lauantai 30. kesäkuuta 2018

Kyllä pölisee! - Pentti Haanpää: Jauhot, BAR Finland 28

Kirjahyllyni perinnöksi saamieni kirjojen osastolta valitsin tämänkertaisen BAR Finland -postaukseni kohteeksi Pentti Haanpään pienoisromaanin Jauhot - Tarina pakkasen jäljiltä (1949). Ja kyllä vaan pölisi! Meni silmiin ja korviin ja nauru- ja kiukkuhermoon ja taas kerran on hyvä syy patistella: lukekaa ihmiset vanhempaa suomalaista kirjallisuutta!

Toisinaan saa kuulla, miten joku ei lue suomalaista kirjallisuutta, koska se on niin huonoa. Näin kävi juuri vähän aikaa sitten Kirjallisuuden ystävät -facebook-ryhmässä, jossa postauksen aloittaja kertoi, että hän ei ole koskaan lukenut yhtään suomalaista kirjaa, joka hänen mielestään olisi ollut hyvä. Hmm! Eikä kyse ollut edes provosoinnista, vaan kirjoittaja oli todellakin tätä mieltä. Tuonkaltaisissa tilanteissa kiinnostaisi kuulla, miten laajasti kirjoittaja on tutustunut suomalaiseen kirjallisuuteen, sillä jos joku on sitä mieltä, että esimerkiksi Jauhot on huono niin vika ei ole Jauhoissa, vaan leipurissa eli siinä, joka sitä huonoksi väittää.

Vastaansanomaton todiste kirjallisen teoksen voimasta on se, että se sisältää runsaasti materiaalia, johon tarttua ja jota analysoida. Tähän ryhmään kuuluvat kaikki BAR Finland - sarjassa esiin nostamani teokset ja mitä suurimmassa määrin nyt käsittelyn kohteena olevat Jauhot. 

*

Mikä on Pentti Haanpään Jauhojen suhde Maiju Lassilan (oik. Algot Untola) romaaniin Tulitikkuja lainaamassa (1910)? Tämä kysymys tulee väkisinkin mieleen, kun Haanpään teoksen alussa Juhani Lunki lähtee jauhojenlainaamisreissuun. Saattaapi olla, että hän kuljeskelee samoja polkuja kuin liperiläinen isäntämies Antti Ihalainen aikanaan.

Jauhoissa huomioni kiinnittyy ensimmäiseksi Haanpään kieleen, joka on rikasta ja vahvoin vedoin kuvailevaa ensimmäisistä lauseista alkaen:

Pouta oli kuin kupari, mutta korkealle kohoavan auringon paisteessa oli jotakin voimatonta ja vaisua, viluista. Sillä pohjoistuulella oli nyt puheenvuoro.

Vaikka Haanpää ei mainitse ihmistä tulee heti selväksi, että hänen osansa on pieni suhteessa luonnonvoimiin ja kuten pian käy ilmi, erityisen vaatimaton on köyhän osa, jos köyhää nyt voi edes ihmiseksi kutsua ...

Päätin edellisen kappaleen kolmeen pisteeseen, koska Haanpää käyttää kyseistä ilmaisutapaa varsin voimallisesti. Usein hänen kritiikkinsä kärki on löydettävissä juuri siitä, mitä ei sanota suoraan vaan ilmaistaan kolmen pisteen avulla. Jauhot on yhteiskunta- ja luokkakriittinen teos, jossa köyhien ja rikkaiden välillä vallitsee kuilu, jota jälkimmäiset kaikin tavoin pyrkivät ylläpitämään ja jota kertoja mm. juuri kolmen pisteen kautta haastaa ja kritisoi:

Mutta papinkoulun käyneen sydän lienee toisenmoinen kuin tavallisen ihmisen ...

Mieleni tekisi väittää, että Haanpää on saanut kolmen pisteen käytössä vaikutteita Jean Rhysiltä, mutta valitettavasti asiasta ei ole mitään todisteita.

*

Juhani Lunki on jauhojen keskushenkilö, jonka ympärillä tarina kiehnää päästäen tosin etualalle monet muutkin ihmispolot. Kertoja asettuu Jauhoissa köyhien ja vähäosaisten puolustajaksi näyttämällä, miten rikkaat kohtelevat niitä, joita pitävät itseään alempina. Tässä suhteessa kerronta huipentuu erityisesti kahden kuvauksen kautta.

Ensimmäinen näistä kertoo Rämeen Marista, joka vie lapsensa kastettavaksi, mutta jota kirkkoherra ei suostu ilman maksua kastamaan. Koska vaarana kuitenkin on, että rahattomuuden vuoksi moni muukin lapsi jäisi kastamatta ja kirkkoherran kirstuun rahat kilahtamatta hän keksii, että rahat kirkollisten toimitusten maksamiseksi voidaan periä suoraan ns. köyhäinjauhoista, jotka on tarkoitettu köyhien toimeentulon turvaamiseksi hätäaputöitä vastaan. Kirkollinen kapitalismi kukoistaa komeasti.

Toisessa kuvauksessa taas Rämeen Mari ja Pöllön Riita joutuvat käräjille arvosteltuaan kirkkoherraa ja esitettyään epäilyksen, että kirkkoherra syöttää köyhäinjauhoja koiralleen. Rangaistus suhteessa tekoon saa absurdit mitat, kun naiset tuomitaan vankilaan. Kyse ei kuitenkaan ole ensisijaisesti siitä, mitä naiset ovat tehneet, vaan siitä, että tuomari haluaa käyttää naisia ja heidän saamaansa vankeusrangaistusta varoittavana esimerkkinä. Ihmisen (lue: köyhän) ei pidä itseään parempia arvostella. Naisten rankaiseminen toimii näin sujuvasti luokkaeron vahvistajana.

Vaikka Jauhot on yhteiskuntakriittinen teos luen sen sisältävän myös aimo annoksen vinosta suupielestä valutettua, ironiassa marinoitua huumoria. Tämä tulee erinomaisesti ilmi esimerkiksi Haanpään tavassa kuvata ihmisiä.

Kortteen talon Jaako-isännän kertoja kuvaa olevan kevyt hyöväke, melkein kuin jonkin kasvin siemennyslaite, jonka tuuli voi siepata mukaansa. Hänen vaimostaan taas mainitaan, että tämä on ruma emäntä, rintatautinenkin, mutta sitkeä kuin kissa. Katajan emäntä puolestaan on laihankarahka ihminen, jonka kasvot olivat jolun näköiset ja tympeytyneet. Vallesmanni on vanha, väsynyt ja sammuvan näköinen kuin sikarintumppi, kirkkoherra puolestaan laiha ja kalvakka kuin haavankelo, mitään sanomattoman ja uneliaan näköinen. Kauniita sanoja ei saa osakseen myöskään kauppias Polso, jonka kertojaa kuvaa olevan valtavavatsainen, tavattomasti turvonnut mies, melkein pallonmuotoiseksi, ihmiskukkulaksi.

Juhani Lunki lyö vielä lisää löylyä toteamalla kauppais Polsosta: Ainakin madolla on tiedossa haukattavaa ...

Ihmisten vähemmän kauniiden puolien korostaminen lähenee inhorealismia, jonka kautta kertoja tuntuu iskevän silmää ja hakkaavan kolmea pistettä niihinkin lauseisiin, joissa sitä ei ole ja näin hän tulee virne suupielessä moniäänistäneeksi implisiittisen väitteensä: katsopas lukija, miten toivotonta porukkaa, näistä ihmisistä ei ole mihinkään.  Osa "vitsistä" piilee siinä, että kertoja on tasa-arvlon asialla, eikä kuvauksissaan armahda parempaakaan väkeä.


*

Jauhot on vahvasti kiinni suomalaisessa kertomaperinteessä aina viinanpolttoa myöten ja "pirun pissaa" keitellään ja juodaan. Suomalaiskulttuuristen juomatapojen lisäksi miehen malli löytyy jo esi-isien laulamista laulunsanoista:

Jos leipä loppuu niin leivotaan,
jos jauhot loppuu niin varastetaan,
jos kiinni saadaan niin hirtetään,
jos köysi katkeaa niin solmitaan ...

Asiaan kuuluu, että pojat ovat pieniä miehiä, jotka matkivat aikuisia miehiä kielenkäytössä. 5-vuotias Pekka komentaa äitiään: "Anna, saatana, akka, tissiä."

Jauhot näyttää rikkaat itsekkäinä ja omia etujaan ajavina. Vallankäyttöpelissä heillä on yksinoikeus parhaisiin kortteihin. Vaan missä valta, siellä vastarinta. Kun palkka maksetaan jauhoina, jotta köyhä ei käyttäisi rahojaan turhuuksiin keksivät ne ryökäleet keitellä jauhoista viinaa.

 Haanpään kirjoittaa jauhoista aivan teoksensa lopussa:

Niin ne vuosikymmenien takaiset hätäapujauhot, ruunun jauhot, köyhäinjauhot ikään kuin yhä kävivät, pihahtelivat, vaikuttivat monessa muodossa

Niin käyvät, pihahtelevat ja vaikuttavat samat jauhot yhä edelleenkin. Nykyisin vaan niistä käytetään muita nimiä, kuten vaikkapa aktiivimalli.




Pentti Haanpää: Jauhot - Tarina pakkasen jäljiltä (1960/1949)
111 sivua
Kustantaja: Otava


BAR-Finland -projektin esittely ja aiemmat BAR Finland -postaukset (klik)


Helmet-lukuhaaste: Kohta 37, kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi

torstai 28. kesäkuuta 2018

PRIDEVIIKKO * Uzodinma Iweala: Speak no evil



Nyt on suuri tarina!

Uzondinma Iwealan romaania Speak no evil lukiessani mielessäni kiersivät kehää Ang Leen elokuva Brokeback Mountain, Angie Thomasin romaani Viha jonka kylvät sekä Taye Selasin romaani Ghana Ikuisesti.

Brokeback Mountain, koska Speak no evil herättää minussa samansukuisen valtavan tunnereaktion, joka Iwealan romaanin kädestäni laskiessani saa minut tuijottamaan ikkunasta ulos ja tuntemaan, miten suru huuhtoo sanojani, tarttuu niitä kädestä ja vie ne mennessään.

Angie Thomasin Viha jonka kylvät, koska sen lailla Speak no evilissä nousee keskiöön amerikkalaisen poliisin rotuennakkoluulot ja niiden käytännön seuraukset.

Taye Selasin Ghana ikuisesti, koska Iwealan tekstissä on samaa värisevää kirkkautta ja taivaalle kohoavia mustia pilviä, jotka saavat aavistamaan pahaa ja lukiessa voi melkein fyysisesti tuntea, miten sydän pusertuu kasaan.

Nigerialais-amerikkalainen Uzondinma Iweala (s. 1982) debytoi romaanilla Beasts of No Nation (2005), jonka pohjalla oli hänen luovan kirjoittamisen oppiaineeseen perustuva väitöskirjansa. Romaani kertoo afrikkalaisesta lapsisotilaasta ja se on sovitettu myös elokuvaksi. Speak No Evil puolestaan on tarina Nirusta ja hänen ystävästään Meredithistä.  Romaanin alkupuoli on kerrottu Nirun näkökulmasta ja kun puolivälin paikkeilla asioita aletaan tarkastella Meredithin silmin olin aluksi ihmeissäni. Mitä ihmettä? Nopeasti kuitenkin kävi ilmi, miksi näkökulmanvaihdos oli välttämätön.

Kummankin nuoren perheet ovat ns. hyviä perheitä, mutta siinä missä Nirun vanhemmat ovat liiankin kiinnostuneita poikansa tekemisistä ja elämästä, ovat Meredithin vanhemmat keskittyneet lähinnä uraansa ja toisiinsa. Meredith on ensimmäinen, jolle Niru kertoo olevansa homo ja Meredithin viattoman Tinder-pilan seurauksena Nirun homous paljastuu myös hänen vanhemmilleen. Se on katastrofi erityisesti Nirun isälle.

Isä diagnosoi Nirun kärsivän "aivojen psykologisesta ja sielullisesta korruptiosta", ja passittaa Nirun papin puheille, jotta tämä parantaisi Nirun tästä "oireyhtymästä". Isä on vahva hahmo, joka suorastaan tyrannimaisesti katsoo oikeudekseen päättää Nirun asioista, vaikka poika on jo täysi-ikäinen. Homoseksuaalisusu rikkoo isän arvoja vastaan ja niin Nirusta tulee hänelle näkymätön isän keskittyessä ylistämään toista poikaansa, OJ:tä, jonka saavutuksilla hän kerskailee kuin ne olisivat hänen omia ansioitaan. Nirun sanoin isä on "yhdistelmä rakkautta ja vihaa sekä ylpeyttä ja pelkoa". Ensinmainitut tunteet isä on varannut OJ:lle, jälkimmäiset Nirulle.

