perjantai 31. toukokuuta 2019

"Siis elän!" - Maila Pylkkönen: Tarina tappelusta * Bar Finland, 39


Kun olin kirjoittamassa edellistä kirjaa, olivat loppuvaiheessa kaikki mielteet lauseita, ja noiden juttujen kertomuksellisuus häivytti oman kuvitteellisuuteni, tai en ehtinyt huomata mitään mikä ei liittynyt niihin, niin että alkoi tuntua köyhältä ja rupesin miettimään, mikä kuvitelma oikeastaan on.

Voi sitä teoksensa niinkin aloittaa, että viittaa suoraan edelliseen kirjoittamiseensa ja koska voi Maila Pylkkönen tekee juuri niin.

Runoilija Maila Pylkkönen (1931-1986) muistetaan erityisesti siitä, että kuvasi runoissaan tuikitavallisia arkisia tapahtumia ja käytti ns. runokielen sijasta puhekieltä imitoivaa kieltä. Vuonna 1970 julkaistu Tarina tappelusta on hänen seitsemäs runokokoelmansa. Teos, johon Pylkkönen alkusitaatissa viittaa on nimeltään Virheitä, joka julkaistiin viisi vuotta ennen Tarinaa tappelusta.

Tarina tappelusta luo vahvan vaikutelman siitä, että Pylkkönen kirjoittaa mielivaltaisia havaintoja ympäristöstään ja niin tehdessään ohittaa perinteiset runon portit milloin miltäkin puolelta. Kun tekstiä pysähtyy tutkimaan hieman tarkemmin huomaa kuitenkin, että mikään siinä ei ole sattumanvaraista, vaan arjen kaapuun on puettu vahvoja havaintoja.

Kokoelman alkua hallitsevat haasteet, joita naisrunoilija työssään kohtaa. Ironista otsikkoa kantavassa runossa Siis elän! toisistaan ottavat mittaa luova työ (runotekstiä ei synny), äitiys (sairaana oleva lapsi tarvitsee huomiota) ja köyhyys (pitää kesken runon kirjoittamisen lähteä uusimaan vekseli). Sellaista naisrunoilijan elämä on ja sellaisen elämän pikkuruisissa väleissä olisi runoilijan sanansa saatettava paperille.

Jotta Pylkkösen runojen omin luonne ja niihin liittyvä kokeellisuus olisi tunnistettavissa on hyvä tuntea suomalaisen runouden historiaa. 1960-luku oli maamme runoudessa vahvasti uusien tuulten - suorastaan pyörremyrskyjen - aikaa. Runoilija jos toinenkin jätti säkeet sikseen ja otti teoksiinsa mukaan mitä moninaisinta ainesta. Erityisen merkittävinä tämän kehityskulun kannalta on pidetty Paavo Haavikon teosta Talvipalatsi (1959) sekä Pentti Saarikosken kokoelmaa Mitä tapahtuu todella? (1962). Tähän joukkoon Pylkkönen liittyi jo aiemmalla tuotannollaan, erityisesti kokoelmalla Virheitä.

Pylkkönen tuo kokeelliseen runouteen paitsi naisen ääneen, myös naisen aseman osana yksityisen maailmaa sekä naisrunoilijan työtä vaikeuttavat tekijät. Tarina tappelusta sisältää esimerkiksi kuvauksen pankinjohtajasta, joka huolehtii vauvan maitopullon lämmittämisestä sekä pankin toimitilojen muuttumisesta lapsiparkiksi. Tässä tulee havainnollisesti esiin se, että olennaisinta ei ole, mitä Pylkkönen kirjoittaa, vaan minkälaisia jatkoajatuksia hänen tekstinsä herättää. Miksi esimerkiksi maitopulloa lämmittävä pankinjohtaja tuntuu absurdilta hahmolta? Mistä kertoo se, että näin on?

Tarina tappelusta kiinnittää huomiota kieleen ja toisinaan se tekee sen tavalla, joka muistuttaa Gertrude Steinin teoksesta Herkät napit. Steinin tavoin Pylkkönen kirjoittaa lauseita, jotka ovat näennäisesti kummallisia ja outoja, mutta niin tehdessään nämä lauseet tulevat kertoneeksi jotakin olennaisesta kielestä ja kielenkäyttöön liittyvistä säännöistä.

