tiistai 12. marraskuuta 2019

En voi unohtaa Wanda Dubielin kyyneleitä - Teatteri Jurkka: Puhdistus

Aliide Truu (Wanda Dubiel)

Olen itä-eurooppalaisessa olohuoneessa. On jääkaappi, keinutuoli, pitsinen sängynpeitto, radio ja vihreät pitsiverhot. On laudoitetut ikkunat ja epämääräinen pelon tuntu.

Olen Virossa ja sen lähimenneisyys vaanii kaikkialla. Uhkaa nousta pintaan hetkenä minä hyvänsä.

Sofi Oksasen kirjoittama Puhdistus on sekä Finlandia-palkittu romaani että Oksasen esikoisnäytelmä. Se sai kantaesityksenä Kansallisteatterissa Mika Myllyahon ohjauksena vuonna 2007 ja myöhemmin sitä on esitetty useissa suomalaisissa teattereissa. Puhdistus on lisäksi matkannut mm. New Yorkiin ja Jüri Reinvere on säveltänyt sen oopperaksi.

Itse tutustuin Puhdistukseen ensi kertaa romaanina kymmenisen vuotta sitten ja valehtelisin jos väittäisin, että minulla on siitä selkeitä muistikuvia. Ei ole. Sen kuitenkin muistan, että Puhdistusta lukiessani en voinut päästää sitä käsistäni ja erityisesti mieleeni on jäänyt, miten toisessa kädessä pitelin kirjaa ja toisella kädellä hämmensin kastiketta.


Teatteri Jurkkaan Puhdistuksen on sovittanut ja ohjannut monologiksi Hilkka-Liisa Iivanainen ja roolityöstä vastaa Wanda Dubiel.

Puhdistuksen kaltaisia romaaneja ja näytelmiä tarvitaan, jotta historia ei unohtuisi. Jotta hirmutekojen tekijät eivät saisi rauhaa. Jotta - unkarilaisen kirjailijan Imre Kertészin ilmaisua lainatakseni - "tunnesuonet eivät kalkkeutuisi."

Teatteri Jurkan Puhdistuksessa näkökulma on maaseudulla asuvan Aliide Truun. Hän on ristiriitainen ja epämiellyttäväkin henkilö, jonka menneisyys ei kaipaa päivänvaloa. Aliidea riivaa sisarkateus, jonka liekkeihin bensaa on heittänyt sisar Ingel ottamalla omakseen Hansin, jonka Aliide olisi halunnut saada itselleen. Epätoivo saa Aliiden tekemään tekoja, joiden kanssa on vaikea tulla toimeen ja vielä vaikeampi kokonaan unohtaa.

Jurkassa Viron ja Aliiden menneisyys rävähtää ilmoille valojen ja äänen kautta. Järkyttävän tehokasta ja pelottavaakin. Flashbackeina nousevat esiin loputtomat kuulustelut, jotka eivät jätä Aliidea rauhaan. Vaikka hän ei varsinaisesti kadu tekojaan ei hän pääse niistä eroon.




Valokuviin on jäätynyt toisenlainen aika. Vihjaus tulevaisuudesta, joka ei koskaan toteutunut. Ne muistuttavat Aliidea vaihtoehtoisesta elämänkohtalosta. Polttavat hänen mekkonsa taskun läpi. Vaativat katsomaan ja tekemään tiliä omien tekojen kanssa.

Kun Aliiden pihalta löytyy vaikeasti loukkaantunut nuori nainen muistojen virta alkaa vyöryä, eikä Aliide pysty sitä pysäyttämään. On pakko kohdata asioita, jotka mieluummin unohtaisi.

Jurkan Puhdistuksessa monologin mahdollisuuksia hyödynnytetään taitavasti. Aliiden kautta ääneen pääsevät myös hänen elämänsä tärkeät ihmiset sekä ne, joiden ääntä hän ei enää koskaan haluaisi kuulla.

Koputukset, saappaiden kumina ja itsepintaisesti soiva puhelin ovat kuin kaivinkone, joka nostaa maasta Aliiden kokemusten maatumatonta multaa. Vaikka mielen voisi kytkeä pois päältä ja teeskennellä sen unohtaneen, ruumis muistaa. Se muistaa Aliiden nilkkasukkia myöten. Puristaa niiden lailla rantuja ruumiiseen ja merkitsee sitä menneisyydelle kuin nimettömiksi jäävien maiden karttaa, joista maailma ei halua tietää mitään.

Puhdistuksessa kysytään selviytymisen hintaa ja sen jatkoksi esitetään kysymys eloonjäämisen ja selviytymisen välisestä suhteesta. Korreloivatko ne välttämättä ollenkaan keskenään?

Wanda Dubielin näyttelijäntyö on jäätävän hallittua ja kirkkaimmin se tulee esiin silloin, kun puhetta ei ole. Hetkinä, jolloin voi nähdä ajatuksen syntyvän ennen kuin se tulee näyttelijän suusta ulos. Hetkinä, jolloin kyynelet silmäkulmissa ovat yhden pakkasyön haurasta jäätä. Hetkinä, jolloin menneisyyden päälle laitetaan kansi, joka ei suostu pysymään kiinni.






Teatteri Jurkka: Puhdistus
Sofi Oksasen romaanin pohjalta sovittanut ja ohjannut Hilkka-Liisa Iivanainen
Skenografia: Jenni Kääriäinen (Tuska Art & Design) sekä Hilkka-Liisa Iivanainen
Äänisuunnittelu ja musiikki: Samuli Laiho ja Hilkka-Liisa Iivanainen
Valosuunnittelu: Saku Kaukiainen

Roolissa Wanda Dubiel

Valokuvat: ©Teatteri Jurkka

 Medialipusta kiitos Teatteri Jurkka!







sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Napakymppejä kipupisteisiin - Kansallisteatteri: Rakkauden päätös



Helvetin hyvä.

Ai ei saa kiroilla? Olen eri mieltä. Haluan tehdä heti kättelyssä selväksi, että Kansallisteatterin Rakkauden päätös on helvetin hyvä esitys.

Sitä paitsi. Kun Christoffer Strandberg ja Matti Puro tanssivat pasodoblen ohjelmassa Tanssii tähtien kanssa käytti tuomaristossa istuva Jorma Uotinen heidän tanssistaan juuri ilmaisua "helvetin hyvä".  Näin tästä ilmauksesta tuli jotain ihan muuta kuin kirosana + hyvä. Siitä tuli taidenautinnon sanallisen ilmaisun muoto, joka pyrkii tuomaan esiin sen, että nyt tärähti häntäluussa asti. Että nyt mentiin jonnekin sellaisen täydellisyyttä hipovan vastaanottokokemuksen alueelle, jota sanat eivät mitenkään pysty ilmaisemaan. Siksi: helvetin hyvä.

Sanojen riittämättömyys on keskeistä myös Pascal Rambertin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa Rakkauden päätöksessä, joka on lajityypiltään kaksoismonologi. Rakastaminen on muuttanut pysyvästi imperfektiin ja futuuri lakannut olemasta, kun Katariina (Katariina Kaitue) ja Timo (Timo Torikka) käyvät viimeistä keskusteluaan. Tosin keskustelu on tässä yhteydessä varsin epätarkka ilmaus ellei peräti valheellinen. Kun Timo puhuu Katariina on hiljaa ja kun Katariina puhuu Timo on hiljaa. Keskustelua enemmän kyse on vallankäytöstä, kun se vielä on mahdollista, sillä ihan kohta ei sitäkään mahdollisuutta enää ole.

Mutta nyt vielä. Loukkaan sinua kaikin mahdollisin tavoin. Ammun napakymppejä sinun kipupisteisiisi.





Rakkauden päätös on riisuttu ja alaston. Ei lavasteita, ei musiikkia, ei pienimpiäkään levähdyksen tai piiloon menemisen paikkoja. Näyttämöä paahtavat loistevaloputket ja sitä hallitsee kahden taitavan näyttelijän silmitön ja hurja läsnäolo.  On menty sen rajan yli, jolta voisi palata takaisin ihmissuhteeseen. On viimeinen hetki.

Ranskalaisen Pascal Rambertin teksti on jo sinänsä nautinto ja puhuimmekin Lukupino-blogin Simon kanssa esityksen jälkeen, että tuo teksti pitäisi saada käsiinsä, eikä vähiten siitä syystä että Timo Torikan suomennos pitää sisällään useita mainioita ilmaisuja.

Rakkauden päätös vaatii näyttelijöiltä paljon. Se on ladattu tunteilla, jotka ovat äärimmäisiä. Jokainen sanottu sana, jokainen loukkaus ja toisen satuttamiseen pyrkivä lause todistaa, että on ollut aika, jolloin Katariinan ja Timon välillä oli paljon rakkautta. Yhdessä eletystä on vaikea päästää irti ja siksi on puhuttava vielä lisää, vaikka jokainen järjissään oleva ihminen tajuaisi jo olla hiljaa. Toisistaan eroa tekevät ihmiset vaan ovat niin rakkauden satuttamia, että järjelle ei jää tilaa.

Rakkauden päätöksen erityispiirteisiin kuuluu, että roolityössä käytetään näyttelijöiden oikeita nimiä, joka tuo esitykseen yhden intiimin tason lisää. Kyse ei ole kenestä tahansa eroa tekevästä pariskunnasta, vaan juuri näistä kahdesta - Katariinasta ja Timosta  - ja samaan aikaan heidän kauttaan jokaisesta meistä, jotka olemme vastaavassa tilanteessa olleet.




Rakkauden päätöksen tematiikka on vahvasti tunnistettavaa ja se tekee siitä entistä karmaisevampaa ja saa kaiken näyttämöllä nähdyn menemään syvälle katsojan sisuskaluihin. Muuttaa katsojan ihon huokoiseksi imeväksi kankaaksi. Tunnistan näkemäni tunteet. Tunnistan epätoivoisen avuttomuuden ja halun, joka saa pysyttelemään kaikin voimin kiinni viimeisessä kohtaamisessa. Halun, joka saa nostamaan esiin paloja niiltä ajoilta, jolloin oli vahva usko siihen, että omassa parisuhteessa ei ikinä kävisi samoin kuin muiden.

Katariinan ja Timon roolit vaihtuvat esityksen puolivälissä viattoman väliintulon kautta, joka avaa uuden horisontin. Kerrassaan nerokasta.

Vaikka kyse on kahden ihmisen erosta on rakkaus vahvasti läsnä. Se on sanoissa, jotka repivät voimansa muistoista ja rakkauden paremmista päivistä. Se on hiljaisissa hetkissä ja katseissa ja ennen muuta se on ruumiin kielessä. Se on ruumiin taipumisessa ja musertumisessa. Se on ruumiissa, jossa rakkaus on tehnyt työtään, jota se on kaunistanut ja hellinyt. Ruumiissa, josta rakkaus on nyt astunut ulos kuin huoneesta, jonka ovea mikään mahti maailmassa ei enää saa auki.

Muutoinkin vahvojen roolitöiden hurjinta antia ovat juuri ruumiissa tapahtuvat muutokset. Rintakehän vajoaminen, ryhdin pettäminen ja joka solusta esiin pusertuva kipu. Siltä se tuntuu.

Herranjumala, juuri siltä se tuntuu.

Ranskalainen filosofi Maurice Merleau-Ponty on todennut, että "ruumis on se näkevä ja soiva rakenne, joka sisältää kielen mahdollisuuden."* Tämä lause on Rakkauden päätöksen ytimessä, sillä enemmän kuin mitkään sanat Kansallisteatterin esityksessä puhuu Katariinan ja Timon ruumiin kieli. Ruumis kertoo sen, mitä kaikki sanat pakenevat kauhistuneena sokeana laumana tehtävänsä ylivoimaisuudesta lannistuneina. Siinä, missä sanojen kieli on kyvytön astuu esiin ruumis, joka näyttää ja paljastaa kaiken.

Rakkauden päätös on armoton. Se on rakkaussuhteen päätöksen fileeraus. Se on Katariinan ja Timon kautta ilmituleva säälimätön tilinteko. Se ei säästä ketään.






Kansallisteatteri: Rakkauden päätös
Suomennos Timo Torikka
Ohjaus ja suunnittelu Pascal Rambert
Dramaturgi Eva Buchwald

Rooleissa Katariina Kaitue ja Timo Torikka

Kuvat: ©Kansallisteatteri


Medialipusta kiitos Kansallisteatterille


*Soili Petäjäniemi: Judith Butler ja ruumiin poliittinen fenomenologia. Teoksessa Ruumiin kuvia - Subjektin ja sukupuolen muunnelmia, toim. Sara Heinämaa, Martina Reuter ja Kirsi  Saarikangas. Gaudeamus 1997.

torstai 7. marraskuuta 2019

Nyt kutisee! - Ellen Strömberg: Syyhy

Suomenruotsalainen kirjallisuus on vuosia ollut yksi erityisistä kiinnostuksen kohteistani. Tämä juontaa juurensa opiskeluaikoihini, jolloin tulenpalavasti intouduin suomenruotsalaisesta modernismista, mm. Edith Södergranista, Hagar Olssonista, Mirjam Tuomisesta ja Henry Parlandista.

