keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit - BAR Finland, 32

Merkittävistä suomalaisista kirjailijoista puhuttaessa ei pidä unohtaa Rosa Liksomia, joka on tuonut kirjallisuuteemme paljon muutakin kuin vitun.

Tyhjien teiden paratiisien takakannessa on lainaus kriitikko Janne Riihikallion Tiedonantajaan kirjoittamasta kriitikistä, joka koostuu seuraavasta lausehelmestä: "Naisen joka tunkee 27 v-alkuista vajaan kolmen sivun tarinaan on oltava hyvä kirjoittaja."

Riihikallio viittaa kokoelman ensimmäiseen novelliin, jonka vittuja en käynyt laskemaan, vaan päätin sen sijaan luottaa Riihikallion mainitsemaan lukuun.  Aika paljon niitä vittuja tosiaan näyttäisi olevan:
Mä vittu ammun saatana jokaisen vastaantulijan kostoksi siitä, että paskalakit vei sen. Vittu mä ostan Skattalta katkaistun haulikon ja vittu mä ammun ruuneperinpatsaalta pään irti ja vittu mä kostan. Voi mun stamppi, vittu mä putoon kybällä helvettiin ilman sua. Vittu mä luuhistun ja kuolen tähän kukkulalle.

Riihikallion toteamus on humoristinen kehu, mutta oma huomioni kiinnittyy itse luonnehdinnan lisäksi myös siihen, että kyseisessä lauseessa naisen paikalle sopisi kovin huonosti mies ja se taas kertoo isommista asioista.

Kuvittelepa itse: Miehen joka tunkee 27 v-alkuista vajaan kolmen sivun tarinaan on oltava hyvä kirjoittaja. Edellisellä lauseella ei ole yksinkertaisesti mitään uutisarvoa.

Tyhjän tien paratiisit on vuodelta 1998 ja 20 vuodessa on toki tapahtunut muutosta tasa-arvoisempaan suuntaan sen suhteen, mistä ja miten nainen voi kirjoittaa. Tästä huolimatta esimerkiksi Silvia Hosseinin essee "Vähän saa kuristaa" hänen kokoelmassaan Pölyn ylistys (Savukeidas 2018) on herättänyt ihmetystä siitä, että onko nyt sopivaa, että nainen kirjoittaa seksistä ja seksuaalisuudesta niin kuin Hosseini esseessään tekee.

Tyhjän tien paratiisit ajautui luettavakseni, koska olen paraikaa lukemassa Kathy Ackerin romaania Tunnottomien valtakunta (Empire of the Senseless, 1988) ja aloin sen yhteydessä pohtia, kuka suomalainen naiskirjailija olisi päässyt lähimmäksi Ackerin tyyppistä hard coreilua. Päädyin Rosa Liksomiin.

Tyhjän tien paratiisit edustaa Liksomin tuotannon tylympää päätä. Tylyys tai laajemmin hard core on kuitenkin vain yksi tätä kokoelmaa määrittävä tekijä ja sitä löytyy erityisesti kokoelman kolmannesta osasta, jolle Liksom on veikeästi antanut nimeksi Talous ja urheilu.

Ensimmäiset kaksi osaa ovat nimeltään Kotimaat ja Ulkomaat. Kotimaa-osasto oli tämän kokoelman ehdoton suosikkini, koska siinä Liksom onnistuu yhdistämään ihan harvinaisen taitavasti karuuden ja hellyyden. Tämä kombinaatio huipentuu novellissa, joka kertoo äskettäin leskeksi jääneestä naisesta.

Nainen työstää suruaan paiskaamalla rikki maljakon ja sirpaleet repivät hänen vartaloonsa ja jalkapohjiinsa verta vuotavia haavoja.

Hän tanssi kiihdyksissä seinästä seinään ja hyräili tuntematonta sävelmää. Valkokukalliset tapetit värjäytyivät punaisiksi, veri höyrysi rinnoilla ja reisissä. Kun hän lopetti tanssin ja tuupertui lattialle, viimeiset veripisarat valuivat lätäköksi hänen omaan syliinsä.

Syli on tyhjä, kunnes naisen omat veripisarat täyttävät sen. Tämä kertoo niin absoluuttisesta yksinäisyydestä, että huomasin alkaneeni hyräillä miten "panin ikkunaan pahvisuojan / Että edes jossakin lämmin ois." *

Yhtä lailla kuin jysäyttävänä lohduttomuuden kuvauksena Liksomin tekstejä voi lukea mustan huumorin ja groteskin läpi. Vaikuttaisikin siltä, että hänen tarinoidensa vahvuus syntyy ainakin osittain juuri siitä, että toistensa kanssa periaatteessa ristiriitaiset elementit ja tunnerekisterit törmäännytetään.

Yksi suosikkitarinoistani kertoo naisesta, joka syö kanaa rasva suupielissä tiristen ja toteaa syömisensä ohella, että

Mun mies ammuttiin kolme vuotta sitten Ähtärin keskustassa, ammuttiin katkaistulla haulikolla niin läheltä, että koko pääkoppa pirskahti tuvan seinille.

Naisen tarina jatkuu kuvauksella siitä, miten hankalaksi verijälkien siivoaminen on osoittautunut ja miten niistä on yhä seinissä tahroja. Syömisen, väkivallan ja siivoamisen kolmiliitto paaluttaa tämän tarinan voimalla, joka saa minut tuntemaan kuvotusta.

Liksomin novelleissa ihminen harvoin ehtii miettiä, mihin suuntaan on menossa, mutta joos hänellä olisi aikaa hän voisi vetää dueton Chris Rean kanssa ja yhtyä sanoihin


This ain't no upwardly mobile freeway / Oh no, this is the road [...] to hell

On mies, joka vihaa niin kiihkeästi naisia, että hän haluaa perustaa valtakunnan, jossa "määrää sladdi." On putkaa ja vankilaa, tappoa ja väkivaltaa. On sodasta kiihkoileva teinityttö, ryyppääviä munkkeja ja suklaamunille perso Jeesusta esittävä mies. Usemman kerran näissä lyhyissä tarinapaloissa aseet puhuvat enemmän kuin ihmiset.

Toisinaan kuvatut tilanteet saavat ilkikurisen absurdin luonteen, kuten tarinassa jossa mies ihan itseltäänkin huomaamatta ajautuu ryyppyremmiin ja seksinnälkäiset naiset vievät hänen voimansa. On myös kotoisen oloista rakkautta, joka ilmenee vaikkapa niin, että pariskunta polttaa samaa tupakkamerkkiä ja tykkää samasta suklaasta.

Liksom saa mahtumaan uskomattoman paljon parin-kolmen sivun pituisiin teksteihinsä. Hänen minimalistinen esitystapansa ja rujon ympärille kietoutuva tematiikkansa tuo mieleen ranskalaisen Claire Castillonin (klik), joka niin ikään on mestari kuvaamaan isoja liikahduksia yhtä vähillä sivuilla. Suomalaiselta kirjallisuuskentältä voisi mainita Maria Jotunin (klik), jolla Liksomin tapaan tekstit ovat lyhyitä ja ihmissuhteet harvoin onnellisia. "Omituista ponnistusta koko elämä", kirjoittaa Jotuni novellissaan "Eriika" ja tämä lausahdus luonnehtii oivallisesti myös Liksomin tekstejä.

Kotimaat ja ulkomaat -osioiden lukeminen peräkkäin osoitti, että Liksomin kieli on kuin Unto Monosen Satumaa, joka mahduttaa itseensä koko suomalaisen mielenmaiseman. Omassa luennassani Ulkomaat-osio ei tehnytkään yhtä vahvaa vaikutusta kuin Kotimaat, sillä Liksomin kieli resonoi erityisellä vahvuudella juuri jotakin syvää ja kerrosteista suomalaisuutta, jossa suot, kuokat ja Jussit kohtaavat elämän jumalattoman kovan tingin.

Vaikka Liksomin henkilöhahmot tekevät usein vähemmän mukavia tekoja ei heitä teksteissä ristiinnaulita tai muullakaan tavoin tuomita, jos toki se toisinaan sattaisi olla aiheellistakin - niin julmasti osa heistä toimii.

Tyhjän tien paratiisit sisältää nopeita välähdyksiä ihmiselämästä ja usein niissä kuvataan käännekohtaa, jonka jälkeen mikään ei enää ole entisellään. Nämä tarinat ovat vakuuttava näyttö siitä, että ratkaisevaa ei ole sanojen määrä, vaan se miten niitä käytetään.  Nämä tarinat ovat kuin mekaaninen herätyskello, joka ei vaikene ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu.



Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit (1998/1989)
125 sivua
Kustantaja: WSOY


*Hector: Lumi teki enkelin eteiseen


Helmet-lukuhaaste: kohta 43, suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

Tyhjän tien paratiisit on käännetty useille kielille: englanniksi Dark paradise, ranskaksi Noirs Paradis, portugaliksi Os Paraísos do Caminho Vazio, sloveniaksi Temni paradiž


Aiempiin BAR Finland -kirjoituksiin pääset tästä


maanantai 29. lokakuuta 2018

Kirjamessujeni päähenkilö: Saara Turunen

Hannu Harju ja Saara Turunen
Tässä tekstissä kirjoitan kolmesta eri Kirjamessujen tapahtumasta, joiden päähenkilö oli Saara Turunen.


1. Saara Turunen ja Nuoren Voiman päätoimittaja Vesa Rantama

Saara Turusen romaanissa Sivuhenkilö käy ilmi, että naiskirjailijoihin kohdistetaan vielä tänäkin päivänä erilaisia odotuksia kuin mieskirjailijoihin. Naiskirjailijoilta myös kysytään toisenlaisia kysymyksiä kuin heidän mieskollegoiltaan. Surkuhupaisaa on, että naiskirjailijan Sivuhenkilössä osakseen saama kohtelu toistui Saara Turusen itsensä kohdalla myös kirjamessuilla.

Edellisestä hyvä esimerkki on, kun Vesa Rantama kertoi Saara Turusta haastatellessaan, että hän kokee, että Sivuhenkilö ei ole hänelle. Tähän Turunen vastasi kysymällä: mikä velvollisuus minulla on kirjoittaa juuri sinun kaltaisellesi lukijalle ja/tai ottaa erityisesti juuri sinut huomioon?

Vesa Rantama kirjoittaa hienoja runokritiikkejä ja arvostan hänen tekstejään ja häntä itseään niiden kirjoittajana. En myöskään näe, että Rantaman edellä oleva toteamus olisi niinkään negatiivista kritiikkiä Sivuhenkilöä kohtaan. Enemmänkin se kertoo mielestäni siitä, että kirjallisuuden ideaalilukija on niin pitkään ollut oletusarvoisesti mies, että kun vastaan tulee kirja, joka ei kyseistä lukijapaikkaa automaattisesti tarjoa, vaan osin peräti haastaa sen, se herättää hämmästystä.