Ruusunmarja on niin liian kaunis, että sen kanssa ei voi yhtään pelleillä, se on tyly kaikelle mikä on liian luontevaa ja kaikelle mikä ei ole luontevaa. Sen pitää antaa olla vain. Silloin se on kaunis eikä mitään muuta. Sen kanssa on turhaa ottaa asento niinkuin sipulia kuorineen tai kova kuori poistettuna ei rupea pitämään koholla kädessään. 

Tarina tappelusta sisältää huomioita kirjoittamisesta ja taideteorioista, ja erityisesti avoimet ja suljetut kuvitelmat pohdituttavat runojen kirjoittajaa. Siirtymät ovat Pylkkösen runoissa usein nopeita ja tämä voi johtua yhtä hyvin runoilijan mielikuvituksen liikkeistä kuin siitäkin, että hänen poikansa tulee keskeyttämään runoilijan kirjoitustuokion. Lasten leikit tulevat osaksi runoja ja suljetuista ja avoimista kuvitelmista siirrytään ilotulitusrakettien rakentamiseen salpietarin, hiilen ja rikin avustuksella.

Mitä tulee Pylkkösen runojen ominaisluonteeseen löytyy niitä erinomaisesti kuvaava huomio itse runoista.

Kaihdan suljettua kuvitelmaa kouristuksenomaisesti. Jos suunnittelen mielessäni kertomuksen, en koneen eteen istuttuani suinkaan kirjoita sitä, vaan jotakin ympäriltäni, en kaikkea tai mitä tahansa ympäriltäni, vaan sellaista mikä on se sama kertomus toisella kielellä. (alleviivaus minun)

Kokoelman runokuvat muistuttavat ensi lukemalla käsivarakameralle ominaista tallentamista. Se, mikä vaikuttaa tulleen kuvaan sattumalta kameran heilahduksen vuoksi paljastuu kuitenkin tarkkaan harkituksi. Ero arjen ja runon välillä kutistuu ja paikoin ne ovat kokonaan toisistaan erottamattomia. Kun runominä kulkee miehensä kanssa Vuosaaren kirjastoon peltojen poikki on pelto sekä pelto, että etäisyyden ja matkanteon kuva. Omassa luennassani näen tuon ihan tavallisen vehnäpellon van Goghin maalauksille tyypillisen keltaisena. Pelto on pelto, mutta se on myös portti, jonka takaa alkaa avarampi maailma.

Pylkkösen kokoelmassa eletty ja koettu tulee osaksi runoa. Runouden maailma ja arkimaailma tönivät toisiaan ja kulkevat toistensa läpi, eikä niiden välille voi välttämättä tehdä eroa lainkaan. Pylkkönen laskee runouden alas jalustalta ja tuon sen osaksi jokapäiväistä elämänmenoa. Vuoden 18730 tienoille sijoittuvassa runossa Kapine meno yltyy aivan villiksi ja runo goes scifi. Pylkkönen venyttää kielen rajoja ja osoittaa, että mitään rajoja ei oikeastaan ole. Tätä representoi mm. hänen käyttämänsä yhdyssana ajoituskoneentarkistuskoneenpesukoneenkuivaustelineenpaikkauskone.

Maila Pylkkönen on suomalaisen runouden "villi lapsi",  jonka olisi jo aika saada osakseen ansaitsemaansa arvostusta.



Maila Pylkkönen: Tarina tappelusta
89 sivua
Otava (1970)


Bar Finland on sarja, jossa esittelen merkittäviä suomalaisia teoksia. Sarjan aikaisempiin osiin pääset tutustumaan tästä











keskiviikko 29. toukokuuta 2019

James Baldwin: If Beale Street could talk

Niin hellää. Niin lämmintä. Niin karheaa. Niin tulvillaan "voitokasta surua".

James Baldwinin romaani If Beale Street could talk julkaistiin vuonna 1974 (Jos tämä katu osaisi puhua, Otava 1975, suom. Eero Huhtala). Kuitenkin vasta tänä vuonna minulle tuli täysin välttämätön tarve lukea Baldwinin teos. Se johtui tietenkin siitä, että tämän romaanin pohjalta tehty Barry Jenkinsin ohjaama samanniminen elokuva alkoi pyöriä myös suomalaisissa leffateattereissa. Yritin useaan kertaa mennä katsomaan tätä elokuvaa, mutta esitysajat olivat kerta toisensa jälkeen omiin aikatauluihini huonosti sopivia ja hyvä niin, sillä oli parempi lukea ensin romaani ja muodostaa kuva tapahtumista sen pohjalta.

