Reader, why did I marry him?

Merkittävistä suomalaisista kirjailijoista puhuttaessa ei pidä unohtaa Rosa Liksomia, joka on tuonut kirjallisuuteemme paljon muutakin kuin vitun. Tyhjien teiden paratiisien takakannessa on lainaus kriitikko Janne Riihikallion Tiedonantajaan kirjoittamasta kriitikistä, joka koostuu seuraavasta lausehelmestä: "Naisen joka tunkee 27 v-alkuista vajaan kolmen sivun tarinaan on oltava hyvä kirjoittaja." Riihikallio viittaa kokoelman ensimmäiseen novelliin, jonka vittuja en käynyt laskemaan, vaan päätin sen sijaan luottaa Riihikallion mainitsemaan lukuun.  Aika paljon niitä vittuja tosiaan näyttäisi olevan: Mä vittu ammun saatana jokaisen vastaantulijan kostoksi siitä, että paskalakit vei sen. Vittu mä ostan Skattalta katkaistun haulikon ja vittu mä ammun ruuneperinpatsaalta pään irti ja vittu mä kostan. Voi mun stamppi, vittu mä putoon kybällä helvettiin ilman sua. Vittu mä luuhistun ja kuolen tähän kukkulalle. Riihikallion toteamus on humoristinen kehu, mutta oma huomi

Hannu Harju ja Saara Turunen Tässä tekstissä kirjoitan kolmesta eri Kirjamessujen tapahtumasta, joiden päähenkilö oli Saara Turunen. 1. Saara Turunen ja Nuoren Voiman päätoimittaja Vesa Rantama Saara Turusen romaanissa Sivuhenkilö käy ilmi, että naiskirjailijoihin kohdistetaan vielä tänäkin päivänä erilaisia odotuksia kuin mieskirjailijoihin. Naiskirjailijoilta myös kysytään toisenlaisia kysymyksiä kuin heidän mieskollegoiltaan. Surkuhupaisaa on, että naiskirjailijan Sivuhenkilössä osakseen saama kohtelu toistui Saara Turusen itsensä kohdalla myös kirjamessuilla. Edellisestä hyvä esimerkki on, kun Vesa Rantama kertoi Saara Turusta haastatellessaan, että hän kokee, että Sivuhenkilö ei ole hänelle. Tähän Turunen vastasi kysymällä: mikä velvollisuus minulla on kirjoittaa juuri sinun kaltaisellesi lukijalle ja/tai ottaa erityisesti juuri sinut huomioon? Vesa Rantama kirjoittaa hienoja runokritiikkejä ja arvostan hänen tekstejään ja häntä itseään niiden kirjoittajana. En myöskä

Tästä alkaa nyt teksti, jota ei pitäisi kirjoittaa, koska kirjabloggarin kuuluu olla alati tyytyväinen ja vaikka hän ei sitä olisikaan, hänen pitää ainakin esittää tyytyväistä. Ja hymyillä. Ja niiata. Ja kiittää. Ja pysyä sillä paikalla, joka hänelle on varattu. Helsingin kirjamessujen lauantaipäivä on jo useamman vuoden ajan alkanut mukavasti Bonnierin järjestämällä bloggariaamiaisella. Tilaisuus on bloggarien keskuudessa hyvin suosittu ja tänä vuonna kaikki halukkaat eivät edes mahtuneet mukaan. Koska tilaisuus tosiaan alkaa aamiaisella en sen vuoksi syönytkään kotona mitään. Virhe. Aamiaistarjoilu oli tänä vuonna karsittu kupilliseen jurgurttia, joka jätti paitsi nälkäiseksi, myös vihaiseksi. Tälläkö nyt pitäisi selvitä lounaaseen asti? Kirjamessut on pitkälti kestävyyslaji ja jotta pysyisi menossa mukana on tärkeää syödä ja juoda riittävästi. Bloggariaamiaisen päätarkoitus ei tietenkään ole aamupala, vaan kirjailijahaastattelut ja niitä oli ilo kuunnella tänäkin vuon

