sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto


Ajatelkaa, jos olisi sellainen kirja, että kun siitä sanoo mitä tahansa niin jollakin tapaa se siihen kirjaan aina osuu. Että mikään kyseisestä kirjasta sanottu ei voisi mennä kokonaan pieleen, jos toki ei voisi olla varma siitäkään, etteikö sanottu voisi mennä kokonaan ei-pieleen.

Jos sellainen kirja olisi, se voisi olla Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto. Voisi olla. Olisi?


Taivaallisessa vastaanotossa mielenkiintoisinta ei ole siinä kuvattu Jan Holmin sydänleikkaus sinänsä, eikä sekään että kirjan kuluessa tulee kirjoitetuksi toinen kirja. Ja nämähän ovat ne asiat, jotka tästä kirjasta useimmiten mainitaan. Jostain syystä. 

Ja tämähän ei tarkoita, etteikö sydänleikkaus niin konkreettisesti kuin metaforanakin olisi olennainen osa tätä kirjaa ja sen kautta tie johtaa myös autofiktioon, jonne tien on johdettava, jotta autofiktion käsite ja merkitys voitaisiin asettaa riippukeinuun, jota tuulet tuudittavat niin pää- kuin väli-ilmansuunnistakin.

Saa ottaa autofiktion vakavissaan, mutta hei ei ole pakko. Päättämisen vapaus jää tässä romaanissa aika monessakin kohtaa lukijalle. Niin tai näin, aina muodostuu kokonaisuus ja minulle muodostui ensisijaisesti kommentaariteos kirjallisuuden vastaanotosta, kirjoittamisesta, kirjamarkkinoinninsta yms. kirja-alkuisista entiteeteistä.

Taivaallinen vastaanotto on Matti Pulkkisen aikoinaan tunnetuksi tekemä ajatusta romaanista, joka on sika, joka syö kaiken, jota sille keksii appeeksi antaa. Viikilä ruokkii sikaa romaaniinsa luotujen kuviteltujen lukijoiden kautta, jotka löytävät tästä teoksesta kuka mitäkin. Henkilöt vilisevät lukiessa ohi kuin teoksessa taksia ajavan Raunon ajopelin ikkunoiden läpi piirtyvät maisemat.


Taivaallinen vastaanotto sisältää järkyttävän määrän lauseita, joita tekee mieli siteerata. Koska lukemani kirja ei ole omani, vaan kirjaston, siteeraan muutamia näistä lauseista tähän alle, jotta voin palata niihin myöhemmin, jos tarve iskee. En millään tapaa väitä, että juuri nämä lauseet olisivat kaikkein olennaisimpia Viikilän romaanissa, mutta ne ovat joka tapauksessa erinomaisia yksilöitä.

Ja se vielä, että on vaikeaa - ellei mahdotonta - (ja tämä on kehu Viikilän teokselle) mennä tämän epäromaanin yksityiskohtiin, koska tekstuaalisia kaivoskäytäviä on runsaammin kuin sielu kohtuudella sietää. 

Let's go!


"Mistä tahansa nykyromaanista saisi kiinnostavan, jos sen editoisi jollakin muulla periaatteella kuin mikä on vallitseva. Hienon romaanin saisi kenties siten, että käyttäisi vain materiaalin, jonka kustannustoimittaja poistaa. Romaanitaiteen kannalta kasvannaiset ovat kaikkein kiinnostavimpia."  


"Kirjailija joka ei kavahda ja kadu tekstiään ei ole oikea kirjailija! Kirjailijuus on sairaalloista herkkyyttä kirjoitettua sanaa kohtaan. Kuolettava tila, joka tekee lopulta kirjoittamisen ahdottomaksi. Merkittävin osa kirjailijoista ei kirjoita."


"Ymmärrän kyllä, että eräänlainen moniääninyys ja hallittu sekavuus on romaanissa pyrkimyksellistä, mutta pääni ei silti pääse riittävällä tavalla sekoittumaan. Muistan jatkuvasti kaiken, mitä kirjassa on kerrottu, eikä informaatiotulva saa hukutettua minua niin kuin kirjailija on mahdollisesti tarkoittanut."


"Kirja ei ole oikeussali. Lukijan tuomio on mitä milloinkin. Tuhat hyvää tekoa ei saa armotonta lukijaa unohtamaan yhtä pahaa. Harvinaista, mutta ei mahdotonta, on kohtuuton ja ansaitsematon rakkaus, jonka lukija voi lahjoittaa."


"Entä jos pyrkisi kirjoittamaan niin toisistaan irrallaan olevia kohtauksia, ettei mikään linkittäisi niitä toisiinsa. Olisiko se mahdollista? Ihminen löytää kyllä yhteyden minkä tahansa kahden asian välillä."


"Pienikin lupaus tarinasta saa lukijan lopettamaan yksityiskohtien lukemisen, kielen kuuntelemisen, kaiken mikä on kirjallisuudessa arvokkainta."


"Paksua taideproosaa ihailevat kaikki, mutta ei lue kukaan."


"Toiset romaanit eivät vain ehdi huolehtia lukijastaan. Niillä on liiaksi työtä omissa asioissaan."


"Suomalaisilla runoilijoilla ei näy Rolexeja. Runoilijaksi kehittyminen on niin aikaa vievää, ettei sivussa ehdi hankkia rahoitusta Rolexille. Muutenhan juuri runoilijat ostaisivat niitä."


"Jos keksimme hänen [kriitikon] kirjoitelmastaan jonkin myönteiseksi tulkittavan lauseen, jaamme sen sosiaalisessa mediassa kaikelle kansalle. Kustantaja painattaa lauseen seuraavan kirjan kansiliepeeseen. Huonoimmastakin kritiikistä on löydettävissä lause, jonka voi tulkita edukseen. Sen voi irrottaa muusta kritiikistä niin kuin painajaista ei olisikaan."


Taivaallisessa vastaanotossa tekijä on pappi, joka sekä jakaa ehtoollisen että ottaa sen vastaan. Vaan kuka keksi leivän ja onko se gluteenitonta?

Viikilän teoksen lukeminen on paikoin työlästä, mikä lienee tarkoituskin. Yhtä usein se on riemastuttavaa päättymättömällä tavalla. 

Se vielä, että Taivaallinen vastaanotto on noin tuhat kertaa parempi kirja kuin Akvarelleja Engelin kaupungista. Siksi sitä tuskin palkitaankaan Finlandia-palkinnolla, jonka myötä sitä päätyisi runsaassa määrin myös joulupukin säkkiin. 



Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

377 sivua

Otava (2021)



sunnuntai 17. lokakuuta 2021

Sofia Blanco Sequeiros: Voitto


Hei Sofia Blanco Sequeiros,

Saanko sertifikaatin, kun esseidesi lukemisen seurauksena katsoin elokuvan Ad Astra?  


Filosofi ja kirjallisuuskriitikko Sofia Blanco Sequeirosin esseeteos Voitto (Kosmos, 2021) sisältää viisi pitkähköä esseetä, joissa hän käsittelee Cheekiä, urheilun sukupuolittuneisuutta, avaruuselokuvia, Kaija Rantakarin runokirjaa Salit sekä filosofian merkitystä ja tapaa lähestyä maailmaa.

Voitto ja voiton filosofia/tematiikka yhdistää esseitä, mutta se ei tarjoudu itsestään selväksi - saati itseään tyrkyttäväksi - lähestymistavaksi. Kun Blanco Sequeiros kirjoittaa urheilusta yleensä sekä itsestään urheilijana (hänen lajinsa on miekkailu) ovat voittoon ja voittamiseen liittyvät kysymykset konkreettisesti läsnä.  Toisinaan taas kyseessä on enempi piiloleikki, jossa voitto laskee sataan ja menee piiloon ja minä lukijana yritän löytää sen. Tämän on myös tämän teoksen kiehtovimpia puolia.

Esseissä minua kiinnostavat eniten aiheet, joihin minulla on jonkinlainen suhde (tietoa, halua ottaa selvää, yleistä kiinnostusta), mutta joissa kirjoittaja nostaa esiin näkemyksiä ja pohdintoja, joita en olisi tullut ajatelleeksi. Tässä mielessä kiinnostavimmat esseet Blanco Sequeirosin kokoelmassa ovat Cheekiä ja avaruuselokuvia käsittelevät tekstit. 

*

En koskaan innostunut Cheekistä eli kuuluin siihen samaan porukkaan, johon Blanco Sequeiros kertoo häntä itseään lukuunottamatta oman kuplansakin kuuluneen. Tässä yhteydessä lienee rehellistä mainita, että minulle rap on mustien musiikkia ja valkoiset räppärit joko enempi vähempi naurettavia tai sitten heidän musiikissaan on kyse jostain muusta kuin räpistä.

Cheek-esseessä Blanco Sequeiros analysoi omaa Cheek-viehätystään ja toteaa samaistuneensa Cheekin haluun voittaa. Hän löytää Cheekistä cowboymaisuutta, joka tekee tästä "surullisen ja juhlivan miehen hahmon". Blanco Sequeiros näkee, että Cheekin ylimielisyys ja avoin voitonhalu antavat myös hänen faneilleen paitsi luvan haluta voittaa myös osan Cheekin menestyksestä. Ajatus jatkuu niin, että koska Cheek - alunperin ihan tavallinen häiskä - on pystynyt nousemaan taviksesta erityiseksi tästä syntyy narratiivi, joka lupaa, että myös hänen faninsa pystyvät samaan. Fanille Cheek edustaa siten lupausta paremmasta tulevaisuudesta.

Cheekin epäfanina katsoin tv:stä hänen järjestämänsä läksiäiskonsertin Lahden mäkimontussa, jotta ymmärtäisin mistä on kysymys Cheekin ympärille muodostuneessa ilmiössä. Vakuutuin kyseisen konsertin myötä siitä, että fanit kokevat Cheekin vahvasti ja että hänellä on ollut heille erityisen suuri merkitys. Tämä on tietysti itsestäänselvää. Sitähän se fanittaminen auki kirjoitettuna on ja Cheekin fanittaminen pelaa samaa rulettia kuin muidenkin idolien fanittaminen. Ehkä - osin tiedostamattomasti - odotin, että minussakin olisi liikahtanut tuota konserttia katsoessani, mutta niin ei käynyt. 

*

Penkkiurheilu on minulle turvallisuutta tuottavimpaa tekemistä. Katsoin lapsena paljon urheilua (erityisesti yleisurheilua ja hiihtoa) yhdessä isäni kanssa. Se oli meidän juttumme ja näistä yhteisistä urheilunkatsomishetkistä on tullut tiivistymä koko isäni loppuikää leimannutta vakavaa sairastumista edeltävästä ajasta. En edelleenkään tiedä oikeastaan mitään yhtä rauhoittavaa kuin urheiluselostajan ääni. Sitä kuunnellessani voin hetken tuntea, että maailmani on kokonainen ja ehjä.

Taustani huomioiden ei ole yllättävää, että Blanco Sequeirosin esseistä kivuliainta luettavaa on urheilua käsittelevä essee, sillä se tuo suorastaan kylmäävän tehokkaasti esiin, miten eri tavalla naisia ja miehiä urheilussa kohdellaan. Voidakseen urheilla naisten sarjassa on täytettävä tietyt urheilujärjestöjen asettamat ehdot ja kuka tahansa voi koska tahansa saada päähänsä, että joku ei ole tarpeeksi nainen, josta seuraa, että kyseisen urheilijan on pakko osallistua erilaisiin hänen naiseuttaan mittaviin kokeisiin ja testeihin. 


Jos naiseus ilmenee "liiallisena miehekkyytenä" eli väärin, ei urheilija saa kilpailla omassa sarjassaan, vaikka olisi juridisesti nainen.


Naiseuden määrittelyyn, kirjoittaa Blanco Sequeiros, liittyy myös kosolti rasimia ja useimmiten määrittely kohdistuu ei-valkoisiin urheilijoiden. Kilpaurheilu toimii "oikean naiseuden" ylläpitäjänä, suorastaan linnakkeena, joka pönkittää jakoa naisiin ja miehiin. Sukuelinten, kromosomien ja hormonituotannon avulla se vahvistaa "normaalin" naiseuden käsitettä ja pakottaa naisten sarjoista pois ne urheilijat, jotka eivät täytä sen itse asettamia vaatimuksia. Surullisen kuuluisa esimerkki tästä toiminnasta on etelä-afrikkalainen keskipitkien matkojen juoksija Caster Semenya, joka ei enää saa kilpailla naisten sarjassa.

Ei tarvinne kysyä, olisiko mahdollista, että miesurheilijoihin kohdistettaisiin vastaavaa, ihmisen perusoikeuksia loukkaavaa määrittelyä. Transurheilijoiden tilanne on vielä aivan oma surullinen lukunsa urheilun piirissä esiintyvästä vallankäytöstä.

*

On kirjoittajia, joiden vaatteisiin voi lukiessaan pukeutua sujahtamalla ja niitä, joiden vaatteet ovat sopimattomia oman ruumiin muotoon. Blanco Sequeiros kuuluu omalla kohdallani jälkimmäisiin. Minulta vie pitkään päästä sisälle hänen teksteihinsä. Se taas ei ole välttämättä ollenkaan huono asia, koska tekstiä, jonka tarkoitusperiä on haastavaa ymmärtää tulee usein lukeneeksi tarkemmin.

Suurinta hankaluutta minulle Voitossa aiheuttaa eri aihepiirien törmäyttäminen yhteen, josta löydän jossakin määrin niveltymisongelmia. Näin erityisesti kokoelman päättävässä esseessä, jossa kohtaavat Kaija Rantakarin Salit ja Blanco Sequeirosin sukujuuret sekä bolivialainen taiteen nettimuseo Galeria Virtual de Arte Boliviano.