Romaanin alussa Tish on 19-vuotias ja raskaana. Hänen poikaystävänsä, 22-vuotias Fonny on vankilassa, eikä ole tietoa, milloin tämä pääsee sieltä pois. Myöhemmin paljastuu, että raiskauksesta syytetty Fonny on syytön, mutta hänen syyttömyytensä osoittaminen tuomioistuimelle osoittautuu hankalaksi jutuksi.

James Baldwin kuvaa Tishin perhettä niin hellästi ja lämpimästi, että haluaisin heti paikalla liittyä heidän seuraansa. Perheessä vallitsevan tunnelman kuvauksessa on epifanian maku, joka täydellistyy kun Tish tulee ajatelleeksi, että ne ovat ne olosuhteet, joista hänen vauvansa "hitaasti muodostuu. Ulkona Beale Streetillä ja muilla kaduilla on kuitenkin toinen maailma, jossa musta ihminen joutuu usein vaaraan jos toiseenkin, jossa häntä syytetään oli siihen aihetta tai ei ja jossa hänellä ei usein ole sananvaltaa edes itseään koskevissa asioissa.

They looked at us though we were zebras - and, you know, some people like zebras and some people don't. But nobody ever asks the zebra.

Perhe pitää yhtä ja kun Fonnyn vanhemmat tulevat kylään ja Fonnyn äiti kyseenalaistaa poikansa ja Tishin rakkauden ja syyttää Tishiä poikansa tuhoamisesta myös aiemmin vaitelias Tish reagoi ärhäkästi. Hänen isosiskonsa asettuu tukemaan Tishiä ja naulaa tilanteen toteamalla Fonnyn äidille:

Blessed be the next fruit of thy womb. I hope it turns out to be uterine cancer.

Beale Streeten henkilöt todellakin ovat vahvasti lihaa, verta, suonia ja jänteitä. Baldwin vie lukijan  takautumien kautta Tishin ja Fonnyn rakastumisen ensi hetkiin ja kun hän kuvaa heidän ensimmäistä rakasteluaan on tunne niin intiimi, että sitä lukiessa tuntee itsensä väkisinkin vähän tirkistelijäksi.

Valkoista lukijaa kirja ei päästä helpolla ja miksi sen pitäisikään niin tehdä. Ernestinen kautta Baldwin nostaa esiin, miten tietoisuuden herääminen on nimenomaan oman mustuuden näkemistä ja valkoisen miehen kulttuurin ja sen eri muotojen kyseenalaistamista.

I don't need no more of the white man's lying shit. [...] He's fucked with my mind enough already.

Fonnyn ystävän puhe on vielä suorempaa. "The white man's got to be a devil."


Baldwin näyttää yhteiskunnallisen epätasa-arvon, jonka  näkyvimpiä ilmentymiä Beale Streetessä on oikeuslaitoksen toiminta. Tunnistusriviin on valittu vain yksi musta mies, Fonny, joka on viranomaisten puolelta näppärä tapa saada Fonny tuomituksi. Polisiin laskemointi myös tuottaa hedelmää ja todistaja osoittaa rivistä juuri Fonnya.

Jotakin oikeasti ja totuudellisesti liikuttavaa on siinä, miten koko Tishin perhe yhdessä kerää rahaa saadakseen Fonnylle asianomaisen puolustuksen oikeudessa. Fonnyn asianajaja on valkoinen, mikä toimii romaanissa myös mustien ja valkoisten välisen rajan purkajana. Baldwin vaikuttaisikin painottavan, että mustien sorto on ennen muuta rakenteellinen asia, eikä sitä välttämättä ilmene yksilötasolla.

Ilo ja suru ovat Baldwinin tekstissä läsnä usein samanaikaisesti, eikä suru ole tässä romaanissa koskaan passiivista, vaan siitä tulee moottori, joka lisää romanin  henkilöiden hitsautumista yhteen vastavoimaksi koetuille vääryyksille ja motivoi heitä toimimaan paremman tulevaisuuden puolesta.

