Reader, why did I marry him?

Gertrude Steinin tekstissä ei ole järjen häivää: Miksi pitäisi sen mikä on epätasainen, sen mikä on otettu takaisin, sen mikä on siedettävä miksi kaiken tämän pitäisi muistuttaa hajua, siellä on esine, se viheltää, se ei ole kapeampi, miksi ei ole velvollisuutta pysyä poissa ja kuitenkin rohkeutta, rohkeutta on kaikkialla ja paras pysyy jäädäkseen. Paitsi että, kuten tulet huomaamaan. Herkät napit (Tender Buttons, 1914) on suomentanut Markku Into ja on vaikea kuvitella häntä oivallisempaa Steinin tekstin suomeksi kääntäjää. Esipuheesta käy ilmi, että Into on tavoittanut Steinin tekstin hengen prikulleen todetessaan Steinista, että "hän on yhäti tuore appelsiini" ja lisätessään, että hänen "tohvelinsa ei ole tunkkainen." Olen leikkinyt Steinin kanssa aiemminkin, mutta siitä on jo vuosia. Tuolloin oli kyseessä hänen teoksensa Alice B. Toklasin elämäkerta   (The Autobiography of Alice B. Toklas, 1933), jonka Stein on kirjoittanut ikään kuin elämäkertana

Mariaana Jäntin Amorfiaana (1986) on pommi suomalaisen sukupolvirealismin lihassa. Se repii ja haastaa. Se mekkaloi, eikä suostu. Sen omintakeisuus tyrmää. Julkaisin pari viikkoa sitten kokeellisen kirjallisuuden haasteen (#kokkir) ja avaan sen omalta osaltani Amorfiaanalla siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä teos sopii tämän haasteen korkkaamiseen aivan täydellisesti. Samalla kutsun Mariaana Jäntin vieraaksi kirjalliseen baariini eli BAR Finlandiin, jotta saadaan kivaa säpinää baari-iltaan. Amorfiaanassa on talo, jossa on huoneita, joissa on tyyppejä, jotka tekevät erinäisiä asioita. Tämän tarkemmin Jäntin teoksen juonta ei voi kertoa ja samaan hengevetoon on aiheellista todeta, että olisi pöyhkeää väittää, että tiedän, mistä tässä romaanissa on kysymys. Luin Amorfiaanan ensimmäisen kerran ennen kuin olin tutustunut ns. ruumisteorioihin. Tämä seikka on mielenkiintoinen siksi, että ensitapaamiseni Jäntin romaanin kanssa oli ennen muuta hyvin ruumiillinen. Tämä ei tieten

Ei kannata mennä kuuntelemaan kirjailijoita, koska ne voi puhua asioita, joita et halua kuulla. Viime syksyn Helsingin kirjamessuilla olin kuuntelemassa keskustelua, jossa puhuivat Satu Manninen ja Heli Slunga. Satu Manninen on yksi lempirunoilijoistani ja Slungan vahvaan kieleen ihastuin luettuani hänen kokoelmansa Orjan kirja . Aivan keskustelun loppupuolella Slunga totesi, että jos joku sanoo, että Kehtolauluja kuoleville on feministinen kirja on hän silloin epäonnistunut runoilijana. Hän lisäsi kirjoittavansa kaikkien ismien ulko/tuolla puolen. En tiedä, miten ismien ulkopuolella kirjoittaminen on mahdollista, mutta ei nyt takerruta siihen. Olin juuri ennen tätä Slungan toteamusta ehtinyt ajatella, että ostan hänen uusimman runokirjansa, mutta tuon feminismiin liittyvän kommentin kuultuani päätin antaa olla, sillä olin liiaksi järkyttynyt Slungan sanoista. Slungan kommentista ei seuraa, etteikö hänen runojaan voisi lukea feministisesti. Ylipäänsä ajatus siitä, että kirjai