Jokavuotuisella matkalla entiseen kotimaahansa Nigeriaan isä esittää itsensä menestyvänä miehenä, eikä homoseksuaali poika sovi hänen henkilökohtaisen representaation missioonsa. Iwealan kuvaamana isä ei kuitenkaan näyttäydy pelkästään ymmärtämättömänä, vaan hänen ahtaat käsityksensä selittyvät kulttuurisen kontekstin kautta, mikä tietenkään ei tee niistä yhtään sen hyväksyttävämpiä. Isän käytös suistaa Nirun tunne-elämän entistä suurempaan kaaokseen ja Nigeriassa Niru joutuu kohtaamaan omien etuoikeuksiensa aiheuttamat syyllisyydentunteet.

Who has time to think about sexual orientation when there is no food to eat, no money for school fees, no doctor in sight when you get sick.

Niru on monella tapaa esimerkillinen nuori mies, joka saa koulussa hyviä arvosanoja ja jonka tulevaisuudessa siintää opiskelu Harvardissa. Kaikki kuitenkin muuttuu perustavalla tavalla, kun Niru tapaa Damienin ja sitä myötä joutuu ristiaallokkoon, jossa häntä yhteen suuntaan vievät perheen arvot ja normit sekä uskonto, toiseen taas orastavat rakkaudentunteet.

Niru on hyvä urheilussa ja hänen elämäntilanteensa symboliksi nousee Iwealan romaanissa juokseminen ympäri urheilukenttää. Kierros kierros kierros. Niiden ulkopuolella ei mitään ja kun isä vihdoin yrittää lähentyä poikaansa on se jo liian myöhäistä.

Speak no evil herättää valtavasti tunteita ja niin pitää ollakin. Se viivaa paksulla tussilla yli viattomuuden ajan, jolloin Nirun ja Meredithin elämässä kaikki oli vielä mahdollista ja tulevaisuus unelmia täynnä. Meredith käy läpi hänen ja Nirun haaveita:

My life was supposed to be very different. Niru and I were supposed to go to Harvard together. He was supposed to become a doctor, the cool kind - a trauma surgeon who saves lives in difficult places. I was supposed to become a lawyer, the cool kind like Amal Clooney, who prevents genocides while wearing Louboutins.

Unelmia, jotka eivät toteutuneet. Unelmia, jotka huuhtoutuivat viemäriin, koska elämä. Koska Nigerian ote Nirusta ja hänen perheestään. Koska amerikkalaisen yhteiskunnan rasismi.

En voi olla vertaamatta Iwealan romaania juuri äskettäin lukemaani Elizabeth Stroutin teokseen Nimeni on Lucy Barton, koska tajusin - tosin vasta sen jälkeen, kun Stroutin romaanista olin jo postannut - että siinä, mikä Stroutin romaanissa jäi kaivertamaan ja häiritsemään on kyse pitkälti samasta asiasta, joka Iwealan romaanissa toimii todella hyvin. Lucy Bartonissa näkyy rakentelun jälki. Jos nyt olen hieman ilkeä - ja miksen olisi - voisin sanoa niin, että Lucy Bartonissa näkyy, miten kirjailija on pyrkinyt luomaan tunnereaktioita lukijassa. Katso lukija, näin hieno lause ja näin ilmassa roikkuva, eikö olekin vaikuttavaa.

Tiedän olevani kohtuuton Stroutia kohtaan, mutta edellä mainitun kaltaiseksi kokemukseni hänen romaanistaan loppupeleissä jäi.  Iweala sen sijaan yksinkertaisesti vaan näyttää miten hauras elämä voi olla ja miten vähän ihminen voi sen kulkuun vaikuttaa, kun vastassa ovat häntä isommat voimat. Iweala ei implisiittisestikään pyydä lukijaa suremaan tai esitä vaatimusta mistään muistakaan lukijan reaktioista. Tämän seurauksena vapaudun lukijana kokemaan Speak no evilin omalla tavallani ja lukemiseeni tulee valtavasti avaruutta ilman että Iweala sitä tarjottimella minulle tyrkyttää.

Jos tämän vuoden Helmet-lukuhaasteessa olisi kohta "romaani, joka jokaisen pitäisi lukea" laittaisin Speak no evilin juuri tähän kohtaan.


Uzodinma Iweala: Speak no evil (2018)
215 sivua
Kustantaja: Harper




maanantai 25. kesäkuuta 2018

PRIDEVIIIKKO * "Voiko kaikkea ajatella?" - Maggie Nelson: Argonautit

Argonautit on kuin Lady Gagan lihapuku, mutta ilman representaatiota. Heti sen ensimmäisestä kappaleesta alkaen on selvää, että nyt saattaa olla tulossa mitä tahansa ja tiedän, että kyseessä ei ole teos, jota luetaan kahvikuppi toisessa kädessä pikkusormea viehkeästi heilutellen.

Maailmalla Argonauteista on kohistu paljon ja kirjan luettuani on helppo ymmärtää, miksi näin on. Yhtä lailla olen vakuuttunut, että kun luen Argonautit uudestaan se on taas hieman eri teos. Ensimmäinen lukukerta on lähinnä hapuilua ja äimistelyä ja karvaisten käsieni yhteen hakkaamista.

Lukemistani ohjasi kaksi pääasiallista tekijää. Ensimmäinen näistä on Nelsonin Argonauttien ihan alussa esiinnostama Wittgensteinin ajatus, jonka mukaan "se, mitä ei voi ilmaista, sisältyy - ilmaisemattomana! - ilmaistuun." Toinen taas liittyy sanan argonautti merkitykseen, joka tulee esiin kirjan takankansitekstissä: "Argo-laivalla purjehtineet mytologiset sankarit, argonautit, rakensivat pitkän merimatkan aikana laivansa osa osalta kokonaan uudelleen: silti he saavuttavat lopulta sataman laivalla, joka on edelleen Argo."

Wittgensteinin ajatus vie minut niin mukanaan, että lopetan kirjan lukemisen heti alkuunsa ja jään miettimään, mitä kaikkea ilmaisemattoman sisältyminen ilmaistuun voisi tarkoittaa. Argo-vertauksen kautta taas juutun pohdiskelemaan identiteettiä. Kaikki ihmisessä voi muuttua, mutta ihminen olla muuttumisen jälkeen edelleen sama.  Kuluu päivä ja toinen, kunnes saatan jatkaa lukemista.

*

Argonauttien seurassa tunnen paikoin huomattavia epämukavuudentunteita ja hyvä niin, sillä ne saavat minut lukemaan Nelsonin tekstiä tarkemmin ja pyrkimään ymmärtämään syvemmin mitä Nelson todella sanoo. Jatkuvasti lukemistani leimaa ajatus, että "tähän" ja "tähän" ja "tähän" on palattava vielä uudestaan. Se, jos mikä, on hyvän tekstin merkki.

Argonauttien tyylilaji on kiehtova. Suomennoksen kanssa yhdessä luin teosta myös englanniksi ja englanninkielisen laitoksen takakannessa siitä käytetään nimitystä "autoteoria" eli kyse on jonkinlaisesta omaelämäkerrallisesta teoreettisen esseen muodosta. Kiinnostava hybridi, jonka ulottuvuuksia Nelson käyttää hyväksi kaikin keinoin.

Autoteoria lajina mahdollistaa paljon ja sitä myöten tekstiin liittyvät luontevasti muilta kirjoittajilta lainatut/työstetyt ajatukset. Tässä suhteessa keskeisimmässä roolissa ovat queer-teoreetikko Eve Kosofsky Sedgwick, psykoanalyytikko D.W. Winnicott, semiootikko ja kirjallisuudentutkija Roland Barthes sekä filosofi ja kielitieteilijä Luce Irigaray. Lainausten käyttö on tekstissä imaistu kursiivilla, mutta ollenkaan aina ei käy ilmi, ketä Nelson lainaa. Muiden tekstit sekoittuvat hänen omaan tekstiinsä, kun taas välillä lainatun kirjoittajan nimi on ilmaistu Nelsonin oman tekstin marginaalissa. Nelsonin teksti on siten Argo-laivan ilmentymä, jota muut kirjoittajat rakentavat ja vetävät omiin suuntiinsa.

Nelsonin aiheet vaihtelevat lastenkasvatuksesta ja synnyttämisestä identiteettiin, seksuaalisuuteen, queeriin ja kirjoittamiseen, joita hän tarkastelee muutoksen ja määrittelyn kautta. Jotta mistään ylipäätään voidaan puhua/kirjoittaa on ensin tutkittava sanoja ja kieltä. Miten ne toimivat ja minkälaisia ovat niiden ominaispiirteet. Sanat "eivät riitä, ne syövyttävät kaikkea mikä on hyvää, mikä on todellista, mikä virtaa." Sanat ovat vihollisia, vihollisista elintärkeimpiä. Sanat ovat enintä, mitä meillä on.

Nelsonin mukaan sanoilla tai teoilla ei ole vain yhtä merkitystä, vaan ne ovat jokaiselle ainutlaatuisia. Hän lainaa Kosofsky Sedgwickiä: "Jopa täsmälleen samanlaiset sukupuoliyhdynnät merkitsevät eri ihmisille eri asioita." Kun monistan edellistä lausetta eri tilanteisiin ja tapahtumiin minun on pakko - miten tuskalliselta se sitten tuntuukin - todeta, että ihmisten välinen jaettu todellisuus ja yhteisyys ovat pelkkiä kuvitelmia, joita pidetään yllä sen peittämiseksi, että jokainen on loppujen lopuksi täysin yksin maailmaan heitetty.

Argonauteissa Nelson antaa oman elämänsä lukijan käyttöön ja tekee sen paikoin häkellyttävän rehellisesti. Hän kuvaa tarkasti mm. oman raskautensa etenemistä, johon rinnastuu hänen kumppaninsa Harryn sukupuolenkorjaus. Hän huomauttaa, miten naisen ruumis on jatkuvasti määrittelyn kohde ja miten ruumiin pohjalta tehdään johtopäätöksiä mm. naisten ajattelusta. Siinä missä Nelsonin raskaana oleva ruumis on vapaata riistaa, posituoituu Harryn ruumis normien ulkopuolelle paikkaan, jossa sukupuoleen viittaavat pronominit lakkaavat olemasta voimassa siinä muodossa kuin niitä yleensä käytetään.

 *

Suuri osa siitä, mitä kirjoitan, tuntuu minusta huonolta, ja sen tähden on vaikea tietää, mitkä ajatukset tuntuvat huonoilta siksi, että ne ovat ansiokkaita, ja mitkä siksi, että ne eivät ole. 

Most of my writing usually feels to me like a bad idea, which makes it hard for me to know which ideas feel bad because they have merit, and which ones feel bad because they don't.

Nelson kirjoittaa, että ihminen paljastaa itsensä puhumalla ja kirjoittamalla ja tästä syntyy puhumisen ja kirjoittamisen kauhu. Valitsemalla edellä olevan sitaatin kerroin samalla myös itsestäni, sillä olisin aivan hyvin voinut valita Argonauteista jonkun täysin toisen sitaatin - varsinkin, kun valinnanvarasta ei todellakaan ole puutetta - mutta minulle juuri valitsemani sitaatti on tärkeä, koska ....... no, jätän lauseen lopun sinulle täydennettäväksi.

Kirjoittaminen ja pelko kulkevat käsi kädessä ja niiden ote toisistaan on viime vuosina vahvistunut, koska kirjoittamista - ja erityisesti naisten kirjoittamista - on alettu kontrolloida yhä vahvemmin esittämällä uhkauksia kirjoittajia kohtaan. Kyse ei ole niinkään siitä, mitä saa sanoa, vaan siitä mitä uskaltaa sanoa ilman pelkoa joutumisesta hyökkäysten kohteeksi. Nelson kertoo "omasta" stalkeristaan, joka vainosi häntä yliopistoa myöten. Kirjoittaminen on tilan haltuunottoa ja niiden määrä, jotka eivät haluaisi antaa tilaa naisten puheenvuoroille on kasvanut hälyttävässä määrin. Käytännössä lähes minkä tahansa aiheen tai mielipiteen takia voi saada häirikkölauman kimppuunsa. Tästä on Suomessakin runsaasti esimerkkejä, joihin voi tutustua esimerkiksi Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon toimittamassa erinomaisessa tietosarjakuvateoksessa Vihan ja inhon Internet (klik).