Yleisellä tasolla on hyvä myös kysyä, miksi jonkun kirjallisen teoksen pitäisi olla kirjoitettu juuri minulle? Joskus totuus satuttaa. Minulle kävi niin Koko Hubaran Ruskeiden tyttöjen kanssa, kun Hubara toi esiin, että hänen kirjansa on kirjoitettu nimenomaan ruskeille tytöille, ei esimerkiksi ruskeiden tyttöjen valkoisille äideille (positio, johon itse kuulun).

On terveellistä ja tervetullutta joutua kokemaan, että jokin ei ole minulle kaikista etuoikeuksistani huolimatta. Sitä kautta voi saada edes hieman perspektiiviä myös siihen, miltä tuntuu niistä ihmisistä, joiden kokemus on jatkuvasti, että teos on kirjoitettu aivan toisenlaisille ihmisille kuin mitä he itse edustavat. On itsekästä vaatia, että kaiken pitäisi olla juuri minulle.


2. Saara Turunen ja Hesarin kriitikko Antti Majander

Yksi kirjamessujen odotetuimpia haastatteluja oli Saara Turusen ja Helsingin sanomien kriitikon Antti Majanderin välinen kohtaaminen.

Oli hyvä kuulla, että #METOO on vaikuttanut Majanderiin niin, että hän on alkanut kirjoittaa kritiikeissään sukupuolisensitiivisemmin. Majander vakuutti, että hän ei esimerkiksi enää käyttäisi sanaa "neito", kuten hän teki kritiikissään Turusen Rakkauden hirviöstä.

Mutta mutta. Ne kaikki Majanderin silmien pyöritykset ja tuhahtelut Turusen kysymysten edessä. Vaikutelmaksi jäi, että Majander haluaa istua tiukasti valtaistuimellaan. Olisin odottanut hänen myöntävän oman valta-asemansa ja siihen liittyvät ongelmat, joita väkisinkin aina liittyy kaikkiin valta-asemiin. Ei ole tervettä, että yhden ihmisen kritiikillä on niin suuri vaikutus kuin Majanderin kritiikeillä on. Hänen kritiikkinsä voi tuhota paitsi kirjan myös kirjailijan. Silloin ei voita kukaan, ei edes se kritiikko.

Tässä yhteydessä on toki hyvä muistaa, että valta ei ole sinänsä Majanderilla, vaan se on enempi hänen positionsa ominaisuus. Kuka tahansa Suomen suurimman sanomalehden pääkriitikkona olisi samassa tilanteessa kuin Majander. Tämä taas ei tarkoita, etteikö kyseisessä valtapositiossa olevan pitäisi kiinnittää erityistä huomiota siihen, miten valta hänen kauttaan ilmenee ja mitä vaikutuksia sillä on.

Pisteet Saara Turuselle tilan haltuun otosta.


3. Saara Turunen -lukupiiri

Paikalla oli Helsingin Tapanilan lukupiiri, jota vetää kriitikko Suvi Ahola. Tilaisuus alkoikin varsin topakasti, kun Ahola komensi muut ruotuun ja ilmoitti, miten asiat on ennen kirjamessujen lukupiirissä tehty ja miten ne tehdään myös tällä kerralla.

Ahola antoi sentään Saara Turusen kustannustoimittajalle Hannu Harjulle mahdollisuuden pitää lyhyen alustuksen. Sen jälkeen tapanilalaiset kertoivat, mitä mieltä he ovat Sivuhenkilöstä. Heti ensimmäinen lukupiiriläinen totesi reippaasti, että hän ei pitänyt Sivuhenkilöstä ollenkaan.  Käyttiköhän hän ilmaisua "kamala kirja" - en nyt ole ihan varma. On pakko vähän ihailla noin reipasta sanankäyttöä, vaikka itse asiasta olenkin ihan eri mieltä.

Muut tapanilalaiset olivat huomattavasti myönteisemmin äänenpainoin liikkeellä ja lukupiiritapaamiselle leimallista oli, että jatkuvasti joku yleisössä oli käsi pystyssä puheenvuoroa odottaen. Sivuhenkilö sai kiitosta mm. rehellisyydestä ja konstailemattomuudesta sekä vaikeasti kuvattavan asian, sosiaalisen epävarmuuden, onnistuneesta kuvauksesta.

Itse näen Sivuhenkilön puhtaasti kirjallisten meriittien lisäksi yhdeksi tärkeimmistä ansioista sen, että tällä teoksella Turunen ottaa haltuun tilaa (cis)mieshegemoniselta kirjallisuuskentältä. Setäspleinaus asettuu näin juuri niin ikävään valoon kuin mitä se onkin.

Koska tilaisuuteen osallistujilla oli tosiaan paljon sanottavaa Sivuhenkilöstä Turunen itse pääsi harmillisen vähän ääneen. Toisaalta voisin kuvitella, että hänen itsensä kannalta oli mielenkiintoista kuulla kaikkia niitä käsityksiä ja mielipiteitä, joita Sivuhenkilöstä tilaisuudessa esitettiin.

Suvi Ahola kutsui Turusen romaania feministiseksi manifestiksi. Tämä oli hämmentävää, sillä hetkeä aiemmin Ahola oli puhunut siitä, että sukupuoli ei Sivuhenkilössä ole tärkeä. Ehkä ymmärsin Aholan kommentin jotenkin väärin tai ainakin sen perimmäiset tarkoitusperät jäivät minulta hämärän peittoon.

Esiin tuotiin myös Sivuhenkilön usein musta huumori sekä puhuttiin omaelämäkerrallisuudesta, totuudesta ja fiktiosta sekä niiden välisestä rajankäynnistä. Tässäkin yhteydessä lienee hyvä muistuttaa, että Sivuhenkilö ei ole omaelämäkerrallinen tunnustuskirja, vaan nimenomaan romaani.

Itse pidän paljon romaaneista, jotka liikkuvat tekijänsä oman elämän ja fiktion kaltevalla pinnalla. Tämän tyyppinen kirjoittaminen vaikuttaisi olevan myös nousussa naiskirjailijoiden kohdalla, kuten osoittavat mm. Rachel Cuskin, Maggie Nelsonin ja Deborah Levyn teokset ja niiden osakseen saama suosio.

Suomessa fiktiivisomaelämäkerrallinen naiskirjallisuus on ollut pitkälti suomenruotsalaisten naisten laji. Sitä ovat kirjoittaneet mm. Märta Tikkanen, Tove Jansson ja Merete Mazzarella. Ahola mainitsikin Sivuhenkilön kirjalliseksi sukulaissieluksi juuri Janssonin henkilökohtaisimmat teokset. On hienoa saada tähän joukkoon myös suomeksi kirjoittavia nimiä, kuten Saara Turunen tai Laura Gustafsson.

Peter Sandström on joskus sanonut, että hän ei osaisi kirjoittaa täysin fiktiivisistä asioista, vaan hänen kirjoittamisensa lähtee toden ja koetun sekä keksityn sekoittamisesta. Rachel Cusk taas on todennut, että hänestä kokonaan fiktiivinen kirjoittaminen on alkanut tuntua epäaidolta.

Lukupiirissä tuli esiin myös kiinnostava huomio, jota Turunen itsekin kommentoi. Eräs paikalla olleista oli kiinnittänyt Sivuhenkilössä huomiota siihen, että sen minäkertoja on ns. ulkopuolinen minäkertoja, joka ei juurikaan kerro tunteistaan tai sisäisestä elämästään. Turusen mukaan tässä näkyy osin hänen näytelmäkirjailijataustansa, sillä näytelmässä teot ovat aina sanoja vakuuttavampia.

Turunen kertoi lähestyvänsä omaa elämäänsä materiaalina jonkin tietyn teeman tai aiheen kautta. Sivuhenkilön kohdalla niitä ovat olleet sivullisuus ja ulkopuolisuus. Aineiston rajaaminen on tapahtunut edellä mainittujen kautta.

Turusen "näytelmällinen" kirjoitustapa jättää lukijalle paljon tulkintavaraa. Esimerkiksi voisi ottaa vaikka pyörän, jolla Sivuhenkilön päähenkilö ajelee pitkin Helsinkiä. Romaanista ei muistaakseni löydy kuvauksia siitä, mikä pyörän merkitys romaanihenkilölle on, mutta lukijana voin tulkita sen vaikkapa vapauden symboliksi.

Erityisen kiinnostava oli Turusen näkemys sukupuolen ja häpeän välisistä yhteyksistä. Naiset kokevat häpeää miehiä enemmän ja tämä on seurausta yhteiskunnan rakenteista ja kirjoittamattomista normeista, joiden mukaan se ja tämä ja tuo asia ei ole naiselle soveliasta. Vaikka rajoja ylitetään ja tiloja otetaan haltuun naisena joutuu työskentelemään keskimäärin enemmän häpeän kanssa kuin miehenä.

Lopuksi haluan kiittää Saara Turusta messuesiintymisistä ja lukupiiristä. Joskus kun en meinaa uskaltaa, ajattelen tiettyjä ihmisiä. Sinä Saara olet niistä yksi. KIITOS!



sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Miksi Bonnier ei arvosta kirjabloggareita?

Tästä alkaa nyt teksti, jota ei pitäisi kirjoittaa, koska kirjabloggarin kuuluu olla alati tyytyväinen ja vaikka hän ei sitä olisikaan, hänen pitää ainakin esittää tyytyväistä.

Ja hymyillä.
Ja niiata.
Ja kiittää.
Ja pysyä sillä paikalla, joka hänelle on varattu.

Helsingin kirjamessujen lauantaipäivä on jo useamman vuoden ajan alkanut mukavasti Bonnierin järjestämällä bloggariaamiaisella. Tilaisuus on bloggarien keskuudessa hyvin suosittu ja tänä vuonna kaikki halukkaat eivät edes mahtuneet mukaan.

Koska tilaisuus tosiaan alkaa aamiaisella en sen vuoksi syönytkään kotona mitään. Virhe.

Aamiaistarjoilu oli tänä vuonna karsittu kupilliseen jurgurttia, joka jätti paitsi nälkäiseksi, myös vihaiseksi. Tälläkö nyt pitäisi selvitä lounaaseen asti?

Kirjamessut on pitkälti kestävyyslaji ja jotta pysyisi menossa mukana on tärkeää syödä ja juoda riittävästi.

Bloggariaamiaisen päätarkoitus ei tietenkään ole aamupala, vaan kirjailijahaastattelut ja niitä oli ilo kuunnella tänäkin vuonna. Kirjailijoista olivat puhumassa Veera Nieminen, Liina Putkonen, Satu Vasantola, Antti Heikkinen ja Anja Snellman.

Aiempina vuosina bloggareille on jaettu keskustelemassa olleiden kirjailijoiden uutuusteoksia. Tänä vuonna niin ei tehty, vaan kirjakassista löytyi tasan kaksi teosta. Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja Minna Canthin Työmiehen vaimo.

