yhden puun tuho


Katri Naukarin Yhden puun tuho on kunnianhimoinen esikoisteos, joka käsittelee yksilön tempoilua nautinnonhalun ja siitä aiheutuvan ympäristöahdistuksen välillä. Teoksen päähenkilö haluaa matkustaa,  mutta ääni hänen takaraivossaan ei lakkaa muistuttamasta, että matkustamalla tuhoamme ympäristömme ja sen myötä tulevaisuutemme.


Havittelen itsekästä nautintoa ja aivoissa hurisevaa dopamiiniryöppyä, vaikka tiedän, että toimintani saa aikaan kärsimystä ja tuhoa toisaalla.

 

Yhden puun tuhon minäkerronta houkuttaa lukijaa ajattelemaan, että "minä" on Naukari itse. Muistelisin kuitenkin jostakin lukeneeni, että näin ei ole, vaan teos on fiktiota. Koska teos on vahvasti esseemäinen, asettuu fiktio sen yhteydessä erikoiseen kulmaan. Fiktion kautta kirjoitettu esseistinen romaani. Miksipä ei.


Minäkertoja haluaa luoda itselleen luontohistorian ja sitä rakentaakseen hän matkustaa Japaniin. Teoksesta välittyy sekä ajatus että saman ajatuksen kritiikki sitä kohtaan, että ihmisellä tulee olla oikeanlainen suhde luontoon ja että sitä on jotenkin huonompi, jos tällaista suhdetta ei ole. Lienee jonkinasteinen suomalaiskulttuurinen oletusarvo, että juuri meillä suomalaisilla pitää olla vahva luontosuhde. Tätä vasten on radikaalia kirjoittaa:


Minä en kuitenkaan ole luontoihminen. Pelkään luontoa yhtä paljon kuin kuolemaa.


Kuten Riikka Kaihovaraa tuo teoksessaan Villi ihminen (Atena) loistavasti esiin, ei luonto ole kiva koriste-esine, eikä se välitä siitä, miten ihmisellä menee. Se ei ole ihmisen suhteen hyvä tai paha, vaan välinpitämätön. Naukari puolestaan muistuttaa, että luontokokemuksesta ja -suhteesta on tullut yksi bullet lisää ns. oikein tekemisen listaan. 

Näin ei ole aina ollut, vaan aiemmin metsässä kävely, kuten Naukari kirjoittaa, oli "vain" metsässä kävelyä sen sijaan, että se olisi ollut osa itsensä hyväksi positiointia. On käynyt yhä vaikeammaksi tehdä siinä mielessä viattomia luontotekoja, että niillä ei olisi sen suurempia tarkoituksia.

Nykyihmisen luontokokemukset ovat muuttuneet tarinaksi, jonka avulla tuomme esiin ja rakennamme itseämme. Niistä on tullut jotakin arkielämästä irronnutta erityistä, jota mieluusti jaetaan somessa. Katsokaa, minä olen kansallispuistossa. Minä olen hyvä ihminen. Minä en jätä roskia luontoon. Katsokaa, miten kaunis tämä filtterin avulla luomani maisema on!

Luonnosta on tullut objekti ihmisen tarpeita varten.


Havainnoin tuttujen luontoympäristöjen viehättävyyttä tunnistettavien elementtien, kuten kuvattavuuden, tunnelmallisuuden tai kulttuuristen konnotaatioiden perusteella.


Naukarin teoksen kiistattomia ansioita on, että se purkaa sitä tarinaa, jota luonnosta ja siellä koetusta on alettu luomaan. Yhden puun tuho ei ole päähenkilön sankaritarina. Se näyttää kokijansa epävarmuuden ja ristiriitaisuuden, eikä kaihda tuoda esiin niitä puolia, joita moni pitäisi hävettävinä tai ei ainakaan sanoisi ääneen.

Naukari kirjoittaa myös kapitalismin ja luonnon välisestä suhteesta, jossa edellinen on ottanut sujuvasti hyväksikäyttäjän roolin. Yksi tämän asian hulluimpia puolia ovat esimerkiksi USA:n kansallispuistot, jotka on rakennettu luontoarvoista ja eläinten reviireistä välittämättä. Niiden infrastruktuuri on luotu ihmistä varten ja niihin on tottakai päästävä helposti autolla.

Yhden puun tuhossa päähenkilö kokee somen vaikuttavan asioiden haluamiseen - oli kyse sitten vaatteista, kauneudenhoidosta tai matkustamisesta. Hän ei ole ajatustensa kanssa yksin. Emme ole immuuneja tai ainakin on nähtävä erityistä vaivaa, että emme lankeaisi somen tyrkyttämiin houkutuksiin. 

Uskon, että jossakin vaiheessa raja tulee vastaan ja ennustan, että niiden ihmisten määrä, jotka luopuvat someista tulee kasvamaan. Haluaisin itsekin kuulua somettomien joukkoon, mutta vielä toistaiseksi en ole pystynyt luopumaan muusta kuin Facebookin käytöstä. Se tosin kävi varsin kivuttomasti.

Kapitalismi on "palkannut" somen agentikseen ja keksit tuovat jatkuvasti silmiimme tuotteita, joista emme ole aiemmin välttämättä edes tienneet, mutta joita yhtäkkiä huomaamme kiivaasti haluavamme. Tai. Ehkä sinä taaplaat tämän kuvion paremmin. Minulla on sen suhteen välillä vaikeuksia. Ja taas mietin Oscar Wilden kuuluisaa lausetta, jonka mukaan voimme vastustaa kaikkea paitsi kiusauksia.

Materialistinen elämäntapa vie kohti tuhoa. Koska tuho ei kuitenkaan tapahdu juuri tässä ja nyt, elämme kuin sitä ei tulisi tapahtumaan tulevaisuudessakaan. Tämä on aikamme kenties polttavin ja vaikein ongelma. Naukari siteeraa Naomi Kleinia, joka on kirjoittanut, että "ihmisluonto on jotakin, joka estää toimimasta silloin, kun uhka on näennäisen etäinen."   

Naukarin kirja saa minut pohtimaan kuluttamisen vastustamista kapinoinnin muotona. Miten laajaan kulutuslakkoon pitäisi käydä, jotta kapitalismi alkaisi olla hädissään? On vaikea kuvitella sellaista, joka vaikuttaa mahdottomalta. On vaikea kulkea taaksepäin, kun veto eteenpäin tapahtuu yhä kiihkeämmällä voimalla. On vaikea edes pysähtyä.

Teoksen päähenkilön kokemuksen mukaan ainoita meitä pysäyttäviä asioita on suru. Niin suuri suru, että se jakaa maailman kahtia ja tekee aiemmin mielekkääksi koetusta mielenkiinnotonta ja turhanpäiväistä.  "Suruun liittyy ajasta jälkeen jääminen." Surun vallassa oleva ei etene ja hänen ollessaan paikallaan maailma näyttäytyy hänelle toisin. Usein myös mennyt saa tuolloin nostalgista peitettä, joka koetaan lohduttavana. Että ennen oli jotenkin. Tavalla, joka oli mahdollista asettaa kehyksiinsä. Nähdä se osana jotakin suurempaa.


Uskollinen seuralaiseni melankolia ja katoavan maailman sureminen sisältävät ylisukupolviset itkut.


Yhden puun tuhossa melankolia saa lähes ihmisen pelastavan luonteen, mikä ei tietenkään tarkoita, että melankolian kokemus olisi kokijalleen mitenkään miellyttävä.  Sen arvokkuus vaikuttaisi päähenkilön mukaan olevan paitsi siinä, että se pakottaa pysähtymään, myös siinä, että se vapauttaa hänet jatkuvasta täydellisyyden tavoittelusta. Melankolia - surun keidas.


[m]ielensisäisen avaruuden, rauhan ja hiljaisuuden ääreen löytäminen, mihinkään pyrkimättömyys, on ihmiselmän arvokkainta omaisuutta.


Yhden puun tuho sisältää painavaa pohdintaa ilmastonmuutoksesta, sen aiheuttamasta ahdistuksesta sekä nykyihmisen kestämättömistä elintavoista. Teoksen päähenkilöön on helppo samaistua, koska hänen ristiriitaisuutensa on useimmille meistä tuttua. Me haluamme ja olemme kyvyttömiä vastustamaan halun houkutuksia sekä sulkemaan silmämme siltä, mitä teoistamme seuraa.  

Päähenkilön ristiriitaisuus estää myös ansiokkaasti Naukarin teoksen muuttumisen moraalisaarnaksi, jossa hyveellinen opastaisi meitä vähemmän hyveellisiä. 

Joidenkin "oksien" karsiminen olisi tehnyt teoksen rungosta vielä vahvemman ja helpottanut teoksen vastaanottoa. En kuitenkaan halua valittaa, sillä Yhden puun tuho on vallan taitava esikoisteos ja vakuuttava näyttö Naukarin kirjoittajankyvyistä.



Katri Naukari: Yhden puun tuho

328 sivua

WSOY (2021)


Kiitos kirjasta kustantajalle!

sunnuntai 4. heinäkuuta 2021

Vappu Kannas: Kirjeitä Japaniin


 "Tämä on tarina, jonka olen itselleni kertonut. Se on muovannut koko identiteettini ja sen, millaiseksi elämäni on muodostunut. Tarina on kannatellut minua ja hohtanut ylläni kuin sädekehä."

 

Vappu Kannas debytoi romaanilla afrosuomalaisesta Rosa Claystä, jossa korostuivat Rosan elämäntapahtumien lisäksi kertomiseen liittyvät kysymykset. Vaikka Kannaksen Kirjeitä Japaniin käsittelee ystävyyttä ja sen merkitystä myös sen luuliima on kerrontaan liittyvissä tekijöissä keitetty.


Ystävyys määrittyy teoksessa eräänlaiseksi katvealueeksi ydinperheideaalin ympärillä pyörivässä yhteiskunnassa. Vaikka ystävyyssuhteet ovat alkaneet korvata sukulaisuuteen perustuvia suhteita on niiden asema edelleen jollakin tapaa epävirallinen ja kulttuurisesti määrittelemätön. 


Teoksen päähenkilö on menettänyt ystävänsä ja tämä menetys on tehnyt häneen aukon, jota hän kerronnan avulla tarkastelee ja tilkitsee. Kannas tuo hienosti esiin, miten kerronta on jatkuvasti vaarassa muuttua tarinaksi ja alkaa elää tarinan ehdoilla. Asioita myös muistetaan väärin silloinkin, kun pyrkimys on pysyä tiukasti siinä, mitä todella tapahtui. 


Muisti luo tulkintoja. Se rakentaa heijastuksia ja pintoja, joiden alle uhkaa peittyä ystävän kanssa koetut hetket. Psyyke tuottaa puolustusmekanismeja. Paikoin olisi helpompaa olla näkemättä. Olla tuijottamatta menneeseen kuin omaan peilikuvaan, joka näyttää myös sen, jota ei haluaisi nähdä.


Kuolleiden ja rakastettujen (niin ihmisten kuin lemmikeidenkin) menetyksestä aiheutunutta surua varten on olemassa - joskin löyhä ja hyvin monimuotoinen - narratiivi, joka tekee suremisesta ymmärrettävää myös muiden silmissä. Ystävän menetys ja sen seurauksena tapahtuva sielun amputaatio sen sijaan sijoittuvat oudompaan maastoon ja sitä on kuvattu kirjallisuudessa varsin harvoin - etenkin suhteessa siihen, miten yleisestä asiasta on kysymys.


Kirjeitä Japaniin havainnollistaa muistamisen rakenteita. Muistamisessa ei ole kyse lineaarisesta toiminnasta, vaan liikkeestä niin eteen kuin taaksepäinkin. Muisto ilmestyy - kehittyy kuin valokuva - painuu unohduksiin ja siihen palataan. Muistaminen näyttäytyy pyörteen kaltaisena ja se kaappaa mukaansa eri kertoina ja ajankohtina eri asioita. Se etenee hyppäyksittäin, vaatii ja pakottaa. Se ottaa vangiksi ja pysäyttää. 