Kamalaa on, että monet asiat eivät juurikaan ole 1970-luvulta muuttuneet, kuten todistaa se, että jatkuvasti mustia nuoria miehiä kuolee mm. poliisiväkivallan seurauksena ja poliisien brutaaleista teoista ei useinkaan seuraa heille minkäänlaisia rangaistuksia.

If Beale Street could talk on romaani, jossa moraalilla ja hyveellisyydellä on väliä. Moralismia sen sijaan siitä ei löydy etsimälläkään.



James Baldwin: If Beale Street Could Talk
197 sivua
Vintage (2018/1974)







sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Sininen farmakon - Maggie Nelson: Sinelmiä


Olen niin helpottunut, että tekee mieli itkeä.

Niin helpottunut siitä, että nyt olen kokenut Maggie Nelsonin tekstin tavalla, joka on tykyttänyt minussa löytämättä tietään ulos. Kokenut sen niin kuin toivoin kokevani Argonautit, joka kaikesta hienoudestaan huolimatta oli minulle ravintolan ovi, jolla seisoi ovihenkilö, joka esti sisäänpääsyni. Nyt minä lyön häntä nyrkillä hänen siniseen silmäänsä ja kun hän katsoo mustelmaansa peilistä hän rakastuu omaan peilikuvaansa kuin se olisi totuus hänestä.

Oli sunnuntai - joka sivumennen sanoen onkin paras päivä lukea Sinelmiä - ja lähdin Nelsonin matkaan Novaliksen sininen kaipauksen kukka mielessäni. Korvissani kaikui mummoni kysymys: Mistä olet saanut tuon sinelmän? Hänellä tosiaan oli tapana kutsua mustelmaa sinelmäksi.

Siinä missä en Argonauteista löytänyt paikkaani upposin Sinelmiin niin kuin upotaan veteen ja nautitaan uhraamatta ajatustakaan sille, onko uimataito hallussa vai ei.

Sinelmiä sisältää 240 lyhyttä huomiota, joita pitää yhdessä sininen.  Se on mietiskelyä sinisestä, sen muodoista, vaikutuksista ja voimasta. Tutkimusten mukaan "puolet länsimaiden aikuisista ilmoittaa lempivärikseen sinisen." Kristityille taas sininen on Marian symboliväri. Mutta mitä sininen on? Mitä ylipäänsä on väri ja miten voi tietää, että värit ovat olemassa?

Nelsonin teos puhuu minulle runoa ja se tuntuu siltä kuin tuntuu koti tai kirjahylly.

Sininen, blue, bleue, blau, akmariini, lasuuri.

Maggie Nelson lainaa Maurice Merleau-Pontyn sanoja ja minä puolestani lainaan ne tähän.

Sanat eivät näytä samalta kuin niiden tarkoittamat asiat.

Ajattelen ultramariinia sanana ja sitä, minkä väriseen siniseen se viittaa. Ajattelen sinistä, jota en kenties koskaan ole nähnyt värinä muuta kuin ajatuksissani. Ajattelen sanaa bleue ja se tuo mieleeni juuston sinisen. Mikä ihmeen väri SE on? Blue taas kantaa mukanaan alakuloa ja masennusta - kauneimmillaan melankoliaa. Lisäämällä sanaan blue yhden kirjaimen saa tulokseksi musiikkia.

Minulle ehkä totaalisinta sinistä on sininen sametti. Se kantaa mukanaan David Lynchin ohjaamaa elokuvaa Blue Velvet ja Bobby Vintonin esittämää samannimistä laulua:

She wore blue velvet
Bluer than velvet was the night

Sininen sametti on uhkaa, kaaosta ja pelkoa. Yön pitkiä askelia. Se ei ole rauhan eikä toivon väri, mutta jos hyvin käy se voi muuttua joksikin sen tapaiseksi, jota ei ole ihan väärin kutsua rakkaudeksi.

*

Sinelmiä puhuu kivusta, kaipuusta ja panemisesta. Jälkimmäinen tekee tekstistä materiaalista ja Nelsonista tekstissään ruumiillisesti läsnäolevan. Paneminen panee (sic!) kampoihin Sinelmien esteettiselle lukemiselle. Se tekee sinisestä todellista niin kuin todellista on yksinäisyyden synnyttämä kipu.

