sunnuntai 24. marraskuuta 2019

F*ck lineaarinen tarinankerronta - Monika Fagerholm: Kuka tappoi Bambin?

En tiedä mistä aloittaisin. Ehkä keskeltä. Tai alusta. Tai sivulta 150. Ehkä siitä kohdasta, jossa Kuka tappoi Bambin? on vienyt minut maailmaansa niin, että en enää ole Helsingissä omassa huoneessani.

Ehkä parasta olisi edetä joka suunnassa ja suuntaan samanaikaisesti. Edetä itsensä ympäri, vieressä, ylä- ja alapuolella ja olla perillä ja matkalla saman aikaisesti. Siltä Bambin lukeminen tuntuu. Se tuntuu siltä kuin kaivaisi esiin tekstiä, joka on vuosien kuluessa kasvanut oman ihon alle. Se tuntuu siltä, että Bambi on minun ja minun ja minun, eikä kenenkään muun. Se tuntuu rakkaudelta.

Bambia lukiessa tekee mieli kertoa kaikille, että tämä on se kirja. Tämä on tämän vuoden Se Kirja.

On ihmisiä, jotka saavat vaikeissa elämäntilanteissa lohtua kirjoista. Itse kuulun valitettavan harvoin heihin. Rankat elämäntilanteet saavat lukemiseni lukkoon. Sanat valuvat jälkiä jättämättä, eivätkä ne sytytä minussa mitään. Joskus käy niin onnellisesti, että löytyy kirja, johon voin mennä hengittämään kuin pakopaikan suomaan turvaan. Kuka tappoi Bambin? on sellainen kirja.

Tähän kohtaan minun piti kirjoittaa Bambin henkilöistä, mutta sen sijaan esitänkin ajatuksen kirjallisen teoksen ja lukijan identiteetin välisestä suhteesta. Voisiko, kysyn, voisiko kenties olla niin, että Bambia kohtaan tuntemani kokonaisvaltainen viehätys johtuu siitä, että se on olemassa kirjallisena teoksena tavalla, joka vastaa oman identiteettini rakenteita?

Sinne, tänne, tässä, tuolla, eilen. Palataan takaisin, mennään palatessa eteenpäin. Särkymisen monisakarainen tähti. Sen itsepintainen valo pimeydessä, jota mikään kukaan muu ei pysty valaisemaan.

Okei ne henkilöt. Tarkemmin: OSA niistä

Gusten Grippe, 26-vuotias menestynyt kiinteistövälittäjä
Emmy, Gustenin ex-tyttöystävä, jossain kohtaa kirjaa raskaana
Saga-Lill; Emmy paras kaveri ja Emmyn kanssa riidoissa. Henkilö, jonka kanssa Gusten Grippe paremman tekemisen puutteessa välillä harrastaa seksiä
Saga-Lillin faija, nykyinen vuonomaan kansalainen, aika paska tyyppi
Cosmo Brant ("the-least-likely-to-succeed-guy"), Gustenin kaveri
Nathan Häggert, Gustenin kaveri, poika auringonpaisteessa, auringon joka pimeni
Angela Grippe, oopperalaulaja ja Gustenin äiti
Annelise Häggert, Nathanin äiti, hevosenhymyinen uraohjus, ajatuspaja Kultaisen suihkulähteen bosslady, Gayn Handin ajatusten ja omaneduntavoittelun kannattaja
Simone Weil, yksi lempifilosofeistani, joka on sanonut mm., että "Rakastaa vierasta kuten itseään merkitsee kääntäen: rakastaa itseään kuten vierasta"
Joukkoraiskaus, tapahtuma
Kylmäjärvi, järvi
Auringonpaisteenkatu, katu
Huvilakaupunki, pikkukaupunki
Hiljaisuus, äänekäs ja vihlova elementti

Kirjoitan tätä tekstiä, kun on sunnuntai. Jonain muuna päivänä olisin kirjoittanut toisella tavalla, mutta joka ikisenä päivänä ja yönä niin maan päälllä kuin maan ulkopuolella olisin kirjoittanut, että Bambi on sielukirjani ja sitä suurempaa meriittiä kirja ei voi saada.

Kuinka monta suPERLAtiivia yhteen bloggaukseen on kohtuullista laittaa? Bambin kohdalla tuntuu, että mikään ei ole riittävästi. En yhtään tiedä, enkä oikeastaan haluakaan tietää, vaikka toisaalta haluan juuri sitä. Siis että miten Fagerholm pitää kertomansa kasassa? Ainakin: F*ck lineaarinen tarinankerronta.

Joku voisi sanoa, että Bambi on ihmisen tapa ajatella, muistella, yrittää tulla toimeen sen tyypin kanssa, jota pitää itsenään. Palata ja möyriä. Joskus myös lähes pakkomielteisesti. Yrittää unohtaa ja olla hiljaa. Ne kasvot hei. Kasvot muiden ihmisten edessä. Jenni Vartiainen: "Ne ei tiedä mitään, ne ei kuulu tähän tarinaan." Se  naamio, joka pitää menestyksen ja onnellisuuden ilmettä kasvoilla. Se naamio, joka hiostaa ja saa ihon kukkimaan ruttoa.

Täysien sivujen nautinto -blogia pitävä Maisku kertoi Fagerholmin sanoneen kirjoittamisesta Helsingin kirjamessujen lukupiirissä: "Älä ajattele tekstiä, ajattele maailma."