*

Miehiä ja avaruuselokuvia käsittelevässä essessään Blanco Sequeiros esittelee feministisen noituuden edellisten henkisenä vastavoimana. Näitä kahta yhdistää toisiinsa kummallekin lajille keskeiset rituaalit. Avaruuselokuvien suhteen olen ensimmäisen asteen noviisi, mutta yllättävää kyllä, juuri tämä essee osoittautuu hyvin koukuttavaksi ja kuten tekstini alusta käy ilmi innostuin jopa katsomaan elokuvan Ad Astra.

Avaruuselokuvissa mies on yksinäinen sankari, joka ensin kipuilee erinäisten tuntemustensa kanssa,  mutta saavuttaa lopulta rauhan itsensä kanssa ja siinä sivussa saattaa tulla pelastaneeksi myös maailman. Mittasuhteet ovat valtavia ja on itsestäänselvää, että miehen kokemista koettelemuksista voisi selviytyä vain mies. Ad astra on tästä hyvä esimerkki ja kun isä ja poika tapaavat toisensa 30 vuoden eron jälkeen Neptunuksessa ollaan sellaisissa sfääreissä, että naisille ei voi olla tarjolla kuin heppoisia statistin rooleja. 

Kielellisesti Blanco Sequeirosin esseet lähtevät todenteolla käyntiin juuri avaruuselokuvaesseessä. First Man -elokuvaa käsittelevästä kohdasta alleviivaan seuraavan astronauttikokelaiden koulutukseen liittyvän lauseen ja siteeraan sen tähän alle, jotta sinäkin pääset siitä nauttimaan


Kuin pienet siittiöt he [astronauttikokelaat] kiipeävät g-voimasimulaattorin munasoluun, joka [...] höykyttää heitä kunnes kokelaat pyörtyvät.

 

Miehet tarvitsevat suuria areenoita voidakseen ratkaista henkilökohtaisia ongelmiaan ja mikä muu muka kuin avaruus olisi sopivampi ympäristö tähän puuhaan. Esseisti Riikka Ala-Hakulan ajatuksia kiittäen Blanco Sequeiros nostaa esiin avaruuselokuviin liittyvän kolonialismin ja että kyse ei ole kenelle tahansa mahdollisesta toiminnasta.

Valkoinen mies voi mennä minne tahansa pohtimaan murheitaan ja etsimään itseään. Hänen ei tarvitse miettiä ympäristöä, johon menee, eikä seurauksia, joita hänen tekonsa saattavat siellä aiheuttaa.


Jatkan edellistä huomiota toteamalla, että vaikka valkoisen miehen touhuilla on hintansa, ei kenellekään tulisi mieleen vaatia häntä maksamaan sitä. Sankaruus velvoittaa vaikka sitten tuhoamaan  elinympäristömme. Sellaista se nyt vaan on.

Sankaritarinoiden ihmiskäsitystä tutkaillessaan Blanco Sequeiros nostaa esiin Ursula Le Guinin ns. kantokorifiktion käsitteen. Kantokorifiktio kääntää valokeilan pois sankaritarinoista ja poimii mukaansa niitä elementtejä, joille kirjallisuudessa (lue: tyypillisessä miesten kirjoittamassa kirjallisuudessa) ei ole ollut tilaa. Tämä ei tarkoita, että sankari pitäisi eliminoida kokonaan, vaan että tarinaan pääsee mukaan myös asioita, jotka on usein sivuutettu. Voisi ehkä sanoa, että jos sankari on maisemasta jylhänä kohoava tiilitalo, joka uhmaa suurimpiakin sään vaihteluita, voi kantokorifiktio kuvata yksittäisessä tiilessä olevia murtumia, jotka huomaa vain, jos malttaa pysähtyä tarkastelemaan sitä ihan läheltä.


Blanco Sequeirosin esseet ovat haastavia, eivätkä päästäneet minua ihan helpolla ja hyvä niin. Teoksen alussa hän vastaa kysymykseen siitä, mitä Voiton esseet käsittelevät. Konkreettinen vastaus on, että kyse on voittamisesta ja voitontahdosta. Abstraktimpi vastaus kuuluu, että esseet käsittelevät "tapaa, jolla todellisuus ja tieto liittyvät toisiinsa" ja jatkaa, että hän on kiinnostunut hetkistä, jolloin "yhdenlainen tieto ikään kuin voittaa ja asettuu hallitsevaksi." 

Näiden esseiden lukijana olen risteyskohdassa. Olen taistelun paikkana. Välillä köysi siirtyy yhteen suuntaan, välillä taas toiseen. Se on hieno paikka olla ja havainnoida. Se on paikka, jossa olen mieluusti.



Sofia Blanco Sequeiros: Voitto

191 sivua

Kosmos (2021)

Kiitos kirjasta!


sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Sari Rainio & Juha Rautaheimo: Vainajat eivät vaikene


Ensimmäinen ajatukseni on: onpa se iso. Toki, kuten tiedämme, koolla ei ole väliä. Silti, se on erittäin vakuuttavan kokoinen ja sen lisäksi kaunis ja houkutteleva.

Puhun siis Sari Rainion ja Juha Rautaheimon cozy crime -dekkarista Vainajat eivät vaikene (Siltala, 2021), joka on ensimmäinen osa tekijöidensä Mortui non silent -sarjaa. Teoksen kirjoittajissa yhdistyy ammattitaito, jonka pohjalta on oivallista lähteä kehittämään dekkarisarjaa. Rainio on Siltalan kustannustoimittaja, Rautaheimo väkivaltarikosyksiköstä eläköitynyt tutkinnanjohtaja.

Olen viime vuosina lukenut huomattavasti vähemmän dekkareita kuin aiemmin, mikä johtuu osin siitä, että nykydekkarit ovat valitettavan usein väkivaltaista bulkkikamaa. Omiin todellisuuspakoihini cozy crime -dekkarit ovat tervetullut tuttavuus ja tähän tarpeeseen Vainajat eivät vaikene osuu kuin kaulan ympärille murhavälineeksi kiedottava silkkihuivi.

Silkkihuivi löytyy myös asunnostaan kuolleena löytyvän kuusikymppisen Hannele Laineen kaulalta. Aluksi saattaisi luulla, että kyseessä on ihan normaali kuolema, mutta hyvin nopeasti käy ilmi, että asiaan liittyy jotakin hämärää. Kaiken lisäksi Hannele oli varsin varakas ja hänen iäkäs isänsä vieläkin varakkaampi, joten muhkea perintö kuultaa sekin horisontissa.

Hannele Laine on viettänyt eristäytynyttä elämää, mutta langennut loveen törmättyään hurmaavaan auervaaraan. 


Rainion ja Rautaheimon teos etenee hallitusti ja sen lukeminen tuntuu vähän samalta kuin jooga. Teksti on hurjan tasapainoista ja sillä on lukijaansa rauhoittava vaikutus. Tulee tunne, että tämän kirjan henkilöiden seurassa maailma on järjestyksessä. 

Juuri henkilökuvaus on teoksessa yltäkylläisen loisteliasta. Rikosylikonstaapeli Ville Karila ei ole moniongelmainen heppu, jonka avioliitto natisee liitoksissaan. Päinvastoin hän on vuosikymmenten jälkeenkin edelleen hyvin rakastunut vaimoonsa Leenaan. Teoksen viileän kuuma sydän taas on oikeuslääkäri Viola Kaario, jonka henkilöhahmon kautta teokseen piirtyy 1900-luvun alun vuosikymmenten tunnelmaa. Jos olisi mahdollista ostaa lippu vierailulle Kaarion kotiin tekisin niin heti. Kaariolla vaan ei ole tapana päästää ihmisiä lähelleen, saati kotiinsa, ja salaisuutensa ja menneisyytensä traumaattiset kokemukset hän pitää visusti ominaan. 

Lähimmäksi Kaariota pääsee Karila, jonka kanssa Kaario viettää drinkkienhuuruisia peli-iltoja. Mihinkään muuhun kuin ystävyyteen näiden kahden kohdalla ei vihjata ainakaan vielä teossarjan ensimmäisessä osassa, joten nähtäväksi jää, miten heidän välisensä suhde jatkossa kehittyy. Lämpimiä tunteita sisältäviä silmäyksiä vaihdetaan myös parin rikoskonstaapelin välillä, joten silläkin suunnalla on siemenet istutettu.

Vaikka itse en juo alkoholia juuri koskaan haluaisin maistaa Kaarion sekoittamaa Bulevardier-drinkkiä, jonka nimeen jo sisältyy vihjaus jostakin arkielämää ihmeellisemmästä. Mitä tulee alkoholinkäyttöön ylipäätään on se teoksessa varsin railakasta ja antaa vaikutelman siitä, että poliisien illanvietto ilman viisasten juomaa on mahdoton ajatus. Eipä silti, näin varmaan on todellisuudessakin. Minua poliisien kosteat, sinänsä hauskat illanviettojen kuvaukset kuitenkin pitkästyttivät ja ärsyttivätkin, koska ne paaluttavat näkemystä siitä, että pään nollaamiseen ainoa tapa on kaatokänni. 

No niin, hiljennän sisäisen moralistini ja tyydyn toteamaan, että ehkä muutaman humalaisen darlingsin olisi voinut tappaa teoksen jännitteen ja tunnelman siitä kärsimättä.


Vainajat eivät vaikene on sydämeltään esteettispainotteinen rikosromaani, jossa rahisevat äänilevyt ja kaikuvat Komisario Palmun sutkautukset sekä sitaatit Tuntemattomasta sotilaasta. Se on kaikin puolin taidokkaasti rakennettu teos, joka luo oman vahvatunnelmaisen maailmansa, johon lukijan on helppo astua nauttimaan ja viihtymään.

Teoksen alkupuolella ajattelin, että kuvaus on liiankin yksityiskohtaista ja hitaasti etenevää, mutta juuri tästä kerronnan maltillisuudesta syntyy ihan omanlaisensa sykähdyttävä flow, jonka imuvoima vahvistuu teoksen edetessä. Haluan takaisin Karilan, Kaarion ja kumppaneiden seuraan ja siksi onkin lohdullista tietää, että kyseessä on teossarja.

Vainajat eivät vaikene on tyylikäs ja hiottu konsepti, jolle toivoisin avautuvan ovien eurooppaan ja miksipäs ei myös euroopan ulkopuolelle.



Sari Rainio & Juha Rautaheimo: Vainajat eivät vaikene 

477 sivua

Siltala (2021)

Ulkoasu Elina Warsta


Kiitos kirjasta!


  

 

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Carlos Fuentes: Inez

 

Oletko immuuni naiskauneudelle?

Minä en ole ja siksi poimin mukaani kirjaston vaihtohyllystä Carlos Fuentesin romaanin Inez (2002). Ihastuin tämän teoksen kannessa olevan naisen kasvoihin, valojen ja varjojen leikkiin ja siihen ihmeelliseen tapaan, jolla hänen korvansa piirtyy varjoista esiin.  

Kävi sellainen ... humahdus.


Carlos Fuentes (1927-2012) on meksikolainen kirjailija, jota on pidetty yhtenä kaikkein parhaimmista espanjankielisistä nykykirjailijoista. Kirjoitan edellisen lauseen uusiksi: Carlos Fuentes (1927-2012) on meksikolainen kirjailija, jota voidaan pitää yhtenä parhaana mieskatseen esiintuovana espanjankielisenä nykykirjailijana. 

Tämän äijän teksti on ainakin Inezissä paatoksellista rakkautta ja kuolemaa täynnä ja vaikuttaa siltä kuin hän menisi aivan tiloihin omista naisia esineellistävistä kuvauksistaan. Otan tähän pitkäkhön sitaatin, jotta näet, että en liioittele.

Hän tottui makaamaan pää tyynyllä selällään ja katselemaan, kuinka Inezin vartalo kohosi hänen yläpuolellaan kuin aisteille omistettu monumentti, pylväällinen hurmioitunutta lihaa, yksiuomainen lihajoki joka kumpusi hänen elimeensä yhtyneestä Inezin elimestä ja virtasi leveänä kohti avoimia reisiä, hänen kiveksillään ratsastavia pakaroita ja yhtä aikaa ylevää ja hilpeää vyötäröä, kuin patsas, joka nauroi maailmalle niin ikään hilpeänä nauravan navan sulojen ansiosta, haarautui sitten ja halkoi kovat mutta kimmoisat rinnat yhtyäkseen jälleen herjaavan valkoisella kaulalla kasvojen ajelehtiessa yhä etäämmälle, vieraina ja piilossa punaisen hiuspehkon, tunteet kätkevän naamarin alla ...


Aivan. Selväksi tuli.


Romaani kertoo kapellimestari Gabriel Atlan-Ferrarasta ja oopperalaulaja Inez Pradasta. Fuentes hieroo lukijan kasvoihin jo Gabrielin ammatinvalinnan kautta, että Gabriel on se, joka hommia johtaa oltiin sitten oopperasalissa tai sen ulkopuolella. Onhan Gabriel mies, on totisesti. Onhan hän maskuliinisuuden huikein huipentuma, jonka vertaista saa hakea.


Fuentes ei ole huono kirjailija ja sen vuoksi onkin perin kummallista, että hän vielä vuonna 2002 on kirjoittanut niin vahvasti naista esineellistävän teoksen kuin mitä Inez on. Yritin etsimällä etsiä kulmaa, josta aukeaisi näkymä, jonka kautta voisi löytää Fuentesin teoksesta tasoja, jotka osoittaisivat, että sikamainen sovinismi on vain pintaa, jonka avulla Fuentes kritisoi tapoja, joilla naisista on kirjallisuudesta tehty objekteja.

Se siitä. En löytänyt. En mitään sinne päinkään.