Teoksen päähenkilö joutuu myös törmäämään muistikuviensa valheellisuuteen. Erityiseksi muistettu paljastuukin ihan tavalliseksi

"Olin unohtanut, miten lapselliselta vielä vaikutin kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana. Kuvassa ei olekaan sellaista nostalgista hohtoa kuin olin ajatellut. Se on ihan tavallinen turistikuva."

Kirjeitä Japaniin on sävyltään surumielinen ja kaipauksen täyttämä teos. Sen tunnemaaston kanssa kiinnostavaan vuoropuheluun asettuu Kannaksen ilmavan kevyt kerronta, joka kuljettaa lukijaa päähenkilön elämänvaiheissa kuin hyväilsevä kesätuuli. Painavan ja kevyen liitto, joka antaa surun tulla ilmoille sellaisena kuin se on. Kaunistelematta. Kiillottamatta.


Vappu Kannas: Kirjeitä Japaniin

253 sivua

Kustantamo S&S (2021)


Kiitos arvostelukappaleesta!

sunnuntai 27. kesäkuuta 2021

Marlen Haushofer: Väggen (suom. Seinä)

 


Marlen Haushofer (1920-1970) oli itävaltalainen kirjailija. Väggen (suom. Seinä (1964), saksankielinen alkuteos Die Wand (1963) on hänen pääteoksensa, joka on käännetty useille kielille ja joka kuuluu 50 luetuimman kirjan joukkoon Itävallassa.

Kuulin Haushoferista ja hänen romaanistaan ensimmäisen kerran kuunnellessani äänikirjana Saara Turusen ja Petra Moisasen toimittaa kokoelmaa Suurteoksia (Tammi 2021), jossa Malin Kivelä on valinnut esittelynsä kohteeksi juuri Haushoferin ja Seinän. 

Kivelän tekstin myötä löysin myös Rauni Paalasen teoksen Kahvilanaisia (Kirjayhtymä 1998), jossa Paalanen kirjoittaa mm. Seinästä sekä Seinän suomentaneen Eila Pennasen esseekokoelman Tunnustelua (WSOY 1965), joka sisältää myös Seinää käsittelevän esseen.

Rauni Paalanen kirjoittaa Kahvilanaisissa, että Haushofer "löydettiin uudelleen 1980-luvulla feministisen kirjallisuudentutkimuksen piirissä." En tiedä, missä määrin Haushoferista on puhuttu suomalaisissa feministisissä kirjallisuudentutkimuspiireissä, mutta ainakaan opintojeni aikaan 1990-luvulla kukaan Helsingin yliopistossa ei ottanut häntä esiin.

On ollut hienoa huomata, että Kivelän tekstin jälkeen Seinä on saanut uusia kiinnostuneita lukijoita ja niinpä siihen olikin Helmet-kirjastossa melkein 20 varausta (ja nyt asian tarkistettuani niitä on jo 28 kpl), joka oli myös syy siihen, että päätin lukea tämän romaanin ruotsiksi.

*

Seinä kertoo nimettömäksi jäävästä nelikymppisestä naisesta, joka matkustaa Itävallan vuoriseudulle serkkunsa Luisen ja tämän miehen Hugon kanssa. Kun Luise ja Hugo lähtevät kylässä sijaitsevaan ravintolaan jää nainen yksin metsästysmajalle. Aamulla kun hän herää eivät Luise ja Hugo ole palanneet ja metsästysmajan lähistölle on kohonnut lasinen seinä, jonka toisella puolella olevat ihmiset ja eläimet ovat kuolleet. Seinän lasi on materiaalia, jota on mahdotonta saada rikki.

Kun nainen on viettänyt reilut kaksi vuotta metsästysmajalla hän alkaa kirjoittaa elämästään selontekoa, koska hänen on omien sanojensa mukaan pakko kirjoittaa. Kirjoittaminen on hänelle osa järjissään ja hengissä pysymistä, vaikka hän tietää, että kukaan tuskin tulee lukemaan hänen tekstiään ja todennäköisempää on, että hiiret tulevat syömään hänen paperinsa.


"Men mitt hjärta slår fortare, när jag föreställer mig att en människas ögon kommer att vila på dessa rader och en människas händer vända bladen. Men innan dess kommer väl mössen snarare att ha ätit upp redogörelsen."


Haushoferin romaani tarjoaa runsaasti tulkintamahdollisuuksia. Voidaan kysyä, mikä seinä on ja onko se ylipäätään edes olemassa? Onko kenties kyse päähenkilön mielen sisäisestä seinästä? Seinän voisi nähdä myös mm. symbolisena vapauden estävänä seinänä - kuvana Itävallan ajautumisesta  1930-luvun lopulla osaksi Kolmatta valtakuntaa. 

Seinää voidaan lähtökohdiltaan verrata naisilta pääsyn eteenpäin estävään lasikattoon, mutta Haushofer muuttaa negatiivisen varauksen positiiviseksi. Yksi näkökulma tarkastella Seinää olisikin tarkastella sita välttämättömänä erottajana, joka mahdollistaa, että Nainen - jota romaanin tasolla teoksen päähenkilö edustaa - voi elää omannäköistään elämää ilman niitä rajoituksia, joita elämä osana yhteiskuntaa hänelle asettaa.  

Luettuani sekä Paalasen Haushoferia käsittelevän tekstin, Pennasen esseen että ruotsinkieliseen käännökseen Rebecca Lindskogin kirjoittamat jälkisanat ja saatuani tietoa kirjailijan elämästä huomaan muiden hänen kirjoittamiensa teosten valuvan osaksi tulkintojani. Paalanen tuo muun muassa esiin, miten kaikissa Haushoferin romaaneissa naispäähenkilöt on kuvattu vieraantuneina muusta maailmasta. Pennanen taas nostaa esiin erityisesti Haushoferin romaanin Die Tapetentür ("Tapettiovi", 1957), jota hän tarkastelee Seinän temaattisena sisarteoksena.

Lindskog kirjoittaa, että Seinää on luettu sivilisaatiokritiikkinä ja totta onkin, että useamman kerran teoksessa tuodaan esiin kaupunkielämän tyhjänpäiväisyys ja stressaavuus. Kuin iskuna sivilisaatiota ja sen toimintamuotoja vastaan ottaa luonto Seinässä vallan metsästysmökin pihassa olevasta Hugon Mersusta. 

Seinän päähenkilö ei ole mikään luontoihminen par excellence, vaan hän on usein hämmentynyt sen suhteen, miten hänen pitäisi toimia ja hän kokee omien taitojensa olevan puutteellisia. Erakkoelämä opettaa hänelle hengissäpysymisen kannalta tärkeitä taitoja, mutta luonto pysyy jatkuvasti ihmistä suurempana, kuten vaikkapa voimakkaat ukkosilmat osoittavat.

Ulkoisesti teoksessa ei tapahdu kovin paljon. Nainen hoitaa eläimiään, istuttaa perunoita, niittää heinää ja ampuu kauriita ravinnoksi silloin, kun se on välttämätöntä nälkiintymisen välttämiseksi. Se, että ulkoisesti tapahtuu vähän luo teokseen aivan omanlaisensa jännitteen, joka sai minut muistelemaan Wolfgang Petersenin ohjaamaa elokuvaa Sukellusvene U-96 (Das Boot, 1981). Samoin kuin Petersenin elokuvassa myös Haushoferin romaanissa jokainen pienikin risahdus ja liike tuntuu järistyksen kaltaisena. Ilmassa on uhkaa, väliin suoranaista kauhuakin.   

Henkisesti Seinä on sukua Daniel Defoen Robinson Crusoelle (1719) ja muodostaa sille feminiinisen vastineen. Se on eksistentialistinen teos, joka esittää lukijalle ihmiseloon liittyvia suuria filosofisia kysymyksiä ja saa pohtimaan jokaisen yksilön ympärillä olevaa hänet muista eristävää "seinää". 

Seinän eristämäksi joutuneena nainen on oman tilanteensa vanki, eikä hän voi paeta asioita, jotka tekevät kipeää. Yksi teoksen puhuttelevimmista kohdista on, kun nainen tajuaa, että moni mahdollisuus on häneltä ikuisesti suljettu.


"Jag kommer att dö utan att ha utnyttjat minä möjligheter."


Merkille pantavaa on, että Haushoferin romaanin päähenkilön menneisyydestä ei juurikaan kerrota. Saamme tietää, että hänen miehensä on kuollut ja että hänellä on kaksi teini-ikäistä tytärtä ja että hän on elänyt kaupunkilaiselämää, mutta tarkemmin hänen erakkoutta edeltävää elämäänsä ei esitellä. Nainen soimaa usein itseään ja puhuu omasta rumuudestaan. Seinän toisella puolen kauneus tai sen puute ovat menettäneet merkityksensä ja jäljelle on jäänyt eloonjäämistaistelu sekä eläinten häntä kohtaan osoittama rakkaus. Rajat ihmisten ja eläinten välillä horjuvat ja ihminen lakkaa olemasta luomakunnan hallitsija. 

Seinästä on luettavissa, että nainen alkaa olla enemmän olemassa menetettyään entisen elämänsä. Haushofer vaikuttaisi näin vihjaavan, että kaupunkilaisen elämä kiireineen, rientoineen ja muine ihmisineen on eristyksissä luonnon keskellä elettyyn elämään verrattuna keinotekoista mukaelämää. Miksikään luontoelämän juhlinnaksi Seinä ei kuitenkaan ylly.

Tyyliltään Seinä on sekä dystopia että utopia. Dystopia siinä mielessä, että jokin katastrofi on tapahtunut ja sen seurauksena maailma on pysähtynyt sijoilleen ja naisen sekä muun maailman väliin on ilmestynyt seinä. Utopia siinä mielessä, että seinän toisella puolella nainen voi rakentaa oman maailmansa parhaaksi näkemällään tavallaan. Seinän loppu vaikuttaisi myös julmasti vihjaavan, että naiset ja miehet eivät mahdu samaan maailmaan. Tapa tai tule tapetuksi.

Seinä säilyttää arvoituksensa ja monet lukiessa heräävät kysymykset jäävät vaille vastausta. Minun oli vaikea hyväksyä esimerkiksi sitä, miksi nainen otti seinän olemassaolon pitkälti annettuna, eikä tutkinut, miten pitkälle se maastossa jatkui. Tämä romaani oli minulle suuri löytö ja haluan ehdottomasti lukea lisää Haushoferia. 




Marlen Haushofer: Väggen

Saksasta ruotsiksi kääntänyt Rebecca Lindskog

Saksankielinen alkuteos Die Wand (1963)

Bokförlaget Thorén & Lindskog (2014)


Teos on ruotsiksi käännetty kahdesti ja Lindskogin ruotsinnos on niistä uusin

sunnuntai 6. kesäkuuta 2021

Suurteoksia - toim. Saara Turunen ja Petra Maisonen



Tiedoksi lukijalle: Tämä on instagramiin kirjoitettu teksti, jonka tekstin pituuden vuoksi julkaisen myös blogissani

*

Suurteoksia on ideana mahtava. Jo on kyllästymiseen asti luettu kirjallisia kokoomateoksia, jotka ovat täynnä miesten kirjoittamia teoksia ja joissa mukana naiskirjailijoista on korkeintaan Virginia Woolf (vrt. tunnetuimmista "kokoomateoksista" esim. Auerbachin Mimesis).