Hän, hän väkevästi kirjoittaa hän. Sai minut nauramaan hän. Peruutti mun tulevaisuuden hän. Hän eli Pontus Purokuru on antanut kirjalleen nimeksi nimihirviön Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi , jonka oitis lyhennän muotoon TAAHLK, sillä kyseistä nimeä ei jaksa ei kykene lausua/kirjoittaa ja ongelmaksi muodostuu myös se, että minulla homo tuppaa tulemaan väärään paikkaa eli Täysin automatisoitu avaruusluksushomokommunismi, joten siksi(KIN) pitäydyn muodossa TAAHLK siitä huolimatta, että kyseinen lyhenne synnyttää minussa vahvan viban siitä, että oltaisiin Tampereella. No ei olla. Ollaan yhteiskunnassa. Kuka on Pontus Purokuru? TAAHLK:n liepeen mukaan hän on tietokirjailija ja johtava POP-filosofi. Minulle hän on ensimmäiseksi tyyppi, joka pitää yhdessä Veikka Lahtisen kanssa mainiota podcastia nimeltä Mikä meitä vaivaa? Kuuntelen sitä aika usein tai no, itse asiassa olen tainnut kuunnella lähes kaikki sen jaksot. En tosin aina välttämättä tiedä, puhuvatko Pontus

The Female Persuasion on suuri romaani. Se on suuri niin kokonsa (454 sivua) kuin siinä käsiteltyjen aiheiden vuoksi, mutta myös siksi, että se on laajan lukijakunnan romaani. Viime aikoina olen lukenut melko harvoin kirjoja, jotka ovat suuren yleisön romaaneja, mutta The Female Persuasion on juuri sellainen.  Wolitzerin tapa kuvata niin henkilöitä kuin asioita hyvin läheltä ja paikoin suorastaan pikkutarkasti edustaa amerikkalaisen kirjallisuuden realistista esitystapaa parhaimmillaan. Kielellisesti tämä teos ei tarjoa erityisiä koukkuja, mutta se on suorastaan järkyttävän hyvin kirjoitettu ja tarina vetää kuin junan toiletti. The Female Persuasion on rakkaustarina, mutta romanttinen juoni on vain yksi sen säikeistä. Lanka, joka pitää teoksen laajaa tematiikkaa kasassa ja jonka rinnalla kulkevat ihmisten väliset, toisinaan hyvin satunnaiset ja pikaisetkin kohtaamiset, joiden vaikutus elämään voi olla merkittävä. There are some people who have such a strong effect on you,

Harva kirja alkaa niin järkyttävän kiinnostavasti heti ihan alkuunsa kuin Olivia Laingin Crudo . Olen lukenut Laingilta aiemmin non-fiktiivisen teoksen The Lonely City , joka käsittelee yksinäisyyttä tavalla, joka teki siitä heittämällä yhden sielukirjoistani. Tästä johtuen osasin odottaa hyvää, mutta tulin siitä huolimatta erittäin myönteisesti yllätetyksi.  Teoksen mottona on Donald Trumpin twiitti ja tunsin vastustamatonta halua laittaa tämän twiitin heti paikalla omaan karsinaansa, jonne mielelläni pistäisin myös twiitin kirjoittajan ja rakennuttaisin vielä karsinan ympärille muurin. Ja ne Crudon ensimmäiset lauseet. Ne kuuluvat seuraavasti:  Kathy, by which I mean I, was getting married. Kathy, by which I mean I, had just got off the plane from New York. Kathy on amerikkalainen kirjailija Kathy Acker (1947-1997), jonka Laing kirjoittaa teoksensa päähenkilöksi, mutta samaan aikaan Kathy on myös Laing itse. Päähenkilöratkaisu on mielenkiintoinen. Tai no, jos suoraan san

Tommi Melenderin Rautakausi on hauska kirja. Kirjoitinkohan tuon edellisen lauseen siksi, että Rautakaudessa henkilö nimeltä Melender on hieman tuskastunut siitä, että hänen kirjojensa huumoripuoli on monilta lukijoilta jäänyt löytymättä. Ehkä minä halusin tehdä mieliksi autofiktiohenkilö Melenderille. Tässä nyt ensimmäisenä tulee vastaan se, että Rautakauden hauska on hauskimmillaan hauskaa tavalla, joka ei minua oikeastaan naurata. Vähän samaan tapaan kuin Ultra bran biisissä on "taustalla aurinko, joka ei lämmitä." Omaksi onnekseni teos sisältää kuitenkin runsaasti myös kohtia, jotka naurattavat ihan oikeasti, vaikka välillä tuntuukin, että rehellisempää olisi itkeä tyrskimällä - syistä, joita en halua kertoa. Todettakoon sen tähden vain, että naurun ja itkun välinen matka on Rautakaudessa lyhyt ja toisinaan olematon, joten ei olisi väärin kutsua tätä teosta autofiktiiviseksi melodraamaksi. Rautakauden alkusivulla todetaan, että "kaikissa kirjoissa on kaikuja