Hei nyt ihan oikeesti hei!

Ei tarvitse olla kovinkaan kummoinen järjen jättiläinen tajutakseen, että näitä kahta teosta oli sattunut jäämään Bonnierin varastoihin pyörimään. Sen sijaan, että teokset olisi makuloitu, ne päätettiin antaa kirjabloggareille.

On vaikea kuvitella, että toimittajille tehtäisiin tällä tavalla. Mutta kirjabloggarien kohdalla. Eihän sillä nyt niin ole väliä, mitä kirjoja niille bloggareille annetaan, kunhan jotain annetaan.

No ihan niin tämä ei nyt mene.

Oli lähinnä nöyryyttävää saada kirjakassi, jossa oli nuo edellä mainitut teokset, jotka sitä paitsi moni meistä varmaan jo ennestäänkin omisti. Teoksina ne tietysti ovat aivan loistavia, mutta päällimmäiseksi jäi tunne, että kirjabloggareita ei Bonnierin taholta erityisemmin haluta ottaa huomioon.

Suhdetoiminta on herkkä laji ja Bonnier mokasi nyt tavalla, joka säilyy huonossa muistissani pitkään.  Tiedän kyllä, että voin laittaa Bonnierille meiliä pyytääkseni arvostelukappaleita, mutta jostain syystä epäilen, että en tule niin tekemään. Jos niitä nyt enää tämän kirjoitukseni jälkeen edes saisinkaan.




perjantai 26. lokakuuta 2018

Kirja, joka tuli uniin - Susan Sontag: Musta Aurinko


Ne seuraavat minua.
Silmät.
Katson ovisilmästä ja siellä ne leijuvat rappukäytävässä.
Kieppuvat ja tulevat lähemmäs.
Herään niiden tuijotukseen.

Susan Sontagin Musta aurinko on tullut uniini.


Susan Sontag (1933-2004) oli amerikkalainen kirjailija, filosofi ja elokuvantekijä. Kaunokirjallisia teoksia tunnetumpi hän on esseistään, joista kuuluisimpia ovat Against Interpretation (1966), On Photography (1977), Illness as Metaphor (1978, suom. Sairaus vertauskuvana) sekä AIDS and Its Metaphors (1988, suom. AIDS ja sen vertauskuvat). Sontagin merkittävimpiä romaaneita Mustan auringon (Death Kit, 1967) ohella ovat Tulivuoren rakastaja (The Volcano Lover, 1992) sekä In America (1999).


Sontag oli vasemmistolainen yhteiskuntakriitikko ja poliittinen aktivisti, joka usein matkusteli kriisialueilla - erityisesti Vietnamissa ja Sarajevossa. Häntä on usein pidetty sukupolvensa terävimpänä ajattelijana, mutta hänen tekstinsä ja puheensa saivat toisinaan myös varsin ristiriitaisen vastaanoton.


Musta Aurinko kertoo Diddystä, 33-vuotiaasta Weltschmerzistä kärsivästä, mikroskooppeja valmistavan yrityksen PR-miehestä, joka on "elämässään vuokralla." Romaanin alussa Diddy on junassa matkalla business-konferenssiin ja kun juna äkillisesti pysähtyy tunneliin hän lähtee tutkimaan sitä ja tulee tappaneeksi ratamiehen ilman sen kummempaa syytä.


Vaikka Mustan auringon syyllisyystematiikka tuo suorastaan väkisin mieleen Albert Camus'n Sivullisen (L’étranger, 1942) ei Diddy ole Meursault'n tapaan tunteeton, vaan kuten pian Diddyn teon jälkeen käy ilmi väliin liiankin täynnä tunteita. Hän rakastuu päätä pahkaa samassa junavaunussa matkustavaan nuoreen naiseen, Hesteriin, ja vie tämän junan vessaan, jossa he harrastavat seksiä.


Syyllisyys kuitenkin vaivaa Diddyä ja välillä hän epäilee, onko hänen tekonsa vain hänen mielikuvituksensa tuotetta. Asiaa mutkistaa se, että Hester on vahvasti sitä mieltä, että Diddy ei missään vaiheessa poistunut junavaunusta. Lisämutka tulee siitä, että Hester on sokea, eikä hän välttämättä olisi huomannut, että Diddy kävi välillä jossain muualla.


Sontag luo teoksessaan Diddyn henkilökohtaisen umpikujan kautta tilanteen, joka kasvaa heijastamaan länsimaisen ihmisen olemassaolon perustilaa. Elämä näyttäytyy konditionaalina, joka varmuuden sijasta tarjoaa ristiriitaisia tulkintoja, joiden oikeellisuutta sen enempää kuin vääryyttäkään ei voida todistaa.


Valehtelisin, jos väittäisin, että Musta aurinko on helppoa luettavaa, sillä sitä se ei ole. Se on raskas niin tematiikkansa kuin Sontagin tiheän kirjoitustavankin vuoksi. Olen aloittanut Mustan auringon kerran aikaisemminkin, mutta silloin jätin sen kesken. Tällä kertaa taas sujahdin vaivattomasti tekstin virtaan.

Läpi romaanin toistuvat sulkuihin kirjoitetut nyt-ilmaisut.

Diddy on varma, että juuri näin tyttö (nyt) makaa mailien päässä tuossa synkässä, virtaviivaisessa paranemisen ja kuolemisen linnakkeessa.

(Nyt) tuo tekstiin parhaillaan tapahtumisen kiihdytetyn preesensin. Se on kuin kameran laukaisimen räpsähdys, joka ikuistaa juuri sillä hetkellä fokuksessa olevan kuvan.


Toinen Sontagin viljelemä tekstuaalinen tehokeino on Diddyyn liitetyt lukuisat adjektiivimääreet, kuten esimerkiksi Diddy Herkkätunteinen/Diddy Ikävystynyt/Diddy Hämmentynyt jne. Pitäisikö niitä tulkita niin, että Diddyn persoona on jakautunut? Ainakin hän on suunnattoman kiinnostunut kuolemasta ja hänellä on takanaan myös itsemurhayritys.


Mustas aurinko on hidas ja kiihkeä tango, jossa tanssipariksi asettuu välillä rakkaus, välillä kuolema ja joka on täydellisimmillään silloin kun edellä mainitut sulautuvat yhteen. Diddy on epätoivon vallassa, eikä hän tunne itseään niin elossa olevaksi koskaan muulloin kuin tapettuaan. Tämän vuoksi ei olekaan ihme, että hän palaa rikospaikalle tappaakseen uudelleen.

(Nyt) Diddy tuumii, mahtoiko hän tappaa ratamiehen kummallakin kerralla vain uudistaakseen kykynsä rakastaa. Väkivallan kosketuksen ollessa vain välttämätön preludi, joka mahdollistaa toisen, rakkauden kosketuksen.

Kun Diddy tappaa saman ratamiehen toiseen kertaan käy viimeistään selväksi, että on mahdotonta tietää, mikä romaanissa on ns. totta, mikä taas Diddyn kuvittelua tai harhakokemuksia. Musta aurinko tarjoaa monia mahdollisuuksia myös symboliselle lukutavalle.


Rakkaus nousee Mustassa auringossa kanavaksi, jonka avulla Diddy sekä loittonee kuolemasta että lähestyy sitä. Diddyn rakkaus Hesteriä kohtaan on intensiivistä ja hän jättää jopa työnsä ollakseen mahdollisimman paljon Hesterin kanssa. Sontagin bergmanlainen ihmissuhdenyansointi näyttää rakastavaiset raa'assa valossa. Aluksi Diddy on se, joka pitää Hesteristä huolta, mutta suhteen edetessä roolit vaihtuvat ja Diddy Masentuneesta tulee petipotilas, josta Hester huolehtii.


Oman lisänsä teokseen tuo Hesterin sokeus ja Musta aurinko sisältääkin runsaasti pohdintaa niin sokeudesta kuin silmistä ylipäätään. Ovatko myös silmät, jotka eivät näe sielun peili ja jos näin ei ole, mitä se tarkoittaa Diddyn kannalta?


Jos Susan Sontag olisi mieskirjailija tämä teos komeilisi kaappien päällä. Sinne se todella kuuluisi ja erityisen hyvin se sopisi Don DeLillon Valkoisen kohinan (White Noise, 1985) viereen, sillä niin monipuolisesti Sontagin romaanissa avataan kuoleman ulottuvuuksia. Mustan Auringon viimeiset sivut muistuttavat surrealismia ja kyseenalaistavat kaikki yksioikoiset tulkinnat.


Musta aurinko on hypnoottinen teos, joka vaatii lukijaltaan melkoisesti, mutta se myös antaa takaisin ylenpalttisesti. Se ei jätä ainoastaan pitkää jälkeä, vaan verta tihkuvan viillon.



Susan Sontag: Musta aurinko (1987)
388 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Death Kit (1967)
Suomentanut: Marja Haapio
Kustantaja: Kirjayhtymä (Arena-sarja)




Osallistun tällä kirjalla Mitä luimme kerran -blogissa julkaistuun Joka päivä on naisten päivä -haasteeseen (klik). Jos et vielä ole ilmoittautunut mukaan tee se kipin kapin.

Lisäksi Musta Aurinko on yksi tämän vuoden #hyllynlämmittäjä-kirjoistani ja tungenpa tämä kirjan myös Helmet-lukuhaasteeseen eli kohta 4. Kirjan nimessä on jokin paikka. Onko aurinko paikka? Sovitaan, että tässä yhteydessä on 😀😀😀



tiistai 23. lokakuuta 2018

Heidi Lindén et al.: #METOO-vallankumous - Miten hiljaisuus rikottiin?

Jos tietäisit, että elokuvaohjaaja X.X. on juottanut umpikänniin nuoren naisnäyttelijän ja sen jälkeen raiskannut hänet, menisitkö katsomaan hänen ohjaamaansa elokuvaa? 

Minä en menisi, mutta mahdollisesti olen niin kuitenkin tehnyt, koska en ole tiennyt kyseisen ohjaajan sikamaisesta käytöksestä.

Taiteen tohtori, ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Heidi Lindénin ja työryhmän kirja #METOO-vallankumous on raportti #METOO-ilmiöstä Suomessa. Lindénin lisäksi teokseen ovat kirjoittaneet seuraavat henkilöt:

Elokuvakäsikirjoittaja, tutkija, opettaja ja taiteen tohtori Raija Talvio
lavastaja, tutkija ja taiteen tohtori Katariina Ilmaranta
Elokuvaohjaaja Mari Mantela
Käsikirjoittaja ja toimittaja Eva-Maria Koskinen
Juristi, tutkija ja oikeustieteen tohtori Merja Pentikäinen.