Samaan hengenvetoon on todettava, että on myös vähän kulunutta jatkaa tätä naiset ja miehet -vastakkainasettelua, vaikka toki lienee niin, että niin kauan sitä on jatkettava, että erottelu kirjailijan sukupuolen mukaan osoittaa itsensä tarpeettomaksi. Toivottavasti näin käy jo pian.

Oli kiinnostavaa kuulla, mitkä teokset ovat tehneet kirjoittajiin vaikutuksen niin henkilökohtaisella tasolla kuin motivoineet heidän omaakin kirjoittamistaan. Hieman kuitenkin petyin siihen, että useimmat Suurteoksissa mainitut teokset olivat joko suht ilmeisiä tai tunnettuja ja oikeasti vähän vanhemmat teokset olivat harvassa.

Ehdoton suosikkini oli Malin Kivelän teksti, jossa hän kirjoittaa Marlen Haushoferin teoksesta Seinä (Die Wand, 1963), josta en ollut aiemmin edes kuullut. Näemmä moni muukin innostui Seinästä, sillä Helmetissä siihen oli tehty viimeksi tarkistaessani jo 16 varausta. Oman Seinäni varasin tämän vuoksi ruotsinkielisenä ja se odottaakin minua nyt kirjastossa. 

Kivelä sai minut innostumaan lisäksi myös Rauni Paalasen teoksesta Kahvilanaisia (1998) sekä Eila Pennasen esseistä. Kivelän teksti oli juuri sellainen, jota Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamalta kirjalta odotin. Se laajentaa kirjallisia maailmoja ja saa hihkumaan innostuksesta.

*

Monet kirjoittavat tuovat esiin teoksia, jotka ovat toimineet heille voimakirjoina ja/tai jotka liittyvät oman elämän käännekohtiin. Osa kirjoittajista lähinnä esittelee tietyn teoksen kirjallisen analyysin jäädessä melko kepeäksi.


Ihailin Helena Sinervon tarkkaa luentaa nobelisti Herta Müllerin teoksesta Ihminen on iso Fasaani (Der Mensch is ein grosser Fasan auf der Welt, 1986) sekä kiinnostuin itselleni uudesta tuttavuudesta, Saara Turusen esittelemästä Gun-Britt Sandströmin teoksesta Suhteista parhain (Maken - en förhållanderoman, 1976).


Siihen, miten lähelle Suurteoksissa olevat tekstit tulevat vaikuttaa sekä oma ”suhde” tekstien kirjoittajiin että heidän esittelemiinsä teoksiin. Kuuntelin kylmäväristen Aura Nurmen kuvausta Sirkka Turkan runoudesta sekä tapaamisista Turkan kanssa. Nurmen tekstistä vaikuttumista lisäsi se, että ensimmäinen minuun todella syvästi vaikuttanut suomalainen runoilija on juuri Sirkka Turkka.


”Analyysiosastolta" haluan mainita erikseen Anna Kortelaisen ja Riikka Pelon tekstit.

Kortelainen kirjoittaa A.S. Byattin teoksesta Riivaus (Possession, 1990) ja hänen tekstinsä herättää minussa oitis palavan halun lukea Byattin kirja. Käyn jopa tarkistamassa kirjahyllystäni, että onhan se varmasti minulla omana ja onhan se - sekä suomeksi että englanniksi. Kortelaisen teksti kutittelee tutkijaminääni ja ajattelen, että jos pitäisi valita uudelleen, mitä yliopistossa opiskelen olisi valintani edelleenkin yleinen kirjallisuustiede.

Unohdun pitkähköksi toviksi muistelemaan opiskeluaikojani ja erityisesti gradun kirjoittamista. Sitä ihanaa uppoamista päivä toisensa jälkeen kirjallisuuteen ja kirjallisuuden teoriaan ja miten jokainen lukemani teoriakirja viittaa toiseen ja kolmanteen ja neljänteen ja ne puolestaan viittaavat taas toisiin teoksiin ja miten syntyy polkuja, jotka johtavat yhä syvemmälle. 

Parempaa ei voi olla.


Suuren vaikutuksen teki Riikka Pelon teksti, joka käsittelee Virginia Woolfin Majakkaa (To the Lighthouse, 1927). Pelo kertoo kirjoittaneensa tästä teoksesta ensimmäisen kerran yleisen kirjallisuustieteen proosa-praktikumissa ja minua alkaa polttaa, sillä olen itsekin kirjoittanut Majakasta samaisessa praktikumissa vuotta kahta myöhemmin kuin Pelo. 

Majakasta kirjoittaminen on jäänyt vahvasti mieleeni, koska se oli kyseisen praktikumin viimeinen teos ja praktikumin pitäjä vapautti meidät sivumääristä ja antoi luvan kirjoittaa niin pitkän tekstin kuin haluaa. Tämän seurauksena kirjoitin Majakasta 25 sivua.

Pelon tekstiin haluan ehdottomasti palata vielä uudelleen, sillä hän tuo muun hyvän ohella esiin kiinnostavia näkemyksiä kirjallisten teosten rytmistä - asia, jota olen viimeksi pohtinut lukiessani Vigdis Hjorthin uutuusteosta Onko äiti kuollut (Er mor død, 2020). Rytmi kun muutoinkin on rakenteen lisäksi minua eniten kiinnostavia asioita kirjallisuudessa. 

Voi että. Saisipa vaan tutkia kirjallisuutta sen sijaan, että on käytävä porvarillisissa töissä.


*


Suurteoksissa on tekstejä seuraavilta 20 kirjailijoilta:

Nura Farah, Koko Hubara, Katriina Huttunen, Helmi Kekkonen, Malin Kivelä, Anna Kortelainen, Essi Kummu, Sirpa Kähkönen, Merete Mazzarella, Meiju Niskala, Aura Nurmi, Ranya Paasonen, Riikka Pelo, Pirkko Saisio, Milja Sarkola, Helena Sinervo, Astrid Swan, Tiina Katriina Tikkanen, Saara Turunen ja Aino Vähäpesola.


Kirjoittajien suuri määrä on sekä hyvä että huono asia. Hyvää on se, että moni pääsee esittelemään itselleen tärkeän teoksen ja näin myös jokainen teoksen lukija voi varmasti löytää esitellyistä teoksista jonkin myös itseään kiinnostavan teoksen. Huonoa on se, että tekstit jossakin määrin syövät toisiaan, seuraava painaa edellistä unohduksiin ja tekstin pitää olla erityisen vahva, jotta se erottuu joukosta. Tämä aspekti korostuu, jos kuuntelee kirjan. 

Kaikkinensa Suurteoksia juhlistaa naisten kirjoittamaa kirjallisuutta ja antaa uusia näkökulmia lähestyä siinä esiteltyihin teoksiin. Ehkä kaltaistani kirjallisuuden dinosaurusta paremmin teos kuitenkin soveltuu (nuorille) lukijoille, jotka eivät kovin hyvin vielä tunne teoksissa esiteltyjä kirjoja. Ainakin löytämisen riemua on silloin enemmän.



Suurteoksia 
toim. Saara Turunen ja Petra Maisonen 
Tammen äänikirja
Lukija Vilma Melasniemi

sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Susinukke Kosola: Turkoosi vyöhyke - tutkielma yksinäisyyden väriopista


Tämä on teksti, josta darlingseja ei ole tapettu. Kuten Kosolan teoksen alaotsikossa on mainittu sen olevan tutkielma, on myös tämä kirjoitus hahmotelma muutamista tavoista, joilla Turkoosia vyöhykettä voisi lukea. 

Darlingsit on pidettävä hengissä, koska jokainen niistä pitää sisällään lähestymissuuntia, jotka haluan pitää avoimina.

I put you high up in the sky / And now, you're not coming down /  It slowly turned, you let me burn / And now, we're ashes on the ground (Miley Cyrus: Wrecking Ball)

Jos aloitan ihan alusta, ihan ensimmäisestä kohtaamisesta Turkoosin vyöhykkeen kanssa on aloitettava Miley Cyrusin purkupallosta, jonka Kosolan teoksen kansi loihtii esiin. Ei yksi yhteen, ei todellakaan, mutta kuitenkin niin, että pyöreä kova metallinen heiluva tuhoon kykenevä kappale, joka uhkaa heitä, joiden välillä on tunteiden vaikea ja sekava viidakko.

Tuho, eikö vain, on kutsuhuuto Feeniks-linnulle?


Turkoosi vyöhyke on rakkaustarina vai pitäisikö sanoa ihmissuhdetarina? Ei sanota jälkimmäistä, sillä se kuulostaa aivan kamalalta, eikä se tässä yhteydessä naurata, vaikka se nauratti silloin, kun Risto Räppääjässä Lennart Lindberg pyysi Rauhaa lähtemään kanssaan elokuviin katsomaan ihmissuhde-elokuvaa.


Olen kirjoittanut ylös, että sivulla 20 alkaa soida Nina Simone ja sen perään olen kysynyt miksi.

Voisiko se olla tämä: 

Love me or leave me and let me be lonely / You won't believe me but I love you only / I'd rather be lonely than happy with somebody else


Hermostuneena minulle käy helposti niin, että alan puhua mitä tahansa ollakseni olematta hiljaa. Niin on käynyt myös edellä.

Lykkään aloittamisen hetkeä, koska kun alan kirjoittaa Turkoosista vyöhykkeestä käy väkisinkin niin, että hieman naulaan sitä ja sitä en haluaisi tehdä. Kun kaikki mikä on tulkintaa on myös sitomista on käsiraudat on väkivaltaa ja Susan Sontagin tupakan savu ottaa varoituksen muodon ja alkaa kiemurrella kohti.

Ja vielä se, että olen huolissani siitä, missä määrin käy niin, että tulen spoilanneeksi Turkoosia vyöhykettä ja tämä on kysymys, jota en yleensä ole kovin paljon joutunut miettimään runojen kohdalla, mutta nyt se on tämän iltapäivän polttava huolenaihe.


Turkoosilla vyöhykkeellä kulkemiseni aikaan olen kuunnellut äänikirjaa, joka kertoo Smackin* tarinan. Olen pudonnut useasti läpi vuosien eräälle klubikeikalle, jossa metrin päässä on Claude ja Clauden rintaa halkova arpi muistutuksena hänelle tehdystä sydänleikkauksesta. Ja on rääkyvä räkäinen huuto.

Turkoosi vyöhyke on arpi sekin ja kiedoksissa niin ikään sydämeen. Sen ja Smackin tarinan alkamisen paikassa on yhteisiä aineksia ja luultavasti harva - jos kukaan - ymmärtää, mitä tässä tarkoitan. Sellaistakin yksinäisyys on.


Radiokuuluttaja kehottaa: Juokse pakoon kapitalismi, sinua kohti ammutaan pian kovapanosammuksilla. 

Luokka ja siihen liittyen köyhyys ja syrjäytyneisyys sekä niihin kytkeytyvä yhteiskuntakritiikki ovat olleet kantavia teemoja myös Kosolan aiemmissa teoksissa ja onneksemme ne ovat mukana myös tässä uutukaisessa. Joskus ne ovat läsnä postiluukusta putoavassa Intrumin kirjeessä tai "työkkärin logolla varustetussa kynässä". Joskus taas "fiskarsleikatuissa hiuksissa". 

Äkillisesti tämän tekstin alussa mainittu purkupallo (joka tässä vaiheessa ei enää liity Miley Cyrusiin ollenkaan) osuu luonteensa mukaisesti


ainoa oikea jännitysnäytelmä tapahtuu maksupäätteessä


Aivastele Aiskhylos, sopertele Sofokles ja eritä eritteitä Euripides.


Sillä välin kun edellä mainitut tekevät tehtäviään on hyvä tilaisuus ottaa toinenkin sitaatti


on aikamoinen etuoikeus

olla sellaisissa töissä, joissa edes voi harkita

olevansa jotain


Missä on kaari, on sen edessä pre. 