Väitän, että suomenruotsalainen kirjallisuus avaa vähän eri tavalla ikkunan eurooppaan kuin mitä suomenkielinen kirjallisuus tekee ja juuri tämä hienoinen ero tekee siitä niin kiinnostavaa. Käytännössä kuitenkin käy valitettavan usein niin, että suomenruotsalainen kirja jää suomalaisen jalkoihin, vaikka pystynkin lukemaan varsin sujuvasti myös ruotsinkielistä tekstiä. Usein kyse voi olla yksinkertaisesti myös siitä, että en ole edes tietoinen jostakin suomenruotsalaisesta kirjauutuudesta.

Minulle henkilökohtaisesti on ollut suoranainen onnenpotku, että Kustantamo S&S on alkanut toimittaa suomeksi Schildts & Söderströmin julkaisemia teoksia. Viime vuonna tutustuin Sabine Forsblomin vimmaiseen nuoruuskuvaukseen nimeltä Betinka, ihastuin Eva Frantzin cosy-dekkarisarjaan ja nyt oli vuorossa Ellen Strömbergin Syyhy.

Kun Syyhy tipahti postiluukusta en ollut aiemmin siitä edes kuullut, mutta jokin tarkemmin tunnistamaton elementti tässä kirjassa sai heti lukuhermoni syyhyämään (heh-heh). Aavistelin jotain hyvää ja sitä myös sain.

Syyhy kertoo Rebeckasta, jonka öisin valtaa outo ja käsittämätön syyhy. Usein hän raapii itsensä verille aviomies Mikaelin nukkuessa vieressä levollista untaan. Nopeasti käy ilmi, että Rebeckalle on tapahtunut jotakin, joka on saanut hänen immunologisen järjestelmänsä reagoimaan syyhyllä.

Syyhy on erittäin liukas kirja ja tällä tarkoitan sitä, että kun sitä aloittaa lukea on lähes mahdotonta laskea sitä käsistään. Tästä kiitos myös kääntäjä Laura Kulmalalle, joka on luonut käännökseen imun, joka vie mukanaan lupia kyselemättä.

Olen yrittänyt analysoida, mikä Strömbergin tekstistä tekee niin vauhdikkaasti etenevää, mutta en ole löytänyt mitään muuta yksinkertaista syytä kuin sen, että Syyhy nyt vaan on tosi vetävästi kirjoitettu. Se jakautuu 40 kappaleeseen, jotka on nimetty öiden mukaan ja jotka kuvaavat Rebeckan öisiä taisteluita syyhyn kanssa. Nykytasolta tehdään loikkia hänen menneisyyteensä ja niihin syihin, joista syyhy sai alkunsa. Strömbergin kerronta härnää lukijaa viittaamalla usein siihen paljastamatta mistä varsinaisesti on kyse.

Strömberg nostaa kiinnostavasti esiin mielenterveysaiheen ja sen asettamat haasteet parisuhteelle. Vaikka Mikael on mies, joka tekee asiat aina niin kuin hänen tyyliinsä sopii - lukuunottamatta kertaa, jolloin hän sortuu ostamaan liukuesteet kenkiinsä - on hän uskomattoman kärsivällinen Rebeckan kanssa. Mikael käy töissä ja hoitaa kodin. Rebecka taas viettää päivänsä kodin seinien sisäpuolella ja pelkää milloin mitäkin. Hänen mielikuvituksensa käy ylikierroksilla ja luo merkityksiä ihan tavallisillekin asioille sekä synnyttää havaintoja ikkunan takana vaanivista tarkkailijoista.

Oman ammatti- ja sukupuolistereotypioita purkavan mausteensa Rebeckan ja Mikaelin tilanteeseen tuo vielä se, että Rebecka on lähihoitaja ja Mikael taas insinööri.

Osasyitä Rebeckan tilanteeseen voi löytää hänen lapsuudestaan ja äidistä, joka vihasi omaa tytärtään tai niin Rebecka ainakin muistelee asian olleen, mutta uni ja todellinen menevät hänellä yhtä lailla helposti sekaisin kuin reaalimaailma ja omassa mielessä kuviteltu.

Syyhy avaa ovensa myös hetero-onnen ulkopuolelle, sillä vanhainkodissa, jossa Rebecka on ollut töissä on myös Helena - aprikooseilta tuoksuva  nainen, joka vetää Rebeckaa vahvasti puoleensa. Strömberg kuvaa naisten välisen rakastelun tavalla, joka on niin silkinhieno, että sitä lukiessa ei välttämättä tule edes huomanneeksi, mistä on kysymys. Wau!

Syyhy on ranskalaisen oloinen romaani. Sen pinta on kevyt, mutta pinnan alla on mustaa sekä isoja ja vakavia asioita. Piilotajunnan virrat valuvat osaksi Rebeckan arkipäivää ja asiat näyttäytyvät oudossa ja paikoin karmivassakin valossa.

Strömbergin romaanissa vallitsee oudon, kumman ja arkipäiväisen kiehtova balanssi, jossa kaikki voi olla juuri sitä, miltä se näyttää ja vaikuttaa, mutta yhtä hyvin jotakin aivan muuta.




Ellen Strömberg: Syyhy
183 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Klåda (2019)
Suomentanut Laura Kulmala
Kustantamo S&S (2019)



Kirja saatu kustantajalta. Kiitos!

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama



Ihmisen aivot ovat loputonta runoa. Minuus on. Muisti on. Sanojen taakse menevää, sanojen väliä, rivien väliä. Ilmassa leijuvia hiutaleita, kaikkialla värisevää merkitystä.


On valtava saavutus saada pysymään kasassa niin täysin estetiikalle rakentuva romaani kuin mitä Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama on. Saada se pysymään kasassa niin, että ei luiskahdella patetiaan, höttöiseen imelään tai näennäisen kauniiseen. Saada se pysymään kasassa niin, että lukijana häikäistyn sivun sivun jälkeen.

Tietyllä tapaa Dioraama jatkaa siitä, mihin Hakkaraisen edellinen romaani Kristallipalatsi jäi ja ajatus salaisesti elämisestä (lathe biosas) saa tässä romaanissa uuden täydentävän tulemisensa. Voisinkin kuvitella. Ei, vaan toivoisin, että tekeillä on esteettisen prinsiipin hallitsema trilogia, jonka aloitti Kristallipalatsi ja jota Dioraama jatkaa.

Dioraamaa lukiessa on hyvä pitää mielessä sen Walt Whitmanilta peräisin oleva motto, sillä se luo kehyksen, jossa Hakkaraisen romaani tapahtuu ja tulee todeksi, sanaksi ja lihasten säikeiksi. Se on seinät, joita vasten teksti liikkuu kuin käsi pitkin juuri sinun selkääsi. Se on valtava määrä vettä, jota intohimo läikyttää. Se on värisevä liike, joka repäisee irti laastarin.

Do I contradict myself?  
Very well then ... I contradict myself; 
I am large ... I contain multitudes (Walt Whitman)

Dioraama ei suostu olemaan johdonmukainen tarina, vaan kulkee itsensä rakentamia teitä, muistin väylästöjä ja elämän halkomia polkuja. Se on enemmän kuin siihen mahtuu. Se on yltäkylläisesti yli reunojen. Se on kolibri, joka linnuista ainoana kykenee siipiään kiivaasti räpyttelemällä pysymään paikallaan tai lentämään taaksepäin.

Aluksi olen niin häkeltynyt Hakkaraisen tekstin voimasta, että kirjoitan muistikirjaani sitaatin toisensa jälkeen. Haluan säilöä Hakkaraisen sanoja mummolta perinnöksi jääneeseen Riihimäen lasin Ilves-purkkiin. Laittaa kannen kiinni. Käännellä. Antaa sanoista tulla lamppu, joka valaisee tämän huoneen.

Toki Dioraamassa on tarina, Julian ja Karlin rakkaustarina. Sitä tärkeämpää tässä romaanissa on kuitenkin kaikki muu ja ennen muuta itse teksti, jota tekisi mieli tunkea suuhun. Ahmia kuin toisen ihmisen ihoa niinä päivinä, kun kaikki on tuskin alkanut ja erossa oleminen on mahdotonta. Kun jaettu maailma on sekä huoneen kokoinen että universumin helmoissa läikkyvä.

Niinkuin maisema tarvitsee jotakin fyysisesti olemassa olevaa tarvitsee Dioraama Julian ja Karlin. Intohimon verenhämyiset polut, joista vuodet rakentavat labyrintteja. Tarvitsee niin, että kun on pannut merkille heidän olennaisuutensa voi unohtaa heidät, sillä on muuta niin paljon tärkeämpää kuin ihminen ja hänen rakkautensa, joka on tärkeintä mitä on.

Ihminen, jonka seurassa on tiheys ja kaikki mahdollisuudet.

*

Teoksen nimi Dioraama on metafora on symboli on Hakkaraisen romaanin sydän ja hermovirta. Dioraamat, luen netistä, ovat kolmiulotteisia mallinnoksia tai asetelmia, joissa usein kuvataan jotakin maisemaa.  Ensimmäisen dioraaman rakensi Louis Deguerre vuonna 1822.

Kun Hakkarainen kirjoittaa, että Karl opetti Julian näkemään maailman "kuin taideteoksen" löydän itseni Töölönlahden rannalta ja vieressäni istuu mies, joka muuttaa veden musiikiksi. Miten toisen ihmisen hiusten kutituksen omalla poskella voi muistaa kahdenkymmenen vuoden takaa? Voisin jäädä hänen viereensä istumaan. Olisin jäänytkin ellei olisi ollut niin kiire lukea lisää Dioraamaa.

Aikaa on kulunut 17 vuotta ja Julia palaa hotelliin muistelemaan, rakentamaan omasta menneisyydestään dioraamoja ja kulkemaan muistinsa temppeleiden läpi. Karl kertoo Julialle, miten 1700-luvulla ihmiset matkustivat vaunuilla ja katsoivat maisemaa peilin kautta. Tämä on yksi Dioraaman avainkuvista. Dioraama itsekin on peili, jonka kautta maailma minulle näytetään.

Isä opettaa Julialle muistamistekniikan, jossa käytetään hyväksi muistin tilallista ulottuvuutta ja jossa asiat, jotka halutaan muistaa liitetään tiettyihin paikkoihin. Näin luodaan reitti, jota pitkin kulkemalla voidaan kulkea menneiden tapahtumien läpi yhä uudestaan. Muistin temppeli tai muistipalatsi on todellinen muistamistekniikka - viime vuosina  tutuksi tullut mm. tv-sarjasta Sorjonen, jossa Ville Virtasen esittämä rikostutkija Kari Sorjonen hyödyntää sitä rikosten ratkaisemissa. Dioraamassa se on  myös tapa säilöä elämää kuin täydellistä hilloa.

Dioraamassa Hakkarainen kääntää näkyviin ihmislihan sisemmän puolen. Hän kuvaa, miten jokaisen ihmisen sisällä on uniikki museo. Kulkuväyliä, umpikujia, outoja installaatioita, tyhjiä seiniä ja niin täysiä, että omaan museoon voi eksyä sillä tapaa, että sieltä ei koskaan enää täysin löydä ulos.

[s]iellä on suljettuja siipiä, joihinkin saleihin päästäkseen tarvitsee salaisen koodin, salit ovat liian kaukana, kymmenien käytävien päässä, ihminen ei jaksa sinne asti, ei löydä.

Dioraaman sanojen välissä rahisee renessanssi, rapautunut kipsi ja vapauden kivulias illuusio. Maailma, jonka tämä teos minulle avaa on tarkempi, hienompi ja kiinnostavampi kuin se mitä voin omin silmin nähdä. Tulee jano. Minäkin haluan osata kokea maailman niin kuin Hakkarainen sen kuvaa. Haluan päästä osaksi salattua.

Niin esteettisesti ilmaisuvoimaisessa tekstissä kuin mitä Dioraama on, on aina myös se vaara, että tekstin kauneus menee liiallisuuksiin ja muuttuu sitä myötä tyhjäksi. Tämän vuoksi on loistava keksintö Hakkaraiselta ikään kuin palauttaa teksti arkitasolle kysymysten kautta. Aluksi en tiedä kenelle kysymykset on tarkoitettu ja se lisää asian mielenkiintoa. Toinen valtavasti tekstiin erilaista ilmaa ja lisäulottuvuutta tuova seikka ovat "keskeytykset", joilla tarkoitan mm. tämän tapaisia huomioita: "Tällainen on digressio."

Dioraama on filtteri. Tapa nähdä maailma ja löytää sellaista, joka ei oikeastaan ole löydettävissä. Se on lokakuun aamu, jonka kauneus on täynnä kirpeyttä, joka väkisinkin myös satuttaa kauneudellaan. Hakkarainen kirjoittaa, että "se, joka näkee kauneuden ympärillään, on aina rikas, kaikista rikkain." Tästä päätellen hän itse on estetiikan miljonääri.

Dioraama on kuin kukka, joka avautuu aina vaan. Se on maailma, johon tekee mieli palata yhä uudestaan.



Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
317 sivua
Tammi (2019)


Kirja saatu kustantajalta. Kiitos!

torstai 31. lokakuuta 2019

Juhani Aho: Rautatie * BAR Finland, 44

Kuukausittain julkaistavassa BAR Finland -sarjassa tuon esiin merkittävää suomalaista kirjallisuutta. Kun tällä hetkellä tilanne on se, että kiinnostavia kotimaisia uutuuksia tunkee esiin joka tuutista teki mieli paeta varhaisempiin vuosiin. Niinpä tartuin Mattia ja Liisa käsikynkästä ja lähdimme Lapinlahdelle ihmettelemään rautatietä.

On vuosi 1884 ja Lapinlahdella on koettu ihme, kun hevoset on korvannut veturi, joka vetää perässään rautahuoneita ja kiitää eteenpäin niin, että matkustajan silmissä vilisee. Matti ja Liisa pitävät penkistä tiukkaan kiinni, sillä vaikea on uskoa, että moisessa kyydissä ihan noin vaan pysyisi.

Vaikka Rautatie on tyyllisesti realismia on sen kuvaus rautatiestä scifiä, sillä Ahon kirjoittaessa teostaan rautatietä ei Lapinlahdella vielä ollut, vaan rautatieasema avattiin vasta vuonna 1902 eli 18 vuotta Rautatien ilmestymisen jälkeen.

Rautatie on kansankuvaus, jonka maailmassa vanha ja uusi törmäävät. Jos Matin ja Liisan asuttama Korventausta on koskaan idylli ollutkaan on selvää, että rautatien tulon jälkeen se ei enää ole ennallaan. Aho piirtää elävästi esiin Matin ja Liisan persoonat. Avioparilla on jatkuvasti känää keskenään ja he ottavat toisistaan henkistä mittaa. Merkille pantavaa on, että Liisa harvoin jää toiseksi miehensä rinnalla, vaan on romaanihenkilönä ihan ihmisen kokoinen hänkin.

Kun Matti ja Liisa saavat kuulla rautatiestä myllertää se heidän elämänsä. Rautatie on jatkuvasti heidän ajatuksissaan. Millainen se oikein mahtaa ollakaan? Kuvitelmat rönsyävät vuolaina. Hevoskyyti on ollut Matin ja Liisan elämässä apostolinkyydin ohella matkanteon peruspilari ja nyt rautahirmu on suistamassa sen paikoiltaan.

Miten kuvitella sellaista, joka on kuvittelemiskyvyn ulkopuolella? Tähän kysymykseen Aho vastaa kuvaamalla Matin ja Liisan ajatuksenjuoksua ja heidän pohdintojaan siitä, millainen olisi rautatie, joka riivaa heidän mieltään. Se kauhistuttaa ja kiinnostaa, eikä sitä voi saada mielestään.

Jotta voisi ymmärtää sitä hämmennyksen määrää, jota Matti ja Liisa kokivat rautatiestä kuullessaan on hyvä muistaa, että he elivät tiedonvälityksen suhteen lähinnä herrasväeltä kuultujen puheiden ja juorujen varassa. Matin ja Liisan maailma oli heidän syrjäkylänsä kokoinen ja sen eheään pintaan rautatie viilsi viillon, joka sekä häiritsi että houkutti. Rautatie edusti jotakin aivan uutta, josta heillä olosuhteet huomioon ottaen ei edes voinut olla realistista käsitystä.

 Rautatiessä vallitsee jyrkkä jako tavallisen kansan ja herrasväen välillä ja tämä vielä korostuu, kun Matti ja Liisa lähtevät Lapinlahdelle. Rautatieasemalla ihmiset eivät ole heitä huomaavinaankaan. Lapinlahtelaiset ovat ylpeää porukkaa ja erityisesti Liisa joutuu huomaamaan, miten hän siellä muuttuu "ämmäksi", jota pidetään lähinnä ihmisenmuotoisena häiriönä.

Matti ja Liisa voittavat pelkonsa ja uskaltautuvat junan kyytiin. Perisuomalaisesti Matti ei matkalla sylje pulloon, kun tilaisuus ryyppyyn tarjoutuu. Liisa joutuu pitämään miehestään huolta ja he palaavat mökkiinsä siipeensä saaneina sateen vielä korostaessa heidän olotilaansa ja harakan naureskellessa heidän taivallukselleen. Isomman maailman jutut ovat isomman maailman juttuja. Matti ja Liisa päättävät pysytellä jatkossa omassa tutussa elinpiirissään.

Miksi nykylukijan kannattaa lukea Rautatie?

Suomalaisen kirjallisuuden historia on nuori ja lyhyt, ja sen vuoksi pidän erityisen tärkeänä, että emme päästä unohtumaan teoksia, joiden päälle myöhempi kirjallisuutemme on rakentunut. Jos me emme pidä omaa kirjallista historiaamme elävänä vaipuu se vähitellen unhon mustaan yöhön. Kuvaannollisesti voisi ajatella, että Rautatiestä lähtevät kiskot, joita pitkin kirjallisuutemme yhä edelleen kulkee - toki välillä raiteilta suistuenkin, mutta onneksemme jatkuvasti komeaa kipinää iskien.

Rautatie säilöö aikaa ja kuvaa yhtä yhteiskuntamme suurista teknisistä murroshetkistä. Kielellisesti teos tarjoaa sanoja, joiden merkitystä joudun välillä hetken pohtimaan. Onneksi nämäkin sanat on saatu tähän teokseen talteen.




Juhani Aho: Rautatie
126 sivua
WSOY (1969/1884)



Aiempiin BAR Finland -sarjan kirjoituksiin pääset tutustumaan tästä

tiistai 29. lokakuuta 2019

Annastiina Storm: Kerro, kerro

En tiedä sinusta, mutta minä ainakaan en pysty olemaan lisäämättä Annastiina Stormin romaanin perään kuvastinta.

Näin aukeaa satujen maailma. Näin heijastaa peili, josta nähty kuva voi olla mitä tahansa toden ja valheen väliltä. Näin marssivat esiin hyvät ja pahat ja vähän rumatkin. Ei puutu kuin Sergio Leone.

Storm on Kerro, kerro -romaanissaan lähtenyt rakentamaan hyvin kunnianhimoista tarinankehittelyä. Teosta koossa pitävä juoni kertoo Alisasta, joka pyrkii tekemään selkoa jo kuolleen äitinsä Lumikin elämästä. Mahdollisesta ja todistettavasta. Siitä, mitä tapahtui todella.

On lankoja, on vyyhtejä ja äidin katseessa asuva värttinäkoukku, jotka vievät yllättäviin paikkoihin ja yhtä lailla umpikujiin. On niitäkin lankoja, jotka löytyvät satujen kirjailluista puvuista.

Heti romaanin alussa tapahtuu kaksi asiaa, jotka enempi vähempi leimaavat tämän teoksen lukemistani.

Voisin kirjoittaa: 
Äiti kuoli helmikuussa.

Jälkimmäinen lause asettuu väistämättömästi päässäni Albert Camus'n Sivullisen aloituksen viereen. Manaan vähän Camus'ta. Siis ihan oikeastiko hänellä on jokin sellainen yksinoikeus äidin kuolemisesta kertovaan lauseeseen, että se tulee mieleen aina, kun jossain toisessa kirjassa romaanihenkilön äiti kuolee?

Camus'n mukana tulevat ulkopuolisuus ja eksistentiaalinen tahmakko, mutta ne työnnän tässä yhteydessä päättäväisesti sivuun. Reipas kun olen.

Lause "voisin kirjoittaa" sisältää voimakkaan konditionaalin ja avaa ison maailman. Tarinan voi kirjoittaa niin monella tavalla, niin monilla erilaisilla sanoilla, niin monilla tyyleillä ja viittauksilla, niin monen näkökulman kautta. Storm totta tosiaan ei ole lähtenyt ylittämään aitaa sen matalimmasta kohdasta.

Alisan tarve saada selkoa juuristaan sekoittuu romaanissa satuun, maagisrealistiseen ja absurdiin. Pakko myöntää, että kaikin kohdin en ihan tavoita, mikä sadunomaisen kerrostuman tarkoitus on.  Jää tunne, että taustalla on jokin suurempi suunnitelma, jota minun on teoksesta suhteellisen hankalaa löytää. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti moite, sillä on ehdottomasti hienoa, että tarinan kulmista roikkuu eri äänisiä vihjeitä ja tulkinnallisia reittivihjeitä.

En lukiessani erityisesti etsi kirjailijan luomaa sanomaa tai teoksensisäistä totuutta. En silittele kirjansivuja silitysraudalla siitä toivossa, että näkymätön muste paljastuisi. Jostakin syystä - ja tätä pidän erittäin mielenkiintoisena asiana - Storm onnistuu luomaan asetelman, joka herättää minussa halun saada tietää, miten juuri hän on tarinansa tarkoittanut ja kun en tavoita kertomuksen ydintä sellaisella tasolla, joka saisi minut tuntemaan, että näin tämä kuuluu tulkita se herättää minussa jännää hämmästystä ja saa minussa asuvan implisiittisen lukijan raapimaan päänahkaansa.

Stormin huumorissa on hurtti sävy, joka miellyttää minua kovin. Otetaanpa esimerkiksi kohtaus, jossa Alisan isoäiti Aliisa on saanut tietää olevansa raskaana ja kertoo asiasta vauvan isälle.

Hän oli ottanut miehen käden käteensä, laittanut sen vatsansa päälle ja sanonut, että pitänee käydä papin luona. Mutta Nevalainen oli selvästikin ollut eri mieltä. Hän oli vetäissyt kätensä kuin kuumalta hellalta, ottanut pari askelta taaksepäin ja sanonut, että nyt tulee pari lauantaita, kun ei voidakaan nähdä. On tilalla muita hommia sovittuna, teurastusta ja sen sellaista.


"Teurastusta ja sen sellaista". Anna mun kaikki kestää. En pysty lopettamaan nauramista. Niin vähällä, niin vaivattoman tuntuisesti Storm liikuttelee sukupuolten välisiä peruskiviä.

Huumoria voi halutessaan kosolti löytää myös vaikka siitä, että Alisa lähtee etsimään äitinsä elämänjälkiä Hukka-nimisestä kylästä. Tässä on jotakin raikkaan ilkamoivaa ja suomenkielen tarjoamien mahdollisuuksien onnistunutta hyväksikäyttöä.

Teoksen nimi Kerro, kerro on myös pyyntö Lumikille kertoa tyttärelleen hänen alkuperäänsä liittyvät salaisuudet. Lumikki on vahva, voisi varmaan syödä kolmekin myrkytettyä omenaa eikä tuntuisi missään. Hänen ja Alisan välillä hiertää. Äidin ja tyttären vaikeat välit tiivistyvät Lumikin katseeseen, jolla hän tekee Alisasta olemassa olemattoman.

Lopulta hänen silmänsä siirtyivät katsomaan silmiini, syvälle syvälle silmiini, mutta sen sijaan, että ne olisivat nähneet minut, ne näkivät jonkun toisen. [...]Ja silloin minusta tuntui, ettei minua ollut.

Äidit eivät lähde tyttäristään. Joskus se voi olla hyvä asia, joskus taas jotakin aivan muuta. Vielä kuoleman rajan takaakin Lumikki pyrkii kontroilloimaan Alisan kertomusta. Hän ei suostu olemaan arvokkaasti kuollut, vaan tyrkyttää Alisalle neuvoja siitä, miten tämän tulisi kirjoittaa. Suuremmassa näkökulmassa on kyse ihmisen oikeudesta omaan tarinaansa ja totuuteensa.

Kerro, kerro on kutkuttava tarina, joka liikkuu usemmalla aikatasolla ja kulkee arvamaattomia ja askelista neitseellisiä polkuja. Se vahvistaa jo Stormin esikoisromaanissa Me täytytään valosta esiin tullutta uniikkia ääntä.




Annastiina Storm: Kerro, kerro
207 sivua
Kustantamo S&S (2019)


Kirja saatu kustantajalta. Kiitos.


sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Tekstiä ilman meikkiä - Jussi Nikkilä: Näyttelijä


Jussi Nikkilän Näyttelijästä opin ennen muuta rehellisyyttä ja sen vuoksi päätin kirjoittaa täysin kaunistelemattoman ja alastoman rehellisen blogikirjoituksen. Se tuskin on hyvä idea, mutta teen niin siitä huolimatta. Samalla tämä on koe siitä, millainen on bloggaus, jota ei ole ollenkaan meikattu. Jota ei ole puuteroitu eikä poskipunattu ja jolle ei ole maalattu kiilteleviä luomia.

Tykkään kokeilla. Siis kokeilen nyt tällaistakin kirjoittamisen tapaa. Olisi varmaan hyvä jo etukäteen pyytää anteeksi ainakin Jussi Nikkilältä.

Anteeksi.

Samalla muistutan, että se, että tällaiseen hulluun yritykseen edes lähden on jo sinällään luottamuksenosoitus kirjan tekijää kohtaa. Voisin nimetä tähän vinon pinon suomalaiskirjailijoita, joiden teoksista en voisi näin rehellisesti kertoa, koska olisi liian suuri vaara, että tulisin loukanneeksi heitä. Tämä muuten on pirunmoinen ongelma tässä bloggaamisessa.

