sunnuntai 27. joulukuuta 2020

Miksi Pirjo Hassisen kirjat eivät pääse Instagramiin?


Instagramissa esiin pääsevät vain tietyn tyyppiset kirjat ja kirjailijat. Pirjo Hassinen ja hänen varsin laaja tuotantonsa ei edellä mainittuihin kuulu. Miksi näin on? 

Syy 1: Pirjo Hassinen ei ole tarpeeksi instaseksikäs kirjailija. Instaseksikkyys tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että tiettyjen kirjailijoiden kirjoja lukemalla ja niistä postaamalla instagrammaaja nostaa samalla omaa lukijastatustaan

Syy 2: Pirjo Hassinen ei ole niitä kirjailijoita, joiden viime aikaisten teosten tematiikka - terävä yhteiskuntakritiikki - kiinnostaisi instagrammaajia

Syy 3: Pirjo Hassisen kirjojen kannet eivät ole tyyppiä, joka näyttäisivät hyvältä instakuvissa

Syy 4: Jokin muu syy. Mikä?

    

Edellä mainitut syyt joko pitävät paikkansa tai eivät. Jotain outoa joka tapauksessa on siinä, että Pirjo Hassisen teokset vain harvoin päätyvät Instagramiin. Tätä kirjoittaessani tägillä #pirjohassinen löytyy 57 instapostausta.


Jokainen instagram-postaus on vallankäyttöä. Kun yksi teos nostetaan esiin, moni muu jätetään samalla ilman huomiota. Ihmisen laumaeläinluonteen seurauksena haluamme samaa kuin muutkin. Tämä pätee myös siihen, mitä kirjoja luemme. Muodostuu kuplia, joihin kuuluvat vaikuttavat toistensa lukuvalintoihin huomattavassa määrin.

Näin syntyy tilanne, jossa niitä kirjoja, jotka ovat paljon jo muutoinkin esillä, nostetaan esiin yhä useammin.



Tiedänkö edellisen vai onko se pelkkää kuvitelmaani? 


Seuraan kirjatilejä eri syistä. Tärkeimpiä minulle ovat tilit, joiden pitäjät tuovat esiin kirjoja, joiden lukemista en itse ole tullut hoksanneeksi tai joilla esitellään teoksia, jotka olen unohtanut jollekin monista tbr-listoistani. Erityisasemassa ovat myös kirjatilit, joiden pitäjillä on raikkaita näkökulmia ja tulkintoja teoksista.


Sinänsä sydänten lätkiminen on aika hölmöä hommaa, mutta niitä on lätkittävä, jos haluaa omien postaustensa tulevan lätkityiksi. Olisikin kiinnostavaa tietää, kuinka moni lukee postausten kuvaukset ja kuinka moni taas vaan skrollailee ja laittaa sydämiä defaultilla. 



Vähän väliä nousee esiin hätähuuto yhteiskunnallisen kirjallisuuden puolesta. Pirjo Hassinen on tätä lajia tarjonnut trilogiassaan Popula, Kalmari ja Hämärän aika. Mitään suurempaa keskustelua tästä trilogiasta ei kuitenkaan ole ainakaan minun silmiini osunut.


Alkaa tuntua siltä, että jotkin tarkemmin määrittelemättömät voimat ovat Pirjo Hassista ja hänen kirjojaan vastaan. Tämän vuoksi halusin lukea Hassisen uusimman teoksen Hämärän aika. Halusin tuoda esiin Hassista kirjailijana. Halusin nostaa hänen uutuusromaaninsa rumine kansineen kaiken instasöpöilyn keskelle.



Hassisen trilogia käsittelee populismia ja äärioikeiston nousua ja tämän nousun vaikutuksia. 

Populan luin joulukuussa 2013 ja se oli ensimmäisiä kirjoja, joista bloggasin. Sen ja Hämärän ajan väliin sijoittuva Kalmari minulla on lukematta, mutta jo teoksen nimen perusteella voidaan päätellä, että tässä teoksessa pääosassa on Popula-puolueen puheenjohtaja Kalmari.



Voisiko olla niin, että jos Pirjo Hassinen olisi mieskirjailija hänen teostensa yhteiskuntakriittisyydestä puhuttaisiin paljon enemmän?

Tehdäänpä ajatusleikki, joka ei ole millään tapaa relevantti, järkevä tai hyvien tapojen mukainen. Tehdään silti, koska blogissa tällaisen ajatusleikin voi hyvin tehdä.

Ajatusleikki:

Kuvitellaan, että Pirjo Hassisen sijaan Popula-Kalmari-Hämärän aika -trilogian olisi kirjoittanut

a) Kjell Westö

b) Tommi Kinnunen

c) Jari Tervo


Miten luulet, että teokseen vastaanottoon olisi vaikuttanut se, että kirjoittaja olisi joku edellä mainituista kirjailijoista?  




Pirjo Hassinen kirjoittaa varmasti. Ei varsinaisesti maailmaa mullistavasti, mutta erittäin vankkaa perustekstiä, jolla on sanoma.



Hämärän ajassa päähenkilöitä on kolme. 

Reilu viisikymppinen Jaakko, joka suree kuollutta vaimoaan Maijaa ja jonka tytär Liisukka asuu italiassa äärioikeistopolitiikassa mukana olevan miehensä Francon kanssa. 

Tomi on töissä varastolla ja Suomen pakolaispolitiikkaan kyllästyneenä ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja siinä samalla järjestää hirveän koston vaimolleen.

Jesse, joka kuljettaa Suomessa valmistettua sähkömoottoripyörää halki Euroopan sen ostaneelle italialaismiehelle ja siinä samalla etsii seksuaalista identiteettiään.


Hämärän aika etenee vuorotellen Jaakon, Tomin ja Jessen näkökulmien kautta. Kerronnaltaan se tihenee loppua kohti niin, että alkaa jo lähestyä dekkaria. Hassinen myös malttaa jättää kerrontaan muutamia varsin maukkaita aukkoja.

Kun vuonna 2013 luin Populan olin tyytymätön sen loppuratkaisuun, joka mielestäni vesitti teoksessa aiemmin kerrottua. Bloggauksessani en kuitenkaan tuolloin rohjennut esittää kritiikkiä. Loppuratkaisun ongelmallisuus koskee myös Hämärän aikaa, jossa miesten tarinat päättyvät tavoilla, joka vaikuttavat liioitelluilta, vaikkakaan eivät sinänsä mahdottomilta. 

Vaikutelma on hieman samantapainen kuin olisi teoksen kertojan kyydissä moottoritiellä, jossa hän alkumatkan vakaan rauhallisesti ajettuaan hurjistuu kaahamaan ja seuraavaksi välkkyvätkin jo hälytysajoneuvojen sinivalot. 



Pirjo Hassinen: Hämärän aika

349 sivua

Otava (2020)


 



keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Jarkko Jokinen: Yhteen liimautuneet tähdet ja komeetat


En ole nähnyt pitkään aikaan harhakuvia. Toivon taas elämääni enemmän näkyjä jostain sellaisesta, mitä ei voi saavuttaa. Tämä selkeä ja karu todellisuus on varmasti vain välivaihe.

Viime vuosina olen lukenut suomalaista nykyrunoutta suht kattavasti ja sen myötä voin kertoa asian, jota kukaan tuskin olisi osannut aavistaa. Ei edes postpostmoderni Jussi, jonka känsäisessä kourassa on kuokan sijasta iPhone ja joka on vaihtanut suon helsinkiläiseen lähiöön. Kuten vaikkapa Jakomäkeen.


Runoutemme on moninaista. Se on sitä mitä moninaisimmilla tavoilla.


Jarkko Jokisen uuden runokokoelman nimi Yhteen liimautuneet tähdet ja komeetat herättää oitis kysymyksen siitä, miten tähdet ja komeetat ovat liimautuneet yhteen. Liimanko avulla? Erikeeperinkö kenties vai jonkun toisen brändin liimalla? Tai. Olisiko jopa mahdollista, että perunalla, jota esiaikoina käytettiin liiman sijasta, kun liiman saatavuus oli vielä huono.

Jarkko Jokinen ei ole minulle uusi tuttavuus, sillä ihastuin jo hänen kokoelmaansa Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa, josta bloggasin kesällä 2017 (klik). Jokisen uusin kokoelma jatkaa samalla hyväksi havaitun naivistisella linjalla. Koska jo tiesin, mitä odottaa, lähdin lukemaan "Yhteenliimautuneita" varsin eri tilanteesta kuin "Ruususuolaa" aiemmin.  


Olen elänyt, kuollut ja ollut kuolematon lukemattomia kertoja.
Keksikää minulle jotain uutta päräyttävää.


Jokisen runot sopivat erityisen hyvin tähän raskaaseen pandemia-aikaan, sillä jos iloa on jostain löydettävissä, siihen tarttukaamme. 

Jokisen runoissa iloa on paljon. Tai ei niinkään sinänsä itse runoissa vaikka niissäkin toki, mutta ennen kaikkea niissä tunteissa, joita nämä runot herättävät, kun ne lukiessa kohtaavat maailman, jossa elämme. Vähän niin kuin pääsisi käymään suloisen viattomuuden vyöhykkeellä, jossa voi kääntää katseensa suuntaan, joka estää näkemästä sitä varjoa, joka ei ole kiva kaveri.

Nämä runot ovat lempeitä kuin kuumakivihieronta, josta minulla tosin ei ole kokemusta, joten saatoin käyttää kyseistä hierontalajiketta kuvauksellisesti epätarkasti. Mahdollisesti myös väärin. 

Jokinen simuloi sanoissaan lapsille tyypillistä ilmaisua, jonka viehättyvyys syntyy siitä, että puhuja itse ei ole tietoinen sanojensa sisältämästä herkullisuudesta. Tarvitaan toinen ja kolmas. Toinen on runojen sisäistekijä, kolmas lukija.


Kun astuin äänettömyyden maailmaan, kuulin talitintin viserryksen. Ymmärsin ilman selityksiä, tiedotteita ja kasvatustieteitä, että lintujen laulu on osa äänettömyyttä.


Runojen synnyttämiä vaikutelmia korostaa ja dialogisoi Ronja Westerlundin mainio kuvitus. Kuvia voisi halutessaan myös värittää. Ehkä on niin, että olen tullut lukeneeksi poeettisen värityskirjan. Hmm. Missäköhän puukynäni ovatkaan.



Jarkko Jokinen: Yhteen liimautuneet tähdet ja komeetat

56 sivua
Enostone (2020)


Kirjasta kiitos runoilijalle



sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Otto Lehtinen: Nämä kallisarvoiset asiat


En ole liiemmin törmännyt teksteihin tai arvioihin Otto Lehtisen romaanista Nämä kallisarvoiset asiat. Ihmettelen tätä, sillä Lehtisen romaanissa on paljon juttuja, joiden vuoksi tätä teosta pitäisi nostaa esiin.

Nämä kallisarvoiset asiat sisältää kaksi eri tarinajuonta. Toisessa niistä seurataan Judya ja hänen muistisairaudesta kärsivää miestään Heikkiä. Toisessa taas tarkastelun kohteena on Jon sekä aikuisena että lapsena ja tähän tarinalankaan liittyvät lisäksi kuvaukset Jonin kumppanin Samuelin näkökulmasta.

Lehtisen kuvaamat tarinalangat liittyvät löyhästi toisiinsa, sillä Jon työskentelee ateriapalvelussa ja Judy on yksi hänen asiakkaistaan. Syvempiäkin yhteyksiä löytyy. Jonin ja Samuelin sekä Judyn ja Heikin tarinoiden limittäminen toisiinsa luo kiinnostavaa liikehdintää näiden kahden narratiivin välille, jonka voisi tiivistää muotoon miesten välinen rakkaus meets vanhusten välinen heterorakkaus.

Nämä kallisarvoiset asiat nostaa etualalle väkivallan ja sen uhkan. Judylla on perustellut syynsä olla vihainen Heikille ja hänen tuntemuksensa purkautuvat aggressiiviseksi kostoksi puolustuskyvytöntä Heikkiä kohtaan. Lehtinen tarttuu aiheeseen, joka on melkeinpä tabu ja kuvaa sitä maltillisen tehokkaasti sortumatta yleisöreaktioita kosiskelevaan roiskintaan.

Judy nimenä viittaa Judy Garlandiin, jonka kaltaiseksi Heikki vielä terve ollessaan halusi vaimonsa pukeutuvan. Avioparin välillä on paljon mustaa tahmaa, joka saa Judyn käyttäytymään paitsi väkivaltaisesti, myös ristiriitaisen pakkomielteisesti miestään kohtaan. Teos sisältää erittäin tihentyneitä, suorastaan painjaisunimaisen piinaavia kuvauksia Judyn käytöksestä.


Jonin lapsuutta käsittelevät jaksot kiristävät ruuvia vähitellen. Ensin on lepattava aavistus, mitä Jonille lapsena tapahtui ja pitemmälle lukiessa aavistus kasvaa mustasiipiseksi perhoseksi. Hyvän ja turvallisen rinnalle tulee paha ja nuoren pojan mielen rikkovat leikit. 

Lehtisen romaanissa korostuu ajatus ihmisen olemisesta omien kokemustensa vanki ja näiden kokemusten tuottamasta yksinäisyydestä, joka eristää ihmisen silloinkin, kun muita on läsnä. Julkisen ja sisäisen minän väliin kasvaa kuilu, jonka ylittäminen on työlästä ja aiheuttaa runsaasti pahoinvointia. Samalla se, mikä toisen käytöksessä saattaa vaikuttaa hämmentävältä, selittämättömältä ja julmalta voisi olla hyvinkin ymmärrettävää, jos asiaa pystyisi tarkastelemaan toisen ihmisen koko elämän kontekstissa.