Kaari on jäykkää ainesta, vaikeasti suoristettavissa, vaikeasti toiseen suuntaan taivutettavissa. Tarvittaisiin vähintäänkin pihdit, mutta niiden ostamiseksi olisi oltava massoittain rahaa.

Oma pää ei käänny niin, että sanojen järjestys vaihtaisi paikkaa.

 

 

Sanon tässä välissä, että Turkoosi vyöhyke on Kosolan kokoelmista vaativin ja hitaimmin avautuva. Edellisen lauseen voisi myös kirjoittaa muotoon: Turkoosi vyöhyke on Kosolan tähän astisista kokoelmista paras.

Vähän kaikki viittaa Turkoosissa vyöhykkeessä johonkin. Tästä seuraa, että teos avautuu kuin dekkari, joka tarjoaa vihjeen toisensa jälkeen. Ei tule loppupistettä, on ja pysyy prosessi ja sen tähden Turkoosin vyöhykkeen lukemisen lopettaminen ei ole kovin mahdollista. 

Turkoosi vyöhyke ui katujen estetiikassa ilman romantisointia. Paitsi aiemmin mainittua Smackia siitä löytyy Banksya ja mentaaligraffitia sekä turkoosinkielisiä piissejä. 

Bytheway piissi tulee sanasta piece, joka tulee sanasta masterpiece.


Liikennetötteröiden merkitsemää tietä alamme nyt lähestyä turkoosia.

Tötteröistä olen kirjannut ylös seuraavan merkinnän:

toistuva motiivi: varastetut liikennetötteröt -> Kaija Koo: kuka keksi tötterön?

Sitäkin voisi kysyä. Rakkauden voisi korva tötteröillä. Eikö vain?


Tässä välissä on mainittava, että ihan erityisesti rakastun aukeamaan sivuilla 74-75.


Muusikot tunkevat Turkoosin vyöhykkeen luentaani. Kaija Koon jälkeen on vuorossa Taipaleen Reiska, jonka kanssa pohdin, voiko turkoosi kuu luoda merelle siltaa? Voiko enää koskaan tulla tällaista iltaa?

Ehkä tuleekin aamu huterin jaloin tai päivä strobosatuttavine valoineen


Miksi juuri turkoosi? Piru ei nyt lue raamattua, vaan wikipediaa ja värioppia. 


Turkoosi, kalaiitti, on muun muassa kuparia, alumiinia ja vettä sisältävä fosfaattimineraali."
Turkoosi esiintyy lähes aina tiiviinä massoina alumiinipitoisten kivilajien raoissa ja onkaloissa.
Turkoosi on yksi jäljitellyimmistä ja manipuloiduimmista kivistä. **


Turkoosi: kun haluat ruokkia mielikuvitustasi

Keltaisella maustetussa sinivihreässä yhdistyvät eloisuus, empaattisuus ja syvällisyys. Turkoosi on sydämellinen väri, joka stimuloi mielikuvitusta ja puheliaisuutta.

Käytä väriä näin: Turkoosi on ystävällinen, ilakoiva ja mystinen väri. Käytä turkoosia, kun haluat herättää ihastuksesi kiinnostuksen. Se ruokkii myös luovuutta ja auttaa näkemään magiaa arjessa. ***


Onko turkoosi rakkaus / rakkaus turkoosiin jollakin tapaa (ja jos, niin millä) erityisempää kuin johonkin muuhun väriin kohdistuva rakkaus?


Kosolan runoissa on kaksi tyyppiä, joista toinen enimmäkseen ja useimmiten puhuu turkoosia. Käy kuitenkin niin, että turkoosin puheen välissä on mustia kirjaimia. Onko se kohtaaminen? Väliintulo? keskeytys? Jakamisen hetki? Sulautumisen ensioire?


äänesi oli väritön olit väritön ja nyt se kaikki on minussa

ääriään myöten turkoosia väriä minussa ja olen yksin


Toinen siirtyy toiseen värinsä kautta ja tekee tietoiseksi yksinäisyydestä. Arvoitus tämäkin. Sitä voisi kenties ratkoa sivulta 116 löytyvän kaavion kautta, joka on eräänlainen Erik Allardtin neljään osaan jakautuvan hyvinvointinäemyksen osa-alueiden uudelleenkirjoitus. 

Jos ei jaksa tai jos on hankalaa voi keskittyä nauttimaan kielestä, kuten esim. ja esim.


"... vesimelonikin

saadessaan tietoisuuden

ensitöikseen myisi itsensä kokemusasiantuntijaksi"

[...]

"Pelko on vain elämänhalun yövuoro."



Turkoosi vyöhyke jättää estetiikkansa auki ja liikkeeseen. Se ei ole pikaruokaa, vaan hitaampien nautintojen ateria. Maisema ja paikka, jossa ikkunan takana on omainaisvärilleen uskollista sumua ja jotakin, joka vasta odottaa nimeään.

 



Susinukke Kosola: Turkoosi vyöhyke - tutkielma yksinäisyyden väriopista

174 sivua + numeroimattomat sivut

Sammakko (2021)


* Jarkko Jokelainen: Smack - kuolemaantuomitun laulu (LIKE, 2021)

** https://fi.wikipedia.org/wiki/Turkoosi

*** https://anna.fi/hyvinvointi/itsetuntemus/variterapia-lue-mitka-varit-sopivat-elamantilanteesi-parhaiten-juuri-nyt

sunnuntai 16. toukokuuta 2021

Kaija Rantakari: Salit


Se tapahtuu heti ensimmäisellä rivillä. 

peilaan itseäni vernissasta

Matkin tietenkin, miten voisin olla matkimatta ja matkiakseni käyn monissa museoissa ja taidehalleissa, niiden saleissa sali salin jälkeen ja erityisesti pysähdyn 

sen yhden naisen eteen, 

jonka edessä seisomista en haluaisi lopettaa, vaikka kohta on jo eron hetki, sillä museo suljetaan viidentoista minuutin kuluttua. 

Pääni sisällä voin ottaa hänet mukaan. 

Sitä ei voi kukaan estää. 

Pääni sisällä hän on kokonaan minun.

*


Kaija Rantakarin Salit on runokokoelma kohtaamisista taideteosten kanssa. 

Stendahlin syndrooma par excellence. 



Päihtyminen teoksen edessä. 

Juopuminen ja heikotus, sydämen oudosti hakkaavat lyönnit kauimpana metronomin tikityksestä.

Miten hän luulee voivansa määritellä, koska on ihminen ja se toinen ei ole. 

Vielä nyt roolit ovat näin. 

Ne johtavat harhaan.


olet anemiaan pukeutunut valkea kuningatar,

vuosiksi sivuun laskostettu uni

nyt kaikkien nähtäväksi levitetty


*

Salit on punaista samettia ja sen punaisuus pysyy. 

Kun lauletaan: "She wore blue velvet / Bluer than velvet was the night / Softer than satin was the light" sininen on edelleen punaista, vaikka se lähtisikin kohti silmiä sinisenä, saapuu se perille punaisena.

Sinisen ydin on punainen, vaikka Rantakari kirjoittaakin "koboltinsinisestä sametista", sillä onhan niin, että juuri punaiseen samettiin veri naamioituu taitavimmin.


olen kireää punaista ja

haluan viiltää itseni

vapaaksi kaulasta ranteeseen



*

Mitä taideteosta katsoessa tapahtuu? 

Voidaanko aina olettaa, että katsoja on subjekti? Että subjektiksi on syytä kutsua juuri häntä, joka kävelee taideteoksen eteen? Pysähtyy ja juuttuu salin lankkulattiaksi naamioituun juoksuhiekkaan.

Voidaanko aina olettaa, että muutos tapahtuu vain toisessa? Että vierailijan ja vierailun kohteen välillä on jollakin tapaa selkeät rajat?

Tuossa hän menee. 

Hän menee kohti, eikä hän ole liikkeellä pelkästään hyvin aikein. 

Lumoukseen kuuluu halu ottaa omaksi tuhoamalla.


yritän sanoa, että olet seisseen veden marmoria

yritän sanoa, että olet sekä jalokiviä että patinaa

[...]

yritän sanoa, että pilaan sinut siitä nauttien

yritän sanoa, että suudelmasi vuotavat terälehtiä 


Nämä ovat ne lauseet, joihin ensimmäiseksi jäin kiinni niin, että en osaa niistä irrota. 

Että niistä ei halua toipua. 

Että toipuminen olisi liian kivuliasta. 

Irti revittyä nahkaa ja migreenin vangitsevat sahalaidat.


Sillä tunteella, jonka Salien rivit herättävät on nimi. 

En tiedä sitä. Se ei sijaitse kielessä. 

Siinä on yötä ja kamppailua, kauniin alla etenevää, synkkien seutujen kautta kiertyvää mustaa. 

Melaina kholee.


*

Salit kihisee aistillisuutta kuin päiväuniensa painajaisista juuri heränneet laiskat käärmeet. 

On halua. 

On halua, joka ei täyty. 


Missä on se paikka, jossa nämä runot tuntuvat?

Se ruumiin salainen sopukka, jonka anatomian tuntijat kerta toisensa jälkeen ohittavat.  

Ruumiin autiomaa, hylätty maa. Katsomalla eläväksi tehty.

Huomaan sen kyllä. Sen

miten


taivutat ruumiistasi maljan,

jota tarjoat juotavaksi lunnaita vastaan


*


Runojen korostuneen esteettinen rekisteri liikkuu rajalla jatkuvasti valppaana. 

Urhoollinen sotilas, petollinen tarpeen tullen. 


lisään tänne vielä kourallisen pimeää

ja sylissä lepäävät kätesi ovat kuin kauniit kimput valoa

 

Rantakarin runot ovat ihosta vielä lämpimiä helmiä. 

Niihin imeytynyttä parfyymia, rakastetun kalpealta otsalta yön tunteina salaa pullotettua hikeä.


Ja punainen on vain toinen nimi vihreälle absintille.




Kaija Rantakari: Salit

103 sivua

Poesia (2021)


sunnuntai 9. toukokuuta 2021

Koko Hubara: Bechi


Kuinka moni on jo ennen Bechin lukemista sitä mieltä, että kyseessä on hieno teos? Koska sinä et voi vastata teen sen itse.

Vastaan, että hyvin moni, koska meidän pienessä suomalaisessa kulttuurissamme on mekanismi, joka nostaa toiset tekijät asemaan, jossa suuren joukon mielestä kaikki heidän tekemänsä ja kirjoittamansa on hyvää. Kuka heidät nostaa? Koska et voi vastata teen sen itse.

Vastaan, että heidät nostaa nuorehkojen naisten joukko, jotka fanittavat näitä tekijöitä niin, että negatiivisen sanan lausuminen fanituksen kohteiden teoksista tuntuisi vähintäänkin pyhäinhäväistykseltä. Ketä nämä jalustalle nostetut ovat?  Koska et voit vastata teen sen itse. Pari kirkkainta esimerkkiä mainitakseni nimeän Koko Hubaran ja Saara Turusen.

On vaarallista, mutta ei tietenkään kiellettyä, alkaa lukea kirjaa niin, että on - jos ei tietoisesti, niin ainakin tiedostamattomasti - jo tullut päättäneeksi, että se on hyvä teos. Mitä tällöin oikeastaan luetaan? Koska et voi vastata teen sen itse.

Vastaan, että fanittaja ei lue sitä mitä on kirjoitettu, vaan hän vahvistaa lukiessaan omaa fanitustaan, jonka kautta hän luo identiteettiään ja liittää itseään osaksi viiteryhmää, johon kuuluminen on hänelle tärkeää. Ja ei, fanittamisessa ei ole mitään pahaa, usein päinvastoin se on vallan hurmaavaa ja itsekin nautin siitä suuresti. Tämä ei silti tarkoita, etteikö fanittaminen sokeuttaisi lukijaa. 