#METOO-vallankumous osoittaa, että seksuaalinen häirintä elokuva-, teatteri- ja tv-alalla on vielä huomattavasti laajempaa kuin mitä asiasta käydyissä keskusteluissa on aiemmin käynyt ilmi. Kyse on syvälle rakenteisiin kytkeytyvästä ilmiöstä, joka on osoittautunut niin tulenaraksi aiheeksi, että siitä on pitkään mieluummin vaiettu mediassa kuin tuotu sitä esiin. Kuvaavaa on myös, että Lindénin Aalto-yliopistolle tekemää, seksuaalista häirintää elokuva-alalla käsittelevää lopputyötä ei aiheesta johtuen julkaistu lainkaan netissä.

Kukin teoksen kirjoittajista lähestyy #METOO-kampanjaa omasta näkökulmastaan, mutta useampi kirjoittaja käsittelee myös osin samoja tapahtumia. Toisteisuus ei kuitenkaan ole huono asia, vaan se pikemminkin osoittaa,  että naisten äänten vaientaminen on ollut systemaattista toimintaa. Erinäisin verukkein niin Ilta-Sanomat kuin Helsingin Sanomatkin kieltäytyi julkaisemasta #METOO-kampanjan esiinnostamia asioita.

#METOO-vallankumous kuvaa, miten miesvaltainen elo-kuva ala on järjestelmällisesti toiminut niin, että sen piirissä esiintyvää seksuaalista häirintää ei voitaisi tuoda julkisuuteen. Tämä tulee selkeimmin ilmi siinä, että alalla on yleisesti solmittu sopimuksia, joissa näyttelijöitä on kielletty puhumasta mistään tuotantoon liittyvistä asioista. Kyse ei ole normaaleista salassapitovelvollisuuden piiriin kuuluvista asioista, vaan sopimuksilla on pyritty siihen, että myöskään epäasiallisesta, toisinaan jopa rikoksen tunnusmerkit täyttävästä kohtelusta, ei olisi oikeutta puhua.

Suomea on usein pidetty tasa-arvon mallimaana, mutta elokuva-alalla sukupuolten välisestä tasa-arvosta ollaan kaukana. Raija Talvio kirjoittaa, että alan rahoituksesta naisten projektien osuus on vain 25 %. Elokuva-alan ammattiliiton Lehtiset-lehden vuoden 2016 tilastot ovat nekin karua luettavaa. "Kuvaajien joukossa oli 34 miestä ja kaksi naista, äänisuunnittelijoiden luvut olivat 27 miestä ja yksi nainen. Valaisijat olivat kaikki miehiä." Ylen 18,1 miljoonan televisiosarjabudjetista 97 % meni miesohjaajien teoksille. Edellä mainittuja lukuja ei selitä se, että naistekijöistä olisi pulaa.

Seksuaalinen häirintä saa usein alkunsa jo oppilaitoksen pääsykokeissa. 

"Kesken pääsykoeviikon raadissa ollut mies pyysi päästä kotiini käymään. Olin juuri muuttanut pois vanhemmiltani ja en osannut sanoa ei. Mies tuli ja otti minut väkipakolla."

Monet naiset eivät ole halunneet kertoa häirintäkokemuksistaan, koska he ovat pelänneet tulevien työtehtäviensä puolesta. Ne, jotka ovat nostaneet asioita esiin, ovat saaneet huomata, että se on harvoin johtanut mihinkään. Usein tekijät ovat olleet alalla yleisesti tiedossa ja naisten kertomuksissa toistuvat tietyt nimet. Niitä ei kuitenkaan ole julkisuudessa tai tässä kirjassa mainittu kahta nimeä lukuunottamatta.

#METOO-vallankumouksessa tuodaan hyvin esiin, miten mutkikas prosessi oli saada aikaan julkilausuma, jonka sisällöstä kaikki allekirjoittavat naiset olisivat yhtä mieltä. Loppujen lopuksi #kulissientakana-kannanoton allekirjoitti 1244 kulttuurialalla työskentelevää naista ja sen julkistamistilaisuudessa Helsingin Uunisaaressa olivat läsnä niin presidentti Tarja Halonen kuin kulttuuriministeri Sampo Terhokin. Terhon aloitteesta käynnistettiin myös selvitystyö, jonka tuloksena oli oikeustieteen tohtori Jaana Paanetojan laatima raportti "Häirintä ja muu epäasiallinen kohtelu elokuva- ja teatterialalla." Raportti julkaistiin 12. syyskuuta 2018.

Seksuaalisessa häirinnässä on kyse vallankäytöstä. Usein tilanne on ollut jo sikäli varsin epätasa-arvoinen, että tekijä on ollut pitkään alalla vaikuttanut vanhempi mies, kun taas teon kohde on ollut nuori, toisinaan jopa alaikäinen, nainen. Edellinen ei toki tarkoita, että seksuaalinen häirintä olisi rajoittunut pelkästään nuoriin naisiin, mutta kohteina he ovat olleet tekijöiden näkökulmasta ikänsä puolesta otollisempia.

"Miesohjaaja kiristi minua duunipaikasta jos en harrasta seksiä/threesome hänen kanssaan, olin 16-vuotias."

Uhkailun ja vaientamisen kohteeksi on joutunut myös Heidi Lindén. Yksi käsittämättömimmistä argumenteista on, että Lindéniä on vaadittu vaikenemaan ellei hänellä ole esittää ratkaisua siihen, miten seksuaalinen häirintä saadaan lopetettua. Tämän näkemyksen esitti Elokuvaliiton puheenjohtaja Saara Saarela. Se siitä naisten välisestä solidaarisuudesta. Toivottavasti Saarela lukee erityisen tarkkaan #METOO-vallankumouksen sivut 77-81, joilla Lindén esittää 20-kohtaisen luettelon toimista, joiden avulla seksuaalisesta häirinnästä ja elokuva-alan epätasa-arvosta päästään eroon.

#METOO-vallankumousta lukiessa tulee väkisinkin tunne, että miesten harjoittama seksuaalinen häirintä on valtiovallan erityisessä suojeluksessa.

Merja Pentikäinen tarkastelee kirjoituksessaan naisiin kohdistuvan väkivallan ja seksuaalisen häirinnän juridista puolta. Suomi on hyväksynyt sekä YK:n naisten syrjinnän poistamista koskevan CEDAW-sopimuksen että "Euroopan neuvoston naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäsemistä ja torjumista" koskevan sopimuksen (Istanbul-sopimus), mutta tästä huolimatta lainsäädäntöön ei ole tehty sopimusten edellyttämiä muutoksia. Kysymys naisiin kohdistuvan väkivallan ja seksuaalisen häirinnän esiinnostamisesta on yhä edelleen pitkälti uhrin tehtävä. Pentikäinen pitää outona ja kummallisena myös sitä, että toisin kuin monissa muissa maissa Suomessa ei oikeustieteen opinnoissa käsitellä lainkaan sukupuolen merkitystä oikeusjärjestelmässä.

Ensimmäinen pidempiaikainen työpaikkani oli Yleisradio ja luultavasti osin juuri siksi olen edelleenkin YLE-fani. Tämän vuoksi olikin musertavaa lukea, että YLE, jonka toiminnasta on säädetty lailla ei ole kyennyt täyttämään tasa-arvon toteutumiseen liittyviä velvoitteitaan.  Merja Pentikäinen kirjoittaa kysyneensä YLE:ltä useampaan kertaan, "miksi yhtiön teot eivät näytä vastaavan yhtiön arvolinjauksia (eivätkä siis myöskään lainsäädännön velvoitteita)." Pentikäinen ei ole saanut YLE:ltä vastausta.

#METOO-vallankumouksen loppuun on kerätty naisten kokeman seksuaalisen häirinnän esimerkkitapauksia. Ketään ei niissä mainita nimeltä, joten minkäänlaisesta tekijöiden ajojahdista ei ole kyse. Lindénin toimittama teos on muutoinkin varsin kiihkoton ja tosiasioihin keskittyvä. Se tuo myös havainnollisesti esiin, miten vaikea ja monisyinen asia seksuaalinen häirintä on.

Eva-Maria Koskinen lopettaa kirjoituksensa sanoihin:

"Emme enää katso sivusta. Emme enää suvaitse. Emme enää vaikene koskaan. Vallankumous on tapahtunut."

Teoksen alaotsikko päättyy kysymysmerkkiin. Rikottiinko hiljaisuus lopullisesti vai onko kyse ohimenevästä ilmiöstä? Nähtäväksi jää, muuttuvatko käytännöt kulttuurialalla todella vai unohtuuko #METOO-vallankumous kohun laimennuttua.



Heidi Lindén et al.: #METOO-vallankumous - Miten hiljaisuus rikottiin?
169 sivua
Kustantaja: LIKE

lauantai 20. lokakuuta 2018

"Kaikki me olemme siirtolaisia ajassa." - Mohsin Hamid: Exit West


"[m]uureille suojatulle asuinalueelle pääsee vain kauko-ohjausportin kautta. Muuri ympäröi koko asuinaluetta, ja lukittu portti katkaisee tien luvattomilta."

Edellä oleva sitaatti voisi hyvin olla Mohsin Hamidin romaanista Exit West, mutta tosiasiassa se on peräisin Iltasanomissa lokakuun alussa olleesta kirjoituksesta, * joka käsitteli ruotsalaista Onsalan taajamaa, jossa ihmiset ovat suojautuneet turvattomiksi kokemaltaan yhteiskunnalta muurin taakse.

Mohsin Hamid (s. 1971) on pakistanilainen kirjailija, joka debytoi vuonna 2000 romaanilla Moth Smoke. Parhaiten hänet tunnetaan romaanista Fundamentalisti vasten tahtoaan (The Reluctant Fundamentalist, 2007), joka on saanut maailmalla useita palkintoja ja tunnustuksia ja joka on keikkunut omallakin lukulistallani jo viimeiset viisi vuotta. Romaani julkaistiin alunperin suomeksi heti vuonna 2007 (Tammi) ja siitä on tänä vuonna julkaistu uusi painos (Otava).

Exit Westin on suomentanut Juhani Lindholm ja hänen suomennoksensa välittää komeasti Hamidin romaanin kielellisen hyväilyn ja sen katkeamisen yllättäviin nipistyksiin.

Exit Westin lukeminen on kuin kulkemista jäällä kauniina talvipäivänä tietoisena siitä, että se saattaa minä hetkenä tahansa rusahtaa jalkojen alta. Tästä huolimatta vaarallista matkaa ei voi jättää väliin, koska vaihtoehtoja ei ole.

[y]htenä hetkenä ollaan täydessä arkisen aherruksen touhussa, sitten seuraavana jo tehdään kuolemaa, eikä uhkaava loppu keskeytä ohi kiitävää alkua ja keskikohtaa ennen kuin vasta aivan viime hetkellä.

Exit West on lievästi dystooppinen romaani, joka kertoo Saeedin ja Nadian tarinan kautta ihmisistä, jotka etsivät turvaa kotimaan muututtua liian vaaralliseksi paikaksi elää. Hamid kuvaa, miten maa toisensa jälkeen muuttuu turvattomaksi ja tekee ihmisistä pakollisia nomadeja, joiden on etsittävä turvaa taas uudesta paikasta.