Tajuan tietenkin, että jos kirjasta ei kirjoiteta kuin muutama teksti ja niistä muutamastakin useimmat ovat kovin kriittisiä voi se olla kuolinisku kirjalle. Tästä seuraa helposti hyssyttelyn kehä, jossa ei uskalleta sanoa oikein mitään ja voi kuulkaa lukemattomat ovat ne tunnit, jolloin olen itsekin pyrkinyt keksimään ilmaisuja, jotka olisivat tarpeeksi neutraaleja, jotta en loukkaisi kirjailijan tunteita. Aika usein kyllä jätän kirjan kesken, koska minua tympii käyttää vapaa-aikaani siihen, että pyrin keksimään, miten kirjoittaa kirjasta edes näennäisesti jotakin myönteistä silloinkin, kun siihen ei ole syytä.

Heti Näyttelijän kuunneltuani aloin kuunnella sitä toiseen kertaan, koska se on kirja joka miellyttää minua kovin. Edellinen lause sisältää totuuden siemenen, mutta se ei ole kokonaan totta kuitenkaan. Totta on, että sain Näyttelijästä outoa, suorastaan selittämätöntä lohtua, joka johtunee siitä, että kun teoksen päähenkilö Viki haahuilee elämässään ja onnistuu heikkohappisuudesta huolimatta pysyttelemään elämän syrjässä kiinni minulle tulee tunne, että saatanpa tässä selvitä minäkin, vaikka moni asia vastaan hankaakin.

Toinen syy, miksi aloin kuunnella Näyttelijää toiseen kertaan on se, että nukahdin sitä ensimmäisellä kerralla kuunnellessani ja pitkät pätkät meni ohi. Olin yökylässä ja heräsin aamulla niin aikaisin, että muut vielä nukkuivat, jonka vuoksi päätin viihdyttää itseäni Näyttelijällä. Jossakin vaiheessa Nikkilän ääni kuitenkin vaivutti minut uneen. Tästä voidaan tulla johtopäätökseen, että Näyttelijä sopii erinomaisesti kuunneltavaksi kaikille univaikeuksista kärsiville, mutta sen lisäksi se kannattaa ehdottomasti kuunnella myös hereillä ollessa. Tai vaihtoehtoisesti lukea. Nikkilä tosin lukee kirjansa itse, joten kuunteleminen on vahva optio.

Syy siihen, miksi kuuntelin Näyttelijän 1,5 kertaa enkä kokonaan kahteen kertaan on taas se, että huomasin, että Maria Veitolan uudesta kirjasta on tullut saataville äänikirjaversio. Haluan nälkäisesti päästä sen kimppuun.

Alunperinkin Näyttelijä hiipi kuulokkeisiini vähän erikoisempaa reittiä. En ollut kuullut tästä kirjasta kavereilta tai kadunihmisiltä, mutta Markko Tainan suunnittelemassa kannessa on kuva nuorehkosta miehestä, joka on piirretty tyylillä, joka toi mieleeni erään minulle vuosia sitten erittäin tärkeän ihmisen, jonka kynästä lähtevä piirrosjälki oli hyvin samanlaista kuin Näyttelijän kannessa.

*

Näyttelijä kertoo pitkälti Nikkilän itsensä oloisesta Vikistä, joka on naimisissa Iisan kanssa. Iisalla menee koko ajan paremmin kuin miehellään. Kummatkin ovat näyttelijöitä, mutta Iisa on se, joka  saa kiinnostavia rooleja ja bileissä jengi suorastaan jonottaa ostamaan hänelle Cosmopolitaneja. Vikille töitä ei tahdo löytyä ja mielenterveys on koetuksella. Hänen elämäänsä ei voi kutsua hohdokkaaksi, mutta Nikkilä onnistuu mainiosti kaivamaan esiin ihan tavallisen kiinnostavuuden.

Ollaan siis autofiktion (nam, nam!) äärellä ja asiaa kommentoidaan myös itse teoksessa, jossa Viki ja Iisa puhuvat siitä, miten läheltä omaa elämää Viki voi tarinaansa kertoa. Käy ilmi, että Vikin ja Iisan elämän yksityiskohtia on muutettu. Näin autofiktiivyys rakentuu myös fiktion sisälle autofiktioon liittyviä ongelmia unohtamatta.

Ja kaikki ne naisseikkailut, runkkaaminen ja paskominen. Onko sulla joku kompleksi? Yritätkö sä olla joku Persbrandt tai Knausgård? Ei tollanen näennäinen rehellisyys oikeuta kaikkea. Mitä sun isä ja äiti ajattelee? Ihmiset.

Autofiktion kieltämättä paskin puoli on, että se ei säästä kirjoittajansa läheisiä. Tämä on asia, josta olin pari vuotta sitten ihan hemmetin vihainen norjalaiselle Geir Gulliksenille. Jopa niin, että kirjoitettuani tekstin hänen romaanistaan Kertomus eräästä avioliitosta (Siltala) kirjoitin vielä toisen tekstin otsikolla Exästä kirjoittaminen, koska otti todella pahasti päähän Geirin ex-vaimon puolesta.

Autofiktio kuumentaa tunteet. Ainakin omani. Ainakin toisinaan.

Kustantamo Tammen sivuilla Näyttelijän mainostetaan olevan "tunnetun näyttelijä-ohjaajan esikoisromaani". Tutkin Nikkilän wikipedia-sivuja ja vaikka olenkin nähnyt joitakin elokuvia, joissa hänellä on ollut rooli hän ei minulle ole varsinaisesti tunnettu. Tätä nyt ei olisi pitänyt kirjoittaa, mutta jos olisin jättänyt sen kirjoittamatta olisin ollut epärehellinen, joka taas ei tässä tekstissä  ole sallittua, koska olen niin päättänyt.

Näyttelijä asettuu kirjallisuuden muotona samaan lokeroon, josta löytyvät esimerkiksi Sisko Savolaisen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu tai Saara Turusen teokset (klik).  Otos on kovin pieni, enkä ole lukenut tarpeeksi monia suomalaisia autofiktioita voidakseni ottaa kantaa siihen, mikä on autofiktion ja sukupuolen välinen korrelaatio maamme nykykirjallisuudessa. Jos siis sellaista edes on olemassa.

Pidän tavasta, jolla Nikkilä tuo esiin, miten vaikeaa rehellisyys on ja miten meistä useimmat - vaiko peräti kaikki - pyrkivät jatkuvasti luomaan itsestään tietynlaista kuvaa. Viki esimerkiksi haluaa olla henkilö, joka on lukenut Sartren Inhon, koska Sartren Inhon lukeneet ihmiset ovat kiinnostavampia kuin ne, jotka sitä eivät olet lukeneet. Tämän vuoksi on houkuttavaa valehdella lukeneensa Inhon. On myös mukavampi muokata lapsuutensa niin, että orastava älyllisyys pääsee esiin, kun kauppa-auton sijasta kertoo fanittaneensa kirjastoautoa.

En tiedä sinusta, mutta minä olen kyllä lukenut kaikenlaisia kirjoja siinäkin mielessä, että voisin sanoa ne lukeneeni. Yksi tunnetuimpia lukemisyritelmiäni on haluni olla ihminen, joka on lukenut Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren. Kirja on minulla kuitenkin edelleen kesken, on ollut sitä jo viimeiset noin kolme vuotta, joten luultavasti joudun tyytymään siihen, että minusta ei tule ihmistä, joka on lukenut Painovoiman sateenkaaren.

Näyttelijää kuunnellessani otin muutamia screen shotteja, joten alan tukia seuraavaksi puhelintani, joka on iPhone 8, 64 Gt.

Ymmärrän rakentaneeni mielessäni koko tapahtumasta jonkinlaisen anekdootin, jota aina silloin tällöin kertoilen jos haluan antaa elämästäni hiukan tragikoomisella tavalla rosoisen kuvan, että tällaistakin elämässäni on tapahtunut, ei ihme että minusta on tullut taiteilija, ei ihme, että olen näin kyyninen.

Bingo! Minäkin annan elämästäni mieluusti "hiukan tragikoomisella tavalla rosoisen kuvan" ja olen tehnyt kaikenlaista antaakseni itsestäni etukäteen valitsemani vaikutelman. Tämä muuten ei nyt ole se paikka, johon kannattaa tulla huomauttamaan, että "minä kyllä olen aina juuri sellainen kuin olen", koska se johtaa to-del-la uuvuttavaa pseudofilosofiseen väittelyyn siitä, mitä juuri sellaisena olemisen 'on' pitää sisällään.

Juuri edellisen sitaatin kaltaiset huomiot tekevät Näyttelijästä minulle vahvasti samaistuttavan teoksen. En muuten millään meinannut muistaa, mitä relatable on suomeksi, mutta hetken mietittyäni muistin kuitenkin. Jostain syystä - mikäköhän sekin lienee - samaistun vahvemmin englanniksi kuin suomeksi.

(Hei nyt tajusin. Relatable on lähellä sanaa relation(s), joka ulottuvuus samaistuttavasta kokonaan puuttuu. Suomeksi siis samaistutaan yksiäänisemmin kuin englanniksi. Laitan tämän sulkuihin, kun tämä on vähän tällainen ylimääräinen möhkäle muun tekstin keskellä, mutta en voi tätä jättää poiskaan, koska havainto on minulle tärkeä).

*

Me kaikki halutaan huomiota ja sen saa sanoa ääneen. Vai saako?

Viki menee terapiaan paikkaamaan lapsuudesta peräisin olevaa huomiovajettaan. Samalla esiin nousee kysymys siitä, kuinka paljon kaikissa hänen tekemisissään ja ihmisen tekemisissä ylipäätään on kyse huomion tavoittelusta, joka on seurausta siitä, että on lapsena jäänyt sitä vaille. Näyttelijän koskettavimpia kohtia on tämä:

Entä jos olen kirjoittanut kaikki nämä lauseet vain siksi, että haluan ihmisten näkevän minut jöpötyksineni kaikkineni? Vaihtaisinko kaikki nämä rivit isäni käteen olallani.

Tuliko Vikistä näyttelijä siksi, että hän sitä kautta uskoi saavansa huomiota? Olla ihmisten edessä katsottavana ja arvosteltavana. Olla esillä olosta huolimatta usein unohdettuna, kun kriitikot eivät kirjoita omasta roolisuorituksesta mitään. Tulla vaietuksi lehtien sivuilla. Tulla satutetuksi yhä lisää. Joutua pakostakin ikään kuin nöyrtymään kriitikon vallan edessä.

Kerran Vikin pelastaa "mitätön blogi", jossa hänen näyttelijänpanostaan arvioidaan. Pelastus vaan on erittäin hetkellinen, sillä mitä se auttaa kun kyseessä on vain blogi, jota kukaan ei edes lue.

Tässä olisi minulle niin hyvä kohta ottaa itseeni ja hieman loukkaantua ja alkaa valuttaa sappea näppäimistöltä. Niin ei nyt vaan tapahdu, sillä kuka oikeasti voisi väittää, että jollain blogikirjoituksella olisi mitään merkitystä Hesarin kritiikin rinnalla. Blogit ovat harrastelijoiden puuhastelua niin hyvässä kuin pahassakin ja ilman niitä kirjallisuudesta ja kulttuurista ylipäätään kirjoitettaisiin huomattavasti vähemmän. Kirjallisuuskritiikkiä blogit ovat harvemmin, vaikka joskus kyllä, mutta ne eivät ikinä koskaan voi yltää vaikutukseltaan samaan kuin Hesarin kritiikki.

Edellinen ei sitten ollut sarkasmia, vaikka ainakin minut tuntevat sen luultavasti epäilevät sitä olevan. Edellinen oli fakta. Tosiasia. Absoluuttisesti kajahteleva totuudentorvi.

Otetaanpa tämä asia näin. Ihan toisistaan tietämättä bloggari ja Hesarin kriitikko, tuo "päiväkoti-ikäinen oligarkki",  kirjoittavat täsmälleen saman tekstin. Vain Hesarin kriitikon sanoilla on väliä, koska hän on Hesarin kriitikko. Hesari - ei hänen tekstinsä sinänsä - tekee hänestä jumalan ja/tai diktaattorin, koska se on Hesari PISTE JA LOPPU.

*

Toisella kerralla Näyttelijää kuunnellessani huomasin, että aika paljon on kakkajuttua ja Vikin paita (ja olikohan niin, että myös hengitys) haisee vähän turhakin usein kalalta/kalapuikoilta.

Ja nyt meinasin kirjoittaa epärehellisen lauseen, mutta poistin sen äkkiä. Jätän kertomatta, mihin se liittyi.

Näyttelijä oli minulle vähän niin kuin pelastusrengas, kun viime aikoina niin lukeminen kuin luetusta kirjoittaminenkin ovat kovasti takkuilleet. Se niinku avasi jonkun hanan ja sieltä hanasta purskahti tämä teksti, jota myöhemmin - ja vähän jo nyt tätä kirjoittaessanikin - häpeän. Menen kummiskin nyt siitä häpeästä yli.

Tässä saattaa olla kyse siitä, että autofiktio ottaa minut lukijana mukaan eri tyyppiseen otteeseen kuin "pelkkä" fiktio. Mitäköhän tässä nyt yritän sanoa? Ajatus ei ihan selvene itsellenikään. Olen kuitenkin huomannut, että usein juuri autofiktiot aiheuttavat minussa kirjoitusripulin, poistavat esteitä ja saavat uskaltamaan.

