Reader, why did I marry him?

Vaikka luettavien kirjojen pinot huojuvat, päätin ottaa tarkasteluuni 1001-kirjaa listan eli ns. Boxallin listan päivitetyn version. Kyseinen lista löytyy blogini välilehdeltä, jonka nimi yllätys yllätys on 1001 . Olen päivittänyt listaan sinisellä, mitä kirjoja olen siltä jo lukenut. Jos olen lukenut listalta teoksen blogiaikanani, olen laittanut myös linkin blogikirjoitukseeni. En aio todellakaan tätä listaa mitenkään orjallisesti lähteä käymään läpi, mutta lueskelen sieltä aina välillä jonkun teoksen ja suhteellisen monia muutoinkin lukusuunnitelmissa olleita teoksia löytyy tältä listalta. Tämän lista olkoon myös yksi tukikeppini pyrkimyksessäni lukea vähän vanhempaa kirjallisuutta. Vihreällä olen merkinnyt ne teokset, joiden lukeminen on vakavammin suunnitteilla. Todettakoon myös, että suurin osa vihreällä merkityistä on naisten kirjoittamia teoksia. Moni sanoo, että heille kirjailijan sukupuolella ei ole väliä. Minulle taas sillä on paljonkin väliä ja itse asiassa nais

Hänelle, joka uskoo Jumalaan Jhumpa Lahirin Med andra ord on temppeli. Hänelle, joka uskoo shoppaamiseen, se on päättymätön ostoskeskus. Hänelle, jolla on nälkä, se on muutama leipä ja pari kalaa. Kirjailijoita, joilta haluan lukea kategorisesti kaiken, mitä he kirjoittavat ei ole hirveän monta. Jhumpa Lahiri on yksi heistä. Med andra ord on esseekokoelma, jonka ääressä kielen ja identiteetin välisestä suhteesta kiinnostuneen lukijan kannattaa viivähtää tovi jos toinenkin. Harvoin törmää niin autenttisen oloiseen kirjoitteluun ja pohdintaan kuin mitä tässä teoksessa on tarjolla. Med andra ordin luettuani kunnioitukseni ja ihailuni Lahiria kohtaan on entistä suurempaa eli varsin valtavaa. Edellisessä kappaleen kirjoitin harkitun rauhallisesti. Tosiasiassa olen niin innoissani, niin vaikuttunut, niin tiloissa, niin ihailun kukkuloilla, niin vapiseva, niin missä kaikissa lieneekään ihailusanoissa, että sormeni tuskin osuvat näppäimille. Vaan rauhoitutaan taas. Avaan nyt mui

Hanif Kureishi on juurtunut muistiini miehenä, joka kirjoitti Esikaupunkien buddhan (The Buddha of Suburbia, 1990). Kureishi oli tuolloin vekkulisti palavasilmäinen nuorimies, jolla oli mustat kiharat hiukset. Kun katson hänen kuvaansa Love + hate -kokoelman liepeessä, ihmettelen mitä on tapahtunut. Ei enää pitkiä hiuksia, vaan lyhyet ja harmaat . Ai niin, hän on vanhentunut ja sehän tarkoittaa, että olen itsekin vanhentunut siinä samalla. Miten nyt pääsikään unohtumaan ... Love + hate on alaotsikkonsa mukaisesti kokoelma kertomuksia ja esseitä,  joissa rakkaus ja viha näyttäytyvät eri näkökulmista. Kureishin kokoelmassa puhuu humanisti, jolla on sekä oppiarvollista että sydämen sivistystä. Osassa kirjoituksia hän laittaa itsensä henkilökohtaisella tasolla melko lailla säälimättömästi peliin ja päästää lukijan lähelle itseään. Tähän ryhmään kuuluu mm. kokoelman päättävä kirjoitus siitä, miten hän joutui huijatuksi. Kyse ei kuitenkaan ole missään määrin paljastelukirjasta tai hen