Argonautit on huomattavan filosofinen teos, mutta sitä on toki mahdollista lukea myös kevyemmin. Itse koin suunnatonta houkutusta lähteä seuraamaan milloin mitäkin Nelsonin tarjoamaa ajatuspolkua ja niin tehdessäni huomasin jatkuvasti olevani yhä uusissa risteyskohdissa. Jos lähden vasemmalle, hylkään oikeanpuoleisen reitin ja minun on palattava myöhemmin takaisin, joka taas tarkoittaa, että silloin joudun jättämään kesken vasemmanpuoleisen polun kulkemisen loppuun.  Tämän seurauksena Argonautit ei hahmotu minulle niinkään kirjallisena teoksena kuin jokapäiväisenä elämänä, valintojen sarjana, epävarmuutena, pyrkimyksinä ja itserehellisyyden ylistyksenä.

Maggie Nelsonin Argumentit edustaa terävintä ajattelua, mihin pitkään aikaan olen törmännyt. Sen lukeminen uusii monia osia myös omasta laivastani. Siitä huolimatta minun kyljessäni lukee edelleen minun nimeni ja käyskentelen kannellani pohtien Nelsonin sivulauseessa esittämää ajatusta: voiko kaikkea ajatella?



Maggie Nelson: Argonautit (2018)
208 sivua
Englanninkielinen alkuteos: The Argonauts
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kustantaja: S&S - kiitos arvostelukappaleesta!




sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Novellihaaste II - koontipostaus

Aloitin marraskuussa 2016 novellihaasteen ja sen päättyessä toukokuussa 2017 blogistania oli hurahtanut novelleihin siinä määrin,  että haasteelle piti ehdottomasti saada jatkoa. Nipvet-blogin Juha suostui haasteisännäksi ja niin 24.6-2017-24.6.2018 on menty Novellihaaste II:n parissa.

Novellihaaste II:n tarkoituksena oli Juhan mukaan innostaa lukemaan novelleja sekä myös kirjoittamaan niistä. Tämä onkin tarpeen, sillä aina välillä - eikä itse asiassa edes kovin harvoin - törmää lukijoihin, joilla on enempi vähempi kummia ennakkoluuloja novellien suhteen.  Jokaisella tietysti on oikeus lukea mitä haluaa, mutta on ikävää, jos omat ennakkoluulot estävät tutustumasta niin hienoon kirjallisuuden lajiin kuin novellit ovat.

Lisäkoukkuna haasteessa oli Juhan keksimä mainio idea eli peukuttaminen. Peukkuja saattoi jakaa seuraavista novellissa esiintyvistä asioista: hahmo, juoni, konflikti, näkökulma, sävy, tapahtumapaikka ja teema.

Minulla peukuttaminen jäi vähän lapsenkenkiin ellei suorastaan vauvantossuihin, mutta kuten sanottu idea oli aivan loistava, vaikka en siihen käytännön tasolla tarpeeksi keskittynytkään. My bad.

Aika paljon pitäisi liioitella, jos väittäisin, että kuuden novellikokoelman panokseni oli huikea suoritus. Ei ollut, mutta lukemieni novellien laatuu korvaa ainakin osittain niiden määrän.


Listaus:

Roxane Gay: Difficult Women

Aino Kallas: Novelleja

Ottessa Moshfegh: Homesick for Another World

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja


Roxane Gay on teoksillaan Bad Feminist ja Hunger vakiinnuttanut paikkansa kirjoittajana, jonka tekstit ovat minulle must-luettavaa. Difficult womenin novellit ovat synkkiä ja usein ahdistaviakin, joka johtuu siitä, että Gay kuvaa monien naisten elämää sellaisena kuin se todellisuudessa on. Ja todellisuus. Se ei ole kovin kaunis.

Peukku koko kokoelman tematiikalle eli naisiin kohdistuvan väkivallan käsittelylle

*.

Aino Kallaksen Novelleja luin viime kesän klassikkohaasteeseen ja ne osoittautuivat kiinnostavaksi matkaksi Viron historiaan.

Peukku jäi antamatta.

*

Ottessa Moshfeghiä ei toistaiseksi ole suomennettu, vaikka maailmalla kohistiin melkoisesti hänen romaanistaan Eileen (klik). Moshfeghin novellit ovat teräviä ja yllättäviä sekä hieman vinossa.

Peukku mielenkiintoiselle henkilöhahmolle eli The Locked Room -novellin Takashille.

*

Lucia Berlinin Siivojan käsikirja ja muita kertomuksia on ollut hyvin suosittu blogeissa ja siitä on kirjoitettu  useita postauksia. Iloinen uutinen onkin, että Aula kustannukselta on tulossa lisää Berlinin novelleja. Ennakkotietojen mukaan Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia ilmestyy elokuussa.

Peukku niminovellin päähenkilölle

*

Alice Munron Viha, ystävyys, rakkaus on juuri sellaista laadukasta Alice Munroa, johon lukijat ovat hänen kohdallaan tottuneet.

Peukku kokoelman avaavan novellin näkökulmatekniikalle.

*

Maija Sirkjärven Barbara ja muita hurrikaaneja oli melkoinen tehosekoitin, jonka novelleissa tapahtui välillä ihan kamalia asioita, mutta ne kuuluivat ikään kuin Sirkjärven tyyliin.

Peukku kaikkien novellien henkilöhahmoille


Kiitos Juha haasteesta.

Oli ilo olla mukana, vaikka toteutus jäikin vähän puolitiehen. Puolustelen itseäni toteamalla, että lukuhaasteisiin kuuluu ehdottomasti myös se, että haasteeseen mukaan lähtiessa sitä on sata lasissa ihan pähkinöinä innosta, mutta into yleensä jossain vaiheessa haastetta tuppaa vähän lievenemään ja haaste jää enempi taka-alalle. Lukuhaasteet ovat leikkimielisiä haasteita, eikä niistä pidä stressata, vaan edetä suorittamisen sijasta lukunautinto edellä. Sitä löytyi tästä haasteesta ja lukemistani kokoelmista runsain mitoin.


Juhan kirjoittaman koostepostauksen pääset lukemaan tästä. Koostepostauksen kommentteihin haasteeseen osallistuneet linkittävät omat postauksensa, joten jos novellihammasta yhtään kolottaa kannattaa käydä tutkimassa. Ja vaikka ei kolottaisikaan, kannattaa käydä tutkimassa siitä huolimatta. Ties mitä siitä saattaa olla seurauksena, kuten vaikkapa aiemmin salassa pysytelleen novellihimon löytyminen.


lauantai 23. kesäkuuta 2018

Katarsista etsimässä - Ryhmäteatteri: Yksi lensi yli käenpesän

Miloš Formanin ohjaama, Ken Keseyn romaaniin perustuva elokuva Yksi lensi yli käenpesän (1975) on yksi elämääni suuremmista elokuvasta. Se ei johdu näytelmän tarinasta tai näyttelijöistä tai mistään vastaavista tekijöistä, vaan siitä, että tuo elokuva sisältää katarttisen huipennuksen, joka on alkanut merkitä minulle vuosien kuluessa the katarsista. Kyse on, kuten moni varmaan jo arvaakin, kohtauksesta, jossa elokuvan lopussa huomattavan isokokoinen alkuperäiskansojen edustaja nimeltään Päällikkö (Will Sampson) ensin tukahduttaa elokuvan päähenkilön McMurphyn (Jack Nicholson) ja heittää sen jälkeen lavuaarin ikkunan läpi.

Siinä missä tukahduttaminen on armollinen teko McMurphyn muututtua vihannekseksi lobotomian jälkeen edustaa lavuaarinheitto kaiken elokuvassa aiemmin kuvatun potilaisiin kohdistetun vallankäytön haastamista ja alistavista käytännöistä vapautumista ja siksi se tuntuu niin hyvältä ja purkaa kaikki ne ahdistuksen tunteet, joita elokuvaa katsoessani olen kokenut.  Lavuaarinheiton jälkeen tunnen, että oikeus on tapahtunut ja tunnen olevani jollain oudolla tavalla ikään kuin puhdistunut. Tuo kohtaus saa minut tärisemään ja tunne on niin vahva, että itkettää aika lailla.

Ryhmäteatterin esityksen suhteen jännitin eniten juuri sitä, onnistuisiko se luomaan katarsiksen. Voin sanoa heti, että ei onnistunut. Voin sanoa myös sen, että kyse  ei ollut näyttelijäsuorituksista, eikä varsinkaan siitä, että olisin McMurphyn (Robin Svartström) mainiota ja ilmeikästä roolityötä katsoessani kaivannut Jack Nicholsonia. En kaivannut. Tuskin edes muistin koko tyyppiä.

Ryhmäteatterin esitys on monin paikoin hauska ja mikäs siinä, hauskuus kuuluu kesäteatteriin. Välillä kuitenkin pohdin, kuinka korrektia on nauraa psyykkisesti sairaille. Ehkä nauru kuitenkin pidentää niin heidän kuin minunkin ikääni, ja toisaalta esitys antaa tilaa myös traagisempien sävyjen esiintulolle. Ongelmallisempaa esityksessä sen sijaan on, että siinä ei synny katarsista pohjustavaa latausta. Hoitohenkilöstö Minna Suurosen esittämän hoitaja-Ratchedin johdolla käyttää omaa valtaansa yhtä lailla mielivaltaisesti kuten elokuvassakin, mutta se jokin jää syntymättä. En pidätellyt hengitystäni, eikä sydämeni pompottanut kuumeisesti.

Kuten todettua syy tunnereaktioiden puuttumiseeni ei ollut ensisijaisesti näyttelijäsuorituksissa, joskin paikoin tuntui, että näytelmän potilaiden tunnemaailma tuli parhaiten esiin elekielen kautta. Ratkaisevassa asemassa on Päällikkö (Robert Kock), jonka ulkoisella olemuksella on haettu vastaavuutta elokuvassa Päällikköä näyttelevään Will Sampsoniin. Näytelmän koskettavimmaksi kohdaksi nousee kohtaus, jossa aiemmin pitkälti vaiti pysynyt Päällikkö kertoo, miten hänen isänsä joutui lähtemään omilta mailtaan, kun ne otettiin haltuun väkisin. Tässä on kohta, joka voisi nostaa Ryhmiksen esityksen uusiin ulottuvuuksiin, mutta niin ei käynyt.

Edellä mainitun kohtauksen luoma sydäntä pusertava tunne ei jatku ja koska esityksessä ei ole varsinaisesti mitään vikaa alan tulla siihen tulokseen, että kyse on ainakin osittain olosuhteista. Kun istuu kylmästä kankeana katsomon lähes kauimmaisella penkkirivillä on vaikea kokea näytelmän nyansseja ja vaikuttumisen sijasta sitä huomaa keskittyvänsä viltin kietomiseen tiukemmin ympärilleen.

Lähtökohtaisesti Suomenlinnan linnake on erinomainen paikka tämän näytelmän esittämiseen, sillä siellä näytelmän potilaat ovat sekä kuvaanollisesti että ihan konkreettisestikin moninkertaisesti eristettyinä muusta maailmasta. Ensin ovat näytelmän lukitut ovet ja sairaalan seinät, sen jälkeen linnakkeen muurit ja kolmanneksi ollaan vielä saaressa.

Ryhmäteatterin esitys jätti minut hämmennyksen valtaan ja ennen muuta pohtimaan sitä, että ensin ajatellusta sopivuudestaan huolimatta olosuhteet taisivat sittenkin olla liiaksi Ryhmäteatterin esitystä vastaan. Yhtä lailla omaan kokemukseeni varmasti vaikutti se, että elokuva katarsiksineen on kasvanut mielessäni sellaisiin mittoihin, että minkään muun esityksen on niitä vaikea, ellei suorastaan mahdoton, tavoittaa.



Ryhmäteatteri: Yksi lensi yli käenpesän
Ken Keseyn romaanin pohjalta näytelmäksi sovittanut Dale Wasserman
Suomennos Sami Parkkinen
Ohjaus Juha Kukkonen
Rooleissa: Robin Svartström, Minna Suuronen, Robert Kock, Wanda Dubiel, Tommi Eronen, Amira Khalifa, Tiia Louste, Samuli Niittymäki, Mikko Penttilä, Alex Anton (TeaK) ja Jutta Järvinen (TeaK).




perjantai 22. kesäkuuta 2018

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Pyöriikö sinun päässäsi joku kirjailija, jonka teoksia mieluusti haluaisit lukea, mutta jonka kirjoihin et vaan jostakin kummasta syystä tule tarttuneeksi?