Tiivistän: Kaikki me ollaan näyttelijöitä, mutta toisille se on ammatti.

Alunperin tämän tekstin oli tarkoitus olla blogiteksti Jussi Nikkilän Näyttelijästä, mutta tästä tulikin autofiktiivinen bloggariessee. Edellinen termi on (osin) sarkasmia.



Jussi Nikkilä: Näyttelijä
Tammen äänikirja
Lukija: Jussi Nikkilä

perjantai 25. lokakuuta 2019

Kansallisteatteri: Ihmisen ääni


Aloitan lopusta, koska tämä ihmetys on niin suuri, että se on pakko ilmaista heti alkuun.

Aloitan kertomalla, että en pysty ymmärtämään, miten niin hurjan niin rajun niin totaalisen esityksen jälkeen Terni Panula pystyy tulemaan yleisön eteen loppukiitoksiin ihan niinku suunnilleen tolleen vaan. Miten voi siirtyä hetkessä maailmasta toiseen, astua maagisen rajan yli, olla äkkiä itsensä.

Jean Cocteaun Ihmisen ääni ei kuulu Kansallisteatterissa ensimmäistä kertaa, sillä sitä esitettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1965. Tuolloin roolin veti Rauni Luoma. Tämänkertaisen Ihmisen äänen matka Omapohja-näyttämölle on jo sekin kertomisen arvoinen. Kävi nimittäin niin, että esityksen ohjannut ranskalainen Charles Gonzalès tapasi Pariisissa Terhi Panulan ja syntyi - Gonzalésin omia sanoja käyttääkseni - "kahden taiteilijan vahva yhteys".  Gonzalès vakuuttui, että Terhi Panula olisi hmisen ääni -monologin vaativan naisroolin "täydellinen tulkki". Oikeassa oli.

Ihmisen ääni kertoo varsin tavallisen oloisesta naisesta, jonka tavallisuutta esityksessä vielä korostetaan pukemalla Panulan päälle farkut ja Kansallisteatterin huppari. Näin syntyy myös metataso, jossa katsojaa jatkuvasti muistutetaan siitä, että kyseessä on näytelmä. Syntyy myös tunne kuin olisin seuraamassa näytelmän harjoituksia, jossa roolivaatteita ei vielä käytetä.

Nainen on onneton, sillä hän on menettänyt rakastettunsa. Näytelmän alussa hän makaa korokkeella. On punaista. Maapallot pyörivät seinillä. Ovat erossa toisistaan. Omillaan radoillaan. Lopullisesti.

Nainen puhuu puhelimessa rakastetulleen tai kuvitellulle rakastetulleen. Kenties rakastettua ei ole edes olemassa. Kenties nainen on keksinyt hänet. Kenties kerran oli aika, jolloin nainen ja rakastettu olivat rakastavaisia ja nyt nainen puhuu rakastamalleen miehelle ikään kuin tämä olisi puhelimen toisessa päässä.

Huomaan miettiväni Maria Jotunin novellia Hilda Husso (1913), jossa luettavissa ovat vain Hilda Husson repliikit keskustelukumppanin sanojen käydessä ilmi Hildan puheen kautta. Vain dialogin toisen osapuolen sanojen kertominen vaikuttaa vahvasti. Se, joka ei sano mitään puhuu hiljaisuudellaan enemmän kuin voisi sanoillaan puhua.

Nainen on menetyksen tuskan vallassa. Tasapainoton, ehkä hieman hullukin, mutta normaalia ei olisi sekään, jos päättynyt ihmissuhde tai yksinäisyydestä syntynyt kuvitelma ihmissuhteesta näkyisi tasapainona ihmisessä.




Kyllä. Olen ollut niin kosketusta vailla että olen halannut itseäni ja kun Terhi Panula tekee samoin ihokarvani nousevat pystyyn. Muistot seilaavat päässäni ja hetkeen en ole varma, kuka tässä on kukin.

Ihmisen ääni on minulle varsin ruumiillinen kokemus. Se tuntuu sisuskaluissa. Maksassa ja munuaisissa ja siinä yhdessä elimessä, jonka nimeä ei tarvitse erikseen kertoa.

Gonzalès on ohjannut esityksestä dramaattisen ja kuumeisen, paikoin lähes paatoksellisen. Symboliikka on vahvaa. Naisen tunteet ja sieluntila heijastuvat alussa kuvatun, videolla sairaana makaavan vanhemman naisen kautta. Johtoja ja letkuja, jotka pitävät hengissä. Vielä ainakin hetken.

Ihmisen äänen musiikista erityisesti Antoine Duhamelin Ferdinand luo esitykseen kohtalonomaisuutta ja hurjuutta, ja äkkiä mielessäni on muutamia vuosia sitten näkemäni musikaali Rebekka. En tiedä tietoisesti, mikä näitä kahta teatterikokemusta varsinaisesti yhdistää, mutta kyse saattaa olla goottilaisista vivahteista. Mustasta valkoisesta valoista varjoista. Tunnelman kasautumisesta, painostavuudesta.

Musiikki räjähtää ja ensi-illan jälkeisenä yönä se tulee uniini pommikoneiden jyrähtelynä. Se jos mikä on todiste siitä, että Ihmisen ääni on mennyt ihostani läpi. Ei niin kuin neula, vaan enemmänkin niin kuin rakkauden moukari.

Lavastus on yksinkertainen ja kiintopisteinä esityksessä ovat lattiaan heijastuvat valoneliöt. Ne riisuvat naista vielä lisää. Ne ovat kohtia, joihin nainen astuu samanaikaisesti turvaan ja alastomuuteen. Kun neliöitä on enemmän naisen identiteetti murenee entisestään ja kaiken tämä Terhi Panula kantaa itsessään ja antaa katsojille. Vahvasti ja tinkimättömästi tuskan suvereeninä tulkkina.

Toistuvat mekaaniset kävelyt näyttämöllä korostavat tuskan rutiininomaisuutta. Edes tämä kipu ei ole ainutkertaista, vaan sadoissa ja tuhansissa sydämissä kärsittyä. Jos kauhu olisi meri se nousisi nyt senttikaupalla.

Videoiden käyttö on esityksessä symbolisesti tarkkaa ja onnistunutta. Pariisin taivaan alla Notre dame palaa kilpaa naisen sydämen kanssa. Cocteaun Kaunotar ja hirviö tapetoi näyttämöä, eikä ihana komea kaunis prinssi koskaan tule.

Sillä. Kun loppu tulee, on se loppu.




Kansallisteatteri: Ihmisen ääni (La voix humaine 1930)
Teksti: Jean Cocteau (suom. Reita Lounatvuori)
Ohjaus, lavastus, puvut: Charles Gonzalès
Dramaturgi: Eva Buchwald


Lipusta kiitos Kansallisteatteri

tiistai 22. lokakuuta 2019

Tänä vuonna otan Helsingin kirjamessut vakavasti - tärppejä torstaille




Helsingin kirjamessujen kunniaksi säästin pari päivää kesälomastani ja vietän ne nyt tulevana torstaina ja perjantaina Pasilan kirjamessuvilinässä. Aiempina vuosina on jäänyt vähän harmittamaan, että työni vuoksi olen pystynyt osallistumaan messuille vain viikonloppuna, sillä raskaan sarjan kirjadiggarit osallistuvat messuille nimenomaan arkipäivinä. Nyt pääsen kokemaan tämän autuuden ensimmäistä kertaa.

Yritin turhaan saada käsiini paperista versiota kirjamessukatalogista Rikhardinkadun kirjastosta, jossa virkailija kertoi, että he saivat niitä vain hyvin vaatimattoman määrän, joka loppui lähes samoin tein. Mutta hienoa siis, että kirjat kiinnostaa. Vähemmän hienoa sen sijaan on, että joudun rakentamaan tärppini kirjamessujen nettisivun avulla. Silloin nimittäin käy helposti niin, että jotain timanttista menee ohi.

Käydäänpäs asiaan. Minua kiinnostavat torstaina erityisesti nämä:


klo 11.00 Senaatintori - Mistä puhumme kun puhumme autofiktiosta?
keskustelemassa Tuomas Kokko, Aino Vähäpesola ja Emma Kantanen
Haastattelijana Sisko Savonlahti

Autofiktio ihastuttaa ja vihastuttaa ja sen vuoksi tämä on keskustelu, jota en missään tapauksessa halua jättää väliin.

*

Seuraavakin kiinnostuksen kohteeni löytyy Senaatintorilta, nimittäin

klo 12.00 Senaatintori - Riikka Pelo: Kaikki elävä
Haastattelijana Juha Hurme

Kun Pelolta ilmestyy uusi kirja, on se eittämättä tapaus. Kirjaa en vielä ole ehtinyt saada edes käsiini saati lukea, mutta Pelon sanoja aion kuunnella tarkasti ja tehdä muistiinpanoja. Mitä tulee Juha Hurmeeseen on hän tapaus jo itsessään.

Taidankin jumittua Senaatintorille, sillä siellä on lisää herkkua tarjolla

*

klo 13.30 Senaatintori - Cristina Sandu: Vesileikit
Haastattelijana Seppo Puttonen

Pidin valtavasti Sandun esikoisteoksesta Valas nimeltä Goliat ja Vesileikkejä odotan kieli pitkällä ja kuola valuen. Sandu on kirjoittanut romaaninsa sekä suomeksi että englanniksi, ja ilokseni luin tänään, että Scribe Pulications on jo ehtinyt ostamaan englanninkielisen kirjan oikeudet. Lämmittää mieltä aina ihan erityisesti, kun lahjakas suomalaiskirjailija aloittaa maailmanvalloituksensa. Go Cristina!

*

Jaahas, ensimmäinen paha päällekkäisyys, sillä edellisen kanssa samaan aikaan

klo 13.30 Töölö - Salongeista julkiseen tilaan
Keskustelemassa Sisko Savonlahti, Laura Lindstedt, Katja Kallio ja Venla Hiidensalo.

Saako nainen jo nykyisin kirjoittaa mistä tahansa?

*

klo 14.00 Töölö - Virtuaalitiloissa - fiktion ja todellisuuden rajapintoja
Keskustelemassa Arsi Alenius, Maria Matinmikko ja Pontus Purokuro
Haastattelijana Sofia Blanco Sequeiros

Maria Matinmikon Kolkka oli kirja, josta kirjoittaminen sai minut flow'hun. Purokurun uutuuttaa selailin tänään kirjakaupassa ja tuskallista oli jättää se ostamatta. 

*

klo 15.00 Töölö - Kritiikkitapaus: Kriitikko brändiyhteistyökumppanina

Keskustelemassa toimittaja Iida Sofia Hirvonen ja kriitikko Kalle Kinnunen
Keskustelua luotsaa kirjailija ja kriitikko Marissa Mehr

Aiheena mm. taidekriitikoihin vaikuttaminen ja sen seuraukset

*

klo 15.30 Senaatintori - Monika Fagerholm: Kuka tappoi Bambin?
Haastattelijana Sanna Kangasluoma

Ruotsinkielinen Bambi on minulla tällä hetkellä lainassa, mutta en ole ehtinyt edes aloittaa sitä.  Voi voi. Monikaa haluan kuitenkin mennä kuuntelemaan.

*

Jos puhtia vielä piisaa niin

klo 17.30 Senaatintori - Pirkko Saisio: Epäröintejä
Haastattelijana Touko Siltala

Ah! Epäröintejä on ihan mieletön kirja, jonka lukemisesta nautin suuresti ja Saikku nyt on muutoinkin ihan vastustamaton tyyppi, kuten viimeksi pari viikkoa siten pääsin todistamaan KOM-teatterin Valehtelijan peruukki -esityksen myötä.


Niin ja jossain välissä pitäisi varmaan syödäkin, mutta on sitä ennenkin tullut vedettyä messut läpi energiapatukoiden avulla. 


Hyvää kirjahurmaa kaikille!














lauantai 19. lokakuuta 2019

Kansallisteatteri: Lokki

Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi

Pitäisikö vanhaa näytelmää modernisoida vai pitää se siinä kuosissa kuin millaiseksi se on alunperin kirjoitettu?


Kansallisteatterin Lokki vastaa edellä esittämääni kysymykseen törmäyttämällä Tšehovin tekstin moderniin esillepanoon.


En voi väittää olevani mikään erityinen Tšehovin näytelmien fani. Itse asiassa olen enempi sitä porukkaa, joka kuiskuttelee, että miksi ihmeessä näitä samoja mieskirjoittajien klassikoita esitetään vuodesta toiseen. No, kun niihin tiivistyy niin syvää ihmisyyttä, vastaa toinen ja eipä tuohon ole vastaansanomista, sillä tottahan se on.


Tälläkään kertaa Lokki sinänsä ei ollut ensisijainen kiinnostuksen kohteeni, vaan se, minkälainen versiointi ja tulkinta siitä nähtäisiin Kansallisteatterin näyttämöllä.


