sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto


Ajatelkaa, jos olisi sellainen kirja, että kun siitä sanoo mitä tahansa niin jollakin tapaa se siihen kirjaan aina osuu. Että mikään kyseisestä kirjasta sanottu ei voisi mennä kokonaan pieleen, jos toki ei voisi olla varma siitäkään, etteikö sanottu voisi mennä kokonaan ei-pieleen.

Jos sellainen kirja olisi, se voisi olla Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto. Voisi olla. Olisi?


Taivaallisessa vastaanotossa mielenkiintoisinta ei ole siinä kuvattu Jan Holmin sydänleikkaus sinänsä, eikä sekään että kirjan kuluessa tulee kirjoitetuksi toinen kirja. Ja nämähän ovat ne asiat, jotka tästä kirjasta useimmiten mainitaan. Jostain syystä. 

Ja tämähän ei tarkoita, etteikö sydänleikkaus niin konkreettisesti kuin metaforanakin olisi olennainen osa tätä kirjaa ja sen kautta tie johtaa myös autofiktioon, jonne tien on johdettava, jotta autofiktion käsite ja merkitys voitaisiin asettaa riippukeinuun, jota tuulet tuudittavat niin pää- kuin väli-ilmansuunnistakin.

Saa ottaa autofiktion vakavissaan, mutta hei ei ole pakko. Päättämisen vapaus jää tässä romaanissa aika monessakin kohtaa lukijalle. Niin tai näin, aina muodostuu kokonaisuus ja minulle muodostui ensisijaisesti kommentaariteos kirjallisuuden vastaanotosta, kirjoittamisesta, kirjamarkkinoinninsta yms. kirja-alkuisista entiteeteistä.

Taivaallinen vastaanotto on Matti Pulkkisen aikoinaan tunnetuksi tekemä ajatusta romaanista, joka on sika, joka syö kaiken, jota sille keksii appeeksi antaa. Viikilä ruokkii sikaa romaaniinsa luotujen kuviteltujen lukijoiden kautta, jotka löytävät tästä teoksesta kuka mitäkin. Henkilöt vilisevät lukiessa ohi kuin teoksessa taksia ajavan Raunon ajopelin ikkunoiden läpi piirtyvät maisemat.


Taivaallinen vastaanotto sisältää järkyttävän määrän lauseita, joita tekee mieli siteerata. Koska lukemani kirja ei ole omani, vaan kirjaston, siteeraan muutamia näistä lauseista tähän alle, jotta voin palata niihin myöhemmin, jos tarve iskee. En millään tapaa väitä, että juuri nämä lauseet olisivat kaikkein olennaisimpia Viikilän romaanissa, mutta ne ovat joka tapauksessa erinomaisia yksilöitä.

Ja se vielä, että on vaikeaa - ellei mahdotonta - (ja tämä on kehu Viikilän teokselle) mennä tämän epäromaanin yksityiskohtiin, koska tekstuaalisia kaivoskäytäviä on runsaammin kuin sielu kohtuudella sietää. 

Let's go!


"Mistä tahansa nykyromaanista saisi kiinnostavan, jos sen editoisi jollakin muulla periaatteella kuin mikä on vallitseva. Hienon romaanin saisi kenties siten, että käyttäisi vain materiaalin, jonka kustannustoimittaja poistaa. Romaanitaiteen kannalta kasvannaiset ovat kaikkein kiinnostavimpia."  


"Kirjailija joka ei kavahda ja kadu tekstiään ei ole oikea kirjailija! Kirjailijuus on sairaalloista herkkyyttä kirjoitettua sanaa kohtaan. Kuolettava tila, joka tekee lopulta kirjoittamisen ahdottomaksi. Merkittävin osa kirjailijoista ei kirjoita."


"Ymmärrän kyllä, että eräänlainen moniääninyys ja hallittu sekavuus on romaanissa pyrkimyksellistä, mutta pääni ei silti pääse riittävällä tavalla sekoittumaan. Muistan jatkuvasti kaiken, mitä kirjassa on kerrottu, eikä informaatiotulva saa hukutettua minua niin kuin kirjailija on mahdollisesti tarkoittanut."


"Kirja ei ole oikeussali. Lukijan tuomio on mitä milloinkin. Tuhat hyvää tekoa ei saa armotonta lukijaa unohtamaan yhtä pahaa. Harvinaista, mutta ei mahdotonta, on kohtuuton ja ansaitsematon rakkaus, jonka lukija voi lahjoittaa."