Sanotaan, että tangoon tarvitaan kaksi. Nämä kallisarvoiset asiat -romaanissa nämä kaksi ovat rakkaus ja pelko. Ne taistelevat toisiaan vastaan, pyrkivät osoittamaan omaa hallitsijan asemaansa väkivaltaisin taivutuksin. 


Eikä minulla ole antaa kunnollisia perusteluja itselleni, koska voiko tuntea olonsa mukavaksi paikassa, jossa lyödään, mitä kamalaa voi olla uudessa elämässä, jos entisessä riuhdotaan hiuksista katsomaan, mikä ryppy silitettyyn paitaan on jäänyt, mitä rakkautta se on, jos pelkää?


Tottumus on velho, joka naamioituu rakkaudeksi. Kun toisen pinta on läpipääsemätöntä ainesta on houkuttavaa Samuelin tavoin etsiä rakkautta ja läheisyyttä ihmisestä, jonka lähelle on helpompi päästä.


Lehtisen romaanin pohjavirrat ovat vahvoja ja imuisia. Rakkaus saa romaanissa moninaisia asuja, joista osan tehtävänä on peittää, osan paljastaa. Kahden hyvin erilaisen rakkaustarinan kuljettaminen vierekkäin on onnistunut ratkaisu. Vanhempien ihmisten välisten parisuhteiden mutkikkuutta ja puolison sairastumisen tuomia haasteita ei kirjallisuudessamme ole liiaksi kuvattu. Toisaalta taas Lehtinen käsittelee raikkaasti kahden miehen välisen suhteen kipukohtia.


Otto Lehtinen: Nämä kallisarvoiset asiat

295 sivua

Gummerus (2020)





sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Fernanda Melchor: Hurricane Season


On kirjoja, joiden kohdalla hävettää sanoa, että on niiden lukemisesta ihan tuhannen tunnelmissa. 

Minun kohdallani näihin kirjoihin kuuluvat erityisen väkivaltaiset teokset ja tässä suhteessa kärkipaikkaa on jo useamman vuoden pitänyt Ryan Gattisin romaani Vihan kadut (All involved, suom. Like 2015). Järkyttävä ja kamala kirja, jota luin kuin transsissa.

Nyt Gattisin romaani on saanut kilpailijan. Fernanda Melchorin romaani Hurricane Season on totaalisen kammottava. Äärimmäisen väkivaltainen teos, jonka luin kuin hypnotisoituna kahdelta istumalta.

Mikä näin väkivaltaisessa romaanissa viehättää? Romaanissa, jonka yleisin sana on fuck (verbinä) ja jossa ihmisiin sukupuolesta riippumatta viitataan sanalla cunt. Romaanissa, jossa kukaan ei ole turvassa seksuaalisilta hyökkäyksiltä ja jossa veden sijasta juodaan viinaa ja sekoitetaan päätä aineilla, joita nyt satutaan käsiinsä saamaan. Romaanissa, jonka henkilöistä useimmilla ei ole muuta lähitulevaisuutta kuin kuolema. 


Melchorin teoksessa on kyse ennen muuta rytmistä, joka on kuin koski, johon astuttuaan sen pyörteistä ei enää pääse pois. En ole erityisemmin pitkälauseisten romaanien ystävä, mutta Melchorin teoksen kohdalla lauseiden pituus ei haitannut ollenkaan. Ei sekään, että kappalejaot puuttuvat.


Hurricane Season on pitkää hirvittävää huutoa, joka nostaa ihokarvat hälytystilaan. 

Hurricane Season on haiseva oksennus, jonka lukemista en uskalla suositella oikein kenellekään. 

Hurricane Sesaon on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista.



Melchorin romaani etenee spiraalina pyörivän kerronnan kautta, joka ruoppaa vauhtia liikehdinnästä menneen ja nykyhetken välillä.  Samat tapahtumat tulevat kuvatuiksi useamman henkilön näkökulmasta ja kokonaiskuva romaanin henkilöiden välisistä suhteista täydentyy vähitellen. Samalla kerrontaratkaisu korostaa, että romaanin henkilöt elävät ympyrässä, josta ei ole poispääsyä kuin kuoleman kautta.  Ei unelmia, ei parempaa tulevaisuutta.


Gattisin Vihan katujen lisäksi Hurricane Season on sukua Roberto Bolañon romaanille 2666 ja erityisesti tämän romaanin keskipaikkeilla olevalle kymmenien sivujen pituiselle kuvaukselle tapetuista nuorista tytöistä. Temaattisia, kerronnallisia ja lukijaa moukaroivia yhteyksiä Melchorin romaani omaa myös Anna Burnsin Maitomiehen (Milkman, suom. Docendo 2019) kanssa. Yhteyksiä löytyy niin ikään myös Evie Wyldin romaaniin Me olemme susia (The Bass Rock, suom. Tammi 2020sekä Jennifer Clementin teokseen Varastettujen rukousten vuori (Prayers for the Stolen, suom. LIKE 2014). Suomalaisesta kirjallisuudesta Hurricane Seasonin draivia ja romaanihenkilöiden näköalattomuutta lähimmäksi pääsee viime vuosina julkaistuista kirjoista Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo.


Kuten edellä mainitutkin teokset, on myös Hurricane Season pohjimmiltaan yhteiskunnallinen romaani. Se nostaa päivänvaloon ihmiset, joista voisi sanoa, että he ovat menettäneet kaiken. Näillä ihmisillä vaan ei ole koskaan ollut mitään, jota voisi menetettävää - jos omaa henkeä ei lasketa mukaan. Melchorin teoksen voi nähdä myös luokkaromaanina ja kannanottona meksikolaisen yhteiskunnan epätasa-arvoiseen tilaan. 

Melchor sekoittaa teokseensa myyttisiä kerrostumia, jotka puristuvat esiin ennen muuta Noidan kautta. Nodan, joka toimii objektina, jonka päälle ja sisälle henkisen pahoinvoinnin ja hyväksikäytön sperma ruiskutetaan.

Vaikka Melchor kuvaa vinksahtaneen ja väkivaltaisen seksuaalisen kiiman koskevan usein romaanin henkilöitä sukupuolesta riippumatta, ovat tytöt ja naiset ensisijaisia väkivallan ja sadismin kohteita, eikä sille, mitä heille voidaan tehdä ole mitään rajaa. 

Koska vaarana on, että varoitustani siitä, että tämän kirjan lukemista kannattaa todellakin harkita ja että tämä teos saattaa aiheuttaa pahaa oloa, järkytystä ja ahdistusta, ei oteta vakavissaan, päädyin ottamaan mukaan sitaatin. 

Alla oleva sitaatti tuo karmealla tavalla esiin Hurricane Seasonin väkivaltaisuuden, mutta sen avulla en onnistu tekemään Melchorin romaanille oikeutta, sillä itse teos on niin paljon enemmän kuin väkivaltansa. Päädyin ratkaisuun, jossa sitaatti on kirjoitettu hyvin haalealla tekstillä, jotta se ei pomppaa kenenkään silmille ja sen voi halutessaan helposti ohittaa.


- you know, the famous video that everyone keeps sharing on their phones, a video of him doing horrific things to some girl, barely more than a child, all skin and bones, barely able to hold up her head she was so doped, or so ill, because they say that's what those fuckers do to the poor girls they abduct on their way to the border: they're put to work in the knocking shops like slaves and when they're no longer ripe for the picking, they slaughter them like lambs, exactly like in the video, they chop them up into pieces and sell their meat to the roadside food stands as if it were a prime cut, perfect for the region's legendary tamales ...

Melchorin romaani on armottomuudessaan 100 prosenttisen täyttä timanttia. Sitä lukiessa joutuu käymään itsensä kanssa epämiellyttävää keskustelua siitä, miksi näin väkivaltainen teos lumoaa niin totaalisesti. Nämä keskustelut saattavat hyvinkin paljastaa lukijalle asioita, joista hän ei ole ennen tiennyt ja joista hän mieluummin saattaisi olla tietämättä yhä edelleen.
    

 

Fernanda Melchor

Hurricane Season

Espanjankielestä englanniksi kääntänyt Sophie Hughes

Fitzcarraldo Editions

226 sivua



sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Jarkko Volanen: Varjoihmiset


En ollut vielä puolivälissäkään Jarkko Volasen romaania Varjoihmiset, kun jo tiesin, millä sanoilla tulisin tämän bloggauksen aloittamaan.

Se vaan, että mitä pidemmälle luin, sitä epärelevanteimmilta aloitussanani alkoivat vaikuttaa. Olen kuitenkin niihin jo niin kiintynyt, enkä aio syyllistyä darlingsien murhaan, joten seuraavassa tuo kyseinen aloitus:

Kirja, jossa päästetään kaasua keittiöön Mustan paraatin tahtiin ei voi olla huono. Ei yksinkertaisesti voi ja sitä Varjoihmiset ei todella olekaan. Ihan breaking newsinä voin nimittäin kertoa, että kirjan ansiot eivät rajoitu siihen, että siinä on läsnä Musta Paraati.

Aloitus on huono jo siitäkin syystä, että useimmat eivät ole koskaan edes kuulleet Mustasta paraatista. Yhtä lailla kyseinen aloitus on minulle ihan henkilökohtaisestikin tärkeä, koska juuri Mustan paraatisin biisi Romanssi, jossa sitä kaasua keittiöön päästetään summaa osan nuoruudestani. 

*

Varjoihmiset kertoo Juhasta nuorena ja aikuisena. Nuori Juha on kapinallinen ja ystävänsä Paulin kanssa he pukeutuvat provosoivasti ja saavat ympäristönsä ärsyyntymään. Eletään 1980-lukua ja miten tunkkaisena ja ahdasmielisenä tuo aikakausi Volasen kirjassa näyttäytyykään. Kyse ei ole liioittelusta, sillä muistan itsekin kuulleeni, miten eräs meikkaava pitkähiuksinen mieshenkilö ei Helsingissä 1980-luvun alkupuolella ulkoisen habituksensa vuoksi päässyt sisään kuin kahteen ravintolaan. Tuntuu uskomattomalta, mutta 1980-luku oli juuri niin ahdistavaa aikaa yleisten normien ulkopuolella eläville kuin mitä Volanen kirjassaan tuo esiin.

Aikuinen Juha on opettaja, joka viettää vuorotteluvapaata kesämökkiä remontoiden. Tehdä vanhasta uutta, parempaa. Kyse on muustakin kuin mökistä. Kyse on Juhan menneisyyden läpikäynnistä ja minän rakennusprosessista.

Läpi Varjoihmisten kulkee medikalisaation teema, joka kärjistyy kromosomien määrään ja järjestykseen. Juha ei ole riittävästi niin kuin muut ja tämän vuoksi hänet altistetaan lääkärintarkastuksille ja kasvukäyrätutkimuksille sekä kirjataan terveydenhuoltohenkilöstön merkintöihin puutteellisena. 

Vaatimus siitä, että on oltava normien mukainen on kuristava. Jos poikkeaa yleisesti hyväksytystä, kuten Juha ja Pauli tekevät, on jatkuvasti vaarassa. Oikeanlaisen mieheyden toteuttamisen kuvaksi Volanen nostaa teoksessaan vartijan, jonka rinnalla Juhan "epätäydellisyys" korostuu.

Vartija tuskin joutuisi minun asemaani ja pakotettaisiin kuuntelemaan lääkärin moitteita pukeutumisestaan ja käytöksestään. Vartijaa tuskin toruttaisiin siitä, että hän ottaa miehenä olemisen liian tosissaan, että vähempikin kliseisyys riittäisi, että miehisyyttä voi kyllä imitoida myös toisin, tehdä siitä omanlainen, hyvin istuva kuin mukava vaate.


*

Varjoihmisten ensimmäistä puoliskoa lukiessani kirjoitin muistivihkooni, että tekstin alla/takana on vahva merkityskerros, jonka seurauksena arkisinkin symbolisoituu. Lukiessani Volasen romaania pidemmälle tämä aspekti kuitenkin joko häipyi tai en enää tavoittanut sitä yhtä vahvana.

Volanen kuvaa nuoruuden mustavalkoisuutta. Kapinaa ja ehdottomuutta, jotka etsivät purkautumisväyläänsä ja löytävät sen ainakin osittain punkista. Punkkarit herättävät pahennusta 1980-luvun umpioituneessa ilmapiirissä ja tekemällä itse itsestään hyljeksityn Juha ja Pauli määrittävät oman paikkansa ulkopuolisina varjoihmisinä. Kapinan symboliksi nousee Lepakko, joka kokoaa suvaitsevaan syliinsä ne, joita muualla ei haluta nähdä, ei kuulla, ei olemassa oleviksi tunnustaa.

Juhalle tärkeä teos on Evelyn Waugh:n romaani Mennyt maailma sekä siitä tehty tv-sarja. Volanen vertauttaa Juhan ja Paulin Menneen maailman Sebastian Flyteen ja Charles Ryderiin ja näiden myötä teokseen tulee mukaan myös tukahdutetun homouden teema.