Minulle tällainen kirjailija on Elizabeth Strout. Olen jo vaikka kuinka kauan halunnut lukea häntä, mutta niin ei vaan ole käynyt. Ostin pari vuotta sitten Stroutin romaanin The Burgess Boys, mutta en ole saanut siihen tartutuksi. Katsoin myös tv-sarjaa Olive Kitteridge, mutta sekin jäi kesken. Lainasin kirjastosta Stroutin romaanin Nimeni on Lucy Barton ja sekin oli jäädä lukematta, mutta pakotin itseni sen kimppuun, sillä uskon olevani ihminen, joka pitää Stroutin kirjoista.

Nolosti meinasi käydä tälläkin kertaa, sillä Lucy Bartonista minulle tuli heti mieleen Lucy Jordan ja niin päässäni alkoi kaikua Marianne Faithfullin ääni, joka kertoo miten Lucy Jordan tajusi 37-vuotiaana, että hän ei koskaan ajaisi lämmin tuuli hiuksissaan avoautolla Pariisissa. STOP. Pariisi saa nyt jäädä ja näyttämöksi vaihtuu newyorkilainen sairaala, jonka ikkunasta näkyy Chrysler Building. Kyseisen sairaalan sängyssä makaa Lucy Barton, joka potee outoa tautia, josta lääkäritkään eivät oikein ota selvää.

Lucy Bartonin potilashuoneesta mennään välillä hänen menneisyyteensä ja välillä taas päästään näkemään, mikä häntä tulevaisuudessa odottaa. Nimeni on Lucy Barton on äiti-tytär -kirjallisuutta, mutta ei toki rajoitu pelkästään tähän teemaan. Joka tapauksessa Lucyn yllätykseksi hänen äitinsä, jota hän ei ole tavannut vuosiin ja joka koskaan aiemmin ei ole matkustanut lentokoneella tekee sen nyt ja tulee katsomaan tytärtään sairaalaan. Seuraa keskusteluja ja muisteluja, ja vähä vähältä paljastuu, että Lucyn lapsuudessa on paljon möykkyjä, joista yksi on kaikkia muita isompi.

Nimeni on Lucy Barton on sitä laatua teos, joita useimmat lukijat rakastavat. Sen täyteläisessä otteessa on Alice Munrolle tyypillistä kattavuutta ja tarkkuutta. Lucyn ja äidin välinen suhde paljastuu vaikeaksi ja sisältää monia, paikoin varsin julmiakin, kipukohtia. Stroutin romaanissa asiat eivät saa lopullista selitystään, vaan tämä teos on pitkälti elämän itsensä kaltainen. Asioita tapahtuu, eikä sitä mikä on mennyt rikki voi välttämättä koskaan korjata. Ajan peite laskeutuu muistojen ja kokemusten päälle, mutta siellä ne ovat. Edelleen.

Nimeni on Lucy Barton osoittaa, että kaikkia tyttäriä ei ole tarkoitettu niiden äitien lapsiksi, joille he syntyivät ja kaikkia naisia ei ole tarkoitettu äideiksi ollenkaan. Miten toisin Lucyn elämä olisi mennytkään, jos hänen äitinsä oli ollut joku muu. Ja mikä pahinta, elämässä ei ole mahdollisuutta uusintaottohin, vaan kaikki pitäisi osata jo ensimmäisellä kerralla. Tämän Lucy Bartonin tytär pani merkille jo hyvin nuorena:

"Mami, kun sinä kirjoitat romaania, sinä kirjoitat sen moneen kertaan, mutta kun elät jonkun kanssa kaksikymmentä vuotta, se on romaani, etkä sinä voi kirjoittaa sitä uudestaan kenenkään toisen kanssa!" (kursivointin Stroutin)

Tyttären ja äidin välisen keskustelun tarkastelu saattaisi jäädä klaustrofobiseksi - varsinkin, kun tapahtumapaikkana on sairaalahuoneen kaltainen suljettu ympäristö. Lukijan onneksi Strout ilmaannuttaa kertomaansa eri aikatasojen kautta ja ottaa mukaan myös Lucyn kirjoittamiseen liittyviä asioita.

Lucy Barton kertoo hyväksymisestä ja anteeksiannosta - niiden mahdollisuudesta ja samanaikaisesta mahdottomuudesta. Aikuinen Lucy pyrkii korjaamaan lapsena kokemaansa, josta koskettavin esimerkki on hänen tunteensa häntä hoitavaa lääkäriä kohtaan, josta muodostuu hänelle turvallisen ja luotettavan isän kaltainen hahmo.

Ikään kuin sivulauseessa ja himmeämmällä tekstityypillä läpi tämän ohuen romaanin nousee esiin asioita, joiden hintalapussa on niin korkea summa, että yksi elämä ei riitä sellaisten summien maksamiseksi. Siitä, mikä on ollut Lucylle kaikkien traumaattisinta ei puhuta suorin sanoin kertaakaan. Vaikutelma on samantapainen kuin äänen käydessä sitä hiljaisemmaksi ja sanojen vihjailevimmiksi mitä tärkeämmästä asiasta puhutaan ja siksi tämä romaani vaatiikin lukijalta herpaantumatonta keskittymistä.

Lucy Bartonin teesiksi nousee ajatus siitä, että kukaan meistä ei voi tietää, millaista muiden elämä on.   Ihminen on tuomittu perimmäiseen yksinäisyyteen ja se, mitä hän muista ihmisistä ja heidän elämästään ja itsestään maailman osana miettii on luonteeltaan "enimmäkseen arvuuttelua."

Romaanin loppua kohti kerronta käy yhä fragmentaarisemmaksi ikään kuin korostaen sitä, että kun Lucy saa haltuunsa oman tarinansa ja voi todeta ääneen, että hänen nimensä on Lucy Barton ei hänen elämänsä enää näyttäydy lineaarisena viivana, vaan palasten kokoelmana. Jotkut niistä sopivat yhteen. Joidenkin reunat taas irvistelevät rumasti.



Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (2018)
163 sivua
Englanninkielinen alkuteos: My name is Lucy Barton (2016)
Suomentanut Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto)


tiistai 19. kesäkuuta 2018

Härkä jätti sarvensa käteeni - Antti Hurskainen: Suru ei toimi

Antti Hurskaisen suurin ongelma on, että hän ei ole Ville Valo.

Tämä kirjoitus ei ole kirja-arvio Hurskaisen esseekokoelmasta Suru ei toimi. Sen sijaan tuon tässä tekstissä esiin muutamia niistä ajatuksista ja pohdinnoista, joita Hurskaisen esseet minussa herättivät.

Lähtötilanne:
Minun on pakko kirjoittaa Hurskaisen esseekokoelmasta. Pakko sen tähden, että siihen tuskin kovi moni kirjabloggari tarttuu ja Hurskaisen esseet ansaitsevat lisää näkyvyyttä. Bloggarikollegani, Tekstiluolan Tuomas, heitti jo veivinsä kaivoon ja tyytyi pelkkään Instagram-postaukseen joihinkin syihin vedoten. Toiseksi minun on pakko kirjoittaa näistä esseistä, koska koen Hurskaisen tekstien edessä suurta rimakauhua ja sen vuoksi pidän velvollisuutenani itseäni kohtaan tarttua härkää sarvesta, jolloin todennäköisesti sarvi jää käteeni, härkä saa pahan verenvuodon ja kuolee, komisario syyttää minua eläinparan kuolemasta ja joudun vankilaan, jolloin kohtaloni ratkaisee se, sattuuko minun puolustamiseni mahtumaan lempiasianajajani kalenteriin.

Olen joka tapauksessa vahvasti sitä mieltä, että jos pitää blogia ei pidä vältellä kirjoittamasta kirjoista, joista kirjoittaminen tuntuu vaikealta. 

Asioita kimurantistaa jo se, että en juurikaan hahmota, milloin Hurskainen on ironinen ja milloin taas enempi ihan tosissaan. Hänen esseidensä monitulkintaisesta ironiasta (?) on seurauksena minun kannaltani kaksi pääasiallista reagointitapaa: a) Hurskaisen esseet vaientavat minut, koska en uskalla sanoa niistä mitään pelätessäni, että olen ymmärtänyt tekstien ironian väärin ja olisi noloa jäädä kiinni tästä ymmärtämättömyydestä b) ironia (?) saa minut luomaan lisää silmukoita ironian verkkoon, jolloin olen tilanteessa, jossa sen enempää tekijä kuin lukijakaan ei voi enää luottaa toisiinsa. Ironiasta (?) tulee Uuno-pelin värinmuutoskortti + neljä lisäkorttia -kortti jonka nostamisesta seuraa lisää ironia(?)kortteja ja niin pelin on käynyt taas asteen monimutkaisemmaksi.

Hurskaisen projektina tuntuu olevan, että hän haluaa ennen muuta provosoida. Oireyhtymään kuuluu, että jos suuri osa ihmisistä on jotain mieltä niin Hurskaisen on "pakko" olla eri mieltä. Esimerkiksi tästä käy vaikka se, että Suomessa alkoholinkäyttö on iso ongelma, mutta Hurskainen kirjoittaa pisimmän esseensä juuri juomisesta ja viinan hyvistä puolista ja miten hänestä lapsena tuntui siltä, että aikuiset olivat mukavampia, kun he olivat kännissä. Hurskainen vaikuttaisi siten kytkevän provosoinnin osaksi radikaalin ja/tai ei-normatiivisen käytäntöjä.

Teoksessaan Argonautit Maggie Nelson kirjoittaa, "ettei millään määrätyillä käytännöillä tai suhteilla ole monopolia niin kutsuttuun radikaaliin tai niin kutsuttuun normatiiviseen." Tätä taustaa vasten provosointi osana radikaalia joutuu pinteseen. Itse en pysty provosoitumaan Hurskaisen teksteistä, koska hänen provosoimisyrityksensä on niin ilmeinen. Jopa siinä vaiheessa kun Hurskainen kirjoittaa lämpimässä hengessä Timo Hännikäisen tuotoksesta nimeltä Ilman en ala liekehtiä, vaan päätän ottaa päiväunet. Herättyäni jatkan Hurskaisen esseiden parissa ja kuinka ollakaan hän ottaa esiin Laura Gustafssonin teoksen Pohja ja sitä myötä riistää minulta viimeisimmätkin provosoitumisen mahdollisuudet. Hävisin taas.

Eniten suivaannuin Hurskaiselle, kun hän esseissään menee survaisemaan Tommi Melenderiä. Niin ei saa tehdä, sillä Melender on minulle suuri (olin ensin kirjoittaa, että Melender on minulle pyhä, mutta jotain rajaa nyt sentään). Ei sitä paitsi ole lainkaan totta, kuten Hurskainen väittää, että kirjablogeissa Melenderiä olisi suitsuteltu. Valtaosa kirjabloggareista ei tartu Melenderin teoksiin, vaan pitää häntä ylimielisenä älykkönä. Eli jos blogeissa joku on Melenderiä suitsuttanut niin se olen ollut minä, joka olen onnistunut jopa kääntämään muutaman kirjabloggarin pään ja tekemään heistä - jos en nyt Melenderin faneja - niin ainakin häneen suopeasti suhtautuvia. Niinä päivinä kun ihmisten kaikkinainen kaupallisuus ja itsensämyymisen halu tuntuvat erityisen ällöttäviltä minulla on tapana ajatella: mutta onhan sentään Tommi Melender ja heti tuntuu paremmalta.

Hurskaisen mukaan Melender on tekopyhä tuodessaan esiin, että kirjailijalle tärkeintä on kirjoittaminen, eikä se, kuinka paljon häntä luetaan. Melenderin näkemys on lohdullinen, koska haluan uskoa, että on vielä olemassa kirjailijoita, joille kirjoittaminen ja teksti ovat ensisijaisia muuhun kirjallisuuden ympärillä pyörivään härdelliin nähden. Tässä yhteydessä Hurskainen myös jättää ottamatta esiin kontekstin, jossa Melender ajatuksensa lausuu esseekokoelmassaan Onnellisuudesta. Melender tarkastelee nimenomaan suosion tarpeen loputonta kasvamista. Jos saa vähän suosiota, haluaa vähän enemmän. Jos saa vähän enemmän suosiota, haluaa sitä vielä vähän enemmän. Tämä on ketju, jossa ei tule kohtaa, jolloin suosiota haluava kokisi saaneensa sitä tarpeeksi. Tämän vuoksi on Melenderin mukaan lähinnä realismia ja itsensä säästämistä, jos kykenee luopumaan suosiontavoittelusta ja keskittymään kirjoittamiseen.