Kuvan taideteos: Icy and Sot @Moco-Museum, Amsterdam Tämä on haaste, johon osallistuakseen ei välttämättä tarvitse lukea mitään. Luit ihan oikein. Tähän haasteeseen on mahdollista lähteä mukaan lukematta sivuakaan. Tämä eli kokeellisen kirjallisuuden haaste eli häsämuodossa #kokkir on haaste, jonka julistan, koska minua kiinnostaa tietää, minkälaisia kirjoja muut lukijat pitävät kokeellisina. Sen sijaan, että taisteltaisiin verissä päin ja näppämistöt sauhuten siitä, onko joku teos kokeellinen vai ei, lähestytään teoksen mahdollista kokeellista kirjallisuudellisuutta tässä haasteessa lempeän musta tuntuu -fiilistelyn kautta. #kokkir -haasteessa kokeellinen on kirja, jota sen lukija pitää kokeellisena. Haaste alkaa  N.Y.T  ja päättyy  7.9.2019  klo 13.11.  Haasteen suoritustapa : Syyskuun alussa julkaisen koostepostauksen, jonka kommentteihin voit liittää linkin omaan koostepostaukseesi tai vaihtoehtoisesti luetella lukemasi kokeelliset kirjat. Voit myös kertoa, mi

Vasta lukiessani Rachel Cuskin trilogian päätösosaa, Kudos , tulen ajatelleeksi Cuskin "projektin" keinotekoisuutta. Kudoksessa, kuten sitä edeltävissä teoksissa Outline (Ääriiviivat, suom. Kaisa Kattelus) ja Transit (tulossa suomeksi keväällä 2019 nimellä Siirtymä) teoksen päähenkilö on naiskirjailija, joka tapaa muita ihmisiä, jotka puhuvat hänelle elämästään pitkät pätkät ja kertovat mielipiteitään. Ei ole juurikaan uskottavaa, että joku tapaisi jatkuvasti ihmisiä, jotka haluavat avautua hänelle asioistaan, mutta Cusk on konstruoinut teoksensa niin taidokkaasti, että lopputulos vaikuttaa enemmän elämältä kuin kirjallisuudelta. Kudos herättää valtavasti ajatuksia ja on vaikea päättää, millä tarkkuudella sitä lähestyisin. Asiaa ei helpota se, että lukiessani kirjoitin 21 sivua muistiinpanoja. Kuvaavaa tälle teokselle on, että heti kun jotakin siinä mainittua asiaa alkaa tarkastella lähempää huomaa ajautuvansa yhä syvemmälle ja vastausten sijaan löytävänsä yhä uusia k

Roberto Bolañon 2666 on elämäni kirja. Tällä tarkoitan muun muassa sitä, että jos joku kysyy, mikä on paras koskaan lukemani kirja voin hyvin vasta 2666 ja elää tämän vastaukseni kanssa miettimättä, olisiko sittenkin pitänyt mainita joku toinen teos. Bolañon mammuttiteoksen vaikutuksella on kuitenkin seurauksensa, joista yksi on se, että sen vuoksi on vaikea lukea häneltä mitään muuta odottamatta yhtä valtavaa kokemusta kuin minkä 2666 tarjosi. Puhelinkeskusteluja (Llamadas telefónicas, 1997) on järjestyksessä kolmas teos Bolañon tuotannossa ja on kiittäminen turkulaista Sammakkoa ja kääntäjä Einari Aaltosen sujuvaa käännöstyötä, että tämä teos on luettavissa myös suomeksi. Sisälläni asuva kirjankansifriikki hykerteli onnellisena katsellessaan Puhelinkeskustelujen kantta, sillä se toi mieleeni espanjalaisen taiteilijan Antoni Tàpiesin työt ja samalla muistoistani nousi esiin monia tarkemmin tarkentumattomia haltioituneita hetkiä, joita olen viettänyt eri museoissa Tápiesin ta