Tekemistä riitti jo siinä, että rakkaus ja kuolema on tässä romaanissa kuorrutettu sellaisiin kerroksiin, että niihin on vaikea suhtautua vakavasti. Mielessäni kutsun tätä teosta wagneriaaniseksi, sillä Fuentesin teksti lentää korkealla kuin Tannhäuser konsanaan. Se on myös hienoa ja jotenkin ylimaallista, mutta Fuentesin tarjoamat tehokerrokset menevät minulta ohi, kun en kestä teoksen äijäkatsetta.

Fuentesille tasa-arvo sukupuolten välillä vaikuttaisi toteutuvan sen kautta, että "nainen oli sängyn kuningatar ja mies näyttämön herra." 


Inez on hämmentävin teos, jota olen aikoihin lukenut. Vähän väliä mieleni tekee nostaa etusormi pystyy ja pyytää Carlosia parantamaan tapansa. Anu Silfverberg kirjoittaa teoksessaan Sinut on nähty, että "se mitä olemme, on kiinni toisten katseissa." Fuentes vaikuttaisi vakuuttelevan, että ilman itseensä kohdistuvaa Atlan-Ferraran katsetta Inez ei ole edes olemassa.  

Elämää suurempaa rakkaustarinaa ei konkretian tasolla kaksikon välille kuitenkaan synny. Fuentes sekoittaa intohimon kuvaukseensa myyttisen fantasiatarinan, joka kiemurtelee Atlan-Ferrerasta ja Inezistä kertovan tarinan välissä ja jonka niveltyminen varsinaiseen tarinaan antaa kosolti tulkinnan varaa.  

Itse en kykene sen kummempiin tulkintoihin, koska Fuentesin romaani - jonka hienouden kyllä näen, mutta joka siitä huolimatta on minulle ensisijaisesti raivostuttavaa luettavaa - on niin naisia esineellistävä, että haluan vain saada sen äkkiä luetuksi loppuun. 

Ja vielä sekin, että ikään kuin vähempi ei riittäisi on Fuentes antanut maestrolleen etunimen arkkienkeli Gabrielin mukaan. Hyvin tämä siivekäs hänelle annetun sanansaattajan tehtävänsä hoitaakin. Myrkyllisen maskuliinisuuden viesti ei jää epäselväksi.


 

Carlos Fuentes: Inez

175 sivua

Instinto de Inez (200)

Suomentanut Tarja Härkönen

Gummerus (2002)






sunnuntai 26. syyskuuta 2021

Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä


Ajattelin ensin yhtä, mutta yhtä ajateltuani tulin ajatelleeksi toista ja jälkimmäinen olikin parempi ajattelu.

Siis: ensin ajattelin, että tämän kokoelman nimeksi on valittu Kafka valmistaa päivällistä, joka on toki yhden Lydia Davisin kertomuksen nimi, mutta jonka sen lisäksi voisi kuvitella omaavan erityisen kiinnostavuus- ja myynninedistämiselementin.

Kuvittele Kafka keittiössä. Niinpä.

Onhan veitset piilotettu huolella?

Tarkempi ajattelu paljastaa, että Kafka valmistamassa päivällistä on oivallisesti tiivistetty ilmaus sille, mitä Davisin kertomuksissa tapahtuu. Se tiivistää itseensä niiden sävyn ja suunnanmuutokset ja outouden tunteet. Voi tapahtua mitä vaan eli käydä juuri niin kuin voisi käydä, jos Kafkan päästäisi päivällisenvalmistuspuuhiin.


Itse asiassa, mistä luulen tietäväni, että Kafka ei oikeassa elämässään olisi ollut päivällisenvalmistamismiehiä. En mistään. Kyseessä on oma olettamukseni. Pidän siitä kiinni.


Lydia Davis (s. 1947) on arvostettu amerikkalainen kirjailija, josta kuitenkin toistaiseksi on Suomessa puhuttu varsin vähän laajemmissa kirjallisissa piireissä. Itse törmäsin Davisiin konkreettisesti ensimmäisen kerran, kun luin Lucia Berlinin teosta Siivoojan käsikirja, johon Davis on kirjoittanut esipuheen ja innostuin hänestä siinä määrin, että Berlinin kirjan jälkeen luin myös Davisin kokoelman Varieties of Disturbance.

Kafka valmistaa päivällistä on kokoelma Davisin kertomuksia ja myös osa teoksen Varieties of Disturbance tarinoista on päätynyt mukaan teokseen, jonka on suomentanut ja tekstit valikoinut runoilijanakin ansioitunut Aki Salmela. Jälkisanat kokoelmaan on kirjoittanut Harry Salmenniemi ja kuka muu muka tähän tehtävään olisikaan paremmin sopinut.

Huono juttu vaan siinä mielessä, että Salmenniemen jälkisanojen jälkeen on suht korkea kynnys sanoa Davisin teksteistä yhtään mitään, mutta kun nyt aloitin niin yritän myös lopettaa. Tämä teksti olkoon jälkisanojen jälkisanat tai paremminkin jälkiä jälkisanojen jäljistä. 


Varieties of disturbances on jäänyt mieleeni surrealismia lähenevänä teoksena, mutta kun nyt luen siitä mukaan otettuja suomennoksia ei surrealismi ole ajatuksissani päällimmäisenä. 

Hetkinen. Nyt taisin tulkita omaa vanhaa bloggaustani väärin. Ei kysymys ollutkaan surrealismista, vaan siitä surinasta, joka lähtee kärpäsestä, joka on Varieties of Disturbance -teoksen kannessa 

Todistuskappale

ja jonka vuoksi otsikoin kirjoitukseni "Surrrr! rrrr! - Lydia Davis: Varieties of Disturbance".  Ja tässä välissä huomaan, että ajatukseni ovat ajautuneet Deborah Levyn kirjaan Uiden kotiin, jonka juurikin koin osiltaan surrealistiseksi romaaniksi tai ainakin niin, että löysin siitä André Bretonin taskusta karanneen (hyvällä tavalla) häiritsevää surinaa aiheuttaneen hyönteisen.

Davisin tekstit ovat useimmiten lyhyitä, joskus vain lauseen tai kahden mittaisia ja pisimmilläänkin vain muutaman sivun pituisia joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.

Itse pidän eniten juuri hänen lyhyimmistä teksteistään, joiden ympärillä on hirmuinen maasto, joka kätkeytyy sivulla olevaan tyhjään tilaan.

Otan kohta esimerkin, mutta kirjoitan tähän nyt vielä vähän tekstiä, jotta pääsen kohtaan, jossa minun ei tarvitse enää kirjoittaa tuon kärpäskannen oikealle puolelle eli kohtaan, jossa voin alkaa kirjoittaa suoraan tämän kirjoituskentän vasemmasta reunasta.


No niin. Nyt ollaan oikeassa paikassa vasemmassa reunassa.

Salmenniemi kirjoittaa jälkisanoissa:

"Lyhytproosallaan Lydia Davis osoittaa, että riittävän tarkasti rajaamalla epäolennainen kääntyy olennaiseksi ja arkeen kätketty komiikka nousee esiin." 

Siteerasin tämän Salmenniemen lauseen tähän, koska siihen tiivistyy olennaisimmat kokemukseni Davisin kertomusten äärellä. Erityisesti kokoelman alkupuolelta löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, miten Davis lähtee liikkeelle jostakin sinänsä simppelistä (usein ihmisten välisestä) tilanteesta, jonka tarkastelu lähietäisyydeltä päätyy absurdeihin muotoihin, mutta samalla tulee paljastaneeksi jotain siitä vaikeasti tavoitettavasta hyhmästä, jota ihmisten välille on tapana pakkautua.


Lupasin edellä ottaa esimerkkejä Davisin lyhyistä teksteistä, mutta Salmenniemi pomppasi tuohon väliin, mutta palataanpa lyhyisiin. 


Seuraavissa esimerkeissä tekstin otsikko on lihavoitu ja varsinainen teksti kursivoitu. 


Kodinhoidollinen huomio

Kaiken tämän lian alla

lattia on oikeasti tosi puhdas.

*

Kevään melankolia

Onneksi lehdet kasvavat isoiksi niin nopeasti.

    Pian ne peittävät naapurin ja hänen huutavan lapsensa.

*

Kontingenssi (vs. Välttämättömyys) 2: lomalla

Hän voisi olla aviomieheni.

Mutta hän ei ole aviomieheni.

Hän on tuon naisen aviomies.

Ja siksi hän ottaa valokuvaa naisesta (ei minusta) kun nainen seisoo kukallisessa ranta-asussaan vanhan linnoituksen edessä.


Davisin tekstiä kohtaan tuntemani kiinnostus ei rajoitu siihen, mitä sivulta löytyy, vaan laajenee rajauksen ulkopuolelle. Siihen, mikä heijastuu tekstiin sen ulkopuolelta ja jonka vastaheijastuksena teksti toimii. 

Davisin minimalismissa on jotakin rauhoittavaa. Lyhyt fragmentinomaiset tarinat pysäyttävät ja luovat tilan, josta käsin niitä voi tarkastella kaikessa rauhassa. Tuntuu vähän samalta kuin taidenäyttelyssä, jossa teoksia voi tutkiskella sekä lähietäisyydeltä että vähän kauempaa ja kun etäisyys muuttuu, muuttuu sen mukana muutakin.


Usein kuulee jonkun lausuvan, että hän kyllä haluaisi lukea, mutta siihen ei ole aikaa. Harmi, sillä vaikkapa ruuhkavuosia elävät vanhemmat saattaisivat löytää suurta lohtua edellä siteeratusta tekstistä nimeltä Kodinhoidollinen huomio.


Davisin taloudelliset tarinat saavat kysymään: miksi ampua koko lippaallinen tyhjäksi, kun yksikin kuti tekee tehtävänsä paremmin kuin hyvin.



Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä

356 sivua

Siltala (2021)


sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Eveliina Talvitie: Kävin vaan uimassa, sisko


Eveliina Talvitien romaanin Kävin vaan uimassa, sisko inspiraation lähteenä on toiminut ranskalaisen näyttelijän Marie Trintignantin kohtalo. Noir Désir -yhtyeen keulakuva Bertrand Cantat pahoinpiteli vuonna 2003 tyttöystävänsä, jonka seurauksena Trintignant vajosi koomaan ja kuoli muutamaa päivää myöhemmin.

Noir Désir on ollut pitkään Spotify-soittolistallani ja samoin kuin Talvitie teoksensa jälkisanoissa olen tragediasta kuultuani pohtinut, voinko kuunnella heitä enää, koska se tuntuu likaiselta ja väärältä. 


Kävin vaan uimassa, sisko ei ole fiktiiviseen muotoon puettu toisinto Trintignantin tragediasta, vaan kolmiodraama, jossa niin ikään päähenkilö on nimeltään Marie. 

Marie on virolainen näyttelijä, joka on esittänyt pääroolia virolaisessa runoilija Marie Underin elämää kuvaavassa elokuvassa. Romaanissa on siten läsnä tavallaan kolme eri Marieta ja lisäksi Underin sukunimen merkitys 'alla' tuo teokseen vielä ihan oman -vaikkakin tahattoman - mystisen säväyksensä.


Romaanin sävy ja kirjoitustyyli tiivistyy kiinnostavalla tavalla sen nimeen. Talvitien kieli on energista ja ilahduttavan anteeksipyytelemätöntä - paikoin jopa silmää iskevän röyhkeää. Se on bootsit jalassa kirjoitettua kerrontaa, jossa feminiininen imee voimaa maskuliinisesta. Toisinaan olen löytävinäni tekstuaalisia kuohuviiniporeita, jotka tuovat mieleeni ranskalaiskirjailija Amélie Nothombin.


Marie on kokenut elämässään raskaan menetyksen ja kantaa sitä piilossa muilta. Ns. elämäntapafilosofit saavat häneltä täyslaidallisen.


"Elämä on sellaista, elämä on tällaista, ihmeellistä, kun elämäihminen jaarittelee summittaisia näkemyksiään elämästä, teennäisen uteliaana, minun tekee mieli vetää housuni alas, kumartua ja näyttää persereikäni, tässä sinulle elämää."

 

Feministiset virtaukset ovat tekstissä jatkuvasti läsnä. Milloin suoremmin, milloin enemmän 'under'. Maailma ei ole sama miehille ja naisille, eikä Talvitie anna lukijan unohtaa tätä epäkohtaa.


"Miehet saivat olla poikia. Jos aikuinen nainen, äiti, halusi olla lapsi, oli se luonnotonta."

 

Vapaus kuuluu miehille ihan eri tavalla kuin naisille. Marie haluaa olla vapaa sielu hänkin, eikä hän perusta sukupuolille määrätyistä rooleista. Vapauden maskuliininen luonne tiivistyy romaanissa kuvatussa Tentation -bändissä, jonka laulajan, naimisissa olevan Benjaminin kanssa Marie ajautuu suhteeseen. Tentation vastustaa Benjaminin suulla kapitalismia ja kaupallisuutta, mutta yksityiselämän puolella ihmiset vaikuttavat olevan Benjaminille kauppatavaraa. 


Benjamin ei kestänyt yksinäisyyttä, hän söi ihmisiä, nielaisi kokonaisena.


Kävin vaan uimassa, sisko etenee näkökulmien kautta, jotka välillä vievät tarinan nykylinjan menneisyyteen, toisinaan taas tulevaan. Siirtymät ovat sujuvia ja kerronnan jännitteen kannalta sekä perusteltuja että balansoituja. Lukijalle tarjotaan vihjeitä, joiden merkitys paljastuu vasta myöhemmin romaanissa.


Nykyisin, kun yhä useammat haluavat olla kirjailjoita, mutta eivät välittäisi lukea kirjallisuutta on ihanaa lukea tekstiä, josta ilmenee kirjoittajan lukeneisuus. Myös Talvitien elokuvien ja (populaari)kulttuurin tuntemus rikastuttavat kerrontaa ja tuovat siihen lisää ulottuvuuksia. Teoksesta mm. löytyy nyökkäys Kerouacin kulttiteokseen Matkalla (On the Road, 1957), mutta se saa Talvitien käsittelyssä raikkaan feministisen ilmentymän.