Olen kuitenkin Hurskaisen kanssa samaa mieltä siitä, että ei ole sinänsä mitään väärää siinä, että lausuu ääneen haluavansa saada näkyvyyttä, selkääntaputteluja ja megalomanista suosiota. Tunnistan tämän asian omissakin ympyröissäni. Olen pitänyt kirjablogia 4,5 vuotta ja pettynyt siihen, että minun tekstejäni ei lueta ensisijaisesti sen tähden, että ne ovat minun tekstejäni. Ehkä tämä johtuu siitä, että tekstini eivät ole tarpeeksi hyviä, mutta uskon, että kyse on myös muusta. Niinpä olen päätynyt välttämään itsetunnollisen kolhun ajattelemalla, että blogi on jo alustana sellainen, että sen kirjoittaja ei voi tulla suosituksi, jos hän ei ole kiinnostava ihminen blogin ulkopuolella. Joskus ajattelen, että jos kävisi niin, että tekijä a ja tekijä b kirjoittaisivat täysin samanlaisen tekstin, joista toinen julkaistaisiin Imagessa ja toinen kirjablogissa, niin vain Imagessa julkaistua tekstiä jaettaisiin twitterissä. Tästä on lyhyt matka siihen, että tärkeää ei ole, mitä sanotaan, vaan kuka ja missä sen sanoo.

Hurskainen kirjoittaa:

Kirjoitan esseistiikkaa monien motiivien saattelemana, ja suosituksi tuleminen on yksi tärkeimmistä.

Vielä parikymmentä vuotta sitten edellä oleva lause olisi saattanut tuntua radikaalilta, mutta nykyisin sitä on sellaisena vaikea pitää. Samanaikaisesti kun etsin "turvaa" Melenderin kaltaisista kirjailijoista, heiluttelen vienosti lippua niille, jotka sanovat suoraan, että haluavat mainetta ja kunniaa. Miksi asian sanominen ääneen olisi huonompi juttu kuin sen pitäminen sisällään? Hurskainen nostaa esiin Miki Liukkosen, joka on sanonut, että hänelle Parnassojen kiittävien arvioiden sijaan on tavoiteltavampaa naistenlehtijulkisuus. O:n lukeminen jäi minulla kesken, koska noin sivun 140 paikkeilla tulin siihen tulokseen, että tiedän jo, mistä siinä on kyse ja minun olisi turha käyttää aikaani lukeakseni teoksen loppuun. Saatoin tietenkin olla väärässä, mutta enemmän kuin Miki Liukkosen kirjoista olen kiinnostunut hänen itserepresentaatioistaan ja tämä jos mikä on Liukkosen itsensä syy.

Paljon sivutilaa Hurskaisen esseissä saa Ville Valo.  Jotta hän voi nostaa esiin Valon "uhanalaisine virtsoineen" ja laajemmin HIMin on hänen ensin suurinpiirtein sivulauseessa lytättävä mm. The Nights of Iguana. Totuus kuitenkin on, että vuonna 1986 syntyneellä Hurskaisella ei voi olla mitään ensikäden kokemusta The Nights of Iguanasta, koska hän oli bändin toiminta-aikana nolla-taaperoikäinen. Yhtä lailla totuus on, että Ville Valon ja ja Floyd (Superstarin) vertaamisessa toisiinsa ei ole ylipäänsä mitään järkeä, ja onneksi Hurskainen ei niin teekään. Koska kuitenkin NOI on minulle varsin henkilökohtainen juttu, joka herättää tuskallisuuteen asti nostalgisia tunteita kuittaan tämän topiikin laittamalla tähän linkin, josta pääsee kuuntelemaan Dry Nancyn.

 "Pahuus on aktivoivaa ja aikaansaavaa", toteaa Hurskainen. Tällä väitteellä hän syyllistyy juuri sen kaltaiseen taidekäsityksen romantisointiin, jota hän muualla näissä esseissä kirjoittaa välttävänsä. Flirtti pahuuden kanssa on toki pinnalta katsottuna paljon kiehtovampaa kuin silmäpeli hyvyyden kanssa, mutta radikaali hyvyyden korostaminen olisi huomattavasti vallankumouksellisempaa ja vähemmän kliseistä, mikä ei sulje pois sitä, että taide hyödyntää usein juuri pahuutta ja kohtelee sitä kuin siementä, jonka ympärille se itsensä kasvattaa. Koska näin on, jään kaipaamaan hyvyyden merkitystä hedelmällistävää paradigman muutosta.

Hurskainen kirjoittaa laatikon ulkpuolella ja tekee sen älykkäästi niin populaarikulttuurin ilmiöitä kuin kaunokirjallista tietämystäänkin hyödyntäen. Tämän tuloksena voi olla esimerkiksi sen kaltaisia treffejä, joilla toisensa tapaavat ABBA ja Juha Mannerkorpi. Suru ei toimi- kokoelman esseet ovat haastavia ja poleemisia, mutta ne saavat myös kysymään, onko Hurskaisesta tullut oman kirjoitustyylinsä vanki. Ihmisille, jotka ovat joko-tai -tyyppejä Hurskaisen lukeminen on erityisen palkitsevaa, sillä Hurskainen tarjoaa sivu toisensa jälkeen näkemyksiä, joita vastaan lukija voi käydä väittelemään. Minun ongelmani kuitenkin on, että ajattelen aivan liian usein: a) okei, mielenkiintoista, että joku ajatteleekin noin tai b) mahtavasti provosoitu.

Jos olisin Hurskaisen ikäluokkaa oleva mieshenkilö (sen sijaan, että olen keski-ikäinen lähiömutsi) lukisin hänen esseitään varmasti ihan toisin ja löytäisin teksteistä enemmän yhteistä kokemuspintaa. Tämän vuoksi onkin tarpeen kysyä, että kenelle Suru ei toimi on kirjoitettu ja vastata tähän kysymykseen: en tiedä. Monet Hurskaisen nerokkaat ajatuskulut jäivät nimenomaan nerokkaiksi ajatuskuluiksi, eikä tunnevastetta omalla kohdallani syntynyt. Se ei ole Hurskaisen vika, eikä myöskään minun vikani. Selitys asiaan saattaa löytyä esimerkiksi siitä, että Hurskainen jaksaa ylistää Kallion kaltaisessa kaupunginosassa asumista, kun taas minä kyllästyin joka-aamuiseen kusilätäkköön astumiseen heti ulko-oven avattuani, ja päätin parinkymmenen Kallio-vuoden jälkeen muuttaa lähiöön, jossa elämäni on monin tavoin parempaa kuin Kalliossa asuessani ja jossa voin asettaa käteeni jääneen häränsarven koristeeksi parvekkeelleni.



Antti Hurskainen: Suru ei toimi (2018)
206 sivua
Kustantaja: Siltala

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Runoja, jotka eivät lopu lukemalla - Johanna Venho: Saaren runot

Johanna Venhon Saaren runoja lukiessani kirjoitin muistikirjaani: Eeva Kilpi. Näin siksi, että Venhon runoissa on samansukuista konstailemattomuutta ja elämän arjen ja sen viimeisimmän, verhoista riisutun huoneen tavoittamista. Sen ikivanhan eilen rakennetun.

Jos ihminen on hajallaan, levän lailla levällään, kiinnittävät Saaren runot hänet maahan, painavat jalat polun pintaan, selän vasten vajan seinää. Antavat nokkosten syödä sääriä, paukamien nousta. Ja siinä missä ihminen on, hän näkee mistä on tullut ja miksi ja miten ja kuka sen jälkeen, kun kysymykset on kysytty. Siinä ihmisen lapsuus ja äidin ja isän lapsuus, yhteistä mutavelliä ja ihmisen kädessä lapio, jolla mutakaurahiutaleita sekoitetaan.

Näissä runoissa vanha pukeutuu uuteen, virren pätkät sujahtavat vihreisiin iltapukuihin, kun saaressa on juhla.

Näitä runoja tekee mieli syödä, rouskutella suorastaan. Tuntuu niin hyvältä. Nähdyksi tulleelta. Elokuun täydeltä.

*

Saaren runot vaikuttivat niin vahvasti, että annan itselleni luvan kirjoittaa tämän kokoelman pohjalta pelkkiä impressioita, jotka nekään eivät ole missään muussa kuin vaikuttumisen järjestyksessä. Jos siinäkään. Let's go.

Miten nämä runot täyttävät minut kokonaan.

Miten lapsuus ja minun ohuet ruskeat jalkani ja kutittava ruoho. Miten aurinko ja kuivuus ja mummon hymy.

Miten Saaren runoja lukiessani olen Berliinissä ja Wim Wenders tulee minua vastaan, kun runoilija kirjoittaa: "Kun olin lapsi. Taivas oli pilvetön, polku ovelta kaivolle auki, polkua reunusti apila, lupiini, päivänkakkara."

Miten yksin on yksin.

Miten paljon näissä runoissa on äitiä ja isää, matonkuteiksi leikattua housua ja paitaa.

Miten "hiljaisuustaskuista saaren sydämessä" löydän Raija-nimisen naisen.

Miten paljon näissä sanoissa on elämää ja ruumista. Sitä yhtä isoa ihmisen ruumista, josta minullekin syntymässä lohkaistiin pala.

Miten lähestyvästä ukkosesta ei tiedä, onko se metafora vai symboli.

Miten vuodenajat ihmistä juurruttavat kiskoakseen irti. Miten ihosta repeilee suikaleita, joihin elämä vain kerran kirjoittaa olipa kerran.

Miten "lutkat ja kuninkaat, jokaisella timantti navassa" ja miten näyttää siltä, että puoleni on valittu.

Miten tuntemattomat ovat "muistin taskut."

Miten isät eivät koskaan kuole ja lakkaa tulemasta poluilla vastaan.

Miten verenperintö ei ole asiakirja.

Miten nämä runot ovat pyykkipoikia, jotka kiinnittävät ihmisen kesätuulen naruille kuivumaan siksi, joka ihminen on.

Miten elokuun illat ja punaiset, kohta jo synnyttävät viinimarjat ovat tunneli takaisin lapsuuteen.

Miten kesä pakataan pois ja sen ovet suljetaan, kun syksyn raskasmetalli tekee tuloaan.

Miten papin kumiseva hiekkakauha palauttaa ihmisen kuin ihminen olisi kirjastosta lainattu kirja. Miten lainaa ei voi uusia.

Miten paljon aikaa, vuosikymmeniä ja kellastuneesta kalenterista irti revittyjä sivuja.

Miten runoilijan isän sanat solmivat itsensä runoilijan sanoihin ja miten me kaikki kirjoitumme toistemme kirjoihin - niihinkin, joita ei koskaan kirjoiteta.

Miten estetiikan ja elämän välinen tasapaino on kätketty Saaren runoihin.

Miten näistä runoista ei lukemalla saa tarpeekseen.



Johanna Venho: Saaren runot  (2017)
72 sivua
Kustantaja: Palladium Kirjat

torstai 14. kesäkuuta 2018

Kaikkea se ei kestä - Eeva Rohas: Raivo

Eeva Rohaksen romaanin Raivo takakannesta löytyy suurikirjaiminen lukijaa kosiskeleva teksti:

Usko, toivo, rakkaus.
Mutta suurin niistä on Raivo.

Romaanin luettuani ajattelen, että kyseessä on pahasti harhaanjohtava houkutus saada lukija tarttumaan tähän kirjaan. Näin ajateltuani ajattelen uudestaan, että kyseessä taitaa sittenkin olla ihan harvinaisen nerokas takakansikiteytys, jota tosin lukija ei voi mitenkään ymmärtää oikein ennen romaanin lukemista.

Huomasithan muuten, että Raivo oli lainauksessa kirjoitettu isolla alkukirjaimella. Siihen on syynsä.

Raivo on tarina avioerosta ja alkoholismista, joiden käsittely kytkeytyy temaattisesti osittain yhteen,  osittain kulkee eri polkuja. Tuuli on kääntäjä ja hänen miehensä Ilja viinamäen miehiä. Yhteistä nimittäjää heillä on kovin vähän, sillä Tuulin maailma on akateeminen, kun taas Ilja edustaa työväenluokkaa. Keskinäisestä yhteensopimattomuudesta ja Iljan juomisesta seuraa avioero, mutta kuten niin usein tosielämässäkin tapahtuu, erosta on vielä pitkä matka tunnesiteiden katkeamiseen. Mustasukkaisuudesta kärsivä Ilja ei halua päästää irti, eikä epäröinti ole vierasta Tuulillekaan. Asioita monimutkaistaa yhteinen lapsi, 4-vuotias Luna, jolla pitäisi olla oikeus kumpaankin vanhempaansa.