Mennyt maailma toimii Volasen romaanissa teoksessa kuvattua avaavana kontekstinä, mutta Varjoihmisten loppupuolella se ottaa tilaa vähän liikaakin ja sen kuvaus saa turhan selittävän funktion.  Edellisestä huolimatta Juhan kasvutarinan ja suomalaisen punk-skenen rinnastuminen englantilaisen yläluokan hedonismiin tuo Varjoihmisiin runsaasti raikkaita tuulia.

Kasvutarinoita on kirjoitettu paljon. Varjoihmisten myötä Volanen onnistuu tuomaan tähän genreen kiinnostavalla tavalla uutta ja sykähdyttävää. Se ei ole saavutuksista pienin.




Jarkko Volanen: Varjoihmiset

206 sivua

Teos (2020)

Varjoihmisten sävyä ja tunnelmaa hienosti kuvaava ulkoasu on Elina Warstan käsialaa




sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Kun lukeminen ei onnistu - pelastajina Anna Glad ja Lauri Hei


Säästin Eva Frantzin uusimman Anna Glad -dekkarin lukemista pahan päivän varalle.  

Paha päivä tarkoittaa tässä yhteydessä päivää, jolloin haluan paeta todellisuutta kirjallisen teoksen luomaan maailmaan niin että unohdan tykkänään sen maailman, jossa elän. Uskoin aiemmin lukemieni Anna Glad -dekkarien perusteella, että Tästä pelistä pois olisi minulle täydellinen "unohduksen kirja".

Uskoin, enkä uskonut turhaan. Tästä pelistä pois on dekkariviihdekirjallisuuden täyttä ykkösluokkaa.


Viime aikoina monet aloittamani kirjat ovat jääneet kesken. Keskittymiseni ei ole riittänyt. Valitettavan usein tilanne on myös ollut se, että olen lukenut jotakin teosta muutaman sivun ennen nukkumaanmenoa ja näin hajanaisen lukemisen seurauksena kirja jos toinenkin on kärsinyt siinä määrin, että olen katsonut parhaaksi jättää sen kesken. 

En voisi kirjoittaa bloggausta kirjasta, jonka lukemisessa olen itsestäni johtuvista syistä suht täysin epäonnistunut. Toki huonollakin lukemisella usein on mahdollista päästä selville siitä, onko kirja ns. hyvä vai ns. huono. Se ei kuitenkaan riitä minulle, koska en ole instagram-botti.

Osin kyse on henkilökohtaisessa elämässä vallinneista myllerryksistä, osin pandemiatilanteen aiheuttamasta stressistä. Edellisiä kenties vielä tehostaa nyt käsillä oleva vuodenaika, sillä samantyyppisistä lukuvaikeuksista kärsin myös vuosi sitten.

Kun lukeminen ja kirjat ovat iso osa elämää tuntuu erityisen pahalta, kun joutuu tunnustamaan, että ei lukijana pysty antamaan kirjalle sitä panosta, jonka se ansaitsisi. Kun tilanne jatkuu ja pitkittyy tulee pelko siitä, että se ei menekään ohitse.

Olen lohduttanut itseäni sillä, että joskus on mennyt kuukausia ennen kuin olen taas toden teolla päässyt lukemiseen kiinni. Armollista kärsivällisyyttä olen pyrkinyt itseäni kohtaan kohdistamaan ja vaikka se välillä on onnistunutkin, olen kaivannut ihan älyttömästi niitä hetkiä, kun olen ollut jostain lukemastani intopiukkasen tohkeissani.

Lukemista vielä vähemmän on onnistunut luetusta kirjoittaminen. Olen lukenut joitakin vanhoja blogitekstejäni ja ihmetellyt, että ne tosiaan ovat minun kirjoittamiani. Epäilen, että samanlaiseen innostukseen ja perusteelliseen lukemiseen, joka näiden tekstien kirjoittamista on edeltänyt, en tule kykenemään enää jatkossa.

Pelkkä ajatus on niin kamala, että en halua jatkaa sen miettimistä pidemmälle. Sitä paitsi, olkaamme realisteja. Mitään erityistä menetystä ei synny siitä, jos jätän tekstini kirjoittamatta. 

Huom! En kirjoittanut edellistä lausetta siksi, että joku reagoisi siihen kertomalla, että tekstini ovat tärkeitä ja hän lukee niitä mielellään ja toivoo minun jatkavan bloggaamista.

Olen mustuuden vallassa. En tiedä, miten jatkossa käy. Voi käydä hyvinkin. Voi käydä myös toisin.


***


Ihmeitä tapahtuu.
Ihme tapahtuu, kun alan lukea uusinta Tuli ja Savua.


***


"Ajatuksen tasolta teksti voi tiivistyä nesteenä soljuvaksi puheeksi ja siitä edelleen tekstin on mahdollista jähmettyä kiinteään muotoon kirjoitukseksi."

Näin kirjoittaa Lauri Hei Tuli ja Savu -lehden numerossa 3/2020. * Hein teksti on minulle juuri nyt erityisen tärkeä, sillä se avaa jotakin, jolle minun on ollut vaikea löytää sanoja ja jota en vielä kykene sanojen kaapuun pukemaan. Pääni sisällä kuitenkin luojan kiitos kiitos kiitos tapahtuu.

(Tapahtumisen syynä ei ensisijaisesti ole edellä siteeramani lause, vaan Hein kirjoitus kokonaisuudessaan. Kyseinen sitaatti nyt vain sattuu palvelemaan parhaiten tämän tekstini tarkoitusperiä.)

Jos lukemani teos ei muodostu edes ajatuksiksi, miten voisin siitä silloin kirjoittaa? Luulen nyt lähestyväni jotakin ja olen pitkästä aikaa jopa hieman innoissani. Ehkä kaikki ei olekaan vielä menetetty, ehkä paluu lukemiseen ja kirjoitukseen on mahdollinen.


Miten paljon pieni(nkin) toivo antaa toivoa.


***   


Tämän tekstin tarkoitus oli esitellä Eva Frantzin romaania Tästä pelistä pois.
Kävi kuitenkin niin, että oli ensin kirjoitettava jotain muuta. Oli työnnettävä kirjaimin kiveä pois luolan suuulta.

Oli kammettava ja rautaisella kangella pakotettava. Oli tultava pikkasen euforiaan liikkumisen synnyttämästä äänestä.

Oli venyteltävä äkillisesti syntyneen nautinnollisen lumouksen vallassa. Oli surtava jo etukäteen sen haihtumista, sen ranskalaisten korkojen etääntyvää ääntä. 


Mykkä pimeys ei lakkaa väijymästä ympärilläni, ei tietenkään, mutta siihen aukesi tauko.


***


En yleensä etsi romaaneista todellisuuspakoa, vaan päinvastoin. Nyt kuitenkin minulla oli suuri tarve etsiä sohvanurkanomaista turvapaikkaa kirjallisuudesta ja siihen tehtävään Eva Frantzin dekkari oli mitä parhain valinta.

Laitetaan tykkäys. Laitetaan sydän.


Lukiessani kirjoitan yleensä aina muistiinpanoja. Jopa niin, että muistiinpanot ovat oleellinen osa lukemisprosessiani, vaikka en niihin myöhemmin välttämättä edes palaa. 

Käsinkirjoittamisen taika. Ajatus kiemurtuneena sanoiksi paperille. 

Tästä pelistä pois -dekkarin kohdalla luovuin muistiinpanoista, sillä halusin imeytyä Frantzin kertomaan tarinaan ilman keskeytyksiä. Halusin mennä tähän dekkaariin kuin huvipuiston pyörrytyksiin ja kieputuksiin. Halusin nauttia ilman taukoja.


Kuinkas sitten kävikään vikään ikään kään ään?


Tulin tarinan viettelemäksi ja se aikaansai valtavan helpotuksen tunteen. Pystyin kokemaan, että tarina kantaa minua kuin rakkaat käsivarret.



Frantzin dekkarin alussa vaunuista löytyy oman vauvan lisäksi vieras vauva ja pikkukaupungin suunnitelmiin kapuloita heittelevä ikuinen känkkäränkkä katoaa. Vanhempi konstaapeli Anna Glad on vahvasti raskaana, joka tuo oman lisänsä hänen tutkimuksiinsa. 

Tästä pelistä pois etenee tiheästi vaihtuvin näkökulmin, jotka usein ennen vaihdostaan päättyvät cliffhangeriin ja/tai tarjoavat täkyjä, jotka saavat lukijan tekemään omia päätelmiään ja arvailujaan. Samalla voi tuntea hieman ylpeyttä siitä, että tulee panneeksi merkille jotain, joka vaikuttaa erityisen olennaiselta tapahtumien etenemisen kannalta, vaikka kertoja ei asiaa ihan suoraan mainitsekaan.

Joskus aavistelut osuvat oikeaan, joskus ei. Sille on nimikin: suola.

Erityisesti ihastuin Frantzin romaanin henkilökuvauksiin. Tyypeistä ei välttämättä kerrota kovin paljoa, mutta heistä kerrotaan niin, että heistä tulee kokonaisia ihmisiä erilaisine puolineen ja piirteineen. Syntyy tilanne, jossa aavistan, että jos sanoisin romaanin henkilöille jotain, voisin jo etukäteen tietää, mitä he tulisivat vastaamaan.

Edellinen ei tarkoita, ettenkö tulisi monesti yllätetyksi. Sen sijaan se tarkoittaa, että Frantzin henkilöhahmot on tehty jostain ihan muusta kuin paperista.

Jännitystä on cosy crime -tyyliin sopivasti ja samalla Frantzin romaani on oiva esimerkki siitä, miten dekkari voi koukuttaa lukijansa ilman, että tehokeinoina olisi ylettömästi verta ja suolenkappaleita. 

Tästä pelistä pois on tarina, joka vie mukanaan, eikä (onneksi) anna rauhaa ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. 



Eva Frantz: Tästä pelistä pois

381 sivua

För han var redan dö

Suomentanut Ulla Lempinen ja Arja Kantele

Kustantamo S&S / Schildts & Söderströms



Kiitos kirjasta Kustantamo S&S


*Lauri Hei: Toinen tie teiden tai teiden tie toinen, Tuli ja Savu 3/2020




sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Maiju Pohjola: Lautuma


Näissä runoissa on saappaassa reikä. Niissä Nokian mustissa pitkävartisissa.



Ristiriita syntyy heti Maiju Pohjolan esikoiskokoelman Lautuma kannen myötä.

Kansi herättää eloon talon jossakin syrjäisellä maaseudulla. Repsottaa. On vaarassa sortua ja vajota osaksi maisemaa. On marraskuu päivästä toiseen. Aina vaan. Ja sataa. Aina vaan. Harmaus mustuutta pimeämpää. Aina vaan.

Toisaalla dekkarissa kuvattu kirkas huone ja metallisella pöydällä ruumis, jonka kuolinhetkeä patologi arvioi lautumia tarkastelemalla. Miehen ruumis. Ehdottomasti ja sikäli kyllä oudosti, että nuoren murhatun naisen ruumis myy paremmin. Jostain nyt kumminkin tuli tämä kuollut mies, ruskeatukkainen, terävänenäinen.

Mies ei ole se sama mies, joka Lautumassa on jäänyt kokemansa vangiksi. Jälkimmäinen sotii yhä. Kun hän muistelee, talon seinä lakkaa olemasta ja rintama astuu huoneeseen.


lentokoneet heräävät

uudestaan ja uudestaan

eikä kukaan kuule

ujellusta kuinka


kammarin seinä on

lakannut olemasta


Lautumassa on kyse sukupolvivankeudesta. Siitä, miten koetut traumat siirtyvät jälkipolville ja siitä, miten se synnyttää tyhjyyttä ja saa huutamaan ääneen tai äänettömästi: nähkää minut. Katsokaa minut olemassaolevaksi. Tunnustakaa minut kuuntelemalla. Repikää näkymättömyysviitta minun päältäni. Antakaa minun saappaaseeni paikka.


samea halu olla          jollekin            kirkas



On loputtoman kiinnostavaa, miten aivan erilaiset kontekstit voivat herätä eloon kirjallista teosta lukiessa. Lautumaa lukiessani päässäni alkavat soida Dingo, Tavaramarkkinat ja Hector. Se, että näin tapahtuu juurruttaa Pohjolan runot minuun entistä syvemmälle.

Kokoelman ensimmäisessä runossa Pohjola kirjoittaa


joskus salaa kuitenkin vilkaisit

ja kummasti ne ihmisiltä näyttivät


Täkyverbi on vilkaista, joka johtaa Levottoman tuhkimon pöytään. "Salaa vilkaiset itseäsi peiliin". Tämä on kuitenkin vasta pintataso ja todellinen yhteys Pohjolan runojen teemaan löytyy Levottoman tuhkimon sanoista "toivot että joku huomaisi sinutkin". Sitä Lautuman runominäkin toivoo, sitä huomiota hän odottaa ja etsii ja sitä vaille hän on jäänyt jo pitkään.



Isä, näkisitkö itsesi

näkisitkö minut


Suomalaisessa kulttuurissa lehmät ovat (olleet) enemmän kuin lehmiä. Enemmän kuin eläimiä, joista saadaan maitoa ja lihaa. Lehmien kylkiin on monet surut itketty ja kun ne on viety talosta pois on itketty toisenlaiset itkut.  Lehmät nuo uskolliset. Lehmät nuo todistajat.


kun lehmät vietiin          isä kiikkui navetan katossa


Ja samassa runossa myöhemmin "hän tarjosi salaa leijonapastillin". 


