sunnuntai 27. kesäkuuta 2021

Marlen Haushofer: Väggen (suom. Seinä)

 


Marlen Haushofer (1920-1970) oli itävaltalainen kirjailija. Väggen (suom. Seinä (1964), saksankielinen alkuteos Die Wand (1963) on hänen pääteoksensa, joka on käännetty useille kielille ja joka kuuluu 50 luetuimman kirjan joukkoon Itävallassa.

Kuulin Haushoferista ja hänen romaanistaan ensimmäisen kerran kuunnellessani äänikirjana Saara Turusen ja Petra Moisasen toimittaa kokoelmaa Suurteoksia (Tammi 2021), jossa Malin Kivelä on valinnut esittelynsä kohteeksi juuri Haushoferin ja Seinän. 

Kivelän tekstin myötä löysin myös Rauni Paalasen teoksen Kahvilanaisia (Kirjayhtymä 1998), jossa Paalanen kirjoittaa mm. Seinästä sekä Seinän suomentaneen Eila Pennasen esseekokoelman Tunnustelua (WSOY 1965), joka sisältää myös Seinää käsittelevän esseen.

Rauni Paalanen kirjoittaa Kahvilanaisissa, että Haushofer "löydettiin uudelleen 1980-luvulla feministisen kirjallisuudentutkimuksen piirissä." En tiedä, missä määrin Haushoferista on puhuttu suomalaisissa feministisissä kirjallisuudentutkimuspiireissä, mutta ainakaan opintojeni aikaan 1990-luvulla kukaan Helsingin yliopistossa ei ottanut häntä esiin.

On ollut hienoa huomata, että Kivelän tekstin jälkeen Seinä on saanut uusia kiinnostuneita lukijoita ja niinpä siihen olikin Helmet-kirjastossa melkein 20 varausta (ja nyt asian tarkistettuani niitä on jo 28 kpl), joka oli myös syy siihen, että päätin lukea tämän romaanin ruotsiksi.

*

Seinä kertoo nimettömäksi jäävästä nelikymppisestä naisesta, joka matkustaa Itävallan vuoriseudulle serkkunsa Luisen ja tämän miehen Hugon kanssa. Kun Luise ja Hugo lähtevät kylässä sijaitsevaan ravintolaan jää nainen yksin metsästysmajalle. Aamulla kun hän herää eivät Luise ja Hugo ole palanneet ja metsästysmajan lähistölle on kohonnut lasinen seinä, jonka toisella puolella olevat ihmiset ja eläimet ovat kuolleet. Seinän lasi on materiaalia, jota on mahdotonta saada rikki.

Kun nainen on viettänyt reilut kaksi vuotta metsästysmajalla hän alkaa kirjoittaa elämästään selontekoa, koska hänen on omien sanojensa mukaan pakko kirjoittaa. Kirjoittaminen on hänelle osa järjissään ja hengissä pysymistä, vaikka hän tietää, että kukaan tuskin tulee lukemaan hänen tekstiään ja todennäköisempää on, että hiiret tulevat syömään hänen paperinsa.


"Men mitt hjärta slår fortare, när jag föreställer mig att en människas ögon kommer att vila på dessa rader och en människas händer vända bladen. Men innan dess kommer väl mössen snarare att ha ätit upp redogörelsen."


Haushoferin romaani tarjoaa runsaasti tulkintamahdollisuuksia. Voidaan kysyä, mikä seinä on ja onko se ylipäätään edes olemassa? Onko kenties kyse päähenkilön mielen sisäisestä seinästä? Seinän voisi nähdä myös mm. symbolisena vapauden estävänä seinänä - kuvana Itävallan ajautumisesta  1930-luvun lopulla osaksi Kolmatta valtakuntaa. 

Seinää voidaan lähtökohdiltaan verrata naisilta pääsyn eteenpäin estävään lasikattoon, mutta Haushofer muuttaa negatiivisen varauksen positiiviseksi. Yksi näkökulma tarkastella Seinää olisikin tarkastella sita välttämättömänä erottajana, joka mahdollistaa, että Nainen - jota romaanin tasolla teoksen päähenkilö edustaa - voi elää omannäköistään elämää ilman niitä rajoituksia, joita elämä osana yhteiskuntaa hänelle asettaa.  

