lauantai 31. maaliskuuta 2018

Eira Stenberg: Oven takana - BAR Finland, 25

Tämä on, ajattelen ensimmäisillä sivuilla.
Tämä ehdottomasti on, ajattelen kun olen lukenut hieman pidemmälle.
Vaan mitä tapahtuu? Lupaavan alkuosan jälkeen Eira Stenbergin romaanissa Oven takana seuraa pitkä ja kummallinen jakso, jonka kertojastakin on vaikea saada selvää.
Alan epäillä.
Juutun.
Luen eteenpäin juoksuhiekassa.
Mitä hittoa, tekee mieli kysyä.
Mutta kaiken jälkeen: kyllä tämä on.

Kyllä tämä on sitä lajia kirjallisuutta, josta käytän nimitystä "potentiaalinen tutkimuskirjallisuus". Se on kirjallisuutta, joka olisi vahvasti ehdolla päästä käsittelyyni, jos olisin kirjallisuudentutkija. Se on kirjallisuutta, jonka kanssa ystävyys ei synny välttämättä ollenkaan pikavauhtia, vaan usein aika lailla päinvastoin. Lukemalla uudelleen ja uudelleen ja keskustelemalla tällaisen potentiaalin kirjan kanssa se alkaa vähitellen päästää maailmaansa, jonka rikkauksia yhden lukukerran jälkeen voi vain aavistella. Juuri sellainen kirja on Eira Stenbergin Oven takana.

Alussa monologia pitää Hermann, joka saa raivarin terveyskeskuksessa. Koska hänen isänsä on psykiatri selittää hän itselleen oman käytöksensä näppärästi. Yhtä lailla vakuuttavasti Hermann tuo ilmi ex-tyttöystävänsä Ilsen Afrikkaan suuntautuvan tutkimusmatkan motiivit. Kyse on tietysti afrikkalaisuuden eksotisoinnista.  Stenbergin teksti on täyttä ja runsaasti informaatiota sisältävää. Se pulputtaa kuin suihkulähde, jota kierrän lukiessani ympäri ja romaanin henkilöitä tervehtien. Moi Hermann, moi Ilse, moi Synnöve. Jälkimmäinen on valokuvaaja ja Ilsen ystävä, jonka kanssa Ilse lähtee Länsi-Afrikkaan.

Hermann asuu Synnöven omistamassa huoneistossa, josta hänellä on käytössään vain yksi huone. Suljetun oven takana puhelin soi aina öisin, mutta hän ei voi tehdä asialle mitään, koska hänellä ei ole avainta huoneen oveen. Tunnelma on kummitusmaisen vahva. On joku, joka öisin tavoittelee jotain toista ja estää soittamisellaan Hermannia nukkumasta. Koska teoksen alku on niin vahvasti psykologis- tai jopa suorastaan psykoanalyysipainotteinen on selvää, että öisillä puhelinsoitoilla on erityinen funktionsa. Mitä ne yrittävät saada Hermannin tajuamaan?

Länsi-Afrikassa Synnöve rakastuu paikalliseen mieheen, Yaoon. Rakkauden tai pikemminkin Synnöven pakkomielteiden kohde on mysteerinen, kulttuuristen traditioiden ja tarinoiden kuorruttama mies, jolla on traumoja aiemmasta suhteestaan. Musta iho. Houkutus. Niin yksinkertaista tämä ei ole. Synnöve on valokuvaaja. Hän on tottunut katsomaan maailmaa kameran läpi, mutta Yaoa hän katsoo silmillään, hänen tuloaan kuulostelee korvillaan, hänen käärmeeksi muuttunutta ruumistaan syleilee öisin omalla ruumiillaan.

Oven takana pakottaa kysymään, mikä on laajan ja symbolisesti vahvasti kuorrutetun, lähes 90 sivua pitkän 'Punasilmäinen henki' -nimisen jakson tarkoitus.  Se herättää minussa ihmetystä, enkä oikein saa tätä kerronnallista pullistumaa sopimaan muuhun romaaniin. Se tarjoaa ja vihjaa paljon, mutta sen antamat kuvat ovat unien kaltaisia - aamulla niistä on jäljellä vain epämääräinen tunne ruumiissa.

Oven takana on kunnianhimoinen romaani. Suuren yleisön makuun ehkä liiaksikin ja osin ymmärrettävyyden kustannuksella. Silti se kiehtoo. Se kiehtoo tavalla, joka rinnastuu siihen huumaan ja pakkomielteisyyteen, jota Synnöve tuntee Yaoa kohtaan. Se on kiehtova labyrintti, jonka kartta on Punasilmäinen henki -osion kertojan taskussa. Erityisen kiinnostavaa on, että Punasilmäisen hengen kertojahenki estää tekemästä Yaosta pelkkää mustaa ihoa, ihailun objektia ja Synnöven katseelle alistettua taideteosta. Hermann kirjoittaa teoksen lopussa olevassa kirjeessä Stendahlin syndroomasta ja Platonin käsityksestä kauneudesta ja luo täten yhden mahdollisen tulkinnan sille, miksi Synnöve niin hurmaantuu Yaosta.

Kauneuden aikaansaama hulluus merkitsee sielun kohoamista korkeampiin sfääreihin.

Tavalla, jota yhden lukukerran perusteella on mahdotonta tarkemmin määritellä Punasilmäisen  hengen kertoja tekee Yaosta tasavertaisen subjektin Synnöven kanssa ja näin Stenberg välttää valkoihoisen länsimaalaisen kirjailijan Afrikka-kuvausten helmasynnin eli kohteensa alistamisen ja eksotisoinnin. Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että myös Punasilmäinen henki on länsimaalaisen kirjailijan luoma konstruktio. Punasilmäisen hengen kerronnan kautta afrikkalaisuus kuitenkin pääsee esiin tavalla, jossa Yao kasvaa romaanihihenkilöä suuremmaksi. Hän on sekä Synnöven palvonnan kohde, että yleisempi afrikkalaisuuden representaatio, jonka kautta kertojahengen tarinat, historialliset taustoitukset sekä symbolimahla asettuvat loputtomaan liikkeeseen. Tuloksena on mysteeri, joka ei onneksi suostu avautumaan.




Eira Stenberg: Oven takana (2005)
191 sivua
Kustantaja: Tammi


Muut BAR Finland -sarjan kirjoitukset löytyvät tästä linkistä



Helmet-lukuhaaste:
Kohta 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan








torstai 29. maaliskuuta 2018

"Sinua sinua rakastan" - Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja

"Ihmisyys on sitä että on yksin."

Ihmiselle, johon Lispectorin teksti osuu ja uppoaa hänen lukemisensa on aina riski. Usein kuulee sanottavan, että tietyn kirjan lukeminen vaatii tietyn mielentilan. Lispectorin kohdalla tämä pitää paikkaansa ihan erityisen hyvin. Oma kokemukseni on, että hänen lukemisestaan ei tule mitään, jos en onnistu hiljentämään päästäni niitä kaikkia samanaikaisia ääniä ja ärsykkeitä, joita maailma minulle jatkuvasti syöttää. 

Clarice Lispectorin lukeminen parhaimmillaan on meditaatiota. Samanaikaisesti se on kuitenkin myös itsensa altistamista elämän kauhulle. Tästä voi seurata outoja ja epämiellyttäviä tuntemuksia ja niinkin voi käydä, että Lispectorin teksti saa kysenalaistamaan koko olemassaolon ja elämän mielekkyyden. Oppiaikaa eli nautintojen kirjaa lukiessani jouduin pyörteeseen, jota ilmentää seuraava 6. maaliskuuta 2018 kirjoittamani twiitti: "Saattanenko mahdollisesti olla joku Clarice Lispectorin romaanihenkilö vai miksi tuntuu tältä?"

Luulen, että twiittini sai syntynsä seuraavasta Lispectorin lauseesta

,sillä hän oli niitä jotka pyörittävät kiviä koko ikänsä eikä niitä joiden kivet ovat valmiiksi perillä valkoisina ja kiiltävinä.

Omaa suhdetta kiviin ei voi valita. Se on ihmistä isompi asia. Määrätty tähdissä, jos uskot tähtiin. Määrätty käden viivoissa, jos uskot käden viivoihin. Kohtalon sanelemaa, jos uskot kohtaloon. Lapsuuden taakkaa, jos uskot lapsuuteen. Sisyfos-simulaatiota, jos uskot Sisyfokseen. Muodosta riippumatta aina ihmistä valtavampaa.

Huomasin ajautuneeni Lispectorin maailmaan, tarkemmin ottaen Oppiajan päähenkilön Lorin tapaan etsiä vastausta kysymykseen elämisestä ja minän arvoituksesta. Lori on opettaja, jolla on suhde Ulissesiin, jonka mukaan kaikkein vaikein kysymys on kysymys siitä, kuka minä olen. Romaanin aikana Lori valmistaa itseään Ulissesia varten. Minua ärsyttää mokoma Ulisses, joka odottaa, että Lorista tulisi hänen vertaisensa, jotta he voisivat antautua toisilleen ja naida kiihkeästi tuntitolkulla. Tietysti on kyse myös paljon muusta, mutta se ei poista sitä, että Lispectorin tässä teoksessa luoma asetelma, jossa mies on valmis ja nainen tekee itseään hänelle synnyttää minussa raivoa.

Ulisses on Odysseus, mutta hän ei matkusta maailman merillä, vaan yliopiston käytävillä jakamassa tietoa oppilailleen. Lori on Penelope, mutta hän ei odota miestään palaavaksi, vaan laittaa kaiken (ja kun sanon kaiken tarkoitan enemmän kuin on inhimillistä) itsessään peliin, jotta tulisi päivä ja hetki, jolloin hän on valmis Ulissesia varten.

Oppiaika eli Nautintojen kirja on ehdotus rakkausromaaniksi. Se kyseenalaistaa romanttisen rakkauden mahdollisuuden ja asettaa rakastavaisille vaatimuksia, joiden suhteen heiltä ei kysytä, ovatko he valmiita yrittämään niitä täyttää vai eivät. Pelissä on kaikki, mikä voi pelissä olla.

Lukiessani Lispectorin Passiota kiinnitin huomiota siihen, että uskonnolla on hänen tekstissään ulottuvuus, jota en oikein tavoita. Niin on myös Oppiajan suhteen. Ehkä uskonnollinen ulottuvuus tulee brasialaisesta kultuurista, eikä sitä pidä tulkita meidän luterilaisesta viitekehyksestämme. Joka tapauksessa uskonnollinen konteksti on Oppiajassa merkittävä kehys, jota vasten Lori ponnistelee eteenpäin

Ah! hän yhtäkkiä huusi ääneti, Jumala auta minua saamaan mahdoton, vain mahdottomalla on minulle väliä! 

Vastaavansisältöisen lauseen kirjoitin joskus nuorena päiväkirjaani Edith Södergranin innoittamana luettuani hänen runonsa Maa jota ei ole ja sen rivit "ikävöin maahan jota ei ole, sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan." Lorin kohdalla voidaan nähdä, että hän ei ole jättänyt taakseen sen kaltaisia painavia kysymyksiä, jotka ovat tyypillisiä nuorelle ihmiselle, vaan niistä on tullut hänen elämäänsä määrittäviä ikuisia kysymyksiä. Pyrkimyksestä löytää kotinsa mahdottomasta on tullut hänen elämänsä sisin kierre. Voisiko sitä avata toiselle? Voisiko toisen päästää tekemään sen kanssa tuttavuutta? Onko toisen ylipäätään mahdollista tutustua siihen sitä rikkomatta?

Oppiajan avainlause on seuraava Lorin lausuma huomio, jonka myös Ulisses allekirjoittaa ja johon hän romaanissa vielä myöhemminkin palaa:

"Jonain päivänä äärimmäisen persoonaton maailma on vastakkain persoonani loputtoman yksilöllisyyden kanssa."

Edellyttääkö tämä maailman ja persoonan välinen kohtaaminen sitä, että ihminen tulee yhdeksi toisen ihmisen kanssa? Tämänkö vuoksi meissä on vajaus, joka saa meidät itsepintaisesti ja toisinaan kaiken järjen vastaisesti hakemaan sitä toista, sitä jonka koemme meistä puuttuvan ja jonka uskomme tekevän meistä enemmän ja kokonaisemman? Jos ihmisyys on, kuten Lispector kirjoittaa, yksin olemista, miten nämä kaksi asiaa ovat sovitettavissa yhteen? Onko yhteys toiseen ihmiseen meidän kaunein valheemme? Vai onko niin, että väläyksellisesti yhdessä toisen ihmisen kanssa ja kautta voimme saavuttaa jotakin, jonka  ymmärtäminen on mahdollista vain omasta yksinäisyydestämme käsin?

Lispector saa minut solmuun. Paljon kysymyksiä. Paljon hiertävää. Paljon henkisiä herkkuja.

Oppiaika eli Nautintojen kirja alkaa keskeltä ja kesken se myös päättyy. Se alkaa, kuten alkaa ihmisen elämä siitä oudosta tapahtumasta, että hänet häneltä lupaa kysymättä maailmaan synnytetään ja se päättyy, kuten useimmat meistä tästä maailmasta lähtee. Kesken.



Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja (2018)
178 sivuja
Portugalinkielinen alkuteos: Uma Aprendizagem ou O Livro dos Prazeres (1969)
Suomentanut Tarja Härkönen
Kustantaja: Teos

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Taivaspaikkoja tarjolla! - Piia Leino: Taivas

Tule sinäkin Taivaaseen siellä on nastaa.
Tule laulamaan: Hakuna matata! Ei huolen häivää, päivä on huoleton ...