Tavaramarkkinoiden Keväässä tarjotaan salmiakkia ja vaikka temaattista yhteyttä sen ja Lautuman välillä ei olekaan pelkkä karamellin tarjoaminen riittää viemään minut menneisyyteen. Putoan. Humpsahdan. Elän uudestaan aikaa, jolloin Kevät soi radiossa ja läheisen ihmiseni asiat ovat todella huonosti. Hänen, joka tarjosi "vain salmiakkia". Hänen, jonka vuoksi "minä panin peliin koko elämän".

Tulee yleinen surullisuus ja tulee enkeleitä tekevä lumi. Niin kuin tarjotaan leijonapastillia, tarjotaan Hectorin biisissä papille kahvia. Taas. On kylmä ja ikkunanraoista puhaltaa tuuli. Lumi kinostuu nurkkiin.


Tässä on nyt hyvin suomalainen mielenmaisema. Lautuma ei olekaan pelkästään yksilökokemus, vaan suuren joukon suomalaisia jakama ahdinko. Sen riveiltä voi löytää itsensä tai jos ei itseään niin ainakin jonkun omasta suvustaan.


Ränsistyy. Ajan kyltymätön hammas.


Yllättävien kohtaamisten polaroidit kuin eri sukupolviin kuuluvien kohtaamiskipu


kun painan rauhan ja rakkauden

suonesta sisään


Ja se reikäinen kumisaapas. Kenties tulee vielä päivä, jolloin sen voi paikata. Me jäämme toivoon.



Maiju Pohjola: Lautuma

75 sivua

Aviador (2020)

Kannen kuva: Vesa Hovi

Kansi: Satu Ketola




sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Durian Sukegawa: Tokuen resepti


Olemme syntyneet katselemaan ja kuuntelemaan tätä maailmaa. Se ei muuta kaipaa.

Japanilainen Durian Sukegawa on paitsi kirjailija, myös muusikko ja klovni. Erityisesti viimeksi mainittu ammatti on hänen romaaninsa Tokuen resepti kannalta erityisen olennaisen tuntuinen. Sukegawan romaani on yhtäaikaa traaginen ja lempeä. Sen perusluonne on vahvasti humaani ja elämää kunnioittava. Kuten klovnin hahmo, se paljastaa myös pinnanalaisen.

Eva Monchecourtin suunnittelema kansi hivelee silmää. Se on kuin romaanissa tärkeässä roolissa olevat dorayaki-leivonnaiset, joiden kuoren alta löytyy makuhermoja kutkuttavaa paputahnaa.   

Kannessa on kuvattu romaanin tärkeimmät henkilöt. Mies kuvan keskellä on Sentarō, joka uurastaa dorayakien parissa sovittaakseen vanhat velkansa. Nainen kannen oikeassa laidassa on Tokue, joka 14-vuotiaana sairastui Hansenin tautiin eli lepraan ja joutui viettämään seuraavat vuosikymmenet täydellisessä eristyksessä. Kannen alareunassa oleva tyttö on teini-ikäinen Wakana, joka kantaa mukanaan lintuhäkkiä, jonka sisällä asustelee Marvy.


Tokuen resepti on true crime -romaani, mutta se ei ole sitä siinä mielessä kuin mitä true crimella yleensä tarkoitetaan. Romaanin pohjalla ovat todelliset Hansenin tautiin liittyvät tapahtumat Japanissa. Kuten romaanin Tokue, eristettiin tautia sairastavat Japanissa vuosikymmeniksi sanatorioihin ilman mahdollisuutta päästä ulkomaailmaan senkään jälkeen, kun sairaus oli jo parantunut. 

Hansenin tautiin liittyvä eristämislainsäädäntö kumottiin Japanissa vasta vuonna 1996. Kyseessä on järkyttävän määrän inhimillistä kärsimystä tuottanut ihmisoikeusrikkomus, johon edellä viittasin termillä true crime.

Ihmisiä ei eristetty pelkästään yhteiskunnasta, vaan myös heidän perheestään ja sukulaisistaan. Samoin kuin Tokuen kohdalla stigmatisointi ei päättynyt edes eristämiskäytäntöjen purkuun. Monilla taudista kärsineillä oli ulkoisia merkkejä sairastumisesta, jonka seurauksena heitä halveksittiin ja vältettiin edelleen. Usein edes oma perhe (jos sukulaisia ylipäätään oli enää hengissä) ei vuosikymmentenkään jälkeen halunnut olla missään tekemisissä taudin sairastaneen kanssa.


Sukegawa vihkii lukijan Tokuen elämän salaisuuksiin pikkuhiljaa. Aluksi romaani vaikuttaa lähes viattomalta tarinalta dorayakien ja paputahnan valmistuksesta sekä kirsikkapuista, mutta kasvaa kertomukseksi erilaisuuden aiheuttamasta stigmasta ja näkemyksistä elämän tarkoituksesta. 

Tokue on eristysoloissa kehittänyt viidenkymmenen vuoden kuluessa paputahnareseptin, joka tekee dorayaki-leivonnaisista erityisen herkullisia. Kyse on tarkoista mittasuhteista, kärsivällisyydestä ja papujen kuuntelemisesta. Hän opastaa Sentarōa reseptinsä saloihin, mutta hyvällä tarkoituksella on moninaiset seuraukset.

Sukegawan romaanin sydämessä on paitsi japanilainen ruokakulttuuri myös ystävyys ja ystävien välinen lojaliteetti. Se on oodi sinnikkyydelle ja korostaa, että olivatpa olosuhteet mitkä hyvänsä ihmisen ei tule antaa periksi. 

Elämäntarkoitukseen taipuvaisten pohdintojen liepeillä leijuu coelhomaisia laahuksia, mutta lukijan onneksi Sukegawa onnistuu välttämään kaupallisen kiiltokuvafilosofian. 

Korona-aika tuo Tokuen reseptin lukemiseen ihan erityisen särmän ja tarjoaa suhteellisuudentajua myös niille, joille 10 päivän karanteeni vaikuttaa olevan maailmanloppu. Yhtymäkohtia tämän hetken pandemiatilanteeseen löytyy myös siitä, miten koronatartunnan saaneita saatetaan syyllistää ja stigmatisoida. 

Tokuen resepti on tarina, josta maailman pitää saada tietää.




Durian Sukegawa: Tokuen resepti

196 sivua

Suomentanut Raisa Porrasmaa

Sammakko (2020)




sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

 


No nyt tota joo. 

Kyllä aivan. 

Todellakin. 

Ihan harvinaisen outo ja riemastuttava teos.


Aja aurasi vainajain luitten yli on ensimmäinen Olga Tokarczukilta lukemani kirja. Hämmästyttävää, eikö vaan? Tosin ei ollenkaan niin hämmästyttävää kuin itse tämä romaani, joka on varsin erikoinen tapaus. Ja ennen muuta nautittava sellainen.


Kirjastoluokittelussa Tokarzcukin romaani on saanut selkämykseensä tarran "jännitys". Ihmettelen asiaa, sillä  jännitystarina ei ole mitenkään tämän kirjan olennaisin aspekti, vaikka toki tätä teosta siitäkin kulmasta voi lähestyä.


Ruumiita löytyy Tokarczukin kirjassa niin metsästä kuin kaivostakin. 

Outoa, että jengiä tuosta noin vaan kuolee.


Teoksen päähenkilö rouva D. (kutsun häntä rouva D:ksi, koska aloin kutsua häntä rouva D:ksi, kun en heti muistanut, miten hänen sukunimensä kirjoitetaan) tekee parhaansa avustaakseen poliisia murhatutkimuksissa, mutta nuo ketaleet eivät ota kuuleviin korviinsa rouva D:n kirjelmiä. Saati, että vastaisivat niihin.


Kukaan ei kiinnitä huomiota vanhoihin naisiin, joita häärii joka paikassa muovikasseineen.


Tokarczuk upottaa tekstiinsä osuvia sivalluksia erinäisistä aikamme ilmiöistä. Vanhemmat naiset elävät parasta ennen -päivän tuolla puolen, eikä heitä sen vuoksi kannata pannan merkille. Tai kuunnella, mitä heillä on kerrottavana. Miesten kohdalla ongelmat ovat hieman eri tyyppisiä.


Monet miehet sairastuvat vanhetessaan testosteroniautismiin, ja se ilmenee sosiaalisen älykkyyden ja kommunikaatiotaitojen katoamisena.


Rouva D. asustelee Puolan syrjäisellä maaseudulla lähellä Tsekin rajaa, ja kääntää nuoren ystävänsä Dyzion kanssa Blakea, jolta on lainattu myös kirjan nimi.* Hän tykkää antaa ihmisille nimiä sen mukaan minkälaisia ovat heidän ominaisuutensa ja luonteenpiirteensä. Yhden naapurinsa hän on nimennyt Isojalaksi, toisen Outolinnuksi, kylänsä papista hän käyttää nimeä Isä Kahina ja autonsa hän on ristinyt Samuraiksi.

Rouva D:n erityinen kiinnostuksen kohde on astrologia, jonka avulla hän pystyy selittämään asiat ja tapahtumat ja niiden syyt. Poliisi kumma kyllä ei ole yhtä vakuuttunut astrologian avulla hankitusta todistusaineistosta.


Aja aurasi vainajain luitten yli on kostotarina, jossa tärkeä rooli on eläinten oikeuksilla. Se sisältää outoja ja usein lukijan kulmakarvoja liikuttelevia juttuja, kuten nyt vaikka pienen tarinan hammaslääkäristä, joka ilmojen salliessa nostaa hammaslääkärituolinsa pihamaalle palvellakseen asiakkaitaan raittiissa ulkoilmassa.

Tokarczukin romaani on paikoin hillittömän hauska samansävyisellä tavalla kuin mitä minulle ovat olleet Marina Lewyckan teokset ja erityisesti hänen romaaninsa Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Se on teos, jota lukiessa vastaan voi tulla mitä tahansa. Olin myös erityisen vaikuttunut Tapani Kärkkäisen käännöksestä, joka välittää suomeksi Tokarczukin kielen sen kaikessa väreilevyydessä.




Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

248 sivua

Puolankielinen alkuteos: Prowadź swój pług przez kości umarłych

Suomentanut: Tapani Kärkkäinen

Otava (2020)


*Suomennoksen nimi on Tuomas Anhavan käsialaa ja peräisin Blaken runosta "Helvetin sananlaskuja"



sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Yaa Gyasi: Maa ja taivas


"Mutta elossa oleminen maailmassa, päivästä päivään - vaikka meille annetaan enemmän ja enemmän ja enemmän kestettävää, vaikka käsitys siitä mitä kestämme muuttuu, kuten muuttuvat myös menetelmät, joilla me kestämme - se on jonkinasteinen ihme."


Maa ja Taivas on romaani ghanalais-amerikkalaisesta perheestä, joka hajoaa. Se kertoo sisaruudesta, lasten ja vanhempien välisestä suhteesta sekä isän poissaolosta. Se kietoutuu trauman ympärille ja nostaa esiin mustana elämisen erityishaasteet Amerikassa. 

Kaikki voi olla niin pienestä kiinni. Tapahtua ikään kuin vahingossa. Gyasin romaanissa peruuttamaton saa alkunsa, kun perheen poika Nana loukkaa jalkansa koripallotreeneissä ja hänelle kirjoitetaan kipulääkeresepti, josta tulee portti huumeisiin ja kuolemaan.

Perheen äiti vajoaa vaikeaan masennukseen. Vetäytyy kaikesta. 

Tytär Gifty päätyy aikuisena opiskelemaan neurotieteitä käsitelläkseen sitä kautta kokemaansa ja ymmärtääkseen kärsimyksen mekanismeja. Laboratoriossa hän tekee hiirikokeita tutkimuksensa edistämiseksi. 

Miten kauan hiiri jaksaa yrittää palkintoa, jos se sattumanvaraisesti saa yrityksestään kivuliaan rangaistuksen?


Hiiret ovat kuin ihmiset. 

Toiset luovuttavat helpommin kuin toiset. Se voi olla myös viisasta, hengissä pysymistä edistävää. Toiset taas juuttuvat yrittämiseen vielä silloinkin, kun olisi jo aikoja sitten pitänyt antaa olla.



Maa ja taivas on Giftyn kamppailutarina.  Hän taistelelee häpeäntunteiden kanssa ja yrittää löytää keinoja kuvata tapahtunutta.


[m]inä en nuoruudessani oppinut kieltä, jolla olisin voinut selittää tai jäsentää itseinhoani. Kasvaessani minulla oli vain oma osani, oma itseinhoni, jota sitten kanniskelin mukanani kuin pientä sykkivää kiveä kirkossa, koulussa, kaikissa niissä elämäni paikoissa, jotka tuntuivat minusta siihen aikaan vain vahvistavan käsitystäni siitä, että minussa oli jotain peruuttamattomasti ja kohtalokkaasti vialla.



Maa ja taivas on taitavasti suomennettu, josta kiitokseni Arto Schroderukselle. Teoksen suomenkielinen nimi sen sijaan on hieman ongelmallinen ja sen myötä katoaa helposti alkuperäiseen nimeen Transcendent kingdom liittyvä tulkintavihje.

Gyasin romaanissa uskonnolla on tärkeä merkitys erityisesti Giftyn äidille ja myös Giftylle se on pitkään edustanut turvantuojaa. Tapahtuneen myötä hän joutuu kuitenkin määrittelemään uudelleen suhteensa uskontoon. 