Luettuani sekä Paalasen Haushoferia käsittelevän tekstin, Pennasen esseen että ruotsinkieliseen käännökseen Rebecca Lindskogin kirjoittamat jälkisanat ja saatuani tietoa kirjailijan elämästä huomaan muiden hänen kirjoittamiensa teosten valuvan osaksi tulkintojani. Paalanen tuo muun muassa esiin, miten kaikissa Haushoferin romaaneissa naispäähenkilöt on kuvattu vieraantuneina muusta maailmasta. Pennanen taas nostaa esiin erityisesti Haushoferin romaanin Die Tapetentür ("Tapettiovi", 1957), jota hän tarkastelee Seinän temaattisena sisarteoksena.

Lindskog kirjoittaa, että Seinää on luettu sivilisaatiokritiikkinä ja totta onkin, että useamman kerran teoksessa tuodaan esiin kaupunkielämän tyhjänpäiväisyys ja stressaavuus. Kuin iskuna sivilisaatiota ja sen toimintamuotoja vastaan ottaa luonto Seinässä vallan metsästysmökin pihassa olevasta Hugon Mersusta. 

Seinän päähenkilö ei ole mikään luontoihminen par excellence, vaan hän on usein hämmentynyt sen suhteen, miten hänen pitäisi toimia ja hän kokee omien taitojensa olevan puutteellisia. Erakkoelämä opettaa hänelle hengissäpysymisen kannalta tärkeitä taitoja, mutta luonto pysyy jatkuvasti ihmistä suurempana, kuten vaikkapa voimakkaat ukkosilmat osoittavat.

Ulkoisesti teoksessa ei tapahdu kovin paljon. Nainen hoitaa eläimiään, istuttaa perunoita, niittää heinää ja ampuu kauriita ravinnoksi silloin, kun se on välttämätöntä nälkiintymisen välttämiseksi. Se, että ulkoisesti tapahtuu vähän luo teokseen aivan omanlaisensa jännitteen, joka sai minut muistelemaan Wolfgang Petersenin ohjaamaa elokuvaa Sukellusvene U-96 (Das Boot, 1981). Samoin kuin Petersenin elokuvassa myös Haushoferin romaanissa jokainen pienikin risahdus ja liike tuntuu järistyksen kaltaisena. Ilmassa on uhkaa, väliin suoranaista kauhuakin.   

Henkisesti Seinä on sukua Daniel Defoen Robinson Crusoelle (1719) ja muodostaa sille feminiinisen vastineen. Se on eksistentialistinen teos, joka esittää lukijalle ihmiseloon liittyvia suuria filosofisia kysymyksiä ja saa pohtimaan jokaisen yksilön ympärillä olevaa hänet muista eristävää "seinää". 

Seinän eristämäksi joutuneena nainen on oman tilanteensa vanki, eikä hän voi paeta asioita, jotka tekevät kipeää. Yksi teoksen puhuttelevimmista kohdista on, kun nainen tajuaa, että moni mahdollisuus on häneltä ikuisesti suljettu.


"Jag kommer att dö utan att ha utnyttjat minä möjligheter."


Merkille pantavaa on, että Haushoferin romaanin päähenkilön menneisyydestä ei juurikaan kerrota. Saamme tietää, että hänen miehensä on kuollut ja että hänellä on kaksi teini-ikäistä tytärtä ja että hän on elänyt kaupunkilaiselämää, mutta tarkemmin hänen erakkoutta edeltävää elämäänsä ei esitellä. Nainen soimaa usein itseään ja puhuu omasta rumuudestaan. Seinän toisella puolen kauneus tai sen puute ovat menettäneet merkityksensä ja jäljelle on jäänyt eloonjäämistaistelu sekä eläinten häntä kohtaan osoittama rakkaus. Rajat ihmisten ja eläinten välillä horjuvat ja ihminen lakkaa olemasta luomakunnan hallitsija. 

Seinästä on luettavissa, että nainen alkaa olla enemmän olemassa menetettyään entisen elämänsä. Haushofer vaikuttaisi näin vihjaavan, että kaupunkilaisen elämä kiireineen, rientoineen ja muine ihmisineen on eristyksissä luonnon keskellä elettyyn elämään verrattuna keinotekoista mukaelämää. Miksikään luontoelämän juhlinnaksi Seinä ei kuitenkaan ylly.

Tyyliltään Seinä on sekä dystopia että utopia. Dystopia siinä mielessä, että jokin katastrofi on tapahtunut ja sen seurauksena maailma on pysähtynyt sijoilleen ja naisen sekä muun maailman väliin on ilmestynyt seinä. Utopia siinä mielessä, että seinän toisella puolella nainen voi rakentaa oman maailmansa parhaaksi näkemällään tavallaan. Seinän loppu vaikuttaisi myös julmasti vihjaavan, että naiset ja miehet eivät mahdu samaan maailmaan. Tapa tai tule tapetuksi.