Kirjalliset fanittajat ovat valtaosin tyttöjä ja nuoria naisia ja kaipaisimme kipeästi fanittavia poikia ja nuorukaisia, jotka postaisivat sydämiä instagramiin luettuaan fanittamansa tekijän teoksen.


*

Jätän tähän siemenen.


*

Ja nyt: tyhjentäkäämme itsemme ja siirtykäämme Bechiin.


*

Mun on helpompi ja parempi olla mutsin kanssa silloin, kun se on kielteisessä mielentilassa, kuin silloin kun se yrittää olla tyyni ja äidillinen. Mikä tahansa mielipaha käy, vaikka nyt sitten tämä ihana, tuttu närkästys. Mikä tahansa paitsi hysteerinen omistautuneisuus, kivuus ja hyvyys, empatia ja lempeys, kiinnostuminen ja kiintymys, koska ne on valhetta. Pettymys on totta.


Bechi kertoo Bechistä, hänen äidistään Shoshanasta ja Shoshanan äidistä Rivkasta. Äitien ja tyttärien kompleksisista suhteista, joissa on samaan aikaan liikaa ja liian vähän. Jotka pursuavat, hyhmääntvät, eivätkä järjesty. Ovat haisevia ja kompostisia ja joihin on katuliidulla kirjoitettu: every daughter kills the mother she loves.

Suomeen voi tulla laivalla tai lentokoneella. Tai rakkaudella, kuten kävi jemeninjuutalaiselle Shoshanalle, kun hän tapasi suomalaisen Hannun. Shoshana ruumiillistaa kahta: hän on hyvä Shoshana ja paha Sha'ame. Jälkimmäistä nimitystä hänestä käytti hänen äitinsä.

Shoshana on frankofiili, jonka Pariisin unelmat ottavat sijoituspaikakseen Helsingin. Hän on kirjailija ja äiti. Hän on nainen, jota hänen oma äitinsä ei ottanut syliin tai sanonut rakastavansa. Tämänkaltainen puute jättää jälkensä ihmiseen ja tiedän valitettavan hyvin, mistä puhun. Myöhemmin se voi ilmetä niin, että haluaa säästää oman tyttärensä vastaavilta kokemuksilta liiankin kiihkeästi. Saattaa huolehtia liikaa. Niin paljon, että rakkaus omaa tytärtä kohtaan uhkaa muuttua tukahduttavaksi.

Sellaisen äidin tyttärenä kapinoimisesta voi tulla työ. Bechi huutaa 


sä olet vitun ruma ja tyhmä äiti, mä vihaan sua, mä muutan pois ja tapan ja kuolen ja satutan ja toivon että mua satutetaan

 

ja repii itseään irti äidistään. Hubara kuvaa, miten Bechin on pakko rakentaa kuilu äidin ja itsensä välille. Bechi ei näe sitä, minkä lukija näkee: sen valtavan rakkauden, joka äidin ja tyttären välillä on huolimatta siitä, minkälaisia ilmenemismuotoja se välillä saakin.

Ketä voisi vihata kiihkeämmin kuin äitiään? Tällainen lause on helppo kirjoittaa tyttärenä. Äitinä se saa kauhun valtaan. Lukiessani Bechiä olen äiti ja tytär niin kuin oikeassa elämässänäkin olen. Oman vihani tunnistan, mutta en sitä, joka kohdistuu minuun. Ehkä tässä on niin arka paikka, että en pysty näkemään, en kuulemaan. Ehkä tässä on narratiivi, joka ei toteudu yhtä väkivaltaisena kaikissa äiti-tytär -suhteissa. Ehkä tässä on haluttomuuteni nähdä asioita, kuten ne ovat. Ehkä tässä on niin paljon kaikenlaista, jonka kanssa on helpompi elää, kun sille ei anna nimeä.

Bechi kokee, että äidillä olisi paremmin, jos tytärtä ei olisi. Hän näkee äitinsä kirjoittamassa ja miten tämä silloin "näyttää paremmalta" , on enemmän sellainen kuin on kuin mitä hän on äitinä. Bechi ei tiedä, että hän itse on se ainoa asia elämässä, jota hänen äitinsä ei koskaan kadu. 


Lapsi on ainoa asia, joka merkitsee Shoshana Meriluodolle yhtään mitään, mukaan lukien hänen oma elämänsä.

 

Miksi ollaan hiljaa? Miksi ei puhuta? Miksi ei ole kieltä, jonka avulla ylittää se kuilu, joka Shoshanan ja Bechin välillä on?


Tätä tekstiä on haavaista kirjoittaa, koska äiti-tytär -asiat ovat aluetta, johon en haluaisi lainkaan astua. Hubaran luoma kuva äitien ja tyttärien välisistä suhteista ei ole kovin toiveikas. Miksi olisikaan, sillä onhan se hirmuinen prosessi, että joku ensin kehittyy toisen ruumiin sisällä ja joutuu sen jälkeen kiskomaan itsensä irti, rakentamaan itsensä ihan omana yksilönään. Sellaiseen prosessiin elämän tarjoamat vuodet eivät välttämättä edes riitä. Sellaisessa prosessissa viha voi olla välttämätön katalysaattori. Sellainen viha vaatii, että tyttären on suhtauduttava äitiinsä ylimielisesti ja ruokittava omaa tunnettaan siitä, että kun hän itse tulee äidiksi hän ei tule tekemään samoja virheitä kuin oma äitinsä.



Hubaran romaani etenee Shoshanan ja Bechin näkökulmien kautta. Shoshanan osuudet on kirjoitettu kursiivilla, joka korostaa hänen identiteettinsä liikettä ja paikkaa kulttuurien välissä. Mikään tavallinen maahanmuuttajakuvaus 'Bechi' ei ole, eikä se tarjoa maahanmuuttajuutta ensisijaisena Shoshanaan tutustumisen tapana.

Bechin osuudet on kerrottu puhekielisenä minäkerrontana. Hänen energiansa ja nuoruudenraivokas puhetapansa toimivat tapaamispaikkana, jossa kohtaavat hänen äitinsä kirjoittama romaani Shoshana Ayin. kävi täällä sekä sen "kantaäiti" Anja Snellmanin esikoisteos Sonja O. kävi täällä (WSOY, 1981).

Ajat muuttuvat, nuoruus ei. Samat huutoa Bechin kanssa huutaa Shoshana Jemenissä ja Sonja O. Helsingin Kalliossa.

Shoshanan ja Bechin osuuksien eri kerrontatavat ja tekstityypit korostavat kohtaamattomuutta heidän välillään. 

Sukupolvien välillä tapahtuu valumista ja toistumista. Niiden välillä on ketju, jota on hankala nakertaa rikki. Kun tuntee Shoshanan äidin Rivkan on helpompi ymmärtää, miksi Shoshana käyttäytyy niin kuin hän tekee ja kun tuntee Shoshanan pääsee käsiksi Bechin käytöstä ruokkiviin syihin. 

Se vaan, että tätä samaa tietoisuutta nämä naiset itse eivät voi saavuttaa. Siihen kiinni päästäkseen on oltava ulkopuolella ja juuri tässä taitaa olla se kohta, joka usein tekee äitien ja tyttärien välisistä suhteita niin haastavia ja sekavia. Kummatkin kun ovat jatkuvasti sisäpuolella.

Behissä on ilmentymiä rasismista, mutta rasismin kuvaus ei ole sen kannalta keskeistä. Tämä on huomionarvoista. On tärkeää kuvata tummaihoisten ihmisten elämää muutoinkin kuin rasismin kautta. Kuvata sitä elämänä niin kuin kuvataan kenen tahansa ihmisen elämää.

Luin Bechin tietoisen ankarasti, enkä antanut Hubaraa kohtaan tuntemani ihailun tulla väliin. Itse asiassa pyrin pitämään tekijän irti teoksestaan niin täysin kuin mahdollista. Siksi kun sanon, että Bechi on erittäin kiinnostava teos ja kielellisesti notkea minä todellakin tarkoitan sitä. Mitä kieleen tuleen haluan mainita ihan erikseen teoksen epilogin, jossa kuvataan Rivkan elämää ja jossa tekstin välissä tuikkivat tähtien lailla hebreankieliset ilmaisut.



Koko Hubara: Bechi

208 sivua

Otava (2021) 

sunnuntai 2. toukokuuta 2021

Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme


Luen Ocean Vuongin romaania hitaasti, hitaammin kuin mitään muuta pitkään aikaan. 

Minä katan Vuongin lauseilla itseäni kuin pöytää. Teen tilaa, siirtelen. Etsin valolle oikeaa kulmaa. Siirryn kauemmas, jotta näkisin paremmin. Painun ihan kiinni, jotta tuntisin veren kohinan jokaisen duurin, jokaisen mollin. Jotta kuulisin sen hiljaisuuden huudon, joka syntyy, kun sydän jättää lyöntinsä väliin.   


Sitäkö taide on? Sitä että meitä kosketetaan, ja me luulemme tunnetta omaksemme, vaikka viime kädessä kyse on siitä, että joku toinen löytää kaipauksessaan meidät?


Ottakaamme siis tämä sitaatti, sinä ja minä, kun on ilta taas ja taas. Ottakaamme siis, kun me levitymme taivasta vasten ja kipu on säde, jolta emme säästy.

*

Ocean Vuong (s. 1988) on vietnamilais-amerikkalainen runoilija ja esseisti sekä esikoisromaaninsa Lyhyt maallinen loistomme (On Earth We're Briefly Gorgeous) myötä myös romaanikirjailija. 

Runoilijatausta kuuluu vahvasti myös Vuongin romaanissa ja teos sisältää useita niin järkyttävän hienoja lauseita, että huomaan kirjoittavani niitä ylös ihan pelkästään siitä silkasta ilosta, että käteni saa kirjoittaa samat sanat kuin mitä Vuong on kirjoittanut. Niin tehdessäni siirrän itseeni kauneutta, siirrän veristä raakaa ja kuolemaa. Siirrän sitä, mistä rakentuu elämä, joka ei edes lauseen alussa saa osakseen isoa alkukirjainta, vaikka olisi kohtuullista käyttää isompaa kirjainkokoa kuin paperille mahtuu.



Lyhyt maallinen loistomme on Pikkukoiraksi kutsutun pojan kirje äidille, joka ei osaa lukea. Poika kirjoittaa menneisyyttään, isoäitiään, äitiään, itseään. Hän kirjoittaa muistoja Vietnamista, sodasta, väkivallasta, traumoista. Hän kirjoittaa rakkauttaan Trevor-nimiseen poikaan.

Kirjoittaminen on paitsi tuomista nähtäväksi, myös huomiotta jättämistä, unohtamista. Se on sekä ylös nostamista että hautaamista. Välimerkit tulta, joka nuolee ruumiin luihin asti.


Kuka menetetään tarinassa jonka me itsellemme kerromme? Kuka menetetään sisällemme? Tarinahan on yhdenlaista nielemistä. Kun avaa suunsa ja puhuu, jäljelle jäävät vain luut, joita ei kerrota.


Se saa ehkä alkunsa siitä, mitä isoäiti kokee Vietnamissa. Tapahtumat, joka sekoittavat mielen kuin keiton, joka porisee liedellä vuodesta toiseen.

Väkivalta, joka valuu isoäidiltä tyttärelle. Puristuu tämän nyrkkeihin ja saa tyttären sulkemaan poikansa kellariin. Tekee tyttärestä sokean pojan tarpeille, ja niin poika pakenee rakkauteen, pakenee Trevoriin. Käsittelee kokemaansa väkivaltaa seksuaalisen väkivallan ja sen tarjoaman nautinnon kautta. Alistuminen on kontolloitua, eikä vaadi poikaa luopumaan subjektiudestaan. Ehkä siksikin, kyse on kuitenkin enemmän rakkaudesta kuin jostain muusta.

