Reader, why did I marry him?

Tässä tulee Suomen Maggie Nelson tai ainakin melkein. Elokuun kirjallinen baari koristellaan kukkasin, joiden kasvatuksesta vastaa Juha Mannerkorpi. Niin ja mitä tulee Maggie Nelsonin ja Juha Mannerkorven välisiin yhteyksiin niin heitä yhdistää kiinnostus siniseen. Nelsonin kohdalla kyse on yleisemmästä sinisen viehätyksestä, Mannerkorven romaanissa taas tarkkailun kohteena ovat sinisiä kukkia tuottavat päivänsinet. Tai no, jos ihan tarkkoja ollaan, niin päivänsinen kukat voivat olla myös valkoisia, liloja tai punertavia, mutta sinikukkainen päivänsini on lajin kuningatar. Maggie Nelsonin tuntevat kaikki, mutta monelle nykylukijalle Juha Mannerkorpi lienee hieman tuntemattomampi. Mannerkorpi (1915-1980) oli monipuolinen kirjailija, jonka tuotannosta löytyy niin runoja, novelleja, romaaneja, näytelmiä kuin kuunnelmiakin. Lisäksi hän oli ansioitunut suomentaja, joka käänsi mm. Sartrea, Camus'ta ja Beckettiä. Päivänsinet - Muuan loppukesä, merkintöjä (1979) koostuu teoksen al

Olenko minä tullut taivaaseen? On niin kirkasta ja hohtavaa ja maasta irrallaan. On valkoisia pylväitä ja valkoiseen pukeutunut nainen. On määrittelemätön paikka, joka vihjaa, vaan ei paljasta. Bloggariklubin jäsenenä minulla oli ilo päästä katsomaan Elli Salon kirjoittaman ja Riikka Oksasen ohjaaman Alinan ennakkonäytöstä. Lähtötilanne esityksen katsomiselle ei ollut parhaasta päästä, sillä kyseisen illan aamuna olin joutunut nousemaan extra-aikaisin erään työjutun vuoksi. Silmää lurppasi, mutta myös ihanasti häikäisi. En uskaltaisi tehdä Alinasta mitään yhtä tulkintaa ja se tuntuu vapauttavalta. Voin olla itsenikin kanssa eri mieltä ja käydä kaksin/kolmin/nelintaistelua omien näkemysteni kanssa. Näyttämöllä on Alina (Anna Valpuri) ja hänen veljensä Emil (Pyry Nikkilä). Kokonaisina ja rikkinäisinä. Tunnetiloina itsensä antavina. Veljeä vaivaa jokin, joka saa hänet kaatuilemaan ja hänen päänsä vuotamaan verta ja synnyttää hänessä vastustamattoman haluan lähteä iltaisin kävelyll

Olen jo usemman kuukauden kärsinyt yhä pahenevasta kulttuuriähkystä. Tuntuu, että jatkuvasti on tarjolla niin monia mielenkiintoisia tapahtumia, että en repeä niihin kaikkiin mitenkään ja tunnen epämääräistä syyllisyyttä siitä, että tapahtuma jos toinenkin jää yhä useammin väliin. Kulttuurinen yltäkylläisyys - niin ihanaa kuin se periaatteessa onkin - on alkanut vaikuttaa myös keskittymiskykyyni, sillä huomaan usein käyttäväni kohtuttomasti aikaa kulttuuritarjonnan selaamiseen netissä. Kyseessä taitaa olla kulttuurinen FOMO, jonka lääkitsemiseen on ollut vaikea löytää tarpeeksi tehokkaita välineitä. Särön myötä sellainen taisi kuitenkin löytyä. Pari viikkoa sitten päätin tehdä tuttavuutta kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särön kanssa ja samassa sattuma puuttuikin jo peliin. Ennen kuin ehdin ostaa uusinta Säröä sen toimituskunta tarjosi minulle mahdollisuuden Säröön tutustumiseen. Parin päivän kuluttua sain postissa kaksi uusinta Särön numeroa, joista viimeisimmän teemana on Itä ja