"Entä jos pyrkisi kirjoittamaan niin toisistaan irrallaan olevia kohtauksia, ettei mikään linkittäisi niitä toisiinsa. Olisiko se mahdollista? Ihminen löytää kyllä yhteyden minkä tahansa kahden asian välillä."


"Pienikin lupaus tarinasta saa lukijan lopettamaan yksityiskohtien lukemisen, kielen kuuntelemisen, kaiken mikä on kirjallisuudessa arvokkainta."


"Paksua taideproosaa ihailevat kaikki, mutta ei lue kukaan."


"Toiset romaanit eivät vain ehdi huolehtia lukijastaan. Niillä on liiaksi työtä omissa asioissaan."


"Suomalaisilla runoilijoilla ei näy Rolexeja. Runoilijaksi kehittyminen on niin aikaa vievää, ettei sivussa ehdi hankkia rahoitusta Rolexille. Muutenhan juuri runoilijat ostaisivat niitä."


"Jos keksimme hänen [kriitikon] kirjoitelmastaan jonkin myönteiseksi tulkittavan lauseen, jaamme sen sosiaalisessa mediassa kaikelle kansalle. Kustantaja painattaa lauseen seuraavan kirjan kansiliepeeseen. Huonoimmastakin kritiikistä on löydettävissä lause, jonka voi tulkita edukseen. Sen voi irrottaa muusta kritiikistä niin kuin painajaista ei olisikaan."


Taivaallisessa vastaanotossa tekijä on pappi, joka sekä jakaa ehtoollisen että ottaa sen vastaan. Vaan kuka keksi leivän ja onko se gluteenitonta?

Viikilän teoksen lukeminen on paikoin työlästä, mikä lienee tarkoituskin. Yhtä usein se on riemastuttavaa päättymättömällä tavalla. 

Se vielä, että Taivaallinen vastaanotto on noin tuhat kertaa parempi kirja kuin Akvarelleja Engelin kaupungista. Siksi sitä tuskin palkitaankaan Finlandia-palkinnolla, jonka myötä sitä päätyisi runsaassa määrin myös joulupukin säkkiin. 



Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

377 sivua

Otava (2021)



sunnuntai 17. lokakuuta 2021

Sofia Blanco Sequeiros: Voitto


Hei Sofia Blanco Sequeiros,

Saanko sertifikaatin, kun esseidesi lukemisen seurauksena katsoin elokuvan Ad Astra?  


Filosofi ja kirjallisuuskriitikko Sofia Blanco Sequeirosin esseeteos Voitto (Kosmos, 2021) sisältää viisi pitkähköä esseetä, joissa hän käsittelee Cheekiä, urheilun sukupuolittuneisuutta, avaruuselokuvia, Kaija Rantakarin runokirjaa Salit sekä filosofian merkitystä ja tapaa lähestyä maailmaa.

Voitto ja voiton filosofia/tematiikka yhdistää esseitä, mutta se ei tarjoudu itsestään selväksi - saati itseään tyrkyttäväksi - lähestymistavaksi. Kun Blanco Sequeiros kirjoittaa urheilusta yleensä sekä itsestään urheilijana (hänen lajinsa on miekkailu) ovat voittoon ja voittamiseen liittyvät kysymykset konkreettisesti läsnä.  Toisinaan taas kyseessä on enempi piiloleikki, jossa voitto laskee sataan ja menee piiloon ja minä lukijana yritän löytää sen. Tämän on myös tämän teoksen kiehtovimpia puolia.

Esseissä minua kiinnostavat eniten aiheet, joihin minulla on jonkinlainen suhde (tietoa, halua ottaa selvää, yleistä kiinnostusta), mutta joissa kirjoittaja nostaa esiin näkemyksiä ja pohdintoja, joita en olisi tullut ajatelleeksi. Tässä mielessä kiinnostavimmat esseet Blanco Sequeirosin kokoelmassa ovat Cheekiä ja avaruuselokuvia käsittelevät tekstit. 

*

En koskaan innostunut Cheekistä eli kuuluin siihen samaan porukkaan, johon Blanco Sequeiros kertoo häntä itseään lukuunottamatta oman kuplansakin kuuluneen. Tässä yhteydessä lienee rehellistä mainita, että minulle rap on mustien musiikkia ja valkoiset räppärit joko enempi vähempi naurettavia tai sitten heidän musiikissaan on kyse jostain muusta kuin räpistä.

