sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Susinukke Kosola: Turkoosi vyöhyke - tutkielma yksinäisyyden väriopista


Tämä on teksti, josta darlingseja ei ole tapettu. Kuten Kosolan teoksen alaotsikossa on mainittu sen olevan tutkielma, on myös tämä kirjoitus hahmotelma muutamista tavoista, joilla Turkoosia vyöhykettä voisi lukea. 

Darlingsit on pidettävä hengissä, koska jokainen niistä pitää sisällään lähestymissuuntia, jotka haluan pitää avoimina.

I put you high up in the sky / And now, you're not coming down /  It slowly turned, you let me burn / And now, we're ashes on the ground (Miley Cyrus: Wrecking Ball)

Jos aloitan ihan alusta, ihan ensimmäisestä kohtaamisesta Turkoosin vyöhykkeen kanssa on aloitettava Miley Cyrusin purkupallosta, jonka Kosolan teoksen kansi loihtii esiin. Ei yksi yhteen, ei todellakaan, mutta kuitenkin niin, että pyöreä kova metallinen heiluva tuhoon kykenevä kappale, joka uhkaa heitä, joiden välillä on tunteiden vaikea ja sekava viidakko.

Tuho, eikö vain, on kutsuhuuto Feeniks-linnulle?


Turkoosi vyöhyke on rakkaustarina vai pitäisikö sanoa ihmissuhdetarina? Ei sanota jälkimmäistä, sillä se kuulostaa aivan kamalalta, eikä se tässä yhteydessä naurata, vaikka se nauratti silloin, kun Risto Räppääjässä Lennart Lindberg pyysi Rauhaa lähtemään kanssaan elokuviin katsomaan ihmissuhde-elokuvaa.


Olen kirjoittanut ylös, että sivulla 20 alkaa soida Nina Simone ja sen perään olen kysynyt miksi.

Voisiko se olla tämä: 

Love me or leave me and let me be lonely / You won't believe me but I love you only / I'd rather be lonely than happy with somebody else


Hermostuneena minulle käy helposti niin, että alan puhua mitä tahansa ollakseni olematta hiljaa. Niin on käynyt myös edellä.

Lykkään aloittamisen hetkeä, koska kun alan kirjoittaa Turkoosista vyöhykkeestä käy väkisinkin niin, että hieman naulaan sitä ja sitä en haluaisi tehdä. Kun kaikki mikä on tulkintaa on myös sitomista on käsiraudat on väkivaltaa ja Susan Sontagin tupakan savu ottaa varoituksen muodon ja alkaa kiemurrella kohti.

Ja vielä se, että olen huolissani siitä, missä määrin käy niin, että tulen spoilanneeksi Turkoosia vyöhykettä ja tämä on kysymys, jota en yleensä ole kovin paljon joutunut miettimään runojen kohdalla, mutta nyt se on tämän iltapäivän polttava huolenaihe.


Turkoosilla vyöhykkeellä kulkemiseni aikaan olen kuunnellut äänikirjaa, joka kertoo Smackin* tarinan. Olen pudonnut useasti läpi vuosien eräälle klubikeikalle, jossa metrin päässä on Claude ja Clauden rintaa halkova arpi muistutuksena hänelle tehdystä sydänleikkauksesta. Ja on rääkyvä räkäinen huuto.

Turkoosi vyöhyke on arpi sekin ja kiedoksissa niin ikään sydämeen. Sen ja Smackin tarinan alkamisen paikassa on yhteisiä aineksia ja luultavasti harva - jos kukaan - ymmärtää, mitä tässä tarkoitan. Sellaistakin yksinäisyys on.


Radiokuuluttaja kehottaa: Juokse pakoon kapitalismi, sinua kohti ammutaan pian kovapanosammuksilla. 

Luokka ja siihen liittyen köyhyys ja syrjäytyneisyys sekä niihin kytkeytyvä yhteiskuntakritiikki ovat olleet kantavia teemoja myös Kosolan aiemmissa teoksissa ja onneksemme ne ovat mukana myös tässä uutukaisessa. Joskus ne ovat läsnä postiluukusta putoavassa Intrumin kirjeessä tai "työkkärin logolla varustetussa kynässä". Joskus taas "fiskarsleikatuissa hiuksissa". 