Ne seuraavat minua. Silmät. Katson ovisilmästä ja siellä ne leijuvat rappukäytävässä. Kieppuvat ja tulevat lähemmäs. Herään niiden tuijotukseen. Susan Sontagin Musta aurinko on tullut uniini. Susan Sontag (1933-2004) oli amerikkalainen kirjailija, filosofi ja elokuvantekijä. Kaunokirjallisia teoksia tunnetumpi hän on esseistään, joista kuuluisimpia ovat Against Interpretation  (1966),  On Photography  (1977),  Illness as Metaphor ( 1978,   suom. Sairaus vertauskuvana)   sekä AIDS and Its Metaphors (1988, suom. AIDS ja sen vertauskuvat). Sontagin merkittävimpiä romaaneita Mustan auringon (Death Kit, 1967) ohella ovat Tulivuoren rakastaja (The Volcano Lover, 1992) sekä In America (1999). Sontag oli vasemmistolainen yhteiskuntakriitikko ja poliittinen aktivisti, joka usein matkusteli kriisialueilla - erityisesti Vietnamissa ja Sarajevossa. Häntä on usein pidetty sukupolvensa terävimpänä ajattelijana, mutta hänen tekstinsä ja puheensa saivat toisinaan myös varsi

Jos tietäisit, että elokuvaohjaaja X.X. on juottanut umpikänniin nuoren naisnäyttelijän ja sen jälkeen raiskannut hänet, menisitkö katsomaan hänen ohjaamaansa elokuvaa?  Minä en menisi, mutta mahdollisesti olen niin kuitenkin tehnyt, koska en ole tiennyt kyseisen ohjaajan sikamaisesta käytöksestä. Taiteen tohtori, ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Heidi Lindénin ja työryhmän kirja #METOO-vallankumous on raportti #METOO-ilmiöstä Suomessa. Lindénin lisäksi teokseen ovat kirjoittaneet seuraavat henkilöt: Elokuvakäsikirjoittaja, tutkija, opettaja ja taiteen tohtori Raija Talvio lavastaja, tutkija ja taiteen tohtori Katariina Ilmaranta Elokuvaohjaaja Mari Mantela Käsikirjoittaja ja toimittaja Eva-Maria Koskinen Juristi, tutkija ja oikeustieteen tohtori Merja Pentikäinen. #METOO-vallankumous osoittaa, että seksuaalinen häirintä elokuva-, teatteri- ja tv-alalla on vielä huomattavasti laajempaa kuin mitä asiasta käydyissä keskusteluissa on aiemmin käynyt ilmi. Kyse on syvälle

"[m]uureille suojatulle asuinalueelle pääsee vain kauko-ohjausportin kautta. Muuri ympäröi koko asuinaluetta, ja lukittu portti katkaisee tien luvattomilta." Edellä oleva sitaatti voisi hyvin olla Mohsin Hamidin romaanista Exit West , mutta tosiasiassa se on peräisin Iltasanomissa lokakuun alussa olleesta kirjoituksesta, * joka käsitteli ruotsalaista Onsalan taajamaa, jossa ihmiset ovat suojautuneet turvattomiksi kokemaltaan yhteiskunnalta muurin taakse. Mohsin Hamid (s. 1971) on pakistanilainen kirjailija, joka debytoi vuonna 2000 romaanilla Moth Smoke . Parhaiten hänet tunnetaan romaanista Fundamentalisti vasten tahtoaan ( The Reluctant Fundamentalist, 2007), joka on saanut maailmalla useita palkintoja ja tunnustuksia ja joka on keikkunut omallakin lukulistallani jo viimeiset viisi vuotta. Romaani julkaistiin alunperin suomeksi heti vuonna 2007 (Tammi) ja siitä on tänä vuonna julkaistu uusi painos (Otava). Exit Westin on suomentanut Juhani Lindholm ja hänen suo