Seinä säilyttää arvoituksensa ja monet lukiessa heräävät kysymykset jäävät vaille vastausta. Minun oli vaikea hyväksyä esimerkiksi sitä, miksi nainen otti seinän olemassaolon pitkälti annettuna, eikä tutkinut, miten pitkälle se maastossa jatkui. Tämä romaani oli minulle suuri löytö ja haluan ehdottomasti lukea lisää Haushoferia. 




Marlen Haushofer: Väggen

Saksasta ruotsiksi kääntänyt Rebecca Lindskog

Saksankielinen alkuteos Die Wand (1963)

Bokförlaget Thorén & Lindskog (2014)


Teos on ruotsiksi käännetty kahdesti ja Lindskogin ruotsinnos on niistä uusin

sunnuntai 6. kesäkuuta 2021

Suurteoksia - toim. Saara Turunen ja Petra Maisonen



Tiedoksi lukijalle: Tämä on instagramiin kirjoitettu teksti, jonka tekstin pituuden vuoksi julkaisen myös blogissani

*

Suurteoksia on ideana mahtava. Jo on kyllästymiseen asti luettu kirjallisia kokoomateoksia, jotka ovat täynnä miesten kirjoittamia teoksia ja joissa mukana naiskirjailijoista on korkeintaan Virginia Woolf (vrt. tunnetuimmista "kokoomateoksista" esim. Auerbachin Mimesis).


Samaan hengenvetoon on todettava, että on myös vähän kulunutta jatkaa tätä naiset ja miehet -vastakkainasettelua, vaikka toki lienee niin, että niin kauan sitä on jatkettava, että erottelu kirjailijan sukupuolen mukaan osoittaa itsensä tarpeettomaksi. Toivottavasti näin käy jo pian.

Oli kiinnostavaa kuulla, mitkä teokset ovat tehneet kirjoittajiin vaikutuksen niin henkilökohtaisella tasolla kuin motivoineet heidän omaakin kirjoittamistaan. Hieman kuitenkin petyin siihen, että useimmat Suurteoksissa mainitut teokset olivat joko suht ilmeisiä tai tunnettuja ja oikeasti vähän vanhemmat teokset olivat harvassa.

Ehdoton suosikkini oli Malin Kivelän teksti, jossa hän kirjoittaa Marlen Haushoferin teoksesta Seinä (Die Wand, 1963), josta en ollut aiemmin edes kuullut. Näemmä moni muukin innostui Seinästä, sillä Helmetissä siihen oli tehty viimeksi tarkistaessani jo 16 varausta. Oman Seinäni varasin tämän vuoksi ruotsinkielisenä ja se odottaakin minua nyt kirjastossa. 

Kivelä sai minut innostumaan lisäksi myös Rauni Paalasen teoksesta Kahvilanaisia (1998) sekä Eila Pennasen esseistä. Kivelän teksti oli juuri sellainen, jota Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamalta kirjalta odotin. Se laajentaa kirjallisia maailmoja ja saa hihkumaan innostuksesta.

*

Monet kirjoittavat tuovat esiin teoksia, jotka ovat toimineet heille voimakirjoina ja/tai jotka liittyvät oman elämän käännekohtiin. Osa kirjoittajista lähinnä esittelee tietyn teoksen kirjallisen analyysin jäädessä melko kepeäksi.


Ihailin Helena Sinervon tarkkaa luentaa nobelisti Herta Müllerin teoksesta Ihminen on iso Fasaani (Der Mensch is ein grosser Fasan auf der Welt, 1986) sekä kiinnostuin itselleni uudesta tuttavuudesta, Saara Turusen esittelemästä Gun-Britt Sandströmin teoksesta Suhteista parhain (Maken - en förhållanderoman, 1976).


Siihen, miten lähelle Suurteoksissa olevat tekstit tulevat vaikuttaa sekä oma ”suhde” tekstien kirjoittajiin että heidän esittelemiinsä teoksiin. Kuuntelin kylmäväristen Aura Nurmen kuvausta Sirkka Turkan runoudesta sekä tapaamisista Turkan kanssa. Nurmen tekstistä vaikuttumista lisäsi se, että ensimmäinen minuun todella syvästi vaikuttanut suomalainen runoilija on juuri Sirkka Turkka.