Lokin juonesta tuskin tarvitsee sen kummemmin puhua, sillä teatterinystävät tuntevat sen jo entuudestaan. Itse tulkitsen Lokissa olevan kolme pääteemaa. Ensimmäinen näistä on amorin nuolten sekaisin meneminen, jonka seurauksena yksi rakastuu toiseen ja toinen kolmanteen, ja kaikki ovat tämän vuoksi perivenäläisesti onnettomia. Toinen teema on äidin ja pojan suhde ja kolmas vanheneminen.


Maria Kuusiluoma,  Jussi Lehtonen


Irina Arkadinaa eli äitiä esittää Kansallisteatterissa Maria Kuusiluoma, joka lataa itsekkyyden ja tunnekylmyyden näyttämölle sielunsa perimmäisistä sopukoista ja maanalaisista juurakoista asti. Kun raivo nousee Irinasta sitä huomaa vaistonvaraiseti nojautuvansa penkissä hieman taaksepäin, sillä niin vahvana hänen sappensa kiehuu. Tässä on nainen, jonka kanssa ei kannata asettua poikkiteloin. Vaan mitä on vahvuus ja voima? Naamioita nekin ja Kuusiluoman komean moniulotteista Irinaa kohtaan tuntee samanaikaisesti sekä sääliä että vastenmielisyyttä. Hänessä henkilöityy niin Lokin ulkoinen kuin sisäinenkin maisema. Epämääräinen venäläinen maaseutu, haaveet, elämän ilkeä nauru ihmisen pyrkimyksiä kohtaan ja etenevä riutuminen.


Ei ole helppoa olla Irinan kaltaisen naisen poika ja Miro Lopperin Konstantin Treplevin osana onkin palvoa äitiään kuin kiltti koiranpentu vastakaikua saamatta. Kaiken lisäksi Treplev on vielä herkkä sielu, jonka toiveena on tulla kirjailijaksi.  Irinan Tsehov on kirjoittanut näyttelijädiivaksi, jonka taiteellinen parasta ennen päivämäärä on mennyt umpeen ja hän elää menneisyytensä huippuhetkiä - todellisia tai kuviteltuja - muistellen sekä miesystäväänsä, kirjailija Trigoriniin (Jussi Lehtonen) tukeutuen.


Emmi Parviainen


Irinan veli, Vesa Vierikon Pjotr Sorin, on ytimekkäästi vanhus ja vetelee ovelasti naruista pyrkiessään saamaan sisarensa toimimaan toivomallaan tavalla. Sisaren ja veljen välissä on raha, jota toisella on paljon ja toisella ei ollenkaan. Aksa Korttilan Nina on itse raikkaus, viaton nuori tyttö, jonka päätä pakottavat niin rakkaus kuin halu näyttelijäksi. Maša (Emmi Parviainen) kulkee mustissaan, ryyppää ja suree elämäänsä, jota hän useimpina päivinä ei haluaisi edes elää. Parviaisen elämäntuska on vakuuttavaa ja hänen toisen näytöksen avaava laulunsa luo ravistavan tunnetilan, joka kestää koko toisen näytöksen ajan. Muutoinkin esitys on musiikillisesti loistokas ja musiikki etäännyttäa sen hienosti peritutusta Lokki-kuvastosta.


*

Pari vuotta sitten katsoin Joe Wrightin ohjaaman elokuvan Anna Karenina (2012), joka on kunnianhimoinen uustulkinta Tolstoin samannimisestä klassikosta. Se tuli Lokin kohdalla mieleeni, koska kumpikin teos on paitsi venäläisen klassikon modernisointi myös vahvasti esteettisen ja tyylitellyn alueelle rakentuva. Näillä kahdella on kuitenkin yksi ratkaiseva ero. Anna Karenina on lajissaan kaikkea muuta kuin onnistunut osin -vaikka ei pelkästään - sen vuoksi, että Annan (Keira Knightley) ja Vronskin (Aaron Taylor-Johnson) välillä ei kipinöi pätkääkään. Siinä missä Anna Kareninassa visuaaliset herkut ja esteettiset korostukset jäävät ulkokultaisiksi ja kompastuvat henkilöiden välisten kemioiden toimimattomuuteen ei vastaavasta ole pelkoa Anne Rautiaisen ohjauksessa.


Lähimmäksi toisiaan Anna Karenina ja Lokki tulevat juuri liikkeen osalta. Kummassakin teoksessa näyttelijöiden liike pysäytetään ikään kuin kesken, jolloin syntyy korostuneen patsasmainen vaikutelma. Lokissa tämä huipentuu kohtaukseen, jossa Nina muuttuu jäykkäjäseniseksi nukeksi. Lokissa on paljon myös tyyliteltyä catwalkia ja vogue-vaikutteita, jotka luovat näytelmään oman modernin tasonsa, joka on mielenkiintoisessa ristiriidassa näytelmän tekstin kanssa ja jossa aika ja sen työnteko ihmisessä liikkuvat vapaasti.


Kun edelliseen yhdistetään visuaalisesti taiten valaistut lavasteet heiluvine nuoratikkaineen on tuloksena lumoa ja hehkua, joka painottaa, korostaa ja luo säröjä. Valaistus tulkitsee näytelmän henkilöiden tunnelmia ja näyttää heidän sydämensä sykkeen ja palon. Lokki on vuosikymmenien myötä saattanut rähjääntyä, mutta Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä se lentää uljaasti ja erinomaisen tyylikkäästi.




Kansallisteatteri: Lokki
Ohjaus ja sovitus: Anne Rautiainen
Lavastus: Katri Rentto
Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
Koreografia: Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Videosuunnittelu: Pyry Hyttinen

Rooleissa: Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi, Vesa Vierikko, Aksa Korttila, Taisto Reimaluoto, Pirjo Määttä, Emmi Parviainen, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Mika Piispa



Lipusta kiitos Kansallisteatterin, Tammen, WSOY:n ja Johnny Knigan yhteistyössä järjestämä Bloggariklubi


sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Sykettä ja valovoimaa - Valehtelijan peruukki KOM-teatterissa

Voiko kahta rakastaa samaan aikaan? Vastaan itse, kun nyt satun vastauksen tietämään.

Rumpujen pärinää.

Vastaus on: Kyllä kyllä kyllä ja erittäin hyvin voi. Ainakin jos ne kaksi sattuvat olemaan Pirkko Saisio ja Marja Packalén, jotka KOM-teatterin Valehtelijan peruukissa säteilevät toistensa karismaattisessa loistossa.

Valehtelijan peruukki on toivon mukanaan trilogian keskimmäinen osa.  Saisio ja Packalén hurmasivat ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten näytelmällä Odotus, jolle nyt näkeämäni Valehtelijan peruukki on jatkoa. Pitäköön paikkansa sanonta "ei kahta ilman kolmatta" niin että saisimme nähdä, miten tämä dokumentaarinen näytelmäsarja täydentyy kolmannella osalla.

Esityksen ohjaaja Heidi Junkkaala haastatteli Saisiota ja Packalénia puolentoista vuoden ajan ja käsikirjoitus rakentuu näiden haastattelujen ja niistä tehtyjen improvisaatioiden pohjalle.

Valehtelijan peruukissa Saisio ja Packalén esittävät itseään tai ehkä tarkemmin ilmaistuna ovat itsensä. Näytelmän dokumentaarisesta luonteesta huolimatta huomaan miettiväni totuuden ja fiktion välistä suhdetta. Vaikka tiedän esimerkiksi sen, että Packalén opiskeli suntioksi eläkkeelle jäätyään, sisältää esitys runsaasti aineistoa, josta en tiedä, mikä sen suhde totuuteen on. Mielekäs kysymys tässä yhteydessä ei kuitenkaan ole se, onko esityksessä olevat asiat totta, vaan kysymys totuuden luonteesta ylipäätään.

Onko totuus se, minkä asioista muistaa? Saanen epäillä, sillä muistin polut ovat kiemuraiset ja kihartuvat vuosi vuodelta lisää. Ihminen on myös haka lisäämään muistoihin filttereitä ja tulkitsemaan ja näkemään ne milloin mistäkin kulmasta. Subjektiivisuuskin tuppaa tunkemaan totuuden tontille ja myllertämään sitä entisestään.

Valehtelijan peruukissa olennaisinta on, että näyttämöllä ovat juuri Saisio ja Packalén. Miten voikin kahdessa ihmisessä olla niin paljon voimaa, kokemusta, sydäntä ja asioiden ytimen tavoittavuutta. Istuessani etupenkissä koin olevani monella tapaa etuoikeutettu. Että sain nähdä tämän esityksen ja nauttia. Että jo esityksen aikana tiesin, että näkemäni jäisi mieleen pitkäksi aikaa. Että sain olla osa tätä esitystä rakastavien katsojien massaa.

On nerokas ratkaisu tuoda menneisyyden ihmiset näyttämölle vaatteiden kautta.  Vaatteet, kuten Maukka Perusjätkä aikanaan totesi on "sun aatteet". Ne kertovat ihmisen tarinan. Ovat muisti, joka hiutuu kuin kangas, josta ne on tehty. Muistin lailla niihin tulee reikiä ja tahroja.

Esityksen aiheena ei ole sen vähäisempi juttu kuin ihmisen elämä. Ihmissuhteet, hetero- ja homosuhteet. Rakkaus, joka sai näkyä ja rakkaus, joka piti salata. Luokkaloikka ja yhteiskunnallinen nousu. Työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen. Äitiys ja isoäitiys. Roolit ja odotukset. Yhteiskunnallinen taistelijuus. Omien vanhempien kuolema. Vanheneminen ja oma vääjäämättä lähestyvä rajan toiselle puolelle siirtyminen.

Rehellisyys. Nolouden ja häpeän tunteet. Elämän kipu ja pyhyys.




Valehtelijan peruukissa menneisyyden ihmiset kertyvät elämän ulkokehälle. Ovat reunalla niin, että heitä voi tuijottaa. Että heihin voi palata ja heidän vieressään elää jo kauan sitten menneitä hetkiä. Muistot värittyvät. Aihe vaihtuu toiseen, Saisio saa kimmokkeen Packalénin puheista ja toisin päin. Syntyy maagisen makuinen yhteys.

Näytelmän kylmäväreisin kohta, jota tässä nyt muistellessani saa taas ihokarvat pystyyn, liittyy Saision ihailuun portugalilaista fado-laulajaa Marizaa kohtaan. Näyttämöllä on Marizan punainen esiintymisasu, joka saa Saisiossa esiin "obessiivisen patetian" tilan. Juuri tuon kaltaista ylidramaattista kokemusta olen kaivannut pitkään ja nyt vihdoin sen sain. Kiitos.

Valehtelijan peruukin lopussa on monitulkintainen performanssi, jonka Saisio ja Packalén esittävät Aphrodite's Childin ja Irene Papasin Infinityn tahtiin. Se on hengästyttävä symbolistinen hurjastelu, joka jää mieleeni ennen muuta liikkeenä, jossa ihminen kohtaa elämän eri ulottuvuudet. Kokemus on sitä luokkaa, että sitä ei ole mielekästä lähteä purkamaan. Jokainen tallettakoon sen sydämeensä ja tutkiskelkoon sitä omassa rauhassaan.

Saision ja Packalénin elämän tärkeistä henkilöistä ei esityksessä käytetä heidän omia nimiään, vaan heidän niminään toimivat esim. Kaulus, Huivi ja Silkki. Näin henkilöiden kuvaus nousee yksilökokemuksista yleisemmälle tasolle. Tulee tunnistamisen kokemuksia, yhteisen nimittäjän ylä- ja alapuolelle kirjoittuvaa muistikuvien kirjoitusta.

Valehtelijan peruukki on valovoimaa ja energiaa. Oli ihanaa saada olla fanityttö teatterissa. Tai no, se oli enemmän kuin ihanaa. Se oli parasta.




KOM-TEATTERI: Valehtelijan peruukki
NÄYTTÄMÖLLÄ: Marja Packalén ja Pirkko Saisio
TEKSTI: Heini Junkkaala, Marja Packalén ja Pirkko Saisio
OHJAUS: Heini Junkkaala
DRAMATURGI: Elina Snicker
LAVASTUS- JA PUKUSUUNNITTELU: K Rasila
​MASKEERAUSSUUNNITTELU: Leila Mäkynen
ÄÄNISUUNNITTELU: Antti Puumalainen
VALOSUUNNITTELU: Tomi Suovankoski
KUISKAAJA: Iinu Torniainen

Valokuvat: Noora Geagea


Lipuista kiitos KOM-teatteri

torstai 10. lokakuuta 2019

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö

"Poliittinen tilanne on sekava ja sen vaikutukset näkyvät laajalti. Mielenosoituksia on eri puolilla maata. Matkailijoiden tulisi välttää suuria väkijoukkoja, mielenosoituksia ja pimeällä liikkumista. Venezuelassa esiintyy myös paljon rikollisuutta."

Karina Sainz Borgo vieraili Suomessa muutama päivä sitten ja harmittaa vietävästi, että aiemmin sovitusta menosta johtuen en päässyt Akateemiseen kirjakauppaan häntä kuuntelemaan. Onneksi on kuitenkin hänen romaaninsa, jonka perusteella saa hyvän kuvan siitä, minkälaista elämä on Venezuelassa.