Cheek-esseessä Blanco Sequeiros analysoi omaa Cheek-viehätystään ja toteaa samaistuneensa Cheekin haluun voittaa. Hän löytää Cheekistä cowboymaisuutta, joka tekee tästä "surullisen ja juhlivan miehen hahmon". Blanco Sequeiros näkee, että Cheekin ylimielisyys ja avoin voitonhalu antavat myös hänen faneilleen paitsi luvan haluta voittaa myös osan Cheekin menestyksestä. Ajatus jatkuu niin, että koska Cheek - alunperin ihan tavallinen häiskä - on pystynyt nousemaan taviksesta erityiseksi tästä syntyy narratiivi, joka lupaa, että myös hänen faninsa pystyvät samaan. Fanille Cheek edustaa siten lupausta paremmasta tulevaisuudesta.

Cheekin epäfanina katsoin tv:stä hänen järjestämänsä läksiäiskonsertin Lahden mäkimontussa, jotta ymmärtäisin mistä on kysymys Cheekin ympärille muodostuneessa ilmiössä. Vakuutuin kyseisen konsertin myötä siitä, että fanit kokevat Cheekin vahvasti ja että hänellä on ollut heille erityisen suuri merkitys. Tämä on tietysti itsestäänselvää. Sitähän se fanittaminen auki kirjoitettuna on ja Cheekin fanittaminen pelaa samaa rulettia kuin muidenkin idolien fanittaminen. Ehkä - osin tiedostamattomasti - odotin, että minussakin olisi liikahtanut tuota konserttia katsoessani, mutta niin ei käynyt. 

*

Penkkiurheilu on minulle turvallisuutta tuottavimpaa tekemistä. Katsoin lapsena paljon urheilua (erityisesti yleisurheilua ja hiihtoa) yhdessä isäni kanssa. Se oli meidän juttumme ja näistä yhteisistä urheilunkatsomishetkistä on tullut tiivistymä koko isäni loppuikää leimannutta vakavaa sairastumista edeltävästä ajasta. En edelleenkään tiedä oikeastaan mitään yhtä rauhoittavaa kuin urheiluselostajan ääni. Sitä kuunnellessani voin hetken tuntea, että maailmani on kokonainen ja ehjä.

Taustani huomioiden ei ole yllättävää, että Blanco Sequeirosin esseistä kivuliainta luettavaa on urheilua käsittelevä essee, sillä se tuo suorastaan kylmäävän tehokkaasti esiin, miten eri tavalla naisia ja miehiä urheilussa kohdellaan. Voidakseen urheilla naisten sarjassa on täytettävä tietyt urheilujärjestöjen asettamat ehdot ja kuka tahansa voi koska tahansa saada päähänsä, että joku ei ole tarpeeksi nainen, josta seuraa, että kyseisen urheilijan on pakko osallistua erilaisiin hänen naiseuttaan mittaviin kokeisiin ja testeihin. 


Jos naiseus ilmenee "liiallisena miehekkyytenä" eli väärin, ei urheilija saa kilpailla omassa sarjassaan, vaikka olisi juridisesti nainen.


Naiseuden määrittelyyn, kirjoittaa Blanco Sequeiros, liittyy myös kosolti rasimia ja useimmiten määrittely kohdistuu ei-valkoisiin urheilijoiden. Kilpaurheilu toimii "oikean naiseuden" ylläpitäjänä, suorastaan linnakkeena, joka pönkittää jakoa naisiin ja miehiin. Sukuelinten, kromosomien ja hormonituotannon avulla se vahvistaa "normaalin" naiseuden käsitettä ja pakottaa naisten sarjoista pois ne urheilijat, jotka eivät täytä sen itse asettamia vaatimuksia. Surullisen kuuluisa esimerkki tästä toiminnasta on etelä-afrikkalainen keskipitkien matkojen juoksija Caster Semenya, joka ei enää saa kilpailla naisten sarjassa.

Ei tarvinne kysyä, olisiko mahdollista, että miesurheilijoihin kohdistettaisiin vastaavaa, ihmisen perusoikeuksia loukkaavaa määrittelyä. Transurheilijoiden tilanne on vielä aivan oma surullinen lukunsa urheilun piirissä esiintyvästä vallankäytöstä.