Marien virolaisuus sekä hänen rakkautensa Viroa ja virolaisuutta kohtaan sekä virolaisuuden läsnäolo teoksessa ylipäätään luovat teokseen kiinnostavan kerroksen, joka saa näkemään naapurimaamme uudessa valaistuksessa.

Teoksen feminismi ei ole tippaakaan osoittelevaa, mutta se tekee selväksi naisten ja miesten väliset valta-asetelmat ja niistä aiheutuvat seuraukset. Kävin vaan uimassa, sisko on viettelevän raikas pyörre, joka kaappaa lukijan kainaloonsa ja sitten mennään eikä meinata.





Eveliina Talvitie: Kävin vaan uimassa, sisko

197 sivua

Into (2021)


Kiitos kirjasta Into!

sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä


Tapahtui jotakin merkillistä, kun pidin ensimmäistä kertaa Helmi Kekkosen uutuusromaania käsissäni. Tapahtui Ferrante.

Jokin teoksen nimessä. Tämän naisen elämän herättämä tunne Ferrantesta, eikä siinä kaikki. Heti romaanin alussa on hautajaiset. 15-vuotiaan Helenan äidin hautajaiset. Myös Ferranten romaanin Amalian rakkaus alussa on hautajaiset. Siinäkin päähenkilön äiti on kuollut ja kuukautiset alkavat kesken hautajaisten. Myös Helenan kohdalla kuvataan kuukautisia, niiden tuottamaa lähes halvaannuttavaa kipua. Eikä siinäkään kaikki.

Katsoin pari viikkoa sitten elokuvasovituksen Ferranten Amalian rakkaudesta, jossa tytär pukeutuu punaiseen mekkoon. Myös Helena valitsee punaisen mekon hautajaisasukseen ja se on siinä mielessä kummallista, että Suomessa ei ole tapana pukeutua kirkkaisiin väreihin hautajaisissa. Kuvat menevät päässäni vähän päällekkäin. Amalian rakkauden aikuinen nainen ja 15-vuotias Helena punaisissa mekoissaan.  Lisäksi sekä Amalian rakkauden että Tämän naisen elämän äitien elämä päättyy samalla tavalla. 

Tuulee vahvasti Napolista.


"Surua ja kipua voi paeta vain tiettyyn pisteeseen saakka, eivätkä ne koskaan lakkaa odottamasta sinua."


Tämän naisen elämä on Helenan kasvutarina mielenterveysongelmista kärsineen äidin sekä tämän tekemän itsemurhan varjossa. Teoksen nykytasolta tehdään vierailuja Helenan lapsuuteen. Kursiivilla kirjoitetut menneisyyden tapahtumat antavat avaimia siihen, miksi Helenan elämä aikuisena on sellaista kuin se on.

Helenan menneisyyttä kuvaavien jaksojen kertoja on muisteleva, aikuinen Helena, joka kuvaa kokemaansa asioiden tapahtumahetken preesensissä. Näin syntyy vaikutelma Helenan menneisyyden rekonstruktiosta ja samalla kuvauksen preesens-muoto korostaa, miten lapsena ja nuorena koettu on edelleen vahvasti Helenan elämässä läsnä. Miten aikuisuus rakentuu lapsuuden varaan, sen huojuville tukipuille.

Kekkonen kuvaa herkin sävyin, miten äidin ongelmat käärivät tyttären todellisuuteen, joka erottaa hänet ikätovereista. Mielenterveysongelmista kärsivän lapsi ei ole kuin kuka tahansa. Hänen ympärillään on näkymätön seinä, johon jää jälkiä äidin sairaudesta, siihen kuuluvista mielialojen vaihteluista sekä sylin ja hoivan puutteesta. Elämää hallitsevasta arvaamattomuudesta.

Lapsen on vaikea käsittää, miksi äiti ei ole niin kuin muiden äidit. Epävarmuus kuin kalteva lattia. Äidin mielialoista ei voi koskaan etukäteen tietää, mihin suuntaan ne viettävät. Tunne siitä, että on silmätikku ja että muut puhuvat äidistä vähemmän mairitellen, vaikka yrittävätkin pitää sen salassa. Aina jotakin tihkuu. "Meidän äiti sanoi että teidän äiti vaan nukkuu kaikki päivät eikä koskaan siivoa, ettei sillä tavalla voi olla", sanoo Helenan paras ystävä Anna-Liisa.


Tämän naisen elämässä on hetkiä, jolloin äiti ikään kuin kurkottautuu kohti yleisesti hyväksyttyä äitiyden mallia. Yrittää toimia niin kuin äitien kuuluu. Äidin yhtäkkinen tekemisen into tuo vahvasti mieleen John Cassavetesin elokuvan Naisen parhaat vuodet, joka kertoo perheenäidin mielenterveyden romahtamisesta ja jossa Gena Rowlands tekee unohtumattoman ja karmaisevan tarkan roolityön äitinä, joka yrittää pitää kiinni äitiydestään samalla kun hän ajautuu yhä syvemmälle oman mielensä labyrintteihin.

Mielenterveysongelmista kärsivien vanhempien lapset jäävät usein yksin tilanteensa kanssa. Niin Helenakin. Äidin sairaudesta ja kuolemasta kasvava kipu kiertyy kovaksi kiveksi hänen sisälleen ja saa somaattisen ilmaisunsa Helenan kuukautiskipujen kautta.  

Rikkinäinen tuntee usein halua tai tarvetta hoitaa muita rikkinäisiä. Helena päätyy aikuisena töihin lastensuojeluun. Äkkiä olen lukiessani keskellä Ylen:n tuottamaa tv-sarjaa Pala sydämestä ja Lotta Lehtikarin esittämän päähenkilön kasvot liimautuvat Helenan kasvojen päälle.


Tämän naisen elämä on syvästi emotionaalinen romaani, jota lukiessa ei voi olla itkemättä, vaikka kyyneleitä ei silmäkulmista valuisikaan.  Se on kuin akvarelli,  jossa musta muuttuu väreistä yhä hallitsevammaksi ja yhtään heleää väriä ei ole jäljellä siinä vaiheessa, kun Helena ymmärtää, että rakkaus ei riitä häntä pelastamaan.  


"Koska kyllä minä sen näin, miten paljon sinä pidit sisälläsi, kaikilta piilossa, enkä silti osannut auttaa."


Kekkonen kuvaa henkeäsalpaavasti perheensisäistä hiljaisuutta ja puhumattomuuden kulttuuria.  Erityisesti isän ja tyttären välinen hyvää tahtoa täynnä oleva sekä syyllisyyden tunteista painava kohtaaminen ja sen sisältämä kömpelyys on kuvattu niin taiten, että siitä lukiessa rintaa alkaa väkisinkin pakottaa. Tulee halu pelastaa Helena ja hänen isänsä, mitä se sitten käytännössä tarkoittaisikaan.

Vaikka äiti on poissa hän jatkaa elämäänsä Helenassa ja vie tytärtä kohti omaa kohtaloaan kuin se olisi noiduttu polku, jota ei voi jättää kulkematta.  Romaani saa lukijan myös kysymään, että kenen naisen elämästä on loppujen lopuksi kysymys. Äidin vai tyttären?

Tämän naisen elämä on vahva ja kipupisteinen romaani,  joka laajenee kannanotoksi mielenterveysongelmista puhumisen ja avunsaannin tärkeydestä. Romaanin hienosta ulkoasusta vastaa Elina Warsta.


 


Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

209 sivua

Siltala (2021)

Kiitos kirjasta!


torstai 9. syyskuuta 2021

Miriam Toews: Naiset puhuvat


Naiset puhuvat (Women Talking) on ensimmäinen kanadalaiselta Miriam Toewsilta suomennettu teos.  Itse olen lukenut häneltä aiemmin romaanin All my puny sorrows ja siitä kirjoittamani bloggaus alkaa sanoilla: "NYT. Tämä nimi kannattaa pistää mieleen." Luettuani Naiset puhuvat on syytä toistaa nämä sanat.

Naiset puhuvat on hyvin erilainen romaani kuin All my puny sorrows, joka kertoo kahdesta sisaresta, joista toinen haluaa tehdä itsemurhan ja toinen estää häntä sitä tekemästä. Yhteistä näille kahdelle teokselle on, että kumpikin ammentaa tosielämästä. All my puny sorrows Toewsin omista kokemuksista, Naiset puhuvat taas mennoniittayhteisössä tapahtuneista seksuaalisen väkivallan teoista naisia kohtaan.

Teoksen saatesanoissa Toews kertoo, miten bolivialaisessa mennoniittayhteisössä vuosien 2005 ja 2009 välillä siirtokunnan miehet tainnuttivat naiset eläimille tarkoitetulla nukutusaineella ja raiskasivat heitä. Miehet tuomittiin teoistaan ja passitettiin vankilaan, mutta hyökkäykset naisia kohtaan jatkuivat.

Toewsin romaania on verrattu Margaret Atwoodin teokseen Orjattaresi (The Handmaid's Tale, 1985), jonka kanssa se jakaa naisten äärimmäisen alistamisen tematiikan. Muistan Atwoodin jossakin haastattelussa sanoneen, että kaikki, mistä hän Orjattaresi-romaanissa on kirjoittanut on myös tapahtunut jossakin päin maailmaa. Vaikka mennoniittasiirtokunnan julmuudet sijoittuvat 2000-luvulle eivätkä siten voi kuulua Atwoodin romaanin lähdeaineistoon tarjoaa maailma jatkuvasti esimerkkejä siitä, miten naisia alistetaan ja kohdellaan kuin orjia. Viimeisimpänä tässä "sarjassa" voisi mainita talibanin valtaannousun Afganistanissa.


Naiset puhuvat on kuvaus mennoniittayhteisön naisten järjestämästä kokouksesta, jossa he käyvät keskustelua siitä,  miten heidän olisi miesten tekemiin tekoihin parasta reagoida. Vaihtoehtoja on kolme: ei tehdä mitään, jäädään siirtokuntaan ja taistellaan miehiä vastaan, lähdetään siirtokunnasta. Koska naiset eivät osaa lukea esitetään nämä vaihtoehdot heille kuvamuodossa.

Kokouksesta pitää pöytäkirjaa August Epp, joka eroaa yhteisön muista miehistä radikaalilla tavalla, sillä hänen vanhempansa ja hänet osana perhettä karkoitettiin nuorempana yhteisöstä ja hän asui vuosia Britanniassa. August vaikuttaisi olevan naisten luottohenkilö ja tarpeellinen hahmo paitsi luku- ja kirjoitustaitonsa vuoksi myös siksi, että hänellä on paljon sellaista tietoa, jota naisilla itsellään ei ole. 

Se, että muistiinmerkitsijänä toimii mies aiheutti minussa hämmennystä, vaikka kyseessä onkin olosuhteiden sanelema pakkoratkaisu. Toki asiaa voi tarkastella myös niin, että Augustin toimiminen kirjurina tekee tilanteesta siinä mielessä herkullisesti kihelmöivän, että kerrankin miehen on todella kuunneltava naisia ja vielä kirjoitettava ylös, mitä he sanovat. Puheet eivät jää pelkästään puheiksi, vaan niistä muodostuu myös kirjallinen dokumentti.


Vaikka kokousta edeltävät tapahtumat ovat karmaisevia, on Toewsin romaanin perussävy lämmin ja humoristinen. Miesten teot kuuluvat romaanin alkua edeltävään aikaan, eikä niitä teoksessa kuvata tarkemmin.

August pyrkii kirjaamaan ylös naisten puheet, mutta tehtävä osoittautuu vaikeaksi, sillä naiset puhuvat usein yhteen ääneen ja käyttävät paikallista kieltä, jonka hän joutuu päässään kääntämään englanniksi. 


Naisten eri vaihtoehtoja pohtiva keskustelu on polveilevaa ja johtopäätöstä kohti ponnistelu muistuttaa piipun valintaa Alastalon salissa tai Suomen hallituksen pyrkimyksiä tehdä koronapandemian hallintaan liittyviä päätöksiä. 


Päätöksenteon esteeksi nousee yhä uusia kysymyksiä, joihin olisi löydettävä vastauksia ennen kuin päätös voidaan tehdä. Oikeuttaako naisten itsensä ja heidän lastensa suojelu lähtemisen? Miten tulisi menetellä poikalasten suhteen, jos päädytään lähtemään siirtokunnasta? Minkäikäiset pojat otettaisiin mukaan? Pitäisikö tekoihin syyllistyneille miehille antaa anteeksi? Jos miehet allekirjoittaisivat manifestin, jossa lupaavat olla kaltoinkohtelematta naisia, pitäisikö heidät myöhemmin ottaa osaksi naisten elämää paikassa, johon he siirtokunnasta lähtevät?

Naiset pohtivat asemaansa suhteessa eläimiin. Ovatko he enemmän ihmisiä vai eläimiä? He määrittävät itsensä kovaa ydintä suojaavaksi pehmytkudokseksi ja totetavat yhden naisista, Salomen, suulla: "Siirtokunta on Mustameri ja me olemme sen "salaperäiset syvyydet"". 

Kysymysten ratkaisua vaikeuttaa se, että naiset pyrkivät löytämään ratkaisuja, jotka olisivat sopusoinnussa raamatun oppien kanssa. Siirtokunnassa miehet ovat vastanneet raamatun tulkinnasta, joten naisilla lukutaidottomina ei voi olla todellista tietoa siitä, mitä raamatussa opetetaan ja mikä taas on miesten tulkintaa.

Naisten pohdinnat nostavat esiin eettisesti vaikeasti ratkaistavia asioita ja monien esiin tulevien kysymysten ratkaisemiseen tarvittaisiin vähintäänkin uskonnonfilosofian pidempi opintomäärä.