Äkillisesti tämän tekstin alussa mainittu purkupallo (joka tässä vaiheessa ei enää liity Miley Cyrusiin ollenkaan) osuu luonteensa mukaisesti


ainoa oikea jännitysnäytelmä tapahtuu maksupäätteessä


Aivastele Aiskhylos, sopertele Sofokles ja eritä eritteitä Euripides.


Sillä välin kun edellä mainitut tekevät tehtäviään on hyvä tilaisuus ottaa toinenkin sitaatti


on aikamoinen etuoikeus

olla sellaisissa töissä, joissa edes voi harkita

olevansa jotain


Missä on kaari, on sen edessä pre. 

Kaari on jäykkää ainesta, vaikeasti suoristettavissa, vaikeasti toiseen suuntaan taivutettavissa. Tarvittaisiin vähintäänkin pihdit, mutta niiden ostamiseksi olisi oltava massoittain rahaa.

Oma pää ei käänny niin, että sanojen järjestys vaihtaisi paikkaa.

 

 

Sanon tässä välissä, että Turkoosi vyöhyke on Kosolan kokoelmista vaativin ja hitaimmin avautuva. Edellisen lauseen voisi myös kirjoittaa muotoon: Turkoosi vyöhyke on Kosolan tähän astisista kokoelmista paras.

Vähän kaikki viittaa Turkoosissa vyöhykkeessä johonkin. Tästä seuraa, että teos avautuu kuin dekkari, joka tarjoaa vihjeen toisensa jälkeen. Ei tule loppupistettä, on ja pysyy prosessi ja sen tähden Turkoosin vyöhykkeen lukemisen lopettaminen ei ole kovin mahdollista. 

Turkoosi vyöhyke ui katujen estetiikassa ilman romantisointia. Paitsi aiemmin mainittua Smackia siitä löytyy Banksya ja mentaaligraffitia sekä turkoosinkielisiä piissejä. 

Bytheway piissi tulee sanasta piece, joka tulee sanasta masterpiece.


Liikennetötteröiden merkitsemää tietä alamme nyt lähestyä turkoosia.

Tötteröistä olen kirjannut ylös seuraavan merkinnän:

toistuva motiivi: varastetut liikennetötteröt -> Kaija Koo: kuka keksi tötterön?

Sitäkin voisi kysyä. Rakkauden voisi korva tötteröillä. Eikö vain?


Tässä välissä on mainittava, että ihan erityisesti rakastun aukeamaan sivuilla 74-75.


Muusikot tunkevat Turkoosin vyöhykkeen luentaani. Kaija Koon jälkeen on vuorossa Taipaleen Reiska, jonka kanssa pohdin, voiko turkoosi kuu luoda merelle siltaa? Voiko enää koskaan tulla tällaista iltaa?

Ehkä tuleekin aamu huterin jaloin tai päivä strobosatuttavine valoineen


Miksi juuri turkoosi? Piru ei nyt lue raamattua, vaan wikipediaa ja värioppia. 


Turkoosi, kalaiitti, on muun muassa kuparia, alumiinia ja vettä sisältävä fosfaattimineraali."
Turkoosi esiintyy lähes aina tiiviinä massoina alumiinipitoisten kivilajien raoissa ja onkaloissa.
Turkoosi on yksi jäljitellyimmistä ja manipuloiduimmista kivistä. **


Turkoosi: kun haluat ruokkia mielikuvitustasi

Keltaisella maustetussa sinivihreässä yhdistyvät eloisuus, empaattisuus ja syvällisyys. Turkoosi on sydämellinen väri, joka stimuloi mielikuvitusta ja puheliaisuutta.