Pristina. Kuumaa, pölyistä ja väkivaltaista. Raahaamme raskaita matkalaukkujamme, joiden pyörissä on jotakin vikaa. Sen lisäksi seurueemme kolmas jäsen on kadonnut, emmekä tiedä, mistä häntä etsisimme. Emme ikinä ehdi ajoissa lentokentälle ehdin ajatella ennen kuin herään hikimärkänä omassa sängyssäni. Hetkeen en tiedä, olenko sittenkin Pristinassa. Jos luet Pajtim Statovcin uutuusromaania  Bolla  juuri ennen nukahtamista, saatat päätyä yöllä Pristinaan. (Helsingin lähiössä vuonna 2019 syntynyt sananlasku.) Kun muutama vuosi sitten luin Statovcin esikoisromaanin Kissani Jugoslavia julistin, että juuri Statovci tulee olemaan se kirjailija, jonka myöhemmät sukupolvet tulevat muistamaan. Luettuani nyt Bollan minulla ei ole mitään syytä muuttaa mielipidettäni. Bolla on rankka. Se on Fridan Kahlon onnettomuudessa saanut lonkkavamma. Rautakehikko lihassa, ruuvien kiristyminen niin, että se, jonka lihan sisällä niitä kiristetään ei voi asialle yhtään mitään. Bollan väri on maksoitt

Suhteeni Maria Matinmikon teksteihin ei ole helpoimmasta päästä. On hankalaa, kun huomaa, että on lukenut hyvää kuten  minulle kävi Matinmikon  Värien kanssa, mutta siihen ei siitä huolimatta itse oikein pääse sisään. Pieneksi sisäpiirivitsiksi on jo vakiintunut Väreistä löytyvä toteamus "ilmassa leijui nakkikeitto". Mikä ihmeen nakkikeitto? En tykkää nakkikeitosta, enkä halua lukea runoja, joissa puhutaan nakkikeitosta. Nakit ovat menneisyyttä ja kuuluvat 1970-luvun saunailtoihin lämpimien voileipien kaveriksi tai korkeintaan osaksi vappuista perunasalaattia. Nakit ovat ehkä epärunollisin asia, jonka tiedän. Nakkikeitto mielessäni aloitin retkeni Kolkan parissa. Tästä kokoelmasta blogistania ei ole hihkunut, eikä siitä ole postattu kahvikuppikuvia instagramiin awesome-hashtagin kanssa. Sinänsä ymmärrettävää, sillä Kolkka on siinä määrin kiinnostava teos, että se ei suostu helpolla Instagramin söpöilysestetiikan valjaisiin. Nyt kuljetaan toisia latuja katuja satuja

Tämä teksti ei ole kirja-arvio, eikä matkakertomus, vaan niiden välinen sekoittuminen ja sekasikiö, mutta ennen muuta pienimuotoinen vaatimaton rakkaudenjulistus Lissabonin kaupungille. Kun lainasin kirjastosta José Saramagon romaanin Ricardo Reisin viimeinen vuosi  (2012, O ano da morte de Ricardo Reis 1984) uskoni sen suhteen, että tulisin lukemaan tämän teoksen lähiaikoina oli suurin piirtein 0 prosenttia. Syynä edelliseen oli se, että a) ihan liian tutuksi on tullut tilanne, että lainaan kirjan, jota sitten uusin niin monta kertaa kuin mahdollista ja lopuksi palautan lukemattomana kirjastoon b) Saramagon kirja on paksu ja paksukaiset eivät etukäteen ottaen ole suosikkejani c) Saramagon tapa kirjoittaa on lukijaa haastava eli tuttavallisemmin raskas (jota se ei tosin tällä kertaa ollut, mutta sitä en tietenkään voinut tietää ennen kuin aloin kirjaa lukea). Omaksikin yllätyksekseni tartuin Saramagon romaanin kuitenkin heti samana iltana, kun olin sen kirjastosta koti

Taitaa olla niin, että kukaan muu ei ole vaikuttanut minuun yhtä vahvasti kuin Kirsti Simonsuuri luennoillaan Helsingin yliopistossa 1990-luvulla. Voin palata noihin hetkiin koska tahansa ja usein niin teenkin. Palaan juomaan viisautta ja syömään tiedon haurasta hurmaa. Ikiaikaista, muuttumatonta ja jatkuvasti liikkeessä olevaa myyttistä hengitystä, joka nuolee ihoani kuin rakkaimman eläimen kieli. En kirjoita Pohjoisesta yökirjasta siksi, että Kirsi Simonsuuri kuoli kesäkuun lopussa. Olin nimittäin päättänyt jo pari päivää ennen tietoa hänen kuolemastaan, että heinäkuun BAR Finland -teksti tulisi käsittelemään Pohjoista yökirjaa, joka herätti aikoinaan melkoista myllerrystä. Kirjan vastaanotosta kiinnostuneille suosittelen Taru Väyrysen teosta  Odysseia Ouluun - Kirsti Simonsuuren Pohjoisen yökirjan viesti ja vastaanotto (SKS 1999). Itse en ole Väyrysen tutkimusta vielä lukenut, mutta aion tutustua siihen myöhemmin. Pohjoisessa yökirjassa Simonsuuren kritiikki kohdistuu niin Ou