Tiedän, että yksinäisyys voi synnyttää polttavana salamoivaa kipua, ja kipu, jos se on riittävän kuumaa riittävän pitkään, saattaa jäljitellä tai lietsoa - kummin vain - käsitystä jumalallisuudesta. 

I know that loneliness can produce bolts of pain, a pain which, if it stays hot enough for long enough, can begin to simulate, or to provoke - take your pick - an apprehension of the divine.

Minä sijoitan kipuni Helsingin kartalle, painan nastani Pyhän Henrikin aukiolle. Ja tämänkaltaisesta havainnosta, kuten Nelson muistuttaa "tulee epäilysten herätä." Ja siitä, että epäilykset heräävät tietää, että on osunut johonkin, joka ei vielä vuosienkaan jälkeen ole unohtunut.

*

Kun ajattelen Matissen töitä ajattelen niitä ensisijaisesti sinisen kautta. Tähän on syynä se, että ihastuin aikanaan Cecilie Løveidin teokseen Imu, jonka kerronnan voima, kuten Imun takakannessa todetaan on tunteessa. Väylä näihin tunteisiin on teoksen kannessa oleva Matissen työ vuodelta 1952.

Nelson ei kirjoita Matissesta juurikaan, mutta sen sijaan hän nostaa esiin Kleinin patentoidun sinisen, joka oitis nousee eteeni niin sinistä tihkuvana seinänä, että on pakko nojata hieman taaksepäin.  Sinelmiä lukiessani googlaan esiin myös Joan Mithcellin teoksen Les bluets. Siinä ei ensi näkemältä ole minun sinistäni, mutta mitä kauemmin sitä tuijotan sitä kiehtovammaksi se muuttuu. Sinisellä on sellainen valta.


Sinistä on vaikea valokuvata. Halusin ottaa tähän tekstiin mukaan Nelsonin Bluetsin kannen. Sen sininen on kuvassa väärän sinistä. Oikeasti sen sininen on hieman enemmän vihreään vivahtavaa ja tyrmäävää. Niin syvästi sinistä, että sen katsominen paitsi lumoaa tuottaa myös kipua. Pidän erityisesti englanninkielisen laitoksen kannessa olevista ympyröistä, jotka voi nähdä esimerkiksi planeettoina tai kuvauksena siitä, miten jokainen ihmisen on oman pallonsa vanki. Miten jokaisella on oma jakamaton sinisensä.

Lukiessani Sinelmiä on vaikea päättää, millä kielellä sinistä lähestyisin. Harhailen sinisen eri kielisissä ilmauksissa, jotka kantavat mukanaan keskenään hyvinkin erilaisia kontekstejä ja konnotaatioita. Karl Fazerilla oli joskus mainos, jossa laulettiin sinisestä hetkestä. Sen myötä menetin sen merkityksen, joka sinisellä hetkellä minulle aiemmin oli. Nyt pakenen ranskankieliseen ilmaisuun l'heure de bleu.

Onko sinisen suosio erityisesti länsimaalaisiin valkoisiin ihmisiin liittyvä ilmiö? Tätä asiaa Nelson ei valitettavasti käsittele, mutta jään miettimään, onko sinisellä erilainen merkitys kulttuureissa, joissa siniset silmät ovat ne tavallisimmat? Toni Morrison kirjoittaa esikoisteoksessaan The Bluest Eye pikkutytöstä, joka toivoo itselleen yhtä sinisiä silmiä kuin nukeilla, joilla hän on leikkinyt. Morrisonin romaanissa siniset silmät edustavat ylintä kauneusnormia, joka on tummaihoisten tyttöjen saavuttamattomissa.

Sinelmiä lukiessani kirjoitin muistiinpanoja kynällä, jonka jälki on sininen. Jostakin syystä useimpien kuulakärkikynien jälki on sinistä. Miten tähän siniseen on päädytty? Sinelmiä lukiessa siniseen alkaa väkisinkin kiinnittää ihan erityistä huomiota ja niinpä kun kirjan luettuani kuljin pihan poikki panin merkille, että hiekkalaatikkoon oli jäänyt lapsen kleininsininen lapio.

Nelson ajattelee sinisessä ja sinisen kautta. Sinisestä tulee osa niin hänen rakkauksiaan kuin muutakin elämäänsä. Hän kerää sinistä talteen. Hän antautuu siniselle, jossa on hellittämätöntä lumoa, joka hylkii selityksiä.