”Analyysiosastolta" haluan mainita erikseen Anna Kortelaisen ja Riikka Pelon tekstit.

Kortelainen kirjoittaa A.S. Byattin teoksesta Riivaus (Possession, 1990) ja hänen tekstinsä herättää minussa oitis palavan halun lukea Byattin kirja. Käyn jopa tarkistamassa kirjahyllystäni, että onhan se varmasti minulla omana ja onhan se - sekä suomeksi että englanniksi. Kortelaisen teksti kutittelee tutkijaminääni ja ajattelen, että jos pitäisi valita uudelleen, mitä yliopistossa opiskelen olisi valintani edelleenkin yleinen kirjallisuustiede.

Unohdun pitkähköksi toviksi muistelemaan opiskeluaikojani ja erityisesti gradun kirjoittamista. Sitä ihanaa uppoamista päivä toisensa jälkeen kirjallisuuteen ja kirjallisuuden teoriaan ja miten jokainen lukemani teoriakirja viittaa toiseen ja kolmanteen ja neljänteen ja ne puolestaan viittaavat taas toisiin teoksiin ja miten syntyy polkuja, jotka johtavat yhä syvemmälle. 

Parempaa ei voi olla.


Suuren vaikutuksen teki Riikka Pelon teksti, joka käsittelee Virginia Woolfin Majakkaa (To the Lighthouse, 1927). Pelo kertoo kirjoittaneensa tästä teoksesta ensimmäisen kerran yleisen kirjallisuustieteen proosa-praktikumissa ja minua alkaa polttaa, sillä olen itsekin kirjoittanut Majakasta samaisessa praktikumissa vuotta kahta myöhemmin kuin Pelo. 

Majakasta kirjoittaminen on jäänyt vahvasti mieleeni, koska se oli kyseisen praktikumin viimeinen teos ja praktikumin pitäjä vapautti meidät sivumääristä ja antoi luvan kirjoittaa niin pitkän tekstin kuin haluaa. Tämän seurauksena kirjoitin Majakasta 25 sivua.

Pelon tekstiin haluan ehdottomasti palata vielä uudelleen, sillä hän tuo muun hyvän ohella esiin kiinnostavia näkemyksiä kirjallisten teosten rytmistä - asia, jota olen viimeksi pohtinut lukiessani Vigdis Hjorthin uutuusteosta Onko äiti kuollut (Er mor død, 2020). Rytmi kun muutoinkin on rakenteen lisäksi minua eniten kiinnostavia asioita kirjallisuudessa. 

Voi että. Saisipa vaan tutkia kirjallisuutta sen sijaan, että on käytävä porvarillisissa töissä.


*


Suurteoksissa on tekstejä seuraavilta 20 kirjailijoilta:

Nura Farah, Koko Hubara, Katriina Huttunen, Helmi Kekkonen, Malin Kivelä, Anna Kortelainen, Essi Kummu, Sirpa Kähkönen, Merete Mazzarella, Meiju Niskala, Aura Nurmi, Ranya Paasonen, Riikka Pelo, Pirkko Saisio, Milja Sarkola, Helena Sinervo, Astrid Swan, Tiina Katriina Tikkanen, Saara Turunen ja Aino Vähäpesola.


Kirjoittajien suuri määrä on sekä hyvä että huono asia. Hyvää on se, että moni pääsee esittelemään itselleen tärkeän teoksen ja näin myös jokainen teoksen lukija voi varmasti löytää esitellyistä teoksista jonkin myös itseään kiinnostavan teoksen. Huonoa on se, että tekstit jossakin määrin syövät toisiaan, seuraava painaa edellistä unohduksiin ja tekstin pitää olla erityisen vahva, jotta se erottuu joukosta. Tämä aspekti korostuu, jos kuuntelee kirjan. 

Kaikkinensa Suurteoksia juhlistaa naisten kirjoittamaa kirjallisuutta ja antaa uusia näkökulmia lähestyä siinä esiteltyihin teoksiin. Ehkä kaltaistani kirjallisuuden dinosaurusta paremmin teos kuitenkin soveltuu (nuorille) lukijoille, jotka eivät kovin hyvin vielä tunne teoksissa esiteltyjä kirjoja. Ainakin löytämisen riemua on silloin enemmän.



Suurteoksia 
toim. Saara Turunen ja Petra Maisonen 
Tammen äänikirja
Lukija Vilma Melasniemi