Kun kirjan kannessa lukee, että kyseessä on "The International betseller and Winner of the Prix Concourt" minua alkaa hermostuttaa. Selvästikin kyseessä on kirja, josta suunnilleen kaikki pitävät, josta taas seuraa, että todennäköisyys sille, että kyseessä olisi "minun kirjani" pienenee eksponentiaalista tahtia. Onnistun kuitenkin pitämään ennakkoaavisteluni kasassa ja lähden lukemaan tabula rasaa. Se kauhea käy ilmi heti alussa. Itse asiassa romaanin kahdessa ensimmäisessä lauseessa.  "The baby is dead. It took only a few seconds." Lullaby alkaa lopusta ja alkaa keriä sitä edeltäviä tapahtumia auki. Kirjaa lukiessani pohdin vaihtoehtoisia juonikuvioita, jotka selittäisivät, miksi lapsi on kuollut.  Asian mietiskelystä muodostuu osa kirjan jännitettä. En voi tietää, mikä on johtanut traagiseen tapahtumaan ja nautin epätietoisuudestani. Lullaby (Chanson Douce, 2016) on ranskalais-marokkolaisen Leila Slimanin kolmas teos.   Jostakin luin, että

Miia Kontron Tunnustus  (Poesia 2018) muistuttaa hämmästyttävästi puhumatonta puolisoa, joka ei suostu keskustelemaan. Ei auta suostuttelu, ei huuto, ei uhkailu. Siinä se vaan istuu keittiössä ja tuijottaa punavalkoruutuista pöytäliinaa, jolle eilen kaatui oliiviöljyä. Kuka kumma se oikein on? Miia Kontro (s. 1982) on helsinkiläinen väitöskirjatutkija, tietokirjailija ja runoilija. Koulutukseltaan hän on teologian ja filosofian maisteri. Häneltä on aiemmin julkaistu teos Portilla - Suomalaisia kuolemanrajakokemuksia (Atena). Tunnustus jakautuu kolmeen osaan: Alkumuodot, Totuudet, Meditaatio. Eri osien välissä olevat sivut ovat mustia ja pöllyttävät Tiina Lehikoisen Multaa . Samasta maa-aineksesta ei kuitenkaan ole kyse.  Tunnustus ei päästä lähelle. Se ei paljasta mysteereitään, joka toki sopii hyvin yhteen sen kanssa, että teoksessa suuri tuntematon eli kuolema on usein läsnä. Kuolema on vitriinien takana steriilissä nesteessä ja herää eloon öisin. Se tuijottaa herkeä

Gabriel García Márquezin romaani Of Love and Other Demons on tekstiversio Madonnan Like a Prayer -biisin videosta. Kirjoitinko todella tuon edellä olevan lauseen ja jos kirjoitin, onko se totta? Yhden lukukerran perusteella en uskalla sanoa tästä kirjasta paljoakaan, sillä kerroksia on valtavasti ja siksi tämä kirjoitus on impressio. Totta kuitenkin on, että Like a prayer tuli Márquezin romaania lukiessa mieleeni vähän väliä. En väitä, että olisin varsinaisesti saanut kiinni siitä, mikä Madonnan uskonnolla flirttailevan videon ja García Márquezin romaanin välinen perimmäinen yhteys on. Ainakin siihen liittyy ristejä, pyhimyksiä, pimeää, votiivikynttilöitä ja syntiä. Vaikutelmaa lisää García Márquezin teoksen kansi, joka voisi olla pysäytyskuva jostakin Madonnan videosta. On kyse kielletystä nautinnosta. Halusta, joka suistaa elämän ja kantaa mukanaan kuolemaa. On kyse jostakin, joka on ilmaistu Like a Prayerin kohtauksessa, jossa Madonna suutelee tummaihoista kyynelehtivää