Naiset puhuvat laajenee isoihin sfääreihin alkaen siitä, mitä tarkoittaa olla nainen ja miten nainen määritellään. Keskustelun ulottuvuudet asettuvatkin kiinnostavaan ristiriitaan sen kanssa, että naiset eivät osaa lukea. Tästä huolimatta heillä on kyky tarkastella asioita hyvin monelta eri kantilta ja heidän puheissaan on viisautta, joka saa lukijan hymyilemään. Toki hymy myös helposti hyytyy, kun alkaa miettiä, mitä kaikkea nämä naiset olisivatkaan voineet saavuttaa, jos he eivät olisi joutuneet elämään eristyksissä ja miesten armolla siirtokunnassa.

Keskustelun aikana tunteet kuumenevat, eikä tilannetta helpota se, että miehet ovat palaamassa siirtokuntaan kärsittyään rangaistuksensa. Aikaa ei ole hukattavaksi tuntiakaan.







Miriam Toews: Naiset puhuvat
Women Talking
Suomennos Kaisa Kattelus
Kustantamo S&S (2021)

Kiitos kirjasta S&S!


sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Piia Leino: Lakipiste


Ensin oli Taivas. Sitä seurasi Yliaika ja nyt on vuorossa vuoteen 2045 sijoittuva Lakipiste, joka päättää Piia Leinon lähitulevaisuuteen sijoittuvan trilogiasarjan.


Kaikille kolmelle teokselle on yhteistä, että niiden herättämät epämukavuuden tunteet ja paikoin suoranainen kauhu syntyvät siitä, että kuvatut tapahtumat saattavat hyvinkin toteutua parin vuosikymmenen kuluessa. 

Trilogia saa kysymään, mitä pitäisi tehdä, jotta emme ajautuisi Leinon teoksissa kuvattuihin olosuhteisiin ja elämisen tapaan? Jos siis reagointiin ylipäänsä on enää aikaa. Ehkä olemme jo ohittaneet lakipisteen.


Taivas ja Yliaika ovat olleet siinä määrin vetäviä "pakkauksia", että kun sain käsiini Lakipisteen en pystynyt olemaan aloittamatta lukemista heti sillä siunaamalla, vaikka moni muu teos oli kesken. Ajattelin, että luen vähän alkua, mutta niinhän siinä kävi, että Lakipiste ei päästänyt otteestaan ja luin sitä puoliväliin samoin tein ja loput seuraavana aamuna.  

Lakipisteen päähenkilö Aaro Kangas on Googlen palveluksessa oleva toimittaja ja kun hommat eivät oikein luista hän lähtee etsimään virkistystä ja uutta vauhtia Tammilaakson ekoyhteisössä järjestetystä retriitistä. Kun Aaro saa tietää Googlen työntekijältä, että kaikki Tammilaaksossa ei ole sitä, miltä aluksi näyttää, hän päätyy pidemmälle komennukselle tutkimaan yhteisön ihmisiä ja toimintaa.

Ulkomaailmassa tapahtuu kummallisia onnettomuuksia. Yksi kuolee jumittuneeseen kelluntatankkiin, pari muuta älykaasuliedestä alkunsa saaneessa tulipalossa ja kodin älylaitteet eivät nekään toimi ihan niin kuin oisi tarkoitus.

Oman uhkansa muodostaa se, että netissä on vaikeaa - ellei täysin mahdotonta - tietää kenen kanssa on oikeasti tekemisissä. Aaro joutuu myös huomaamaan, että itse asiassa ei ole takeita myöskään siitä, että toinen osapuoli nettikeskustelussa on edes ihminen.


Tammilaaksossa on älylaitekielto. Ei puhelimia, ei tietokoneita. Siellä Aaro, joka toimittajana saa erityisluvan pitää käytössään läppärinsä, ensimmäistä kertaa elämässään lukee paperista sanomalehteä ja viehättyy siitä informaation jakamisen välineenä. 


Yhteisö on vastakohta yksin tietokoneidensa ääressä kyyröttäville.


Sielumme hakevat yhteyttä silloinkin, kun emme puhu, ja siksi yksinäisten ruutujen äärestä löytyy vain yksinäisiä ihmisiä.

 

Lakipisteessä esiin nousevat myös talouden älylaitteiden tietoturvaan liittyvät aukot ja ne vaarat, joita ne asettavat turvallisuudelle. Olen jo aiemmin päättänyt, että en hanki kotiini yhtään enempää älylaitteita kuin on välttämätöntä ja Leinon romaanin luettuani päätökseni on yhä vahvempi.

Lakipiste on dystopinen jännityskertomus, joka hyödyntää suljetun yhteisön potentiaalia. Kuka tahansa Tammilaakson asukkaista saattaa olla hakkeri ja romaanin juoni muistuttaakin tässä suhteessa Agatha Christien teosta Eikä yksikään pelastunut (And Then There Were None, 1939). Aaro tietää, että joku yhteisön jäsenistä on syyllinen uutisissa kuvattuihin tekoihin, mutta tämän henkilön identiteetin selvittäminen on uhkarohkea ja vaarallinen tehtävä. Aaron urakkaa ei helpota rakkauden mahdollisuuden ilmestyminen kuvioihin.

Tammilaaksossa eletään yksinkertaista elämää sopusoinnussa luonnon kanssa. Siellä ihminen ei ole kaiken valtias, vaan osa ekosysteemiä. Ihmisinä tammilaaksolaiset ovat sekalaista seurakuntaa. Yhteisön johtaja on karismaattinen julistaja. Yksi heistä taas on entinen radikaali ja asuu metsään rakentamassaan korsussa ja muistuttaa ulkonäöltään enemmän peikkoa kuin ihmistä. Toinen on jättänyt tuomarin työt huomattuaan, että tekoäly hoitaa hänen hommansa paremmin. Kolmannella tuntuu olevan jatkuvasti jotakin Aaroa vastaan.

Lakipisteen jännityskertointa lisäävät tekstin välissä olevat katkelmat Zeniitin päiväkirjasta. Kuka on Zeniitti ja mikä on hänen lopullinen päämääränsä? Romaani tihentyy ja tiivistyy edetessään ja ehdin luoda päässäni monenlaisia skenaarioita loppuratkaisun suhteen, mutta Leino onnistui yllättämään minut täysin.

Leinon romaanin herättämät epämukavuuden tunteet eivät jää pelkästään romaanin sisäisiksi, vaan ne nostavat jatkuvasti esiin kauhukuvia omasta konkreettisesta tulevaisuudestamme. Myöskään Lakipiste ei lopu viimeisen sanan ja pisteen jälkeen, vaan sen esiintuomat mahdolliset kehityssuunnat jatkavat olemassaoloaan lukijan päässä. Teoksen lukemisen jälkeen on mahdotonta huokaista, että onneksi tämä oli "vain" romaani. Entäpä jos ei ollutkaan? Entäpä jos luin juuri siitä, millaista elämämme tulee olemaan jo melko pian tulevaisuudessa?

Lakipiste nostaa esiin pelottavia tekoälyn potentiaaliin liittyviä kysymyksiä.  Mihin tarvitaan ihmisiä, jos tekoäly hoitaa asiat paremmin ja tehokkaammin? Kuuntelin joku aika sitten tekoälyä käsittelevää podcastia, jossa pohdittiin, mitä tehdään siinä vaiheessa, kun tekoäly on saavuttanut pisteen, jonka jälkeen ihmisen ei enää ole mahdollista kontrolloida sen toimintaa. Jos tekoäly toimii kuin hyvis on meillä toivoa, mutta jos se noudattaa pahiksen reseptikirjaa on kovin vähän tehtävissä.

Piia Leino hyödyntää jännitysdystopian mahdollisuuksia ja ulottuvuuksia taiten kautta koko trilogian ja Lakipiste on sille ansiokas päätös. 



Piia Leino: Lakipiste

238 sivua

Kustantamo S&S (2021)


Kiitos kirjasta S&S!





sunnuntai 29. elokuuta 2021

Veera Antsalo: Fernanda


Veera Antsalo on tullut tunnetuksi runoilijana ja nyt hän, kuten niin moni muukin runoilija viime aikoina, on päätynyt romaanitaiteen puolelle. Näin on syntynyt Fernanda - surrealistinen tyttöromaani, jota lukiessa tuntuu siltä kuin lentäisi tai kaahailisi öisin.


Mysteerisyys on Fernandassa vahvasti läsnä. Romaanin ensimmäisellä sivulla Fernanda asentaa päänsä paikoilleen, mutta myöhemmin hän liittää kaulansa jatkeeksi karhunpään. Tuoksahtelee metamorfoosilta, joka kysyy, kuka ja mikä Fernanda on.

Romaani vastaa:

"Fernanda ei ole aikuinen eikä lapsi. Hän ei ole avaruusolento eikä merenneito. Hän ei ole mitään, mitä ei ole kerrottu ja hän on kaikkea mikä on kertomatta."


Paitsi metamorfoosilta, tuoksahtelee myös teen spiritiltä.

Antsalon romaani kertoo teinityttöjen ystävyydestä. Fernandan lisäksi on R, koko nimeltään Runaway, joka on "rullaluisteleva orpolapsi" ja "itsohjautuva nomadi", jolla on viisivuotissuunnitelma sekä vampyyriviitta.

Kun Runaway rullaluistelee en voi olla muistelematta Gillian Flynnin romaanin Sharp objects pohjalta tehtyä tv-sarjaa, jossa siinäkin tytöt rullaluistelivat paljon. Usein öisin. Tai ainakin pimeässä. Joku sama vaara. Joku sama rullaluistinten ääni. Mihin maailmaan Runaway kuuluu ja mitä laatua on hänen ystävyytensä Fernandan kanssa? Onko Runaway oikeasti olemassa vai edustaako hän kenties vampyyrien öistä valtakuntaa?  


Tytöt asuvat - jos sitä asumiseksi voi sanoa - kivenmurikalla sijaitsevassa Inertian pikkukaupungissa, jossa on 29814 asukasta, jotka ovat pudonneet meteorilta tuoksuvaan Inertiaan avaruudesta. Niin myös Fernandan savua olevat vanhemmat, jotka lukevat Vanity Fair -lehtiä.


Vanity.
Vanitas.


Fernandalla on täti nimeltä Leonora, joka teosta lukiessani saattelee minut Leonora Carringtonin romaanin The Hearing Trumpet äärelle. Se on ollut lukulistallani jo vuosia ja nyt harmittaa ihan erityisesti, että olen sen suhteen vieläkin aikomusasteella. Saattaisi nimittäin hyvinkin olla, että ko. teoksen tunteminen toisi jotain uusia viboja Fernandan tarinan tulkintaan. Voi toki olla, että nimikaimallisuus on pelkkää sattumaa, mutta gut feeling väittää, että kyse on enemmästä.


On ovensuunaisia, kentaureja, filosofien nimisiä kissoja ja "säpättäväsilmäisiä villieläimiä".


Jo ylempänä olisi pitänyt kertoa, mutta koska unohdin kerron nyt. Kerron, että Fernandan nilkasta valuu hopeista hiekkaa. Ehkä kyse on hänen henkilökohtaisesta tiimalasistaan, joka muistuttaa siitä, että kaikki on loppumassa. Tai toisesta suunnasta alkamassa. Näkökulmakysymys tämäkin.

Sanon sen hearing trumpetiin: tämäkin tämäkin mäkin kin kin ...


Aika. Elollisen ja elottoman väliset rajat. "Kerran tulevaisuudessa Fernanda sai työpaikan ...". Fernanda, joka huomaa usein ajattelevansa tuhon kuvia ja  joka kysyy, onko nyt 1800-luku. Fernanda,  joka löytää mallinuken kansainvälisen opiskelijakortin.


Fernanda on teinityttöjen maailma. Ylösalainen, kuten teinityttöjen maailmat ovat. Vai mitäs sinä Lola sanoisit tähän? Sinä kaikkien ylösalaisten tyttöjen sankari.


Antsalon romaanissa tekee mieli pomppia. Se, mikä tulee minulle vastaan outona on todellisinta. Se on teinityttöjen tuntemuksista tehty. Se näyttäytyy niin kuin sen tulee näyttäytyä kun puhutaan hänestä, joka sen keskellä elää. 


Feranda on juuri sellainen romaani, jonka parissa tykkään askaroida. Se tarjoaa lukijalle runsaasti tulkintamahdollisuuksia, mutta ei ole ähäkuttisen hankala. Sen seurassa tekee mieli vaeltaa niin kuin vaelletaan kaupungissa, jonka kadut ovat samaan aikaan sekä vieraita että tuttuja ja jossa tuuli puhaltaa nurinkurisesta suunnasta.

 



Veera Antsalo: Fernanda

171 sivua

Teos (2021)





lauantai 28. elokuuta 2021

Antti Rönkä: Nocturno 21:07


Antti Rönkä jatkaa romaanissaan Nocturno 21:07 aiemmista teoksistaan (Jalat ilmassa ja yhdessä Petri Tammisen kanssa kirjoitetun Silloin tällöin onnellinen) tuttua tunnustuksellista linjaa. Armo ei tunneta, eikä säälipisteitä jaeta. Röngän uutukaisessa itseen kohdistuva nihilismi viedään entistä pidemmälle.

Nocturno 21:07:n elämänmullistava tapahtuma on 13-vuotiaan Antin runkkaushetki, joka saa hänet tuntemaan loputonta syyllisyyttä ja likaisuutta. Tästä tulee myös teoksen nimi, joka manifestoi Antin "onnettomuuden" kellonajan. Nocturno puolestaan viittaa Chopinin samannimiseen teokseen, jota Antti pianolla soittaa ja joka sisältää jumalaista kauneutta.