Käytä väriä näin: Turkoosi on ystävällinen, ilakoiva ja mystinen väri. Käytä turkoosia, kun haluat herättää ihastuksesi kiinnostuksen. Se ruokkii myös luovuutta ja auttaa näkemään magiaa arjessa. ***


Onko turkoosi rakkaus / rakkaus turkoosiin jollakin tapaa (ja jos, niin millä) erityisempää kuin johonkin muuhun väriin kohdistuva rakkaus?


Kosolan runoissa on kaksi tyyppiä, joista toinen enimmäkseen ja useimmiten puhuu turkoosia. Käy kuitenkin niin, että turkoosin puheen välissä on mustia kirjaimia. Onko se kohtaaminen? Väliintulo? keskeytys? Jakamisen hetki? Sulautumisen ensioire?


äänesi oli väritön olit väritön ja nyt se kaikki on minussa

ääriään myöten turkoosia väriä minussa ja olen yksin


Toinen siirtyy toiseen värinsä kautta ja tekee tietoiseksi yksinäisyydestä. Arvoitus tämäkin. Sitä voisi kenties ratkoa sivulta 116 löytyvän kaavion kautta, joka on eräänlainen Erik Allardtin neljään osaan jakautuvan hyvinvointinäemyksen osa-alueiden uudelleenkirjoitus. 

Jos ei jaksa tai jos on hankalaa voi keskittyä nauttimaan kielestä, kuten esim. ja esim.


"... vesimelonikin

saadessaan tietoisuuden

ensitöikseen myisi itsensä kokemusasiantuntijaksi"

[...]

"Pelko on vain elämänhalun yövuoro."



Turkoosi vyöhyke jättää estetiikkansa auki ja liikkeeseen. Se ei ole pikaruokaa, vaan hitaampien nautintojen ateria. Maisema ja paikka, jossa ikkunan takana on omainaisvärilleen uskollista sumua ja jotakin, joka vasta odottaa nimeään.

 



Susinukke Kosola: Turkoosi vyöhyke - tutkielma yksinäisyyden väriopista

174 sivua + numeroimattomat sivut

Sammakko (2021)


* Jarkko Jokelainen: Smack - kuolemaantuomitun laulu (LIKE, 2021)

** https://fi.wikipedia.org/wiki/Turkoosi

*** https://anna.fi/hyvinvointi/itsetuntemus/variterapia-lue-mitka-varit-sopivat-elamantilanteesi-parhaiten-juuri-nyt

sunnuntai 16. toukokuuta 2021

Kaija Rantakari: Salit


Se tapahtuu heti ensimmäisellä rivillä. 

peilaan itseäni vernissasta

Matkin tietenkin, miten voisin olla matkimatta ja matkiakseni käyn monissa museoissa ja taidehalleissa, niiden saleissa sali salin jälkeen ja erityisesti pysähdyn 

sen yhden naisen eteen, 

jonka edessä seisomista en haluaisi lopettaa, vaikka kohta on jo eron hetki, sillä museo suljetaan viidentoista minuutin kuluttua. 

Pääni sisällä voin ottaa hänet mukaan. 

Sitä ei voi kukaan estää. 

Pääni sisällä hän on kokonaan minun.

*


Kaija Rantakarin Salit on runokokoelma kohtaamisista taideteosten kanssa. 

Stendahlin syndrooma par excellence. 



Päihtyminen teoksen edessä. 

Juopuminen ja heikotus, sydämen oudosti hakkaavat lyönnit kauimpana metronomin tikityksestä.

Miten hän luulee voivansa määritellä, koska on ihminen ja se toinen ei ole. 

Vielä nyt roolit ovat näin. 

Ne johtavat harhaan.


olet anemiaan pukeutunut valkea kuningatar,

vuosiksi sivuun laskostettu uni

nyt kaikkien nähtäväksi levitetty


*

Salit on punaista samettia ja sen punaisuus pysyy. 

Kun lauletaan: "She wore blue velvet / Bluer than velvet was the night / Softer than satin was the light" sininen on edelleen punaista, vaikka se lähtisikin kohti silmiä sinisenä, saapuu se perille punaisena.