Ehkä kyse kuitenkin on eniten tästä:


Ja minä todella halusin, että hänen katseensa kiinnittäisi minut maailmaan, jossa tunsin vain puoliksi olevani.


Kun siihen astisen elämänsä näkymättömänä elänyt tulee näkyväksi, mitä muuta se voisi olla kuin valtavaa? Mitä muuta siinä tilanteessa olisi mahdollista tehdä kuin rakastua häneen, joka näkyväksi tulon on saanut aikaan? Miten muuten väkivaltaan tottunut näin ison asian voisi kohdata kuin kivun kautta?



Vuongin kertomana tarina liikahtelee kuin vesi. Se kulkee nykyisyyden pinnalla ja virtaa pitkin menneitä vuosia, törmää isoäitiin ja tämän elämään Vietnamissa, pysähtyy sen kellarin kynnykselle, johon äiti pojan sulkee. Puskee läpi ladonoven kuin sadun susi ja kiertää syliinsä toisiinsa kiinnittyneen pojan ja Trevorin. Tekee maltillisen suihkulähteen siihen kohtaan, jossa isoäiti henkäisee viimeisen kerran. Kuljettaa mukanaan sotaa, joka ei pääty.


En tiennyt, että sota eli yhä sinussa tai että kerran ihmiseen mentyään se ei lähde koskaan pois.


Sota kuin pojan rakkaus Trevoriin.


Halu vaati minut itselleen, ja sen puhdas tarve risti minut.


Lyhyt maallinen loistomme on lähikuvausta, joka käyttää hyväkseen vieraita ja yllättäviä kulmia. Se uhmaa tarinan koossapysymisen lakeja, mutta on jatkuvasti Vuongin täydellisessä hallinnassa. Se muuttuu runoksi ja rakkauden lauluksi. Se palaa takaisin, se sulautuu muistojen välähdyksiin. Se jysähtää siihen kohtaan, kun poikaa kertoo äidille homoudestaan. 

Se puhuu sinälle, josta en tiedä, kuka sinä on. Se säilyttää arvoitusta kuin kallisarvoista korua, joka on veressä ja vedessä uitettu. Se kuljettaa itsessään vierautta ja painaa sen vasten lukijan rintaa kuin leimamerkin. Se pysäyttää kaiken ympärillään ja kysyy kuin kämmenen läpi lyöty naula.


Äiti, eikö se ole surullisinta koko maailmassa? Pilkku, joka pakotetaan pisteeksi?


Vuongin lauseiden kauneus on jäähyväiskukkien kauneutta, kappeliin siilautuvaa valoa, jonka Tero Valkosen käännös hienosti välittää. 

Veri on viiniä pullossa veistoksen kaltaisena. Pullossa, jonka Vuong rikkoo. Ja ne pisarat. Ne valuvat romaanin sivuilta ylleni, enkä pyyhi niitä pois.

Lyhyt maallinen loistomme viettelee lukijansa. Se on epifaniaa, joka ei lopu.



Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme

268 sivua

On Earth We're Briefly Gorgeous

Suomentanut Tero Valkonen

Teoksen ulkoasu: Jussi Karjalainen

Kustantamo S&S (2021) - kiitos kirjasta!

sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Marjo Niemi: Kuuleminen

 


"Olen niin poloinen, olen suurempi kuin kukaan."

Arvaatko yhtään kuka sanoo noin?


Menin sitten ottamaan tähän alkuun just tuon sitaatin, vaikka niin monia muita olis ollu tarjolla ja tuo on sillä tapaa vähän huono, että se viittaa asioihin, jotka eivät ole Kuulemisen kokonaisuuden kannalta ehkä kaikkein olennaisimpia. Vaikka mistä sitä loppujen lopuksi tietää? 

Mistä sitä tietää mitään. Sehän se tässä vähän ongelma onkin.

Paljastan nyt siltä varalta, että asia jäi mietityttämään, että omasta poloisuudestaan ja muita suuremmuudestaan puhuu miestaitelijanero palatessaan harharetkiltään kotiin Muusansa luokse. 


 

(Tää on kaikki sen yhden ithacalaisen laivamatkailijan syytä. Ilman sitä miesten seikkailuperinne olisi ihan eri kuosissa)


Vain munkkirinkilä on rakennettu elämään tyhjyyden ympärillä.

 

Ja miehet, he eivät ole munkkirinkilöitä.


*

Marjo Niemen Kuuleminen sisältää kahdeksan eri kirjettä. Näitä ns. kuulemiskirjeitä (niinkin niitä voitaneen katsoa, ks. alempana kuulemisen määritelmä) kirjoittelee Titta Kansa (myöh. Kansas). 

Määritellään kuuleminen ja todetaan jo ennen sen määrittelyä, että seuraava sitaatti olisi sopinut tämän tekstin alkuun paljon paremmin kuin se sitaatti, joka tuossa alussa on. Haluan nyt vaan itsepintaisesti pitää tuon kyseisen alkusitaatin, että (omasta mielestään) nerot miehet on äkkiä käsitelty loppuun, eikä heihin tarvitse enää palata.  

Ja se sitaatti:

"Kuuleminen tarkoittaa viranomaisten suorittamana pelkälle toisen puheelle ja hänen kuulemiselleen varattua hetkeä. Hetkessä tapahtuu kuulemista. Sen jälkeen asiakirjoihin voidaan kirjoittaa: toista osapuolta on kuultu. Sitten ei yleensä tapahdu mitään. Kaikki vain jatkavat sitä, mitä olivat tekemässä."

*

Titan tietynlainen rajattomuus ja itsensä kyseenalaistamattomuus, jotka kirje kirjeeltä pääsevät vahvemmin valloilleen tuovat mieleen sen yhden korsolaisen Räkkäri-marketin kassan eli Kulhon Taren. Titta ja Tare ovat naisia, jotka eivät häpeile olemassaoloaan. He ovat ihastuttavan kohtuuttomia ja yleisesti hyväksytystä piittaamattomia. Henkisesti he ovat norsuja ja vähän koko maailma on heidän posliinikauppansa. 

Jaahas! Tuokaapas sitä rikkalapiota ja sassiin.

(Jokin nyt hiertää Titan vertaamisessa Tareen, mutta alkaa ne kummiskin molemmat T:llä. Joskus voi olla ihan hyvä jättää tekstiin tällasia hiertäviä kohtia niin voi myöhemmin sit yrittää selvittää, miks ne hiertää.)


Titalle on tapahtunut jotain siinä määrin ikävää, että hän on päättänyt asettua vaatekaappiin pitämään omaa vetäytymisretriittiään ja sieltä käsin hänen kirjeensä lähtevät matkaan niin rakastetulle, igumeenille kuin randomisti valitulle tyypillekin ja näiden lisäksi vielä muutamalle muulle.

Titasta voisi todeta, kuten hän itse toteaa kauhutarinoilla tyttärensä kasvattaneesta isästään:

"Sinussa on sille päälle sattuessasi vastustamatonta, äkkiväärää iloa ja liikettä."


Rempseän Titan sisällä asuu toinen Titta eli titta på mig -Titta, jonka kirjeissä lepattaa nurkkapöydän tuhkimon toivomus siitä, että joku huomaisi hänetkin. Mistään marttyyrimeiningistä ei kuitenkaan ole kysymys, pois se Titasta.

[Tässä nyt taitaa olla menossa tai tulossa tai paikalla joku oma projektio, mutta sillehän en mahda mitään ja ei ole kyseessä mikään piinallisen henkilökohtainen asia kummiskaan, sillä kaikkihan me halutaan, että joku huomaisi meidät. Tai jos vähän kohtuullistetaan, niin ainakin suurin osa.] 


[k]yllä elämä on parasta huumetta, vain vieroitus puuttuu


Kuulemisesta on niin paljon sanottavaa, että on vaikea päättää mitä sanoisi, kun kaikkea ei kuitenkaan voi sanoa ääneen tässä tekstissä, vaan suurta osaa on hellittävä vaan omassa pienessä mielessä. Sellasta kans mietin, että mitenköhän kävisi, jos sanois sille, jota yleensä sanoo rakastavansa eli rakastetulle, että rakastaakin enemmän Kuulemista. 

Voisko se olla hyvä juttu? Vai olisko vastassa ymmärtämättömyyden muuri (se se onkin sellanen muuri, josta ei myydä palasia turisteille).


Kuulemisen eli aiemmin mainittujen kirjeiden välissä kulkee toista tekstiä, joka ottaa kantaa siihen varsinaiseen tarinaan tai ei ehkä ota, mutta asettuu joka tapauksessa sen viereen ja joskus myös sitä vastaan tai miten sen nyt kukakin kokee. 

Vähän siis niin kuin se varsinainen tarina - ne kirjeet - olisi värityskirja ja ne sivussa kulkevat hommat olisi puuvärikyniä. Vai voisko ne sittenkin olla tusseja?

(Ai niin sitaatit. Laitan pari tonne ylemmäs, sen munkkirinkilän ja elämänhuumeen ja alemmas sen latojutun).


Kolmas kirje on nimeltään Laumasuoja ja sen välissä kulkee sitaatteja Rumilta. Siis siltä 1200-luvulta eläneeltä runoilijalta, jonka sanoja on putkahdellut viime vuosina esiin monissa paikoissa. Taitaa niitä olla ollut myös naistenlehdissä, vaikka tästä en kyllä ole ihan varma, koska käyn harvoin kampaajalla, joka on lokaatio, jossa naistenlehtiä luetaan.

Rumi on kirjoittanut hienoja sanoja rakkaudesta, kaipauksesta, elämän elämisen hankaluudesta jne. Kun hänen sanansa kohtaavat Niemen tekstin tapahtuu jotakin.

Tapahtuu se, että Rumin säkeet coelhosoituvat. Niiden viisaus pinnallistuu ja alkaa näyttää keinotekoiselta. Jos minulla olisi seinätauluina Rumin sanoja niin tässä kohtaa ottaisin taulut seinältä pois ja yrittäisin piilotella häpeääni.


Toinen kerrassaan mahtava ns. väliteksti kertoo pikatreffitapahtumasta ja se on sijoitettu igumeenille kirjoitetun kirjeen väliin. Kun kaksi täysin eri maastoista ponnistavaa tekstiä kohtaavat toisensa tuottavat ne pikatreffeille tyypillisen tilanteen, jossa kaksi vierasta kohtaa parin minuutin ajan. Hankala tilanne igumeenin kannalta, mutta onneksi hän on tottunut monenlaisiin tilanteisiin ja yhteydenottoihin, joten myöskään Titan kirje ei suista häntä raiteiltaan.


Onko Titalla joku dissosiaatiohäiriö? Saako tällaista asiaa näin suoraan kysyä?

Titan fanittamia ihmisiä on taiteilija Alpo Jaakola, jonka vaimo Marjo rakasti miestään niin että hänen miehensä rakastamisen tavastaan meidän kaikkien tulisi ottaa oppia. Toinen Titassa ihailua ja kunnioitusta herättävä henkilö on performanssitaiteilija Marina Abramovic, josta olen itsekin intoillut.

Tekee mieli laittaa tähän väliin muutama lause Abramovicin taiteilijan elämää käsittelevästä manifestista (An Artist's Life Manifesto).  En tiedä, sopiiko ne nyt tähän kovin hyvin, mutta laitan silti.

Laitan kolme, koska kaksi ei tuntuisi hyvältä. Yleensäkin kaikkia tällasia esimerkkejä tai juttuja pitää aina olla pariton määrä. Mistä sekin sitten johtuu? Ja mitä mahdollisesti tarkoittaa?


An artist should not make himself into an idol ...

