Reader, why did I marry him?

Tämä on, ajattelen ensimmäisillä sivuilla. Tämä ehdottomasti on, ajattelen kun olen lukenut hieman pidemmälle. Vaan mitä tapahtuu? Lupaavan alkuosan jälkeen Eira Stenbergin romaanissa Oven takana seuraa pitkä ja kummallinen jakso, jonka kertojastakin on vaikea saada selvää. Alan epäillä. Juutun. Luen eteenpäin juoksuhiekassa. Mitä hittoa, tekee mieli kysyä. Mutta kaiken jälkeen: kyllä tämä on. Kyllä tämä on sitä lajia kirjallisuutta, josta käytän nimitystä "potentiaalinen tutkimuskirjallisuus". Se on kirjallisuutta, joka olisi vahvasti ehdolla päästä käsittelyyni, jos olisin kirjallisuudentutkija. Se on kirjallisuutta, jonka kanssa ystävyys ei synny välttämättä ollenkaan pikavauhtia, vaan usein aika lailla päinvastoin. Lukemalla uudelleen ja uudelleen ja keskustelemalla tällaisen potentiaalin kirjan kanssa se alkaa vähitellen päästää maailmaansa, jonka rikkauksia yhden lukukerran jälkeen voi vain aavistella. Juuri sellainen kirja on Eira Stenbergin Oven takana .

"Ihmisyys on sitä että on yksin." Ihmiselle, johon Lispectorin teksti osuu ja uppoaa hänen lukemisensa on aina riski. Usein kuulee sanottavan, että tietyn kirjan lukeminen vaatii tietyn mielentilan. Lispectorin kohdalla tämä pitää paikkaansa ihan erityisen hyvin. Oma kokemukseni on, että hänen lukemisestaan ei tule mitään, jos en onnistu hiljentämään päästäni niitä kaikkia samanaikaisia ääniä ja ärsykkeitä, joita maailma minulle jatkuvasti syöttää.  Clarice Lispectorin lukeminen parhaimmillaan on meditaatiota. Samanaikaisesti se on kuitenkin myös itsensa altistamista elämän kauhulle. Tästä voi seurata outoja ja epämiellyttäviä tuntemuksia ja niinkin voi käydä, että Lispectorin teksti saa kysenalaistamaan koko olemassaolon ja elämän mielekkyyden. Oppiaikaa eli nautintojen kirjaa lukiessani jouduin pyörteeseen, jota ilmentää seuraava 6. maaliskuuta 2018 kirjoittamani twiitti: "Saattanenko mahdollisesti olla joku Clarice Lispectorin romaanihenkilö vai miksi tuntuu täl

Tule sinäkin Taivaaseen siellä on nastaa. Tule laulamaan: Hakuna matata! Ei huolen häivää, päivä on huoleton ... Edessä on kylmäävä tulevaisuus, mikäli on uskominen Piia Leinon romaania Taivas . Se sijoittuu vuoteen 2058 ja vaikka aikajänne tähän päivään on vain 40 vuotta on paljon näiden vuosien aikana ehtinyt tapahtua. On mm. sodittu ja sodan ovat voittaneet isänmaalliset. Kansakunta on ajettu niin pahaan lamaannuksen tilaan, että sitä ei kiinnosta edes seksi. Niinpä lapsiakaan ei enää synny. Helsinki on eristetty muurilla ja kaduilla partioivat pistinmiehet. Yhteiskunnan struktuuri on romahtanut ja ihmiset poistuvat vain harvoin kotoaan. Ulkosalla värjöttelevät kerjäläiset, joilla muuta paikkaa ei ole. Ne onnekkaat joilla on siihen mahdollisuus, viettävät aikaansa Taivas-nimisessä virtuaalimaailmassa. Leinon scifiksi luokitellusta romaanista tekee erityisen kovan jutun se, että se sijoittuu niin lähitulevaisuuteen, että moni lukijoista voi tarkastella sitä osana omaa mahdoll