Bambissa todellakin on ihan omanlaisensa maailma ja tässä suhteessa se tuo mieleeni Kjell Westön liian vähälle huomiolle jääneen romaanin Älä käy yöhön yksin. Myös siinä on maailma, johon olen kaivannut monesti lukemisen jälkeen. Muistan, kun luin sitä jouluna lapsuudenkodissani. Istuin ruskeassa nojatuolissa. Oli yö Oli suklaata Oli joulun- ja lukemisenihme.

On ihanaa, että näin vahvoja kirjallisia maailmoja on olemassa. On kamalaa, että nämä maailmat ovat fiktiivisiä, eikä niihin voi oikeassa elämässä matkustaa, kuten vaikka Koivukylään.

Ei ostaa junabussimetrolaivalentokonehelikopterisukellusvenemitäniitäonkaanlippua. Mutta voi avata kirjan ja matkustaa yhä uudestaan.

Lörpöttelen tässä nyt kaikenlaista, koska en halua lopettaa Bambista kirjoittamista. Fagerholmin romaani kuuluu siihen kastiin, jota asuttavat samanaikaisesti sekä kirjallisesti korkea-arvoiset teokset että henkilökohtaiset lempikirjani. Nuo kaksi attribuuttia eivät ollenkaan aina käy käsikynkkää. Monet ovat ne suurina ja mahtavina pidetyt teokset, joista en ole onnistunut innostumaan, vaikka olisinkin niiden meriitit sinänsä pannut merkille.

Minulle hyvä kirja on kuitenkin vahvasti myös sitä, että se saa minut haltioitumaan, saa minut puhumaan siitä kaikille, saa minut silittelemään sen kantta, saa minut lukemaan itseään uudestaan uudestaan uudestaan sieltä täältä tuolta, saa minut toteamaan kerran toisensa jälkeen mahtavaa aivan mahtavaa. Bambi on sellainen kirja. Bambi ON ON ON!!!!!!!!!!!!!!!!! (kiva laittaa monta huutomerkkiä, vaikka moNta ei olekaan tarpeeksi).

Selvyyden vuoksi vielä sillä edellä kirjoitettu on toki epäselvää vaikkakin enemmässä ja vähemmässä kaoottisuudessaan aidointa mihin pystyn eli siis: Kuka tappoi Bambin? on minulle vuoden 2019 SE KIRJA.




Monika Fagerholm: Kuka tappoi Bambin?
222 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos Vem dödade Bambi?
Suomentanut Laura Jänisniemi
Teos (2019)


sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Cristina Sandu: Vesileikit

Vesileikeistä on kirjoitettava pienin kirjaimin. Pienin ja selittämättömän maagista valoa hohtavin.  Hohtavin ja paperista tuskin eroittuvin.

Ei.

Vesileikeistä on kirjoitettava isolla fontilla. Isolla ja lujan painavalla. Painavalla ja paperin lävistävällä.

Cristina Sandun toinen romaani Vesileikit osoittaa, että myös kirjallisen teoksen fyysinen koko voi olla tärkeä osa teoksen vastaanottoa. Kun kirja on niin pieni kuin mitä Vesileikit on saa se kiinnittämään huomiota jokaiseen sanaan ja sanojen väliin. Tässä kirjassa sanoilla on tilaa kasvaa ja vallata uusia alueita niin kuin uusiin paikkoihin ovat eri reittejä päätyneet myös kirjassa kuvatut naiset.

Anita. Paulina. Sandra. Betty. Nina. Lidia.

Kuusi nimeä paperilla. Ajattele, heillä jokaisella on oma elämänsä. Huolensa ja murheensa, joskus ilotkin. Haaveita, unelmia ja juurettomuus.

Naiset ovat ripoteltuina kirjaan ja heidän elämästään kerrotaan vain pieni pala. Sen ympärille rakentuu iso avaruus. Hiljainen ja äänekäs. Sandulla on harvinaislaatuinen kyky kertoa tarinaa niin, että se mitä ei kerrota puhuu yhtä lailla kuin kerrottu, ja muuttuu toisinaan jopa kerrottua painavammaksi.

Naisista kertovien osuuksien välissä kulkee toinen tarina, joka kertoo tytöistä, jotka uivat joella. Joki erottaa maat. On raja. Tytöt asuvat joen sillä puolella, josta katsotaan kaihoten joen toisella puolella olevaan maahan. Tyttöjen tarina on uimatarina. Se kertoo siitä, miten joella harrastetut vesileikit muuttuvat taitouinniksi. Miten aukeaa uusi väylä ihan konkreettisestikin.

Taitouinnista muodostuu Vesileikkien symboli. Yhtä lailla kuin taitouinnissa vain osa urheilijasta näkyy veden pinnan yläpuolella on tekstissä läsnä vain osa naisten tarinaa. Paljon on näkymättömissä pinnan alla. Tytöt lävistävät veden pinnan kuin teoksessa kuvatut naiset valtioiden rajan.  Synkronisoidut taitouintiliikkeet taas korostavat tyttöjen kohtalon samankaltaisuutta.

Kun kaikki olivat vedessä vain kädet näkyvillä, oli aivan kuin he rukoilisivat, ja siinä oli jotakin kauhistuttavaa.