Uhan tunne on vahvasti läsnä heti romaanin alkusivuilta lähtien. Saeed ja Nadia kohtaavat toisensa ja rakastuvat. He pyrkivät elämään normaalia elämää tarkemmin nimeämättömässä Lähi-Idän maassa, jossa aseelliset selkkaukset ja pommi-iskut ovat arkipäivää. Kun yhteiskunnallinen epävakaus eskaloituu täydeksi turvattomuudeksi he päättävät jättää kotimaansa.

Pian käy kuitenkin ilmi, että lähteminen ei ole vastaus ongelmiin, vaan lähinnä niiden siirtämistä, jotta olisi mahdollista pysyä hengissä vähän pidempään. Pahinta on, että maanpakoon lähteminen on aina myös rikkomista.

[m]utta niin asia vain on, että lähtemällä maanpakoon ihminen murhaa elämässään kaikki ne, jotka jäävät jälkeen.

Juuri edellisen kaltaiset, aluksi melkeinpä viattomilta vaikuttavat lauseet, ovat Exit Westille tyypillisiä. Jo niihin pysähtyminen laskee kiviä sydämen päälle ja osoittaa, että on mahdotonta edes kuvitella, mitä ne tarkoittavat ihmisille, jotka ovat eläneet ne todeksi. 

Saeedin ja Nadian seurasta Exit West vie lukijan pikamatkalle Australiaan, Tokioon, Kaliforniaan, Wieniin. Näin se tekee voidakseen näyttää, että kaikkialla palaa. Että me kaikki olemme vaarassa ja jos luulemme olevamme turvassa petämme itseämme, sillä minä hetkenä tahansa meidän turvallisuudentunteemme voi tuhoutua.

Exit West viestittää, että turvaa ei ehkä olekaan. Että se on vain kuvitelma, jolla ihminen hellii itseään, jotta ei musertuisi. Maastapako on korkeintaan hätäratkaisu, sillä turvattomuus ja hallitsematon kaaos on viikatemies, joka niittää aiemmin turvallisia maita yksi toisensa jälkeen.

Hän [Nadia] jäi miettimään olivatko hän ja Saeed saaneet mitään aikaan muuttamalla pois, vai olivatko kasvot ja rakennukset vain vaihtuneet mutta ahdinko pysynyt pohjimmiltaan samana.

Saeed ja Nadia päätyvät erinäisten etappien jälkeen Lontooseen, jossa heille kuitenkin pian käy ilmi, että ihmiset on jaettu rajaviivalla niihin, jotka "tavoittelivat oikeutta vapaaseen liikkumiseen" ja niihin, jotka "halusivat kieltää heiltä tämän oikeuden." Lontoon taivaalla metelöivät hävittäjäkonelaivueet ja kaduilla ajelevat panssarivaunut. Yhä useamman kotoa löytyy aseita ja sähköstä on tullut luksusta, johon vain harvoilla on pääsyä ja jonka myynnillä tehdään kannattavaa bisnestä.

Lontoossa maahanmuuttajia vastaan varustaudutaan eristämällä heidät omille asuinalueilleen. Tilanteen käydessä yhä sietämättömämmäksi Saeedin ja Nadian on aika taas jatkaa matkaa. Samanaikaisesti kun maailma kriisiytyy, törmäyskurssille ajautuu myös heidän rakkautensa.

Temaattisesti Exit West on saman suvun jäseniä kuin ruotsalaisen Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin (De kommer att drunkna i sina mödrars tårar, 2017). Sekä Hamid että Anyuru kuvaavat isolla fontilla kolkkoja tulevaisuudennäkymiä, jotka tulevat niin liki sitä maailmaa, jossa elämme, että ne herättävät väkisinkin epämiellyttäviä, suorastaan kauhua läheneviä tunteita. Ne saavat kysymään, emmekö todellakaan pysty estämään kehityskulkua, joka tekee ihmisistä vihollisia toisilleen.

Exit West on niin ajankohtainen romaani kuin romaanin on mahdollista ajankohtainen olla. Siinä Hamid kysyy isoja kysymyksiä, joihin on vaikea löytää vastauksia. Kenellä on oikeus päättää ihmisten liikkuvuudesta ja turvan tarpeesta?  Mitä tehdä, kun turvattomien määrä ylittää turvassa elävien määrän? Entä jos turvallisia paikkoja ei enää löydy?

Exit Westissä lukija astelee Saeedin ja Nadian kengissä ja kokee yksilötasolla sen hädän, mihin uutisissa viitataan epämääräisten massojen kautta. Exit West teoksen nimenä osoittautuu irvokkaaksi. Länsimaat ei Hamidin romaanissa kykene tarjoamaan turvaa ja Exit-kyltin vihreästä valosta on lamppu palanut loppuun jo aikoja sitten.

Irène Némirovsky kirjoittaa postuumisti julkaistussa romaanissaan Ranskalainen sarja: "[k]atastrofit menevät ohi ja täytyy vain yrittää pysytellä hengissä niiden yli, ei sen kummempaa. Tärkeintä on siis elää: Primum vivere. Päivä kerrallaan. Kestää, odottaa, toivoa."

Tämän neuvon myös Mohsin Hamid meille jättää. Ei ole niitä muita ja meitä, sillä me kaikki "olemme siirtolaisia ajassa."



Mohsin Hamid: Exit West
182 sivua
Exit West (2017)
Suomentanut: Juhani Lindholm
Otava 2018




*https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000005854910.html

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Täydellinen lastenhoitaja - Leila Slimani: Lullaby (suom. Kehtolaulu)


Kun kirjan kannessa lukee, että kyseessä on "The International betseller and Winner of the Prix Concourt" minua alkaa hermostuttaa. Selvästikin kyseessä on kirja, josta suunnilleen kaikki pitävät, josta taas seuraa, että todennäköisyys sille, että kyseessä olisi "minun kirjani" pienenee eksponentiaalista tahtia.

Onnistun kuitenkin pitämään ennakkoaavisteluni kasassa ja lähden lukemaan tabula rasaa.

Se kauhea käy ilmi heti alussa. Itse asiassa romaanin kahdessa ensimmäisessä lauseessa.

 "The baby is dead. It took only a few seconds."

Lullaby alkaa lopusta ja alkaa keriä sitä edeltäviä tapahtumia auki. Kirjaa lukiessani pohdin vaihtoehtoisia juonikuvioita, jotka selittäisivät, miksi lapsi on kuollut.  Asian mietiskelystä muodostuu osa kirjan jännitettä. En voi tietää, mikä on johtanut traagiseen tapahtumaan ja nautin epätietoisuudestani.


Lullaby (Chanson Douce, 2016) on ranskalais-marokkolaisen Leila Slimanin kolmas teos.   Jostakin luin, että Slimanin kirjaa on verrattu Gillian Flynnin romaaniin Kiltti tyttö (Gone Girl, 2012). Minut tämä vertailu johti täysin harhaan, mutta hyvä niin, sillä sen vuoksi sain rikkaamman lukukokemuksen.

Paul ja Myriam ovat onnellinen ranskalainen pariskunta. Paul on mukana musabisneksessä tuottajana ja Myriam taas on juristi. Elämä on ihanaa ja sen ihanuuden kuuluisi täydentyä lapsen syntymän myötä. Niin ei kuitenkaan käy. Myriam tuntee olevansa kotonaan kuin vankilassa ja kodin klaustrofobia tulee yhä rankemmin iholle toisen lapsen synnyttyä. Elämä täyttyy paitsi lasten itkusta myös suunnattomasta tyhjyydestä.

Even to Paul, she didn't dare admit her secret shame. How she felt as if she were dying because she had nothing to talk about but the antics of her children and the conversations of strangers overheard in the supermarket.

Myriam kaipaa takaisin työelämään ja tilanteeseen löytyykin onneksi ratkaisu. Tai siltä se ainakin tuntuu, kun Paul ja Myriam löytävät Louisen, joka on "ihmeidentekijä", kaikinpuolin täydellinen lastenhoitaja.  Kuinka väärässä Paul ja Myriam ovatkaan.

Louisesta tihkuu tietoa vähitellen. Tarinaan kietoutuvat mm. hänen tyttärensä ja ex-miehensä näkökulmat. Tunnelma synkkenee. Louise on naiivi ja arvaamaton. Hänestä paljastuu asioita, jotka Paulin ja Myriamin pitäisi tietää, mutta joista heillä ei ole aavistustakaan siitä huolimatta, että Louisen täydellinen kuori paikoin rakoilee.

Lullaby on toisaalta kertomus Louisesta ja siitä, miten järkyttäviä seurauksia kumuloituvalla osattomuudella voi olla. Louisella ei ole mitään, mutta päivänsä hän viettää syrjästäkatsojana Paulin ja Myriamin kauniissa, yhteiskunnallista arvoasemaa huokuvassa kodissa. Ristiriitaisuutta korostaa se, että Paul ja Myriam uskovat hänen huomaansa kalleimpansa, lapsensa Milan ja Adamin. Toisaalta taas Slimanin romaani on yhteiskunnallinen puheenvuoro, joka nostaa esiin, miten vaikeaa on perhe-elämän ja työn yhteensovittaminen erityisesti silloin, kun kunnallinen päivähoito ei ole vaihtoehto.

Aiheen kiinnostavuudesta huolimatta Lullabyn henkilöt jäävät kumman etäisiksi ja heistä on vaikea saada otetta. Miksi Louise on sellainen kuin hän on? Mitä hänelle on aiemmin tapahtunut? Näkökulman vaihdos Louisen ex-mieheen Jacquesiin paljastaa, että Louise on kärsinyt avioliitossaan henkistä väkivaltaa.

'I'm not like you,' he told Louise proudly. 'I'm not a doormat, a slave content to clean up the shite and puke of little brats. Only black women do work like that now.'

Yhdeksi romaanin teemoista nousee Jacquesin esiinnostama lastenhoitajuuden kytkeytyminen maahanmuuttajiin. Puisto, jonne Louise vie lapsia leikkimään on täynnä lastenhoitajia, jotka häntä itseään lukuunottamatta ovat muualta Ranskaan muuttaneita. Lastenhoitajan työ positioituu näin alemman luokan työksi, jota ranskalaiset itse eivät enää suostu tekemään.

Lullaby on parhaimmillaan, kun Louisen huolellisesti rakennettu julkisivu rakoilee ja hänen sisällään oleva musta pääsee vihjauksenomaisesti näkyville ja synnyttää hätkähdyttävän kontrastin sille kuvalle, joka Louisesta on muodostunut. Slimanin romaani omaa aineksia vaikka mihin, mutta sen rakenne jättää toivomisen varaa.