Uskonnollisessa kontekstissa transsendenssi on tuonpuoleisuuden synonyymi ja filosofiassa sillä viitataan tietoon ja kokemukseen, jotka ovat havaintomaailman ulkopuolella. Sillä voidaan viitata myös tilaan, jossa ihminen pääsee kokemaan yhteyden ns. todelliseen minäänsä. 

Edellä mainitut transsendenssin merkitykset ovat keskeisiä Giftyn tarinalle, mutta teoksen suomenkielisen nimen Maa ja taivas myötä suora yhteys transsendenssiin menetetään. Tätä huomiota ei ole tarkoitettu niinkään suomennoksen nimen kritiikiksi, vaan enemmänkin kehotukseksi pitää lukiessa mielessä myös teoksen englanninkielinen nimi. 


Gyasin romaani vaikuttaa minuun kuin ilotulitusraketti. Ei raketinomaisesti sinänsä, vaan ennen kaikkea valaisuvoiman kautta. Sanat sinkoutuvat taivaalle ja valaisevat pimeän ja näin syntyy efekti, jota kutsun katedraalivaikutukseksi. Se on vaikutusta, joka avautuu lukijan kautta syvälle joka suuntaan. Avautuu niin, että lukiessaan itkee sisäänpäin. Avautuu niin, että tuntuu kuin jokin suurempi totuus olisi läsnä juuri lukemisen hetkessä. Avautuu armon ja kivun kautta.

Tunne, että pelkkä hengittäminen saattaisi rikkoa lukemisen synnyttäneen hartaan tilaan. Gyasin romaanin synnyttämät vaikutelmat ovat läheistä sukua niille tunnelmille, joita minussa on herättänyt Taye Selasin romaani Ghana ikuisesti. Sekä Gyasin että Selasin juuret ovat Ghanassa, mutta tässä yhteydessä tämä ei toimi selittävänä tekijänä, vaan lienee enempi sattumaa, vaikka näillä kahdella romaanilla on myös temaattisia yhtenevyyksiä. 

Kyse on ennen muuta kirjailijan kyvystä vangita kuvaamansa henkilöt ja heidän elämänsä niin suurella herkkyydellä, että tuntuu kuin katselisi heitä valoa taittavan kastepisaran sisällä. Maa ja taivas on syvästi häikäisevä teos.



Yaa Gyasi: Maa ja taivas

Englanninkielinen alkuteos: Transcendent kingdom

Suomentanut Arto Schroderus

Otava (2020)

sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa - essee sukupuolesta



On kirjoja, jotka ovat rakkautta ensi lauseesta. Taneli Viljasen Varjoja, usvaa on juuri tällainen kirja. Se alkaa näin:

Tämä ei ole kirja, joka tietää.

Tietämismantrojen maailmassa on suurta kirjoittaa sokraattisuskollinen lause. Niin pitäisi tehdä paljon useammin. Tai edes kysyä, kun väittää tietävänsä, että mistä tietää, että tietää.



Varjoja, usvaa herättää niin valtavasti ajatuksia, että olen jo etukäteen hengästynyt, kun pohdin, miten tätä kirjaa lähestyisin ja ennen kaikkea, miten tekisin sille parhaiten oikeutta. 


Sillä. 

Kyllä. 

Kyseessä on yksi tämän kirjasyksyn tärkeimmistä teoksista.



Yksinkertaisin tapa kuvata Viljasen kirjanpituista esseetä on todeta, että kirjassaan Viljanen pyrkii määrittelemään, mitä muunsukupuolisuus hänelle tarkoittaa. 

Muunsukupuolisuudesta ei voi puhua puhumatta sukupuolesta. Vai voiko? Voiko kerrostalosta puhua puhumatta talosta?

Sukupuoli on raivostuttava käsite. Olen vihannut sitä aktiivisesti viimeiset reilut parikymmentä vuotta eli aina siitä lähtien, kun yliopistolla osallistuin luentosarjaan, jossa käsiteltiin Judith Butlerin teosta Hankala sukupuoli (Gender Trouble).

Miten paljon tuskaa yksi käsite voikaan tuottaa ja miten vaikea siitä on päästä eroon. Olen käyttänyt lukuisia tunteja sellaisen maailman kuvittelemiseen, jossa sukupuolta ei olisi olemassa tai jossa siihen ei ainakaan liittyisi minkäänlaisia valta-aspekteja.


Miten puhua jostakin, josta puhumiseen ei ole kieltä? Muunsukupuolisuudelle on vähän sanoja. Se on, kuten Viljanen kirjoittaa "aavemaista, ontologisesti huojuvaa." Miten päästä käsiksi asiaan, joka on ikään kuin kielen ulkopuolella? 

Viljasen seuralaisina toimivat hänen teoksessaan mm. Hélène Cixous, säveltäjä Robert Ashley, muusikko Tricky ja queerfeministi Emilia Kokko.

Huomasit varmaan, että kirjoitin edellä olevien henkilöiden nimen eteen heidän ammattinsa tai muun selittävän ilmauksen, koska ajattelin, että he eivät välttämättä ole kaikille tuttuja. Cixous'n kohdalla en tehnyt niin, vaan luotin siihen, että hänet tunnetaan. Näin tehdessäni myös luokittelin ja typistin. En voinut välttää sitä, koska kieli toimii niin, että määreillä ja tietämisellä on junttaava funktio. 

Tietäminen on haltuunottoa. Kaikilla tunteilla ei ole nimiä. Parhaita esityksiä ei voi käsittää.


Käsittämisen vaatimus elää vahvana kulttuurissamme. Itse olen törmännyt siihen erityisen usein runouden kohdalla. Pahimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että runoja ei lueta, koska niiden käsittämättömyys herättää liikaa vaikeita tunteita, joille niillekään on hankala antaa nimeä. 

Taustauskomuksena on, että jos jokin voidaan nimetä, se on oikeampaa - ikään kuin enemmän olemassa. Tuntuu turvallisemmalta olla kohtaamatta sitä, mikä on "varjoja, usvaa".



Viljasen teos on hyvin henkilökohtainen. Jopa niin, että minua pelottaa hänen puolestaan. Pelottaa, että joku hyökkää hänen kimppuunsa ja käyttää Viljasen kirjoittamaa häntä vastaan loukatakseen.



Teoksen rakenne on erityisen komea. Kuljetaan ovista ja liikutaan huoneissa. Välissä on käytäviä, jotka johdattavat toisesta tilasta toiseen. Käytävät koostuvat proosarunomaisista teksteistä, jotka eivät selity millään yhdellä tietyllä tavalla. 

Käytävät ovat täynnä mahdollisuuksia. Niiden avaruus kietoutuu ympärille.




Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa - essee sukupuolesta

141 sivua

Poesia (2020)

Kansi: Tiina Lehikoinen
 


sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Colson Whitehead: Balladi John Henrystä


Hirmuinen mieliteko. 

Ennustamisen hirmuinen mieliteko. Niin hirmuinen, että en kykene olemaan ennustamatta.

Siis ennustan (olen siis olemassa).

Ennustan, että on tuleva päivä, jolloin Colson Whitehead saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Jos ennustukseni ei toteudu, tapahtuu vääryys.

Whitehead tuli suomalaisten laajempaan tietoisuuteen romaanillaan Nickelin pojat. Se on herättänyt ansaittua kehua ja kummallista olisikin, jos niin ei olisi käynyt. Nickelin pojat on vetävästi kerrottu tarina, joka nostaa päivänvaloon yhdysvaltalaisen rasismin.

Balladi John Henrystä on teknisesti hyvin eri tyyppinen kirja kuin Nickelin pojat. BJH:stä ei löydy juonivetoista lukijan mukaansa kieputtavaa tarinaa, vaan kirja hypähtelee eteenpäin eri henkilöiden näkökulmien kautta. On jollakin tapaa suorastaan kohtuuton ruopatessaan mukaansa myös osia, joiden välttämättömyyttä itse teoksen kannalta ei aina ole helppo pitää perusteltuna.

BJH:n pohjalla on romaanin nimen mukaisesti legenda John Henrystä. Mustasta miehestä, joka rakensi rautatietunnelia ja voitti moukarillaan höyrykoneen, ja voiton saavutettuaan kaatui kuolleena maahan.

John Henryn legenda ei ollut minulle aiemmin tuttu, mutta kun etsin siitä tietoa kävi ilmi, että kyse on varsin isosta jutusta.  John Henrystä on tehty elokuvia ja animaatioita. Hän on esiintynyt henkilöhahmona tv-ohjelmissa ja jopa videopeleissä. John Henryn kohtalosta ovat laulaneet myös lukuisat muusikot, mm. Johnny Cash, Van Morrison, Harry Belafonte, Bruce Springsteen ja Jerry Lee Lewis. Kirjojakin hänestä on kirjoitettu jo ennen Whiteheadia. Vuonna 1931 julkaistiin Roark Bradfordin kirjoittama romaani John Henry, joka myöhemmin sovitettiin musikaaliksi.



BJH alkaa vastauksilla, joita ihmiset ovat lähettäneet tutkivan toimittajan lehdessä julkaisemaan tiedusteluun John Henryn elämänvaiheista. Yksi Whiteheadin romaanin peruspilareista koostuukin pyrkimyksistä löytää totuus John Henryn tarinasta. Tehtävä osoittautuu tietenkin mahdottomaksi, sillä ihmiset muistavat asioita eri tavalla, eikä heidän puheisiinsa ole luottamista. Lisäksi vuosien myötä John Henryn kohtalo on legendoitunut lukemattomilla tavoilla.

Näin kerätään folklorista materiaalia, kasataan sitä, lajitellaan, etsitään tehottomalla suurennuslasilla aaveen jalanjälkiä. Hän ei ollut osannut varautua kertomusten moninaisuuteen ja paljouteen. Ei, hän ei ollut lainkaan aavistanut seikkailunsa todellisia mittasuhteita.
Yksi ainoa mies vastassaan kokonainen ristiriitaisten todistajalausuntojen vuori.

Toimittajan pyrkimyksessä löytää totuus peilautuu John Henryn tilanne. Siinä missä jälkimmäinen kilpaili höyrykoneen kanssa, toimittaja taas taistelee ihmisten erinäisten tulkintojen ja muistikuvien viidakossa ja pyrkii siivilöimään niistä esiin totuuden John Henryn elämästä.


Whitehead ironisoi romaanissaan moninkertaisesti mustan miehen typistämisen yksinomaan myyttiset fyysiset voimat omaavaksi lihaskimpuksi. Esiin nousee myös kysymys siitä, kuka pystyisi puolueettomimmin lähestymään John Henryn legendaa. Valkoisille vaikuttaa olennaisinta olevan luoda John Henrystä eksotisoitua tarinaa, joka vastaa valkoisten "romantisoitua käsitystä neekereistä".  



Whitehead kuvaa valtavaa härdelliä John Henryn legendan ympärillä. Ajan hengen mukaisesti John Henryn kohtaloa käytetään hyväksi rakentamalla spektaakkelimaiset John Henry -päivät, joilla joka ikinen murunen John Henryn (oletetusta) persoonasta valjastetaan ostopotentiaaliksi kapitalismin reippaassa merchandise-hengessä. 

Ihan oma lukunsa ovat BJH:ssa ne lukuisat toimittajat, jotka kiertävät siipeilemässä tilaisuudesta toiseen ilmaisen ruoan ja juoman perässä kelpo hyeenalauman lailla.



Vaikka Whiteheadin romaani poukkoileekin välillä hieman yli äyräidensä on John Henry sen jatkuvasti läsnäoleva suola, joka pitää teosta koossa. Kirjallisesti BJH on Nickelin poikia kunnianhimoisempi ja rakenteellisesti kiinnostavampi. Yhtä lailla suuren yleisön kirja se tuskin on, mutta sen sijaan se on vakuuttava näyttö Whiteheadin taidoista luoda tärkeää ja kirjallisesti korkeatasoista kirjallisuutta.




Colson Whitehead: Balladi John Henrystä
634 sivua
John Henry Days (2001)
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava (2002)

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Athena Farrokhzad: I rörelse


Jos olisin kirjoittanut Athena Farrokhzadin runokokoelmasta I rörelse heti sen luettuani tämä teksti olisi varsin toisenlainen. 

Nyt, kun olen antanut Farrokhzadin runojen vaeltaa alitajunnassani jo viikkoja, opin jotakin itsestäni ja niistä mekanismeista, jotka kiinnittävät minut vahvasti tietynlaiseen runouteen.


I rörelse jatkaa samalla vahvasti yhteiskunnallisia epäkohtia kommentoivalla linjalla kuin Farrokhzadin vuonna 2013 julkaistu, August-palkinnolla palkittu kokoelma Vitsvit.


Siinä missä Vitsvit tapahtui pitkälti lukijassa ja kasvoi lukukerta lukukerralta I rörelse taas hyödyntää vallankumouksen poetiikkaa julistavammin ja tarjoaa eväänsä sitä myötä suoremmin.



Megafonin kautta kuuluva särisevän mekaaninen ääni. Ilmaa halkovat nyrkit. Tarve saada oikeutusta.


I rörelsen vyörytys on armotonta. Se hyökkää kimppuun ja paljastaa, että hyvinvointiyhteiskunnan "hyvin" viittaa toimintaympäristöihin, joihin pääsy on vain osalla ihmisistä. Niillä valkoisilla, niillä etuoikeutetuilla, niillä vallankahvaan itsensä kiinni liimanneilla. 