Edessä on kylmäävä tulevaisuus, mikäli on uskominen Piia Leinon romaania Taivas. Se sijoittuu vuoteen 2058 ja vaikka aikajänne tähän päivään on vain 40 vuotta on paljon näiden vuosien aikana ehtinyt tapahtua. On mm. sodittu ja sodan ovat voittaneet isänmaalliset. Kansakunta on ajettu niin pahaan lamaannuksen tilaan, että sitä ei kiinnosta edes seksi. Niinpä lapsiakaan ei enää synny. Helsinki on eristetty muurilla ja kaduilla partioivat pistinmiehet. Yhteiskunnan struktuuri on romahtanut ja ihmiset poistuvat vain harvoin kotoaan. Ulkosalla värjöttelevät kerjäläiset, joilla muuta paikkaa ei ole. Ne onnekkaat joilla on siihen mahdollisuus, viettävät aikaansa Taivas-nimisessä virtuaalimaailmassa.

Leinon scifiksi luokitellusta romaanista tekee erityisen kovan jutun se, että se sijoittuu niin lähitulevaisuuteen, että moni lukijoista voi tarkastella sitä osana omaa mahdollista tulevaisuuttaan. Taivas näyttää, miten äkkiä sopimustenvarainen yhteiskuntajärjestys voi musertua ja sen tuloksena syntyä kauhujen maailma. Jos emme halua Taivaassa kuvattua tulevaisuutta tekemisen aika olisi nyt. Sitä tosin ei taida uskoa kukaan ennen kuin on liian myöhäistä.

Lauletaan:

Heaven, I'm in heaven,
And the cares that hang around me through the week
Seem to vanish like a gambler's lucky streak


Taivaassa ihmisillä ei ole muita kiinnostuksenkohteita  kuin virtuaalitrippi Taivas-maailmaan, jossa purot solisevat puhtaina, värit loistavat hivelevän kirkkaina ja ilma on ihmeen ihanaa hengittää. Ihan kenelle tahansa "taivasmatkoja" ei tarjota, vaan oikeudet keinomaailmaan on erikseen hankittava. Taivaassa vierailee ahkerasti myös romaanin päähenkilö Akseli - tutkija, joka ajautuu osaksi ihmiskoetta, jossa hän alkaa nauttia pillereitä, jotka saavat hänet jälleen tuntemaan ja kokemaan mielenkiintoa elämää kohtaan.

Taivaassa Akseli tapaa Iinan ja kun hän lamaannuksen haihtuessa huomaa omaavansa tunteita Iinaa kohtaan hän antaa myös tälle käsiinsä saamiaan lamaannuksenpoistopillereitä. Siitä alkavat ongelmat.

Nerokkainta Leinon romaanissa on, että se saa pohtimaan ihmisen käyttäytymisen motiiveja ja ihmisen hallitsemiseen liittyvää mekaniikkaa. Kun ihmiseltä poistetaan tunteet ja halut hänet on helppo pitää ruodussa, koska hänessä ei synny ajatusta vastarinnasta. Romaanissa nousee myös esiin kipeä kysymys siitä, että onko ihmisten välinen rauha mahdollista vain silloin, kun ihminen on henkisesti niin lamaantunut, että hän ei halua mitään.

Leinon luoma kuva on pelottava, mutta toiselta puolin siinä voi nähdä vastarinnan voiman. Niin kauan kuin on ihmisiä, jotka eivät suostu ja ihmisiä, jotka kapinoivat on ihmiskunnalla vielä toivoa. Taivas osuu myös suoraan suomalaiseen yhteiskuntapolitiikkaan, jossa köyhiä ja työttömiä pyritään nöyryyttämään ja heiltä vaaditaan toimia, jotka muistuttavat hölmöläisten hommaa. Näin heidät pidetään sekä kiireisinä raportoijina että henkiesti lamaantuneina, jotka ovatkin hyviä keinoja kapina-ajatusten neutraloimiseksi.

Toinen näkökulma Taivaaseen on lukea sitä kritiikkinä elämisen keinotekoistumista, erityisesti virtuaalimaailmoja, kohtaan. Jos tilanne on se, että keinotekoisesti tuotettu maailma tarjoaa enemmän impulsseja ja sykettä kuin reaalimaailma, miksi kukaan haluaisi elää reaalimaailmassa? Koneet ja tekoäly tunkevat elämäämme kiihtyvällä tahdilla, eikä välttämättä ole ollenkaan kaukana päivä, jolloin joudumme huomaamaan, että ajatus siitä, että  me hallitsemme niitä on pelkkä illuusio.

Taivas on kirjoitettu niin vetävästi, että se simuloi jo itsessään virtuaalimaailman koukuttavuutta. Jotain varsin kammottavaa on siinä, että tässä romaanissa Helsinki on edelleen näennäisesti se sama kaupunki, jossa asun, mutta samanaikaisesti myös jotain aivan muuta. Jotain, jonka vilahduksia nykypäivässä emme saisi olla panematta merkille.



Piia Leino: Taivas (2018)
250 sivua
Kustantaja: S&S


sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Runouden vallankumouspotentiaali - Anu Laitila (toim.): Kivikuu

Ensimmäinen varsinaisen tutustumiseni virolaiseen runouteen tapahtui pari viikkoa sitten, kun luin Doris Karevan runoja. Nyt on vuorossa antologia nimeltä Kivikuu, josta löytyikin sellaista poljentoa, että tuulettelen ja pidän kovaäänistä monologia runouden merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille.

Tässä kohdin minun kuuluu kirjoittaa jotakin yleistä tästä antologiasta ja siinä esitellyistä runoilijoista, mutta jos totta puhutaan odotan malttamattomasti, että pääsen kehumaan Veiko Märkan runoja. Yritän nyt kuitenkin hetkeksi rauhoittua.

Anu Laitilan toimittamassa Kivikuussa on Veiko Märkan (s. 1964) lisäksi Hasso Krullin (s. 1964) ja Kristiina Ehinin (s. 1977) runoja. Kokoelman syntytarina vie virolaiselle Meteli-runoklubille, jonka innoittamana tämä antologia on saanut alkunsa. Aivan erinomaista on, että runot ovat teoksessa sekä viroksi että suomeksi. Vaikka en itse valitettavasti viron kieltä osaakaan sitä taitavalle kaksoiskielisyys on mahtava lisä.

Sekä Hasso Krull että Veiko Märka ovat kirjoittaneet itsensä henkilöinä runoihinsa. Krullilla tärkeitä runosubjekteja ovat lisäksi hapan maito ja aboriginaalit sammakot. Hänen runoissaan on paljon metamorfoosia ja sen lisäksi yhteiskuntakriittistä symboliikkaa, jonka syvemmät merkitykset tosin jäävät minulta tunnistamatta. Siksi iloitsenkin lapseniloa, kun Krull kirjoittaa niin, että minullekin avautuu:

telkkarin päälle ei saa kusta
sitä ei saa kiduttaa eikä polttaa

sitä ei saa ryöstää
eikä lähettää kaduillle nälkiintymään

niin voi tehdä vain ihmisille
jumala, valtio ja telkkari ovat pyhiä

Amen.

*

Kristiina Ehinin runoissa ihmiset ja eläimet tulevat yhteen. Kohtaavat ja valuvat toistensa rajojen läpi ja näissä  kohtaamisissa on usein läsnä myös rakkaus. Toisen ihmisen arvoitus. Vieras, houkuttava ja mystinen.

pitkänä ja pimeänä yönä
katselen sinua tähtien valossa
luomesi sulkeutuvat
kuin linnoituksen ovet
millaisella riimukirjoituksella
lukea uniasi?
puoleksi ihminen ja susi
nyt minun vankini

Ehinin sanoissa on paljon tuulta, avaruutta ja laajenemista. Niiden lukeminen tuntuu kävelyltä merenrannalla ja tähtitaivaan katselulta.

*

Kun luen Veiko Märkan runoja elämäneliksiirisuonessani on kiivas meno. Voi elämä dolcella ja ilman kuinka mahtavan ironisesti kuplivia ovat Märkan runot.

Katoppa nyt vaikka tätä:

Työkansa
ryhtyy hillittömästi ja spontaanisti runoilemaan
niin kuin se on mahdollista
vain Viron neuvostososialistisessa vapaamitassa

En kestä!!!

Tästäpä sitten päädynkin toteamaan, että minulle runoudessa kapinaelementillä on ihan erityinen merkitys. Jo monta vuotta on jauhettu siitä, että dekkari on laji, jossa yhteiskuntakritiikki juhlii usein muuta kirjallisuutta tarkemmin ja kovemmin kierroksin. On kuitenkin aiheellista kysyä: miksi ei puhuta runouden vallankumouspotentiaalista?

Seuraavaksi lainaan yhden runon kokonaisuudessaan, vaikka se on tekijänoikeuslakien vastaista. Puolustuksenani esitän, että jos kävisin tuota runoa pilkkomaan en pystyisi pelkän runosta lainatun osan avulla näyttämään sitä mitä haluan näyttää.

Olen pikku perheenäiti,
Vartun perheen iloksi.
Hyörin, häärin, ahertelen,
Kodin puunaan siloksi.

Olen kelpo perheenäiti.
Paistan, ruskistan ja keitän.
Illalla kun työt on tehty,
olalleni perseet heitän.

Tämä runo nimeltä 'Pikku perheenäiti' on suoraan kuin muinaisista ystäväkirjojen runoelmista. Ehkä se onkin ja Märka on vaan tehnyt sanaston suhteen muutamia muutoksia. Joka tapauksessa aina viimeiselle riville asti runo leikkii äitikiiltokuvilla, kunnes täräyttää aiemmin sanotun perseiden avulla ihan uuteen suuntaan.

En kestä!!!

Ihan hemmetin mainio on myös osio, joka kantaa nimeä Minimalistisia satua. Otan siitäkin pari esimerkkiä, kun en millään malta olla niin tekemättä.

POIKA JA LEIJONA
(Venäläinen satu)
Leijona söi pojan.

POIKA JA LEIJONA
(Tsetseenisatu)
Leijona ei syönyt poikaa.

VANHA HIPPI
(Omistettu Erkki Tuomiojalle)
Elipä kerran vanha hippi.
Parempi, kun ei puhuta siitä enää.


Märkan runoilta me suomalaiset emme ole ollenkaan turvassa, kuten ei muutkaan Viron naapurimaiden kansalaiset, jos nyt ketkään maailman eliöt ylipäätään. Märka on myös kirjoittanut osan runoistaan suoraan suomeksi.

Märka saa minut ihmettelemään sanan voimaa ja niitä kaikkia moninaisia tunteita, jotka hän hyvin taloudellisin keinoin (vrt. edellä Poika ja leijona -variaatiot) saa aikaan. Miten tämä on edes mahdollista? Miten sanat pystyvät niin paljoon? Eivätkä pelkästään sanat vaan se mikä muodostuu sanojen välisistä suhteita.

Märkan tyylilaji on usein vahvasti ironinen, eikä koomisen ja vakavan välille voi piirtää rajaa. Paitsi diktaattori.



Anu Laitila (toim.): Kivikuu - virolaista runoutta (2012)
111 sivua
Suomentajat: Heli Laaksonen, Anu Laitila, Katja Meriluoto, Hannu Oittinen,
Tuglas-seuran kääntäjäpiiri
Kustantaja: ntamo





lauantai 24. maaliskuuta 2018

Kurjuuden tirkistelyä - Hanna Hauru ja Jonas T. Bengtsson

En ole jalo ihminen ja todistan sen seuraavassa kappaleessa.

Aloin lukea Jonas T. Bengtssonin romaania Sus, koska minua oli vi*uttanut 9 tuntia maksimaalisesti. Ajattelin, että jos lukisin ihmisistä, joilla menee vielä paljon huonommin kuin minulla se voisi tuntua jotenkin lohdulliselta. Niin päädyin tekemään tuttavuutta Susin kanssa ja heti kätttelyssä (minulla hanska kädessä varmuuden vuoksi) kävi ilmi, että olin löytänyt ihmisen, joka tosiaankin tässä elämässä kuljeskelee sillä puolen katua, jolle aurinko näyttää korkeintaan perssilmäänsä.

Bengtssonin romaanin tiesin valita oman olotilani mahdolliseksi kohottajaksi, koska olen aiemmin lukenut häneltä Submarinon, jossa siinäkään ei kenellekään mene hyvin.

Hanna Haurun Jääkansi taas oli minulla jo aiemmin lainassa, mutta en ehtinyt sitä lukea. Edellinen lause on valhe, sillä Haurun romaanin lukemiseen menee noin tunti, enkä voi väittää, etteikö minulla kuukauden laina-aikana olisi ollut tuntia, jonka olisin voinut käyttää Haurun romaanin lukemiseen. Kunhan nyt sanoin, kuten tavataan sanoa, kun ei haluta sanoa, että ei kiinnosta tarpeeksi.

Meni sitten Haurun romaani ottamaan paikkansa Finlandia-ehdokkaiden listalta, joka sai minut harmittelemaan saamattomuuttani. Onneksi Fortuna tarjosi uuden tilaisuuden pikalainahyllystä.

*

Sus on 19-vuotias, eikä hänellä ole kokemusta siitä, mitä tarkoittaa perheen tarjoama turva. Niin erilainen kuin Jääkannen päähenkilön (kutsun häntä jatkossa Jäätytöksi sujuvuussyistä) elämäntilanne onkin on hänen kokemuksensa rakastavasta perheestä yhtä olematon kuin Susilla.

Susin isä on vankilassa, Jäätytön isä tuodaan heti teoksen alussa lautalaatikossa kotiin ja hänen paikkansa ottaa sodassa traumatisoitunut Paha - nimensä mukainen ja arvamaaton mies. Sus asuu slummitalossa, Jäätytön koti on kylän perukoilla. Sus on oppinut huolehtimaan itsestään, koska vaihtoehtoja ei ole. Jäätyttö selviytyy hänkin miten kuten ja usein on hyödyksi tehdä itsestään mahdollisimman näkymätön.