Misery won't touch you gentle. It always leaves its thumbprints on you; sometimes it leaves them for others to see, sometimes for nobody but you to know of. Joku blogini lukijoista saattaa vielä muistaa, että ihastuin suuresti Edwidge Danticat'n teokseen Claire of the Sealight . Tämä teos osui keskelle erästä suruprosessiani ja siitä tuli käsi, joka avasi oven surusta pois. Tämänkaltaisen kokemuksen jälkeen kirjailija käy erityisen rakkaaksi ja se osa Danticat'lla minun mielessäni on. The farming of bones -romaanista kirjoittaessani jatkan sotaan liittyvien teosten esittelyn sarjaa, jonka aloitti JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään ja jota seurasi Laurent Binet'n HHhH . Nyt ollaan Haitissa ja Dominikaanisessa tasavallassa. Danticat'n teoksessa on erotettavissa tavallaan kaksi eri kerrontatapaa, toinen niistä on fiktiota, jossa pääosassa on haitilaisnainen Amabelle. Toinen osa taas on selkeämmin historiankirjoitusta. Näiden kahden linjan läsnäolo teokses

Nyt uskallan sanoa, että olen 99 %:n varmuudella lukenut vuoden 2015 parhaan käännösromaanin. Laurent Binet'n HHhH on ollut lukulistallani siitä saakka, kun teos ilmestyi englanniksi pari vuotta sitten, mutta lukeminen on syystä jos toisestakin lykkääntynyt ja niinpä teos ehti ilmestyä suomeksi ennen kuin siihen pääsin tarttumaan. Binet'n romaanin nimi HHhH tulee sanoista Himmlers hirn heisst Heydrich eli suomeksi Himmlerin aivojen nimi on Heydrich. Himmler on tietysti Heinrich Himmler, SS:n ja Gestapon päällikkö, joka oli vastuussa natsi-Saksan keskitys- ja tuhoamisleirien organisoinnista. Himmlerin alaisena toiminut Reinhard Heydrich puolestaan tunnetaan mm. nimillä Prahan teurastaja ja valkoinen peto ja häntä pidetään yleisesti natsi-ajan kylmimpänä, kammottavimpana ja tunteettomimpana miehenä. Hän toimi Prahan protektoraatin käskyhaltijana ja kylvi kauhua, missä liikkuikin. HHhH:ssa Binet'n kertomuksen ydin muodostuu kuvauksesta, miten slovakki Jozef Gabčík j

Sydämen voi pysäyttää  monella tavalla. Luodilla, rakkaudella tai vaikka myrkyllä. JP Koskisen teoksen nimi 'Kuinka sydän pysäytetään' ei liene kysymys, koska sen perässä ei ole kysymysmerkkiä. Jos se ei ole kysymys, on se joko toteamus tai väite, jolloin sanan 'kuinka' synonyymiksi asettuu 'näin.'  Ja toden totta, JP Koskinen näyttää ja komeasti näyttääkin, miten monella tapaa sydän voidaan pysäyttää. Lukiessani teoksen nimi kulki mielessäni eräänlaisena johtomotiviina ja se sai yhä uusia merkityksiä ja tulkintoja sitä mukaa kuin etenin teoksen lukemisessa. Koskinen kirjoittaa historiallista fiktiota, jossa hän sekoittaa onnistuneesti todellista ja keksittyä. Kuinka sydän pysäytetään sisältää myös autenttisia kopioita lehtileikkeistä ja asiakirjoista, joiden mukaan ottaminen tuo teokseen yhden tason lisää. Niistä käy ilmi esimerkiksi Suomen epätoivoiset avunpyynnöt talvisodan aikana. Fakta ja fantasia limittyvät, mutta siitä huolimatta tai kenties j

Tapasin Anne Tylerin ensimmäistä kertaa päivällisellä Koti-ikävän ravintolassa. Tästä on aikaa arviolta 20 vuotta. Paljon on unohtunut, mutta muistan nauttineeni hänen seurastaan. Tämän jälkeen tiemme erkanivat vuosiksi, kunnes Amerikan lapset saivat meidät taas yhteen. Seuraavan kerran tapasimme Onnellisen matkamiehen yhteentuomina ja tästä seurauksena oli yhteinen Pako. Kului kuitenkin taas vuosia ennen kuin löytyi Sininen lankakerä, josta kumpikin leikkasimme pätkän omiin ompeluksiimme. A Spool of Blue Thread (SBT) valittiin tänä vuonna sekä Baileys-palkinnon että Man Booker -palkinnon pitkälistoille. Kyynikko voisi ajatella, että tämä johtuu siitä, että tämän teoksen uskotaan jäävän Tylerin viimeiseksi romaaniksi. Oli miten oli, huokuu Tylerin tekstistä vahva ammattitaito. SBT toi mieleeni niin pataruoan kuin kestävyysjuoksijankin. Pataruoan siksi, että siinä on jotain samaa kuin tutulla ja turvallisella reseptillä rakkaudella valmistetussa hitaasti kypsytetyssä ruoassa, j

Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika heijastaa lokakuun aamukirkasta, syksyn taittamaa valoa. Alkavan päivän aikaisia hetkiä, jolloin maailma on pusertunut kuulaan viileäksi ja saa ovesta ulos astuvan ihmisen muistamaan, että hengittäminen on olennaista. Se on romaani, joka menee suoraan esteettiseen nautintokeskukseen. Vanhtalon romaanissa kuvataan valokuvaaja Aarni Koskiaavan elämää. Vanhtalo tarkentaa tekstinsä muutamiin Aarnin elämäntapahtumiin kuin rajaisi valokuvia. Liikutaan eri vuosikymmenillä. Kuljetaan ajassa eteen ja taakse. Rauhallisesti. Hillitysti ja harkitusti ja vahvan tasapainoisesti. Saamme seurata ihmettä, kun kehitysliuoksesta piirtyy esiin Aarnin elämä. Kirjoittaessani romaanista Poika nimeltä Kuukivi totesin, että se puhuu elokuvan kieltä. Vanhatalon romaanista voisi sanoa, että se puhuu valokuvaa. Valottaminen on läsnä niin Aarnin elämänkaaren kuin yksittäisten elämäntapahtumienkin tasolla ja se on myös keino, jonka kautta Aarni itse maailmaa tarkastelee

Nyt osuu. uppoaa, tärähtää ja värähtää! Viime aikoina olen lukenut kosolti hyvää kirjallisuutta ja sitten tulee vielä heppu nimeltä George Saunders, jonka Joulukuun kymmenes vaatii suureen ääneen paikkaansa hyvän kirjallisuuteni pinossa. Eikä siinä mitään, ihan aiheesta vaatii ja pirun kovalla äänellä vaatiikin. Suorastaan huutaa. Okei. Huudan takaisin. Huudamme kilpaa. En ollut George Saundersista koskaan kuullutkaan ennen kuin törmäsin Helsingin Sanomissa Jukka Petäjän kirjoitukseen Joulukuun kymmenennestä. Sen luettuani minut valtasi malttamattomuuden kuume ja olisin heti halunnut päästä lukemaan Saundersia. Jonotin kuitenkin kiltisti tätä teosta kirjastosta ja varausjono se mateli niin hiljakseen, että tuskin edes liikkui. Onnekseni kävi niin, että Joulukuun kymmenes löytyi eräänä päivänä pikalainaosastosta. Ensimmäisiä sivuja lukiessani olin yhtä suuren hartauden vallassa kuin lapsena avatessani joululahjoja. Vihdoin. Vihdoin oli tullut hetki luopua Saunders-neitsyydestän

Kun ensimmäisen kerran luin Jean Rhysin romaanin Huomenta, keskiyö en ollut koskaan käynyt Pariisissa. Nyt toisella lukukerralla luin tätä teosta mielessäni Pariisi ja kaikki ne tuntemukset, joita tuossa kaupungissa koin. Kenties kuljin samoja katuja kuin Huomenta, keskiyön Sasha - Pariisiin pakeneva onneton nainen. Samoja ja samoja. Osoitteidensa puolesta samoja. Jean Rhysiä lukeneet tietävät, että hän kirjoittaa jeanrhysiksi teoksen kielestä riippumatta. Päähenkilö on tälläkin kertaa nainen, joka on nähnyt onnellisempiakin aikoja. Hän kulkee pitkin Pariisin muistoista raskaita katuja. Tässä kadunkulmassa silloin sitä. Tuossa toisessa kadunkulmassa tätä. Silloin hän oli nuorempi, onnellisempi, toiveikkaampi. Nyt äänet ovat kirskuvia, ihmisten puhe viiltää korvia. Ennen oli sentään paremmin, äänet sanovat kaikkitietävästi. Nyökyttävät päätään ja hymyilevät niin kuin hymyilevät ne, joiden hymyn ainoa tarkoitus on ilmaista, että loppuelämäsi tulee olemaan pelkkää alamäkeä. Huomise