Muita on paljon ja yhteiskuntamekanismi pitää huolen siitä, että muut pysyvät ulkopuolella. Ne ruskeat, ne muualta Ruotsiin muuttaneet, ne hengensä edestä paenneet, ne Välimeren kautta kumilautoilla Eurooppaan pyrkivät.


11-sivuinen Brev till Europa -niminen runo on parafraasi Allen Ginsbergin kuuluisasta Amerikka-runosta. Tämän yhteyden tunnistan, mutta moni muu konteksti menee varmasti ohi. 


Europa, jag har gett dig allt och nu är jag ingen. 

Europa, tvåhundrasextio euro och sjuttiosex cent, januari 2018.

Jag står inte ut med mig själv. Europa, när ska du sluta kriga mot mänskligheten?

Dra åt helvete med ditt Jesuskomplex.

Jag mår inte bra, stör mig inte.


Teoksen vaikuttavimpia runoja on pitkä Slå tillbaka -niminen runokehotus, jossa lavarunous kohtaa vallankumouspuheen.


Slå tillbaka: istället för ett ihåligt schema för en fantasilös politisk aktion, beslutad och planerad av högsta instans, ser vi här ett stycke levande liv av kött och blod, som med tusen ådror är förbundet med revolutionen och allt som hör till den


Slå tillbaka -runoa seuraa niin ikään useamman sivun mittainen runo nimeltä Förlorarnas fest, joka perustuu vahvalle rytmiselle toistolle. Sitä lukiessani näen esiintymislavan, johon henkilö kerrallaan tulee sanomaan yhden rivin tästä runosta. 


Det här är en sms-kedja; nu stormar snuten lägret.

Det här är vårt förhandlingsvapen; vi förvaltar historiens mullvadsarbete

Det här är Emma Goldman; hon ser på mig från sovrumsväggen


Minussa tuntuu siltä kuin minusta tuntuisi, jos kuvitelmani tapahtuisi. Jos istuisin katsomossa, jossa käteni hamuilisi käsilaukusta nenäliinaa.

Jos istuisin katsomossa. 

Jos istuisin katsomassa.

Turvallisesti liikuttumassa.


Mitä vaihtoehtoja on?


Tässä on nyt se kohta, jossa huomaan, että vallankumouksellista poetiikkaa hyödyntävä runous vetoaa minuun, koska se saa minussa aikaan tunteen, että olen hyvän ja oikean puolella. Että minäkin tässä taistelen, jotta maailma olisi parempi.


Edellinen ei kuitenkaan ole totta, vaan lohdullinen valhe, jota itselleni kerron. Viehätyn vahvoista sanoista. Viehätyn vallankumouksen verestä ja hurmekentistä. Viehätyn vastarinnan ilmentymistä. Ja sen kaiken teen omassa etuoikeuskuplassani ilman, että minun tarvitsee laittaa itseäni peliin lainkaan.

Viehätyn turvallisesti. Viehätyn vihreän sohvani nurkassa. Viehätyn omista tunnereaktioistani. 


Viehättyessäni tunnen olevani elossa.


Tunnen olevani elossa muiden ihmisten kärsimysten kautta.



Kyse ei ole vähäpätöisestä asiasta. Kyse on asiasta, joka saa ihmiset käymään vallankumousmuseoissa, keskitysleireillä ja vastaavissa paikoissa ja instansseissa. Kyse on asiasta, jonka ihmiset kertovat itselleen tarinana siitä, että on tärkeää tuntea historiaa.


Niin on, mutta se on toinen juttu.



Minua hävettää. Minua kuuluukin hävettää. Huomaan ajautuneeni Lissaboniin. Salazarin diktatuuria vastaan taistelleille omistettuun Aljuba-museoon, joka vuosina 1928 - 1965 toimi poliittisena vankilana. Aljubassa soi puhelin, joka esti vangittuja nukkumasta. Kamala pirisevä ääni, joka ei lakkaa soimasta päässäni. 

Luulenko tosiaan, että pystyisin millään tasolla kuvittelemaan, miltä vangituista tuntui tuon äänen kuullessaan?

Luulenko tosiaan, että osaisin edes kuvitella kaikkia niitä vääryyksiä, joita Farrokhzad tuo runoissaan esiin?


On vaikea kestää, että asiat ovat niin kuin ne ovat, kun ne voisivat aivan yhtä hyvin olla toisin. On vaikea kestää omaa häpeää. On muistettava, että se ei ole mitään sen rinnalla, mikä sen synnyttää.




Athena Farrokhzad: I rörelse

90 sivua

Albert Bonniers Förlag (2019)





keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Jenny Offill: Ilmastoja


"Avioseksi on sitä, että riisuu alushousut itse."

Sille, joka piti Jenny Offillin romaanista Syvien pohdintojen jaosto (SPJ), Ilmastoja on takuuvarmaa luettavaa. Jos taas edellinen ei oikein innostanut on suuri riski, että sfääreihin kohoamista ei tapahdu Ilmastojenkaan kohdalla.


Ilmastoja on  SPJ:n tavoin fragmentaarinen ja anti-narrativiinen teos, jossa teksti hypähtelee kappaleesta toiseen usein ilman sen kummenpia sidoksia. Itse asiassa se voisi olla suoraa jatkoa Offillin edelliselle kirjalle - jopa niin, että nämä kaksi voitaitaisiin julkaista yhtenä teoksena samojen kansien sisällä ilman että se aiheuttaisi sen suurempaa hämmennystä.

Ilmastoja pitää kasassa ydinperhe. (Asia, johon mieleni tekee lukea ironiaa.)  Yliopiston kirjastossa työskentelevä äiti Lizzie, isä Ben sekä poika Eli. Lisäväriä perhekuvioihin tuo Lizzyn veli, ex-narkkari Henry sekä Lizzietä puoleensavetävä Will. 


Kinnostavaa on, että vaikka Offillin kerronta vastustaa tarinallisuutta tuo erityisesti Willin mukaantulo tekstiin palasen romanssijuonta. Näin syntyy vaikutelma, että vaikka kerronnan muutoin voi hajottaa ja palastella, romanssi ja jo sen mahdollisuus pakottaa kerrontaan omat jatkuvuutta korostavat kaavamaiset kuvionsa.

Edellinen kappale ei ole oleellinen. Kirjoitin sen luultavasti pääosin vain siksi, että kuuntelin pari päivää sitten Yle Areenasta Varo kertomusta - podcastia, jossa käsiteltiin romanssijuonen kaavamaisuutta. Kun nyt tulin maininneeksi Willin ja orastavan romanssijuonen välisen yhteyden asia sai luultavasti suuremman painoarvon kuin se ansaitsee.

Tässä kohtaa olisi houkuttavan helppoa unohtaa Ilmastoja ja lähteä ihan toisille poluille ja pohtia niitä seikkoja, jotka saavat huomioni kiinnittymään lukiessa milloin mihinkin. Lukeva minäni ei ole mikään eristyksissä oleva konstruktio, vaan jatkuvasti osa moninaisia verkkoja, joiden vaikutus siihen, mitä kirjoitan, tulee usein itsellenikin osin yllätyksenä.

Tuo edellinen oli kiva juttu sanoa ääneen. Tuntuu vähän myös rohkealta, että kykenin väistämään delete-nappulan seireeninkutsun.


Jos pysähtyy miettimään, niin huomaa, että epäolennainen voi olla olennaista olennaisempaa. (pätee myös Offillin romaaniin).


Ilmastoja sisältää mainiota huumoria, joka kohdistuu milloin mihinkin. Usein huumorin reunat on mustalla maalilla sivelty, eikä teoksessa anneta kaunista kuvaa amerikkalaisesta meiningistä.


Mutta tämä on Amerikka. Ei pääse edes uutisiin, jos ampuu vähemmän kuin kolme ihmistä.


Nimi Ilmastoja viittaa kaikkiin niihin "ilmastoihin", joita nyky-yhteiskunnassa on vallalla. Ne aukeavat mm. seuraavista sanoista


alkuperäiskansat mehiläiset etuoikeudet "ympäristöhörhöt" sähköautot kotitöiden jakaminen vaaralliset väriaineet "ilmastonmuutoksen peruuttamaton käännepiste" avioelämä ehkäisykysymykset aseet seuranta-algoritmit terrorismi pommiuhkaukset vihapuhe unettomuuden vaikutukset kansalaisuusvitsit robotit yksinäisyys zen-luostarit terapia survivalistit


Teoksen kannen kuva (@Getty Images) kuvaa oivasti teoksessa tapahtuvaa liikehdintää. Nuolet poukkoilevat villisti ja työntävät liikkeeseen yhä uusia nuolia ja korostavat näin osaltaan Offillin romaania kuvauksena nykymaailman pirstaleisuudesta. Todellisuudenkuvaus synnyttääkin Ilmastoissa eräänlaista uusuusrealismia.


Offillin vainu on tarkka ja hän onnistuu vähällä kirjoituksella tuomaan esiin isoja ajassamme liikkuvia asioita ja ilmiöitä. Kuitenkin, vaikka löydänkin Ilmastoista kosolti taituruutta, se jättää osuvista huumorihavainnoista huolimatta etäännyttävän ironisen vaikutelman, jonka lajityyppinä koen jo melko loppuun kuluneeksi. 



Jenny Offill: Ilmastoja
203 sivua
Weather 
Suomentanut Marja Luoma
Gummerus (2020)

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Luotettava perheauto - Kjell Westö: Tritonus


Jo Tritonuksen kansi vihjaa, että synkissä vesissä liikutaan. Vihje osoittautuu oikeaksi, joskaan ei millään tapaa koko totuudeksi Westön uutuusromaanista. 


Lähdin selvittämään sanan tritonus-merkitystä wikipediasta ja löysin seuraavaa:

"Tritonus on musiikillinen intervalli, joka on laadultaan ylinouseva kvartti tai sen enharmoninen vastine, vähennetty kvintti. Tritonus on tasavireisessä järjestelmässä kolmen kokosävelaskelen suuruinen (tri + tonus). Tritonus esiintyy IV ja VII asteen välillä sekä duurisävellajeissa, että harmonisessa ja melodisessa mollissa. Luonnollisessa molliasteikossa se on II ja VI asteen välillä. Tritonus on tasavireisessä asteikossa symmetrinen, eli sen käänteisintervalli on tritonus, mikäli enharmonisten sävelten välillä ei tehdä eroa. Esimerkiksi ylinouseva kvartti F–H on käännettynä intervallina vähennetty kvintti H–F."*


Edellä olevaan voisi vielä lisätä teoksen alussa olevan lepakkokeissin ja pitää mielessä, että joidenkin kansantarujen mukaan lepakon on sanottu olevan pirusta lähtöisin.



Tritonus luo minulle hienoisesti sen tyyppisen vaikutelman, että se kenties on kirjoitettu enemmän analysoitavaksi kuin pelkästään luettavaksi. Minulle Tritonuksen asetta/uminen klassisen musiikin kehikkoon ei kuitenkaan toiminut kovin hyvin, vaan pikemminkin vei romaanin imun mennessään. Tilanne voi hyvinkin olla toinen lukijalle, jolle klassisen musiikin syvemmät salat ovat tutumpia.

Olen pitänyt Westön kirjoista paljon. Joistakin niistä - kuten romaanista Älä käy yöhön yksin - olen ollut suorastaan haltioissani ja vaikka luin sen jo vuosia sitten tunnemuistikuvani ovat edelleen vahvoja. Pitkälti varmaankin juuri siksi, että olen kokenut suuria tunteita Westön romaanien parissa en voi välttää pettymyksen tunteita Tritonuksen suhteen.


En tarkoita, että Tritonus olisi huono romaani. En ollenkaan. Se on tasavarma teos - vähän kuin luotettava perheauto, joka ei jätä matkalle, eikä vaadi jatkuvia huoltamokäyntejä. Sen takapenkiltä kuuluu tasaisin väliajoin tuttu kysymys siitä, milloin ollaan perillä.

Lisäksi on hyvä ottaa huomioon, että tarkastelen Westön kaltaisen kannuksensa useita kertoja lunastaneen kirjailijan teosta kriteereillä, jotka ovat hänen aiempien teostensa perusteella muodostuneet varsin korkeiksi.
   

Tritonuksessa Westö tuo esiin useita kiinnostavia teemoja (metoo, etuoikeudet, pakolaisuus, äärioikeistosympatiat, venäläisten maakaupat Suomessa), mutta ne jäävät hyödyntämättä. Roikkumaan ilmaan saamatta osakseen sen enempää käsittelyä. Se harmittaa.

Teoksen moottori on Thomas Brander - kapellimestari, jonka ura on hiipumassa ja joka on tunteidensa osalta jäänyt viimeisimmän naisystävänsä vangiksi. Thomas Branderiin viitataan kautta teoksen useimmiten sukunimellä Brander. Sekin ärsyttää. Niin usein tehdään, kun puhutaan miehistä.  

Thomas rakennuttaa valtavan mökkipalatsin hisseineen kaikkineen Ravaisin saaristolaiskylään ja antaa pytingilleen nimeksi Casa Tritonus. Haluaisin mieluusti lähteä avaamaan Casa Tritonuksen nimitysratkaisua pitkin polkua, joka johtaa Branderin turhamaisuuteen. Haluaisin päätyä tarkastelemaan Branderin ristiriitaista persoonaa, joka ei viihdy nahoissaan, vaikka hänellä onkin mittatilauspuku ja hienot italialaiset kengät. 