An artist must make time for the long periods of solitude 

An artist should not compromise for himself or in regards to the art market *


Titan psyyken käsittely jäi nyt Jaakolan ja Abramovicin alle. Olisi huonompaankin paikkaan saattanut jäädä, ei sillä.

Se, mikä Kuulemisessa jää vaivaamaan mieltäni on lato ja jos ja kun luen Kuulemisen joskus myöhemmin uuudestaan aion lukea sen ladon näkökulmasta. 

Kuuleminen sisältää kohdan, joka saa minut epävarmaksi. Kuka on ladossa / kuka kenet latoon työntää?

Ja sitten on tämä:

Talot ovat vain naamioituneita latoja.

   

Talo ihmisen metaforana goes naamioitunut lato ihmisen metaforana. 

Minä näen ladon harmaana rakennelmana, joka on nököttänyt maisemassa vuosia itsensä ja säiden armoilla. Lautojen välissä on rakoja, joista tuuli puhaltelee ja sen vuoksi lato ei tarjoa ihmiselle kovin kummoista suojaa, jos on talvi tai muuten kylmä ilma. Kesällä tilanne on toinen ja kesällä abrakadabra latoon ilmestyy heiniä, jotka kutittavat, jos niissä makoilee.

Ja jos ladoista puhutaan mukaan tunkee myös Don DeLillon Valkoisen kohinan (White Noise) lato, 
"joka oli kerran ihan tavallinen lato. Kun tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ovat kuvanneet kyseisen ladon, ei se enää ole lato, vaan THE lato." **


Olisi ehkä liioiteltua väittää, että Kuulemisen pääteema on ihmisen latoisuus ja siksi en niin teekään. Se ei silti tarkoita, että ladon voisi unohtaa olkia kohauttamalla (olki: viljan suora korsi).


Kuuleminen puhuttelee minua jumalallisen paljon. Se on kirjoitettu emäshapolla, jonka sekoitussuhteet Marjo Niemi hallitsee täydellisesti. Ihan kuin olisin vastasyntynyt, jota Niemi ruokkii Kuulemisella. 

Dägä-dägä.

 


Marjo Niemi: Kuuleminen

224 sivua

Teos (2021)



Marina Abramovic: An Artist's Life Manifesto, lainattu teoksessa Marina Abramovic: Walk through Walls (2017/2016)

** lainaus bloggauksestani, joka käsittelee Don Delillon Valkoista kohinaa

 
 

sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema


"Do I contradict myself? Very well then I contradict myself."

Tämä Silvia Hosseinin käyttämä sitaatti on peräisin Walt Whitmanilta. Otin sen heti tähän alkuun. Varmuuden vuoksi. Puolustellakseni itseäni.

*

Silvia Hosseinin edellisen esseekokoelman Pölyn ylistys (Savukeidas) aloitin esseestä Mitä sivullisuus tarkoittaa? ja Tie, totuus, kuoleman esseestä Miesten tarinoita.

Miten se essee, josta kokoelman lukemisen aloittaa vaikuttaa teoksen vastaanottoon? Tähän kysymykseen en tietenkään voi saada vastausta, koska vertailevaa esseekokoelman lukemisen aloitustapaa ei ole mahdollista toteuttaa.

Aloitusesseen valinnalla oli kohdallani joka tapauksessa ratkaiseva merkitys, sillä Tie, totuus ja kuoleman esseistä juuri Miesten tarinoita herätti minussa eniten ajatuksia, joista en ole malttanut olla kertomatta alla. 

Miksi pitäisikään malttaa? Eihän tämä teksti ole arvio, vaan kuvaus ja enimmäkseen sivupolku Hosseinin esseiden parissa viettämistäni hetkistä.


Hosseinin kirjoitustavan kiinnostavimpia ja minua henkilökohtaisesti älyllisesti hyväilempiä hommia on se, että hän törmäyttää toisiinsa asioista / ihmisiä / näkökantoja, jotka eivät yleensä kohtaa. Syntyy uutta ja laajentavaa. Ihailen hänen tapaansa lukea kirjoja näkökulmista, joista niitä ei yleensä tarkastella. 

Se on ihanaa. 

Se on vapauttavaa.  

Se on teosystävällistä. Se luo uuden tien teoksen luokse.


Hosseini kirjoittaa, että feminismissä piilee vaara, joka kapeuttaa teosten (ja taiteen laajemmin) vastaanottoa. Tämä on vaikea kohta ja siksi on syytä pysähtyä hetkeksi tien varrella olevaan kuppilaan ja juoda kuppi pohjaanpalanutta mustaa kahvia ja antaa munkkirasvan valua pitkin suupieliä. Samalla voin kaivaa repustani (en siis Louis Vuittonin käsilaukustani) Anu Silfverbergin esseeteoksen Sinut on nähty.

Silfverberg kysyy, voiko taideteos olla hyvä, jos se on feministisessä mielessä kyseenalainen. Tähän kysymykseen on vastattava myös Hosseinin Miesten tarinoiden Jack Kerouacin Matkalla-teoksen analyysiä lukiessa. 

Tämä vastaamispyrkimys on tie, jolla en voi lakata kulkemasta, vaikka tiedän, että totuutta ei ole, ei tule. Pieni kuolema sen sijaan on tarjolla aina, kun tähän kysymykseen juutun.


Koen vaikeimmaksi kirjoittaa kirjoista, jotka feministisestä näkökulmasta ovat monien feministien mielestä tärkeitä, mutta joiden kirjallinen panos on - sanottakoon nyt vaikka - ohut. Tässä yhteydessä joudun aina käymään keskustelua sen kanssa, mitä ovat ne (arvottavat) tekijät, joille pohjaan näkemykseni kirjallisen teoksen hyvyydestä ja tätä pohdintaa seuraavan jatkokysymyksen: miten kirjallisuuden laatukriteerit ovat syntyneet? 

Olemme pääsemättömissä siitä, etteivätkö miesten kirjoittamat kirjat olisi aikojen kuluessa määrittäneet kirjallisuuden laatukriteerejä. 

Kirjallisuuden historia, kanonisointi ja vastaavat jutut. Virginian huone ja rahat.


Totuus: Feministisestä näkökulmasta ansiokas teos ei välttämättä ole kummoistakaan kirjallisuutta. 

Totuus: Feministiset teoket ovat tärkeää kirjallisuutta.

Esimerkki: naiskirjailija kirjoittaa teoksen, jossa kuvaa synnytyskokemuksiaan. Kirjaa kehutaan siitä, että vihdoinkin kuvataan synnytyskokemuksia. Eli: kirja on hyvä.

Paitsi: kirja on kirja synnytyskokemuksista, joka ei vielä kerro mitään sen kirjallisesta laadusta. 

Se saattaa olla hyvä. 

Se saattaa olla olematta hyvä. 

Aihe ja kirjallisuuden laatu eivät automaattisesti korreloi.



Hosseini ottaa tarkasteluun mukaan nykyajalle tyypillisen, samaistumisen kautta tapahtuvan lukutavan. Hän lainaa Maaria Ylikangasta, joka on kirjoittanut tavasta lähestyä fiktiota kohteena, josta lukija pyrkii löytämään "itsensä, aikansa tai omat ongelmansa." Esseessä Kuka minä olen? Hosseini kirjoittaa:


autofiktiona markkinoituja romaaneja käytetään identiteetin vahvistamiseen. Ovatko kertojan kokemukset samaistuttavia? Sitten kirja on hyvä.


Tämän sitaatin paikkansapitävyyden voi kuka tahansa todistaa viettämällä hetken Instagramissa. 


Miksi fiktio ei saisi olla "vaan" fiktiota? Miksi sillä pitäisi olla jotakin erityisiä tehtäviä? Miksi sen pitäisi olla minkään, mukaan lukien, feminismin palveluksessa? Miksi fiktiota monen mielestä pidetään parempana, jos se sisältää yhteiskuntakritiikkiä? 


Minulle ei ole koskaan selvinnyt, mitä samaistuminen varsinaisesti tarkoittaa. Ymmärrän sen teoreettisessa mielessä, mutta en käytännössä. Jos minulta kysytään kirjoista, joiden henkilöihin olen samaistunut seuraa pitkä hiljaisuus, kunnes hädissäni muistan, että voin vastata Sheila Hetin romaanin How should a person be?, jossa on kertoja, joka ihmettelee itseään ja maailmaa tavalla, joka tulee kivuliaan lähelle. 

Usein olen vastannut kysymykseen samaistumisesta toteamalla, että en samaistu kirjan henkilöihin, vaan teoksen sisäistekijään. Tässä kuviossa on vielä selviteltävää, enkä toistaiseksi osaa sitä kovin hyvin kuvata.


Essee Kuka minä olen? edustaa Hosseinin kirjan delillomaisinta osuutta ja kirjallisen vastaanottohuoneeni maalipinnat alkavat kuplia. Kohta syttyy.

Kuka minä olen? sisältää 140 huomiota / väitettä ja alaviitteet numeroituna asteikolla 28-54 kuitenkin niin, että itse tekstissä ensimmäinen alaviiteviittaus on numeroon 30. En tiedä, mikä on tämän epäjohdonmukaisuuden tarkoitus. Ehkä sitä kuuluu ihmetellä.

Ihmettelen. 

Olen ihmetellyt.


Mainitun esseen pointissa 82 Hosseini toteaa


pidän Sally Rooneyn romaaneja ohuina, koska pidän Sally Rooneyn ajattelua ohuena, sanan merkityksessä pinnallinen


Ei liene kovin mahdollista, että ohuen ajattelun kirjailija kirjoittaisi kirjallisesti haastavia ja kovatasoisia teoksia.  


[delete]


Olen alkanut kirjoittaa harvemmin suomalaisten kirjailijoiden teoksista.


[delete]


* * *


Kristilliseen kolminaisuusoppiin peilautuva Tie, totuus ja kuolema asettuu sisältämiensä esseiden suhteen hyvin eri kohtiin asteikkoa, mitä tulee niiden henkilökohtaisuuteen. 

Arabikulttuurin historiaa ja sen vaikutuksia länsimaalaiselle kulttuurille tarkasteleva Etsivä löytää, on faktapainotteinen essee, jonka tiedolliset aspektit on siivilöity osaksi Hosseinin kokemuksia Sisilian matkasta. Esseessä Iranilaisia kirjeitä yleinen ja yksityinen kietoutuvat yhteen, kun Hosseini kirjoittaa rakastetulleen kirjeitä Iranista. 

Herää kysymys: Missä tarkoituksessa kirjeet on kirjoitettu?


*


Tyhjyys ei ole tyhjyyttä. Puuttuva on eniten läsnä.


Menetyksen ammattilaiset kutoo yhteen Hosseinin henkilökohtaiset menetykset. Avioeron ja hänen pikkuveljensä kuoleman tarkastelukehyksenään Leonard Cohenin Hydran saari sekä kreikkalaisen Kafaviksen runous.

Henkilökohtaisuusasteikon kuumimpaan päähän sijoittuu teoksen päättävä essee Aurinkokuningatar, joka kertoo Hosseinin perseen räjähtämisestä, leikkaushoidoista ja niistä haasteita, joita perianaaliabsessi jokapäiväiselle elämälle asettaa.


Selviytymistarinat uupumuksen selättämisestä ovat sosiaalisessa mediassa muotia, mutta psykoosi taipuu huonosti tsemppikertomuksiksi. Kuppa on liian likainen tauti Instagramiin, toisin kuin rintasyöpä.


Myönnän, en ole koskaan aiemmin tainnut lukea mitään yhtä intiimiä kuin Aurinkokuningatar. Kulttuurissa, jossa vain tietyistä sairauksista on soveliasta puhua on suorastaan revolutsioonista tabunkaatoa kertoa lukijalle omista perse- ja paskaongelmista.