Susin maailma on julma. Sitä täyttävät erilaiset päihteet ja hän ajautuu tekoihin, joista aiemmin on ajatellut, että ne ovat rajan sillä puolen, jonne hän ei sentään tule astumaan. Jäätytön perheessä vallitsee sekasorto ja kaikki mikä voi mennä menee huonosti tai vielä huonommin. Pikkusisaruksenkin vie sosiaalihuolto, kun Jäätytön äiti ja Paha eivät kykene hänestä huolehtimaan.

Bengtsson on tunnettu kyvystään kuvata ihmisiä, joiden elämä on jatkuvaa taistelua. Hän kirjoittaa lyhyttä tykyttävää lausetta, joka hakkaa kuin Susin sydän. Hauru taas kirjoittaa ilmavaa tekstiä, joka painaa kuin synkimmät synnit. Siinä missä Bengtssonin tyyli on realistinen lähenee Haurun kirjoitustapa inhorealismia.

Emakko makasi kyljellään ja vauva oli ryöminyt nälkäänsä pakoon sen syliin. Sika anti pikkusiskon imeä nisiään. Kun vauva oli täynnä, se kellahti lättiin lehtikasan lämpimään suojaan.
(Hauru: Jääkansi)

Sus purkaa omaa pahaa oloaan eettisesti kyseenalaisin tavoin. Jäätyttö raataa mielisairaalassa laskiämpäreitä kanniskellen. Kummallekin tulevaisuus on tyhjä sana, jonka merkityksellisyys on jo aikoja tyhjennetty.

Susista kirjoitettuja bloggauksia ei ole silmiini osunut. Jääkantta sen sijaan on kehunut yksi jos toinenkin. Luettuani nyt kaksi Bengtssonin kirjoittamaa teosta alan varmistua, että yhteiskunnan huono-osaisten kuvaaminen on hänen agendansa. Jos haluaa päästä helpolla voi sanoa, että Bengtsson kuvaa ansiokkaasti ihmisiä, joiden elämässä toivoa ei juuri ole. Kai hän niin tekeekin, mutta entä sitten. Mitä Susista jää käteen? Miten voisin - ja pitäisikö edes - välttää ajatuksen, että Bengtsson tekee yhteiskunnan huono-osaisista kirjoittamisensa välikappaleita?

Jääkannen kohdalla taas mietin, miksi kaikki kamala. Mitä se palvelee? Hauru on niin kielellisesti vahva kirjailija, että hänen ei tarvitsisi pönkittää tarinoitaan kurjuudella.  Mitä lisäarvoa tulee siitä, että synkkää ja toivotonta rakennetaan Jääkannessa kuin muurattaisiin seinää, jonka toisella puolen on pelkkää mustaa?

Lopputulemaksi näiden kahden kirjan kohdalla jää, että ne tarjoavat tirkistelyposition, josta käsin tiirailla, miten lohdutonta on niissä kuvattujen henkilöiden elämä. Se ei tunnu ollenkaan mukavalta. Onneksi.




Jonas T. Bengtsson: Sus (2018)
199 sivua
Tanskankielinen alkuteos: Sus
Suomentanut Päivi Kivelä
Kustantaja: Like

Hanna Hauru: Jääkansi (2017)
116 sivua
Kustantaja: Like




torstai 22. maaliskuuta 2018

Hiljaisuuskortti - Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous

Teidän täytyy muistaa, ettei edessänne enää ole miehenne, ei se ihminen jota te rakastitte, vaan erittäin voimakkaasti säteilevä radioaktiivinen kohde. Te ette ole itsemurhatyyppiä. Hillitkää itsenne.

Yllä siteeratut sanat lausuttiin eräälle Tšernobylin raivaustöissä olleen miehen vaimolle. Otin ne tämän bloggauksen alkuun, koska halusin heti tehdä selväksi sen, että minulle Tšernobylin katastofi on jotakin, jota voin empaattisesti kauhistella, mutta jonka merkitystä kokonaisuudessaan en kuitenkaan voi ymmärtää. Voin toki, kuten nyt olen tehnyt, lukea Svetlana Aleksijevitšin dokumenttiromaanin ja kehua sitä monelta eri kantilta, enkä niin tehdessäni valehtele, sillä tämä teos on kaikki kehunsa ja palkintonsa todellakin ansainnut. Itse Tšernobyl ei kuitenkaan antaudu, sillä mitä tahansa siitä sanotaan, miten tahansa sitä kuvataan, minkälaisella kameralla tahansa sitä vangitaan, se on aina enemmän ja tämän enemmän olemisen Aleksijevitšin teos tuo esiin jysähtävällä tavalla.

Toiseksi otin tekstini alkuun valitsemani sitaatin, koska juuri tällä tavalla maailma on usein Tšernobylia lähestynyt. Ottanut suurennulasin alle jotakin mahdollisimman puhuttelevaa ja kauheaa oman kirjoituksen tai muun kuvauksen esiin tuomiseksi ja sille maksimaalista huomiota hankkiakseen. Äärimmillään tämä tendenssi tulee esiin Tšernobyl-turismissa. Tulkkaa hankkimaan jänniä kokemuksia! Niistä on kiva  illanistujaisissa kertoa! Laittakaa Tšernobyl-päivitys someen!

On hyvä myös muistaa, että jos niin monet eivät olisi henkensä uhalla (ja henkensä uhraten, kuten pian kävi ilmi) tehneet töitä ydinräjähdyksen vaikutusten leviämisen estämiseksi tämä katastrofi olisi nyt myös minun henkilökohtaista todellisuuttani ihan toisella tavalla. Ydinvoimalan neljännen reaktorin ympärille rakennettu sarkofagi vaati - en edes tiedä kuinka monien - ihmisten hengen ja esti räjähdyksen muuttumisen koko eurooppaa koskevaksi ongelmaksi.

Kiitos.

*

Tšernobylin ydinvoimala on edelleen eristetty suojavyöhykkeellä ja sen naaupurikaupunki Pripjat on aavekaupunki, jossa ei tule asumaan ihmisiä ainaakaan seuraavaan 2000 vuoteen uutisoitiin Iltasanomissa 14.3.2018 jutussa, jossa käsiteltiin maailman kiellettyjä paikkoja.

*

Paikalle tulivat ensimmäiset ulkomaiset journalistit... Ensimmäinen kuvausryhmä... Heillä oli muoviset suojapuvut, kypärät, kumisaappaat ja -käsineet ja jopa kamera oli erityisessä suojuksessa. Ja heitä saatteli meikäläinen tyttö, tulkki, yllään kesämekko ja sandaalit...

*

Aleksijevitšin kirjan dokumenttimuoto antaa puheenvuoroja ihmisille, joita Tšernobylin tragedia on koskettanut henkilökohtaisesti tavalla tai toisella. Tuloksena on moniääninen mosaiikki, josta Aleksijevits ei edes pyri muodostamaan synteesiä, vaan antaa eri äänien puhua yhtä aikaisesti.

On niitä, jotka eivät voineet ymmärtää, mitä vaaralllista olisi säteilyssä. Eihän sitä nähnyt, haistanut tai maistanut. On niitä, jotka kehottivat ystäviään hankkimaan pikimmiten joditabletteja. On niitä, jotka kokivat velvollisuudekseen osallistua Tšernobylin raivaustöihin vaaroista huolimatta. On niitä, jotka selittivät edellisen käytöksen olevan osa neuvostoihmisen luonnetta. On niitä, jotka pakotettiin osallistumaan katastrofin jälkitöihin. On niitä, jotka lähtivät turvaan ja niitä, jotka jäivät. On niitä, jotka antoivat käskyjä ja pakottivat. On niitä, jotka pyrkivät salaamaan tapahtuneen mittakaavan kaikin keinoin. On niitä, jotka operoivat ja pitivät hengissä. On niitä, jotka etsivät apua ulkomailta. On niitä, jotka myivät kärsimyksensä. On niitä, jotka eivät suostuneet tapaamaan toimittajia. On niitä, jotka eivät välittäneet pätkääkään raivaajien terveydestä, vaan kuittasivat asian antamalla heille kunniamerkkejä. On niitä, jotka tuhosivat filmit, joissa oli kuvaa katastrofista. On niitä, jotka käyttivät sankaruutta välineenä ihmisiä vastaan.  On 200 000 naista, jotka vuonna 1993 hankkivat Valko-Venäjällä Tšernobylin vuoksi abortin.

MUUN MUASSA.

*

Kunhan he kuolevat, heidän mukaansa nimetään katuja, kouluja ja joukko-osastoja, mutta vasta sitten...Eversti Jarosuk... Hän liikkui jalkaisin vyöhykkeellä määrittelemässä saastuneimpia paikkoja ja niiden rajoja, eli häntä käytettiin sanan täydessä merkityksessä biologisena robottina.

*

Tšernobyl murskasi "neuvostopakanuuden" - ajatuksen siitä, että ihminen olisi luomakunnan herra. Katastrofi osoitti, että ihminen suuressa viisaudessaan osaa luoda rakennelmia, jotka ovat sitä itseään voimakkaampia.

Tšernobylista nousee rukous on äänten kuoro. Teoksen muoto tekee siitä niin tinkimättömän vaikuttavan kokonaisuuden, että en halua lähteä edes yrittämään tämän teoksen adjektiivivetoista kuvaustapaa. Näin ihan jo siksi, että sellaisia adjektiiveja, joiden avulla tätä teosta voisi kuvata ei ole edes olemassa. Tšernobylin kokeneiden ihmisten kokemusten rinnalla kaikki sanat ovat lilliputin pieniä, adjektiivit täynnä falskia itseuhoa.

En pidä todennäköisenä, että Tšernobylin katastrofia olisi mahdollista kuvata monipuolisemmin ja lähempää kuin mitä Aleksijevitš romaanissaan tekee. Tšernobylista nousee rukous on kirjallinen muistomerkki tapahtuman uhreille.

On sellainenkin kortti kuin hiljaisuuskortti. Minä käytän sen nyt.


Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous
392 sivua
Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego (1997)
Suomentanut Marja-Leena Jaakkola
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto)



Helmet-lukuhaaste:
26. Kirja kertoo paikasta jossa et ole käynyt
  

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Excel-taulukoiden Wonder Woman - Anniina Tarasova - Venäläiset tilikirjani

Borssikeitto voi olla vaikka kuinka maukasta, mutta jos ei tykkää punajuurista, niin se tuskin maistuu. Samma på finska: kerron tässä kirjoituksessa suoraan ja kiertelemättä, että Anniina Tarasovan Venäläisten tilikirjojen lukeminen oli minulle yhtä tuskaa ja monta kertaa olin epätoivon vallassa, kun tuntui, että en saa sitä ikinä luetuksi loppuun.

Venäläiset tilikirjani tupsahti muutama viikko sitten postiluukusta ja ajattelin, että minulle tekisi  hyvää lukea kirjallisuutta, joka on lajia, jota en yleensä lue. Kirjan takakannessa mainitaan Brigdet Jones, joka jo aika lailla teki selväksi, että olen siirtymässä vyöhykkeelle, jonka sitten teini-iän olen jättänyt pitkälti rauhaan.

Venäläiset tilikirjani on  yhdistelmä chick littiä ja dekkaria. Se kertoo suomalaisesta Reija Wrenistä, joka lähtee Pietariin selvittämään suomalaiseen konserniin kuuluvan yrityksen kirjanpitoa. Aihevalinta on vallan mainio, sillä vauhdikkaat naiset työelämässä on aihepirii, josta liiemmin ei ole kirjoja ilmestynyt. Kiinnostava lähtökohta on myös se, että Reijan mukana pääsee tirkistelemään venäläistä bisneselämänmenoa lähietäisyydeltä.

Tarasovan romaani alkaa vauhdikkaasti, kun heti junamatkalla Venäjälle Reija saa jotakin ylimääräistä teehensä ja eipä menee kauaa, kun hän on jäädä auton alle Pietarissa. Jänniä sattumia, jotka eivät tietenkään ole sattumia, vaan todisteita siitä, että joku tai jotkut eivät yhtään tykkää Reijan puuhista. Aika monta vaaratilannetta Tarasova onkin saanut kirjaansa mahtumaan, mutta Reija on excel-maailman wonder woman, joka onnistuu selviämään hengissä mitä kiperimmistä tilanteista. Reija on noin muutoinkin mainio tyyppi, joka ei anna periksi edes silloin, kun hänen oman turvallisuutensa takia olisi parasta niin tehdä.

Huomiotani Venäläisissä tilikirjoissa kiinnitti, että monet teoksen kappaleista päättyvät cliff hangeriin. Jopa siinä määrin, että se vaikutti vähän turhankin alleviivaavalta käskyltä lukijalle: lue seuraava kappale, lue lue! Vaan mistäpä  minä tiedän, ehkä cliff hangerit kuuluvat chick litiin. Sen kuitenkin tiedän, että minuun ne vaikuttivat juuri päinvastoin kuin tarkoitus oli.

Tarasova kirja on saanut paljon myönteistä palautetta ja kosolti julkisuutta. Osuipa silmiini Iltasanomien nettisivulla jopa tämän kirjan mainos. Kirjan saamasta huomiosta johtuen koen, että voin aivan hyvin todeta, että minun juttuni tämä ei todellakaan ollut ja kun sanon minun juttuni niin tarkoitan että Venäläiset tilikirjani vahvisti näkemykseni siitä, että viihteellinen kirjallisuus on laji, josta en innostu edes silloin kun teos on niin hyvin kirjoitettu kuin Tarasovan romaani on.