Leila Slimani: Lullaby
207 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Chanson douce (2016)
Englanniksi kääntänyt: Sam Taylor
Kustantaja: Faber & Faber


Kirja on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Kehtolaulu (WSOY 2018)
Suomentanut Lotta Toivanen

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Runoja, jotka eivät suostu - Miia Kontro: Tunnustus

Miia Kontron Tunnustus (Poesia 2018) muistuttaa hämmästyttävästi puhumatonta puolisoa, joka ei suostu keskustelemaan. Ei auta suostuttelu, ei huuto, ei uhkailu. Siinä se vaan istuu keittiössä ja tuijottaa punavalkoruutuista pöytäliinaa, jolle eilen kaatui oliiviöljyä. Kuka kumma se oikein on?

Miia Kontro (s. 1982) on helsinkiläinen väitöskirjatutkija, tietokirjailija ja runoilija. Koulutukseltaan hän on teologian ja filosofian maisteri. Häneltä on aiemmin julkaistu teos Portilla - Suomalaisia kuolemanrajakokemuksia (Atena).

Tunnustus jakautuu kolmeen osaan: Alkumuodot, Totuudet, Meditaatio. Eri osien välissä olevat sivut ovat mustia ja pöllyttävät Tiina Lehikoisen Multaa. Samasta maa-aineksesta ei kuitenkaan ole kyse. 

Tunnustus ei päästä lähelle. Se ei paljasta mysteereitään, joka toki sopii hyvin yhteen sen kanssa, että teoksessa suuri tuntematon eli kuolema on usein läsnä.


Kuolema on vitriinien takana steriilissä nesteessä ja herää eloon öisin.
Se tuijottaa herkeämättä ohi katseen ja koskettaa tuntematonta.
Se hyökyy aaltona nimettömien torsojen päälle.
Se ajaa surma-autoa suljetulla valtatiellä, jonka reunuksille
on ripoteltu rakastavaisten tuhkat.

Myös Tunnustuksen ja minun välillä on "vitriiniseinä", jota potkin, mutta joka ei hievahda. Johon tulee tuskin edes säröä. Huomaan tuskastuvani ja ajattelevani, että olkoon sitten. Mokoma. En silti saa rauhaa ja yritän uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Se, joka on vitriinin toisella puolen, nauraa kolkosti.

Hah-hah-haa ...

Kontron runot palauttivat mieleeni lukukokemukseni Pauliina Haasjoen Planeetasta. Siinä missä Planeetta useiden lukukertojen myötä alkoi pikku hiljaa aueta, lämmetä ja huikaisten kasvaa Tunnustus taas säilyttää tuntemattoman identiteettinsä. Ihan varmasti sen kuvaamalla kuolemalla on hampaissaan amalgaamipaikat.

Kompastun lauseiden sanajärjestyksiin ja monimutkaisuuteen:


Pullon on täyttänyt hetki yksinäisyydessä
joka tuntuu jaloissa ja laskee päähän
mikäli seisoo ylösalaisin riittävän kauan


Rivien välissä on valtavia aukkoja, joista sujahdan läpi eri tulkintojen vauhdittaessa putoamistani


Teini-ikäiset menettävät poikuutensa kolmekymppisille
jotka heidän silmissään ovat ikäloppuja.
Istut minua vastapäätä, olen hiljaa ja kuuntelen

tai

Haluja jotka hajoavat hiljaisuuksien täyttämiin merkityksiin. Jumala piirtää minuun täpliä jotka eivät lähde pois. Ne valuvat kasvoissani jotka ensimmäistä kertaa rukoilevat polvillaan aivan hyshys valkoiseen kylpytakkiin.


Elottomien kappaleiden elollistuminen herättää hämmästystä. Sen kaltaiset ilmaisut kuin "sokeat piilokuituiset sandaalit" ja "vapautta huutavat appelsiinit" saavat minut kohottelemaan muotoilemattomia kulmakarvojani. En ymmärrä, mitä niillä tarkoitetaan. En ymmärrä tässä, enkä runouden maailmassa. Kiusaannun ja alan kirjoittaa laulavista leivänpaahtimista, rakastuneesta kahvinkeittimestä ja unettomasta mikroaaltouunista.

Joo. Aika tyhmää, mutta kirjoitan, jotta ymmärtäisin.
Niin ei käy.

Se, että en ymmärrä on sinänsä ihan okei ja ymmärtämättömyyden kanssa olen  jo tottunut elämään runoja lukiessani. Yleensä kuitenkin jonkinlainen "esiymmärrys" on olemassa, vaikka sille on vaikeaa ellei mahdotonta antaa sanallista muotoa. Tunnustus menee pidemmälle. Se ei käänny lukiessani ymmärrykseksi edes kirjoitettua kieltä edeltävässä tilassa. Se näyttää kieltä symboliselle järjestykselle.

Kontron runoja lukiessani huomaan, miten tärkeää minulle on, että runot menevät tunteisiin. Tässä suhteessa Tunnustus on ihan omaa luokkaansa, sillä sen haluttomuus jutella kanssani saa minut raivoon, jollaista olen harvoin runoja lukiessani tuntenut. Laitan sen sohvan alle piiloon, mutta se ei suostu unohtamaan. Sen sanajonot muodostuvat jalaksi, joka kamppaa minut, kun kuljen sohvan ohi.

Painiako se tahtoo?

Tunnustus on mosaiikkia ja minä olen sen seurassa toisesta kulttuurista tullut turisti, jonka kaulaa kameranhihna ikävästi hiertää. Se tekee minusta vieraan paitsi omassa maailmassaan myös itselleni. Päällimmäiseksi jää tunne, että olen lukenut jotakin taidokasta, jonka tapahtumisen horisontti on minusta katsottuna jatkuvasti toisaalla.

Raija Siekkisen novellikokoelmassa Metallin maku on novelli, jossa Siekkinen kirjoittaa, että "kerran kesytetty ei villiinny enää."

Siekkisen sanat pilkottavat Kontron sanojen välistä ja ajattelen, että loppujen lopuksi niin kuuluu ollakin, että Tunnustus ei anna kesyttää itseään. Että se soi korkealta ja yhtyy kirkonkellojen ääneen, kun ne kuuluttavat, että tuntemattoman viimeinen matka on alkanut.


Miia Kontro: Tunnustus (2018)
72 sivua
Kustantaja: Poesia

(arvostelukappale)


torstai 11. lokakuuta 2018

Rakkaus, halu ja kuolema - Gabriel García Márquez: Of love & Other Demons

Gabriel García Márquezin romaani Of Love and Other Demons on tekstiversio Madonnan Like a Prayer -biisin videosta.

Kirjoitinko todella tuon edellä olevan lauseen ja jos kirjoitin, onko se totta?

Yhden lukukerran perusteella en uskalla sanoa tästä kirjasta paljoakaan, sillä kerroksia on valtavasti ja siksi tämä kirjoitus on impressio. Totta kuitenkin on, että Like a prayer tuli Márquezin romaania lukiessa mieleeni vähän väliä.

En väitä, että olisin varsinaisesti saanut kiinni siitä, mikä Madonnan uskonnolla flirttailevan videon ja García Márquezin romaanin välinen perimmäinen yhteys on. Ainakin siihen liittyy ristejä, pyhimyksiä, pimeää, votiivikynttilöitä ja syntiä. Vaikutelmaa lisää García Márquezin teoksen kansi, joka voisi olla pysäytyskuva jostakin Madonnan videosta.

On kyse kielletystä nautinnosta. Halusta, joka suistaa elämän ja kantaa mukanaan kuolemaa. On kyse jostakin, joka on ilmaistu Like a Prayerin kohtauksessa, jossa Madonna suutelee tummaihoista kyynelehtivää pyhimystä.

“For you was I born, for you do I have life, for you will I die, for you am I now dying.”

On pakko olla hieman suruissaan siitä, että Madonnalle ei ole tullut mieleen tehdä musiikkivideota, jossa keskeisessä roolissa olisi rakastettu, joka sairastaa rabiesta. Jos sellainen olisi olemassa sitä ja García Márquezin romaania olisi tiedostamattoman tasolla mahdoton erottaa toisistaan.

Of love & Other Deamons on tarina, joka menee niin syvälle alitajuntaan, että pelkkä ajatuskin sen lähemmästä tarkastelusta herättää pelkoa. Koskaan ei voi tietää, mitä saattaa löytää, kun menee omiin pohjamutiinsa.

Halusin lukea García Márquezin kirjan, koska Deborah Levy on kertonut kirjassaan Things I don't want to know (klik), että se on hänelle tärkeä teos, jonka hän on lukenut useaan kertaan. Vannon, halutessasi vaikka kautta kiven ja kannon, että vasta juuri nyt tätä kohtaa kirjoittaessani muistin, että kyseisen Levyn kirjan nimi on todellakin Things I don't want to know. Lisää mysteeriä. Lisää yhteyksiä. Lisää päivänvalolta piilottelevaa, yön mustuudesta esiin hiipivää.

Madonnan lisäksi mietin lukiessani tottakai paljon myös Levyä. Mitä hän on ajatellut Of Love & Other Demonsin tästä ja tästä kohdasta. Koska suurinpiirtein rakastan Levyn tekstejä ja luultavasti myös häntä itseään tunsin suurta halua saada käsiini hänen tästä kirjasta eri lukukerroilla tekemänsä muistiinpanot. Jos sellaisia on olemassa.

Márquezin romaanissa 12-vuotiasta Sierva María de Todos los Ángelesia puree nilkkaan rabiesta sairastava koira ja tytön epäillään tämän vuoksi joutuneen demonien valtaan ja hänet päätetään sulkea nunnaluostariin. Demonit ja eros kietoutuvat toisiinsa, kun Isä Cayetanon pedofilisesti värittynyt rakkaus löytää tiensä Sierva Marían luokse läpi suljettujen huoneiden, pakkopaitojen ja pahojen henkien karkoittamisen.

“When I stand and contemplate my fate and see the path along which you have led me, I reach my end, for artless I surrendered to one who is my undoing and my end.”

Näin lukiessani tummia värejä ja kylmiä vetoisia huoneita, joiden lattiaa viistävät pitkät kaavut. Näin kynttelikköjä, joiden hopea on hurmaavasti ikääntynyttä. Hetkinen. Ehkä ei sittenkään hopeaa vaan synnin vesien galvanoimaa messinkiä. Näin rappiota ja sen yllä roikkuvan uskon, joka peittää alleen kaiken kuin väärään paikkaan laskeutunut kuumailmapallo.

Näin enemmän kuvia kuin itse tarinaa.  Ilahduin lauseista, jotka ovat salattua täyteläisyyttä tulvillaan. Romaanin sivuilla Sierva María de Todos los Ángeles kasvaa valtavaksi ja niin hänet on kutistettava pakkopaitaan. Manattava hänestä ulos demoneita, joita ei ole, mutta jota eivät tiedä ne, jotka luulevat tietävänsä, mitä he tekevät.