Kun Seppo Puttonen haastatteli Cristina Sandua Helsingin kirjamessuilla Sandu totesi kirjoittamisestaan, että hän "kirjoittaa lukijalle, joka on valmis aukkoihin." Tämä näkyy Vesileikeissä mm. niin, että teksti avautuu, mutta ei sulkeudu. Teksti vihjaa ja antaa ymmärtää, mutta ei tee totuuspäätelmiä itsestään.

Hyvin vähällä ja kielellisesti herkällä ilmaisulla Sandu kertoo isoja juttuja, kuten vaikka kylän pysähtynyttä elämänmenoa traktorin edessä hautovan kanan avulla tai mainitsemalla tyttöjen "turhamaiset korvarenkaat", joiden kautta tulee esiin halu elämää samanlaista elämää kuin joen toisella puolella asuvat elävät.

Vesileikkien äärellä en voi olla passiivinen, vaan väkisinkin alan jatkaa kirjassa kuvattujen naisten elämäntarinoita. Pohdin mitä kirjan naisille on tapahtunut ennen kuin on tultu siihen kohtaan, jota Sandu kirjassaan kuvaa. Jään miettimään, miten tarinat jatkuvat. Jään toivomaan, että naisille kävisi hyvin.

Anita on tullut Helsinkiin, jossa hänen ja Hämähäkkimiehen välille roihahtaa nopea rakkaus. Anitalla ja miehellä on enemmän yhteistä kuin Anita haluaa tuoda tälle julki. On turvallisempaa pysyä vieraana hälytys- ja poislähtövalmiudessa.

Pauliina on saanut päähänpiston lähteä kalastusalukselle, jossa pelataan lotterya - peliä, jonka voittajaksi julistetaan suurimman kalan onkinut. Intertekstuaaliset vihjeet valaisevat kalastajien siimoja. Hemingwayn Vanhuksen ja meren Santiago saattaa hyvinkin olla aluksella piilossa.

Sandra nousee tuntemattoman miehen kyytiin, jonka autossa hän on kuin "laukku takapenkillä." Betty panee kaiken peliin kasinolla ja kohtaa vieraan miehen. Sattuma tai jokin sen suuntainen yllättävä väliintulo puuttuu tapahtumiin.

Nina juo kahvia roomalaisessa kahvilassa ja tekee yllättävän havainnon.

Hän ajattelee jonkin puuttuvan ja tajuaa hetken etsittyään, että se on häpeä.

Lidia on palannut kotiin seuduilta, jossa hänestä käytettiin toista nimeä.

*

Vesileikkien naisten tarinasta voi nostaa esiin lauseen tai kaksi. Se on mielivaltaista, eikä välttämättä kuvaa ollenkaan parhaiten sitä, mikä juuri heissä ja heidän elämässään on tärkeintä. Elämästä voi tiivistää pienen palan niin monesta kohtaa ja aina kun niin tehdään on olemassa vaara, että kaikkein olennaisin jää kertomatta - jos edes on mahdollista tietää, mikä olennaisinta on.

Vesileikkien naiset ovat ikään kuin jatkoaan odottavia luonnostelmia kirjan sivuilla ja heidän kanssaan pääsee tekemään tuttavuutta vain vähän. Siitä huolimatta he tekevät vahvan vaikutuksen ja jäävät mieleen kiertämään. Naisista kerrotun vähyys myös korreloi suoraan heidän paikattomuutensa kanssa. Olen nyt vähän tässä, huomenna ehkä jo jossakin muualla.

Nimensä puolesta Vesileikit viittaa karmealla tavalla välimeren pakolaisiin ja hukkumiskuolemiin. Sen nostaa esiin valtavan möhkäleen inhimilistä kärsimystä, jonka sisuksista löytyy Julia Kristevan muukalaisen paradoksiksi kutsuma tilanne. Kristeva kirjoittaa muukalaiseen viitaten: "Hän tahtoo olla yksin mutta silti kaverien kanssa."

Kristeva jatkaa, että "muukalainen asuu meissä: hän on minuutemme kätketty puoli, tila, johon talomme murenee, aika, joka turmelee yhteisymmärryksen ja myötätunnon." Jotta voisimme tuntea myötätuntoa muukalaista kohtaan on meidän Kristevan mukaan kyettävä kohtaamaan muukalainen itsessämme. Kristevan ajatukset muukalaisuudesta kristallisoituvat Sandun Vesileikeissä.

Vesileikit on teos, joka kiertyy lukijan ympärille ja pakottaa miettimään omia motiivejamme ja niitä sisällämme olevia tunteita ja itsellemme kertomiamme asioita ja näkemyksiä, joita olemme päättäneet pitää totuuksina.

Veileikeissä Sandu kirjoittaa, että vesi hioi uimarityttöjen ihoa "kuin simpukoita". Yhtä lailla tämä teos hioo lukijaansa ja uskoo, että tulee vielä aika, jolloin simpukan sisältä löytyy helmi tai jotakin muuta taianomaisen kaunista. Kirjallisena teoksena Vesileikit on helmi jo nyt.  Helmi, joka helmien tapaan on imenyt itseensä ihmiskehon lämmön.