Hosseini zoomaa esseessään myös kohti Ludviq XIV:n persereikää. Herra Aurinkokuningas kun kärsi samasta vaivasta kuin Hosseini. Essee laajenee tarkastelemaan ludviginajan puutteellista hygieniaa ja sisältää siinä määrin haisevia osuuksia, että ruokapöytälukemiseksi sitä ei voi useimmille suositella. 

*

Minulle esseiden keskeisin arvo on niiden kyky haastaa ajatteluani ja saada minut näkemään asioita näkökulmista, joita en ole aiemmin tullut ajatelleeksi. On toki lutuisaa, kun joku toinen vahvistaa omaa ajattelutapaa, mutta näin toimivat esseet ovat pikaruokaa, jonka jälkeen uusi nälkä kolkuttelee jo kulman takana.

Tie, totuus ja kuolema pitää lukijansa älyllisesti skarppina. Hosseinin esseiden kohdalla niiden lukeminen on vasta alku. Jos nautintoa haluaa, kannattaa käydä niiden kanssa keskusteluun silläkin uhalla, että saattaa joutua myös epämieluisiin tilanteisiin.


Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

238 sivua

Gummerus (2021)

sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Je suis Anu, qui est Monica - Anu Silfverberg: Vuodet Monican kanssa (Long Play 99)


"Jos olisin parikymppisenä päätynyt Valkoiseen taloon, minusta olisi varmaankin oitis tullut Bill Clintonin salainen rakastaja, ja sitten olisin kirjoitellut päiväkirjaani, että meillä on erityinen yhteys. Olisin istunut päiväkausia odottamassa puhelinsoittoja ja lakannut syömästä, ja lopulta Bill Clintonin kollegat olisivat pistäneet stopin sille kaikelle, tosin liian myöhään ..."


Oletko koskaan miettinyt, että sinulle olisi Monica Lewinskyn asemassa voinut käydä Bill Clintonin suhteen juuri niin kuin Anu Silfverberg yllä olevassa sitaatissa omalta kohdaltaan pohdiskelee? 

Mitä minuun tulee, en todellakaan menisi takaamaan, ettenkö olisi saattanut tehdä Monicoita.  Ihmiset, joilla on valtaa ovat kiinnostavia, koska heidän seurassaan voi kokea (toki yleensä virheellisesti), että osa tuosta vallasta valuu oman itsenkin päälle.

Totta on myös, että Billissä presidenttinä oli paljon hyvää ja hän oli enemmän meidän naisten ja oikeuksiemme puolella kuin edeltäjänsä. Kuten Silfverberg muistuttaa, Bill kannatti aborttioikeuksia ja nimitti naisia moniin korkeisiinkin virkoihin. 

Ei siis lähtökohtaisesti kaikkein paskin jätkä. Lähtökohdat vaan on 

... lähtökohtia.


*


Monica Lewinsky on Anu Silfverbergin pitkäaikainen kiinnostuksen kohde. Esseessään Vuodet Monican kanssa (Long Play 99) hän käy läpi vuoden 1998 Lewinsky-skandaalia Bill Clinton -skandaalia, sen taustoja ja käsittelyä julkisuudessa ja julkisuuden roolia tapahtumien skandalisoimisessa sekä omia reaktioitaan ja tunteitaan suhteessa tähän skandaaliin sekä skandaalin tapahtumisajankohdan merkitystä sille, miten siihen suhtauduttiin.

Tapahtumisajankohdan merkityksellä viittaan siihen, että metoon jälkeen vastaavanlainen julkinen teilaus, jonka kohteeksi Lewinsky joutui ei enää olisi mahdollista. 

Uskoisin.

Toivoisin.


Bill Clinton muutti Monica Lewinskyn elämän. Tai ei oikeastaan Bill, vaan Lewinskyn ja Billin välinen seksisuhde, jonka yksi kuuluisimmista julkisista kulminaatiopisteistä oli Lewinskyn mekon spermatahra.

Paitsi että ei oikeastaan edes tämä seksisuhde, 

eikä oikeastaan edes tämä spermatahra, 

vaan lehdistö, joka muiden "syntiensä" ohella kantoi kortensa betonipalkkinsa kekoon ja teki myös tästä ihan tavallisesta mekosta eroottis-syntisemmän vivahteen omaavan "cocktail-mekon". 


Silfverberg muistuttaa, että Lewinsky oli vain 22-vuotias, kun hän ollessaan palkattomassa harjoittelussa Valkoisessa talossa ajautui suhteeseen Billin kanssa, joka oli tuolloin USA:n presidentti. Myöhemmin Bill vannoi valan, jota vastaan hän rikkoi valehtelemalla oikeudessa suhteestaan Lewinskyyn. Seurasi skandaali, jonka osana sekä Lewinsky henkilönä että hänen elämänsä joutui ihan harvinaisen ilkeän ryöpytyksen kohteeksi.

Lewinskystä tuli, kuten Silfverberg tuo esiin, vitsien "punchline". Talk show -juontajien pilkan kohde, jonka elämä ja ruumis  - erityisesti seksuaalisuus ja paino - oli vapaata riistaa.  "Amerikan suihinottokuningatar" - kuvasivat lehtiotsikot Lewinskyä.


Mitäköhän itse ajattelin Bill Clinton -skandaalista vuonna 1998? Yritän rekonstruoida.

Vuonna 1998 viimeistelin graduani, jonka kirjoittamiseen käytin vuoden verran. En siksi, etteikö sitä olisi voinut kirjoittaa huomattavasti nopeammin, vaan siksi, että rakastin gradun kirjoittamista. Aiheenani oli vastarinta Alice Walkerin romaanissa Meridian ja teorian puolelta tärkein tyyppini oli Michel Foucault ja hänen käsityksensä vallasta.

Muistelen pohtineeni, että Monicalla ei ole mitään mahdollisuuksia häntä kohtaan käydyssä ajojahdissa. Foucault'n kautta ajattelin luultavasti, että kyse ei ollut ensisijaisesti siitä, että Billillä ihmisenä olisi ollut sen enempää valtaa kuin Monicalla. Kyse oli Billin asemasta, hänen presidenttiydestään, joka positiona on yksi maailman vahvimmista valta-asemista.

Mieleeni tallentui erityisesti Billin lause: I did not have sexual relations with that woman. 

Muistan edelleenkin ihan tarkkaan ne painotukset, jolla Bill tuon lauseen lausui. I did not -lauseista tuli ystäväpiirissäni myös sisäpiiri-ilmaus, johon liittämiämme pro-Monica -vivahteita emme odottaneet ulkopuolisten ymmärtävän.


*


Lukiessani Silfverbergin esseetä ajattelen, että se mitä Lewinskylle tapahtui kytkeytyy viattomuuden menetys -narratiiviin.  Tarvitaan nuori, viaton nainen, vähän niin kuin Thomas Hardyn romaanin Tess of the D'Urbervilles (1891) päähenkilö Tess. 

Silfverberg osoittaa, miten Lewinsky oli jättipotti lehdistölle, joka sai sen omasta valtakiimastaan pullistelevana nöyryyttämään Lewinskyä. Tämä ei koskenut pelkästään ns. keltaista lehdistöä, vaan Lewinskyn yksityiselämää ja hänen tekemisiään ruotivat myös The New York Timesin ja Wall Street Journalin kaltaiset laatulehdet. Edes monet tunnetut feministit, kuten Silfverberg muistuttaa, eivät osoittaneet tukeaan Lewinskylle, vaan sympatiseerasivat Billiä.

Lewinskystä lehdistössä "käytetty sanasto oli voimallisen leimaavaa: hysteerinen, huorahtava, flirttaileva, ärsyttävä, seksipeto ja sen sellaista."

Tutkinnassa Lewinskyä uhkailtiin 27 vuoden vankeustumiolla ellei hän kertoisi tapahtuneesta kaikkea ja salanauhoittaisi keskustelujaan Billin kanssa. Näin tekemällä hän voisi hankkia syytesuojan ja välttää vankilatuomion. Lewinsky ei kuitenkaan luopunut lojaaliudesta Billiä kohtaan, ei edes silloin, kun mukaan vyyhteen vedettiin myös hänen äitinsä.

Mitä kaikkea naiset ehtisivätkään tehdä, jos he eivät käyttäisi niin paljon aikaa miesten tekojen puolusteluun?

*

Luettuani Silfverbergin esseen ensimmäiset 10 sivua kirjoitin muistikirjaani mahdollista myöhempää käyttöä varten lauseen: Je suis Monica. Hämmästykseni oli suuri, kun Silfverberg sivulla 24 kirjoittaa:

"Jos vuosia myöhemmin tuli tavaksi sanoa ”Minä olen Charlie”, niin minä ajattelin juhlallisesti silloin: Minä olen Monica."

Kiinnostava ajatuksellinen sattuma, jonka voisi pukea muotoon: Je suis Anu, qui est Monica.


*

Esseensä alkupuolella Silfverberg käyttää Lewinskystä etunimeä Monica. Etunimen käyttö tuo henkilön lähemmäs, saa hänet vaikuttamaan tutummalta. On kiinnostavaa, että hän myöhemmin kuitenkin päätyy käyttämään Lewinskystä sukunimeä ja vielä kiinnostavampaa on se, missä kohdin Lewinskyn tarinaa tämä tapahtuu.

Silfverberg kertoo, miten Bill Clinton vapautettiin syytteistä ja miten hänen maineensa sen myötä palautui, kun kun taas Lewinskyn kohdalla vastaavaa maineenpalautusta ei tapahtunut. Heti edellisen todettuaan Silfverberg kirjoittaa seuraavassa lauseessa: "Kutsutaan häntä nyt sittenkin sukunimellä, emmehän me edes oikeasti tunne häntä. "

Tärkeitä ihmisiä kutsutaan sukunimellä, kun taas vähemmän tärkeiden kohdalla riittää pelkkä etunimi. Sukunimellä kutsumisen voi nähdä Silfverbergin käyttämänä keinona osallistua Lewinskyn maineenpalautukseen. 


*

Lewinskyn tarina ei ole pelkästään Lewinskyn tarina, vaan hyvin monen nuoren naisen tarina joskin tarinan puitteet Lewinskyn kohdalla olivat suuruudeltaan ihan omaa luokkaansa. Silfverberg summaa, että Lewinsky oli "varoittava esimerkki siitä, mitä maailma oikeasti ajattelee ja haluaa nuorista naisista. Kaikki, mitä heiltä vaaditaan, on jotain, mistä voidaan myös rangaista."

Kuuntelin pari vuotta sitten lähes hypnotisoituna Yleisradion musiikkidraamaa Kikka - tarina tähdestä. Kikan tarina, yhtenä liian monista, todistaa Silfverbergin edellä siteeratun huomion todeksi. Yleisö halusi seksikkään Kikan ja seksikkyydestä Kikkaa myös rangaistiin. Kikan maineenpalautus, johon ansiokkaasti on osallistunut myös Laura Gustafsson näytelmällä Kikka Fan Club, ei häntä itseään enää tavoittanut, mutta uskoakseni muutti monien suhtautumisen Kikkaa kohtaan.


Vuodet Monican kanssa on taattua Silfverberg-laatua. Lewinskyn tarina tulee kuvatuksi monipuolisesti, perustellusti ja sopivan yksityiskohtaisesti. Se on tärkeä teksti, joka osoittaa, miten helppo on joukolla käydä yhden kimppuun ja miten kauaskantoisia seurauksia tällaisella hyökkäyksellä voi olla. Ei pelkästään yksilölle, vaan myös koko sille ryhmälle, johon tämä yksilö kuuluu. 

Niinpä. Dear media, muistakaa kantaa vastuunne.

Muun hyvän lisäksi Vuodet Monican kanssa kannustaa ryhtymään maineenpalautustalkoihin.  Kohteista ei tule olemaan pulaa ainakaan vielä vähään aikaan.