Sininen on Nelsonille farmakon - lääke, myrkky ja uhrilahja. Sininen on ylittämätöntä paitsi joinakin harvinaisina hetkinä, kun rakkaudesta lähtee valo, joka syövyttää sinisen. Valo, joka toimii kuin peittausaine ja syövyttää sinisen tatuoinniksi iholle, joka huutaa rakastettua maistamaan.



Maggie Nelson: Sinelmiä
96 sivua
Suom. Kaijamari Sivill
Kustantamo S&S (2019)

Bluets
Jonathan Cape (2017/2009)





lauantai 25. toukokuuta 2019

Kivoja runoja - Jouni Teittinen: Sydäntasku

- Nämä runot on kivoja.
- Ai kivoja? Öh tota ...
- Just niin. Kivoja. Odotahan niin selitän kohta lisää.

Lähdin lukemaan Jouni Teittisen Sydäntaskua tietämättä siitä etukäteen yhtään mitään. Ajattelin, että luen sen läpi muutamana aamuna aamukahvin kyytihenkilönä.

Olikohan aamu numero 2, kun huomasin, että aloin käännellä sivuja myös taaksepäin. Teki mieli palata. Maistaa uudestaan. Alkoi tuntua siltä, että nämä runot on jotenkin hirmun kivoja.

Paitsi. Ei voi sanoa, että runot on kivoja, koska kiva on sana, jota käytetään silloin, kun ei ole oikeasti mitään sanottavaa.

Ihan kiva taas on useimmiten epäkivaa ja/tai kaikkea muuta kuin kivaa. Hitto soikoon, haluan uudelleenomia sanan kiva siinä merkityksessä, joka sillä joskus oli ja on toisinaan vieläkin ja todeta, että Sydäntasku on kiva runokokoelma.


Kun sanon kiva, teen pienen kivan vallankumouksen. Se kannattaa ottaa huomioon.

Teittisen runot eivät ryntäile, mikä ei tarkoita, etteivätkö ne liikkuisi. Runoista hahmottuu lapsi, joka vanhenee ja makaa rannalla viltillä. Hän on kolmen, neljän, kuuden ja seitsemän ja jään pohtimaan, miksi hänen viidettä ikävuottaan ei mainita. Mitä silloin tapahtui? Tapahtuiko silloin se, jonka vuoksi runominä palaa näissä runoissa lapsuuteensa?

Sydäntaskun sivuilla naiset juoksevat rannalla ja polttavat tupakkaa "kuin varsat" ja lapsi on omillaan, tapahtumista syrjässä. Runot palaavat katsomaan, miltä lapsen sisällä näyttää, kun häntä katsoo vuosia myöhemmin.  Mitä ajatuksia lapsi aikuisessa herättää? Voisiko lapsen vielä rakastaa ehjäksi?

Lapsessa asuu salaisuus, jota hän ei osaa nimetä. Lapsessa asuu tietoa, joka unohtuu.

Lapset rakentavat hiekkalinnaa niin kuin vain ihmiset jotka tietävät asiansa.

Ollaan nukahtamisen ja hereillä olon välissä. Siinä tilassa, jossa usein aukeaa sellaista, joka pysyy unessa ja hereillä kiinni. Lyhyt syvä hetki, jolloin tietoisuus ei pääse sotkemaan havaintoja. Siinä hetkessä:

Lapsuus.
Uimaranta.
Hiekkaämpäri.
Kerrostalon piha.

Lapsuuden reitit, joilta lapsi jota katsotaan, kysyy kysymyksiään.

Lapsuutesi ei ole sinun mutta sinua se katsoo.

Näen lapsen makaamassa vihreällä viltillä - miksi juuri vihreällä, en tiedä. Tunnen suurta hellyttää tätä lasta kohtaan, joka makaa vähän kippurassa, vetäytyneenä. Jos olisin aikuinen sillä samalla hiekkarannalla, jolla lapsi makaa syrjässä muista menisin kysymään, mitä hänelle kuuluu. Ostaisin vaikka jätskin.

Sydäntaskussa on jotakin samansukuisen aseistariisuvaa kuin esimerkiksi Juuli Niemen runoissa. On hyvyyttä ja ymmärrystä. On lapsuuteen ulottuva halauksen pyrkimys.