Muut ihmiset näyttäytyvät Antille puhtaina ja viattomina. Vain hän itse on viallinen ja siemennesteensä tahraama.

Teoksessa Antti on jakautunut kahtia. On kertoja eli ei-Antti sekä Antti, joka ei jätä edellistä rauhaan. Kertoja ei jaksaisi Anttia, vaan usein mieluummin tappaisi hänet.

Rakenteellisesti teos etenee eri aikatasoissa. Kun liikutaan Antin menneisyydessä on luvun alussa ilmaistu numeroin, minkä ikäinen hän kyseisessä luvussa on. Kerronnan nykytasolla taas ajan kulkua kuvaavat kellonlyömät.


Kertoja näkee Antin, joka on ei-poika, koska tämä ei oikeiden poikien tapaan pelaa jääkiekkoa ja kuulasotaa, ei huuda eikä tappele, vaan harrastaa "epäilyttäviä asioita", kuten pianonsoittoa. Poikaroolin tiukkuus tuottaa Antille kosolti tuskaa. Miten kasvaa pojasta mieheksi, kun kokee jatkuvasti olevansa heikonlaisesti olemassa maskuliinisuuden kentällä ja hukassa omien seksuaalisten impulssiensa kanssa.

Lisäksi Antti vielä asuu pikkukylällä, jossa ihmisen olemista määrittävät tiukat parametrit, jotka eivät suostu venymään. 


Vaikka Nocturno 21:07 on ensisijaisesti romaani häpeästä ja erityisesti seksuaalisuuteen liittyvästä häpeästä, kasvaa se laajemmaksi tarinaksi mieheksi tulemisen haasteista. Rönkä kuvaa erinomaisen tunnistettavasti nuoruuden korskeutta ja uskoa oman itsen nerouteen ja ylivertaisuuteen, joiden kanssa sisäinen häpeä ja alemmuudentunteet käyvät jatkuvaa dialogia.

Tunne erilaisuudesta nakertaa, mutta sen rinnalla kulkee usko omaan erityiseen erinomaisuuteen.


Hän oli niin traaginen ja surullinen! Hän oli niin erityinen! Hän kuolisi nuorena, hän kuolisi kauniina, hän kuolisi pian, ja kaikki tajuaisivat kuinka erityinen hän oli ollut.


Epävarmuus saa Antin paikoin toivomaan, että hän olisi homo, koska "homous tekisi hänestä kiehtovan ja erilaisen. Homous oikeuttaisi hänen erilaisuutensa ja selittäisi hänen yksinäisyytensä." Toisinaan taas seksuaalinen epävarmuus ja häpeä saavat Antin pakenemaan omaa seksuaalisuuttaan ja esittämään itsensä aseksuaalina.

Läsnä on myös nuoruudelle tyypillinen kuoleman romantisointi. Kuolema viimeisenä niittinä, joka tekisi Antista suuremman kuin mitä hän koskaan eläessään olisi ollut. Tekisi hänestä ikimuistoisen ja unohtumattoman. Kruunaisi hänen menestyksensä.



Vielä jonain päivänä hän ottaisi yliannostuksen. Se oli hänen suurin tavoitteensa elämässä. Mutta vasta sitten kun hän olisi menestynyt.


Röngän romaanissa ongelmalliseksi osoittautuu nimenomaan (hetero)miehen seksuaalisuuden kuvaaminen. Kun Antti on kirjastovierailulla puhumassa esikoisteoksestaan hän havahtuu siihen, että puhuessaan seksuaalisuuden kuvaamisesta "miehen näkökulmasta" hänen sanansa kuulostavat "rasvaisilta ja vanhanaikaisilta, sikamaisilta." "Naisen näkökulma" sen sijaan kuulostaa "raikkaalta ja herkältä, puhtaalta ja viattomalta".

Vaikka Antti ei kysy, mistä tämä johtuu, tekee mieleni vastata, että miehen näkökulman ilmentymät ovat tulleet varsin perustellusti kuvatuiksi halki länsimaisen kirjallisuuden historian ja ovat matkan varrella rasvaistuneet ja sikamaistuneet.


Usko itsessä oleviin rajattomiin mahdollisuuksiin ja niiden toteutumiseen tinkimättömän uskon kautta on nykyajalle tyypillinen vaatimusnarratiivi, joka vaatii yksilöltä jatkuvasti yhä enemmän ja tekee hänestä itsestään syypään, mikäli mahdollisuudet eivät toteudukaan.


Enää ei uskottu Jumalaan tai edes maailmaan, sen sijaan hoettiin minä uskon itseeni, minuun, kaikkivaltiaaseen. Tee mitä haluat, sanottiin, maailma on sinun, anna mennä.


Nocturno 21:07 tavoittaa tarkalla otteella Antin kasvun 13-vuotiaasta hieman yli parikymppiseksi nuoreksi mieheksi.  Tämä on kirja, joka pitäisi vaikka puoliväkisin saattaa teini-ikäisten poikien luettavaksi, sillä tuskin kukaan onnistuu kasvamaan aikuiseksi käymättä läpi ainakin osaa Antin kokemasta.

Se siitä erityisyydestä, sanoisi joku, mutta minä jätän sanomatta.



Antti Rönkä: Nocturno 21:07

190 sivua

Gummerus (2021)



 

sunnuntai 22. elokuuta 2021

Tiina Lifländer: Hyvä yö


Tiina Lifländerin uutuusromaanin Hyvä yö (Atena 2021) aihe on mitä ajankohtaisin. Se kertoo Nannasta, joka on lähihoitajana Kultarinteen ympärivuorokautisen hoidon laitoksessa.  

Usein olen kuullut kuulutettavan ns. työelämäkirjallisuuden (jossakin ammatissa toimimista kuvaavan kirjallisuuden) perään ja tässä sitä nyt olisi tiukassa paketissa.


Nannan ongelmana on, että hän ei pysty nukkumaan ja tämä tekee jo muutenkin raskaista työpäivistä - ja öistä entistä haastavampia. Asiaa ei helpota se, että Nannan miesystävä Eero viestittelee entisen vaimonsa kanssa ja Nannan on vaikea luottaa Eeroon.



Lifländer kuvaa, miten Nanna on elämässään tehnyt valintoja vanhempiensa, erityisesti isänsä, toiveiden mukaan. Tunnistan hyvin keskustelun, jota nuori Nanna isänsä kanssa kävi, sillä olen kulkenut samaa polkua itsekin vaikkakin äitini kanssa. Nannan isälle tärkeintä on hankkia ammatti, josta ei työt lopu. Omat toiveet ja mieltymykset joutuvat jyrätyiksi. 


Lapsuudesta Nanna on saanut "perinnökseen" tunteen siitä, että hän ei ole arvokas ja tämä tuo omat haasteensa hänen ja Eeron suhteeseen. On liikuttavaa, miten valtavasti Nanna kiintyy anoppinsa koiraan, josta hän ja Eero pitävät huolta anopin viettäessä talvikautta ulkomailla.  Nannasta tuntuu, että koira on ainoa, joka hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on. 


Hyvä yö etenee Nannan ja Kultarinteessä asiakkaana olevan Tyynen kautta. Tyynen osuuksien myötä Lifländer tuo esiin, miten hoitokodin asukkaat ovat paljon enemmän kuin sängyssä makaavia puhumattomia ja muistamattomia vanhuksia. Kirjassa palataan erityisesti Tyynen sodanaikaisiin muistoihin ja niiden myötä avatuu näkymä siitä, miten paljon jokaisen ihmisen sisälle kätkeytyy, vaikka tämä ei ulospäin näkyisikään ja vaikka ihminen itse ei enää menneisyyttään muistaisi tai pystyisi siitä kertomaan.


Teoksessa on myös hienoja siirtymiä Tyynen muistoista hänen nykyhetkeensä. Mitä tapahtuikaan kauan sitten ja mitä tapahtuu juuri nyt? Koettu ja eletty sekoittuu tämänpäiväiseen, eikä Tyyne pysty niitä erottamaan. Hyvä yö kuvaa konkreettisesti, miten hoidettavat ovat hoitajiensa hyväntahtoisuuden varassa. Hienoja eettisiä hoitoperiaatteita on usein vaikea ja välillä suorastaan mahdotonta noudattaa käytännön työn tasolla.


Hoitokodin arjen kuvaus on Lifländerin romaanissa hyvin todentuntuista. Teos saa myös tuntemaan valtavaa kiitollisuutta niitä kohtaan, jotka pitävät yhteiskuntamme hauraimmista jäsenistä huolta, vaikka päivät ovat raskaita ja palkka pieni.



Oman jännitteensä teokseen tuo Nannan väsymys hänen kärsimänsä unettomuuden seurauksena. Kun jaksaminen alkaa loppua muuttuvat hänen tekonsa vähemmän päivänvaloa kestäviksi ja teoksen jännite kiristyy loppua kohti.


Hyvä yö on kompakti romaani hoitotyön arjesta ja haasteista. Se sopisi erinomaisen hyvin luettavaksi myös niille, jotka tekevät hoitajamitoituksia ja luovat hoitotyötä määrittäviä periaatteita.



Tiina Lifländer: Hyvä yö

200 sivua

Atena (2021)

Graaginen suunnittelu: Anna Makkonen



Arvostelukappale. Kiitos kirjasta!



sunnuntai 15. elokuuta 2021

Kate Zambreno: Drifts

 


"Drifts is my fantasy of a memoir about nothing. I desire to be drained of the personal. To not give myself away."


Olin reilu vuosi sitten aivan liekeissä Kate Zambrenon kirjasta Heroines, jossa hän tarkastelee, miten paskasti modernistimiehet kohtelivat vaimojaan. Vaikutuin myös perustavaa laatua olevalla tavalla tekstin tyhjään tilaan liittyvistä ulottuvuuksista ja nämä vaikutelmat ovat kulkeneet mukanani siitä lähtien.

Zambreno-innostukseni seurauksena tilasin hänen kirjansa Screen Tests, joka sisältää parin sivun mittaisia fragmentteja ja henkilökuvia monista itseänikin kiinnostavista tyypeistä (esim. Susan Sontag, Maurice Blanchot). Kun nyt otin Screen Testsin kirjahyllystäni löytyy kirjanmerkki sivujen 132 ja 133 väliseltä aukeamalta. En missään vaiheessa päässyt tähän Zambrenon teokseen sisälle, joten jätin sen kesken.



Petyin itseeni, kun jätin Screen Testsin kesken.

Petyin itseeni uudestaan, kun en innostunut myöskään Driftsistä yhtä paljon kuin olin etukäteen toivonut ja odottanut.

Pettymykseni saa minut tuntemaan, että en osaa lukea Zambrenoa. Että olen viallinen lukija. 

Miten suuri on houkutus maskeerata itseni niiden joukkoon, jotka ylistävät Zambrenoa ja näin antaa itsestäni parempi vaikutelma. 

Väitän, että lukemisesta on tullut yhä enemmän "poseeramista", kuten Suna Vuori toi esiin Hesarin artikkelissaan. Vuori kysyy aiheellisesti, että "olemmeko alkaneet lukea itsemme sijasta sosiaalisiin tarpeisiin, jollekin tietylle viiteryhmälle?"

Jatkan Vuoren pohdintaa väittämällä, että jos luemme kuuluaksemme tiettyyn viiteryhmään, alamme myös tykätä (tai paremminkin väittää tykkäävämme) niistä kirjoita, joista tykkääminen on viiteryhmässämme muodissa.  


Yleistasolla Drifts on kahden R:n kirjallisuutta. Toinen R on Rainer Maria Rilke, toinen Zambrenon raskaus. Kirjassa palataan useaan kertaan ja minun näkökulmastani uupumukseen asti Rilkeen ja hänestä otettuihin valokuviin. Oliko se ihan näin? Näin sen muistan. Näin se mieleeni jää.

Lisäksi Robert Walser, Kafka ja Joseph Cornell.


"Drifts is my fantasy of a memoir about nothing." Miten kirjoitetaan ei mistään? Onko tämä Zambrenon itsensä hänen teoksensa tiivistävä lause kakun kuorrutetta vai sen sisältöä? 


Driftsiä kutsutaan romaaniksi, mutta se ei varsinaisesti vaikuta romaanilta. Henkilökohtaisia pohdintoja, esseetyyppistä kirjoittamista, omaelämäkerrallisuutta. 


Zambrenon tekstissä on jotakin samaa kuin Maggie Nelsonilla. 

(Tämä nyt kai pitää mainita, jotta Zambreno, jota Suomessa ei laajalti tunneta, asettuisi tunnistettavaan yhteyteen). 


Tekstin erityispiirteitä on kuitenkin vaikea kuvata. Tavallaan kyse on juuri siitä, että Zambreno kirjoittaa ei-mistään. Ei-minkään kautta hän lähestyy myös kahta R:nsä.

Zambrenon tavassa kirjoittaa on jotakin hyvin intensiivistä. Jotakin hyvin imaisevaa (paitsi minun kohdallani ei aina, mutta silloin kun on, olen aseeton, eikä seinällä riipu mitään, jonka pitäisi laueta myöhemmin, sillä se mikä laukeaa, laukeaa juuri tässä juuri nyt nykyhetkessä ... laukesi jo). 


On helpompi kirjoitta jostain kuin ei-mistään. 


"What I really wanted to write was my present tense."


Nyt

meni jo. 


Zambreno etsii tapaa kirjoittaa. Tapaa, jonka hän kokisi omakseen. Kirjoittamisen ohella kulkee Zambrenon pelko siitä, että hän on huijari. Ei mikään "oikea" kirjailija. Samalla kirjoittaminen on vuorottelua näkyväksi tulon ja näkymättömyyden välillä.


"Maybe writing was about being visible when I felt invisible, as I felt invisible as a child, unspecial, ignored. Or maybe writing was about becoming invisible again after having become too visible. Maybe I was both."


Ehkä.