Ah! Hän on täällä taas. Lucia Berlin ja hänen sykkivät novellinsa. Berlinin teksteille on tyypillistä, että hänen läsnäolonsa niissä on vahva. Tämän voi halutessaan osin selittää sillä, että tekstit pohjautuvat hänen omaan elämäänsä, jos toki muokatussa muodossa. Valhe ja totuus yhdistyvät Berlinillä kiehtovaksi verkoksi, jossa toista ei voi toisesta erottaa. "Harha on totta ja totuus on harhaa, se usvaksi muuttuu ja käsiksi karkaa", kirjoitti Shakespeare Macbethissä. Berlin tiivistää tämän repliikin muotoon: Sitä paitsi ihminen voi valehdella ja silti puhua totta. Kyse on kuitenkin vielä enemmästä, sillä Berlinin läsnäolo on selittämättömän ruumiillista. Hänen sanansa ovat lihaa hänen lihastaan. Hän antaa itsensä lukijalle tavalla, joka saa lukijan kokemaan, että Berliniä lukiessa hän saa osan kirjailijasta hetkeksi ikiomakseen.  Elmer Diktonius kommentoi Janne Kuutiossa yhtä kirjoittamaansa kappaletta, että se on "öljyvärein sutaistu laatumaalaus, jonka ain

Ottessa Moshfeghilla on kyky kirjoittaa henkilöhahmoja, jotka eivät ole tavallisimmasta päästä. Usein kyse on naisista, joista on vaikea löytää mitään erityisen rakastettavaa. He ovat toisinaan suorastaan iljettäviä ja vähintäänkin moraalisesti arveluttavia, eikä heitä kiinnosta pätkääkään se, mitä arvoisa patriarkaatti on heistä mieltä. Olen aiemmin lukenut sekä Moshfeghin kirjallisuusmaailman lumonneen romaanin  Eileen  ( klik ) että hänen novellikokoelmansa  Homesick for Another World ( klik )  ja ne ovat olleet siinä määrin hyvällä tapaa hämmentäviä kokemuksia, että halusin ehdottomasti tutustua myös hänen uutuuskirjaansa My year of rest and relaxation . My year kertoo naisesta, jonka elämässä ei pitäisi olla sen suurempaa vikaa. Hän on nuori, kaunis ja koulutettu ja tulevaisuuskin näyttää ihan hyvältä. Hänen sisimpänsä on kuitenkin tyhjä ja elämänhalu kadoksissa. Niinpä nainen lähtee tavoittelemaan "uudelleensyntymää" sapattivuoden kautta ja koska kyseessä on Moshf

Lähes kyllästymiseen asti on saatu viisailta ja tietäviltä kuulla, että kirjallisuuden pitää olla yhteiskunnallista. No, tässä sitä yhteiskunnallista kirjallisuutta nyt olisi. Amerikkalais-meksikolainen Jennifer Clement (s. 1960) on suorastaan yhteiskunnan epäkohtien kuvaamiseen erikoistunut kirjailija. Hän on myös ensimmäinen nainen, joka on valittu kansainvälisen sananvapausjärjestön, PENin, presidentiksi. Esikoisromaanissaan Basquiatin leski (The Widow Basquiat, 2000) Clement nosti esiin 27-vuotiaana kuolleen mustan taiteilijan Jean-Michel Basquiatin sekä New Yorkin taidegallerioiden vähemmän päivänvaloa kestävät puolet. Clement kuvasi taidemaailmaan sisäänkirjoitettua valkoisuutta, jonka Basquiat onnistui haastamaan olemalla ensimmäinen musta taiteilija, jonka teokset pääsivät New Yorkin vaikutusvaltaisimpiin museoihin ja gallerioihin. Suomeksi saatiin ensimmäisenä lukea Clementin romaani Varastettujen rukousten vuori (Prayers for the Stolen, 2014), joka on paitsi taidoka