Sinisen ydin on punainen, vaikka Rantakari kirjoittaakin "koboltinsinisestä sametista", sillä onhan niin, että juuri punaiseen samettiin veri naamioituu taitavimmin.


olen kireää punaista ja

haluan viiltää itseni

vapaaksi kaulasta ranteeseen



*

Mitä taideteosta katsoessa tapahtuu? 

Voidaanko aina olettaa, että katsoja on subjekti? Että subjektiksi on syytä kutsua juuri häntä, joka kävelee taideteoksen eteen? Pysähtyy ja juuttuu salin lankkulattiaksi naamioituun juoksuhiekkaan.

Voidaanko aina olettaa, että muutos tapahtuu vain toisessa? Että vierailijan ja vierailun kohteen välillä on jollakin tapaa selkeät rajat?

Tuossa hän menee. 

Hän menee kohti, eikä hän ole liikkeellä pelkästään hyvin aikein. 

Lumoukseen kuuluu halu ottaa omaksi tuhoamalla.


yritän sanoa, että olet seisseen veden marmoria

yritän sanoa, että olet sekä jalokiviä että patinaa

[...]

yritän sanoa, että pilaan sinut siitä nauttien

yritän sanoa, että suudelmasi vuotavat terälehtiä 


Nämä ovat ne lauseet, joihin ensimmäiseksi jäin kiinni niin, että en osaa niistä irrota. 

Että niistä ei halua toipua. 

Että toipuminen olisi liian kivuliasta. 

Irti revittyä nahkaa ja migreenin vangitsevat sahalaidat.


Sillä tunteella, jonka Salien rivit herättävät on nimi. 

En tiedä sitä. Se ei sijaitse kielessä. 

Siinä on yötä ja kamppailua, kauniin alla etenevää, synkkien seutujen kautta kiertyvää mustaa. 

Melaina kholee.


*

Salit kihisee aistillisuutta kuin päiväuniensa painajaisista juuri heränneet laiskat käärmeet. 

On halua. 

On halua, joka ei täyty. 


Missä on se paikka, jossa nämä runot tuntuvat?

Se ruumiin salainen sopukka, jonka anatomian tuntijat kerta toisensa jälkeen ohittavat.  

Ruumiin autiomaa, hylätty maa. Katsomalla eläväksi tehty.

Huomaan sen kyllä. Sen

miten


taivutat ruumiistasi maljan,

jota tarjoat juotavaksi lunnaita vastaan


*


Runojen korostuneen esteettinen rekisteri liikkuu rajalla jatkuvasti valppaana. 

Urhoollinen sotilas, petollinen tarpeen tullen. 


lisään tänne vielä kourallisen pimeää

ja sylissä lepäävät kätesi ovat kuin kauniit kimput valoa

 

Rantakarin runot ovat ihosta vielä lämpimiä helmiä. 

Niihin imeytynyttä parfyymia, rakastetun kalpealta otsalta yön tunteina salaa pullotettua hikeä.


Ja punainen on vain toinen nimi vihreälle absintille.




Kaija Rantakari: Salit

103 sivua

Poesia (2021)


sunnuntai 9. toukokuuta 2021

Koko Hubara: Bechi


Kuinka moni on jo ennen Bechin lukemista sitä mieltä, että kyseessä on hieno teos? Koska sinä et voi vastata teen sen itse.

Vastaan, että hyvin moni, koska meidän pienessä suomalaisessa kulttuurissamme on mekanismi, joka nostaa toiset tekijät asemaan, jossa suuren joukon mielestä kaikki heidän tekemänsä ja kirjoittamansa on hyvää. Kuka heidät nostaa? Koska et voi vastata teen sen itse.

Vastaan, että heidät nostaa nuorehkojen naisten joukko, jotka fanittavat näitä tekijöitä niin, että negatiivisen sanan lausuminen fanituksen kohteiden teoksista tuntuisi vähintäänkin pyhäinhäväistykseltä. Ketä nämä jalustalle nostetut ovat?  Koska et voit vastata teen sen itse. Pari kirkkainta esimerkkiä mainitakseni nimeän Koko Hubaran ja Saara Turusen.