Minkälaisin kriteerein Driftsin kaltaisen teoksen hyvyyttä tulisi tarkastella? 

Helpoin mittari on henkilökohtainen mieltymys, mutta se ei tietenkään kerro mitään teoksen hyvyydestä sinänsä, vaikka toki yksittäisen lukijan kannalta onkin merkittävä tekijä. Ainakin siinä tapauksessa, että lukija on sitä tyyppiä, jolle kirjallisuudessa on tärkeintä teoksen laadun sijasta oma kokemus luetusta.


Saan toivoa siitä, että lukiessani Driftsiä on myös hetkiä, jolloin tekstuaalinen ukkonen iskee minut hereille. Näin käy mm. silloin, kun Zambreno kirjoittaa seuraavankaltaisia lauseita:


"Can you think of writing as a gaze?"


Olen kirjoittanut edellä olevan lauseen muistiin, mutta se ei löydy siltä sivulta, kuin mitä olen muistikirjaani merkinnyt. Se jää nyt irralliseksi kysymykseksi ilman kontekstia. Se jää huutomerkiksi, joka vaatii vastausta.


Niin siis voiko?

Ja yhtä lailla. Mitä muuta kirjoittaminen voisi olla kuin katsetta, katseen kohdistamista? 

Ja äkkiä Zambreno on ympärilläni kuin pehmeä villatakki. Se rakkain, josta ei halua luopua vielä silloinkaan, kun se on muistoilla koristeltu ja reikäinen, eikä missään nimessä ihmisten ilmoilla käytettäväksi sovelias.



Kate Zambreno: Drifts

327 sivua

Riverhead Books (2020)

sunnuntai 8. elokuuta 2021

Karolina Ramqvist: Karhunainen


Karolina Ramqvistin romaani Karhunainen on mylly, jossa sekoittuvat omaelämäkerta, tutkimus, essee ja fiktio.

Kirjailijan huomion keskipisteenä on 1500-luvulla elänyt ranskalainen aatelisnainen Marguerite de la Rocque, jonka kohtalo ottaa hänet "vangikseen". Ramqvist tutustuu teoksessa lukuisiin Margueritesta kirjoitettuihin teksteihin, joista tunnetuimpia on Margareeta Navarralaisen 72 novellia sisältävä teos Heptaméron (1558), jossa tekijä kuvaa myös Margueriten elämänvaiheita.

Ramqvist jahtaa totuutta rangaistukseksi saarelle hylätyn Margueriten kohtalosta. Hänen teoksessaan Margueriten tarinaa kiinnostavammaksi nousee kuitenkin luennassani monet kirjoittamiseen liittyvät kysymykset ja ennen muuta historiallisen henkilön tarinan kuvaamiseen liittyvät tekijät.

Ramqvist pohtii historiankirjoittamisen ongelmakohtia laajemminkin. Hän tuo esiin, miten kirjoittajien sidonnaisuudet ja suhteet valtaa pitäviin ovat saattaneet vaikuttaa siihen, miten he ovat kuvauksensa kohteen esittäneet. Lähdekirjallisuuden luotettavuus aiheuttaa päänvaivaa, sillä on vaikeaa ellei mahdotonta tietää, onko Margueritesta kirjoitettu totuudesta välittämättä joitakin tiettyjä tarkoitusperiä varten. Usein lähdetekstit myös ovat keskenään ristiriitaisia ja naisten kuvaus saattaa olla yksinkertaistettua tai  heidän merkityksensä on jopa kokonaan sivuutettu historiankirjoituksessa.


Ramqvist itse on vahvasti läsnä omassa tekstissään. Hän tuo esiin omia epävarmuuksiaan ja kuvaa mm. miten omat vahvat mielikuvat kuvauksen kohteesta saattavat vaikuttaa kirjoittamiseen ja estää näkemästä, minkälainen kuvauksen kohteena oleva henkilö todellisuudessa oli. Omien näkemysten ja toiveiden keskellä on vaikea pysyä objektiivisena. Ramqvistilla on vahvoja kuvitelmia Margueritesta ja hän ei pelkää sanoa ääneen, että hän toivoo lukemiensa lähdetekstien vahvistavan hänen Margueritesta muodostamaansa mielikuvaa. 

Usein Ramqvist saa itsensä kiinni vähemmän miellyttävistä stereotypioista. Hän panee myös merkille, miten hänen omat kokemuksensa johdattavat hänen tulkintojaan ja saavat suuntaamaan huomion Margueriten tarinan tiettyihin yksityiskohtiin. Kun aiheeseen tutustuu viikko- ja kuukausikaupalla käy helposti myös niin, että ei enää tiedä, onko jonkin tiedonpalasen lukenut jostakin vai onko sen kenties kehitellyt oman päänsä sisällä.


Kirjoitusprosessi herättää monenlaisia tunteita - myös syyllisyyttä. Ramqvist ei voi välttyä ajattelemasta, että miksi hän käyttää niin paljon aikaa materiaaliin tutustumiseen ja kirjoittamiseen, kun hän sen sijaan voisi tehdä jotakin oikeasti hyödyllistä. Kirjoittamatta oleminen ei kuitenkaan ole vaihtoehto, koska kirjoittamisesta on tullut Ramqvistille hengittämisen kaltaista välttämätöntä toimintaa. Se on addiktio ja selviytymiskeino; tapa käsitellä mieltä polttavia ongelmia.


Se [kirjoittaminen] tarjosi pakotien kriisistä kuin kriisistä ... niin ettei minun koskaan tarvinnut ratkaista niitä, kunhan vain aloin kirjoittaa.  Olemassaoloni oli ollut kirjan sivuilta kajastavan kirkkaan valkean valon varassa, mutta myös tiedon, ettei minun tarvitsisi koskaan osallistua, elää samoilla hirvittävillä ehdoilla kuin muiden, sillä niin kauan kuin kirjoitin, en tarvinnut ketään.


Karhunaisessa Ramqvist hahmottuu etuoikeutetuksi ja hieman ylimieliseksikin kirjailijaksi, kuten edellä olevan sitaatin loppuosasta käy hyvin ilmi. Tekee mieli alkaa väittää vastaan, että kyllä vielä sellainenkin tilanne voi tulla, että kirjoittaminen ei siihen tarjoa lohdutusta. Ramqvistin tapa positioida itsensä muiden ihmisten ja koko arkielämän yläpuolelle raivostuttaa ja tämä ominaisuus, joka pilkahtelee läpi tekstin saa aikaan sen, että Ramqvistin teksti työntää lukijaa kauemmas itsestään.


Kirjoittamisella vaikuttaisi olevan Ramqvistille merkitys, jota en täysin tavoita. Erityisen kiinnostava, jos toki myös yhtä lailla ongelmallinen, on hänen näkemyksensä siitä, että kirjoittaminen on ollut hänelle "tapa välttyä olemasta nainen". Olla se, joka katsoo sen sijaan että olisi katseen kohteena. Tarkoittaako Ramqvist, että nainen naisena ei voi olla katsoja? Positio, jossa Ramqvist sanoo kirjoittavansa ikään kuin ei-naisena on vuosien kehityksen tulos. Hän tuo esiin, miten hän nuorempana alisti itsensä mieskatseelle. 

Hämmästystä herättää myös Ramqvistin toteamus, että hän on välttänyt lukemasta erityisesti naisten kirjoittamia kirjoja omaelämäkerrallisina,  koska hänen mukaansa yleisesti oletetaan, että naiset kirjoittavat itsestään, kun taas miehet kirjoittavat ns. yleisistä asioista. Onko niin, että Ramqvistin mukaan on jotakin vikaa siinä, että kirjoittaa itsestään? Juuri niinhän hän itsekin tekee Karhunaisessa.

Karhunainen sisältää runsaasti mielenkiintoisia pohdintoja, mutta herättää myös melkoisesti hämmennystä ja ristiriitaisia tunteita, enkä ole ollenkaan varma, saanko Ramqvistin ajatuksenjuoksusta kiinni. Tätä tekstiä kirjoittaessani huomaan myös, että omalla kohdallani Karhunaisen vastaanotto käy sitä hankalammaksi, mitä lähempää sitä pysähdyn tarkastelemaan.



Karolina Ramqvist: Karhunainen

Björnkvinnan, suom. Laura Kulmala

Gummerus (2020)


sunnuntai 1. elokuuta 2021

Nancy Johnson: The Kindest Lie


Minulla on tarve luoda kirjaelämääni selkeyttä ja tämä ilmenee käytännössä mm. haluna luokitella. Samaan aikaan karsastan luokittelua ja oikeastaan koen luokittelussa tärkeimmäksi pointiksi sen, että kun ensin on luokitellut voi jatkossa haastaa luokittelun ja käyttää sitä sparrausseinänä.

Nancy Johnsonin romaanin The Kindest Lie innoittamana kirjaan muistiin muutamia ajatuksia suuren amerikkalaisen romaanin (Great American Novel eli GAN) ympäriltä joitakin mahdollisia tulevia kehittelyjä varten. 

On olemassa tietty amerikkalaisen kirjallisuuden tyyppi, jonka nimeä en tiedä (jos sillä nimeä edes on) ja siksi lähden sitä tässä tekstissäni tarkastelemaan  The Kindest Lien kontekstissa.

Aloitan peruuttamalla kohdasta, jossa on GAN. Harva, jos kukaan, osannee täydellä tarkkuudella sanoa, mitä tekee romaanista suuren amerikkalaisen romaanin. Tähän kategoriaan on liitetty ensituntumalta toisistaan hyvin erilaisia teoksia. Esimerkkeinä 1900-luvulla kirjoitetuista suurista amerikkalaista romaaneista voidaan mainita vaikkapa F.Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby, Don Lelillon Underworld, John Steinbeckin The Grapes of Wrath, Toni Morrisonin Beloved ja David Foster Wallacen Infinite Jest.

Suuren amerikkalaisen romaanin määritteli ensimmäistä kertaa John William DeForest vuonna 1868 julkaistussa esseessään The Nation. DeForestin mukaan GAN on kuva amerikkalaisen olemassaolon emootioista ja tavoista. Se hahmottelee amerikkalaisen sielunmaiseman.

En väittäisi, että Johnsonin romaani on GAN. Sen sijaan liitän sen samaan joukkoon, johon kuuluvat parin viime vuoden aikana lukemistani amerikkalaisista romaaneista mm. Rachel Kushnerin naisvankilaan sijoittuva The Mars Room, Meg Wolitzerin amerikkalaista feminismiä ja esikuvien tärkeyttä tarkasteleva The Female Persuasion sekä Brit Bennettin passing-teemainen The Vanishing Half.

Koska tiedossani ei ole mitään vakiintunutta termiä, kutsun näitä romaaneja nimellä GEAN eli great enough American novel. 

GEANit ovat realistisia, suurelle yleisölle kirjoitettuja, pituudeltaan yleensä yli 300-sivuisia romaaneja, joita yhdistää vahva tarina, mukaansa tempaava juoni sekä huolellisesti toteutettu henkilökuvaus. Joku saattaisi kutsua niitä lukuromaaneiksi, mutta oman kokemukseni mukaan ne haastavat lukijaa enemmän kuin lukuromaanit ja niissä on keskimäärin vahvempi yhteiskunnallinen painotus. Vaikka ne eivät ehkä tavoita amerikkalaista sielua kokonaisuudessaan, niissä kuvataan joka tapauksessa suurehkoa palaa amerikkalaisuuden henkisestä maisemasta.

The Kindest Lie alkaa kuvauksella vaali-illasta, jolloin selviää, että Barack Obamasta tulee USA:n seuraava presidentti. Tällä on välittömästi kirjan ihmisille voimaannuttava ja uusia horisontteja avaava vaikutus.  Vaikka Obaman merkitystä ei myöhemmin teoksessa tuodakaan kovin usein esiin pysyy se kerronnan taustavoimana. 

Johnsonin romaanin pääehenkilö on reilu parikymppinen Ruth, joka miehensä Xavierin kanssa on tehnyt luokkaloikan. Köyhä musta tyttö on opiskellut kemian alan insinööriksi ja elää miehensä kanssa keskiluokkaista elämää. Tämän luokkanousun hinta on Ruthille psykologisessa mielessä sekä emotionaalisesti kallis tavalla, joka on vaarassa tuhota sen, mitä hän on onnistunut elämässään saavuttamaan.

Heti teoksen alussa käy ilmi, että Ruth tuli 17-vuotiaana raskaaksi ja hänen isoäitinsä, josta teoksessa käytetään nimeä Mama, järjesti Ruthin vauvan adoption. Kun Xavier alkaa puhua, että olisi jo aika hänen ja Ruthin hankkia lapsia, Ruth joutuu tukalaan tilanteeseen, sillä hän ei ole kertonut miehelleen, että hän on nuorena synnyttänyt lapsen. Kun Ruth neljän avioliittovuoden jälkeen paljastaa asian Xavierille heidän avioliittonsa kriisiytyy ja Ruth lähtee entiselle kotiseudulleen etsimään vauvana adopitoon annettua poikaansa.

Maman kautta Johnson sekä tarkastelee mustan isoäidin stereotyyppiä, että nostaa esiin niitä stereotypioita, joita valkoiset mustiin liittävät. Kun Ruth nuorena tyttönä asui Maman luona tämä ohjeisti häntä:


Don't make a spectacle of yourself. They already think we do nothing but sing and dance. Don't give them a reason to believe it's true.


Johnson luo kiinnostavia luokan ja rodun välisiä risteymiä, jotka vaikuttavat henkilöhahmojen elämänkulkuun ratkaisevalla tavalla. Mamalla on oma "säännöstönsä", jonka avulla hän pitää elämää kasassa. Ruth ja hänen veljensä ovat kasvaneet Maman ja isoisänsä hoivissa, kun heidän äitinsä valitsi lastensa sijasta huumeet.