Ehkä eniten järkytyin siitä, että teokseen käsittääkseni onnistuneesti luotu jännite ei onnistunut vetämään minua mukaansa. Saatoin helposti jättää tämän kirjan rauhaan useammaksi päiväksi, eikä minua yhtään vaivannut se, että mitenköhän Reijan mahtaa käydä. Venäläisten tilikirjojen 10 viimeisen sivun lukemiseen meni kaksi viikkkoa. Auts ja töks töks töks!

Mutta kuten sanottu Tarasovan romaanissa ei ole mitään vikaa. Se tekee kunniaa edustamalleen lajityypille ja viettelee varmasti Reijan kiihkeään elämänmenoon lukijan jos toisenkin.  Kokisin kuitenkin syyllisyyttä, jos valheellisesti väittäisin, että kuulun itse tuohon joukkoon. Ei ole tämän kirjan tai kirjailijan vika, että en Venäläisistä tilikirjoista innostunut. Tarasova tarjoaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita, romantiikkaa ja krapulaa, toimistohommia ja venäläistä yöelämää. Eiks vaan kuulostakin lupaavalta?



Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani (2018)
469 sivua
Kustantaja: Gummerus

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Köyhä häiriönä maisemassa - Minna Canth: Köyhää kansaa

Köyhä on nykyisin kirosana. Sen vuoksi uhallakin kirjoitan köyhä köyhä köyhä köyhä köyhä köyhä. Rikkaan mukaan öyhyys on omaa syytä ja merkki siitä, että ihminen on sillä tapaa surkea ja kyvytön, että ei ole pystynyt itseään köyhyydestä pois nostamaan. Sinä rikas, jospa luottokorttiesi valkoisessa kohinassa tarttuisit Minna Canthin Köyhään kansaan. Ei se köyhä sieltä kirjan sivuilta pääse sinun elämääsi tuhoamaan.

Minna Canthin pienoisromaani Köyhää kansaa julkaistiin vuonna 1886. Se on naturalistisuudessaan järkyttävä ja koskettava kertomus Holpaisen perheestä, jolla ei ole mitään ja jolta loputkin viedään, kuten  sänky vuokranmaksuksi.

Isä-Holpainen on työtön. Äiti Mari valvoo yöt Anni-vauvan vieressä, joka on kovasti kipeänä. Lisäksi perheeseen kuuluu silmävikainen ja muutoinkin sairaalloinen Hellu-tyttö, joka tekee parhaansa äitiä auttaakseen sekä pojat Petu ja Ville. Ruoasta on jatkuvasti pulaa ja syömäpuuhiin päästään yleensä vasta silloin, kun Hellu palaa takaisin kotiin päivittäiseltä ruoankerjäyskierrokseltaan. "Saalis" on kuitenkin aina liian pieni riittääkseen koko perheen tarpeiksi ja Mari säännöstelee omaa syömistään, jotta muut perheenjäsenet saisivat enemmän vatsantäytettä.

Canth luo Marista kuvan kaikkensa perheensä eteen antavana äitinä, jonka tarpeet tulevat aina viimeisinä. Näin hän esittää kysymyksen: näinkö kuuluu olla? Onko oikein, että Mari uhraa itsensä päivä ja  yö toisensa jälkeen? Marin tapa asettaa muu perhe ykkösprioriteeksi on niin tinkimättömästi kuvattu, että tekee mieli huutaa kiukusta. Auttakaa nyt hyvät ihmiset Maria! Nyt on yhdellä naisella niin suuri tinki, ettei siitä voi täysissä järjen ja sielun voimissa selvitä. Onneksi naapurin parempiosaiselta Tiina Katrilta liikenee apetta välillä Holpaisillekin.

Ja huonostihan Marin käy. Canth kuvaa riipaisevasti Anni-vauvan viimeisiä henkäyksiä ja Marin suistumista surun ja köyhyyden aiheuttamaan hulluuteen. Köyhässä kansassa ei ole valon pilkahduksia. On vain kurjuutta ja suurempaa kurjuutta. Uskonnosta Mari on etsinyt lohtua, mutta sekään ei enää auta Marin ajautuessa yhä vahvemmin houreiden maailmaan.

Niin se oli, Jumala ei köyhästä välittänyt, vaan oli heidät hylännyt ja jättänyt pahjojen henkien valtaan ...

Köyhän osa on parhaimmillaan tehdä työtä naurettavan pientä korvausta vastaan. Tämä 1800-luvun lopun "esitaylorismi" vie köyhältä terveyden. Joko annat ruumiisi riittämätöntä palkkaa vastaan tai olet ilman niitäkin pennejä. Lopo tiivistää tilanteen nasevasti:

Eikä ne herrat välitä siitä, vaikka joku henkensäkin heittää; tietävät, että jäähän niitä orjia vielä heidän varalleen, koska köyhää kansaa on maassa paljon.

Erityisen riipaisevasti Köyhässä kansassa tulee esiin Marin huoli lastensa tulevaisuudesta. Onko sitä olemassa edes mahdollisuutena? Hän pelkää poikiensa joutuvan vankilaan, sillä ovathan nämä jo varastaneet naapurista leipää nälkäänsä. Entä sitten "vaivainen ja kivualias" Hellu? Hänen tulevaisuutensa Mari epäilee olevan köyhäintalossa "ihmisten tyrkittävänä ja hosuttavana." Anni-vauvan Mari uskoo varttuvan kauniiksi nuoreksi naiseksi, mutta mitä hyötyä siitäkään on. Oikeastaan päin vastoin, sillä kauniita köyhiä tyttöjä miehet viettelevät ja käyttävät hyväksi, ja sen jälkeen pitävät kuin "luutturättiä."

Köyhyys on ikävä häiriö rikkaiden maisemassa. Se on synkkyyttä synkkyyden päälle. Puutetetta puutteen vieressä. Ja mitä tulee toivoon tekee sekin Canthin romaanissa kuolemaa yhä kiihtyvään tahtiin.

Kun Mari Annin kuoleman jälkeen sekoaa hänet toimitetaan köyhäinhoitolaitokseen ja työnnetään siellä pimeään koppiin. Holpaisesta tulee yksinhuoltaja, joka yrittää parhaansa mukaan pitää perhettään hengissä. Toisinaan hän kuulee köyhäinhoitolaitoksesta sydäntä särkevää huutoa, eikä hänellä ole epäilystä siitä kenen huudosta on kyse.

Köyhää kansaa on pamfletinomainen puheenvuoro köyhien elämästä. Tässä pienoisromaanissa Canthin yhteiskuntakritiikki on suoraa ja terävää. Onhan selvää, että asiat voisivat toisinkin olla, mutta ne, jotka pystyisivät köyhien tilannetta parantamaan, eivät tunne halua niin tehdä. Kuulostaako tutulta?

Canthin teos omaa runsaasti kytkentöjä nykyaikaan, vaikka toki reilut sata vuotta sitten köyhyys oli ilmiasultaan osin erilaista. Sen pohjalla oleva puute ja toivottomuus sekä niiden aiheuttama epävarmuus on kuitenkin samaa ilmiötä kuin mitä tämänkin päivän köyhyys.

Köyhässä kansassa lääkäri ja pappi keskustelevat köyhien tilanteesta. Lääkärin mukaan köyhien ja rikkaiden välistä rajaa tulisi murtaa takaamalla, että kaikilla on työtä ja ruokaa. Nykyajan vastaus: aktiivimalli ja leipäjonot. Lisäksi lääkäri nostaa esille terveydenhoidon merkityksen. Nykyajan vastaus: sote, josta ei ota itse pirukaan selvää ja tuskin edes sen laatijat. "Huonojen ja parantumattomasti sairaiden" tilanteen lääkäri ratkaisisi ottamalla heidät "nopealla tavalla tuskattomasti hengiltä." Tätä vaihtoehtoa hallitus ei vielä ole tuonut esiin, mutta lienee pelkkä ajankysymys, milloin tämäkin asia sanotaan ääneen.

Köyhän kansan papissa lääkärin ehdotus herättää kammoksuntaa, mutta lääkäri kuittaa toteamalla, että tapetaanhan ihmisiä sodassakin. Suorastaan yllytetään siihen. Kaiken kaikkiaan lääkärin ja papin välisessä keskustelussa nousee esiin mielenkiintoisia moraalisia kysymyksiä, joihin vastauksia on tänä päivänä yhtä vähän kuin Canthin romaanin ilmestymisen aikoihin.

Köyhää kansaa on - valitettavasti - edelleen ajankohtainen teos. Näkyvissä ei myöskään ole merkkejä, jotka siltä sen ajankohtaisuuden olisivat viemässä. Canthin pienoisromaani ei ole pelkästään kirjoitusajankohtansa yhteiskunnallinen kuva, vaan peili josta lukijaa katsoo takaisin nykyajan köyhien elämäntilanteen hallituspolitiikan siunaama yhä syvempi kurjistuminen.



Minna Canth: Köyhää kansaa (1886)
Teoksessa Anna-Liisa ja muita teoksia
Kustantaja: WSOY


Tämä postaus on kirjoitettu juhlistamaan Minna Canthin päivää

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Doris Kareva: Tulevaisuus on meneillään

Doris Kareva on Viron arvostetuimpia (nais)runoilijoita. Vikipeedia tietää kertoa, että Karevalta on julkaistu 16 runokokoelmaa, joista ensimmäinen vuonna 1978. Tulevaisuus on meneillään -kokoelman runot on valittu  teoksista nimeltä Mandragora (2002), Aja Kuju (2005) ja Deka (2008).

Kun lukee paljon loistavia (em. sanan kaksoismerkityksessä) runoja odotukset erityisesti kieltä kohtaan ovat vaarassa käydä kohtuuttomiksi. Tai niin siis ainakin minulla. Tästä johtuen Doris Karevan runot vaikuttivat melko tavallisilta - vähän niinkuin wifi-yhteyksien parista olisi palattu modeemin jodlaukseen.

Karevan runot eivät edusta runotyyppiä, josta intoudun. Olen liiaksi ironian ja kapinallisenergisen melskeen ystävä, jotta olisin saanut kerättyä niistä kierroksia.

Ei tilanne silti ole Karevankaan runojen suhteen menetetty. Ei ollenkaan. Oikeastaan tunnen vähän huojennustakin, kun runot ovat sillä tapaa selkeitä, että ne avaavat itseään ilman että minun pitää pyytää ja koputtaa rystyseni verille. Karevan runoissa ei viitata Facebookiin, Instagrammiin tai muihin somen syviin kaivoihin (usein = likaviemäreihin).

Karevan runot ovat maanläheisiä ja usein niissä tutkiskellaan rakkautta. Lähennytään ja loitonnutaan. Pannaan merkille ja päätellään. Niissä tapahtuu pieniä liikkeitä niin kuin purtaisiin helmiäistä hohtavilla mimihampailla ja parhaimillaan ne näykkäisevät tavalla, joka saa autsin pääsemään huulilta. Toisinaan taas - ja vähän liian usein - runot toimivat kuin positiivarien elämänohjekorttien näennäisviisaudet ja silloin tekee mieli juosta. Lujaa.

Karevan kokoelmaa lukiessani huomaan olevani auttamattoman runohemmoteltu. Syy tilaani löytyy täältä. Ihmiselle, joka ei ole lukenut kovin paljon runoja ja joka epäröi niihin tutustua Tulevaisuus on meneillään tarjoaa kitisemättömän portin runojen maailmaan. Ken siitä käy ... Voin kertoa jo etukäteen, että en ota mitään vastuuta siitä, jos joku Karevan runojen myötä ajautuu runojen lukijaksi. Ihan saa ihminen siinä tapauksessa itseään tilanteestaan syyttää.

Sivujen väleissä ja sanojen selän takana piileskelee tosiaan tässä kokoemassa rakkaus. Välillä se suostuu tulemaan esiin, välillä taas leikkii hengetöntä.

Kokoelman hienoimmaksi lausepariksi olen valmis nostamaan seuraavan toteamuksen

"Miksi tapaisimme
olet minulle ilmaa.

Kaikkialla läsnä."

Ei lisättävää.



Doris Kareva: Tulevaisuus on meneillään (2011)
84 sivua
Suomentanut Hannu Oittinen
Kustantaja: NyNorden



lauantai 17. maaliskuuta 2018

Ester Nilsson hermoromahduksen partaalla - Lilla Teatern: Egenmäktigt förfarande


Tiesinpäs ja oikeassa olin!

Luettuani Lena Anderssonin romaanin Egenmäktigt förfarande (jep, luin sen ruotsiksi) kirjoitin mm.:

"En vaan voi mitään sille, että pelkkä ajatus naisesta, tällä kertaa Esteristä, joka vinkuu kuukaudesta toiseen jonkun isoegoisen taitelijan perään nostaa iholleni allergisen reaktion."

Edellisestä huolimatta minulla oli vahva ennakkotunne, että Lilla Teaternin käsittelyssä Esterin rakkaushuolista saattaisi syntyä esitys, joka olisi mieleeni ja tässä asiassa olin harvinaisen oikeassa ja näytelmän nähtyäni tiedän myös, miksi tämä teos ei romaanina minua puhutellut, vaikka se suunnilleen kaikissa muissa lukijoissa herätti ihastunutta huokailua.

Lilla Teaternin Egenmäktigt förfarande tekee kertakaikkisen hyvää Lena Anderssonin romaanille. Esitys on varsin pelkistetty ja sen moottorina on saumattomasti yhteen puhaltava neljän näyttelijän ensemble. Kaiken keskiössä on luonnollisesti Ester (Linda Zilliacus) ja hänen onneton rakastumisensa Hugo Raskiin (Johan Fagerudd).