*

On kirjoittajia, joiden vaatteisiin voi lukiessaan pukeutua sujahtamalla ja niitä, joiden vaatteet ovat sopimattomia oman ruumiin muotoon. Blanco Sequeiros kuuluu omalla kohdallani jälkimmäisiin. Minulta vie pitkään päästä sisälle hänen teksteihinsä. Se taas ei ole välttämättä ollenkaan huono asia, koska tekstiä, jonka tarkoitusperiä on haastavaa ymmärtää tulee usein lukeneeksi tarkemmin.

Suurinta hankaluutta minulle Voitossa aiheuttaa eri aihepiirien törmäyttäminen yhteen, josta löydän jossakin määrin niveltymisongelmia. Näin erityisesti kokoelman päättävässä esseessä, jossa kohtaavat Kaija Rantakarin Salit ja Blanco Sequeirosin sukujuuret sekä bolivialainen taiteen nettimuseo Galeria Virtual de Arte Boliviano.

*

Miehiä ja avaruuselokuvia käsittelevässä essessään Blanco Sequeiros esittelee feministisen noituuden edellisten henkisenä vastavoimana. Näitä kahta yhdistää toisiinsa kummallekin lajille keskeiset rituaalit. Avaruuselokuvien suhteen olen ensimmäisen asteen noviisi, mutta yllättävää kyllä, juuri tämä essee osoittautuu hyvin koukuttavaksi ja kuten tekstini alusta käy ilmi innostuin jopa katsomaan elokuvan Ad Astra.

Avaruuselokuvissa mies on yksinäinen sankari, joka ensin kipuilee erinäisten tuntemustensa kanssa,  mutta saavuttaa lopulta rauhan itsensä kanssa ja siinä sivussa saattaa tulla pelastaneeksi myös maailman. Mittasuhteet ovat valtavia ja on itsestäänselvää, että miehen kokemista koettelemuksista voisi selviytyä vain mies. Ad astra on tästä hyvä esimerkki ja kun isä ja poika tapaavat toisensa 30 vuoden eron jälkeen Neptunuksessa ollaan sellaisissa sfääreissä, että naisille ei voi olla tarjolla kuin heppoisia statistin rooleja. 

Kielellisesti Blanco Sequeirosin esseet lähtevät todenteolla käyntiin juuri avaruuselokuvaesseessä. First Man -elokuvaa käsittelevästä kohdasta alleviivaan seuraavan astronauttikokelaiden koulutukseen liittyvän lauseen ja siteeraan sen tähän alle, jotta sinäkin pääset siitä nauttimaan


Kuin pienet siittiöt he [astronauttikokelaat] kiipeävät g-voimasimulaattorin munasoluun, joka [...] höykyttää heitä kunnes kokelaat pyörtyvät.

 

Miehet tarvitsevat suuria areenoita voidakseen ratkaista henkilökohtaisia ongelmiaan ja mikä muu muka kuin avaruus olisi sopivampi ympäristö tähän puuhaan. Esseisti Riikka Ala-Hakulan ajatuksia kiittäen Blanco Sequeiros nostaa esiin avaruuselokuviin liittyvän kolonialismin ja että kyse ei ole kenelle tahansa mahdollisesta toiminnasta.

Valkoinen mies voi mennä minne tahansa pohtimaan murheitaan ja etsimään itseään. Hänen ei tarvitse miettiä ympäristöä, johon menee, eikä seurauksia, joita hänen tekonsa saattavat siellä aiheuttaa.


Jatkan edellistä huomiota toteamalla, että vaikka valkoisen miehen touhuilla on hintansa, ei kenellekään tulisi mieleen vaatia häntä maksamaan sitä. Sankaruus velvoittaa vaikka sitten tuhoamaan  elinympäristömme. Sellaista se nyt vaan on.

Sankaritarinoiden ihmiskäsitystä tutkaillessaan Blanco Sequeiros nostaa esiin Ursula Le Guinin ns. kantokorifiktion käsitteen. Kantokorifiktio kääntää valokeilan pois sankaritarinoista ja poimii mukaansa niitä elementtejä, joille kirjallisuudessa (lue: tyypillisessä miesten kirjoittamassa kirjallisuudessa) ei ole ollut tilaa. Tämä ei tarkoita, että sankari pitäisi eliminoida kokonaan, vaan että tarinaan pääsee mukaan myös asioita, jotka on usein sivuutettu. Voisi ehkä sanoa, että jos sankari on maisemasta jylhänä kohoava tiilitalo, joka uhmaa suurimpiakin sään vaihteluita, voi kantokorifiktio kuvata yksittäisessä tiilessä olevia murtumia, jotka huomaa vain, jos malttaa pysähtyä tarkastelemaan sitä ihan läheltä.