Tuulin ja Iljan tarina fokusoituu pitkälti Tuulin kokemusten kautta ja lisäksi erotarinan rinnalla kulkee alkoholismista toipuvan Elenan tarina, jonka yhteydet "perustarinaan" paljastuvat romaanin kuluessa. Paikoin romaanin tunnelmat ovat hyvinkin klaustrofobisia, mutta Rohas hakee teokseensa happea  Tuulin Unkariin sijoittuvista nuoruusmuistoista, joiden myötä hän näyttää myös ne perusteet, joille Tuulin ja kääntäjäkollega Liisan välinen ystävyys rakentuu.  Raivo kertookin myös naisten välisestä ystävyydestä sekä kilpailusta ja niistä pettymyksistä, kun toinen saa käännettäväkseen kirjan, jonka kääntämistä toinenkin on tavoitellut. Teoksen riipaisevin taso löytyy lapsen, Lunan, näkökulman kautta. Miten lapsi kokee vanhempien eron ja miten hän aikuisten katkenneista lauseista rakentaa omaa todellisuuttaan. Lunan kautta avautuu paljon koskettavuutta, mutta kaikilta osin lapsinäkökulma ei ole oikein onnistunut, sillä Luna panee merkille asioita ja luo yhteyksiä, joita 4-vuotias ei mitenkään vielä voisi todellisuudessa hahmottaa.

Kielen ja rytmin osalta Raivo toimii parhaimmillaan komeasti, mutta kuten niin monissa muissakin nykyromaaneissa aineistoa on vähän liikaakin yhteen romaaniin. Avioero, alkoholismi, mustasukkaisuus, väkivalta, naisten välinen ystävyys, lesbous, lapsen avioerokokemukset.

Romaanin loppua kohti kierrokset kasvavat ja lukija pääsee tutustumaan alkoholismin luomaan kaaokseen ja haisevaan inhorealismiin. Vaikka tämä kirjan osuus poikkeaa muusta kuvauksesta on se yhdessä Tuulin lamaannusta koskevien kuvausten ohella kirjan parasta antia. Avioerotarina sinänsä on epäkiitollinen aihe, koska siitä on vaikea löytää mitään uutta ja juuri näiden kahden edellä mainitun tason kautta Rohas onnistuu puhaltamaan teokseensa henkeä, joka erottaa sen tyypillisistä avioerotarinoista.

KohtitTeoksessa esiintyvän isolla alkukirjaimella kirjoitetun Raivon salaisuutta Rohas kuljettaa lukijaa pikku hiljaa ja myönnän tunteneeni melkoista tyydytystä, kun keksin, mikä on Raivon perimmäisen merkitys tässä romaanissa. Valitettavaa on, että Rohas ei malta luottaa lukijan hoksottimiin, vaan fileroi mysteerin syömävalmiiksi lukijan lautaselle. Onneksi kuitenkin romaani tarjoaa myös monia vihjauksen tasolle jääviä yhteyksiä. Raivossa kaunis ja rujo ajavat toisiaan takaa ja se osoittaa, että monissa elämäntilanteissa voittajaa ei voida julistaa. Elämä rinnastuu kääntämiseen, jossa oikeiden ja tarkkojen sanojen sijasta on tarjolla vain huonoja ja vähemmän huonoja sanoja.



Eeva Rohas: Raivo (2018)
268 sivua
Kustantaja: Otava


tiistai 12. kesäkuuta 2018

Dekkariviikko - Anna Ekberg: Salattu nainen

Miksi ihmeessä mieskirjailijat haluavat esiintyä naiskirjailijana?

Anna Ekbergin tanskalaisdekkari Salattu nainen kertoo nimensä mukaisesti mysteerinaisen tarinan, mutta myös kirjailija itse on eräänlainen salattu nainen. Tai no, itse asiassa Anna Ekberg ei ole nainen ollenkaan, vaan kyseessä on kirjailijanimi, jonka takaa löytyvät Anders Rønnow Klarlund ja Jacob Weinrich.

Klarlundin ja Weinrichin juoni paljastui, kun kirjan kuunneltuani lähdin etsimään siitä tietoa, koska tuntui kummalliselta ja epäuskottavalta, että naiskirjailija olisi kirjoittanut Salatun naisen kaltaisen teoksen, sillä tavassa, jolla osaa naisista teoksessa kohdellaan on niin paljon miehistä katsetta ja lähinnä seksuaalifantasioiden toteuttamiselta vaikuttavaa pyrintöä.

Olen jättänyt kesken monien äänikirjojen kuuntelun, koska jonkin matkaa kuunneltuani olen tullut siihen tulokseen, että saisin kirjasta huomattavasti enemmän irti lukemalla. Tähän ryhmään kuuluvat esimerkiksi Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma, Ane Rielin Pihka ja Kyung-Sook Shinin Jään luoksesi. Rakenteellisesti haastavat ja muutoin kuin juonen ja tarinan voimalla etenevät teokset eivät sovi kuunneltavikseni eli periaatteessa juuri sen tyyppiset kirjat, joiden lukemisesta nautin eniten. Hieman jo turhautuneena moniin kesken jääneisiin äänikirjoihin päätin kokeilla dekkarin kuuntelua ja valita kuunneltavakseni jonkun naisdekkaristin teoksen. Menin siis Klarlundin ja Weinrichin luomaan ansaan.

Tarinan alussa Louise ja Joachim elävät onnellisessa parisuhteessa tanskalaisella saarella. Louise pitää kahvilaa ja Joachim on kirjailija. Heidän arkensa rikkoutuu kuitenkin rytinällä, kun saarelle tulee mies, joka väittää Louisen olevan hänen kolme vuotta sitten kadonnut vaimonsa Helene.

Salatun naisen alkupuolta hallitsevat Louise/Helenen muistiongelmat, sillä nainen kärsii harvinaisesta   traumaattisesta muistamishäiriöistä. Ehdin jo hieman kiukutella tarinaa kuunnellessani, sillä muistamiseen liittyvä tematiikka on ollut läsnä niin monissa viime vuosina lukemissani kirjoissa, että vaikka se lähtökohtaisesti onkin kiinnostavaa, alkaa se jo kyllästyttää. Ekberg kuitenkin vie muistamiseen liittyvät ongelmat uusiin ulottuvuuksiin. Kun tutkimukset osoittavat, että Louise todellakin on Helene alkaa Ekberg kujettaa tarinaa vuorotellen Helenen ja Joachimin näkökulmasta. Samalla dekkarijuoneen kytkeytyy rakkausjuoni. Helene palaa miehensä luokse, mutta Joachim ei voi unohtaa häntä ja vice versa.

Ekberg puristaa ruuvia jatkuvasti yhä tiukemmalle ja saan kuullakseni myös asioita, joista olisin mieluummin ollut kuulematta. Salattu nainen paljastuu pohjavireeltään sadistiseksi kertomukseksi, jossa miehet voivat rahalla ostaa oikeuden tehdä naisille mitä haluavat oli kyse sitten hardcore-seksistä, suoranaisesta väkivallasta tai naisten tappamisesta. Lisää pahuutta kirjailija kaivaa Helenen sukulaisten menneisyydestä ja sekoittaa soppaan mukaan antisemitismiä ja luuliimamaalia.

Tarina on hyvin, huolella ja yllättävästi rakennettu ja loppupuolella jännitys on jo minulle melkein liikaa. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään itse tarinan luomasta jännityksestä, vaan kaikesta siitä ahdistavasta kuonasta, jota Ekbergin romaani nostaa esiin. Teoksen loppuosaa kuuntelin kuvottavan ahdistuksen vallassa, mutta en voinut jättää ottamatta selvää, miten tämä kirja päättyy.

Salatun naisen juoni nytkähtelee ennalta arvaamattomilla tavoilla ja Ekbergin käyttämä kuvasto on kekseliästä, eikä se ole todellakaan tavallisimmasta päästä. Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että saatuani tämän romaanin kuunnelluksi olen lähinnä helpottunut ja kynnykseni tarttua dekkariin seuraavan kerran on taas hivenen korkeampi.

En tiedä, mikä mieskirjailijoita ajaa kuvaamaan naisten kiduttamista ja täydellistä objektifointia. Vähitellen alkaa olla vaikea uskoa, että syyksi riittäisi pelkästään se, että ihmiset ostavat dekkareita sitä enemmän, mitä julmempia ne ovat. Ahdistuksensekaista jännitystä kaipaaville Salattu nainen sopii kuin nyrkki palleaan.



Anna Ekberg: Salattu nainen (2018) - äänikirja 15 h 30 min.
Lukija: Kati Tamminen
Tanskankielinen alkuteos: Den Hemmelige Kvinde
Suomentanut: Katarina Luoma
Kustantaja: Minerva - Crime Time

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Se, mistä ei merkkiä jää - Tapani Tolonen: Sokeisto

Muutamia viikkoja sitten silmiini osui Helsingin Sanomissa Antti Majanderin kritiikki Tapani Tolosen romaanista Sokeisto. Se vakuutti minut siitä, että tässä on romaani, joka ehdottomasti kannattaa lukea.

Majanderin kritiikki oli jäänyt mieleeni varsin kehuvana, mutta kun nyt luin sen uudestaan osa kehuvuudesta oli mystisesti haihtunut. Mitäköhän ihmettä tuosta kritiikistä ensimmäisellä kerralla luin?

Sokeisto on historiallinen lukuromaani, jonka moottorina toimii vuoden 1905 yleislakko ja siihen liittyvä yhteiskunnallinen kuohunta. Toisaalta oli kyse suomalaisten kapinasta Venäjän keisarikuntaa vastaan, toisaalta taas Suomen sisäisestä poliittisesta taistelusta. Nimensä Sokeisto on ottanut kirjapainosanastosta ja Tolosen romaanissa sokeiston kuvataan tarkoittavan ladonnassa käytettäviä välikkeitä, jotka pitävät kirjaimet järjestyksessä, mutta joista itsestään ei jää jälkeä. Romaaninsa nimen kautta Tolonen vaikuttaisi siten vihjaavan, että yhteiskunnalliset tapahtumat ovat painettuja merkkejä, kun taas useimpien ihmisten osana on edustaa sokeistoa, joka upottaa heidän tarinansa jälkipolvilta näkymättömiin.

Kirjapainoilla, ja erityisesti Työmies-lehden kirjapainolla, on romaanissa keskeinen merkitys. Painokoneet huohottavat tukahduttavasti ja tuhoavat kirjapainoissa työskentelevien terveyttä. Yhdellä tasollaan Sokeisto onkin kuvaus siitä, mitä raskas ja mekaaninen työ tekee ihmiselle ja miten kone on ihmistä vahvempi ja uupumattomampi.

Romaanin alussa sen päähenkilö Eetu (Edvard) Tonteri on 11-vuotias poikanen, joka pääsee töihin juoksupojaksi kirjapainoon. Näin Tolonen vilauttaa klassista, nykyisin jo nostalgista urakehitystä, jossa juoksupoika raivaa tiensä johtajaksi ja yhteiskunnalliseksi vallankäyttäjäksi. Sokeiston maailmassa asiat ovat kuitenkin paljon tätä vihjettä monimutkaisempia ja esteiden voittamiseksi on otettava käyttöön myös päivänvaloa kestämättömiä keinoja.

Juonta kipunoittaa painokoneiden melskeen lisäksi rakkaustarina, jonka onnellisuuden haastaa luokkaero. Eetu on työläinen, Karin taas naimisissa oleva herrasnainen ja jos he olisivat yhtään järkeviä he pysyttäytyisivät erossa toisistaan. Vaan milloinkas rakkaus on järkeä totellut?

Sokeisto on vahvasti tarinallinen teos, jota lukee kuin dekkaria jännityksen tiivistyessä teoksen loppua kohti. Ihmisten väliset liittolaisuudet ja lojaliteetit joutuvat romaanin edetessä yhä rankemmalle koetukselle, eikä ihmisluonnosta tässä romaanissa piirry kovin ylhäistä kuvaa. Aikalaiskuvaus teosofisine virtauksineen on teoksessa kiinnostavaa ja itse ainakaan en muista turhan montaa suurlakon tapahtumia käsittelevää romaania lukeneeni, joten tässäkin mielessä Sokeistolla on paljon annettavaa. Se myös taustoittaa niitä kehityskulkuja, jotka reilu vuosikymmen myöhemmin aiheuttivat Suomessa sisällissodan puhkeamisen.