Mesdames et messieurs, Lilla Teaternin esityksessä jutun juju on Esterin ystävissä, joita esittävät Anja Bargum ja Emilia Nyman. He muodostavat ikään kuin kriittisen kuoron, jossa on paikka minullekin ihmetellä ja kyseenalaistaa Esterin hysteerinen rakastuminen. He nostavat Esterin kirjaimellisesti ylös, kun tämä vaipuu rakkaustuskasta maahan sätkimään. He kritisoivat ystävänsä touhuja ja päivittelevät niitä koomisin elkein. Muun hyvän lisäksi Bargum ja Nyman esittävät useampia rooleja, joihin he sujahtavat pienin ulkoisin muutoksin.

Koomisesti kutkuttavasti esityksessä toistetaan muutamat kohdat uudestaan. Näin Esterin toimiin luodaan vielä uusi nauruhermoja kutittava taso ja alleviivataan hersyvästi yksipuolisen rakkauden aiheuttamaa tuskaa. Zilliacuksen Esteriä riepottelee tunnemyrsky. Mitä muuta voisi nainen elämältä toivoa kuin ihmeellisen, ihastuttavan, röyhkeän, paskamaisen itsekkään Hugo Raskin korkeuksistaan tiputtelemia rakkauden armopaloja. Kyllä vaan Fagerudd on juuri niin raivostuttavan omahyväinen ja itserakas kuin mitä vaan voi (omasta mielestään) suuri miestaiteilija olla.

Johan Fageruddin Hugo Rask ruumiillistaa "salmiakkimiestä". Tiedättehän sen tyypin, josta Tavaramarkkinat laulaa: sinä tarjosit vain salmiakkia, minä olin hullu paniin pelin koko elämän. Niin Zilliacuksen Ester totta vie tekee. Rakastuminen suureen Hugoon vie hänet mukanaan niin, että millään muulla ei enää ole väliä ja mitä Hugo sanookin sen hän tulkitsee omien rakkaudentarpeidensa läpi.

Anja Bargum, Linda Zilliacus, Emilia Nyman
Läl-läs-lää Hugo, etpäs päässyt kuvaan mukaan!

Yleisössä Lilla Teaternin esitys herätti paljon naurua, enkä voi olla miettimättä, miksi pohjimmiltaan tämä esitys naurattaa. Mikä on niin hauskaa siinä, että nainen rakastuu onnettomasti? Mitäs jos käännettäisiin roolit toisinpäin? Jos Hugo Rask olisikin se, jonka elämä menisi sekaisin Ester Nilssonista. Vieläkö naurattaisi? Uskallan epäillä tai ainakin nauru olisi ihan eri sorttia, sillä meillä ei ole kulttuurista kuvaa miehestä, jonka elämän yksipuolinen rakkaus kokonaisvaltaisesti täyttää.

Ann-Luise Bertellin ohjauksessa ystävien kuoro aikaansaa lisää naurua, mutta samanaikaisesti se kyseenalaistaa meidän nauramisemme syyt. Se luo esitykseen moniäänisen kontrastin, jonka herättämien tunteiden kanssa katsoja lähtee esityksestä kotiin. Esterit ja Hugot eivät maailmasta lopu ja Lillanin esitys näyttää meille koko tämän suhdepolitiikan koomisuuden, jossa Esterille nauraessaan moni nauraa myös itselleen. Kyllä vaan, todellakin hauskaa, katsojasta riippuen kenties jopa katarttista, mutta jos tämän hauskan taakse uskaltaa vilkaista nauru saattaa vaihtua johonkin ihan muuhun.



Lilla Teatern: Egenmäktigt förfarande
Teksti: Lena Andersson
Dramatisointi: Karin Parrot-Jonzon
Ohjaus: Ann-Luise Bertell
Rooleissa: Linda Zilliacus, Johan Fagerudd, Anja Bargum, Emilia Nyman

Tusen tack för biljetterna!






torstai 15. maaliskuuta 2018

"Äidit on sellasia joukkotuhoaseita" - Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Ensitöikseni paljastan Marjo Niemen romaanin Kaikkien menetysten äiti juonen. Jos et vielä ole lukenut tätä romaania voit siitä huolimatta lukea juonipaljastuksen, joka tulee tässä. Romaani kertoo Mona-tyttären yrityksistä tehdä selkoa vaikeasta äitisuhteestaan.

Sydämessäni on ihan erityinen paikka romaaneille, joiden juonen voi huoletta paljastaa, koska juoni ei ole niiden the juttu, vaan se, miten romaani on toteutettu. Tästä porukasta Niemen Kaikkien menetysten äiti on erinomainen esimerkki. Kun aloin lukea sitä tulin nopeasti siihen tulokseen, että en pysty. Että nyt mennään sellaisella klaustrofobian tasolla, joka tekee niin tukalan olon, että tekee mieli heittää koko kirja seinään.

Kun olin lukenut noin 70 sivua päätin, että jätän Niemen romaanin kesken. Se ei kuitenkaan antanut minulle rauhaa, vaan tuijotti polttavalla ja syyllistävällä katseella niin että minun oli pakko alkaa lukea sitä uudestaan. En nyt sanoisi, että tämän romaanin lukeminen oli missään vaiheessa helppoa tai oikeastaan edes nautinnollista, mutta em. asiat ovat sivuseikkoja, sillä itse romaani on käsittämättömän kova juttu.

Niemen lauseet ovat puhekielisiä, lyhyitä ja ahdistavia. Joo, nyt ajattelet, että sinä et tätä ainakaan lue, sillä selkeästi kyseessä on hankala romaani, joka voi aiheuttaa paskoja fiiliksiä. Se on ihan ok. Jokaisella on täysi oikeus jättää lukematta mestarillista kirjallisuutta.

*

Romaanin tytär, Mona, on teoksen alussa varastossa, jossa hän etsii paikkaansa sen hyllyjen välistä. Yhtäkkiä hän onkin omassa kodissaan, jossa on myös hänen aviomiehensä ja tyttärensä Sylvi. Ollaan myös näyttämöllä ja Monan seurassa on hänen äitinsä kärryillä makaava ruumis. On vaikea tietää, miten tämä romaani oikein  menee, sillä Niemen kuvaamat tapahtumat eivät järjesty nätisti. Vähitellen tulen siihen tulokseen, että Niemi kuvaa Monan mielen hajoamista. Psykoosia, jonka on aiheuttanut hänen äitinsä kuolema.

Kaks neljä kuus kaheksan kymmenen kakstoista

Monan elämää hallitsee kosketusdeprivaatio. Hänen Äitinsä on "joukkotuhoase", joka on tuhonnut Monan, koska ei ole koskettanut tai nähnyt tytärtään. Vauva on aikuisen armoilla, lapsikin vielä pitkään ja Äitillä on kaikki keinot tuhota lapsensa turvallinen kasvu. Jotkut Äidit eivät epäröi näitä keinoja käyttää ja olipa kyseessä tahallinen julma suunnitelma tai Äidin oma kyvyttömyys lapsi  kärsii varmasti aina.

Kaikkien menetysten äiti on monologi, josta seuraa se, että lukijana joudun väkisinkin Monan nahkoihin. Siellä on tukahduttavaa. Siellä on paha paikka. Sieltä on elämänjärjestys maapallon toisella puolella. Mona vuodattaa säästelemättä ketään. Hänen sisäisen puheen kaltainen tarinansa tulee niin liki, että pidän lukiessani usein taukoja. Pelkään eksyväni Monaan. Välillä eksynkin. Kamppailen henkisen pahanolon kanssa ja samaan aikaan riemuitsen siitä, että kirjallisuus voi vaikuttaa näin vahvasti. Tekee hirveästi mieli julistaa: tätä varten kirjallisuus on keksitty. Että tuntisi saman. Että tuntisi esimerkiksi juuri tämän.

Kuinka monta vuotta tytär jaksaa anoa äitiään rakastamaan ja koskettamaan? Monta. Varmaan liian monta. Side ei katkea, vaikka se hiertää niin, että verta valuu milloin mistäkin ruumiin paikasta. Vaikka järki menee sekaisia ja taju olemassaolosta hämärtyy sieltä kaiken keskeltä nousee Äiti niin elävänä kuin kuolleenakin.

Mona on äiti itsekin. Kerran hän ajatteli, että hänestä tulisi hyvä äiti tyttärelleen Sylville. Että hän katkaisisi kierteen, mutta voi kuulkaa, ne sellaiset kierteet ovat vaikeasti katkaistavissa. Möykky siirtyy sukupolvelta toiselle. Monan sisällä oleva lapsi ei lakkaa pyytämästä.

[k]ato äiti vähäks onnistu tää kesäkeitto, tää synttärikakku, tää työ kato, kato äiti miten hienosti mä osaan yhdistää perhe-elämän, työn ja harrastukset, kato äiti, kato äiti, kato äiti, kato äiti eiks oo hieno, kato äiti mua, kato mua, kato äiti mua kato, kato äiti, kato tätä, kato tätä hei, kato eiks oo vähä hieno, kato miten hauska äiti, oliks hieno äiti, oliks hyvä äiti, oliks aika kiva äiti, olinks mä hyvä äiti, olenks mä hyvä äiti, äiti olenko?

Äiti on mitta. Äiti on mittanauha, jota vasten kaikki. Äiti voi kuolla, mutta ei mennä poikki.

Niemen teoksesta voisi siteerata suunnilleen joka lausetta, sillä tässä teoksessa ei ole mitään turhaa, ei mitään ylimääräistä helpotuksen ilmaa. Ei mitään tämän teoksen vastaanoton helpoksi tekevää. Se on iso  huuto. Korviasärkevän kirkuva huuto. Osattomaksi jääneen, elämänsä helvettiä elävän huuto.

Äidin pakeneminen Monalta on extremeä. Hän ei ole koskettanut Monaa, eikä itse suostu kosketeltavaksi edes kuolleena. Äiti on jää. Äiti ei sula.

Monan ympärillä tapahtuu perhe-elämä. Sylvi tekee lapsen juttuja ja Monan mies vie häntä päiväkotiin. Tämä tapahtuu jossain toisessa maailmassa, jonka nurkassa Mona on kuramatolle lyhistynyt mytty. Vastenmielinen, likainen ja haiseva. Ihminen.

Lukiessani Kaikkien menetysten äitiä tulee kamala tunne siitä, että totun Niemen kirjoitustapaan samalla tapaa kuin Mona tottui äitinsä kosketukseen puutteeseen. Muutun välillä Monaksi ja silloin työnnän äkkiä tämän kirjan piiloon. Vien sen kauas itsestäni ja valehtelen, että sitä ei ole olemassa. Ei auta. Kuulen päässäni Monan ääneen. Kato äiti.

Lapsi on helppo nujertaa ja saada kokemaan itsensä arvottomaksi. Siihen ei vaadita erityistaitoja tai kurssikouluttautumista. Ihminen on kuitenkin sitkeä. Jokin osa hänestä suostuu kovin vaikeasti kuolemaan. Niemen romaanin minulle kaikkein koskettavin paikka on kohtaus, jossa Mona toteaa olevansa "epäonnistunut, etäisesti ihmistä muistuttava läjä." Hän sanoo itsestään: "Tällä läjällä oli mahdollisuus olla ihminen. Ei onnistunut."

Heti tämän jälkeen Mona katselee miestään ja Sylviä, joka ovat ulkovaatteissa lähdössä päivän puuhiin.

"Mä rakastan teitä", mä sanon pienellä äänellä, pienestä sydämestäni, pienistä mahdollisista olosuhteista käsin, pienin voimin, pienenpienenä pikkusena.

Sitä hellyyden määrää, jota Monaa kohtaan tunnen.

Mona on nimenä melkein muna ja en voi olla ajattelematta, että nimi viittaa siihen kuoreen, joka on Monan ja maailman välissä. Ja toisaalta, että se viittaa siihen, että Mona ei vielä ole kuoriutunut. Että Äiti on kuori, jonka läpi Mona ei pääse murtautumaan.

Kaikkien menetysten äiti on totaalisin romaani, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Se on vastenmielinen ja järkyttävä. Se vaatii ja pakottaa, eikä suostu antamaan yksipuolisesti. Se on osoitus Marjo Niemen lahjakkuudesta kirjoittaa tarina, jota ei lueta pelkästään silmillä, vaan koko ruumiilla.



Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti (2017)
203 sivua
Kustantaja: Teos


Helmet-lukuhaaste kohta 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä




tiistai 13. maaliskuuta 2018

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja

Kiitos Naja Marie Aidt. Kiitos jakamisesta. Kiitos sanojen antamisesta sille, mitä sanoilla ei voi kuvata.


Naja Marie Aidt on tanskalainen runoilija ja kirjailija. Hänen teoksensa nimi - Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin - on peräisin hänen omasta runostaan. Teoksen nimen perään hän on lisännyt sanat Carlin kirja, sillä tämä kirja kertoo siitä, miten elää sen jälkeen, kun hänen poikansa Carl kuoli 25-vuotiaana hypättyään huumepsykoosissa parvekkeelta.

Luen harvoin tämäntyyppisiä kirjoja ja luulen, että syy siihen on,  että ne tuntuvat niin intiimeiltä, että minusta tuntuu kuin lukemalla jollakin tapaa rikkoisin toisen ihmisen surua. Tekisin sille vääryyttä. Käyttäytyisin sitä vastaan epäkunnioittavasti. Tämän vuoksi esimerkiksi paljon kehuttu Tom Malmquistin kirja Joka hetki olemme yhä elossa on kirjahyllyssäni yhä lukemattomana, koska en vaan pysty siihen tarttumaan. Osallistuessani Teatteri Jurkan teatterista kirjoittamisen kurssille luin Joan Didionin kirjat Maagisen ajattelun aika (Like) ja Iltojen sinessä (Like), jolloin huomasin, että jonkinlaisena psykologisena reaktiona olin panssaroinut itseni, koska pelkäsin hajoavani Didionin tekstiä lukiessani.