Blanco Sequeirosin esseet ovat haastavia, eivätkä päästäneet minua ihan helpolla ja hyvä niin. Teoksen alussa hän vastaa kysymykseen siitä, mitä Voiton esseet käsittelevät. Konkreettinen vastaus on, että kyse on voittamisesta ja voitontahdosta. Abstraktimpi vastaus kuuluu, että esseet käsittelevät "tapaa, jolla todellisuus ja tieto liittyvät toisiinsa" ja jatkaa, että hän on kiinnostunut hetkistä, jolloin "yhdenlainen tieto ikään kuin voittaa ja asettuu hallitsevaksi." 

Näiden esseiden lukijana olen risteyskohdassa. Olen taistelun paikkana. Välillä köysi siirtyy yhteen suuntaan, välillä taas toiseen. Se on hieno paikka olla ja havainnoida. Se on paikka, jossa olen mieluusti.



Sofia Blanco Sequeiros: Voitto

191 sivua

Kosmos (2021)

Kiitos kirjasta!


sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Sari Rainio & Juha Rautaheimo: Vainajat eivät vaikene


Ensimmäinen ajatukseni on: onpa se iso. Toki, kuten tiedämme, koolla ei ole väliä. Silti, se on erittäin vakuuttavan kokoinen ja sen lisäksi kaunis ja houkutteleva.

Puhun siis Sari Rainion ja Juha Rautaheimon cozy crime -dekkarista Vainajat eivät vaikene (Siltala, 2021), joka on ensimmäinen osa tekijöidensä Mortui non silent -sarjaa. Teoksen kirjoittajissa yhdistyy ammattitaito, jonka pohjalta on oivallista lähteä kehittämään dekkarisarjaa. Rainio on Siltalan kustannustoimittaja, Rautaheimo väkivaltarikosyksiköstä eläköitynyt tutkinnanjohtaja.

Olen viime vuosina lukenut huomattavasti vähemmän dekkareita kuin aiemmin, mikä johtuu osin siitä, että nykydekkarit ovat valitettavan usein väkivaltaista bulkkikamaa. Omiin todellisuuspakoihini cozy crime -dekkarit ovat tervetullut tuttavuus ja tähän tarpeeseen Vainajat eivät vaikene osuu kuin kaulan ympärille murhavälineeksi kiedottava silkkihuivi.

Silkkihuivi löytyy myös asunnostaan kuolleena löytyvän kuusikymppisen Hannele Laineen kaulalta. Aluksi saattaisi luulla, että kyseessä on ihan normaali kuolema, mutta hyvin nopeasti käy ilmi, että asiaan liittyy jotakin hämärää. Kaiken lisäksi Hannele oli varsin varakas ja hänen iäkäs isänsä vieläkin varakkaampi, joten muhkea perintö kuultaa sekin horisontissa.

Hannele Laine on viettänyt eristäytynyttä elämää, mutta langennut loveen törmättyään hurmaavaan auervaaraan. 


Rainion ja Rautaheimon teos etenee hallitusti ja sen lukeminen tuntuu vähän samalta kuin jooga. Teksti on hurjan tasapainoista ja sillä on lukijaansa rauhoittava vaikutus. Tulee tunne, että tämän kirjan henkilöiden seurassa maailma on järjestyksessä. 

Juuri henkilökuvaus on teoksessa yltäkylläisen loisteliasta. Rikosylikonstaapeli Ville Karila ei ole moniongelmainen heppu, jonka avioliitto natisee liitoksissaan. Päinvastoin hän on vuosikymmenten jälkeenkin edelleen hyvin rakastunut vaimoonsa Leenaan. Teoksen viileän kuuma sydän taas on oikeuslääkäri Viola Kaario, jonka henkilöhahmon kautta teokseen piirtyy 1900-luvun alun vuosikymmenten tunnelmaa. Jos olisi mahdollista ostaa lippu vierailulle Kaarion kotiin tekisin niin heti. Kaariolla vaan ei ole tapana päästää ihmisiä lähelleen, saati kotiinsa, ja salaisuutensa ja menneisyytensä traumaattiset kokemukset hän pitää visusti ominaan. 