Päällimmäiseksi tästä romaanista minulle jäävät Karinin sanat:

"Jos elämä vain voisi olla toisin, se olisi niin hyvää."

Tähän toisin olemiseen Eetu ja Karin Sokeistossa pyrkivät ja lukijana pidän peukkua, että muuri heidän tarinansa toteutumisen tieltä olisi murrettavissa ja elämän hyvä saavutettavissa.



Tapani Tolonen: Sokeisto (2018)
445 sivua
Kustantaja: Otava




lauantai 9. kesäkuuta 2018

Terrorismi ja homoeroottisuus - Abdellah Taïa: Infidels

Kirjallisen teoksen sivumäärä ei seurustele sen laadun kanssa. Sen osoittaa taas kerran  Abdellah Taïan väljästi kirjoitettu 143-sivuinen teos Infidels. On ihme ja todiste sanojen magiasta, että näin vähillä sivuilla voidaan kertoa niin paljon. Paitsi ihme, se on tietysti myös kirjailijan taituruutta.

Abdellah Taïa on Suomessa ainakin toistaiseksi melko tuntematon kirjailija, joten hänen esittelynsä on paikallaan. Ranskaksi kirjoittava Taïa (s. 1973) on ensimmäisiä marokkolaisia, avoimesti homoseksuaaleja kirjailijoita. Hän on ollut näkyvästi mukana Human Rights Watch -järjestön No longer alone - LGBT Voices from the Middle East and Africa -kampanjassa, joka pyrkii hälventämään LGBT-ihmisiin liittyviä epäluuloja kampanjan kohdealueilla sekä nostamaan esiin heidän elämäntarinoitaan itsensä hyväksymisestä. 

Yksi siteeratuimpia Taïan puheenvuoroja tässä kampanjassa ovat hänen sanansa:  You're gay, it's not a disease. You're not against religion or islam. You're not against culture, or the state, or your family.

Taïan sanat voi lukea osoituksena erityisesti niille, joissa Infidelsin tapainen romaani herättää epämiellyttäviä, kenties jopa inhonsekaisia tunteita, liittyen sen paikoin karskeihin kuvauksiin, islam-kuvauksiin ja homoseksuaalisiin viittauksiin. Taïa itse asuu nykyisin Pariisissa ja on selvää, että sen kaltaista romaania kuin Infidels hän ei olisi voinut Marokossa asuessaan kirjoittaa tai ainakaan saada sitä julkaistuksi joutumatta itse vaaraan. Mistä Infidels sitten kertoo? 

Romaanissa on kolme pääteemaa: äidin ja pojan suhde, kahden pojan välinen suhde sekä terrorismi. Ei olisi väärin väittää, että Infidels on tarina siitä, miten ihmisestä voi tulla terroristi, sillä laajemmassa viitekehyksessä juuri siitä on kyse. Yhtä lailla tärkeää tässä romaanissa on kuitenkin marokkolaisten prostituoitujen kuvaus, puuttuvan äidinrakkauden seuraukset, islamin merkitys sen harjoittajille sekä Marilyn Monroe ja hänen roolisuorituksensa Otto Premingerin ohjaamassa elokuvassa Joki, jolta ei ole paluuta (River of No Return, 1954). Elokuvan nimi kasvaa romaanin epiteetiksi ja kun Taïan teoksen on lukenut sen pelkkä ääneen lausuminen herättää niin monenlaisia ja pakahduttavia tunteita, että viimeistään siinä vaiheessa tietää lukeneensa jotain harvinaisen hyvää.

Vaikka Taïan romaani ei kirjoitustapansa tai aiheensa puolesta muistuta ollenkaan Don DeLillon teoksia viiltää hän maailman nahkaa tavalla, joka tuo mieleeni juuri DeLillon. Sydäntä puristaa ihmisen yritys selviytyä maailmassa, joka on monella tapaa hallitsematon ja liian monimutkainen, omiin hyökyihinsä hukuttava.

Homoseksuaalisuus ja terrorismi kytkeytyvät tässä romaanissa yhteen. Halu tekee terroristin, vaikkakin se tapahtuu vahingossa ja osin tietämättömyydestä ja sen vuoksi, että päähenkilö ei halua myöntää edes itselleen, mistä varsinaisesti on kyse. Tätä herkkää ja konkreettisestikin räjähdysaltista kudelmaa kuvaa hyvin seuraava sitaatti, joka voidaan lukea niin kirjan homoeroottisessa kuin islamistisessakin kontekstissa

I want to go to the Moon with you. Ride the winged horse Buraq with you. Pass through the seventy thousand veils with you, the veils of light and darkness that separate us from the Creator.

Teoksen päähenkilö Jallal on kokenut vääryyttä, koska hänen äitinsä on kokenut vääryyttä. Jallalin äiti on kokenut vääryyttä, koska hänen äitinsä on kokenut vääryyttä. Jallalin isoäiti on kokenut vääryyttä, koska asiat Marokossa ovat kuten ovat ja yleisesti hyväksytyn ulkopuolella on vain tyhjyys, olemattomuus ja vankilan kidutuksentäyteiset päivät.

Taïan romaani etenee näkökulmien kautta, eikä siinä juurikaan kuvata ihmisten välistä dialogia. Näin Taïa korostaa sitä, miten yksin romaanin henkilöt ovat. Miten irti revittyjä, miten ilman multaa, josta kasvaa. Kun Jallal päätyy Brysseliin kaikki on entistä mustempaa ja tähän mustuuteen tuo äkillisen valon Mahmoud - sairaalassa oleva nuorukainen, jolla on suunnitelma. Mahmoudin kautta Jallalille avautuu tie, jolle lähtiessään hän ei tiedä, mitä hän on tekemässä. Mahmoudista tulee nopeasti Jallalin elämän tarkoitus.

Meeting Mahmoud at Brugmann Hospital in Brussels helped me to understand. Not loneliness or abandonment, but the deep meaning of my life, my existence. With Mahmoud, sick and beautiful, frail and powerful, I'd found a mission. Love and mission. To love and be angry. To finally get even with the world, which had never given me a thing ...

Teoksen etukannessa on sitaatti Publishers Weeklyn arvostelusta, jossa Infidelsin kuvataan olevan "uskomattoman voimakas." Juuri sitä se on. Taïan  lauseet vangitsevat ja helisevät. Ne ovat veteen heitettyjä leipäkiviä. Ne ovat jokeen heitettyjä leipäkiviä. Jokeen, jolta ei ole paluuta.



Abdellah Taïa: Infidels (2017/2016)
143 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Infidèls
Englanniksi kääntänyt: Alison L. Strayers
Kustantaja: Seven Stories Press


Helmet-lukuhaaste kohta 39: Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama

torstai 7. kesäkuuta 2018

Mesmeröinnin juhlaa - Leena Krohn: Kadotus

Leena Krohnin Kadotus joutui kovaan seuraan, kun juuri sitä ennen oli lukenut Domenico Starnonen romaanin Trick. Se oli sen verran tiukka paikka, että siitä harva kirja ja kirjailija olisi kunnialla selvinnyt, mutta Krohn on kaukana kenestä tahansa. Jos nyt sanotaan niin kuin asia on, niin voidaan sanoa, että Leena Krohn on yksi kaikkein valovoimaisimmista suomalaisista nykykirjailijoista ja tätä hänen asemaansa Kadotus sen kun vahvistaa.

Jokaisen wanna-be-kirjailijan pitäisi lukea Krohnia. Starnonen kohdalla kirjoitin sanojen takana olevasta materiaalista, joka saa sanat värähtämään ja henkimään elämää. Harva osaa kirjoittaa niin, mutta Krohn osaa ja erityisesti Kadotuksen 10 ensimmäistä sivua on tästä aivan loistava esimerkki. Kaksi sanaa: avain ja bonsai-puu sisällyttävät itseensä niin paljon, että ne ovat juurikin kuin seinälle teoksen alussa ripustettuja aseita, joista tietää, että ennen pitkää ne tullaan laukaisemaan, joka ei kuitenkaan tässä tapauksessa tarkoita, että ase otettaisiin konkreettisesti käteen ja annettaisiin palaa. Avain ja bonsai-puu kannattaa kuitenkin pitää lukiessa mielessä, sillä ne ovat kartta Kadotuksen maailmaan.

Herrasnaissääntönä pidetään, että kirjoista blogattaessa ei paljasteta juonta. Kadotuksen kohdalla sen sijaan on syytä pidättäytyä paljastamasta rakennetta, sillä se on siinä määrin kiehtova, että en halua viedä keneltäkään iloa siitä hetkestä, kun rakenne käy ilmi. Sen verran voin toki kertoa, että rakenne on nerokas, mutta ei ollenkaan monimutkainen. Rakennekammoisten ei siis kannata olla huolissaan.

Saatan muistaa väärin, mutta muistan niin, että Krohnia lukiessani lähes joka kerta pohdin rajoja ja rajojen alatyyppejä. Niin tälläkin kertaa. Mutantit ja hybridit, toiseksi muuttuminen ja se katoava piste, jossa tämä muuttuminen tapahtuu. Piste, jota ei voi osoittaa, joka on aina joko vielä edessä tai jo takana. Huomaamaton liukuminen toiseksi. Kammottava siirtymä, jonka tapahtumista ei voi estää.

Kadotuksen ulkokaarelle Krohn luo tarinan kertojasta ja hänen ystävästään, jonka kuoleman jälkeen maailma ei enää ole sama. Kertoja totetaa ystävän muuttuneen ajan myötä vainoharhaiseksi, mutta lukijana en malta olla ajattelematta, että väite ystävän vainoharhaisuudesta on kenties todiste kertojan vainoharhaisuudesta.

Kadotuksen kiintopiste on löytötavaratoimisto, jossa teoksen päähenkilö on töissä. Toisaalta taas romaanin tapahtumat paikantuvat kaupungissa vietettävään taiteiden yöhön, joka muuttaa kaupungin puiston (itse ajattelin lukiessani jostakin syystä Ruttopuistoa) tainomaiseksi paikaksi, jossa törmää mitä kummallisemmin pukeutuneisiin ihmisiin tai ihmisiä ja eläimiä muistuttaviin tyyppeihin. Modernin goottihenkisessä puistossa esitetään näytelmiä ja performansseja sekä pidetään puheita. Tosi ja kuviteltu kietoutuvat moninaisin tavoin yhteen ja kyseenalaistavat toinen toisensa. Romaanin maailma muistuttaa tilannetta, jossa sirkus on tullut kaupunkiin ja mesmeröinyt sen haltuunsa.

En todellakaan halua kertoa Kadotuksesta mitään yksityiskohtaisempaa, sillä parasta on, että tämä teos kohtaa lukijansa kuin nukkuvan kasvoille heitetty märkä harsokangas, joka saa hänet hereille henkeä haukkoen, katapulttaamaan itsensä istuvaan asentoon ja tuntemaan, miten ajan hammas löytyy hänen omasta suustaan.

Kadotus kasvaa kriittiseksi lauluksi ylenmääräistä kuluttamista vastaan ja kysyy, mihin menevät esineet, jotka on hukattu ja joita kukaan ei enää kaipaa? Se on täynnä vieraita ja pelottavia tajunnan takaisia hahmoja, joiden kohtaamista romaanin henkilöt eivät voi välttää. Se on todellisuudeksi käännetty uni ja kauhukuva, joka lähestyy vääjäämättä. Käyttämänsä välineistön Krohn hallitsee silmänkääntäjän tarkkuudella ja onnistuu taas kerran vetelemään langoista, jotka liikuttavat marionettia, jota olemme tottuneet sanalla ihminen kutsumaan.


Leena Krohn: Kadotus (2018)
159 sivua
Kustantaja: Teos

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Karkki vai kepponen? - Domenico Starnone: Trick

Isääkö minä etsin vai miksi olen niin viehättynyt Domenico Starnonen kirjoista? Olen nyt lukenut häneltä kaksi teosta eli Ties (suomeksi Solmut, WSOY 2018)) sekä Trick.

Trick on tarina isoisästä ja lapsenlapsesta, jossa isoisä Daniele on Starnonen tapaan 70-kymppinen ja matkustaa lapsuudenkotiinsa Napoliin toimiakseen tyttärenpoikansa lapsenvahtina. Taas se Napoli ja Napolin ote ihmisestä. Kohta on kyllä ihan pakko matkustaa Napoliin, sillä tuo kaupunki on nyt sekin saanut minusta kumman otteen, jonka yllä leijuu nostalgia. Hmm. miten voi tuntea nostalgisia tunteita sellaista kaupunkia kohtaan, jossa ei ole koskaan edes käynyt?