Naja Marie Aidtin kirjasta kiinnostuin, kun kirjabloggari Maisku puhui siitä Lahden kaupunginkirjaston podcastissa ja kertoi tämän kirjan fragmentaarisuudesta. Lisäksi olen tänä vuonna pyrkinyt lukemaan mahdollisimman paljon niiden kirjailijoiden kirjoja, jotka ovat tulossa Helsinki Lit -tapahtumaan ja Naja Marie Aidt on yksi heistä.

Tässä vaiheessa varmaan olet jo huomannutkin, että välttelen menemästä itse asiaan eli Carlin kirjan sisältöön.

*

Ei surua voi kuvata. Se rikkoo kieliopin. Ei oman elämän kokonaisvaltaiselle järkkymiselle voi antaa sanoja. Silloin jos koska huomaa sen, että sanat paitsi pakenevat ovat pelkkiä merkkejä alustallaan. Ne ovat kylmiä ja välinpitämättömiä. Ne kumisevat kammottavasta tyhjyydestä. Ne kääntyvät meistä pois. Ne tuovat julkeasti ilmi, että niitä ei meidän surumme kiinnosta.

Mutta. Sanat ovat ainoa (myös musiikki, kuva, tanssi) keino jakaa sitä, mitä on kokenut. Ne eristävät. Ovat sortunut silta, eikä missään horisontissa häämötä päivä, jolloin siltaa pitkin voisi kulkea.

Tästä(kin) Naja Marie Aidt kirjoittaa

ei kieltä mahdollista kieltä kieli kuoli lapseni mukana ei voinut olla taidokasta ei taidetta ei mitään vitun taidetta minua ällöttää taide syntaksi kirjoitan kuin lapsi päälauseita kokeillen kaikki mitä kirjoitan on julistusta vihaan kirjoitusta en halua koskaan enää kirjoittaa kirjoitan polttavaa vihaani kiukkuani hyödytöntä pätkää huutoa ulinaa

Carlin kirjassa liikutaan ajassa edes - - - takaisin. Palataan hetkiin juuri ennen kuin tieto Carlin onnettomuudesta tuli. Palataan pakonomaisesti ikään kuin palaamalla voisi vielä paeta aikaan, jolloin kaikki oli hyvin. Myöhemmin palataan useaan otteeseen sairaalaan ja huoneeseen, jossa Carl makaa pahasti ruhjoutuneena. Jossa hengityskone pitää häntä elossa. Jossa hänet kohta kytketään siitä irti.

Tapa, jolla Naja Marie Aidt kirjansa rakentaa seuraa surun logiikkaa. Vaikka tämä teos on pohjattoman surullinen en voi olla häikäistymättä kirjailijan kyvystä kuvata poikansa kuoleman jälkeistä aikaa.

Fragmentaarisuus, kuten Naja Maria Aidt teoksessaan toteaa, on ehkä tosin muoto tavoittaa suru. Lauseet jäävät kesken, välimerkit lymyilevät piiloissaan, runot tunkeutuvat tekstin väliin. Usein Naja Marie Aidt kääntyy muiden kirjailijoiden puoleen. Heidän surukirjoituksiinsa. Mallarmé, Gilgames, Walt Whitman, Denise Riley. Muiden tekstit luovat lohdun haurasta verkkoa kirjailijan ympärille.

Naja Marie Aidt lainaa Nick Caven sanoja. Caven, jonka poika kuoli 15-vuotiaana niin ikään hypättyään psykoosissa parvekkeelta. Cave sanoo:

Entä sitten kun tapahtuu jotakin niin katastrofaalista että meidän on yksinkertaisesti pakko muuttua?
Me muutumme tutusta tuntemattomaksi.
Kun katsot itseäsi peilistä, tunnistat itsesi, mutta sisimmässäsi on joku muu.

Kun olet ulkoisesti tunnistettava, mutta sisimmässäsi vieras. Kun olet kuori sen vieraan ympärillä. Kuori, jota ei voi riisua. Ei kuoria.

Naja Marie Aidtin teoksessa on useita eri fontteja. On sivun reunaan puristuvaa tekstiä. On kursiivia. On versaaleja.

USEIN EN POISTU ASUNNOSTA KOKONAISEEN PÄIVÄÄN NÄEN AURINGON NOUSEVAN NÄEN SEN LASKEVAN ISTUN PIMEÄSSÄ EN LUE EN KIRJOITA EN KUUNTELE MUSIIKKIA AJATTELEN HALVEKSIEN IHMISIÄ JOTKA KIRJOITTAVAT KUOLEMASTA

Carlin kirja on puristunut. Paljas surun kaavio. Ei kaavoja.

Miten Naja Marie Aidtin surusta voi syntyä jotain näin kokonaisvaltaista. Kivussaan ja ulottuvuudessaan suorastaan täydellistä. Miten tyhmä sana on täydellisyys. Miten sen voisi sanoa?

Kivussa ja ulottuvuudessaan kuin ilmaa, jota hengitämme.
Kivussa ja ulottuvuudessaan kuin taivas ilman värejä värejä täynnä maan yllä.

EI SITÄ VOI.

Tapa, jolla Naja Marie Aidt rinnastaa omia päiväkirjamerkintöjään Carlin pikkulapsiajoilta merkintöihin Carlin kuoleman jälkeiseltä ajalta.

Carlin kirja on hypnoottinen. Sitä ei voi laskea käsistään. Lukeminen ikään kuin pitää Carlia elossa. Lukeminen on kunnianosoitusta Carlin elämälle. Kunnianosoitusta Naja Marie Aidtille ja elämälle, ihmisen kyvylle selviytyä.

Kiitollisuus.

Surukirjallisuudessa tärkeää ei ole sen kirjalliset arvot. Naja Marie Aidtin kirja kuitenkin on paitsi viiltävän tarkka kuvaus surusta, myös kirjallisesti vakuuttava teos. Fragmentaarisuuden kautta hän tavoittaa surun kaikkia ilmaisumuotoja pakenevan olemuksen. En mitenkään pysty tämän kirjan ansioita kuvaamaan, koska se on niin paljon enemmän. Siksi minä lainaan Tyyne Saastamoisen sanoja:

ja nyt on päivä minussa kuin suuri huoneisto vuokrattavana, askeleet kaikuvat tyhjää, ei ketään, ei mitään*

Matka. Altistuminen.

Hajoaminen.

Surukylpy.

Tuntuu, että kirjailija on ihan tässä vieressäni. Suru hänessä ja hänen vieressään ja tässä huoneessa, johon astumista ei voi välttää, jos elää.

Olen niin vaikuttunut Naja Marie Aidtin kirjasta, että en tiedä, miten tämän vaikuttumiseni kuvaisin.

DELETE - delete - delete

Kaiken uhalla: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin on vaikuttavin surusta lukemani kirja. Sanottakoon niin, sillä niin se on.




Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja. (2018)
157 sivua
Tanskankielinen alkuteos: Har döden taget noget fra dig så giv det tilbage. Carls bog (2017)
Suomentanut: Katriina Huttunen
Kustantaja: S&S

Kiitos arvostelukappaleesta




*Tyyne Saastamoisen kokoelmasta Hiljaa, hyvin hiljaa teen päivistäni kirjaa (Otava)


Helmet-lukuhaaste, kohta 36 Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
- kirjan nimi on peräisin kirjailijan kirjoittamasta runosta



sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Pieni Salmenniemen ja Saastamoisen aikaansaama purkaus runojen lukemisesta

Runokokoelmat on viime aikoina lihavoituneet. Jos ne olisivat koiria sanottaisiin, että ne ovat saaneet massaa, joka on luonnollinen juttu koiran kehityksessä pennusta aikuiseksi. Runokokoelmat eivät kuitenkaan ole koiria. Joo, näin on.

Mitä laajempi kokoelma, sitä hermostuneemmaksi käyn, koska on niin vahvana tunne, että en pysty ottamaan kokoelmaa haltuun edes vaatimattomimmalla minimitasolla (joka ei sit ole kovin paljon), jonka jotenkin tiedostamattomasti olen itselleni asettanut.

Puhuin tästä asiasta Lukupinon Simon kanssa Kansallisteatterissa Julia ja Romeo -näytelmän väliajalla (on muuten ihan loistava esitys, mee kattoon tai siis sinne Kansallisteatteriin). Sanoin Simolle, että joudun palauttamaan Harry Salmenniemen kokoelman Yö ja lasi, koska en ehtinyt sen kanssa kuukaudessa mihinkään. Että kun Salmenniemi on kirjoittanut sitä 12 vuotta en vaan voi lukea sitä läpi ja todeta, että tulipa luettua. Miksei niin voisi tehdä, Simo kysyi. Hyvä kysymys. Aina kun joku kysyy jotain, siihen kuuluu vastata hyvä kysymys.

Vastaan nyt kysymykseeni itse: No sen takia, että jos ihminen on käyttänyt kokoelman kirjoittamiseen vuosia ja minä sitten vaan ottaisin ja lukisin sen läpi ja kirjoittaisin siitä jotain enemmän vähemmän epämääräistä enemmän vähemmän pöllöä tekstiä niin kokisin sen olevan sama kuin sanoisin "ihan kiva" ja sitä pahempaa loukkausta en nyt tähän hätään (112) keksi.

Onko runojen lukeminen pikamatka? Jos näin on niin entisenä kestävyysjuoksijana olen tukalassa tilanteessa, sillä minulta puuttuvat pikakiitäjän geenit. Se ei ole oma vikani tietenkään, vaan vanhempieni ja heidän vanhempiensa ja koko kirotun sukuni haarojen ja haarojen välin. Mistä edes olen kotoisin? Tähän olis niin helppo vastata kahdella sanalla ja se eka on et, useammalla taas tosi vaikeeta.

Tasaisin väliajoin tönin kirjahyllyssäni olevaa Anne Sextonin kokoelmaa Elä tai kuole. Olen lueskellut sitä sieltä täältä, mutta löydän joka kerta varsin nopeasti itseni kanveesilta makaamasta. Ihmeellinen vasen koukku tolla Sextonilla.

Tämä nyt on se tilanne. Siis se, että en voi luopua lukemasta runokokoelmaa ennen kuin olen siitä saanut kasaan jotakin, josta tulee tunne, että tässä on nyt edes mimimaalisesti oleellisen ainekset (siinä määrin kuin minkä oleelliseksi käsitän) kasassa, vaikka tosin aina riittämättömästi ja siksi syyllisyyttä triggeröivästi.  Ja tästä ihan loogisesti päästään Tyyne Saastamoiseen ja hänen kokoelmaansa Hiljaa, hyvin hiljaa teen päivistäni kirjaa.

Mun tekisi mieli halata Tyyneä, kun tässä kokoelmassa on niin monta sivua, joilla on vaan kaksi riviä, eikä nyt mennä siihen tässä kohtaa kuinka paljon ne rivit laajenevat ja että maailmankaikkeus suurin piirtein voi yhtä hyvin tai joskus paremminkin mahtua kahteen riviin kuin kokonaiseen kokoelmaan, johon on kerätty kaikkea mahdollista kokeellista kuvaa fonttia ärsykettä kato mua katoa mua kato mua -tyyppistä juttua eikä nyt mennä siihen, että kyllä niistäkin tykkään ja niistä olen paljon ansioita löytänyt, vaan mennään siihen, että välillä olen niin täynnä, että ei enempää mahdu, vaikka haluan ja tahdon papilla ja ilman.

Että musta tuntuu aika usein, että tämä aika meidän aikamme jota nyt elämme toistaiseksi vielä on aikaa, jolloin on liian radikaalia ja itsemurhaa kirjoittaa runoja, jotka olisivat kahden rivin pituisia, koska pitää olla näkyvästi suurta, koska suuri on parempaa kuin pieni, koska suuri on suurta ja pieni pientä niinkun naiset on naisia ja miehet miehiä ja linnut lintuja ja sienet sieniä.

Oikeestaan tämä koko tuska lähti Rae Armantroutin kokoelmasta Kunhan sanon, jota luin ehkä kolme kuukautta en jatkuvasti mutta joka päivä joskus joka toinen päivä ja sen jälkeen pakotin itseni siitä kirjoittamaan, vaikka olin sen kanssa edelleen ihan kesken ja edelleenkin olen.

Ja sitkun seuraan, kun toiset postaa runoista vähän väliä niin olen ihan hirveän onnellinen runojen ja runoilijoiden puolesta ja siitä, että kummatkin edelliset saat huomiota ja samaan aikaan tajuan, että olen koko tähän hommaan ihan liian hidas ja se yks mun sisällä pitää mekkalaa ja naureskelee ja muistuttaa, että mitä luulen runoista tietäväni ja vastaan sille vaikka se ei kuuntele, että en mitään. EN MITÄÄN. Tietäminen noin yleensä no joo. Kun vaan haluan ja yritän tuoda esiin mahdollisimman paljon runoja ja sit tulee just tää, että juutun johonki kokoelmaan viikkokausiksi ja kuinka monta muuta kokoelmaa jää sen takia esittelemättä, kun junnaan siinä yhdessä ja haluan lukea sen vielä taas kerran ja lukea sieltä ja täältä ja ei helvetti tästä mitään tule.

Tämän vuoden paras kokoelma
Huikean hieno kokoelma
Menee ihon alle
Jättää pitkän jäljen
Päläpäläpälä

Ja just sit myös se että tämäkin taas on asia josta olen tehnyt itselleni ongelman - vai olenko varmaan olen - joka onkin niitä harvoja asioita joista melkein (MELKEIN) voisin sanoa että siinä olen hyvä tai ainakin aika (tik tak tik tak) hyvä tai edes siihen suuntaan mutta en nyt kumminkaan sano.