Tritonusta lukiessani tunsin suurta halua saada sen henkilöhahmoista kiinni. Halusin päästä kokemaan Branderin tunteita, mutta hänen ja minun välilleni jäi Casa Tritonuksen monimetrinen maisemaikkuna. 

Ravaisissa Brander tutustuu paikalliseen amatöörimuusikkoon ja psykologiin Reidar Lindelliin, joka ei ole oikein kyennyt jatkamaan elämäänsä vaimonsa kuoleman jälkeen. Lindellillä on bändi nimeltä Rainbow, jossa laulaa Anette, joka saa miesten silmät vilkkumaan. 

Brander(!), Lindell(!!) ja Anette(!!!)  muodostavat romaanissa omanlaisensa "kolmen kokosävelaskelen". Ihmissuhteet ovat Westön teoksessa sotkuisia ja vuosia sitten tapahtuneet asiat pulpahtelevat pintaan, vaikka niitä kuinka yrittäisi kaitsia.



Musiikilla on Westön monissa teoksissa keskeinen rooli, mutta Tritonus eroaa niistä siinä, että sen lukuisat Mahlerin, Sibeliuksen ja kumppaneiden sävellysten läpikäynnit eivät oikein hengitä tai tuo kaipaamaani lisäarvoa itse teokseen.

Keskiajalla tritonusta pidettiin paholaisen musiikkina, mutta en saa sovitettua paholaisteemaa Westön romaaniin. Luontevimmin se voisi tulla ilmi Branderin persoonan kautta, mutta vaikka hän on turhamaisen materialistinen ja hankala ihminen, en löydä hänestä faustisia pahuuden ilmentymiä.



Westö on taitava kirjoittamaan ns. suuria romaaneja, joissa hän piirtää isoja kaaria niin yhteiskunnallisista tapahtumista kuin ihmiskohtaloistakin. Niin tapahtuu tässäkin romaanissa, mutta jonkinasteinen lamaannus on teoksessa läsnä. Se toki paralloituu kiinnostavasti Branderin elämäntilanteeseen. Yhtä lailla kuin Brander lähtee kerta toisensa jälkeen maailmalle jahtaamaan menestystä, myös teoksen kerronta ottaa mukaan uusia teemoja, joiden seurasta se kuitenkin palaa vähän häntä koipien välissä. 

On kohtuutonta odottaa, että kirjailijan jokainen kirja olisi täysosuma. Tritonuksen myötä pääsin luotettavan perheauton kyytiin, joten voisivat asiat huonomminkin olla.
 




Kjell Westö: Tritonus
Suomentanut Laura Beck
445 sivua
Otava (2020)

Kansi: Tuuli Juusela



*https://fi.wikipedia.org/wiki/Tritonus

sunnuntai 27. syyskuuta 2020

Virpi Vairinen: Kaikki tapahtuu niin paljon



Runokokoelmat jäävät mieleeni omalla logiikallaan jonkun tietyn aspektin kautta Se ei välttämättä aina ole edes kyseisen kokoelman olennaisin juttu, mutta sellainen juttu, joka puhuttelee juuri minua ihan erityisellä tavalla.

Virpi Vairisen kokoelmasta Kaikki tapahtuu niin paljon minulle jää pitkäksi aikaa b) Don DeLillon Esittäjän merkitysmaailma sekä a) Vairisen havainnot siitä, miten tietotekniikka käytäntöineen on vaikuttanut/vaikuttaa ihmisen tapaan havainnoida maailmaa. Miten nämä vaikutukset tulevat välillä esiin aivan yllättävissäkin yhteyksissä.


”joskus etsin katseellani maisemasta jotakin ja ajattelen ctrl+F, mutta en tiedä hakusanaa ...”

Kuina käteviä tällaiset haut olisivatkaan. Kuinka kauhistuttavia.

Eilen viimeksi ollessani kävelyllä joen rannassa ajattelin, että pitäisi ottaa upeasta syysmaisemasta kuvakaappaus. Valokuva ei tarjoutunut minulle mahdollisuutena, vaan nimenomaan kuvakappaus.




Toisinaan  kieltämättä olisi helpottavaa, jos ihmisenä voisi toimia kuin tietojärjestelmät. Jos voisi kumota sen, mikä nyt on ja lähteä liikkeelle uuteen suuntaan aiemmin tapahtuneen risteyskohdasta.

"joskus haluaisin palata hetkeen, jolloin en vielä tiennyt tätä
mitä nyt tiedän, kääntyä, kuten palauta aiempi tiedostoversio"



Kokoelman alussa liikutaan ajassa taaksepäin ja myös runo-osioiden numerointi kulkee suuremmasta pienempään, kunnes nollan kautta lähtee taas suurenemaan. Ehkä tämä tarkoittaa ajan liikettä ihmisessä. Miten se vaihtaa suuntaa ja ponnistaa paitsi omasta menneisyydestään myös siitä, mikä on vasta tulollaan. 

Ajan lineaarisuus on tapa kokea aika. Yksi tapa, ei ainoa. Ei välttämättä tosi ollenkaan. 



Vairisen kokoelman kannalta olennainen käsite on hänen esiin tuomansa bifurkaatio eli kahdentuminen.

Kumppanin kuoleman aiheuttama suurin suru ja muistot katkovat kielen ja jakavat maailman kahtia. Ennen ja jälkeen heittävät kipua toisilleen kuin polttopalloa, jota sureva ei voi väistää.  

Suojaava tukirakenne, eräänlainen fiktiivinen kipsi, löytyy Vairisen kokoelmassa Don DeLillon romaanista Esittäjä (The Body Artist), jonka runominä on lukenut useaan kertaan ja jota hän on käsitellyt myös opinnäytetöissään. Surusta tulee näin ikään kuin dialogi runoilijan omien sanojen ja DeLillon sanojen välillä. 

Koska olen itsekin suuri DeLillo-fani ja juuri Esittäjä on minullekin hänen kirjoistaan rakkain tuo sen läsnäolo Vairisen runoissa minulle valtavasti lisäulottuvuuksia. Aika kiertyy ruumiin ympärille, ruumis ajan. DeLillon sanoin: "Aika leviää olemisen saumoihin. Se lävistää ihmisen, luo ja muovaa."

Esittäjän alussa on "viimeinen aamu". Performanssitaiteilija Lauren ja elokuvaohjaaja Rey syövät aamupalaa, jonka päätteeksi Rey lähtee ajamaan New Yorkiin. 


Au-kko.


Laurenista tulee se, joka jää suremaan Reytä.



DeLillo kirjoittaa Esittäjässä:


"Tullen ja mennen minä lähden. Minä menen ja tulen. Lähteminen on tullut minulle. Me kaikki, meidät jätetään joskus. Koska minä olen täällä ja missä. Ja minä menen tai en tai ei koskaan. Ja minä olen nähnyt mitä tulen näkemään. Jos olen siellä missä tulen olemaan. Koska minun väliini ei tule mitään."


Ylläolevan sitaatin ja Vairisen kokoelman viimeisen osan ruumena-työkalun avulla työstettyjen runojen välille kirjoittuu yhteys, joka korostaa kielen perinteisen syntaksin hajoamista. Antautuessaan ruumenan mekanismille Vairisen kieli kuvaa samalla, miten suru rikkoo kielen.



Teemu Tuovisen kehittämään ruumena-työkaluun pääsee tutustumaan Nokturnon sivuilla ((https://nokturno.fi/poem/ruumena/). Varoituksen sana on paikallaan, sillä ruumenaan on helppo jäädä koukkuun.

joka omalla tavalla kautta mutta minua puhuttelee ole se ei mieleeni logiikallaan ihan kokoelman sellainen kyseisen olennaisin aspektin jonkun tietyn edes runokokoelmat jäävät juttu juttu erityisellä välttämättä




Kokoelman nimi Kaikki tapahtuu niin paljon on hyvällä tavalla häiritsevä ja tämä korostuu edelleen teoksen kansiratkaisussa, josta sanat "kaikki" ja "paljon" erottuvat pisimmälle. "Kaikki" ja "paljon" toimivat kuin keltaista vilkuttavat liikennevalot. Ei ole ruuhkaa, mutta jatkuvasti tapahtuu, niin paljon tapahtuu. 





Virpi Vairinen: Kaikki tapahtuu niin paljon
89 sivua
Poesia (2020)

Graafinen suunnittelu: Arja Karhumaa

sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Laura Laakso: Pilvenpiirtäjä

Hämmentävän hyvä.

Jos Laura Laakson uutuusromaania Pilvenpiirtäjä pitäisi kuvata kahdella sanalla käyttäisin siitä juuri ilmaisua hämmentävän hyvä.

Jo Laakson esikoinen Mrs Milkyway vakuutti minut siitä, että Laakso ei todellakaan hyppele matalimman aidan yli. Nyt jälkiviisaana nämä molemmat teokset luettuani voin jo sanoa ääneen, että siinä missä Mrs Milkyway latasi tiskiin korostuneen kokeellisen kokonaisvaikutelman malttaa Laakso Pilvenpiirtäjissä jarruttaa sen verran, että lukijan on helpompi pysyä matkassa mukana.

Jos Pilvenpiirtäjää käy tulkitsemaan saattaa hyvinkin päätyä jonkin tyyppiseen metsään, mutta olen valmis ottamaan sen riskin.

Pilvenpiirtäjät liikkuu uusperheessä ja yksi sen keskeisiä teemoja on äidin ja pojan välinen suhde. Rakkaan lapsen tavoin pojalla on monia nimiä. Äiti on taiteilija siinä ahtaassa kolossa, johon perhe-elämä on hänet puristanut. Siinä samassa rupisessa loukossa, jota ovat asuttaneet äidit, joiden pojista on tullut kuuluisia ja haluttuja. Joiden pojat ovat olleen sen nimisiä kuin Jim Morrison, Kurt Cobain ja Charles Bukowski.

Oletko koskaan miettinyt edellä mainittujen tyyppien äitejä? Oletko päästänyt päähäsi ajatuksen siitä, mitä on vaatinut olla heidän äitinsä? Vai onko niin, että olet keskittynyt poikien - ja joskus niin harvoin tyttärien, että sitä oikeastaan on turha edes mainita - suureen alkoholin ja huumeiden läpi tislautuvaan nerouteen?

Vähän rehellisyyttä nyt hei niihin vastauksiin.

On naistaiteilijan viisautta jättää yrittämättä, tunkematta kolmikerroksista talokakkua yhtenä kimpaleena kurkkuun: äitiys, naiseus, taiteilijuus - vähintäänkin tukehtumiskuolema. Puff.


Jos vastakkain ovat lasten paras ja naistaiteilijan oma taidenäyttely, kumpaa äänestät?


Vaikka  Pilvenpiirtäjässä kuvaus etenee perheen äidin näkökulman kautta sitä hallitsee poika "Leo, Leonard, Leonard Bloomsbury". Lukijalle tarjoillaan monia täkyjä, joihin tarttua ja häneen kylvetään epäilys siitä, että täkyt saattavat olla hämäystä.

Esimerkiksi edellisestä käy hyvin Leon lempinimi "Leonard Bloomsbury", josta on vain intertekstuaalinen sanakivenheitto Joycen Odysseuksen Leopold Bloomiin sekä Bloomsbury-taiteilijaryhmään, jonka tunnetuimpia jäseniä oli Virginia Woolf.

Edellistä ajatuskulkua voisi jatkaa toteamalla, että siinä missä Leopold Bloom kävelee ympäri Dublinia, Laakson kerronta taas kulkee kerrostalon kerroksesta toiseen, joka graafisin keinoin tuodaan teoksessa myös esiin. Laakson kerrontatapaa voi syystä kutsua tajunnanvirtaiseksi ja Pilvenpiirtäjä olisikin kiinnostavaa törmäyttää yhteen jonkun Woolfin teoksen kanssa ja verrata niiden sisältämiä mahdollisia tajunnanvirrannallisia yhteyksiä.



Pilvenpiirtäjä on mix tape, johon Laakso kaiuttaa satuja ja lauluja, jotka avartavat tekstiä useihin suuntiin samalla kun teksti sulkee satuhahmot ja laulunpätkät syliinsä kuin mummo, joka tuudittaa ensimmäistä lastenlastaan keinutuolissa, joka ei pidä yhtään narisevaa ääntä.

Maahanpanijaisissa viimottaa kylmästi ja sataa ohutta lehtevää lunta. Lauletaan maankorvessakulkevi, papilla on parranajosta rikki leuan kuopanpuoleinen reuna. Lapsosentie. Lasketaan kolmeen, niin kuin kesken kesäolympialaisten hylätyllä urheilukentällä, juuri ennen loikkaa riitteiseen vesihautaan. Ihanaonenkeli.



Aluksi luin Laakson romaania kuin pitkää runoa. Tähän suuntaan minua ohjasi tekstin kielellinen ilmaisuvoima. Sen pyörteinen kielellinen virtuositeetti , joka vie mukanaan kuin naisen niminen myrskytuuli. Ei kysy lupaa, vaan puhaltaa. Kaikista ilmansuunnista.

Valtavankokoinen puuh! Mittarin voimallista värähtelyä.

Läpi tekstin lepattelee perhonen, jonka saattaisi lukea vertauskuvaksi Leon kehittymisestä pikkupojasta nuoreksi mieheksi ja edelleen kohti. Enpäs sanokaan enempää.