On vaarallista, mutta ei tietenkään kiellettyä, alkaa lukea kirjaa niin, että on - jos ei tietoisesti, niin ainakin tiedostamattomasti - jo tullut päättäneeksi, että se on hyvä teos. Mitä tällöin oikeastaan luetaan? Koska et voi vastata teen sen itse.

Vastaan, että fanittaja ei lue sitä mitä on kirjoitettu, vaan hän vahvistaa lukiessaan omaa fanitustaan, jonka kautta hän luo identiteettiään ja liittää itseään osaksi viiteryhmää, johon kuuluminen on hänelle tärkeää. Ja ei, fanittamisessa ei ole mitään pahaa, usein päinvastoin se on vallan hurmaavaa ja itsekin nautin siitä suuresti. Tämä ei silti tarkoita, etteikö fanittaminen sokeuttaisi lukijaa. 

Kirjalliset fanittajat ovat valtaosin tyttöjä ja nuoria naisia ja kaipaisimme kipeästi fanittavia poikia ja nuorukaisia, jotka postaisivat sydämiä instagramiin luettuaan fanittamansa tekijän teoksen.


*

Jätän tähän siemenen.


*

Ja nyt: tyhjentäkäämme itsemme ja siirtykäämme Bechiin.


*

Mun on helpompi ja parempi olla mutsin kanssa silloin, kun se on kielteisessä mielentilassa, kuin silloin kun se yrittää olla tyyni ja äidillinen. Mikä tahansa mielipaha käy, vaikka nyt sitten tämä ihana, tuttu närkästys. Mikä tahansa paitsi hysteerinen omistautuneisuus, kivuus ja hyvyys, empatia ja lempeys, kiinnostuminen ja kiintymys, koska ne on valhetta. Pettymys on totta.


Bechi kertoo Bechistä, hänen äidistään Shoshanasta ja Shoshanan äidistä Rivkasta. Äitien ja tyttärien kompleksisista suhteista, joissa on samaan aikaan liikaa ja liian vähän. Jotka pursuavat, hyhmääntvät, eivätkä järjesty. Ovat haisevia ja kompostisia ja joihin on katuliidulla kirjoitettu: every daughter kills the mother she loves.

Suomeen voi tulla laivalla tai lentokoneella. Tai rakkaudella, kuten kävi jemeninjuutalaiselle Shoshanalle, kun hän tapasi suomalaisen Hannun. Shoshana ruumiillistaa kahta: hän on hyvä Shoshana ja paha Sha'ame. Jälkimmäistä nimitystä hänestä käytti hänen äitinsä.

Shoshana on frankofiili, jonka Pariisin unelmat ottavat sijoituspaikakseen Helsingin. Hän on kirjailija ja äiti. Hän on nainen, jota hänen oma äitinsä ei ottanut syliin tai sanonut rakastavansa. Tämänkaltainen puute jättää jälkensä ihmiseen ja tiedän valitettavan hyvin, mistä puhun. Myöhemmin se voi ilmetä niin, että haluaa säästää oman tyttärensä vastaavilta kokemuksilta liiankin kiihkeästi. Saattaa huolehtia liikaa. Niin paljon, että rakkaus omaa tytärtä kohtaan uhkaa muuttua tukahduttavaksi.

Sellaisen äidin tyttärenä kapinoimisesta voi tulla työ. Bechi huutaa 


sä olet vitun ruma ja tyhmä äiti, mä vihaan sua, mä muutan pois ja tapan ja kuolen ja satutan ja toivon että mua satutetaan

 

ja repii itseään irti äidistään. Hubara kuvaa, miten Bechin on pakko rakentaa kuilu äidin ja itsensä välille. Bechi ei näe sitä, minkä lukija näkee: sen valtavan rakkauden, joka äidin ja tyttären välillä on huolimatta siitä, minkälaisia ilmenemismuotoja se välillä saakin.