Ensimmäinen varsinaisen tutustumiseni virolaiseen runouteen tapahtui pari viikkoa sitten, kun luin Doris Karevan runoja. Nyt on vuorossa antologia nimeltä Kivikuu, josta löytyikin sellaista poljentoa, että tuulettelen ja pidän kovaäänistä monologia runouden merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille. Tässä kohdin minun kuuluu kirjoittaa jotakin yleistä tästä antologiasta ja siinä esitellyistä runoilijoista, mutta jos totta puhutaan odotan malttamattomasti, että pääsen kehumaan Veiko Märkan runoja. Yritän nyt kuitenkin hetkeksi rauhoittua. Anu Laitilan toimittamassa Kivikuussa on Veiko Märkan (s. 1964) lisäksi Hasso Krullin (s. 1964) ja Kristiina Ehinin (s. 1977) runoja. Kokoelman syntytarina vie virolaiselle Meteli-runoklubille, jonka innoittamana tämä antologia on saanut alkunsa. Aivan erinomaista on, että runot ovat teoksessa sekä viroksi että suomeksi. Vaikka en itse valitettavasti viron kieltä osaakaan sitä taitavalle kaksoiskielisyys on mahtava lisä. Sekä Hasso Krull että Veiko

En ole jalo ihminen ja todistan sen seuraavassa kappaleessa. Aloin lukea Jonas T. Bengtssonin romaania Sus , koska minua oli vi*uttanut 9 tuntia maksimaalisesti. Ajattelin, että jos lukisin ihmisistä, joilla menee vielä paljon huonommin kuin minulla se voisi tuntua jotenkin lohdulliselta. Niin päädyin tekemään tuttavuutta Susin kanssa ja heti kätttelyssä (minulla hanska kädessä varmuuden vuoksi) kävi ilmi, että olin löytänyt ihmisen, joka tosiaankin tässä elämässä kuljeskelee sillä puolen katua, jolle aurinko näyttää korkeintaan perssilmäänsä. Bengtssonin romaanin tiesin valita oman olotilani mahdolliseksi kohottajaksi, koska olen aiemmin lukenut häneltä Submarinon , jossa siinäkään ei kenellekään mene hyvin. Hanna Haurun Jääkansi taas oli minulla jo aiemmin lainassa, mutta en ehtinyt sitä lukea. Edellinen lause on valhe, sillä Haurun romaanin lukemiseen menee noin tunti, enkä voi väittää, etteikö minulla kuukauden laina-aikana olisi ollut tuntia, jonka olisin voinut käyttää Ha

Teidän täytyy muistaa, ettei edessänne enää ole miehenne, ei se ihminen jota te rakastitte, vaan erittäin voimakkaasti säteilevä radioaktiivinen kohde. Te ette ole itsemurhatyyppiä. Hillitkää itsenne. Yllä siteeratut sanat lausuttiin eräälle Tšernobylin raivaustöissä olleen miehen vaimolle. Otin ne tämän bloggauksen alkuun, koska halusin heti tehdä selväksi sen, että minulle Tšernobylin katastofi on jotakin, jota voin empaattisesti kauhistella, mutta jonka merkitystä kokonaisuudessaan en kuitenkaan voi ymmärtää. Voin toki, kuten nyt olen tehnyt, lukea Svetlana Aleksijevitšin dokumenttiromaanin ja kehua sitä monelta eri kantilta, enkä niin tehdessäni valehtele, sillä tämä teos on kaikki kehunsa ja palkintonsa todellakin ansainnut. Itse Tšernobyl ei kuitenkaan antaudu, sillä mitä tahansa siitä sanotaan, miten tahansa sitä kuvataan, minkälaisella kameralla tahansa sitä vangitaan, se on aina enemmän ja tämän enemmän olemisen Aleksijevitšin teos tuo esiin jysähtävällä tavalla. Toiseks