Teenspiritsmell huokuu Pilvenpiirtäjän sivuilta. On mököttävää laatua niin kuin olla pitääkin ja äidistä tulee jäsen "kaikkien menetysten äitien" -liivijengissä, jossa kuppikoon perään ei kysellä.


Pilvenpiirtäjä on katu-uskottavaa kokeellisuutta, joka hyödyntää kokeellista kirjoitustapaa ja asettaa sen tarinan palvelukseen. Minua ilahdutti kovin myös se, että Laakson romaani on painettu kunnon paksulle paperille, joka on harvinaista herkkua näinä taloudellisesti kiperinä kirjamarkkina-aikoina, jolloin painokuluissa usein säästetään niin, että kirjan sivut ovat ohuita, helposti repeäviä lerpakkeita.

Laura Laakson ilmestyminen Suomen kirjallisuuskentälle on yksi nykykirjallisuutemme ehdottomia valopilkkuja. Kieleni on jo suusta ulkona ja odottaa hänen seuraavaa teostaan.




Laura Laakso: Pilvenpiirtäjä
255 sivua
Aviador (2020)

sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin

Peter Sandström on Suomen Patti Smith.

Sandström kirjoittaa samaa kirjaa kirja toisensa jälkeen ja hyvä niin. Rakkaus on kesy eläin kertoo Sandström-nimisestä päähenkilöstä ja tämän äidistä. Tärkeässä roolissa on myös kertojan sisko. Taustalla vilahtelevat päähenkilön avioliiton ulkopuoliset suhteet ja erityiseti muuan Karhu.

Yhtä lailla kuin Patti Smith, Sandström haahuilee (käytän nyt tätä verbiä, joka on periaatteessa varattu Joel Haahtelan teosten kuvaamiseen. Aika rohkeeta vai mitä?) teoksissaan omassa elämässään ja sen vieressä. Kun luettuani Smithin Apinanvuoden jouduin hyväksymään, että hän ei kirjoita vain siitä, mitä hänelle on oikeasti tapahtunut, vaan maustaa tarinaa tarkoitukseen sopivilla fiktiivisillä aineksilla ovat yhteydet Sandströmin ja Smithin välillä suurempia kuin mitä olin aiemmin tullut ajatelleeksikaan.

Autofiktiosta puhutaan paljon, monen mielestä kyllästymiseen asti. Sandström kuitenkin on onnistunut jalostamaan tämän lajin omaksi tunnusmerkikseen tavalla, jossa sen merkitys on samanaikaiseti sekä täysin oleellinen että herttaisen yhdentekevä.

Smithin tavoin Sandström kirjoittaa läheltä itseään ja ikään kuin kyse ei varsinaisesti olisi kaunokirjallisesta teoksesta ollenkaan, vaan enemmän tekstuaalisesta rupattelusta, jonka luontevuus saattaa helposti peittää alleen sen, että kyse on tarkkaan harkitusta kirjallisesta konstruktiosta.

Rakkaus on kesy eläin kertoo äidin ja pojan välisestä suhteesta tilanteessa, jossa äiti on jo vanha ja sairastelee. Tämä tulee kovin lähelle elämääni, kun omakin äitini on tilanteessa, jossa oire jos toinenkin vaikeuttaa hänen hyvinvointiinsa ja alkaa yhä enemmän näyttää siltä, että hänen terveydentilansa ei tule enää kohenemaan.

Lapsuuden kotiin palaaminen aikuisena on kova juttu, eikä se teoksen päähenkilöltäkään mene aina kovinkaan mallikkaasti. Hän saa aikuisen uhmakohtauksia, jotka eivät todellakaan imartele hänen persoonaansa. Juuri tällaisissa kohdissa en voi olla ihailematta Sandströmin rohkeutta panna itseään peliin. Houkutus lukea kirjoitettua totena on suuri ja sen pitäminen houkutuksena tekee lukemisesta herkullista.

Sandströmin edellisen teoksen - Äiti marraskuu - kohdalla käytin ilmaisua portarthurilainen realismi ja sen alle myös Rakkaus on kesy eläin asettuu luontevasti. Kyseessä on ihan oma realismin lajinsa, joka käy kauppaa maagisten elementtien kanssa tavalla, jossa näitä kahta ei erota toisistaan edes 112:sta apuun kutsutut virkapukuiset. Uusimmassa teoksessaan Sandström innoittuu hulvattomiin ylivetoihin, jotka saavat minut purskahtelemaan nauruun useamman kerran kesken lukemisen.

Elämä on vakavaa, mutta se ei ole sitä aina.




Teoksen fantastiset elementit ovat korostuneempia kuin Sandströmin edellisissä kirjoissa. Hautausmaalla toimitaan täysin epäsovinnaisella tavalla, hotellissa päähenkilö ilmoittaa seuralaisensa nimeksi Selma Lagerlöf, syö kissanruokaa ja äitinsä luona ollessaan tämän lääkkeitä ja päätyy esittämään kotiavustajaa pukeutumalla äitinsä hameeseen ja laittaa hiuspannan päähänsä.

Osa huvista syntyy siitä, että en pysty olemaan kuvittelematta kirjailijaa itseään edellä mainittuihin tilanteisiin. Kotiavustajakeissi saa Queenin I want to break freen soimaan päässäni ja se että näin tapahtuu vaikuttaa omaavan syvempiä merkityksiä, sillä viettäähän päähenkilö aikaa äitinsä kodissa tästä huolehtimassa vähän niin kuin vankina.

Päähenkilö on naimisissa, mutta hänellä on myös muita suhteita. Tästä syntyy herkullinen asetelma, kun päähenkilö on niin kovin Sandströmin itsensä oloinen. Väkisinkin tulee mieleen, että kirjailija on päättänyt ilkikurisuuksissaan testata, miten lukeva yleisö tähän asiaintilaan reagoi. Itse huomaan antavani hänelle anteeksi, kokevani anteeksiantamisestani huonoa omaatuntoa ja päätyväni olemaan varsin hämmentynyt koko tästä kuviosta.

Jään myös miettimään, miksi Sandströmin jonkin tyyppisen sivusuhteen toisen osapuolen nimi on Karhu. Viitataanko tällä epäsuorasti tietynlajiseen suomalaiseen mieserityiseen mielenmaisemaan?

Rakkaus on kesy eläin kutoo melankolista elämänlankaa, jota pilkuttavat humoristisesti hersyvät tehostevärit. Sandström jatkaa tässä teoksessa tavaramerkikseen muodostunutta tapaansa kirjoittaa ja hyvä niin. Sopivasti soveltaen on syytä esittää Egotripin tunnetuksi tekemä pyyntö: "Hei älä koskaan ikinä muutu / Kun täällä on jo liikaa sellaisia jotka tekevät niin."




Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin
Kärleken är ett tamdjur
Suomentanut Outi Menna
Kustantamo S&S / Schildts & Söderström (2020)


sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Marisha Rasi-Koskinen: REC

REC on lumoava.

Se luo maailman maailman päälle/viereen/sisälle ja ollessaan epätodellinen se on todellista todellisempi. Rasi-Koskinen onnistuu kuvaamaan niitä puolia maailmasta, jotka eivät oikeastaan ole edes kuvattavissa, mutta jotka ovat olemassa toisinaan ihan kauhistuttavan paljon.

[m]iksi pitäisi puhua vain totta ja miksi todellisuudesta pitäisi olla olemassa vain yksi versio

Mitä todellisuus on? Miksi jokin on todellista/todellisempaa kuin jokin muu? Onko todellista vain se, joka voidaan todelliseksi todistaa?

Todistaa miten? Kenen toimesta? Millä keinoilla?



Kun sain RECin, hänen koko yli 600-sivuisen komeutensa, ihan ensi kertaa käsiini ja selailin sitä tuli Elämä. Käyttöohje -viba. Tätä Georges Perecin kuuluisaa teosta en ole onnistunut vielä lukemaan loppuun, vaikka olen toki yrittänyt. REC toi sen mieleeni, koska myös siinä on huonearkkitehtuuria, joka johtaa sen samoihin sukujuhliin kuin missä Perecin romaani pitää pöytää.

Onko näillä kahdella romaanilla muitakin yhteyksiä, sitä en voi tietää.
Sitäkään en voi tietää.
RECiä lukiessa muutoinkin koko tietämisen käsite horjuu.
Ehkä vain lohdutamme itseämme uskomalla, että tiedämme.


On aavistuksia ja varjoja. On suunnatonta löytämisen iloa. On lapsenomaista riemua.




Olen erityisen kiinnostunut romaanien rakenteesta ja tämän vuoksi REC on minulle isku palleaan ja nyrkki silmään. Rasi-Koskisen romaanissa rakenne on tematiikan palveluksessa ihan harvinaisen kiinnostavalla ja onnistuneella tavalla.

Luen RECiä kuin liikkuisin rakennuksessa. Kuljen portaita, jotka johtavat ei minnekään ja niin tehdessään vievät salaisuuden sisälle. Lukiessani muutun ja piilossa pitämäni paljastuu. Tulen ulos jostakin, johon en tiennyt menneeni sisälle.

Rakennus on metafora, joka sekä tiivistää että laajentaa. Myös samanaikaisesti. Kellari voi toimia ullakon palveluksessa tai toisinpäinkin tietysti. Tässä kohdin herra Freud pyytää puheenvuoroa, mutta arvaapa vaan saako hän sitä.

Ei saa, sillä minun on nyt valta. Olenhan lukija. Kaikki mitä sanon on totta ja vakavasti otettavaa. Totuuteni on keskellä valokuvaa. Epätosi on rajattu pois pois pois ja on helppo kuvitella, että sitä ei ole olemassakaan.

Kunnes tulee valtava kunnes.

Jotkut kaikkein pienimmistä asioista jäävät näkymättömiin, koska valo ei voi taittua niistä. Silti ne muodostavat näkyviä kaikkeuksia.

Tämä on oleellista RECissä. Mitä tapahtuu siellä, mistä ei puhuta. Mistä ei kerrota ja mitä ei kuvata. Siellä, joka ei tule lainkaan mainituksi. Siellä, mikä on etsimen ulkopuolella.

Kun kävelet portaita, et voi nähdä portaiden alle (elleivät ne ole lasia tai jotakin muuta läpikuultavaa ainesta).
Kun seisot seinän vieressä, et voi nähdä seinän taakse.
Kun otat valokuvan ja näytät sen ystävällesi hän ei näe sitä, mikä jäi kuvaamatta.



Olen ajatellut sitä usein. Erityisesti matkoilla olen sitä ajatellut.
Sitä, miten päädyn muiden valokuviin ja videoihin. Päädyn jonnekin, mitä en voi kontrolloida ja josta en voi edes varmuudella tietää.

Olemme hajaantuneet muiden otoksiin, emmekä voi tietää mihin päädymme. Sinusta tai minusta voi vaikka tulla osa taideteosta jossakin kaukaisessa maassa ilman että saamme sitä koskaan tietää. Virtuaalinen elämämme saattaa jatkua fyysisen elämämme jälkeen ilman että meillä on siitä aavistustakaan.



RECissä on kaksi poikaa tai kolme. Yksi voi olla kaksi tai kaksi yksi. Miten sen nyt ottaa. Minän ja ruumiin jakautuminen. Epävarmuus. Minä mietin joskus muinoin lukemaani Niccolò Ammanitin romaania, jonka nimen olen jo unohtanut. Mietin siinä kuvattuja poikia. Pelkoa ja painostavaa tunnelmaa, jonka RECin lukeminen kaivaa esiin osin jo vahvasti sammaloituneesta lukukokemuksestani.



Ja taide. Ja taiteen etiikka. Mihin asti on lupa. Kuka sen luvan antaa?
Andy Warhol halusi tehdä elokuvan, jonka lopussa Edie Sedgwick tekisi itsemurhan.


Elämä ei ole kiinnostavaa sellaisenaan. Sitä täytyy vähän käsikirjoittaa. Kaikki tapahtuu faktan ja fiktion välimaastossa. Rajoilla. Dokumentti ei ole kokonaan totta eikä kokonaan keksittyä. Siinä vain luodaan illuusio siitä, että katsojalle kerrotaan totuus, eikä silti kerrota.


Painajaisunien tunnelma. Piinaava jännitys. Uni, josta ei voi herätä, koska on jo hereillä (ellei lue nukkuessaan).

Minua pelottaa tämä vieras kaupunki. Sen kapeat kadut ja oudot ihmiset ja outo kieli. Sen tekstuaalinen juoksuhiekka.



REC on valtaisa kokemus. Se esittää taidokkaasti kirjaa, vaikka on oikeastaan jotain ihan muuta.

Tapahtuma(sarja).
Yksityisnäytös.
Voittaneiden vaihtoehtojen toteutuma.



Kuinka paljon on kaikkea, jota ei koskaan ole tullut ajatelleeksi?




RECissä on valtavasti aineistoa, joka kiehtoo ja hurmaa minua loputtomiin. Olo on kuin rakastuneella. Tekee mieli huutaa ja hihkua ja hyppiä ja käpertyä siihen onnen lajiin, jota voi tuottaa vain rakkain kirjallisuus.

Ja nyt teen jotain sellaista, jota en ole ennen blogissani tehnyt. Nyt teen näin:

Marisha Rasi-Koskinen ❤️






Marisha Rasi-Koskinen: REC
645 sivua
S&S (2020)

Teoksen oivallinen kansi: Jussi Karjalainen


Kiitos kustantajalle kirjasta!