Ketä voisi vihata kiihkeämmin kuin äitiään? Tällainen lause on helppo kirjoittaa tyttärenä. Äitinä se saa kauhun valtaan. Lukiessani Bechiä olen äiti ja tytär niin kuin oikeassa elämässänäkin olen. Oman vihani tunnistan, mutta en sitä, joka kohdistuu minuun. Ehkä tässä on niin arka paikka, että en pysty näkemään, en kuulemaan. Ehkä tässä on narratiivi, joka ei toteudu yhtä väkivaltaisena kaikissa äiti-tytär -suhteissa. Ehkä tässä on haluttomuuteni nähdä asioita, kuten ne ovat. Ehkä tässä on niin paljon kaikenlaista, jonka kanssa on helpompi elää, kun sille ei anna nimeä.

Bechi kokee, että äidillä olisi paremmin, jos tytärtä ei olisi. Hän näkee äitinsä kirjoittamassa ja miten tämä silloin "näyttää paremmalta" , on enemmän sellainen kuin on kuin mitä hän on äitinä. Bechi ei tiedä, että hän itse on se ainoa asia elämässä, jota hänen äitinsä ei koskaan kadu. 


Lapsi on ainoa asia, joka merkitsee Shoshana Meriluodolle yhtään mitään, mukaan lukien hänen oma elämänsä.

 

Miksi ollaan hiljaa? Miksi ei puhuta? Miksi ei ole kieltä, jonka avulla ylittää se kuilu, joka Shoshanan ja Bechin välillä on?


Tätä tekstiä on haavaista kirjoittaa, koska äiti-tytär -asiat ovat aluetta, johon en haluaisi lainkaan astua. Hubaran luoma kuva äitien ja tyttärien välisistä suhteista ei ole kovin toiveikas. Miksi olisikaan, sillä onhan se hirmuinen prosessi, että joku ensin kehittyy toisen ruumiin sisällä ja joutuu sen jälkeen kiskomaan itsensä irti, rakentamaan itsensä ihan omana yksilönään. Sellaiseen prosessiin elämän tarjoamat vuodet eivät välttämättä edes riitä. Sellaisessa prosessissa viha voi olla välttämätön katalysaattori. Sellainen viha vaatii, että tyttären on suhtauduttava äitiinsä ylimielisesti ja ruokittava omaa tunnettaan siitä, että kun hän itse tulee äidiksi hän ei tule tekemään samoja virheitä kuin oma äitinsä.



Hubaran romaani etenee Shoshanan ja Bechin näkökulmien kautta. Shoshanan osuudet on kirjoitettu kursiivilla, joka korostaa hänen identiteettinsä liikettä ja paikkaa kulttuurien välissä. Mikään tavallinen maahanmuuttajakuvaus 'Bechi' ei ole, eikä se tarjoa maahanmuuttajuutta ensisijaisena Shoshanaan tutustumisen tapana.

Bechin osuudet on kerrottu puhekielisenä minäkerrontana. Hänen energiansa ja nuoruudenraivokas puhetapansa toimivat tapaamispaikkana, jossa kohtaavat hänen äitinsä kirjoittama romaani Shoshana Ayin. kävi täällä sekä sen "kantaäiti" Anja Snellmanin esikoisteos Sonja O. kävi täällä (WSOY, 1981).

Ajat muuttuvat, nuoruus ei. Samat huutoa Bechin kanssa huutaa Shoshana Jemenissä ja Sonja O. Helsingin Kalliossa.

Shoshanan ja Bechin osuuksien eri kerrontatavat ja tekstityypit korostavat kohtaamattomuutta heidän välillään. 

Sukupolvien välillä tapahtuu valumista ja toistumista. Niiden välillä on ketju, jota on hankala nakertaa rikki. Kun tuntee Shoshanan äidin Rivkan on helpompi ymmärtää, miksi Shoshana käyttäytyy niin kuin hän tekee ja kun tuntee Shoshanan pääsee käsiksi Bechin käytöstä ruokkiviin syihin. 