Cristina Sandu: Vesileikit
118 sivua
Otava (2019)




Julia Kristeva: Muukalaisia itsellemme (Gaudeamus 1992), Alkuteos: Etrangers à nous-mêmes (1988), suomentanut Päivi Malinen



tiistai 12. marraskuuta 2019

En voi unohtaa Wanda Dubielin kyyneleitä - Teatteri Jurkka: Puhdistus

Aliide Truu (Wanda Dubiel)

Olen itä-eurooppalaisessa olohuoneessa. On jääkaappi, keinutuoli, pitsinen sängynpeitto, radio ja vihreät pitsiverhot. On laudoitetut ikkunat ja epämääräinen pelon tuntu.

Olen Virossa ja sen lähimenneisyys vaanii kaikkialla. Uhkaa nousta pintaan hetkenä minä hyvänsä.

Sofi Oksasen kirjoittama Puhdistus on sekä Finlandia-palkittu romaani että Oksasen esikoisnäytelmä. Se sai kantaesityksenä Kansallisteatterissa Mika Myllyahon ohjauksena vuonna 2007 ja myöhemmin sitä on esitetty useissa suomalaisissa teattereissa. Puhdistus on lisäksi matkannut mm. New Yorkiin ja Jüri Reinvere on säveltänyt sen oopperaksi.

Itse tutustuin Puhdistukseen ensi kertaa romaanina kymmenisen vuotta sitten ja valehtelisin jos väittäisin, että minulla on siitä selkeitä muistikuvia. Ei ole. Sen kuitenkin muistan, että Puhdistusta lukiessani en voinut päästää sitä käsistäni ja erityisesti mieleeni on jäänyt, miten toisessa kädessä pitelin kirjaa ja toisella kädellä hämmensin kastiketta.


Teatteri Jurkkaan Puhdistuksen on sovittanut ja ohjannut monologiksi Hilkka-Liisa Iivanainen ja roolityöstä vastaa Wanda Dubiel.

Puhdistuksen kaltaisia romaaneja ja näytelmiä tarvitaan, jotta historia ei unohtuisi. Jotta hirmutekojen tekijät eivät saisi rauhaa. Jotta - unkarilaisen kirjailijan Imre Kertészin ilmaisua lainatakseni - "tunnesuonet eivät kalkkeutuisi."

Teatteri Jurkan Puhdistuksessa näkökulma on maaseudulla asuvan Aliide Truun. Hän on ristiriitainen ja epämiellyttäväkin henkilö, jonka menneisyys ei kaipaa päivänvaloa. Aliidea riivaa sisarkateus, jonka liekkeihin bensaa on heittänyt sisar Ingel ottamalla omakseen Hansin, jonka Aliide olisi halunnut saada itselleen. Epätoivo saa Aliiden tekemään tekoja, joiden kanssa on vaikea tulla toimeen ja vielä vaikeampi kokonaan unohtaa.

Jurkassa Viron ja Aliiden menneisyys rävähtää ilmoille valojen ja äänen kautta. Järkyttävän tehokasta ja pelottavaakin. Flashbackeina nousevat esiin loputtomat kuulustelut, jotka eivät jätä Aliidea rauhaan. Vaikka hän ei varsinaisesti kadu tekojaan ei hän pääse niistä eroon.




Valokuviin on jäätynyt toisenlainen aika. Vihjaus tulevaisuudesta, joka ei koskaan toteutunut. Ne muistuttavat Aliidea vaihtoehtoisesta elämänkohtalosta. Polttavat hänen mekkonsa taskun läpi. Vaativat katsomaan ja tekemään tiliä omien tekojen kanssa.

Kun Aliiden pihalta löytyy vaikeasti loukkaantunut nuori nainen muistojen virta alkaa vyöryä, eikä Aliide pysty sitä pysäyttämään. On pakko kohdata asioita, jotka mieluummin unohtaisi.

Jurkan Puhdistuksessa monologin mahdollisuuksia hyödynnytetään taitavasti. Aliiden kautta ääneen pääsevät myös hänen elämänsä tärkeät ihmiset sekä ne, joiden ääntä hän ei enää koskaan haluaisi kuulla.

Koputukset, saappaiden kumina ja itsepintaisesti soiva puhelin ovat kuin kaivinkone, joka nostaa maasta Aliiden kokemusten maatumatonta multaa. Vaikka mielen voisi kytkeä pois päältä ja teeskennellä sen unohtaneen, ruumis muistaa. Se muistaa Aliiden nilkkasukkia myöten. Puristaa niiden lailla rantuja ruumiiseen ja merkitsee sitä menneisyydelle kuin nimettömiksi jäävien maiden karttaa, joista maailma ei halua tietää mitään.

Puhdistuksessa kysytään selviytymisen hintaa ja sen jatkoksi esitetään kysymys eloonjäämisen ja selviytymisen välisestä suhteesta. Korreloivatko ne välttämättä ollenkaan keskenään?

Wanda Dubielin näyttelijäntyö on jäätävän hallittua ja kirkkaimmin se tulee esiin silloin, kun puhetta ei ole. Hetkinä, jolloin voi nähdä ajatuksen syntyvän ennen kuin se tulee näyttelijän suusta ulos. Hetkinä, jolloin kyynelet silmäkulmissa ovat yhden pakkasyön haurasta jäätä. Hetkinä, jolloin menneisyyden päälle laitetaan kansi, joka ei suostu pysymään kiinni.