Borssikeitto voi olla vaikka kuinka maukasta, mutta jos ei tykkää punajuurista, niin se tuskin maistuu. Samma på finska: kerron tässä kirjoituksessa suoraan ja kiertelemättä, että Anniina Tarasovan Venäläisten tilikirjojen lukeminen oli minulle yhtä tuskaa ja monta kertaa olin epätoivon vallassa, kun tuntui, että en saa sitä ikinä luetuksi loppuun. Venäläiset tilikirjani tupsahti muutama viikko sitten postiluukusta ja ajattelin, että minulle tekisi  hyvää lukea kirjallisuutta, joka on lajia, jota en yleensä lue. Kirjan takakannessa mainitaan Brigdet Jones, joka jo aika lailla teki selväksi, että olen siirtymässä vyöhykkeelle, jonka sitten teini-iän olen jättänyt pitkälti rauhaan. Venäläiset tilikirjani on  yhdistelmä chick littiä ja dekkaria. Se kertoo suomalaisesta Reija Wrenistä, joka lähtee Pietariin selvittämään suomalaiseen konserniin kuuluvan yrityksen kirjanpitoa. Aihevalinta on vallan mainio, sillä vauhdikkaat naiset työelämässä on aihepirii, josta liiemmin ei ole kirj

Köyhä on nykyisin kirosana. Sen vuoksi uhallakin kirjoitan köyhä köyhä köyhä köyhä köyhä köyhä. Rikkaan mukaan köyhyys on omaa syytä ja merkki siitä, että ihminen on sillä tapaa surkea ja kyvytön, että ei ole pystynyt itseään köyhyydestä pois nostamaan. Sinä rikas, jospa luottokorttiesi valkoisessa kohinassa tarttuisit Minna Canthin Köyhään kansaan . Ei se köyhä sieltä kirjan sivuilta pääse sinun elämääsi tuhoamaan. Minna Canthin pienoisromaani Köyhää kansaa julkaistiin vuonna 1886. Se on naturalistisuudessaan järkyttävä ja koskettava kertomus Holpaisen perheestä, jolla ei ole mitään ja jolta loputkin viedään, kuten  sänky vuokranmaksuksi. Isä-Holpainen on työtön. Äiti Mari valvoo yöt Anni-vauvan vieressä, joka on kovasti kipeänä. Lisäksi perheeseen kuuluu silmävikainen ja muutoinkin sairaalloinen Hellu-tyttö, joka tekee parhaansa äitiä auttaakseen sekä pojat Petu ja Ville. Ruoasta on jatkuvasti pulaa ja syömäpuuhiin päästään yleensä vasta silloin, kun Hellu palaa takaisin kotii

Doris Kareva on Viron arvostetuimpia (nais)runoilijoita. Vikipeedia tietää kertoa, että Karevalta on julkaistu 16 runokokoelmaa, joista ensimmäinen vuonna 1978. Tulevaisuus on meneillään -kokoelman runot on valittu  teoksista nimeltä Mandragora (2002), Aja Kuju (2005) ja Deka (2008). Kun lukee paljon loistavia (em. sanan kaksoismerkityksessä) runoja odotukset erityisesti kieltä kohtaan ovat vaarassa käydä kohtuuttomiksi. Tai niin siis ainakin minulla. Tästä johtuen Doris Karevan runot vaikuttivat melko tavallisilta - vähän niinkuin wifi-yhteyksien parista olisi palattu modeemin jodlaukseen. Karevan runot eivät edusta runotyyppiä, josta intoudun. Olen liiaksi ironian ja kapinallisenergisen melskeen ystävä, jotta olisin saanut kerättyä niistä kierroksia. Ei tilanne silti ole Karevankaan runojen suhteen menetetty. Ei ollenkaan. Oikeastaan tunnen vähän huojennustakin, kun runot ovat sillä tapaa selkeitä, että ne avaavat itseään ilman että minun pitää pyytää ja koputtaa rystyseni v