Se vaan, että tätä samaa tietoisuutta nämä naiset itse eivät voi saavuttaa. Siihen kiinni päästäkseen on oltava ulkopuolella ja juuri tässä taitaa olla se kohta, joka usein tekee äitien ja tyttärien välisistä suhteita niin haastavia ja sekavia. Kummatkin kun ovat jatkuvasti sisäpuolella.

Behissä on ilmentymiä rasismista, mutta rasismin kuvaus ei ole sen kannalta keskeistä. Tämä on huomionarvoista. On tärkeää kuvata tummaihoisten ihmisten elämää muutoinkin kuin rasismin kautta. Kuvata sitä elämänä niin kuin kuvataan kenen tahansa ihmisen elämää.

Luin Bechin tietoisen ankarasti, enkä antanut Hubaraa kohtaan tuntemani ihailun tulla väliin. Itse asiassa pyrin pitämään tekijän irti teoksestaan niin täysin kuin mahdollista. Siksi kun sanon, että Bechi on erittäin kiinnostava teos ja kielellisesti notkea minä todellakin tarkoitan sitä. Mitä kieleen tuleen haluan mainita ihan erikseen teoksen epilogin, jossa kuvataan Rivkan elämää ja jossa tekstin välissä tuikkivat tähtien lailla hebreankieliset ilmaisut.



Koko Hubara: Bechi

208 sivua

Otava (2021) 

sunnuntai 2. toukokuuta 2021

Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme


Luen Ocean Vuongin romaania hitaasti, hitaammin kuin mitään muuta pitkään aikaan. 

Minä katan Vuongin lauseilla itseäni kuin pöytää. Teen tilaa, siirtelen. Etsin valolle oikeaa kulmaa. Siirryn kauemmas, jotta näkisin paremmin. Painun ihan kiinni, jotta tuntisin veren kohinan jokaisen duurin, jokaisen mollin. Jotta kuulisin sen hiljaisuuden huudon, joka syntyy, kun sydän jättää lyöntinsä väliin.   


Sitäkö taide on? Sitä että meitä kosketetaan, ja me luulemme tunnetta omaksemme, vaikka viime kädessä kyse on siitä, että joku toinen löytää kaipauksessaan meidät?


Ottakaamme siis tämä sitaatti, sinä ja minä, kun on ilta taas ja taas. Ottakaamme siis, kun me levitymme taivasta vasten ja kipu on säde, jolta emme säästy.

*

Ocean Vuong (s. 1988) on vietnamilais-amerikkalainen runoilija ja esseisti sekä esikoisromaaninsa Lyhyt maallinen loistomme (On Earth We're Briefly Gorgeous) myötä myös romaanikirjailija. 

Runoilijatausta kuuluu vahvasti myös Vuongin romaanissa ja teos sisältää useita niin järkyttävän hienoja lauseita, että huomaan kirjoittavani niitä ylös ihan pelkästään siitä silkasta ilosta, että käteni saa kirjoittaa samat sanat kuin mitä Vuong on kirjoittanut. Niin tehdessäni siirrän itseeni kauneutta, siirrän veristä raakaa ja kuolemaa. Siirrän sitä, mistä rakentuu elämä, joka ei edes lauseen alussa saa osakseen isoa alkukirjainta, vaikka olisi kohtuullista käyttää isompaa kirjainkokoa kuin paperille mahtuu.



Lyhyt maallinen loistomme on Pikkukoiraksi kutsutun pojan kirje äidille, joka ei osaa lukea. Poika kirjoittaa menneisyyttään, isoäitiään, äitiään, itseään. Hän kirjoittaa muistoja Vietnamista, sodasta, väkivallasta, traumoista. Hän kirjoittaa rakkauttaan Trevor-nimiseen poikaan.

Kirjoittaminen on paitsi tuomista nähtäväksi, myös huomiotta jättämistä, unohtamista. Se on sekä ylös nostamista että hautaamista. Välimerkit tulta, joka nuolee ruumiin luihin asti.


Kuka menetetään tarinassa jonka me itsellemme kerromme? Kuka menetetään sisällemme? Tarinahan on yhdenlaista nielemistä. Kun avaa suunsa ja puhuu, jäljelle jäävät vain luut, joita ei kerrota.