Ruthin koulutusta varten on säästetty jokaikinen sentti ja koulutuksen sekä hyvän avioliiton myötä Ruth onkin onnistunut kipuamaan keskiluokkaan. Vaikka Ruthin teiniraskaus on onnistuttu salaamaan muilta hän on kuitenkin omista pyrkimyksistään huolimatta ajautunut suhteessa lapseensa samantyyppiselle tielle kuin äitinsä.


Ruth had made a vow to never become the girl the world expected her to be, the one who slept around and got pregnant by a guy who walked away. Yet that's exactly who she had become. Her mother's daughter. 

 

The Kindest Lie etenee Ruthin ja Midnight-nimisen, valkoisen 11-vuotiaan pojan näkökulmien kautta. Midnightin äiti on kuollut synnytyksessä. Hänen isänsä on karski kaveri ja isoäitinsä luona asuva Midnight akuutissa huolenpidon ja huomioiduksi tulemisen tarpeessa. Romaanissa tulee hyvin esiin myös se, miten helposti Midnightin kaltainen poika saattaisi vastata jengiin kuuluvien houkuttavaan kutsuun.

Midnight ikään kuin täyttää romaanissa sen paikan, joka usein on varattu mustille pojille ja purkaa tätä kautta rodun ja jengiytymisen välistä liittoa. Samalla Johnson osoittaa, että rakastavan ja huoltapitävän vanhemman puute ei ole ihonväriin liittyvä kysymys. 

Erityisen kiinnostava on se tapa, jolla Johnson ensimmäistä kertaa tuo romaanissaan esiin Midnightin ja hänen isänsä. Jokin kerronnassa vaikuttaisi vihjaavan, että he ovat mustia ja yllätykseni on suuri, kun paljastuu, että he ovatkin valkoisia. 

Olen kenties stereotypioiden juurella.


Teoksen jännitettä kasvattaa Ruthin yritykset löytää poikansa. Syntyy myös herkullinen tilanne, kun lukija jo "tuntee" Ruthin pojan, mutta Ruthilla itsellään ei vielä ole asiasta varmuutta. 


Always be polite. Don't talk back. Keep your hands [...] out of your pockets. Make sure they're visible. Stay alive.



Rasismi on teoksessa läsnä, mutta Johnson keskittyy kuvamaan ensisijaisesti rasismin tuottamaa epätasa-arvoisuutta. Teos toki nostaa esiin poliisien väkivallan mustia kohtaan sekä mustat miehet vankilassa - narratiivin, mutta ne tulevat esiin enemmän muun kerronnan ohessa kuin varsinaisena tematiikkana.

Naisten välisen ystävyyden merkitystä vahvistetaan romaanissa korostamalla siihen sisältyvää hyväksyvyyttä ja auttamisen halua. Perheen ja suvun merkitys on Johnsonin romaanissa läsnä kompleksisena kudoksena, eikä hyviä ja pahoja tekoja ole aina mahdollista erottaa toisistaan. Veri on vettä sakeampaa, mutta sen sakeus voi saada aikaan myös tekoja, jotka eivät kestä lähempää eettistä tarkastelua. Toisinaan taas kyse on kirjaimellisesti toisen ihmisen pelastamisesta.

The Kindest lie kysyy vaikeita kysymyksiä. Onko teko on moraalisesti hyväksyttävä, jos se on tehty siinä vilpittömässä tarkoituksessa, että se edistää toisen ihmisen elämänkulkua? Milloin taas kyse on niin radikaalista toisen elämään puuttumisesta, että tarkoitus ei hyvitä keinoja?  

Johnsonin romaanin kerrostuneisuudessa korostuvat ylisukupolvisuus ja kulttuuriset narratiivit köyhyyden materiaalisia ja henkisiä puolia unohtamatta. Historia kulkee tarinassa mukana ja nousee esiin esimerkiksi Maman serkun lynkkauksena, joka on rangaistus siitä, että tämä oli vahingossa mennä valkoisten toilettiin.



Johnsonin henkilökuvaus on vahvaa. Harvoin olen yhtä lailla löytänyt itseni 11-vuotiaan pojan nahoista kuin mitä tapahtui Midnightin kohdalla. Miten ilman rakkautta ja huomiota jääminen tuntui kipuna sydänalassa ja miten minussa syntyi vahva tarve pelastaa tuo välittämistä vaille jäänyt poika.

Miten kipuilin Ruthin kanssa tilanteissa, joihin en keksinyt ratkaisuja yhtään sen paremmin kuin hänkään. Miten arvostin Maman tapaa elää kurissa ja nuhteessa ja miten ärsyynnyin hänen jääräpäisyydestään. Miten huomasin olevani adopitoäiti hienossa talossani, jossa Ruth ei voisi olla muuta kuin häiriötekijä, joka olisi äkkiä patistettava matkoihinsa. 



Miksi juuri The Kindest Lie on romaani, joka käynnisti pohdinnan suuresta amerikkalaisesta romaanista ja sen hännillä kulkevasta riittävän suuresta amerikkalaisesta romaanista?  

Ehkä kiinnostavinta ovat ne tuntemukset, jotka nousevat pintaan ja vakuuttavat, että The Kindest Lie ei voi olla GAN. Ne kantavat mukanaan vuosikymmenien kuluessa hioituneita valkoisten miesten luomia normistoja, jotka määrittävät suuren amerikkalaisen romaanin.



Nancy Johnson: The Kindest Lie

sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut


"Ihminen ei ole kiinteä kappale vaan ajassa tapahtuva prosessi." 

[...] 

"Ihminen ei ole, hän tapahtuu."


Leena Krohnin esseeteos Mitä en koskaan oppinut on kutsu väittelyyn.

Liikkeelle lähdetään lämmittelemällä Krohnille tärkeissä lauseissa, jotka ovat kulkeneet hänen mukanaan vuosia ja vuosikymmeniä ja joita hän on käyttänyt myös teostensa mottoina. 

Krohn kuvaa lapsuuttaan, kouluvuosiaan ja nuoruuttaan. Huonoja arvosanoja ja synkkien ajatusten aikaa. Kiinnostusta ranskalaiseen ns. uuteen lokuvaan. 15-vuotiaana hän diagnosoi itsensä ja toteaa, että hänen kohdallaan on kyse "tajunnan laajentumisesta aiheutuneesta tuskaneuroosista."

Kenties juuri "tuskaneuroosi" on kirjoittunut osaksi hänen teoksiaan, joista monet olen kokenut pelottaviksi ja suorastaan kauhua herättäviksi. Krohnia lukiessani - hänen omia sanojaan siteeratakseni - tapahdun tavalla, joka herättää minussa levottomuutta, jota en osaa hallita. Siksi en koskaan lue häntä juuri ennen nukkumaanmenoa. 


Silmiini osuneet huomion Krohin teoksesta ovat noudattaneet yhtenevää linjaa. Ensin on kehuttu teoksen alkupuolta. Sen jälkeen on tuomittu tai ainakin pidetty ongelmallisena sen jälkimmäistä puoliskoa. Minussa taas juuri ne vähemmän salonkikelpoiset huomiot herättävät suurta kiinnostusta. Tämä ehkä johtuu siitä, että Krohnin tekstin ongelmalliseksi kokemiani kohtia pohtiessani joudun sietämään ajatuksellista epävarmuutta.


Mitä en koskaan oppinut sisältää useita lauseita, jotka herättävät ihmetystä ja joiden kanssa tekee mieli keskustella ja väittää vastaan. Krohn esimerkiksi kirjoittaa äidistään, että hän oli "kirjailijaksi liian hyvä ihminen." Tästä loogisesti seuraa, että hänen mukaansa kirjailijat ovat, jos eivät suorastaan pahoja niin ainakin ei-hyviä ihmisiä. Mitä tämä tarkoittaa?

Helsingin nykyarkkitehtuurista taas Krohn kirjoittaa, että se "sytyttää kriminaaleja mielennouteita, joista on syytä vaieta." Osaan niin huonosti tulkita, mihin Krohn tässä viittaa, että en lähde edes arvelemaan. Tosiaankin, sellainenkin mahdollisuus keskustelussa on, että sen sijaan, että ryhtyy väittämään jotakin heppoisin perustein tai kokonaan vailla perusteita, valitseekin olla hiljaa. Tämä lähestymistapa tosin ei - ainakaan somemaailmassa - ole kovin muodikas.


Minussa hämmästystä herättää myös Krohin näkemys taideteoksista. Hän toteaa, että "taideteos on aina sitä miltä se näyttää, eikä koskaan sitä, miksi se selitetään." Viittaako hän selittämisellä taideteoksen tulkintaan? Mitä tarkoittaa taideteoksen näyttäminen? Miten se määritellään? Kuka osaa kuvata taideteoksen näyttämisen an sich ilman tulkintaa? 

Krohnin luennassani väitemuodon saavat lauseet vievät syvälle estetiikkaan ja filosofiaan. 


Paikoin Krohn piikittelee riemukkaasti ja tuo mieleeni Antti Hurskaisen, jonka Kuihtumista parhaillaan luen. Näin esimerkiksi, kun Krohn kirjoittaa, että "tärkeintä ei ole kirjoittaminen vaan julkaiseminen". Krohnin edellisen lauseen kontekstina ovat blogit (erityisesti Tommipommi-nimisen kirjoittajan blogi) ja se on jatkumoa Henry Jamesin sanoille siitä, että "kirjoittaminen tekee asiat tärkeiksi."

On helppo olla samaa mieltä siitä, että julkaiseminen on the juttu. Se, mitä julkaistaan ei ole ensisijaista, vaan julkaistun tekstin kirjoittajan nostaminen yläilmoihin itse julkaisutapahtuman kautta. Okei, kuulostan kitkerältä. Olkoon niin, oma näkemykseni on, että melkoista höttöä kirjamarkkinoille tuupataan. Asia toki haittaa minua vain siinä määrin kuin jonkun puolijulkkiksen kirjallisesti matala-arvoisen teoksen julkaisu vie julkaisupaikan tuntemattomamman kirjoittajan kunnianhimoisemmalta ja kirjallisesti arvokkaammalta teokselta.

Kirjallisuuden myynninedistämiseksi kehitellyt kaupallistamisen tavat saavat Krohnilta tervetullutta kritiikkiä. Erityisen riemastuttavia ovat hänen huomionsa "murhaajakirjailijoista", joiden kanssa lukijat voivat viettää "fani-illallisia". Tähän toki voisi kommentoida, että eikö ole hyvä, jos keksitään uusia tapoja, joilla innostaa ihmisiä kirjallisuuden pariin. Jotenkin kummasti vaan alkaa vaikuttaa yhä enemmän siltä, että kyse on ennen muuta tapahtumallisuudesta ja yhä vähemmän kirjallisuudesta ja lukemisesta.


Krohn näkee somen nousseen sananvapautta estäväksi tekijäksi. Toisaalta some antaa puheenvuoron jokaiselle, joka osaa somea käyttää, mutta yhtä lailla sen myötä korostuu "julkisuuden sattumanvaraisuus", somen "pikatuomiot ja fanaattiset huutokuorot".

Vaikeimmaksi Krohnin teoksessa koen hänen kultuuriseen omimiseen liittyvät näkemyksensä. Hänen mukaansa kulttuurisen omimisen välttämisestä seuraa fiktion loppu. Krohn nostaa esiin myös Kansallisteatterissa käydyn keskustelun siitä, kenellä on oikeus esittää transhenkilöä.

En halua suivaantua. Haluan pysähtyä. 

Sekä fiktiossa että näyttelemisessä on kyse jonkun toisen nahkoihin menemisestä, jolloin esiin nousee kysymys rajoista. Yksinkertaistetusti ilmaistuna voidaan kysyä, miten paljon itsemme kaltainen on oltava hänen, jonka positioon voimme mennä kirjoittamalla tai näyttelemällä? 

En tiedä. Luultavasti olisi hyvä, jos useampi myöntäisi, että ei tiedä tai ainakin pysähtyisi miettimään tätä kysymystä kiihkottomasti. 

En lue kirjoja, joissa joku valkoinen kirjoittaa mustan ihmisen kokemuksista. Miksi ylipäänsä kirjoittaa asioista, joista ei voi mitään tietää? 

Kulttuurisen omimisen käsite on möhkäle, jota kykenen korkeintaan raaputtamaan. Ehkä näkemykseni voisi tiivistää niin, että kirjoittakoon kukin mistä kirjoittaa, mutta on aihepiirejä, joista kannattaisi pysyä kaukana. Kyse ei ole ensisijaisesti sananvapaudesta, vaan kirjoittajan oman position asettamista rajoista.

Kun Krohn kirjoittaa, että "kaikkia ideologioita, myös uskonnollisia ja identiteettipoliittisia, on saatava kritisoida" on sensijaan kyse sananvapaudesta. Krohn jatkaa, että mielipiteitä on voitava esittää ilman pelkoa, jos niihin ei liity "solvauksia tai väkivaltaan kehottamista".

Jo se, että kulttuurisesta omimisesta ja sananvapaudesta kirjoittaminen tuntuu epämukavalta on osoitus siitä, että ne ovat muodostuneet kysymyksiksi, joita käsitellessä ei voi niin sanotusti voittaa. Lynkkaajat ovat nopeita nostamaan joukkonsa ääneen. Tällöin kyse ei useimmiten enää ole sananvapauden piiriin kuuluvista ilmauksista, vaan tarkoituksena on nimenomaan eri mielipiteen omaavan loukkaaminen ja vaientaminen.

Mielipide on keino liittyä tiettyyn jengiin. 

Jengin ulkopuolelta näkee paremmin.

Mutta oikeasti, minä en tiedä, enkä väitä tietäväni. En myöskään ole tietämättömyyteni vuoksi Sokrates, vaan prosessi. 



Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut
234 sivua

Teos (2021)