Tiesinpäs ja oikeassa olin! Luettuani Lena Anderssonin romaanin Egenmäktigt förfarande (jep, luin sen ruotsiksi) kirjoitin mm.: "En vaan voi mitään sille, että pelkkä ajatus naisesta, tällä kertaa Esteristä, joka vinkuu kuukaudesta toiseen jonkun isoegoisen taitelijan perään nostaa iholleni allergisen reaktion." Edellisestä huolimatta minulla oli vahva ennakkotunne, että Lilla Teaternin käsittelyssä Esterin rakkaushuolista saattaisi syntyä esitys, joka olisi mieleeni ja tässä asiassa olin harvinaisen oikeassa ja näytelmän nähtyäni tiedän myös, miksi tämä teos ei romaanina minua puhutellut, vaikka se suunnilleen kaikissa muissa lukijoissa herätti ihastunutta huokailua. Lilla Teaternin Egenmäktigt förfarande tekee kertakaikkisen hyvää Lena Anderssonin romaanille. Esitys on varsin pelkistetty ja sen moottorina on saumattomasti yhteen puhaltava neljän näyttelijän ensemble. Kaiken keskiössä on luonnollisesti Ester (Linda Zilliacus) ja hänen onneton rakastumisensa Hugo

Ensitöikseni paljastan Marjo Niemen romaanin Kaikkien menetysten äiti juonen. Jos et vielä ole lukenut tätä romaania voit siitä huolimatta lukea juonipaljastuksen, joka tulee tässä. Romaani kertoo Mona-tyttären yrityksistä tehdä selkoa vaikeasta äitisuhteestaan. Sydämessäni on ihan erityinen paikka romaaneille, joiden juonen voi huoletta paljastaa, koska juoni ei ole niiden the juttu, vaan se, miten romaani on toteutettu. Tästä porukasta Niemen Kaikkien menetysten äiti on erinomainen esimerkki. Kun aloin lukea sitä tulin nopeasti siihen tulokseen, että en pysty. Että nyt mennään sellaisella klaustrofobian tasolla, joka tekee niin tukalan olon, että tekee mieli heittää koko kirja seinään. Kun olin lukenut noin 70 sivua päätin, että jätän Niemen romaanin kesken. Se ei kuitenkaan antanut minulle rauhaa, vaan tuijotti polttavalla ja syyllistävällä katseella niin että minun oli pakko alkaa lukea sitä uudestaan. En nyt sanoisi, että tämän romaanin lukeminen oli missään vaiheessa help

Kiitos Naja Marie Aidt. Kiitos jakamisesta. Kiitos sanojen antamisesta sille, mitä sanoilla ei voi kuvata. Naja Marie Aidt on tanskalainen runoilija ja kirjailija. Hänen teoksensa nimi - Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin - on peräisin hänen omasta runostaan. Teoksen nimen perään hän on lisännyt sanat Carlin kirja, sillä tämä kirja kertoo siitä, miten elää sen jälkeen, kun hänen poikansa Carl kuoli 25-vuotiaana hypättyään huumepsykoosissa parvekkeelta. Luen harvoin tämäntyyppisiä kirjoja ja luulen, että syy siihen on,  että ne tuntuvat niin intiimeiltä, että minusta tuntuu kuin lukemalla jollakin tapaa rikkoisin toisen ihmisen surua. Tekisin sille vääryyttä. Käyttäytyisin sitä vastaan epäkunnioittavasti. Tämän vuoksi esimerkiksi paljon kehuttu Tom Malmquistin kirja Joka hetki olemme yhä elossa on kirjahyllyssäni yhä lukemattomana, koska en vaan pysty siihen tarttumaan. Osallistuessani Teatteri Jurkan teatterista kirjoittamisen kurssille luin Joan Didionin

Runokokoelmat on viime aikoina lihavoituneet. Jos ne olisivat koiria sanottaisiin, että ne ovat saaneet massaa, joka on luonnollinen juttu koiran kehityksessä pennusta aikuiseksi. Runokokoelmat eivät kuitenkaan ole koiria. Joo, näin on. Mitä laajempi kokoelma, sitä hermostuneemmaksi käyn, koska on niin vahvana tunne, että en pysty ottamaan kokoelmaa haltuun edes vaatimattomimmalla minimitasolla (joka ei sit ole kovin paljon), jonka jotenkin tiedostamattomasti olen itselleni asettanut. Puhuin tästä asiasta Lukupinon Simon kanssa Kansallisteatterissa Julia ja Romeo -näytelmän väliajalla (on muuten ihan loistava esitys, mee kattoon tai siis sinne Kansallisteatteriin). Sanoin Simolle, että joudun palauttamaan Harry Salmenniemen kokoelman Yö ja lasi, koska en ehtinyt sen kanssa kuukaudessa mihinkään. Että kun Salmenniemi on kirjoittanut sitä 12 vuotta en vaan voi lukea sitä läpi ja todeta, että tulipa luettua. Miksei niin voisi tehdä, Simo kysyi. Hyvä kysymys. Aina kun joku kysyy jotain