Se saa ehkä alkunsa siitä, mitä isoäiti kokee Vietnamissa. Tapahtumat, joka sekoittavat mielen kuin keiton, joka porisee liedellä vuodesta toiseen.

Väkivalta, joka valuu isoäidiltä tyttärelle. Puristuu tämän nyrkkeihin ja saa tyttären sulkemaan poikansa kellariin. Tekee tyttärestä sokean pojan tarpeille, ja niin poika pakenee rakkauteen, pakenee Trevoriin. Käsittelee kokemaansa väkivaltaa seksuaalisen väkivallan ja sen tarjoaman nautinnon kautta. Alistuminen on kontolloitua, eikä vaadi poikaa luopumaan subjektiudestaan. Ehkä siksikin, kyse on kuitenkin enemmän rakkaudesta kuin jostain muusta.

Ehkä kyse kuitenkin on eniten tästä:


Ja minä todella halusin, että hänen katseensa kiinnittäisi minut maailmaan, jossa tunsin vain puoliksi olevani.


Kun siihen astisen elämänsä näkymättömänä elänyt tulee näkyväksi, mitä muuta se voisi olla kuin valtavaa? Mitä muuta siinä tilanteessa olisi mahdollista tehdä kuin rakastua häneen, joka näkyväksi tulon on saanut aikaan? Miten muuten väkivaltaan tottunut näin ison asian voisi kohdata kuin kivun kautta?



Vuongin kertomana tarina liikahtelee kuin vesi. Se kulkee nykyisyyden pinnalla ja virtaa pitkin menneitä vuosia, törmää isoäitiin ja tämän elämään Vietnamissa, pysähtyy sen kellarin kynnykselle, johon äiti pojan sulkee. Puskee läpi ladonoven kuin sadun susi ja kiertää syliinsä toisiinsa kiinnittyneen pojan ja Trevorin. Tekee maltillisen suihkulähteen siihen kohtaan, jossa isoäiti henkäisee viimeisen kerran. Kuljettaa mukanaan sotaa, joka ei pääty.


En tiennyt, että sota eli yhä sinussa tai että kerran ihmiseen mentyään se ei lähde koskaan pois.


Sota kuin pojan rakkaus Trevoriin.


Halu vaati minut itselleen, ja sen puhdas tarve risti minut.


Lyhyt maallinen loistomme on lähikuvausta, joka käyttää hyväkseen vieraita ja yllättäviä kulmia. Se uhmaa tarinan koossapysymisen lakeja, mutta on jatkuvasti Vuongin täydellisessä hallinnassa. Se muuttuu runoksi ja rakkauden lauluksi. Se palaa takaisin, se sulautuu muistojen välähdyksiin. Se jysähtää siihen kohtaan, kun poikaa kertoo äidille homoudestaan. 

Se puhuu sinälle, josta en tiedä, kuka sinä on. Se säilyttää arvoitusta kuin kallisarvoista korua, joka on veressä ja vedessä uitettu. Se kuljettaa itsessään vierautta ja painaa sen vasten lukijan rintaa kuin leimamerkin. Se pysäyttää kaiken ympärillään ja kysyy kuin kämmenen läpi lyöty naula.


Äiti, eikö se ole surullisinta koko maailmassa? Pilkku, joka pakotetaan pisteeksi?


Vuongin lauseiden kauneus on jäähyväiskukkien kauneutta, kappeliin siilautuvaa valoa, jonka Tero Valkosen käännös hienosti välittää. 

Veri on viiniä pullossa veistoksen kaltaisena. Pullossa, jonka Vuong rikkoo. Ja ne pisarat. Ne valuvat romaanin sivuilta ylleni, enkä pyyhi niitä pois.

Lyhyt maallinen loistomme viettelee lukijansa. Se on epifaniaa, joka ei lopu.



Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme

268 sivua

On Earth We're Briefly Gorgeous

Suomentanut Tero Valkonen

Teoksen ulkoasu: Jussi Karjalainen

Kustantamo S&S (2021) - kiitos kirjasta!