Tänään on #runosunnuntai, enkä nyt pysty osallistumaan, ku mulla on toi Tyynen kirja vielä pahasti kesken ja sen lisäksi Tuulisolmut, joka on saamelaisen nykyrunouden antologia. Tai siis voisin mutta en voi kirjoittaa niistä vaan jotain. Just toi vaan jotain.

Että en sit tiedä, mitä tässä pitäis tehdä.



lauantai 10. maaliskuuta 2018

Kiinnostavien henkilöhahmojen juhlaa - Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja



Outoa on. Niin perin outoa. Niin järkyttävän kiinnostavan outoa. Kuin rekkakuski, josta kerrotaan, että aina reissusta kotiin tultuaan hän luki ensimmäiseksi Cosmpolitania.

Omaäänistä on. Niin perin omaäänistä. Niin järkyttävän kiinnostavan omaäänistä. Kuin huilu, josta muut soittavat saavat ilmoille huilun ääntä, mutta kun Sirkjärvi sitä samaa huilua puhaltaa, se kuullostaa saksofonilta.

Niksahtanutta on. Niin perin niksahtanutta. Niin järkyttävän kiinnostavan niksahtanutta. Kuin kaatuisi liukkaalla kelillä ja satuttaisi polvensa, mutta lääkärissä huomattaisiin, että poikki menikin ranne.

*

Maija Sirkjärven esikoisnovellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja marssittaa esiin henkilökavalkadin, joka lyö ällikällä. Heti ensimmäisestä novellista alkaen minulla oli vahva kutina, että nyt olen löytänyt jotain todella hyvää ja niin myös oli. Sirkjärven tekstien viistouden taso on niin herkullinen, että lukiessa myhäilyttää vallan paljon. Tulee ahmimishäiriö. Haluaa hillittömästi lisää.

Kokoelman novelleja yhdistää paitsi epätavanomaisuudessaan hurjan kiinnostavat henkilöt myös se, että kaikissa novelleissa tapahtuu jotakin odottamatonta, jonka seurauksena novellihenkilöiden elämä ei ole enää entisellään. Novellissa Southern Belle on pääroolissa nuori nainen nimeltä Ansa, joka on tehnyt southern belleydestä itselleen elämänsä ohjenuoran. Southern belle on tyyppinä ylemmän sosiaaliluokan kaunotar USA:n syvästä etelästä ja Ansa onkin saanut innoituksensa ryhtyä southern belleksi Margaret Mithcellin romaanin Tuulen viemää pohjalta.

"Southern bellelle oli tärkeintä olla lämmin ja kiltti. Oikea southern belle oli sosiaalinen ja toiset huomioon ottava, iloinen mutta maanläheinen. Hän piti itsestään erinomaista huolta, pukeutui aina viehättävästi ja liikkui ryhdikkäästi. Southern belle ei koskaan aiheuttanut pahennusta." (kursivoinnit Sirkjärven)

Sirkjärvi istuttaa Ansan southern belleydessään suomalaiseen maisemaan ja jotta tämä tulisi uudessa ympäristössään toimeen on olennaista, että hän ei ole "avuton damsel in distress", vaan osaa tarttua reippaasti niin "talikkoon kuin haulikkoon."

Southern belle on Sirkjärven novellien kuningatar. Nainen, joka erilaisuudessaan kerää southern belle -tyylisen hameensa helmoihin muiden novellien oudot tyypit.  Yleisemmällä tasolla on kyse siitä, että Sirkjärvi esittelee henkilöhahmon, jolla on tiettyjä ominaisuuksia, josta seuraa, että lukijana alan pitää kyseistä henkilöhahmoa jonkinlaisena ja kirjoitan häntä mielessäni lisää. Tämän luomani kuvan Sirkjärvi murskaa ja osoittaa, että ihmisen jostakin ominaisuudesta ei tule päättelemän sen enempää. Näin stereotypiat saavat kyytiä. Novellissa Ullan ja Banskun tuho esimerkiksi on mies, joka on korkeimman oikeuden presidentti ja ihan heti ensimmäiseksi ei tule mieleen, että kyseisen korkean postin omaava mies harrastaisi pumpulilampaiden askartelua tai että hän on keittiön valtiatar, kun taas hänen vaimonsa hitsaa autotallissa robottia. Miksi niin ei voisi olla? Miksi ajatuksemme ovat niin urau-u-u-u-tuneita johtamaan asian b asiasta a?

Osa novelleista saa absurdeja piirteitä ja niihin yhtyy usein arvaamattomia ja muusta tekstistä motivoitumattomia väkivallan purkauksia, joista aina ei voi olla varma tapahtuvatko ne itse novellissa vai novellihenkilön mielen pimeissä hetteiköissä, jotka ovat aggressiota ja turhautumia pullollaan. Viimeinen pisara putoaa Sirkjärven novelleissa tiheään ja sen seurauksena tehdään arvaamattomia tekoja, jotka tulevat kaiketi yllätyksenä novellihenkilöille itselleenkin.

Barbara ja muista hurrikaaneja on laadultaan harvinaisen tasainen kokoelma, josta haluan kuitenkin nostaa esiin novellin nimeltä Perhehuolia?. Novelli alkaa kuvauksella siitä, miten sen päähenkilö tulee kidnapatuksi matkalla Hiekkaharjun asemalle. Pian käy ilmi, että päähenkilö on karannut kolmatta kertaa kotoa, koska hänen perheensä on niin mahdoton.

"Ulkomaailmassa ihmiset saavat sakkoja tai vankeutta, jos he toimivat väärin toisia kohtaan, mutta perheissä ei ole sääntöjä, pelkkää anarkiaa. Ei sellaisessa ympäristössä voi elää!"

Tämän novellin paukku ei ole kuitenkaan ollenkaan siinä, mitä Sirkjärvi kertoo, vaan siinä, että kesken novellin tapahtuu melkein 16 vuoden aikasiirtymä ja lukijan tehtäväksi jää muodostaa kuvaa siitä, mitä näiden vuosien aikana tapahtui, sillä 16 vuoden kuluttua päähenkilön elämä kidnappaajiensa luona on muuttunut radikaalilla tavalla.

Sukupuolirooleja ja niiden jäykkyyttä Sirkjärvi murtaa kuin siemennäkkäriä. Novellissa Ankerias hääpukuja sovitteleva nainen vertautuu ankeriaaseen. Jos sovitteluhommat ovat kiemurtelua erilaisiin hääpukuihin on morsiamen toteamus kaupanmyyjälle kaikkea muuta kuin kiemurainen. Hän nimittäin toteaa ostavansa sulhaselleen sellaisia pikku lahjoja, kuten "tuulilasinpesunestettä ja penisrenkaan". Southern bellessä Ansa toteaa miehestään Kekestä, että "kätevintä olisi ollut, jos Keke olisi ollut kaapissa ja aina tarpeen vaatiessa hänet olisi voinut ottaa esiin kuin silitysraudan."

Sirkjärven novellit ovat sillä tapaa rajattomia, että niissä ei epäröidä astua oudoille alueille. Novelleissa on paljon liikettä ja yllättäviä suuntia. Lopputulos on raikkaan fantastinen ja vahvasti omaääninen sekä kokoelman nimeen mukaan hyvällä tavalla pyörremyrskymäinen. Nämä novellit eivät ole tapaus pelkästään novellien maailmassa, vaan kirjallisuudessamme yleisemminkin. Nyt saa taputtaa!



Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja
236 sivua
Kustantaja: Teos

Helmet-lukuhaaste kohta 25 Novellikokoelma


Osallistun tällä postauksella Nipvet-blogin novellihaasteeseen ja peukutan kaikkia Sirkjärven novelleja henkilöhahmoista



torstai 8. maaliskuuta 2018

Julian show - Kansallisteatteri: Julia ja Romeo


Ihan tässä nyt heti alkuun en malta olla toteamatta, että Kansallisteatterin Julia & Romeo on aivan loistava esitys kaikin puolin. Heikointa siinä on teksti ja nyt liioittelen vain vähän, sillä näyttelijät, lavastus, valot ja musiikki kertovat niin vahvaa tarinaa, että kyllä Shakeapeare nyt hieman tässä koko jutussa jää varjoon. Ja niin saakin jäädä, sillä johan miesparkaa on roikotettu parrasvaloissa ties kuinka monta vuosisataa. Ja mitä tulee tekstin modernisointiin niin sen kautta teksti on tuotu herkullisesti - ja osin hyvällä tavalla koomisestikin - nykypäivään. Erityisesti Julian vuorosanoihin sisältyvä nykykieli nostaa esityksen raikkaustasoa sen kuuluisan Aimon ison annoksen verran.

Kansallisteatterin Capuletit ja Montaguet saavat esityksessä kahta eri luokkaa edustavan esillepanon. Voisi hyvin kuvitella, että Capuletit ovat Lauttasaaresta, Montaguet taas jostain Kontulan tienoilta. Siinä missä Montague-nuorten pukeutumistyyli on mustaa ja revittyä, on Capuletien vanhempi sukupolvi puettu epookkipukuihin, jolloin syntyy kaari jostakin kaukaa ihan juuri tähän päivään eli 7. maaliskuuta 2018, jolloin tämän esityksen näin.

Jussi Nikkilä on ohjannut Shakespearen klassikosta Julian show'n. Näkökulma tapahtumiin on ennen muuta Julian, mikä näkyy jo esityksen nimessä, jossa Julian nimi tulee ensin ja Romeon vasta hänen jälkeensä. Satu Tuuli Karhun (TeaK) esittämä Julia on rakastunut ja röyhkeä. Hän on kaukana siveästä neidonnupusta. Hän on rakkaudessaan ja halussaan vahva, eteerisen kaunosieluisuuden jalkoihinsa polkeva tupakkaa polttava tahtotyyppi. Olli Riipisen (Teak) Romeo jää Julian varjoon ja niin kuuluukin tässä esityksessä olla. Sadat ja tuhannet kerrat on Romeo tullut ensimmäisenä, mutta Kansallisteatterissa hän antaa Julian olla se, joka loistaa kirkkaimmin.

Mahtava on Sanna Palon paikoin hulppean räävitön Imettäjä, jonka nauru on täynnä räiskyvää räkää.  Patriarkaattista isänvaltaa ruumiillistaa ja sen tuhoisan typeryyden tuo nautinnollisen kiivaasti esiin Juha Variksen Capulet. Hänen rinnallaan Katariina Kaitueen Rouva Capulet on onnistuneen hienohelmaisesti avuton ja tosipaikan tullen kykenemätön pitämään tyttärensä puolia. Miro Lopperi Mercutiona taas on niin elävä esimerkki lähiön pojasta, että hän on taatusti tullut minua kadulla vastaan.

Katri Rentton lavastus sekä valaistuksen suunnitellut Pietu Pietiäinen ovat luoneet maailman, joka lumoaa katsojan. Kylmä ja kuuma vaihtelevat, perspektiivit luovat harhoja, varjot heijastuvat pimeitä vaaroja uhkuen. Monin paikoin näyttämö on kuin valtava taulu. Taideteos, johon haluaisin juosta sisään. Näyttämötila muuntuu taianomaisesti esityksen tarpeiden mukaan ja äkkiä käynnissä onkin fellinimäisen epätodellinen tanssiesitys, jota jumputtava musiikki tahdittaa. Näyttelijöiden liikekieli on satiirisen herkullista, tahallisen ylikorostavaa ja itseironista. Musiikin ja liikkeen yhdistelmästä syntyvä yhdistelmä muistuttaa minua Paolo Sorrentinon elokuvan Suuri Kauneus avaavasta discokohtauksesta, jossa niin ikään on kyse elämän perimmäisestä tyhjyydestä, jota epätoivoisen tanssin vimmalla yritetään peittää.

Kansallisteatterin nuorten rakastavaisten tarina ei voi olla liikuttamatta kyynisintäkään katsojaa. Kaikki tässä esityksessä pelaa yhteen ja tukee toinen toistaan, niin näyttelijät kuin muutkin teatterin osa-alueet. Tähän asti tätä kirjoitustani olen yrittänyt pysyä nahoissani, mutta nyt en enää pysty hillitsemään itseäni vaan huudan: fantastista, loistavaa, kylmäväreistä, koskettavaa, superisti mahtavaa!



Kansallisteatteri: Julia & Romeo
Teksti: William Shakespeare
Tekstin suomennos Marja-Leena Mikkola
Ohjaus Jussi Nikkilä

Rooleissa:
Julia - Satu Tuuli Karhu
Romeo - Olli Riipinen
Mercutio, vahti: Miro Lopperi
Tybalt, vahti: Jarno Hyökyvaara
Benvolio: Sonja Salminen
Paris, Samson, Peter: Eetu Känkänen
Rouvat Capulet: Katariina Kaitue
Capulet: Juha Varis
Imettäjä: Sanna-Kaisa Palo
Isä Laurence: Kristo Salminen
Montague, Veli John, Gregorius: Heikki Pitkänen
Ruhtinas: Olli Ikonen

*

Lipuista kiitos Kansallisteatteri. Kiitos, että sain olla mukana kokemassa tämän ikimuistoisen ensi-illan

Totuuksia naisen sukuelimestä - Liv Strömquist: Kielletty hedelmä


- tässä sarjiksessa puhutaan siitä, mitä on tapana kutsua naisen sukuelimeksi
- ai jaa, eiks siinä ole mitään muuta?
- ei oikeastaan
- okei. Menen heti paikalla ostamaan sen kirjakaupasta
- hyvää naistenpäivää
- hyvää naistenpäivää


Taidanpa tehdä samoin kuin yllä olevan kuvitteellisen dialogin toinen puhuja. Liv Strömquistin Kielletty hedelmä - jonka alaotsikkona voisi olla naisen sukuelimen historia - on nimittäin kirja, jonka haluan ehdottomasti omistaa.