Outoa on. Niin perin outoa. Niin järkyttävän kiinnostavan outoa. Kuin rekkakuski, josta kerrotaan, että aina reissusta kotiin tultuaan hän luki ensimmäiseksi Cosmpolitania. Omaäänistä on. Niin perin omaäänistä. Niin järkyttävän kiinnostavan omaäänistä. Kuin huilu, josta muut soittavat saavat ilmoille huilun ääntä, mutta kun Sirkjärvi sitä samaa huilua puhaltaa, se kuullostaa saksofonilta. Niksahtanutta on. Niin perin niksahtanutta. Niin järkyttävän kiinnostavan niksahtanutta. Kuin kaatuisi liukkaalla kelillä ja satuttaisi polvensa, mutta lääkärissä huomattaisiin, että poikki menikin ranne. * Maija Sirkjärven esikoisnovellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja marssittaa esiin henkilökavalkadin, joka lyö ällikällä. Heti ensimmäisestä novellista alkaen minulla oli vahva kutina, että nyt olen löytänyt jotain todella hyvää ja niin myös oli. Sirkjärven tekstien viistouden taso on niin herkullinen, että lukiessa myhäilyttää vallan paljon. Tulee ahmimishäiriö. Haluaa hilli

Ihan tässä nyt heti alkuun en malta olla toteamatta, että Kansallisteatterin Julia & Romeo on aivan loistava esitys kaikin puolin. Heikointa siinä on teksti ja nyt liioittelen vain vähän, sillä näyttelijät, lavastus, valot ja musiikki kertovat niin vahvaa tarinaa, että kyllä Shakeapeare nyt hieman tässä koko jutussa jää varjoon. Ja niin saakin jäädä, sillä johan miesparkaa on roikotettu parrasvaloissa ties kuinka monta vuosisataa. Ja mitä tulee tekstin modernisointiin niin sen kautta teksti on tuotu herkullisesti - ja osin hyvällä tavalla koomisestikin - nykypäivään. Erityisesti Julian vuorosanoihin sisältyvä nykykieli nostaa esityksen raikkaustasoa sen kuuluisan Aimon ison annoksen verran. Kansallisteatterin Capuletit ja Montaguet saavat esityksessä kahta eri luokkaa edustavan esillepanon. Voisi hyvin kuvitella, että Capuletit ovat Lauttasaaresta, Montaguet taas jostain Kontulan tienoilta. Siinä missä Montague-nuorten pukeutumistyyli on mustaa ja revittyä, on Capuletien vanh

- tässä sarjiksessa puhutaan siitä, mitä on tapana kutsua naisen sukuelimeksi - ai jaa, eiks siinä ole mitään muuta? - ei oikeastaan - okei. Menen heti paikalla ostamaan sen kirjakaupasta - hyvää naistenpäivää - hyvää naistenpäivää Taidanpa tehdä samoin kuin yllä olevan kuvitteellisen dialogin toinen puhuja. Liv Strömquistin Kielletty hedelmä - jonka alaotsikkona voisi olla naisen sukuelimen historia - on nimittäin kirja, jonka haluan ehdottomasti omistaa. Strömquist esittelee teoksensa aluksi liudan heppuja, jotka ovat olleet pakkomielteisen kiinnostuneita naisen sukuelimestä ja seksuaalisuudesta, joista he ovat lausuneet miespainavan sanasensa. Muun muassa tällaisia "totuuksia" heput ovat löytäneet: - itsetyydytys on naisten sairauksien syy (Kellogg, John Harvey - cornflakes-keksijä) - leikataanpas klitoris NAPS!, jotta sinä nainen vapaudut nautinnosta (Baker Brown, Isaac) - sukupuolia on kaksi.  Jos on sukuelimellistä epäselvyyttä niin mars leikkaussaliin (Mon