Sierva Marían vanhemmat ovat kauheita ihmisiä. Heidän rinnassaan on sydämen paikalla pimeä kivi ja kun Sierva María viedään luostariin hänen äidillään kestää monta päivää ennen kuin hän edes huomaa, että tytärtä ei löydy kotona enää mistään.

Julmaa. Veren mustat lammikot. Sierva Marían pitkät hiukset, niiden sisällä hänen kotinsa. Hiukset, jotka valuvat kirjan sivujen väliin. Kutittavat haavaa tytön jalassa. Haavaa, joka on pohjoinen sisäänkäynti hänen ruumiiseensa.

Jo teoksen henkilöiden nimet ovat kuin runoa, joka itkee menetettyä viattomuutta. Sierva María de Todos los Ángeles, Don Ygnacio de Alfaro y Dueñas, Don Toribio de Cáceres y Virtudes.

Usein toistettuna pelkästään jo nämä nimet saavat lukijan humalaan.



Gabriel García Márquez: Of love & Other Demons (1995)
Espanjankielinen alkuteos: Del amor y otros demonios (1994)
Englanniksi kääntänyt: Edith Grossman
Kustantaja: Jonathan Cape



maanantai 8. lokakuuta 2018

"Ryyppäämiseen menee yllättävän paljon aikaa" - Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla - Siivoojan käsikirja 2


Ah! Hän on täällä taas. Lucia Berlin ja hänen sykkivät novellinsa.

Berlinin teksteille on tyypillistä, että hänen läsnäolonsa niissä on vahva. Tämän voi halutessaan osin selittää sillä, että tekstit pohjautuvat hänen omaan elämäänsä, jos toki muokatussa muodossa. Valhe ja totuus yhdistyvät Berlinillä kiehtovaksi verkoksi, jossa toista ei voi toisesta erottaa. "Harha on totta ja totuus on harhaa, se usvaksi muuttuu ja käsiksi karkaa", kirjoitti Shakespeare Macbethissä. Berlin tiivistää tämän repliikin muotoon:

Sitä paitsi ihminen voi valehdella ja silti puhua totta.

Kyse on kuitenkin vielä enemmästä, sillä Berlinin läsnäolo on selittämättömän ruumiillista. Hänen sanansa ovat lihaa hänen lihastaan. Hän antaa itsensä lukijalle tavalla, joka saa lukijan kokemaan, että Berliniä lukiessa hän saa osan kirjailijasta hetkeksi ikiomakseen. 

Elmer Diktonius kommentoi Janne Kuutiossa yhtä kirjoittamaansa kappaletta, että se on "öljyvärein sutaistu laatumaalaus, jonka ainekset on isketty kankaalle palettiveitsellä ja levitetty peukunpäällä - se elää vankasta, kouraantuntuvasta aineellisesta voimastaan."

Berlinin kohdalla ostan edellisestä öljyvärit, laatumaalauksen, palettiveitsen sekä "kouraantuntuvan aineellisen voiman". Heti kokoelman alku on varsin öljyvärimäinen, sillä Berlin mainitsee teoksensa ensimmäisessä kappaleessa kaikki päävärit. Laatu taas on jo suorastaan itsestäänselvyys Berlinin kohdalla, mutta on kuitenkin hyvä mainita se siltä varalta, että joku ei hänen novelliensa mestarillisuudesta vielä olisi tietoinen.

Palettiveistä voidaan käyttää kuvamaan Berliinin terävyyttä ja hänen tarkkaa, pienetkin yksityiskohdat huomioivaa silmäänsä. "Kouraantuntuva aineellinen voima" puolestaan on suorastaan Berlinin novellien tunnusmerkki. Hänen tekstinsä ovat todentuntuisia ja vahvasti elämällä maustettuja. Myös peukunpää sopii kuvioon, kunhan mainitaan, että se kuuluu krapulaiselle ihmiselle.

Berlinin novelleissa juodaan paljon viinaa ja monet kuvatuista henkilöistä ovat alkoholisteja. Tämä on aihepiiri, joka oli Berlinille äärimmäisen tuttu, koska hän oli alkoholisti itsekin. Mitä kaikkea hän olisi ehtinytkään kirjoittaa, jos ei olisi juopotellut niin paljon, sillä tosiasia on, että "ryyppäämiseen menee yllättävän paljon aikaa."

Berlinin novelleissa kieli on älyttömän helpon tuntuista. Usein se on myös korostuneen yksinkertaista ja suorastaan naiivia, joka saa ihmettelemään, minkälaisella pintajännityksellä hänen sanansa on varustettu, jotta ne välttävät banaalisuuden.

Joulu oli ihana. Kivoja lahjoja, hyvää ruokaa.

Tyypillinen berliniläinen lause on lyhyt ja toteava ja pisteet lauseiden perässä kilahtavat kuin kirjoituskoneesta lähtevä ääni riviä vaihdettaessa. Berlin näyttää kielelle kieltä ja sanoo sanojensa välissä:  hah-haa, pitäkää te muut ne hienot monimutkaiset lauseenne, minulle riittää kun on subjekti, predikaatti ja pieni höyste.

Kielikuvat ovat tässä kokoelmassa yllättäviä ja rapsakoita. Sepeli rusahtelee "kuin aplodit" ja nainen iskee kätensä pöytään "kuin kangistuneen linnunkynnen." Pari kommentoivaa sanaa riittää Berlinille siihen, että hän muuttaa niitä edeltävän tekstinsä ironiseksi.

Basil pelasi golfia ja krikettiä ja oli mukana teatterikerhossa. Hän oli esittänyt toista vanhoista neideistä näytelmässä Arsenikkia ja vanhoja pitsejä. Valtavan hauskaa.

Niin on Lucia. Nauroin ääneen, kun luin edellisen kohdan kirjastasi.

Toisinaan Berlin myös kurkottaa suoraan kohti lukijaa, kuten kuolleiden asuntojen siivoamista käsittelevässä novellissa Surutyötä:

Miettikää itse. Jos te sattuisitte kuolemaan ... Voisin helposti päästä teidän koko omaisuudestanne eroon jo parissa tunnissa.

Tanssia ruusuilla -kokoelman novelleissa on ihan omanlaisensa rytmi, jossa on paljon novelliensisäistä liikettä ja joka tekee näistä novelleista niin täysin hurmaavia. Lukijana niiden maailmaan imeytyy sillä tapaa ovelasti, että asiaa ei tule panneeksi edes merkille. Sitä vaan huomaa yhtäkkiä olevansa keskellä novellin tapahtumia, joiden toivoisi jatkuvan loputtomiin, sillä Berlinin tekstit synnyttävät vahvan tunteen elossa olemisesta.

Kielen ja rytmin välittämisessä suomentajan rooli on keskeinen. Kristiina Drewsin suomennoksen onnistumisesta kertoo paljon se, että Tanssia ruusuilla ei vaikuta yhtään suomennokselta, vaan Berlinin novellien kieli on niin luontevaa kuin se olisi alunperinkin kirjoitettu suomeksi. Erityisesti kirjenovellin Rakas Conchi -suomennos saa minut haukkomaan henkeäni, sillä se sisältää lauseita, jotka ovat ajatuskulkuja ja lauserakenteita myöten kuin suoraan omista teini-iässä kirjoittamistani kirjeistä.

Tanssia ruusuilla -kokoelman henkilögalleria on pitkälti sama kuin Berlinin aiemmassa kokoelmassa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Pääosassa ovat ns. tavalliset ihmiset ja muut elämää ilman valttikortteja pelaavat. Kun novellissa Hymyilisit vähän yksi henkilöistä on asianajaja tuntuu tämä lähes Berlinin ja minun väliseni sopimuksen rikkomiselta, sillä asianajaja ei edusta ollenkaan ammattikuntaa, johon olen tottunut Berlinin novelleissa törmäämään. Tämän vuoksi - ja toki muistakin syistä - on erityisen riemastuttavaa, että tavallisten ihmisten elämäntapa vie asianajajan mennessään. Hänen kannaltaan tietysti on ikävää, että samalla menee pirstaksi hänen avioliittonsa.

Kokoelman aiheita ovat mm. teiniäidin ongelmat, poliisin korruptio, vankilassa järjestetty kirjoituskurssi, rakkausneuvot, ystävyys, huumeidenhakumatka ja laattaremontti. Usemmassakin novellissa käsitellään kuolemaa muodossa tai toisessa, sillä moni novelleista kertoo Sallystä, joka on kertojan sisko ja sairastaa syöpää.  Mistään synkistelystä ei kuitenkaan ole kyse, sillä Berlin kuvaa kuolemaa samalla ilkikurisella otteella kuin muutakin aineistoaan.

Tärkeintä kuolemassa on tehdä siitä kaunista ja juhlavaa.

Berlinin novellit on marinoitu alkoholissa ja usein alkoholismi on niissä niin arkipäivää, että siihen ei kiinnitetä erityistä huomiota. Kummallisempaa kuin juopottelu olisi se, että joku käyttäisi alkoholia kohtuudella. Berlin ei kuitenkaan millään tapaa romantisoi alkoholismia, vaan se on ikään kuin osa elämää siinä missä syöminen, seksi ja nukkuminenkin. Yksi tämän novellikokoelman loistavimmista kiteytyksistä liittyy sekin alkoholiin.

 Hämmentävää kuinka sokea silloin olin - mutta nyt olenkin raitis.

Tanssia ruusuilla on täynnä pieniä kutkuttavia yksityiskohtia. Kun sain tämän kokoelman käteeni aloin lukea sitä paitsi hurmiossa, myös vauhdilla. Pakotin kuitenkin itseni hidastamaan tahtia, sillä Berlinin tekstit ovat parhaimmillaan, kun niitä lukee maltilla ja tarkkaan. Berlin ei vihjaa, mitä tuleman pitää, vaan pudottaa yllättäviä huomioita keskelle tekstiä, eikä viittaa niihin enää sen jälkeen. Tästä hyvä esimerkki on novelli nimeltä Romanssi, jossa dialogin välistä löytyy lause: "Tässä kohdin panin nauhurin päälle." Se muuttaa novellin luonteen ja vihjaa, että kyse on oikeasti käydystä keskustelusta, jonka Berlin on litteroinut osaksi novelliaan.

Yksi syy miksi Berlinin lukeminen on niin nautittavaa on juuri se, että hänen novelleistaan saattaa löytää suunnilleen mitä tahansa yksityiskohtia ja kun niin käy minä ainakin tunnen suurta tyydytystä siitä, että olen kyseisen yksityiskohdan tullut panneeksi merkille.

Lucia Berlinin novellit ovat loputtoman kiehtovia, eikä niistä voi saada tarpeekseen. Tanssia ruusuilla ihastuttaa, naurattaa ja välillä vähän itkettääkin. Se menee sieluun ja sydämeen ja pistää veren kuplimaan. Se saa muistamaan, että ilman kirjallisuutta elämässä ei olisi paljonkaan järkeä ja ennen muuta se saa tuntemaan suunnatonta kiitollisuutta siitä, että Berlin on nämä novellit kirjoittanut. Ihannemaailmassa olisi aina odottamassa uutta, vielä lukematonta Berliniä.



Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia - Siivoojan käsikirja 2
A Manual of Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin
Suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2018


Helmet lukuhaaste, kohta 6: Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

lauantai 6. lokakuuta 2018

Pakoon pahaa maailmaa - Ottessa Moshfegh: My year of rest and relaxation

Ottessa Moshfeghilla on kyky kirjoittaa henkilöhahmoja, jotka eivät ole tavallisimmasta päästä. Usein kyse on naisista, joista on vaikea löytää mitään erityisen rakastettavaa. He ovat toisinaan suorastaan iljettäviä ja vähintäänkin moraalisesti arveluttavia, eikä heitä kiinnosta pätkääkään se, mitä arvoisa patriarkaatti on heistä mieltä.

Olen aiemmin lukenut sekä Moshfeghin kirjallisuusmaailman lumonneen romaanin Eileen (klik) että hänen novellikokoelmansa Homesick for Another World (klikja ne ovat olleet siinä määrin hyvällä tapaa hämmentäviä kokemuksia, että halusin ehdottomasti tutustua myös hänen uutuuskirjaansa My year of rest and relaxation.

My year kertoo naisesta, jonka elämässä ei pitäisi olla sen suurempaa vikaa. Hän on nuori, kaunis ja koulutettu ja tulevaisuuskin näyttää ihan hyvältä. Hänen sisimpänsä on kuitenkin tyhjä ja elämänhalu kadoksissa. Niinpä nainen lähtee tavoittelemaan "uudelleensyntymää" sapattivuoden kautta ja koska kyseessä on Moshfeghin luoma romaanihenkilö tapahtuu tämä vähän oudommalla tavalla. Nainen nimittäin päättää viettää vuoden enimmäkseen nukkuen. Tämän mahdollistavat rauhoittavat lääkkeet, joita hän käyttää todella paljon. Siis todella todella paljon ja enemmän kuin on realistisesti edes mahdollista.

Valmistautuessaan nukkumisvuoteensa naisen pääasiallisena "työnä" on vanhojen VHS-nauhojen ja erityisesti Whoopi Goldberg -elokuvien katselu. Lääkemäärien kasvaessa hän alkaa nukkuessaan tehdä asioita, joista ei herätessään muista mitään. Takauman kautta Moshfegh kuvaa myös aikaa, jolloin nainen oli töissä taidegalleriassa, jonka valovoimaisin tähti ja "kuumimman maskuliinisuuden" edustaja oli aasialaistaustainen Ping Xi, jonka teoksissa Jackson Pollock -vaikutteet yhdistyivät Ping Xi:n masturbointiin kanvaasille.

My Year tuo mieleen Edward St. Aubynin Patrick Melrose -sarjan kakkososan, Bad news,  joka koostuu lähes yksinomaan Patrickin huumeiden käytöstä. Moshfeghin naishenkilö ei käytä huumeita, mutta lääkkeitä kuluu sitäkin enemmän ja talviunille hän käy lähempää eettistä tarkastelua kestämättömän psykiatrinsa Dr. Tuttlen kirjoittaman kemiallisen arsenaalin voimin. Kuten Patrick Melrose maksaa Moshfeghin romaanin nainenkin hintaa lapsuudestaan. Äidin suhteesta tyttäreensä kertoo paljon se, että kun äiti kirjoitti listan tuntemistaan ihmistä oli tytär vasta sijalla 6.

Kukapa ei olisi joskus tuntenut halua vetää peiton korville ja antaa maailman mennä meluisaa menoaan. Naisen eristäytyminen voidaan nähdä yrityksenä päästä eroon kaikista niistä vaatimuksista, joita yhteiskunta ja ympäristö jatkuvasti nuoren naisen päälle heittää. Huvittavaa onkin (vaikka oikeastaan kaikkea muuta), että kun nainen kieltäytyy olemasta enää katseen kohde, kiinnittää hän kuitenkin useasti - silloin harvoin kun on hereillä - huomiota juuri siihen, että näyttääkö hän edelleen kauniilta.

Toisaalta My year:tä voi lukea narsistisena ja yltiöindividualistisena henkilökuvana, jossa Moshfegh överikerronnan kautta kyseenalaistaa oman navan ympärillä pyörimisen viemällä itsensäetsimisproblematiikan äärimmäisyyksiin.

Voisi kuvitella, että romaani, joka koostuu lähinnä lääkkeiden syömisestä ja nukkumisesta olisi tylsää luettavaa. Moshfeghin sähköä rätisevä kirjoitustyyli pitää kuitenkin huolen siitä, että näin ei ole. Moshfegh on altis ylittämään kohtuuden rajat ja niin - onneksi - tapahtuu myös tässä romaanissa.

Teos herättää huomattavasti enemmän kysymyksiä kuin mihin se vastaa. Mitä esimerkiksi pitäisi päätellä siitä, että naisen talviunivuoden toteutumisen kannalta avainasemassa on hänen inhoamansa Ping Xi?

Ennakkoluulottomalle lukijalle Moshfeghillä on paljon annettavaa, mutta perinteisistä naisromaanihenkilöistä pitävien kannattaa kiertää hänen teoksensa kaukaa.






Ottessa Moshfegh: My year of rest and relaxation (2018)
289 sivua
Kustantaja: Penguin Random House

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Amerikkalaisen unelman takapiha - Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Lähes kyllästymiseen asti on saatu viisailta ja tietäviltä kuulla, että kirjallisuuden pitää olla yhteiskunnallista. No, tässä sitä yhteiskunnallista kirjallisuutta nyt olisi.

Amerikkalais-meksikolainen Jennifer Clement (s. 1960) on suorastaan yhteiskunnan epäkohtien kuvaamiseen erikoistunut kirjailija. Hän on myös ensimmäinen nainen, joka on valittu kansainvälisen sananvapausjärjestön, PENin, presidentiksi.

Esikoisromaanissaan Basquiatin leski (The Widow Basquiat, 2000) Clement nosti esiin 27-vuotiaana kuolleen mustan taiteilijan Jean-Michel Basquiatin sekä New Yorkin taidegallerioiden vähemmän päivänvaloa kestävät puolet. Clement kuvasi taidemaailmaan sisäänkirjoitettua valkoisuutta, jonka Basquiat onnistui haastamaan olemalla ensimmäinen musta taiteilija, jonka teokset pääsivät New Yorkin vaikutusvaltaisimpiin museoihin ja gallerioihin.

Suomeksi saatiin ensimmäisenä lukea Clementin romaani Varastettujen rukousten vuori (Prayers for the Stolen, 2014), joka on paitsi taidokas, myös varsin järkyttävä kuvaus meksikolaisesta tyttökaupasta.

Clement on tulossa Helsingin kirjamessuille kuun lopussa. Itse tapasin hänet muutama vuosi sitten Maailma kylässä -tapahtumassa osana Varastettujen rukousten vuoren markkinointikiertuetta ja aion ehdottomasti mennä kuuntelemaan häntä myös Messukeskukseen. Vaikuttava nainen, jolla on painavaa sanottavaa.

Romaanissaan Rakkaudesta aseisiin (Gun Love, 2018) Clement tarttuu amerikkalaiseen aseongelmaan ja kuvaa niiden viljelemää tuhoa yksilön kautta. BBC:n julkaiseman tutkimuksen mukaan noin 40 % amerikkalaisista joko omistaa aseen tai elää taloudessa, jossa on ase. Tilastoluku, joka kuvaa aseella tehtyjä murhia ja tappoja on Yhdysvalloissa ns. kehittyneiden maiden korkein. Aseongelmaa lisää se, että aseet ovat halpoja ja jo parilla sadalla dollarilla voi ostaa käsiaseen.*

Rakkaudesta aseisiin kertoo 14-vuotiaasta Pearlista, jonka äiti tuli raskaaksi 17-vuotiaana ja pakeni sen seurauksena kotoaan. Hän asettui asumaan väliaikaisesti asuntovaunualueelle, mutta väliaikaisuus on venähtänyt 14 vuodeksi eli Pearl on elänyt koko elämänsä asuntovaunussa kaatopaikan vieressä.

Pearlin äidin käymä koulu on rakkauden yliopisto, joka koostuu sellaisista biiseistä kuin "Slowly Walk Close to Me, Where Did You Sleep Last Night, Born under a Bad Sign ja kaikki tapan-jos-jätät-biisit." Ihmisenä hän on kaikin puolin hyvä ja avulias, ja äititytärsuhde on rakkautta täynnä toisinaan symbioosiksi asti.

Äiti oli niin hyvä, että oli liian hyvä.
[...]

Olen kuin kuppi sokeria, oli hänen lempisanontojaan.
Saat lainata milloin tahansa.


Kun asuntovaunualueelle astuu komea ja reteä Eli Redmond Pearlin elämä muuttuu kertaheitolla, sillä mies saa äidin unohtamaan kaiken muun paitsi itsensä. Kodissa eli tässä tapauksessa asuntoautossa ei enää tunnu olevan tilaa Pearlille ja niin hän alkaa tehdä läksynsä hylätyssä asuntoautossa ja ihan normaalia on, että  se on täynnä aseita.

Rähjäisyyden keskellä huohottavat unelmat ja kaipaus, toivo paremmasta elämästä.

Äiti sanoi aina: Uneksiminen on halpaa. Se ei maksa mitään. Unissa ei tarvitse maksaa laskuja eikä vuokraa. Unissa voi ostaa talon ja saada vastarakkautta.

Clementin ilmaviin lauseisiin mahtuu paljon ja hän kuvaa henkilöhahmojaan lämmöllä ja ymmärtävästi. Rakkaudesta aseisiin on paikoin kuin runoutta, jossa sanat kantavat huomattavasti enemmän kuin mitä suoraan ilmaistaan.

Pahin Pearlin elämässä tapahtuu vahingossa ja turhaan, koska sellaista elämä on ja sellaista se on erityisesti silloin, kun elinpiiri on täynnä aseita.

Tulevaisuus aukenee Pearlin edessä kirjoittamattomana sivuna, kun hän joutuu lähtemään asuntovaunualueelta, joka kuitenkaan ei lähde hänestä.  Äiti on ruokkinut Pearlia saduilla, unelmilla ja rakkauden yliopiston opeilla, mutta ne osoittautuvat keveiksi eväiksi, kun vastassa ovat elämän kovat realiteetit.

Amerikkalainen unelma irvistää rumasti. Pearlin kohtaloa ei ole kirjoitettu tähtiin, vaan käteen, joka aseeseen tarttuu.



Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (2018)
279 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Gun Love (2018)
Suomentanut: Terhi Kuusisto
Kustantaja: LIKE




*BBC News: America's gun culture in 10 charts (klik)