Strömquist esittelee teoksensa aluksi liudan heppuja, jotka ovat olleet pakkomielteisen kiinnostuneita naisen sukuelimestä ja seksuaalisuudesta, joista he ovat lausuneet miespainavan sanasensa. Muun muassa tällaisia "totuuksia" heput ovat löytäneet:

- itsetyydytys on naisten sairauksien syy (Kellogg, John Harvey - cornflakes-keksijä)
- leikataanpas klitoris NAPS!, jotta sinä nainen vapaudut nautinnosta (Baker Brown, Isaac)
- sukupuolia on kaksi.  Jos on sukuelimellistä epäselvyyttä niin mars leikkaussaliin (Money, John)

Strömquist kirjoittaa ja piirtää vahvan ironisesti ja näin heppujen näkemykset joutuvat juuri niin hölmöön valoon kuin mihin niiden kuuluukin joutua. Selväksi käy, että moni heppu tuntuu ajatelleen, että sitä ei ole mies ollenkaan, jos ei lausu totuuksia naisen sukuelimestä. Kun Strömquist vielä yhdistää nykyajan ilmiöitä heppujen pölyiseen maailmaan on pakko nauraa, vaikka asia onkin vakava.

"Pimpin tekeminen oli näille lääkäreille tapa löysäillä töissä, samaan tapaan kuin toiset facebookaavat."

Strömquistin teoksen ehdoton ansio on, että hän tuo esiin, miten naisen sukuelimen määrittely on ollut historian saatossa osa miehistä vallankäyttöä. Historiallisen perspektiivin kautta Strömquist kuvaa, että suhtautuminen naisen sukuelimeen ja seksuaalisuuteen on vaihdellut aikojen kuluessa pitkälti sen mukaan, minkä näkemyksen kulloinkin on katsottu parhaiten edistävän miesten asiaa. Myös yllättäviä päätelmiä on tehty. Naisen orgasmia esimerkiksi on joskus pidetty niin tärkeänä, että sen on nähty olevan raskaaksi tulemisen ehto ja jos raskaaksi tuleminen oikein varman päälle on haluttu ottaa on ollut parasta tähdätä siihen, että nainen ja mies saavat orgasmin samaan aikaan.

Erityisen hilpeä on Kielletyn hedelmän avaruustasoksi nimittämäni osio, jota Strömquist käyttää osoittamaan maapallon miesten kompleksista suhdetta vulva-sanan käyttöön ja kuvaamiseen.


Poistamalla se pieni viiva naisen keho haluttiin kuvata tyhjänä. Ajatella, miten näppärää ja miten samanaikaisesti "Paras tänä vuonna lukemani kirja"selkeä todiste siitä, kuinka vallankumouksellinen voi pieni viiva olla. Joissakin kulttuureissa tosin ei ole oltu yhtä "viisaita", vaan vulvaa on kuvattu - meidän ajastamme katsoen suorastaan provosoivasti - mm. patsastaiteessa. Alla oleva kuva on peräisin ranskalaisessta luostarista noin 1300-luvulta:




Sukuelimet ja seksuaalisuus ovat alustoja, joille naisen ja miehen välinen sukupuoliero on ollut näppärää heijastaa. Tai siis mikä ero. Sukupuoliahan on yksi eli mies. Se, joka ei ole mies, on vajaa, koska hänellä on miehen penistä vastaan asettaa vain naispenis, josta myös sanaa klitoris käytetään. Jokainen tolkuissaan oleva ymmärtää, että tuollaisella pienellä kielekkeellä taistelu on automaattisesti hävitty.

Mutta. Nyt tulee breaking newsiä vuodelta 1998, sillä silloin havaittiin, että klitoris onkin paaaljon suurempi kuin mitä siihen asti oltiin luultu.


Aika kauan kyllä kesti, että tämä asia saatiin selville. Jos tämän tiedon nyt johonkin perspektiiviin asettaa, niin voi todeta, että esim. minä olen elänyt suuremman osaa elämääni pieniklitorisena kuin suuriklitorisena aikana.

Oletkin jo varmaan arvannut, että seuraavaksi on vuorossa hillo-osio. No niin onkin. Hyvin arvattu.

Kuukautisiin on liitetty tabu jos toinenkin ja jostain syystä tabulla on viitattu tässä yhteydessä ällöttävään - ei pyhään, joka on tabu-sanan alkuperäinen merkitys. Sinänsä ihan ymmärrettävää, sillä mitä siitä nyt tulisi jos kuukautisia pidettäisiin pyhinä. Silloinhan miehet jäisivät ilman pyhää ja se olisi räikeä tasa-arvorikkomus.

Minkälaisia muistoja sinulla muuten on kuukautisista? Minä muistan ensimmäisistä kuukautisistani sen, että olin koululuokan edessä lukemassa kirjoittamaani ainetta ja tunsin miten veri valuu ja mietin, että eipä nuo muut tiedä, mitä minussa nyt tapahtuu ja mitäköhän ne ajattelisivat, jos tietäisivät.

Kuukautisissa olennaista on, että naisen kuuluu käyttäytyä niin kuin niitä ei olisi olemassakaan. Tämä on tajuttu mainosmaailmassa mm. siten, että terveyssidemainoksissa veri on kuvattu sinisenä. Se varmaan tarkoittaa, että naisia pidetään siniverisinä eli aatelisina. Eiks vaan? Kauhuksesi voin kertoa, että sellaisiakin kulttuureja on ajan saatossa ollut, joissa kuukautisia arvostettiin ja miehet jopa pyrkivät niitä jäljittelemään. Onneksi historia kehittyy ja ihminen sen mukana. Tai no, jälkimmäinen puoli edellisestä lauseesta sisältää kyllä melkoista liioittelua.

Kielletty hedelmä on rikas, raikas ja riekkuvainen. Lukemisen jälkeen se on myös rakas.


Hyvää naistenpäivää kaikki vulvalliset ja vulvattomat!



Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (2016)
143 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Kunskapens frukt (2014)
Suomentanut: Helena Kulmala
Kustantaja: Sammakko



tiistai 6. maaliskuuta 2018

Bloggarin mittauskateus - Tuija Välipakka: Uutisia!

Kuinka usein olet lukenut runokokoelmaa, jonka sisäkannet ovat täynnä hedelmiä? Minulle Tuija Välipakan Uutisia! oli ensimmäinen laatuaan. Hedelmällinen kokemus (heh-heh), sanoisin.

Tuija Välipakan Uutisia! on runoilijan iltavilli.* Sitä lukiessa ei tiedä, mitä seuraavaksi tulee, sillä Välipakka on tässä kokoelmassa riemullisen kuriton ja menee paikoin lähes maanisen vimman vallassa läpi siitä, mistä nyt haluaa mennä. Voisi todeta, että tämä kokoelma on runsaudensarvi, mutta jos sanon niin alan miettiä, että mikä ihmeen sarvi. Onko joskus ollut olemassa joku sarvi, joka on ollut ihan erityisen runsas? (en kato googlesta, kato mua en kato!!!) Ja miksi nyt sanoisin sarvi, se kun nyt on aika fallinen symboli kumminkin. Tällä tapaa Uutisia! lukiessa ajatus lähtee omituisiin suuntiin, mutta näistä tuntemattomista suunnista Välipakka vetää minut takaisiin tekstiinsä. Oles ny siinä.

Jaahas. Ollaan ny tässä.

Uutisissa! minua viehättää erityisen paljon Välipakan kokeilut kielen kanssa. Sanaleikit, -muunnokset ja -väännökset, joista hän saa paljon irti ja osoittaa, että se tapa, miten normisti sanoja käytämme on varsin suppea. Voisi sanoa vankila. Tai vähintäänkin avovankila. No parole possible. Voisi todeta, että tämä kokoelma estää kieltä köyhtymästä. Niin kieli. Se on kans jännä sana. En koskaan tiedä, että kun sanon kieli, niin onko mielessäni enemmän kieli merkityksessä sanajonot joita puhutaan/kirjoitetaan/ylipäänsä ilmaistaan vai suussani oleva kieli vai sen porsaan kieli, jonka näin 5-vuotiaana teurastamolla. Laitan kielen keskelle kämmentä - pitäisköhän tästä nyt ottaa valokuva facebookiin? Ai niin joo, olen lähes lopettanut facebookin käytön (paitsi kirjallisissa tarkoituksissa). Kuvan sijasta tämä:

sillä kaikki LEHMÄn kirjaimet
on MEHiLÄisellä mukanaan

Josta päästäänkin (vai päästäänkö? päästään päästään) Välipakan kokoelman "Facebook-osaan" eli teoksen lopussa oleviin teksteihin, joita runojen viereisellä sivulla kuvittavat fysiikan lakeja uhmaavat hedelmäjonot. (En nyt selitä tätä tarkemmin, että sulle jäis yllätystä, kun alat lukea Välipakan runoja).

Somemaailma on rantautunut kirjallisuuteen ja aika usein se herättää minussa suht paljon hämmennystä. Niin tälläkin kertaa. Toisaalta hyvä, että some ilmiöineen on läsnä kirjallisuudessa, sillä kuvastaahan se meidän aikaamme (ja ajan kuvastaminen on hyvä sanovat ne jotka tietävät). Toisaalta taas somen mukaanottaminen tuntuu aika lässähtäneeltä. Vähän niin kuin jo menneeltä muotivillitykseltä, josta en oikein jaksa innostua. Ja vielä kerran toisaalta mistä tahansa voi tehdä mitä vaan melkein ainakin. Parasta Välipakan somehedelmärunoissa on tapa, jolla hän  mittaa hedelmäpinojensa korkeuden. Esim.

Kuudes torni: korkeus 45,5 cm, vastaa puukaulimen pituutta, vain leivontatarkoitukseen.

Välipakan kokoelmassa ovelaa on juuri se, että runoilija onnistuu jatkuvasti johdattamaan minut sivupoluille. Kuudennen tornin kohdalla esimerkiksi alan miettiä erinäisiä mahdollisuuksia, joihin puukaulinta voisi käyttää. Niitä on suhteellisen paljon, joten voitaneen todeta, että on väärin puukaulinta kohtaan nimetä sen käyttötarkoitukseksi pelkästään leipominen. Niin no, leipomisellakin voidaan tarkoittaa monia asioita, joista ensimmäisenä tulee mieleen jääkiekkoilijat, jotka leipovat kiekkoa.

Välipakan runoissa mitataan paljon ja huolellisen omituisesti ja tästä hänen mittausprojektistaan saan monta ideaa, joiden käytännön toteuttaminen jää silleen, koska en keksi hupaisampaa mittaustapaa kuin Välipakan tapa mitata Näsinneulan korkeus Kari Aronpurolla. Kärsin siis niinsanotusta mittauskateudesta.

on vain valittava oikea yksikkö
Näsinneula on 91 Kari Aronpuroa seisomassa päälletysten
nupissaan kolme keltaista säkenöivää lamppua.

Edellisestä tietenkin seuraa, että haluaisin todentaa mittauksen paikkanpitävyyden Kari Aronpuron avulla. Siitä seuraa edelleen erinäisiä villejä tapoja mitata asioita ja ihmetellä, että miksi mittaaminen  ylipäätään suoritetaan varsin tylsästi. Kokeilen vähän. 1 metri on = 4 Tuija Välipakan Uutisia!-kokoelmaa päällekkäin. Jatkan vähän. Liisa Penttinen (nimi muutettu) on = 6 Tuija Välipakan Uutisia!-kokoelmaa päällekkäin + 1 Lauri Viidan Betonimylläri.

Uutisia! on hälyisä kokoelma ja itse runot jäävät paikoin vähän liikaakin muun tämän kokoelman sivuilla tapahtuvan toiminnan varjoon. Kuitenkin tämä häly on kiinnostavaa hälyä, mutta siitä huolimatta pyytelen lukiessani välillä armoa. Koska teoksen kannessa on nainen joka kelluu niin jo etukäteen ja itseltänikin salaa onnistuin luomaan position, että lähden tutustumaan näihin runoihin nimenomaan kellunta-asennosta. Asetuin selälleni ja sitten mentiin. Mihin mentiin? No se ei nyt ole se pointti. Sen seuraus on.

Seuraus on sekin, että törmään uutisiin, joihin olen vaarassa hukkua. Ehkä se kannen nainenkin on jo hukkumassa. Näyttääkö hukkuva muka niin rauhalliselta kuin kannen nainen? Ettei vaan olisi kyseessä valehukkuja? Uutisten! käsipuolessa roikkuvat sinnikkäästi valeuutiset  ja niiden ihoon on tatuoitu fontteja. (No kun nyt kerran kysyit, niin Times New Roman).

Uutisissa! keikahtaa usein. Se lisää lukijansa luovuutta ja vapauttaa näkemään elämää ympärillä uusista näkökulmista. Ei siis olisi järin väärin väittää, että Uutisia! on luovuuden self help -kirja.



Tuija Välipakka: Uutisia! (2018)
109 sivua
Kustantaja: Siltala
Upea kansi on Elina Warstan käsialaa

Kiitos arvostelukappaleesta!

*iltavilli=pikkulapsilla tavattu tila, joka iskee iltaisin ennen nukkumaanmenoa ja ilmenee vauhtina ja vaaratilanteina ja venyttää vanhempien hermoja tilanteeseen nähden jälkikäteen ajatellen kohtuuttomasti. Saattaa myös aiheuttaa kyseisten vanhempien kyseisten hermojen ns. menemisen.