Nuoret tytöt Mannerheimintien Sokoksella hipelöimässä concealereita, foundationeita, lupauksia kauneudesta. Hipelöimässä naiseksi tekemistä oikein. Tunnelma on hartaampi kuin kirkossa. Haluaisin pelastaa niistä jokaisen. Haluaisin antaa niille Nelli Ruotsalaisen runokokoelman  Täällä en pyydä enää anteeksi . Runo on siitä hieno laji, että siihen mahtuu mitä tahansa. Sen rajat ovat muurittomat, eikä se heristä sormi pystyssä, että tällaisia asioita en suostu itseeni ottamaan. Runo on kenttä, jolle voi marssittaa mitä ikinä mieleen tulee ja tarpeelliseksi kokee. Nelli Ruotsalaisen kokoelmassa on nuorten naisten vuoro. Vihdoinkin, sanoisi aika moni. Jo kokoelman nimi Täällä en pyydä enää anteeksi on tilan haltuunottoa. Se merkkaa palan maailmasta itselleen niin kuin poikakoira merkkaa aamusta toiseen oman pissapuunsa. Kun lakkaa pyytämästä anteeksi sitä ja tätä ja tota ja erityisesti sitä, että on ylipäätään nuorena naisena olemassa, alkaa tapahtua. Kun hiljaisuus rupeaa murtu

Vuoden 2019 hyllynlämmittäjähaastekirjani Hyllynlämmittäjähaaste julistettiin ensimmäistä kertaa Sivumennen-podcastissa. Siinä on tarkoitus lukea kirjoja, jotka syystä tai toisesta tai kolmannesta ja usein neljännestäkin on riemulla ostettu ja kotiin kannettu, mutta jotka eivät kuitenkaan ole tulleet luetuiksi. On aina yhtä ihmeellistä, että joku kirja on pakko ihan sillä siunaamalla saada omakseen, mutta silti voi kulua monta vuotta ennen kuin kyseisen kirjan tulee lukeneeksi. HL-haasteessa on tarkoitus lukea vuoden aikana kaksitoista sellaista kirjaa, jotka ovat pitäneet kiinni kirjahyllypaikastaan jo pidempään. Kun vuonna 2017 osallistuin ensimmäistä kertaa hyllynlämmittäjähaasteeseen onnistuin lukemaan puolet haasteeseen valitsemistani kirjoista. Viime vuonna meni jo paremmin ja luin 8 haastekirjaa, jotka olivat: Vuoden 2018 hyllynlämmittäjät Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus Vladimir Nabokov: Invitation to a beheading Svetlana Aleksijevits: Tśernobyl

On aika toivottaa hyvää uutta vuotta ja julistaa uusi runohaaste eli #runo19. Tänä vuonna haastetta inspiroi kuvan mukissa oleva Banksyn Tyttö ja pallo (Girl and Balloon). Kuva tytöstä, jolta ilmapallo on juuri päässyt karkuun on yksi brittiläisen anonyyminä esiintyvän Banksyn kuuluisimmista töistä. Minulla oli lokakuussa ilo tutustua Banksyn töihin Amsterdamin Moco-museossa, josta myös kuvan kahvikuppi on peräisin ja jossa Banksyn töitä katsellessani kylvin yltäkylläisessä innostuksessa ja taiderakkaudessa. Miten sitten Banksy liittyy runoihin? Lyhyesti ja totuudellisesti kärjistettynä niin, että sekä Banksyn työt että runot vastustavat kaupallisuutta ja tarjoavat mahdollisuuden tarkastella maailmaa uusista näkökulmista. Runot ovat hengitystä. Niiden avulla voi kuvata sellaista, mikä ei oikeastaan ole edes kuvattavissa. Runot ovat kielen liiteri, josta sanat tulevat ulos erilaisina kuin ne olivat sisään mennessään. Runot synnyttävät uutta ja reagoivat ennalta arva