Sydäntasku on tasapainoinen kun marmorikuula, joka on hionnut lapsen käsissä, hukkunut ja löydetty. Marmorikuula, jolla on lyöty ikkunaa, jonka läpi näkyy pihalla oleva keinu, joka ennen liikkui, mutta nyt odottaa turhaan keinujaansa. Kettingit itkevät, kun tuulee.

Teittinen kirjoittaa lapsen ja hänen asiansa hyvin koskeltaviksi, tuo ne viereen. Paljastaa lapsen tuttuudessa asuvan, vuosien kerrostaman vähän kammottavankin myöhäisyyden ja vierauden.

Kokoelmassa on sivuja, joilta sanat ovat kuluneet pois kuin aallot olisivat pyyhkineet lapsen rantahiekkaan piirtämänsä merkit. Lapsi itsenään on vain vähän olemassa. Runominän muisti ei yllä, se aavistelee, se yhdistelee väärin. Sen hätä on vihreällä viltillä makaavan lapsen hätää.

Paikoin kokoelma etenee aforismeja muistuttavin lausein. Yhden runo-osansa alkuun Teittinen lainaa Mirkka Rekolaa, jonka vaikutus runoilijaan on luettavissa myös Sydäntaskusta. Vähällä ja pienellä voi mennä suuria askelia eteenpäin.

Runokuvat toistuvat ja vahvistuvat toistumisensa kautta. Lapsi on rannalla. Sillä rannalla, jolla aikuinen kulkee ja jota lapsuus pakenee ja menee piiloon. Aikuisen askeleet painuvat hiekkaan, rypistävät lapsen ja lapsuus tulee esiin toisesta kohtaa. Olemassaolon kysymykset kiinnittyvät hiekkaämpäriin. Siihen, jonka sangan vuodet ovat rikkoneet.

Kaukana putoaa maan pohjaton arpa.

Ennen kuin mikään on alkanut, on jotain jo lyöty lukkoon. Hetkestä, joka lapselle oli vaan yksi hetki tulee kuva, joka pakottaa palaamaan yhä uudestaan. Sen paino, kun on jatkuvasti reunamilla. Odottamassa, että kuuluisi äidin huuto "nyt syömään". Siinä huudossa huolenpito, johon kaipaus tekee kotinsa.



Jouni Teittinen: Sydäntasku
Poesia (2019)

Arvostelukappale

tiistai 21. toukokuuta 2019

Paljastuksia korealaisen kasvonaamion takaa - Sari Elfving: Taivaat jotka ansaitsemme



En lue tarinaa, vaan sitä, miten se on kerrottu.

Sari Elfvingin Taivaat jotka ansaitsemme on aiheensa puolesta melko tyypillinen esikoisteos, jossa kuvataan Elman lapsuutta, jonka läpi hän on punnertanut itsensä nuoreksi aikuiseksi, josta tuli burleskitanssija. Elman mukana kasvoi veli, Kasimir. Lapsuuden perheessä oli sekä alkoholi- että mielenterveysongelmia.

Elfvingin romaanissa on kyse kuitenkin myös paljosta muusta ja se hurmaa erityisesti kerronnallaan. Elman kehitystarina on lähinnä korealainen kasvonaamio, joka vaikutusajan jälkeen riisutaan ja sen alta paljastuu teoksen varsinainen päähenkilö. Elman äiti Ilana.

Taivaat jotka ansaitsemme alkaa suorastaan mystisen kiinnostavasti ja tavalla, joka vei minua hulppeasti harhaan. Ensimmäiset sivut piirtävät ilmaan uhkaa ja menneitä vuosikymmeniä, joiden raskaus on niin pitkällä, että ne ovat alati synnyttämisen tilassa.

Siinä missä hän nyt seisoo, oli joskus muinoin uhrilehto, jossa pidettiin vakkajuhlia. Metsä saattoi syödä pienokaisia, kirjaimellisesti. Kolmesataa vuotta sitten kirkon edustajat tekivät perinteestä selvää, ja viisautta ja käytännöllisyyttä siunaten he pyyhkivät uhripaikan nimen kaikista kirjoistaan.