Sainz Borgo (s. 1982) on itse alun perin venezuelalainen, mutta on viimeisimmät kymmenisen vuotta asunut Espanjassa. Caracasissa on vielä yö ei kerro kirjailijan omasta elämästä, vaan teos on fiktiota. Kirjailija kuitenkin toteaaa teoksen jälkisanoissa, että inspiraatiota teokseen ovat tarjonneet todelliset tapahtumat.

"Vältä väkijoukkojen kokoontumisia ja mielenosoituksia. Caracasissa ja muissa suurissa kaupungeissa on paljon poliittisia mielenosoituksia, jotka voivat muuttua nopeasti väkivaltaisiksi. Niiden hajoittamiseen käytetään usein aseita ja kyynelkaasua."

Caracasissa on vielä yö kuvaa teoksen päähenkilön Adelaidan näkökulmasta venezuelaista yhteiskuntaa, jonka kaikki tukirakenteet ovat sortuneet ja maassa vallitsee hallitsematon kaaos. Tilanne on seurausta maata vuosituhannen vaihteesta aina vuoteen 2013 eli kuolemaansa asti hallinneen Hugo Chávesin ja hänen seuraajansa Nicolás Maduron politiikasta.

Venezuela ja erityisesti sen isoimmat kaupungit ovat maailman väkivaltaisimpia paikkoja. Sainz Borgo kuvaa, miten kuka tahansa saattaa milloin tahansa joutua aseellisen hyökkäyksen tai muun väkivallan kohteeksi. Korruptio rehottaa ja ruokapula on valtava. "Ryöväämisen insinööritaidot" kukoistavat ja voivat hyvin. Kapinallisten ja hallituksen tukijoiden joukot taistelevat valta-asemista.

"Henkirikosten osalta pääkaupunki Caracas kuuluu Etelä-Amerikan vaarallisimpien kaupunkien joukkoon. Väkivaltaisen rikollisuuden ja kaappausten uhreiksi on joutunut myös matkailijoita. Noudata erityistä varovaisuutta etenkin Caracasissa liikkuessasi. Myös muualla maassa ryöstöriski on suuri, eikä pimeän tultua ole syytä liikkua kävellen."

Romaani alkaa kuvauksella Adelaidan äidin hautajaisista. Yhteiskunnassa, jossa raha on "urbaani legenda" hautakappelin vuokra on 2000 kertaa Adelaidan kuukausipalkan suuruinen. Vähitellen kansallinen raha menettää kokonaan arvonsa, eikä työstä haalituilla pennosilla voi ostaa enää mitään.

Vastapainona elämän järkyttävällä kovuudelle ja toivottomuudelle Sainz Borgo kuvaa takautumien kautta lämpimästi Adelaidan ja hänen äitinsä suhdetta ja myös aikoja, jolloin yhteiskunta vielä toimi. Adelaidan äiti on akateemisesti koulutettu ja hän itsekin on opiskellut yliopistossa kirjallisuutta. Venezuelan suistuttua totaaliseen kaaokseen on kuitenkin käynyt mahdottomaksi elättää itsensä työnteolla ja ainoaksi vaihtoehdoksi säilyä hengissä jää maastapako.

"Tuntemattomilta ei tule ottaa vastaan ruokaa tai juomaa. Ryöstöissä saatetaan käyttää burundanga-nimistä huumetta. Nopeavaikutteinen huume voidaan sekoittaa ruokaan tai juomaan. Se johtaa usein tajunnan menetykseen."

Elämän kovuus on kirjoittautunut Sainz Borgon romaanissaan käyttämään kieleen, jossa kuvattujen aiheiden rankkuudesta huolimatta löytyy jylhää, elämää kunnioittavaa arvokkuutta. Caracasissa on vielä yö ei pyri vetoamaan lukijan tunteisiin, eikä siitä löydy minkäänlaista sentimentalismia. Viime vuosina lukemieni kirjojen joukossa se ottaa aiheensa puolesta paikkansa Jennifer Clementin Meksikoon sijoittuvan romaanin Varastettujen rukousten vuori (Like) sekä Maija Salmen ja Meeri Koutaniemen El Salvadorin naisvankien sekä yhteiskunnan tilannetta kartoittavan teoksen Ilopangon vankilan naiset (Like) vierestä.

Vaikka Caracasissa on vielä yö on synkkä kirja eksyy rakkaus sen sivuille tuomaan edes hetkellistä valoa Adelaidan alkaessa seurustella Franciscon kanssa.

Jos minun olisi pitänyt valita yksi niistä rajoista, jotka ylitimme, olisin valinnut sen, jonka ylitin päästäkseni hänen iholleen.

On klisee sanoa, että Caracasissa on vielä yö kuuluu niihin kirjoihin, jotka jokaisen pitäisi lukea. Se on kuitenkin totta. Suomessa uutisoidaan kovin vähän Venezuelan tapahtumista ja Sainz Borgon kirja toimii paitsi kaunokirjallisena teoksena myös tietolähteenä maan tapahtumien suhteen. Onnistuneesta käännöksestä kiitos kuuluu teoksen suomentaneelle Taina Helkamolle.

Kun kaikki ympärillä romahtaa hengissä pysymisestä tulee ihmisen ensisijainen tehtävä. Adelalaida toteaakin: "Minun velvollisuuteni oli selviytyä." Caracasissa on vielä yö on sukkelasti etenevä romaani, joka varsinkin teoksen loppupuolella muuttuu niin jännittäväksi, että lukiessa uskaltaa tuskin hengittää.



Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö
208 sivuaf
Espanjankielinen alkuteos La hija de la española
Suomentanut Taina Helkamo
Aula & Co. (2019)

Kansi: Sanna-Reetta Meilahti


Värillisellä tekstillä olevat lainaukset ovat peräisin Suomen ulkoministeriön Venezuelaa koskevasta matkustustiedotteesta (https://um.fi/matkustustiedote/-/c/VE)

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

"Minut on luotu suurempaan elämään" - Helsingin kaupunginteatteri: Everstinna

Alussa oli suo, muistot ja Everstinna.

Heidi Heralan esittämä everstinna astuu Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle moderniksi luodusta pimeydestä. Hän on paljon elämää nähnyt kulahtaneeseen aamutakkiin pukeutunut nainen, joka on ajautunut alkoholismin ja hulluuden partaalle. Yleisössä hänen humalainen touhunsa kirvoittaa naurua heti alkuunsa.

Susanna Airaksisen dramatisoima ja ohjaama Everstinna pohjautuu Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin, jonka taustalla taas on ollut kirjailija Annikki Kariniemen elämäntarina, joka on luettavissa myös Kariniemen omaelämäkerrallisesta teoksesta Erään avioliiton anatomia (1968).  Näyttämölle Everstinna on päätynyt hieman erikoisempaa reittiä. Everstinnaa esittävä Heidi Herala nimittäin rakastui Liksomin romaaniin ja everstinnan hahmoon ja päätyi soittamaan Liksomille pyytäkseen lupaa teoksen esittämiseen näyttämöllä. Hyvä niin.

Itse tutustuin  Everstinnaan ensimmäisen kerran puolitoista vuotta sitten romaanimuodossa, joten minulla oli jo ennen esityksen näkemistä "oma" everstinnani, jonka kanssa kaupunginteatterin esitys asettui vuoropuheluun.

Everstinnaa henkilöhahmona määrittävät ennen muuta hänen nuoruudenaikainen fasismin ihailunsa sekä väkivaltainen avioliitto everstin kanssa. Tarina on pohjavireeltään traaginen, mutta Heidi Heralan roolityössä se saa päälleen koomisen kuorrutteen. En oikein tiedä, mitä tästä ajattelisin. Minua hämmentää, että ihmiset jaksavat edelleen nauraa kyrpä/pillu -jutuille ja yhtä lailla minua hämmentää, että juovuksissa oleva nainen on yleisön reaktioista päätellen hauska juttu. Esitykseen on luotu ikään kuin valmiiksi paikkoja, joissa yleisön kuuluu nauraa. Kumma kyllä juuri nämä kohdat vaikuttavat naurattavan yleisöä vähiten ja siitä vasta hämmentynyt olo tuleekin.

Everstinnaa on kaupunginteatterissa lähdetty viemään pohjoisen groteskin suuntaan ja Heidi Herala ilmentää roolihahmonsa mielenmaisemaa sielunsa kyllyydestä. On jo sinänsä hienoa ja melko harvinaistakin, että nainen pitää hallussassaan koko näyttämöä pari tuntia kestävän esityksen ajan. Näyttelijän kannalta fyysisestikin melkoinen suoritus.

Näyttämölle on lavastettu suo pystyynkuolleine puineen. Näkymä on vaikuttava ja komppaa visuaalisella kielellään Heralan roolityötä. Myös näytelmän musiikki- ja valaistuspuoli toimii vahvan vakuuttavasti itse esityksen palveluksessa ja tarjoaa monia hienoja yksityiskohtia, joista omaan mieleeni jäi erityisesti kohta, jossa spottivalorykelmä muuttui hakaristin muotoon.

Yksi tapa tulkita esitystä olisi tarkastella everstinnan henkisen epätasapainon ja fasististen näkemyksen välisiä yhteyksiä, jolloin äärioikeistolaiset mielipiteet asettuisivat nekin omaksi hulluuden muodokseen.

Heralan everstinna hengittää vahvana, paikoin jopa hieman liiankin vauhdikkaana ja ylivietyä turkkalaista "tärinäteatteria" muistuttavana, mutta ylikierrokset tasoittunevat useampien esityskertojen myötä.  Everstinna rakentuu päähenkilönsä vuolaalle monologille ja sitä vasten hiljaisemmat hetket nousevat esiin vangitsevina. Kenties olisikin kannattanut käyttää hyväksi hippusen runsaampaa tempovaihtelua.

Seksuaalisuus tulee teoksessa vahvasti esiin, mutta näyttämöllä sen kautta luotu vaikutelma on hyvin erilainen kuin romaanissa ja korostaa ennen muuta esityksen groteskiutta. Romaanin everstinna on ristiriitainen henkilö ja tämän ristiriitaisuuden välittäminen näyttämöllä on kaikkea muuta kuin helppoa ja usein vauhtia otetaankin everstinnan persoonan tahattoman koomisista puolista, joiden läpi olisin toivonut traagisten pilkahdusten tulevan esiin useammin.

Everstinna ei ole rakastettava hahmo. Päinvastoin hän on usein ärsyttävä ja typerällä tavalla itseään täynnä. Häneen tekisi mieli ravistella järkeä. Siinä missä romaania lukiessani saatoin vallan mainiosti olla pitämättä hänestä on se kaupunginteatterin esityksessä vaikeaa, sillä niin everstinnan luihin ja nahkoihin Heidi Herala on uinut. Hän ei pelkästään esitä everstinnaa, vaan on everstinna. Siinä missä Everstinna on omien sanojensa mukaan luotu suurempaan elämään on Heidi Herala luotu everstinnaksi.



Helsingin kaupunginteatteri: Everstinna
Dramatisointi ja ohjaus: Susanna Airaksinen
Sävellys ja äänisuunnittelu: Johanna Puuperä
Lavastus ja pukusuunnittelu: Vilma Mattila
Valosuunnittelu: Vesa Ellilä
Naamioinnin suunnittelu: Aino Hyttinen
Dramaturgi: Merja Turunen

Roolissa: Heidi Herala


maanantai 30. syyskuuta 2019

Onko suolistaennustaminen hyödyllinen taito? - Väinö Kirstinä: Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma * BAR Finland, osa 43

BAR Finland* avaa tällä kertaa ovensa Väinö Kirstinälle ja Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelmalle (1967). Tajuntaa laajentavien aineiden ja muiden huumaustablettien käyttö ei kirjallisessa baarissani ole sallittua, mutta runoutta ja sen aikaansaamia ennalta arvaamattomia vaikutuksia nautitaan sitäkin runsaammin.

Kuvitellaanpa, että kirjoitan seuraavanlaisen twiitin: Käsi ylös kaikki, jotka tällä hetkellä lukee Väinö Kirstinän runokokoelmaa Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma? Kuinkakohan moni käsi nousisi pystyyn?

No nii-in. Näinhän se on. Lienee siis tarpeen sanoa pari sanaa Väinöstä.

Väinö Kirstinä (1936-2007) oli suomalainen runoilija, josta Wikipedia ei kerro paljon mitään. Kunhan nyt mainitsee, että Väinöllä meni sukset ristiin hänen ensimmäisen runoteoksensa Lakeuden julkaisseen WSOY:n kanssa ja Väinö siirtyi Tammelle. Tämähän se onkin kaikkein olennaisinta tietoa Väinö Kirstinästä, joten hienoa, että asia löytyy Wikipediasta.

Kirstinä julkaisi reilut 15 runokokoelmaa ja käänsi suomeksi mm. André Bretonin Surrealismin manifestin sekä Apollinairea ja Baudelairea (jälkimmäistä yhdessä Eila Kostamon kanssa) sekä useita muita merkittäviä kirjallisia teoksia. Minulle hän on ennen muuta kokeellinen runoilija, joka uudisti suomalaista runoutta ennalta arvaamattomilla tavoilla. Tyylillisesti hän kuuluu niihin suomalaisiin runoilijoihin, jotka eräretkellä olisi pystyttänyt telttansa Kari Aronpuron teltan viereen.

