Reader, why did I marry him?

Vielä eilen he olivat yhtä kansaa. He istuivat yhdessä jo toki toisiaan kyräillen, uhmakkain katsein ja tulikivisin silmin. Kotimatkalla he kietoivat käsivarsiinsa nauhat, toiset punaiset, toiset valkoiset. Oli alkanut sota, jonka jälkiin törmäämme yhä edelleen. Veijo Meren romaani Vuoden 1918 tapahtumat  (1960) tuo sodan Bar Finlandiin. Tämä Riihimälle sijoittuva sotakuvaus on kiihkoton, paikoin suorastaan lakoninen esitys Suomen sisällissodasta. Erityisesti teoksen alkupuolella Meren kuvaus on fragmentaatrisuudessaan sekavaa ja jollakin tavoin pomppivaa ja hänen kirjoitusotteessaan peilaantuu sisällissodan ja erityisesti punaisten puolen järjestäytymättömyys. Meri kuvaa sisällissotaa sekä punaisten että valkoisten näkökulmasta asettautumatta kummankaan puolelle. Sota esiintyy tässä romaanissa historiastaan irrallisena tapahtumana, jonka syttymissyitä Meri ei analysoi ja jota hän ei liitä laajempiin yhteiskunnallisiin kehyksiin. Tämä romaani ei kerro sankareista, vaan näytt...

Brittiläinen Jeanette Winterson (s. 1959) on tuttu useimmille kirjallisuutta yhtään seuraaville, sillä erityisesti hänen esikoisromaaninsa Oranges are not the only fruit (1985, suom. Ei appelsiini ole ainoa hedelmä, Bazar 2007) on saanut suosiota ja näkyvyyttä ympäri maailman. Winterson on muokannut tästä romaanista myös BBC:lle televisiosarjan, joka voitti ilmestymisvuonnaan arvostetun BAFTA-palkinnon. Itse luin tämän hänen esikoisteoksensa jo 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa ja se, että teos suomennettiin vasta vuonna 2007 tuli minulle aikamoisena yllätyksenä, kun suomennoksen vuosilukua etsiskelin tätä postausta varten. Siinä missä Oranges on fiktiivinen tai tarkemmin ottaen puolifiktiivinen tarina on Why be happy   When You Could be Normal? omaelämäkerrallinen kehityskertomus Wintersonin elämästä tyyliin "näin ne asiat oikeasti menivät." Why be happy on järkyttävän kiinnostava teos, jossa Jeanette etsii identiteettiään ja juuriaan sekä pyrkii pääsemään selville, ...

"Pieni mestariteos." Tämä luonnehdinta on peräisin kirjan takakannesta, jossa siteerataan Barnesin romaanin The Times -lehdessä saanutta luonnehdintaa. Mutta arvaatkas mitä? Olen täysin kyllästynyt siihen, että jos romaani on lyhyt (tässä tapauksessa suomennos on 157 sivua pitkä), niin se ei voi olla mestariteos, vaan "pieni mestariteos" ikään kuin mestariteoksellisuuteen itseisarvoisesti kuuluisi, että teoksen on oltava pitkä.  Tämä diminutiivinen luonnehdinta herättää minussa lähinnä raivoa, sillä teoksen laadun ja sivumäärän välillä ei ole korrelaatiota. Ei ole ollut, eikä tule olemaan. Sivumäärällä ja mestariteoksellisuudella ei ole kertakaikkiaan mitä tekemistä toistensa kanssa. UGH! Jos joku väittää, että Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi on ärsyttävä kirja, minun on helppo nyökytellä, vaikka en samaa mieltä olekaan. Jos taas joku kutsuu tätä romaania harvinaiseksi aarteeksi, jonka loppu on kuin starttipistooli joka lähettää aivosolut matkaan kuin ...