Helsinki Lit -tapahtumassa kirjailija Philip Teir totesi Starnonen kirjoista pitkälti saman ajatuksen, jota itsekin olen viime päivinä pyöritellyt. Teir nimittäin mainitsi, että Starnonen sanojen takana on ihan hemmetisti kamaa. Tosin hän sanoi sen hieman toisilla sanoilla, mutta merkitys oli joka tapauksessa sama. Olen nyt lukemalla lukenut Starnonen lauseita sillä silmällä, että josko ne suostuisivat paljastamaan takamaansa, mutta ehei, niiden salaperäinen lumo ei suostu antautumaan. Ennen muuta haluaisin tietää, miten tuollaisia sanoja ja lauseita kirjoitetaan. Miten luodaan se tuntu, että julki kirjoitettujen sanojen takana on valtavasti merkityksiä, juuria ja muita vastaavia elementtejä. Taika ei paljastu, sekin on omanlaisensa "trick".

Trickin jälkeen olen entistä varmempi siitä, että Starnonella on hyvin paljon tekemistä Elena Ferranten Napoli-sarjan kanssa. Mitä huolellisemmin Starnonen tekstiä lukee, sitä selkeämmäksi tämä ajatus käy. Starnonen sanoja tekee mieli kosketella ja sen jälkeen tutkia sormenpäitään ja tarkistaa, löytyykö jälkiä taikapölystä. Kirjallisuuden magiasta, jonka luomisessa Starnone on ihan harvinaisen taitava. En myöskään voi olla hekumoimatta ajatuksella, että Starnone on kirjoittanut sekä Solmut että Elena Ferranten nimissä romaanin Hylkäämisen päivät. Siinäpä vasta "trick" meille lukijoille olisikin.

Trickin Daniele on ammatiltaan kirjojenkuvittaja ja hänellä on työn alla kuvitus Henry Jamesin novelliin The Jolly Corner, jonka päähenkilö Spencer Brydon Danielen tapaan palaa vuosien poissaolon jälkeen lapsuudenkotiinsa. Kuvioon tuo oman lisänsä se, että Starnone on suuri Henry Jamesin teosten ystävä ja viimeistään tässä vaiheessa kannattaa uskoa, kun sanon, että Starnonen kirjojen kohdalla asiat ovat huomattavasti moniulotteisempia kuin miltä ensilukemalla saattaa vaikuttaa.

Trickissä Daniele joutuu kohtaamaan henkilökohtaisen peripetiansa, jonka jälkeen koko hänen aiempi elämänsä näyttäytyy toisin. Se, että näin tapahtuu on seurausta 4-vuotiaan Marion järjestämästä kepposesta, jonka Starnone vie niin ällisyttäviin ulottuvuuksiin, että se on lähes epäuskottava, mutta tavalla, joka kertoo paljon elämän perimmäisestä luonteesta, jonka suhteen pinnalta katsoen absurdit sattumat näyttelevät huomattavampaa osaa kuin mitä usein haluaisimme edes tunnustaa.

Kävin pari viikkoa sitten katsomasta Ryhmisnuorten Orwellin 1984-romaaniin perustuvaa näytelmää Isoveli valvoo. Käsiohjelmassa esityksen ohjaaja Jonna Wickström toteaa: Elämällä ei ole käsikirjoitusta ei kirjoittajaa ei tuottajaa - eikä sen kummempaa ylevää merkitystä. [...] Ei siis ole onnellista loppua eikä onnetonta loppua eikä ylipäänsä minkäänlaista loppua. Asiat vain tapahtuvat, yksi toisensa jälkeen." Marion järjestämän kepposen seurauksena Daniele joutuu vastakkain itsensä ja sen inhottavan ajatuksen kanssa, että shit happens and then it's over. Ihmisen elämässä tulee väistämättä hetki, jolloin emme voi enää huijata itseämme ajattelemalla, että asiat ovat meille mahdollisia tai että olemme kykeneviä samaan, mihin aiemmin olemme pystyneet.

Starnone naulaa teesinsä elämän perimmäisestä luonteesta vasaraa käyttämättä ja hän tekee sen tavalla, joka sallii lukijan olla huomaamatta, mistä varsinaisesti on kysymys, mutta samanaikaisesti hän tarjoaa mahdollisuuden kokea olemassaolon kauhun. Trickissä klaustrofobisen kauhun tapahtumapaikkana on tila, joka on sekä suljettu että avoin, ja juuri näiden kahden periaatteessa yhtäaikaisesti mahdottoman tilamuodon välinen dialogi sulkee Danielelta kaikki pakoreitit. Hetki on lyönyt.



Domenico Starnone: Trick (2018)
191 sivua
Italiankielinen alkuteos: Scherzetto (2016)
Englanniksi kääntänyt Jhumpa Lahiri
Kustantaja: Europa Editions

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Viivoja rihmastossa - Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa

Nyt huudetaan: Ihanaa tuuli ihanaa!
Nyt huudetaan: Ihanaa kissa ihanaa!
Nyt huudetaan: Ihanaa Deleuze (ja Guattari) ihanaa!

Luin Lassi Hyvärisen runokokoelman Tuuli ja kissa jo muutama viikko sitten ensimmäisen kerran, mutta en ole voinut kirjoittaa siitä aiemmin, koska en ole löytänyt ilmaisumuotoa/tulkintaa, jolla tätä kokoelmaa kuvaisin. Tehdään nyt heti kuitenkin selväksi se, että kyseessä on erityisen kiinnostava runokokoelma, joka ilokseni päätyi myös Tanssiva karhu -runokilpailun ehdokkaaksi ja jonka suhteen minulla on sellainen tunne, etiäinen, aavistuksenpoikanen, että se tulee voittamaan tämän kilpailun huolimatta siitä, että niin Susinukke Kosolan Varisto kuin Eero Santasen Yleisö ovat erinomaisia kokoelmia nekin. Muista kilpailuehdokkaista en voi sanoa mitään, koska en ole niitä vielä lukenut.

Lähdin aluksi kirjoittamaan tätä postausta toteamalla, että jos Salvador Dali olisi kirjoittanut runoja, ne olisivat saattaneet olla juuri sen tapaisia kuin nämä Lassi Hyvärisen runot. En tosin olisi halunnut valita Dalia edelliseen lauseeseen, mutta en tiedä ketään toista yleisesti tarpeeksi tunnettua surrealistista taiteilijaa, jonka nimen olisin voinut nostaa esiin. Dalin mainitseminen tässä yhteydessä on toki ilmeisyydessään aika tylsä valinta.

Ehkä surrealismiin viittaaminen ylipäätään ei ole kovin hedelmällistä. Ehkä olisi parempi puhua unenomaisuudesta, jolloin taas mieleen tulevat David Lynchin elokuvat. Jotakin unen, toden ja niiden välillä olevan rajamaan kaltaista Hyvärisen runoissa on. Ehkä tähän keittoon pitäisi vielä heittää Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -romaanin kissa, joka sekin on turhan yllätyksetön valinta Hyvärisen runoja luettaessa.

Edellisissä kappaleissa yritin peitellä sitä, että en oikeasti osaa sanoa, miksi Hyvärisen runot ovat niin hienoja kuin ne ovat. Niissä tapahtuu ennalta odottamattomia asioita tavalla, joka saa niiden tapahtumisen vaikuttamaan hyvin luonnolliselta, joka taas tarkoittaa sitä, että meidän reaalimaailmamme tapahtuminen on melkoisen rajoittunutta.

Kuten kokoelman nimi jo viittaa sekä tuuli että kissa ovat vahvasti Hyvärisen runoissa läsnä. Tuuli tuo liikettä ja kissa on muutoin vaan arvaamaton elukka.


[Tähän kohtaan bloggaukseni pysähtyi pitkäksi aikaa. Epätoivoilin, kunnes Heureka ilmaisi itsensä ottamalla Tuulessa ja kissassa mainitun henkilöhahmon eli "naisen sipulinvarsihameessa" muodon]


Tuuli ja kissa on melko lailla täydellinen kuvaus nykymaailmasta. Koskaan ei voi tietää, mikä on totta, mikä valetotta tai mikä muutoin vain jotain ihan muuta kuin sen annetaan ymmärtää olevan. Juuri tämäntapaiset tunnelmat ovat Tuulessa ja kissassa hallitsevia. Kissa on maailman yleisen hajaannus- ja monimutkaistilan lähettiläs, joka tekee kummia ja arkijärjen vastaisia tekoja. Kysymys siitä, kuka kissa on, on sen vuoksi yhtä älytön kuin jos alkaisi etsiä järjenhippusia Donald Trumpin twiiteistä.

Sen pisteen, jossa me nyt olemme kissa meille näyttää tuulta apuna käyttäen. Etsin Tuulesta ja kissasta pitkään loogista avainta, jonka avulla pääsisin kissan turkin alle, mutta juttu onkin siinä, että sellaista ei ole, vaan se koostuu toinen toistaan kummallisimmista yllätyksistä. Kun puhun Tuulen ja kissan loogisen avaimen puuttumisesta ja yllätyksellisyydestä tarkoitan mm. seuraavankaltaisia asioita:

Kissa takajaloillaan, korkokengissä
kysyy onko hän mielestäni oravan näköinen
...
Kissa kutoo polkuharmoonilla keisarin viittaa.
Se on suuruudenhullu ja tahtoo sotaa, eikä sitä voi estää.
...
Lapset rinteestä on viety Sisiliaan.
Kissa kysyy onko syy tavallaan minun.

Mitä Tuulessa ja kissassa tapahtuu todella ja mikä on tapahtumisen esittämistä ja representatiivista leikittelyä?  Hyvärisen kokoelmassa asioiden välille muodostuu yllättäviä yhteyksiä. Kun traktori valuu mäkeä alas, löytyy seinältä taulu, jossa on kuva "laavaan vajoavasta traktorista." Kun kissa kokoaa fregatin pulloon ja heittää pullon mereen, se toteaa, että kyseessä on autistinen laiva ja vaatii kehuja osakseen. Kun runon puhuja ihmettelee kissan kylvöpuuhia, kissa vastaa että ei kylvä vaan tekee "kylvämisen eleen." Hyvärinen rikkoo ihmisen, eläimen ja elottoman maailman totunnaisuuksille perustuvia rajoja. Miksi sanoit eloton, kysyisi kissa, jos tietäisi, että sanoin eloton.

Tuuli ja kissa tarjoaa avaimen itsensä analysointiin seuraavassa sitaatissa:

Kutsumme tien kulkijoita, jotta hekin voisivat sanoa
etteivät ymmärrä näkemästään yhtään mitään.
Tuleepa itse Deleuze, hätkähtää
ja pakenee viivaa pitkin kauas kanervikkoon.

Ranskalaisen filosofin Gilles Deleuzen mainitseminen nostaa esiin tämän yhdessä niinikään ranskalaisen filosofin Felix Guattarin kanssa kehittämän rihmaston käsitteen tapana lukea tätä kokoelmaa.

Rihmasto on "verkostomaisen ajattelun ja organisoitumisen malli, joka muodostuu moneuksista, liikkeestä ja vapaasta yhdistelystä. Rihmasto kytkee toisiinsa erilaisia olioita ja tapahtumia ilman yhtä hallitsijaa."*  Rihmaston käsite kuvaa oivallisesti juuri sitä, mitä Tuulessa ja kissassa tapahtuu tai mitä siinä annetaan ymmärtää tapahtuvan. Myös sitaatissa mainittu viiva on olennainen, sillä Deleuzen ja Guattarin mukaan olennainen ei tapahdu missään tietyissä pisteissä, vaan "välissä, viivoilla ja kulkulinjoilla".*

Runot ovat minulle pitkälti analyysivapaata aluetta, mutta Tuulen ja kissan kohdalla mieleni tekisi kovasti lähteä tutkimaan sitä rihmaston käsitteen kautta. Hyvärisen kokoelma on loppumaton ja älykäs. Se kutkuttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti ja saa näkemään niin todellisuutta kuin näkyjä ja kyseenalaistamaan edellisten väliset rajat. Tuulen ja kissan sivut ovat täynnä avaruutta, joka jatkuu jatkumistaan. Se on kokoelma, johon haluan ilolla eksyä kantamatta huolta siitä, löydänkö tietäni takaisin. Sitä paitsi, mistä sen tietää, josko onkin niin, että eksyessään on enemmän perillä?



Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa
83 sivua
Kustantaja: Poesia
Kiitos arvostelukappaleesta!





*Lainaukset sivustolta: https://teoriapiikki.wordpress.com/dg-sanasto/