Teatteri Jurkka: Puhdistus
Sofi Oksasen romaanin pohjalta sovittanut ja ohjannut Hilkka-Liisa Iivanainen
Skenografia: Jenni Kääriäinen (Tuska Art & Design) sekä Hilkka-Liisa Iivanainen
Äänisuunnittelu ja musiikki: Samuli Laiho ja Hilkka-Liisa Iivanainen
Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen

Roolissa Wanda Dubiel

Valokuvat: ©Teatteri Jurkka

 Medialipusta kiitos Teatteri Jurkka!







sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Napakymppejä kipupisteisiin - Kansallisteatteri: Rakkauden päätös



Helvetin hyvä.

Ai ei saa kiroilla? Olen eri mieltä. Haluan tehdä heti kättelyssä selväksi, että Kansallisteatterin Rakkauden päätös on helvetin hyvä esitys.

Sitä paitsi. Kun Christoffer Strandberg ja Matti Puro tanssivat pasodoblen ohjelmassa Tanssii tähtien kanssa käytti tuomaristossa istuva Jorma Uotinen heidän tanssistaan juuri ilmaisua "helvetin hyvä".  Näin tästä ilmauksesta tuli jotain ihan muuta kuin kirosana + hyvä. Siitä tuli taidenautinnon sanallisen ilmaisun muoto, joka pyrkii tuomaan esiin sen, että nyt tärähti häntäluussa asti. Että nyt mentiin jonnekin sellaisen täydellisyyttä hipovan vastaanottokokemuksen alueelle, jota sanat eivät mitenkään pysty ilmaisemaan. Siksi: helvetin hyvä.

Sanojen riittämättömyys on keskeistä myös Pascal Rambertin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa Rakkauden päätöksessä, joka on lajityypiltään kaksoismonologi. Rakastaminen on muuttanut pysyvästi imperfektiin ja futuuri lakannut olemasta, kun Katariina (Katariina Kaitue) ja Timo (Timo Torikka) käyvät viimeistä keskusteluaan. Tosin keskustelu on tässä yhteydessä varsin epätarkka ilmaus ellei peräti valheellinen. Kun Timo puhuu Katariina on hiljaa ja kun Katariina puhuu Timo on hiljaa. Keskustelua enemmän kyse on vallankäytöstä, kun se vielä on mahdollista, sillä ihan kohta ei sitäkään mahdollisuutta enää ole.

Mutta nyt vielä. Loukkaan sinua kaikin mahdollisin tavoin. Ammun napakymppejä sinun kipupisteisiisi.





Rakkauden päätös on riisuttu ja alaston. Ei lavasteita, ei musiikkia, ei pienimpiäkään levähdyksen tai piiloon menemisen paikkoja. Näyttämöä paahtavat loistevaloputket ja sitä hallitsee kahden taitavan näyttelijän silmitön ja hurja läsnäolo.  On menty sen rajan yli, jolta voisi palata takaisin ihmissuhteeseen. On viimeinen hetki.

Ranskalaisen Pascal Rambertin teksti on jo sinänsä nautinto ja puhuimmekin Lukupino-blogin Simon kanssa esityksen jälkeen, että tuo teksti pitäisi saada käsiinsä, eikä vähiten siitä syystä että Timo Torikan suomennos pitää sisällään useita mainioita ilmaisuja.

Rakkauden päätös vaatii näyttelijöiltä paljon. Se on ladattu tunteilla, jotka ovat äärimmäisiä. Jokainen sanottu sana, jokainen loukkaus ja toisen satuttamiseen pyrkivä lause todistaa, että on ollut aika, jolloin Katariinan ja Timon välillä oli paljon rakkautta. Yhdessä eletystä on vaikea päästää irti ja siksi on puhuttava vielä lisää, vaikka jokainen järjissään oleva ihminen tajuaisi jo olla hiljaa. Toisistaan eroa tekevät ihmiset vaan ovat niin rakkauden satuttamia, että järjelle ei jää tilaa.

Rakkauden päätöksen erityispiirteisiin kuuluu, että roolityössä käytetään näyttelijöiden oikeita nimiä, joka tuo esitykseen yhden intiimin tason lisää. Kyse ei ole kenestä tahansa eroa tekevästä pariskunnasta, vaan juuri näistä kahdesta - Katariinasta ja Timosta  - ja samaan aikaan heidän kauttaan jokaisesta meistä, jotka olemme vastaavassa tilanteessa olleet.




Rakkauden päätöksen tematiikka on vahvasti tunnistettavaa ja se tekee siitä entistä karmaisevampaa ja saa kaiken näyttämöllä nähdyn menemään syvälle katsojan sisuskaluihin. Muuttaa katsojan ihon huokoiseksi imeväksi kankaaksi. Tunnistan näkemäni tunteet. Tunnistan epätoivoisen avuttomuuden ja halun, joka saa pysyttelemään kaikin voimin kiinni viimeisessä kohtaamisessa. Halun, joka saa nostamaan esiin paloja niiltä ajoilta, jolloin oli vahva usko siihen, että omassa parisuhteessa ei ikinä kävisi samoin kuin muiden.

Katariinan ja Timon roolit vaihtuvat esityksen puolivälissä viattoman väliintulon kautta, joka avaa uuden horisontin. Kerrassaan nerokasta.