Nyt on vuorossa juhannusarvoitus, jonka olen kirjoittanut runomuotoon ja joka menee näin: tänäkin vuonna juhannus kestää seitsemän päivää vanhat ja viisaat istuvat varjossa pihalla nuoret korttitalossa, joka kohta romahtaa vetää kaikista ovista vetää tupakan askista vetää jaloviinaa alas kurkusta tulee muukalainen niin outo käy vinoin askelin kuin veljen varjo kuka olet kysyy porukan hiljaisin valuvissa vesissä toinen silmä Johannes vain, muukalainen vastaa ja hänenkin mustelmaisesta silmänurkastaan sataa suolaista vettä yön suvipimeänä tuntina naisten kesken, miesten kesken viinapullo kuin kekäle kädessä koko porukka ja Johannes heidän mukanaan lähtee katsomaan miten neito kulkee vetten päällä ilmassa raikaa juhannuksen taikaa ja siellä missä kivi palaa, missä lintuset laulaa siellä jokainen on rikas ja kunniallinen aamun tullen ilman syytä avoin, hellä ja katumaton tulevat sukupolvet kertovat miten tänä juhannuksena kokon ääressä vannottiin ...

Jos sataisi tarpeeksi kauan, voisiko saari liueta pois? Jos sataisi eilisen ja edellispäivän ja edellispäivää edellisen päivän. Jos sataisi tänään, huomenna ja huomisen jälkeen aina vaan. Jos sataisi vuodet yhteen, eteen ja taakse. Jos sataisi aamulla ja yöllä ja kaikkina niiden väliin asettuvina tunteina. Voisiko saari liueta pois ja hävitä kartalta niin että tulevat sukupolvet eivät enää osaisi sitä edes kaivata. Että se olisi merta niin kuin olisi meri sen vieressä merta. Meri melkein verta. Entä jos saari olisi ihminen? * Siinä runossa on "lapsuuden talo", jossa "on pullo, jonka sisällä laiva." Runon puhuja "istuu laivassa puisella penkillä matkalaukku sylissä." Hän piiloutuu matkalaukkuun, jossa "on sali, salissa tanssiaiset." Merimatkasta kerrotaan, että sen "oli tarkoitus kestää kaksi viikkoa". Tunnistan tämän matkan. Se viittaa Virginia Woolfin esikoisromaaniin The Voyage Out (1915, suom. Menomatka, Savukeidas 2012). Lu...

Suuri osa nykykirjallisuudesta on heppoista paskaa. Hups! Tämänkaltaista rajumman puoleista provokatiivista väittämää en voi välttää luettuani Yukio Mishiman teoksen The sailor who fell from grace with the sea (1965). Tämä kirja on yksi David Bowien 100 kirjan listalleen valitsemista teoksista ja juuri sen vuoksi tähän nyt tartuinkin. Olen kyllä lukenut Mishimaa aiemminkin, joten olisin saattanut lukea "Sailorin" myös ihan puhtaasti mishimallisista syistä. Bowie on todennut jotensakin siihen suuntaan, että 1960-luku oli viimeinen vuosikymmen, jolloin kirjoitettiin hyvää kirjallisuutta. Edellistä lausetta ei pidä ottaa kirjaimellisesti, mutta sitä ei myöskään tule ottaa automaattisesti perättömänä. Itse tulkitsen Bowien väittämää niin, että uudempi kirjallisuus vastasi harvoin hänen kirjallisuusmakuaan. Mistä tunne vanhemman kirjallisuuden painavammuudesta suhteessa uudempaan kirjallisuuteen syntyy? Mielenkiintoinen kysymys, johon palaan tämän bloggauksen lopussa. * ...

Virginie Despentes (s. 1969) on ranskalaisen kirjallisuuden kauhukakara, jonka teoksista ei seksiä ja väkivaltaa puutu.  Ne eivät kuitenkaan ole hänen romaaneissaan itsetarkoituksellisia, vaan enemmänkin välineitä, joiden kautta Despentes ruoppaa sukupuolirakenteiden vinoutumia ja epätasa-arvoisuutta. Kuten Despentesin tuotannossa laajemminkin myös Maailmanlopun tytössä seksi toimii kuin fonttiryyppi väkivallan edustaessa kirjasinkokoa. Maailmanlopun tyttö on nimeltään Valentine. "Hyperaktiivinen, kokapöllyssä hilluva teini-ikäinen nynfomaani", jonka varjostamisen Lucie saa tehtäväkseen. Valentine kuitenkin livahtaa Lucielta karkuun ja katoaa, jolloin hänen löytämisekseen tehtävään ryhtyy Lucien työpariksi Hyeena. Jälkimmäinen on väkivaltaan ratkaisukeinona uskova kovaksikeitetty lesbo, jonka työtavat eivät tarkempaa tarkastelua kestä. Mikäli Hyeena ei saa kuulusteltavaltaan vastauksia on hänellä tapana laittaa tämän "chakrat ojennukseen." Rakenteelliseseti De...