*

Onko Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma kasa randomeja ajatelmia ja havaintoja vai onko tekstin takana joku suurempi suunnitelma? Nämä ovat kysymyksiä, joita mietin melko usein erityisesti runojen kohdalla. Mistä sanat tulevat ja miten ne järjestyvät? Miksi juuri joku tietty sana ottaa paikkansa tietystä kohdasta runoa? Mistä se osaa siihen paikalle tulla? Mistä se tietää, mihin se kuuluu? Voisiko sen tilalla olla joku toinen parempi sana? Mistä tulee tunne runon sisäisestä koheesiosta ja miksi edellä halusin käyttää juuri sanaa koheesio, kun parempiakin ilmaisuja varmaan olisi?

Kokeellinen runous vie usein huomion kieleen ja sen syntymekanismeihin, eikä "LSD-suunnitelma" ole poikkeus säännöstä. Jo teoksen nimi antaa aavistaa, että mahdollisesti on niin ja yhtä mahdollisesti on olematta niin, että nyt liikutaan puolipsykedeelisen synteettisen logiikan mukaisesti.

"LSD-suunnitelmalla" Kirstinä luo maailmaan järjestystä. Hän käyttää hyväksi luokittelua. Pääotsikon alle järjestäytyvät alaotsikot ja sillä tavoin asiat ovat hallinnassa. Pääotsikoita tässä kokoelmassa on 10 kappaletta. Laitan ne tuohon alle. Pääotsikoiden alaotsikoita en laita.

0. Yleisteokset
1. Filosofia
2. Uskonto
3. Yhteiskunta
4. Maantiede, matkat, kansatiede
5. Luonnontiede, matematiikka, lääketiede
6. Käytännöllinen talous, tekniikka
7. Taide, liikuntakasvatus
8. Kirjallisuus, kielitiede
9. Historia

Pää- ja alaotsikointien lisäksi "LSD-suunnitelma" on jaettu 98. eri runoon tai ajatelmaan tai huomioon tai havaintoon tai miksi niitä nyt haluaakin kutsua. Myös näillä 98 hommelilla on aina oma nimensä. Otan tähän esimerkiksi randomilla valinnalla 10 tällaista otsikkoa, joita en esitä niiden esiintymisjärjestyksessä, vaan siinä järjestyksessä kun kirjan sivuja selaamalla ne silmiini osuvat. Niin ja kirjoitan ne isolla, koska Kirstinäkin kirjoitti ne isolla.

RAKKAUDEN SUKUPOLVI
TUULETIN
KAASUKELLO
HEVOSET
HELSINGIN ANATOMIA
PIENI AUTO
IHME
RAKKAUDEN SUKUPOLVI (Oho! tämä olikin jo tossa ekana, mutta kun sokkona valitsin niin törmäsin uudelleen rakkauden sukupolveen, joten laitoin sen sit taas tähän)
MUODIKAS NAINEN VIATTOMUUTEEN HUKKUNUT (V. A. K. § CO.)
YMPYRÄ

Seuraa kysymys. Miten tähän kaikkeen sopii François Villon, jolle Kirstinä on omistanut keskellä kokoelmaansa kokonaisen sivun?

Villon, tuo 1400-luvulla elänyt ranskalainen runoilija oli haka joutumaan erimielisyyksin lain kouran kanssa. Onko niin, että tämä tieto on Kirstinän kokoelman yhteydessä merkittävä?

Vastaan varmuuden vuoksi itse. Saattaapi hyvin ollakin. Ainakin sitä kautta päästään järjestyksen kyseenalaistavaan poeettiseen ja muuhun anarkiaan. Varma ei tietenkään voi olla. Eikä pidäkään olla, sillä koskaan ei pidä olla varma ellei ole ja yleensä siihen ei ole syytä. Whatever-ever-ever. Tässä alla oikealla vielä todistusaineisto:



"LSD-suunnitelma" tarjoaa paljon kohtia, joista tekisi mieli ottaa sitaatteja ihan vaan siksi, että niitä lukiessa tulee sellainen olo, että nyt luen kohtaa, josta olisi kiva ottaa sitaatti. Vaan mitä siitä tulisi, jos ottaisin sitaatin sitaatin perään? Niin no vastaus on helppo. Siitä tulisi sitaattikokoelma.

Nyt tää kirjotus on jo aika pitkällä ja vähän sellanen fiilis, etten oikein ole päässy asiaan. No, asiaan pääseminen on kyllä ihan yliarvostettua varsinkin jos vertaa siihen, että Kirstinän runot vapautti mussa jonkun tilan. Jonkun sellasen ihanan tilan, jossa ei ole itsesensuuria ollenkaan ja siks voi tälleen vaan kirjoittaa ja käyttää "LSD-suunnitelmaa" vähän niinkun kirjoittamisen tekosyynä.

Kirstinä jotenkin en tiedä miten onnistuu siinä, että hänen runonsa avaavat ihmisessä vastaanottavan tilan. Aivot saavat eliksiiriä ja runolihakset luonnollista botoxia. Runoista lähtevä ääni soi muurissa ja dollissa. Menneisyyden nykyisyys lakkaa olemasta kirjain kerrallaan nykyisyy nykyisy nykyis ...


Olen nykyaikainen
kuin pankkien tietokoneet,
mutta erikoistunut
kuin roomalainen suolistaennustaja.


Miten nykyaikaisia pankkien tietokoneet oli vuonna 1967? Oliko niitä edes silloin vai onko kyseessä pankkitietokoneutopia? Jos nyt tätä kirjoittaessani olen yhtä nykyaikainen kuin pankkien tietokoneet vuonna 1967 olen joko vanhanaikainen tai nykyaikainen on määriteltävä uudelleen. Suolistaennustamista osatakseen pitäis varmaan mennä jollekin Työväenopiston kurssille. Osaatko sanoa, onko se hyödyllinen taito? Mihin sitä voi käyttää? Näyttäiskö se hyvältä CV:ssä?

Jotkut asiat ei kestä aikaa ja kun niin käy ne saattavat muuttua ihan uudella tavalla kiinnostaviksi. Sit on taas ikuisia totuuksia, jotka on voimassa aina ja jotkut kuten seuraava valitettavasti.

Mitäs pelleilet
ole onnellinen,
se on kansalaisvelvollisuus.


Joo eiköhän tässä nyt ole pelleilty tarpeeksi, joten alan yrittää kansalaisvelvollisuuteni täyttämistä. Sen verran kumminkin vielä, että Kirstinän lukeminen lisää luovuutta ja saa miettimään asioita oudoista suunnista, eksymään ja löytämään. On myös varsin todennäköistä, että Kirstinän runojen lukeminen tekee onnelliseksi, jolloin kansalaisvelvollisuuskin tulee täytetyksi. Älyttömän win-win!



Väinö Kirstinä: Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma (1967)
- teoksessa Runoja 1958-1977
Tammi (1979)



*BAR Finlandiin ja sarjassa aikaisemmin julkaistuun teksteihin pääset tutustumaan tästä




sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Rakkauden vaiheet - Raisa Omaheimo: Sydän

Raisa Omaheimo (s. 1977) on tunnettu teatterintekijä ja feministinen stand up -koomikko, jolta nyt on julkaistu ensimmäinen romaani. Vaikka en tunnekaan Omaheimoa ollenkaan olen omassa hiljaisuudessani diggaillut häntä erityisesti Läski-esityksestä lähtien.

Sanotaan paremman puutteessa vaikka näin. Kulttuurimme tarvitsee Omaheimon kaltaisia rohkeita ja sopivasti räävittömiä naisia, jotka uskaltavat uskalluksen yli, eivätkä välitä sopivuudesta ja sen asettamista rajoista.

Myös Sydämessä Omaheimo panee itsensä peliin. Toki teos on fiktiivinen, mutta siinä on vahva henkilökohtaisen pohjavire. Kirjoitan muistiinpanovihkooni, että Sydän on puhekirjallisuutta ja että tämän tyyppiset kirjat ovat nyt muodissa. Kirjat, jotka sijoittuvat hyvin lähelle tekijäänsä ja joiden ihannelukija on henkilö, joka jakaa tekijän kanssa saman kokemuspiirin.

Sydämessä minua kiinnostaa erityisesti kaksi eri juttua, joista kumpikaan ei liity teoksen varsinaiseen tematiikkaan, rakkauden ja ihmissuhteiden vaikeuteen ja mahdottomuuteen. Teoksen alkuosan kiinnostavuus syntyy siitä, että siinä kuvataan siivoojan työtä. Hyvin harvoin siivoojat nimittäin pääsevät esiin kirjallisuudessa. Siis mahtavaa. Vaeltelen Sydämen siivoojan kanssa pitkin Stockmannin autiota tavarataloa. Kumihanskat saavat käteni haisemaan, kainaloissa on hikiläikät ja kurja haju levittäytyy ympärilleni.

Tässä kohtaa tajuan, että kirjoitin edellä "Sydämen siivooja" - hmm jaahas, tällaisenkin tason tästä romaanista voi löytää.

Monesti elämä olisi helpompaa, jos sydämensä voisi siivota yhtä lailla kuin tavaratalon. Kuurata sen puhipuhtaaksi jos ei muuta niin seuraavaa likaajaa varten. Tehdä sydämensä suursiivouksen aina ihmissuhteen päätyttyä. Asiat vaan eivät mene niin, vaan sydämeen kerrostuvat kaikki ihmissuhteet. Jäävät sen sisälle ja pinnoille kamalaan ja äänekkääseen epäjärjestykseen.

Sydämessä rakkaus tulee elämään Otavan, Freijan ja Muusikon muodossa. Rakkauden vaiheet ovat aina samat:

1. "Kanssasi on niin hyvä olla / syliisi helppo tulla."*
Kaikki on ihanaa. Sinun ihosi on suunnaton ja kiehtova maanosa. Meri, josta juoda. Kartta, jonka jokaista millimetriä on pakkoa saada nuolla.

2. Epäilys herää

3. Ohi on

Kun uni tai valve voittaa, he katoavat kaikki, lopullisesti. Joka kerta lopullisesti.

Sydän (symbolina) on kulttuurisesti niin vahvasti lastattu ja moneen kertaan ryöstöviljelty, että siihen on vaikea löytää tuoretta näkökulmaa. Osin tästä johtuen Omaheimon romaanin sydänsymboliikka ei paikoin oikein jaksa nousta, vaan jumittuu toisteisuuteensa.

Enemmän kuin tulkintojen lukeminen siitä, että teoksen päähenkilön päättää heittää sydämensä kadulle minua kiinnostaa teoksen kertojaratkaisu, joka on mystinen ja siksi kiehtova. Romaanin alussa päähenkilö on siivooja, mutta teoksen loppupuolella hän on terapeutti. Toki on mahdollista, että kyse ei ole samasta henkilöstä ollenkaan, mutta mikään romaanissa ei viittaa tähän mahdollisuuteen.

Miksi siivooja muuttuu terapeutiksi? Tekeekö hän siivojanhommia opiskellessaan terapeutiksi? Opiskeleeko hän terapeutiksi voidakseen keskittyä muiden huoliin omiensa sijasta? Onko kyseessä luokkaloikka?

Onko Sydän komedia? Siinä mielessä varmasti kyllä, että ihmisen tarve löytää rinnalleen toinen ihminen on usein niin perustavanlaatuisesti elämää hallitseva juttu, että siitä ei ilman komediallisia aspekteja selviä. Samalla tietenkin on traagista ja repivää, kun joutuu kohtaamaan ihmissuhdepettymyksen toisensa jälkeen ja tätä puolta Omaheimo tuo vahvasti romaanissaan esiin ja saa pragmatistin sisälläni kysymään: miksi kaikki tämä ihmissuhdevaiva, kun lopputulos on aina yhtä kurja?

Mut hei, ei saa olla pessimisti. Tämän neuvon annan itselleni.

Sydän saa myös kysymään, missä määrin ihminen itse kaipaa toista rinnalleen ja missä määrin kyse on kulttuuristen odotusten täyttämisestä. Malin Lindroth on teoksessaan Vanhapiika tuonut ansiokkaasti esiin, miten kumppaniton ihminen tulkitaan vialliseksi ja jollakin tapaa kelpaamattomaksi yhteiskunnan ylijäämäksi.

Siis patriartkaattihan hyötyy ihan jumalattomasti siitä, kun nainen tuskailee ihmissuhteiden kanssa.  Näin tärvääntyy aikaa, jonka voisi käyttää monenlaisiin tärkeisiin asioihin, kuten vaikka juuri kyseisen patriarkaatin rapauttamiseen. Ai että!

Mutta kun se sydän haluaa tahtoo vaatii kieltäytyy olemasta onnellinen, jos sen vieressä ihan liki liki ei syki toinen moinen lihasmöykky.

Sydän etenee sydämen rytmiin. Sen pulssissa on ikävä ihmistä, joka jäisi vierelle. Omaheimo on kirjoittanut romaanin, josta moni voi löytää itsensä ja oman kaipauksensa. Lohdullisuus syntyy siitä, että muillakin on samanlaista kuin itsellä.



Raisa Omaheimo: Sydän
186 sivua
Kustantamo S&S (2019)


*Lainaus samannimisestä laulusta, tekijät/esittäjät Juha Tikka, Hector ja Susanna Haavisto