Lähimmäksi Kaariota pääsee Karila, jonka kanssa Kaario viettää drinkkienhuuruisia peli-iltoja. Mihinkään muuhun kuin ystävyyteen näiden kahden kohdalla ei vihjata ainakaan vielä teossarjan ensimmäisessä osassa, joten nähtäväksi jää, miten heidän välisensä suhde jatkossa kehittyy. Lämpimiä tunteita sisältäviä silmäyksiä vaihdetaan myös parin rikoskonstaapelin välillä, joten silläkin suunnalla on siemenet istutettu.

Vaikka itse en juo alkoholia juuri koskaan haluaisin maistaa Kaarion sekoittamaa Bulevardier-drinkkiä, jonka nimeen jo sisältyy vihjaus jostakin arkielämää ihmeellisemmästä. Mitä tulee alkoholinkäyttöön ylipäätään on se teoksessa varsin railakasta ja antaa vaikutelman siitä, että poliisien illanvietto ilman viisasten juomaa on mahdoton ajatus. Eipä silti, näin varmaan on todellisuudessakin. Minua poliisien kosteat, sinänsä hauskat illanviettojen kuvaukset kuitenkin pitkästyttivät ja ärsyttivätkin, koska ne paaluttavat näkemystä siitä, että pään nollaamiseen ainoa tapa on kaatokänni. 

No niin, hiljennän sisäisen moralistini ja tyydyn toteamaan, että ehkä muutaman humalaisen darlingsin olisi voinut tappaa teoksen jännitteen ja tunnelman siitä kärsimättä.


Vainajat eivät vaikene on sydämeltään esteettispainotteinen rikosromaani, jossa rahisevat äänilevyt ja kaikuvat Komisario Palmun sutkautukset sekä sitaatit Tuntemattomasta sotilaasta. Se on kaikin puolin taidokkaasti rakennettu teos, joka luo oman vahvatunnelmaisen maailmansa, johon lukijan on helppo astua nauttimaan ja viihtymään.

Teoksen alkupuolella ajattelin, että kuvaus on liiankin yksityiskohtaista ja hitaasti etenevää, mutta juuri tästä kerronnan maltillisuudesta syntyy ihan omanlaisensa sykähdyttävä flow, jonka imuvoima vahvistuu teoksen edetessä. Haluan takaisin Karilan, Kaarion ja kumppaneiden seuraan ja siksi onkin lohdullista tietää, että kyseessä on teossarja.

Vainajat eivät vaikene on tyylikäs ja hiottu konsepti, jolle toivoisin avautuvan ovien eurooppaan ja miksipäs ei myös euroopan ulkopuolelle.



Sari Rainio & Juha Rautaheimo: Vainajat eivät vaikene 

477 sivua

Siltala (2021)

Ulkoasu Elina Warsta


Kiitos kirjasta!


  

 

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Carlos Fuentes: Inez

 

Oletko immuuni naiskauneudelle?

Minä en ole ja siksi poimin mukaani kirjaston vaihtohyllystä Carlos Fuentesin romaanin Inez (2002). Ihastuin tämän teoksen kannessa olevan naisen kasvoihin, valojen ja varjojen leikkiin ja siihen ihmeelliseen tapaan, jolla hänen korvansa piirtyy varjoista esiin.  

Kävi sellainen ... humahdus.


Carlos Fuentes (1927-2012) on meksikolainen kirjailija, jota on pidetty yhtenä kaikkein parhaimmista espanjankielisistä nykykirjailijoista. Kirjoitan edellisen lauseen uusiksi: Carlos Fuentes (1927-2012) on meksikolainen kirjailija, jota voidaan pitää yhtenä parhaana mieskatseen esiintuovana espanjankielisenä nykykirjailijana. 

Tämän äijän teksti on ainakin Inezissä paatoksellista rakkautta ja kuolemaa täynnä ja vaikuttaa siltä kuin hän menisi aivan tiloihin omista naisia esineellistävistä kuvauksistaan. Otan tähän pitkäkhön sitaatin, jotta näet, että en liioittele.