Vaikka kyse on kahden ihmisen erosta on rakkaus vahvasti läsnä. Se on sanoissa, jotka repivät voimansa muistoista ja rakkauden paremmista päivistä. Se on hiljaisissa hetkissä ja katseissa ja ennen muuta se on ruumiin kielessä. Se on ruumiin taipumisessa ja musertumisessa. Se on ruumiissa, jossa rakkaus on tehnyt työtään, jota se on kaunistanut ja hellinyt. Ruumiissa, josta rakkaus on nyt astunut ulos kuin huoneesta, jonka ovea mikään mahti maailmassa ei enää saa auki.

Muutoinkin vahvojen roolitöiden hurjinta antia ovat juuri ruumiissa tapahtuvat muutokset. Rintakehän vajoaminen, ryhdin pettäminen ja joka solusta esiin pusertuva kipu. Siltä se tuntuu.

Herranjumala, juuri siltä se tuntuu.

Ranskalainen filosofi Maurice Merleau-Ponty on todennut, että "ruumis on se näkevä ja soiva rakenne, joka sisältää kielen mahdollisuuden."* Tämä lause on Rakkauden päätöksen ytimessä, sillä enemmän kuin mitkään sanat Kansallisteatterin esityksessä puhuu Katariinan ja Timon ruumiin kieli. Ruumis kertoo sen, mitä kaikki sanat pakenevat kauhistuneena sokeana laumana tehtävänsä ylivoimaisuudesta lannistuneina. Siinä, missä sanojen kieli on kyvytön astuu esiin ruumis, joka näyttää ja paljastaa kaiken.

Rakkauden päätös on armoton. Se on rakkaussuhteen päätöksen fileeraus. Se on Katariinan ja Timon kautta ilmituleva säälimätön tilinteko. Se ei säästä ketään.






Kansallisteatteri: Rakkauden päätös
Suomennos Timo Torikka
Ohjaus ja suunnittelu Pascal Rambert
Dramaturgi Eva Buchwald

Rooleissa Katariina Kaitue ja Timo Torikka

Kuvat: ©Kansallisteatteri


Medialipusta kiitos Kansallisteatterille


*Soili Petäjäniemi: Judith Butler ja ruumiin poliittinen fenomenologia. Teoksessa Ruumiin kuvia - Subjektin ja sukupuolen muunnelmia, toim. Sara Heinämaa, Martina Reuter ja Kirsi  Saarikangas. Gaudeamus 1997.

torstai 7. marraskuuta 2019

Nyt kutisee! - Ellen Strömberg: Syyhy

Suomenruotsalainen kirjallisuus on vuosia ollut yksi erityisistä kiinnostuksen kohteistani. Tämä juontaa juurensa opiskeluaikoihini, jolloin tulenpalavasti intouduin suomenruotsalaisesta modernismista, mm. Edith Södergranista, Hagar Olssonista, Mirjam Tuomisesta ja Henry Parlandista.

Väitän, että suomenruotsalainen kirjallisuus avaa vähän eri tavalla ikkunan eurooppaan kuin mitä suomenkielinen kirjallisuus tekee ja juuri tämä hienoinen ero tekee siitä niin kiinnostavaa. Käytännössä kuitenkin käy valitettavan usein niin, että suomenruotsalainen kirja jää suomalaisen jalkoihin, vaikka pystynkin lukemaan varsin sujuvasti myös ruotsinkielistä tekstiä. Usein kyse voi olla yksinkertaisesti myös siitä, että en ole edes tietoinen jostakin suomenruotsalaisesta kirjauutuudesta.

Minulle henkilökohtaisesti on ollut suoranainen onnenpotku, että Kustantamo S&S on alkanut toimittaa suomeksi Schildts & Söderströmin julkaisemia teoksia. Viime vuonna tutustuin Sabine Forsblomin vimmaiseen nuoruuskuvaukseen nimeltä Betinka, ihastuin Eva Frantzin cosy-dekkarisarjaan ja nyt oli vuorossa Ellen Strömbergin Syyhy.

Kun Syyhy tipahti postiluukusta en ollut aiemmin siitä edes kuullut, mutta jokin tarkemmin tunnistamaton elementti tässä kirjassa sai heti lukuhermoni syyhyämään (heh-heh). Aavistelin jotain hyvää ja sitä myös sain.

Syyhy kertoo Rebeckasta, jonka öisin valtaa outo ja käsittämätön syyhy. Usein hän raapii itsensä verille aviomies Mikaelin nukkuessa vieressä levollista untaan. Nopeasti käy ilmi, että Rebeckalle on tapahtunut jotakin, joka on saanut hänen immunologisen järjestelmänsä reagoimaan syyhyllä.

Syyhy on erittäin liukas kirja ja tällä tarkoitan sitä, että kun sitä aloittaa lukea on lähes mahdotonta laskea sitä käsistään. Tästä kiitos myös kääntäjä Laura Kulmalalle, joka on luonut käännökseen imun, joka vie mukanaan lupia kyselemättä.

Olen yrittänyt analysoida, mikä Strömbergin tekstistä tekee niin vauhdikkaasti etenevää, mutta en ole löytänyt mitään muuta yksinkertaista syytä kuin sen, että Syyhy nyt vaan on tosi vetävästi kirjoitettu. Se jakautuu 40 kappaleeseen, jotka on nimetty öiden mukaan ja jotka kuvaavat Rebeckan öisiä taisteluita syyhyn kanssa. Nykytasolta tehdään loikkia hänen menneisyyteensä ja niihin syihin, joista syyhy sai alkunsa. Strömbergin kerronta härnää lukijaa viittaamalla usein siihen paljastamatta mistä varsinaisesti on kyse.