Jos kriitikkojen arvostama runous on kuin taideteokset New Yorkin modernin taiteen museossa, ovat SusuPetalin runot graffitia ennen kuin siitä tuli museokelpoista. Nämä runot ovat makaronilaatikkoa, lapsiperheissä suosittua konstailematonta lempiruokaa. Runojen vieressä (kuvaannollisesti) pullo ketsuppia, josta ei oteta kuvaa instagramiin, koska ketsuppipullo on ihan vaan tavisketsuppia, eikä sen vuoksi yhtään oikealla tavalla instaesteettinen ja sen kuva muistuttaisi ikävällä tavalla ihmisiä siitä, että on olemassa - hämmästyttävää kyllä - myös niin sanottu oikeaksi elämäksi kutsuttu elämä, joka valitettavan usein tai onneksi (riippuu sinusta) ei aina ole erityisen hohdokasta. Männä viikolla tuli taas vastaan lause: mutta kun niitä runoja ei ymmärrä. Jos nyt jätetään sikseen, mitä kaikkea ymmärtämisellä mahdollisesti kukakin tarkoittaa, niin on mielenkiintoista (ja surullista), että juuri tästä lauseesta on tullut suorastaan mantrana toistuva estolause tutustua runoihin. SusuPet...

No mutta tämähän on nigerialaista chick littiä. Näin ajattelin, kun olin lukenut ensimmäiset kymmenet sivut Ayòbámi Adébáyòn romaanista Stay with me . Tämän ajatuksen synnytti mitä luultavimmin se, että romaani käynnistyy varsin melskeisesti kirjailijan kuvatessa Yejiden ja Akinin avioelämää ja sen suurinta onnettomuuden aiheuttajaa: lapsettomuutta. Dialogi räiski niin, että sylkipisarat lensivät poskilleni asti ja herättivät eloon ne muutamat nigerialaiset elokuvat, jotka olen sattunut näkemään. Ei tämä kyllä sitten kuitenkaan ollut. Sitä chick littiä meinaan. Vaikka Yejiden kyvyttömyys tulla raskaaksi vaikutti alussa pelkästään koomiselta ongelmalta muuttui se romaanin edetessä kysymykseksi, jonka ympärille kiertyi paljon muutakin ja niin Stay with me kasvoi kertomukseksi, jonka nurkan takaa löytyi uusi käänne ja sen takaa uusi nurkka ja tämän uuden nurkan takaa jälleen uusi  käänne. Tämä romaani todellakin pitää lukijan hereillä, sillä juuri kun on luullut asioiden olevan...

Mikko Rimmisen Maailman luonnollisin asia jakoi minut kahtia. Minä 1: Rimminen on kielellisesti ihan hemmetin nerokas potenssiin monta kertaa Minä 2: Totta, mutta se ei ole mikään uusi asia. Se on tullut selväksi jo hänen aiemmista teoksistaan Minä 1: No joo, mutta tässä nyt ollaan ihan uusilla kierroksilla Minä 2: Ehkä niin, mutta rajansa kaikella Minä 1: Luit kirjan kuitenkin loppuun Minä 2: Luin, koska halusin kirjoittaa postauksen, jossa kutsun Rimmisen kirjoitusta lihavoiduksi  verbaalimasturbaatioksi  Minä 1: Kuulin kyllä, että mutisit lukiessasi Minä 2: Olet oikeassa. Tulihan sitä jokunen kerta todettua: Mikko Rimminen, please, ei enää. * Kirjailija Jamaica Kincaid on todennut, että on parempi epäonnistua pyrkiessään tekemään jotakin suurta kuin onnistua keskinkertaisen parissa. En nyt välttämättä kävisi väittämään, että Rimmisen teos on epäonnistunut, mutta lukijan kannalta se on aika hankala pala, mutta ainakaan se ei ole missään nimessä keskinkerta...