Hän tottui makaamaan pää tyynyllä selällään ja katselemaan, kuinka Inezin vartalo kohosi hänen yläpuolellaan kuin aisteille omistettu monumentti, pylväällinen hurmioitunutta lihaa, yksiuomainen lihajoki joka kumpusi hänen elimeensä yhtyneestä Inezin elimestä ja virtasi leveänä kohti avoimia reisiä, hänen kiveksillään ratsastavia pakaroita ja yhtä aikaa ylevää ja hilpeää vyötäröä, kuin patsas, joka nauroi maailmalle niin ikään hilpeänä nauravan navan sulojen ansiosta, haarautui sitten ja halkoi kovat mutta kimmoisat rinnat yhtyäkseen jälleen herjaavan valkoisella kaulalla kasvojen ajelehtiessa yhä etäämmälle, vieraina ja piilossa punaisen hiuspehkon, tunteet kätkevän naamarin alla ...


Aivan. Selväksi tuli.


Romaani kertoo kapellimestari Gabriel Atlan-Ferrarasta ja oopperalaulaja Inez Pradasta. Fuentes hieroo lukijan kasvoihin jo Gabrielin ammatinvalinnan kautta, että Gabriel on se, joka hommia johtaa oltiin sitten oopperasalissa tai sen ulkopuolella. Onhan Gabriel mies, on totisesti. Onhan hän maskuliinisuuden huikein huipentuma, jonka vertaista saa hakea.


Fuentes ei ole huono kirjailija ja sen vuoksi onkin perin kummallista, että hän vielä vuonna 2002 on kirjoittanut niin vahvasti naista esineellistävän teoksen kuin mitä Inez on. Yritin etsimällä etsiä kulmaa, josta aukeaisi näkymä, jonka kautta voisi löytää Fuentesin teoksesta tasoja, jotka osoittaisivat, että sikamainen sovinismi on vain pintaa, jonka avulla Fuentes kritisoi tapoja, joilla naisista on kirjallisuudesta tehty objekteja.

Se siitä. En löytänyt. En mitään sinne päinkään.


Tekemistä riitti jo siinä, että rakkaus ja kuolema on tässä romaanissa kuorrutettu sellaisiin kerroksiin, että niihin on vaikea suhtautua vakavasti. Mielessäni kutsun tätä teosta wagneriaaniseksi, sillä Fuentesin teksti lentää korkealla kuin Tannhäuser konsanaan. Se on myös hienoa ja jotenkin ylimaallista, mutta Fuentesin tarjoamat tehokerrokset menevät minulta ohi, kun en kestä teoksen äijäkatsetta.

Fuentesille tasa-arvo sukupuolten välillä vaikuttaisi toteutuvan sen kautta, että "nainen oli sängyn kuningatar ja mies näyttämön herra." 


Inez on hämmentävin teos, jota olen aikoihin lukenut. Vähän väliä mieleni tekee nostaa etusormi pystyy ja pyytää Carlosia parantamaan tapansa. Anu Silfverberg kirjoittaa teoksessaan Sinut on nähty, että "se mitä olemme, on kiinni toisten katseissa." Fuentes vaikuttaisi vakuuttelevan, että ilman itseensä kohdistuvaa Atlan-Ferraran katsetta Inez ei ole edes olemassa.  

Elämää suurempaa rakkaustarinaa ei konkretian tasolla kaksikon välille kuitenkaan synny. Fuentes sekoittaa intohimon kuvaukseensa myyttisen fantasiatarinan, joka kiemurtelee Atlan-Ferrerasta ja Inezistä kertovan tarinan välissä ja jonka niveltyminen varsinaiseen tarinaan antaa kosolti tulkinnan varaa.  

Itse en kykene sen kummempiin tulkintoihin, koska Fuentesin romaani - jonka hienouden kyllä näen, mutta joka siitä huolimatta on minulle ensisijaisesti raivostuttavaa luettavaa - on niin naisia esineellistävä, että haluan vain saada sen äkkiä luetuksi loppuun. 

Ja vielä sekin, että ikään kuin vähempi ei riittäisi on Fuentes antanut maestrolleen etunimen arkkienkeli Gabrielin mukaan. Hyvin tämä siivekäs hänelle annetun sanansaattajan tehtävänsä hoitaakin. Myrkyllisen maskuliinisuuden viesti ei jää epäselväksi.


 

Carlos Fuentes: Inez

175 sivua

Instinto de Inez (200)

Suomentanut Tarja Härkönen

Gummerus (2002)