Strömberg nostaa kiinnostavasti esiin mielenterveysaiheen ja sen asettamat haasteet parisuhteelle. Vaikka Mikael on mies, joka tekee asiat aina niin kuin hänen tyyliinsä sopii - lukuunottamatta kertaa, jolloin hän sortuu ostamaan liukuesteet kenkiinsä - on hän uskomattoman kärsivällinen Rebeckan kanssa. Mikael käy töissä ja hoitaa kodin. Rebecka taas viettää päivänsä kodin seinien sisäpuolella ja pelkää milloin mitäkin. Hänen mielikuvituksensa käy ylikierroksilla ja luo merkityksiä ihan tavallisillekin asioille sekä synnyttää havaintoja ikkunan takana vaanivista tarkkailijoista.

Oman ammatti- ja sukupuolistereotypioita purkavan mausteensa Rebeckan ja Mikaelin tilanteeseen tuo vielä se, että Rebecka on lähihoitaja ja Mikael taas insinööri.

Osasyitä Rebeckan tilanteeseen voi löytää hänen lapsuudestaan ja äidistä, joka vihasi omaa tytärtään tai niin Rebecka ainakin muistelee asian olleen, mutta uni ja todellinen menevät hänellä yhtä lailla helposti sekaisin kuin reaalimaailma ja omassa mielessä kuviteltu.

Syyhy avaa ovensa myös hetero-onnen ulkopuolelle, sillä vanhainkodissa, jossa Rebecka on ollut töissä on myös Helena - aprikooseilta tuoksuva  nainen, joka vetää Rebeckaa vahvasti puoleensa. Strömberg kuvaa naisten välisen rakastelun tavalla, joka on niin silkinhieno, että sitä lukiessa ei välttämättä tule edes huomanneeksi, mistä on kysymys. Wau!

Syyhy on ranskalaisen oloinen romaani. Sen pinta on kevyt, mutta pinnan alla on mustaa sekä isoja ja vakavia asioita. Piilotajunnan virrat valuvat osaksi Rebeckan arkipäivää ja asiat näyttäytyvät oudossa ja paikoin karmivassakin valossa.

Strömbergin romaanissa vallitsee oudon, kumman ja arkipäiväisen kiehtova balanssi, jossa kaikki voi olla juuri sitä, miltä se näyttää ja vaikuttaa, mutta yhtä hyvin jotakin aivan muuta.




Ellen Strömberg: Syyhy
183 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Klåda (2019)
Suomentanut Laura Kulmala
Kustantamo S&S (2019)



Kirja saatu kustantajalta. Kiitos!

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama



Ihmisen aivot ovat loputonta runoa. Minuus on. Muisti on. Sanojen taakse menevää, sanojen väliä, rivien väliä. Ilmassa leijuvia hiutaleita, kaikkialla värisevää merkitystä.


On valtava saavutus saada pysymään kasassa niin täysin estetiikalle rakentuva romaani kuin mitä Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama on. Saada se pysymään kasassa niin, että ei luiskahdella patetiaan, höttöiseen imelään tai näennäisen kauniiseen. Saada se pysymään kasassa niin, että lukijana häikäistyn sivun sivun jälkeen.

Tietyllä tapaa Dioraama jatkaa siitä, mihin Hakkaraisen edellinen romaani Kristallipalatsi jäi ja ajatus salaisesti elämisestä (lathe biosas) saa tässä romaanissa uuden täydentävän tulemisensa. Voisinkin kuvitella. Ei, vaan toivoisin, että tekeillä on esteettisen prinsiipin hallitsema trilogia, jonka aloitti Kristallipalatsi ja jota Dioraama jatkaa.

Dioraamaa lukiessa on hyvä pitää mielessä sen Walt Whitmanilta peräisin oleva motto, sillä se luo kehyksen, jossa Hakkaraisen romaani tapahtuu ja tulee todeksi, sanaksi ja lihasten säikeiksi. Se on seinät, joita vasten teksti liikkuu kuin käsi pitkin juuri sinun selkääsi. Se on valtava määrä vettä, jota intohimo läikyttää. Se on värisevä liike, joka repäisee irti laastarin.

Do I contradict myself?  
Very well then ... I contradict myself; 
I am large ... I contain multitudes (Walt Whitman)

Dioraama ei suostu olemaan johdonmukainen tarina, vaan kulkee itsensä rakentamia teitä, muistin väylästöjä ja elämän halkomia polkuja. Se on enemmän kuin siihen mahtuu. Se on yltäkylläisesti yli reunojen. Se on kolibri, joka linnuista ainoana kykenee siipiään kiivaasti räpyttelemällä pysymään paikallaan tai lentämään taaksepäin.

Aluksi olen niin häkeltynyt Hakkaraisen tekstin voimasta, että kirjoitan muistikirjaani sitaatin toisensa jälkeen. Haluan säilöä Hakkaraisen sanoja mummolta perinnöksi jääneeseen Riihimäen lasin Ilves-purkkiin. Laittaa kannen kiinni. Käännellä. Antaa sanoista tulla lamppu, joka valaisee tämän huoneen.