Tämän jutun juoni on lyhyt ja ytimekäs: keräsin kolme kirjakasaa, joiden olisi tarkoitus kesän aikana huveta. Ensimmäinen kasa: Hyllynlämmittäjät Lähdin alkuvuodesta mukaan Sivumennen-podcastissa julkaistuun hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa luetaan kirjoja, jotka ovat päätyneet syystä tai toisesta hyllynlämmittäjän osaan. Haaste on omalla kohdallani käynnistynyt hitaasti ja nyt kesällä olisi tarkoitus saada sitä edistettyä vähintään viidellä kirjalla. Juuri tällä hetkellä on fiilis, että voisin aloittaa Don DeLillon Putoavasta miehestä, sillä kesä ilman DonLelilloa on vähän kuin tötterö ilman jäätelöä. Yhtä lailla houkuttaisi Yukio Mishiman The sailor who fell from grace with the sea, joka on myös yksi David Bowien suosikkikirjalistalla olevista teoksista. * Toinen kasa: Kirjaston kirjat Uskallan luvata lukevani ainakin Sinikka Vuolan toimittaman Eroottisen runouden antologian, sillä sen lukeminen on jo hyvässä vauhdissa ja olen luvannut julkaista sitä käsit...

Hyppäsin Maria Peuran Tunkeilijat-nimiseen, juuri ilmestyneeseen novellikokoelmaan ihan sokkona. Vähän niin kuin kallion kielekkäältä pommilla veteen ehtimättä päästää mieleeni ajatusta, mitä pinnan alla saattaisi tulla vastaan. Niin minusta itsestänikin tuli tunkeilija. Mietin. Ihmettelen ja kummastelen, miten 222 sivuun voi mahtua näin paljon, enkä nyt tarkoita novellien lukumäärää (34), vaan niitä kaikkia palasia maailmanmenosta, jotka Maria Peura nostaa esiin. Kirjailija on minulle uusi tuttavuus, vaikka toki olen hänestä aiemmin kuullut. Tunkeilijat on kuitenkin ensimmäinen Maria Peuralta lukemani teos. Kokoelman nimi Tunkeilijat on samalla myös yksi tämän kokoelman tulkinta. Toisaalta Peura kuvaa ns. yhtenäismaailmaa, joka kiteytyy novellissa 'Mietaan kavereita', jossa kansallinen identiteetti traumaattisesti kiertyy Juha Miedon sadasosasekunnin häviölle Lake Placidin olympialaisissa. Toisaalta taas yhä suurempi osa ihmisistä joutuu lähtemään liikkeelle. Hakemaan tu...

Nämä runot eivät ole keskuslämmitys. Ei, ei sinne päinkään. Nämä runot ovat työmiesnaisen selkä. Se elämän vääristämä runko, jonka hiessä pitämisestä on pykälä herrojen pöytäkirjoissa. Ehkä sustakin joskus tuntuu, että rikkaat pahikset tekevät sulle kiusaa ja sun elämästä toivotonta ihan vaan siksi, että ne voivat niin tehdä. Ehkä se on niiden mielestä kivaa ajanvietettä, Reality-Netflixiä, jossa köyhimmän  upottamisesta saa parhaat pisteet. Okei. Myönnän heti seuraavat asiat: Ostin Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalun vähän itseltänikin salaa eräällä lounastunnilla. Katselin sitä joka päivä, mutta en saanut aloitetuksi, koska jo etukäteen aavistelin eli olin suorastaan varma, että tämä on kokoelma, joka tulee herättämään minussa paljon. Viivyttelin Avaruuskissojen lukemista, koska pelkäsin sitä tunnekirjon määrää, jonka se herättäisi. Eräänä aamuna kuitenkin rohkaistuin ja tämä kirjoitus kertoo siitä, mitä tapahtui. * Kun ensimmäisen kerran luin tämän kokoelman...