Toki Dioraamassa on tarina, Julian ja Karlin rakkaustarina. Sitä tärkeämpää tässä romaanissa on kuitenkin kaikki muu ja ennen muuta itse teksti, jota tekisi mieli tunkea suuhun. Ahmia kuin toisen ihmisen ihoa niinä päivinä, kun kaikki on tuskin alkanut ja erossa oleminen on mahdotonta. Kun jaettu maailma on sekä huoneen kokoinen että universumin helmoissa läikkyvä.

Niinkuin maisema tarvitsee jotakin fyysisesti olemassa olevaa tarvitsee Dioraama Julian ja Karlin. Intohimon verenhämyiset polut, joista vuodet rakentavat labyrintteja. Tarvitsee niin, että kun on pannut merkille heidän olennaisuutensa voi unohtaa heidät, sillä on muuta niin paljon tärkeämpää kuin ihminen ja hänen rakkautensa, joka on tärkeintä mitä on.

Ihminen, jonka seurassa on tiheys ja kaikki mahdollisuudet.

*

Teoksen nimi Dioraama on metafora on symboli on Hakkaraisen romaanin sydän ja hermovirta. Dioraamat, luen netistä, ovat kolmiulotteisia mallinnoksia tai asetelmia, joissa usein kuvataan jotakin maisemaa.  Ensimmäisen dioraaman rakensi Louis Deguerre vuonna 1822.

Kun Hakkarainen kirjoittaa, että Karl opetti Julian näkemään maailman "kuin taideteoksen" löydän itseni Töölönlahden rannalta ja vieressäni istuu mies, joka muuttaa veden musiikiksi. Miten toisen ihmisen hiusten kutituksen omalla poskella voi muistaa kahdenkymmenen vuoden takaa? Voisin jäädä hänen viereensä istumaan. Olisin jäänytkin ellei olisi ollut niin kiire lukea lisää Dioraamaa.

Aikaa on kulunut 17 vuotta ja Julia palaa hotelliin muistelemaan, rakentamaan omasta menneisyydestään dioraamoja ja kulkemaan muistinsa temppeleiden läpi. Karl kertoo Julialle, miten 1700-luvulla ihmiset matkustivat vaunuilla ja katsoivat maisemaa peilin kautta. Tämä on yksi Dioraaman avainkuvista. Dioraama itsekin on peili, jonka kautta maailma minulle näytetään.

Isä opettaa Julialle muistamistekniikan, jossa käytetään hyväksi muistin tilallista ulottuvuutta ja jossa asiat, jotka halutaan muistaa liitetään tiettyihin paikkoihin. Näin luodaan reitti, jota pitkin kulkemalla voidaan kulkea menneiden tapahtumien läpi yhä uudestaan. Muistin temppeli tai muistipalatsi on todellinen muistamistekniikka - viime vuosina  tutuksi tullut mm. tv-sarjasta Sorjonen, jossa Ville Virtasen esittämä rikostutkija Kari Sorjonen hyödyntää sitä rikosten ratkaisemissa. Dioraamassa se on  myös tapa säilöä elämää kuin täydellistä hilloa.

Dioraamassa Hakkarainen kääntää näkyviin ihmislihan sisemmän puolen. Hän kuvaa, miten jokaisen ihmisen sisällä on uniikki museo. Kulkuväyliä, umpikujia, outoja installaatioita, tyhjiä seiniä ja niin täysiä, että omaan museoon voi eksyä sillä tapaa, että sieltä ei koskaan enää täysin löydä ulos.

[s]iellä on suljettuja siipiä, joihinkin saleihin päästäkseen tarvitsee salaisen koodin, salit ovat liian kaukana, kymmenien käytävien päässä, ihminen ei jaksa sinne asti, ei löydä.

Dioraaman sanojen välissä rahisee renessanssi, rapautunut kipsi ja vapauden kivulias illuusio. Maailma, jonka tämä teos minulle avaa on tarkempi, hienompi ja kiinnostavampi kuin se mitä voin omin silmin nähdä. Tulee jano. Minäkin haluan osata kokea maailman niin kuin Hakkarainen sen kuvaa. Haluan päästä osaksi salattua.

Niin esteettisesti ilmaisuvoimaisessa tekstissä kuin mitä Dioraama on, on aina myös se vaara, että tekstin kauneus menee liiallisuuksiin ja muuttuu sitä myötä tyhjäksi. Tämän vuoksi on loistava keksintö Hakkaraiselta ikään kuin palauttaa teksti arkitasolle kysymysten kautta. Aluksi en tiedä kenelle kysymykset on tarkoitettu ja se lisää asian mielenkiintoa. Toinen valtavasti tekstiin erilaista ilmaa ja lisäulottuvuutta tuova seikka ovat "keskeytykset", joilla tarkoitan mm. tämän tapaisia huomioita: "Tällainen on digressio."

Dioraama on filtteri. Tapa nähdä maailma ja löytää sellaista, joka ei oikeastaan ole löydettävissä. Se on lokakuun aamu, jonka kauneus on täynnä kirpeyttä, joka väkisinkin myös satuttaa kauneudellaan. Hakkarainen kirjoittaa, että "se, joka näkee kauneuden ympärillään, on aina rikas, kaikista rikkain." Tästä päätellen hän itse on estetiikan miljonääri.

Dioraama on kuin kukka, joka avautuu aina vaan. Se on maailma, johon tekee mieli palata yhä uudestaan.



Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
317 sivua
Tammi (2019)


Kirja saatu kustantajalta. Kiitos!