Elfvingin romaanin tukipuita ovat isän poissaolo ja äidin huojuvuus. Äiti, Ilana, on alunperin venäläinen ja hänen elämänsä kiertyy muukalaisuuden, alkoholin ja mielenterveysongelmien ympärille.  Ilana samaistuu Södergranin Tulevaisuuden varjon runominään. On joku toinenkin, kuten hän, joku jonka päivät hänen päiviensä lailla ovat "täynnä mustia reikiä."

Se valkenee hänelle yhdessä hetkessä: Hän tarvitsee vaihtoehtojen seittiä voidakseen olla muukalainen. Seitti pitää muut ihmiset etäällä.

Ilanasta ei pitänyt tulla äitiä, mutta äiti hänestä tuli. Äiti, jonka humala tekee hänestä Elmalle vieraan. Onko se todellakin äiti, tuo joku, jossa vieras ja tuttu yhtyvät pelottavalla tavalla?

Elfving kirjoittaa Ilanan osuudet kursiivilla ja minä joka yleensä valitan kursiivin käytöstä en tällä kertaa valita ollenkaan. Kursivoitu teksti on Elfvingin teoksessa romaanihenkilön kuvauksen palveluksessa ja korostaa Ilanan melkein-olemista ja varjomaisuutta.  Hänen rikkonaisuutensa tulee osuvasti esiin kursiivin kautta ja näyttää Ilanan enemmän ehdotelmana kuin ihmisenä, jolla on kiinteä minuus.

Käy niin, että luennassani Ilana syö Elman tarinan. Kun teoksessa noustaan Elmaa kuvaavalle nykytasolle odotan jo malttamattomasti, että pääsisin takaisin Ilanan pariin. Minä näen hänet puutarhassa seisomassa, nojaamassa omenapuuhun. Osana muiden ihmisten joukkoa, mutta samaan aikaan täysin sivullisena ja omaa häpeäänsä representoivana.

Häpeässä olisi ollut riittävästi tekemistä, mutta hänellä oli muitakin tunteita, joita täytyi työntää jonnekin, jonkin taakse.

Taivaat jotka ansaitsemme ei noudata perinteistä kertomisen tapaa ja juuri se tekee tästä romaanista paljon enemmän kuin mitä sen tarinalla on tarjottavana. Elfvingin kerronalle on omainaista raikas rikkaus, taitavuus ja tekstin täydellinen hallinta. Tekstikappaletta seuraa tekstikappale, joka on jotakin muuta kuin mitä edellinen kappale on saanut odottamaan ja se tuntuu paitsi avaralta saa lukijan kiintymään tekstiin ja odottamaan malttamattomana lisää.

Taivaat jotka ansaitsemme virtaa niin kuin virtaa joki, jonka kulkuun ihminen ei ole vaikuttanut. Teksti törmäilee joenpohjan kiviin, ottaa mukaansa kasvustoa ja jatkaa virtaustaan toisaalla. Se tuntuu komealta. Se ON komeaa. Erityisesti ihastelin sitä tarkkuutta, millä kerronta palaa niin täsmällisesti aikaisemmin kerrottuun, asettuu sen viereen ja sisään ja luo uusia merkityksiä.

Elfvingin ei-lineaarinen ja pyörteilevä kerronta irtoaa fallogosentrisestä esitystavasta tekstuaalisella riemulla. Se puhaltaa tekstiin hengen, joka nostaa väkisinkin onnellisen hymyn lukijan kasvoille.



Sari Elfving: Taivaat jotka ansaitsemme
213 sivua
Teos (2019)








sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Helsinki Lit 2019 - Se mistä ei kuulu puhua

On ihan mahtavaa, että Helsinki Lit on vakiintunut jokakeväiseksi kirjallisuustapahtumaksi, joka tänäkin vuonna veti katsomon täyteen porukkaa siitä huolimatta, että ulkona oli loistava sää. On ilahduttavaa, että kirjallisuus kiinnostaa ihmisiä. On hienoa, että kirjat synnyttävät puhetta ja kirjailijoiden nimikirjoituksia jonotetaan innosta täristen.

Edellinen kappale on totta ja voisin jatkaa tätä kirjoitusta samassa hengessä, mutta se ei sitten enää olisikaan totta. On nimittäin toinenkin puoli.

Kuuntelen mielelläni kirjailijoiden puhuvan. Jos näin ei olisi en varmaan olisi istunut Litin katsomossa kahta päivää. Jotakin jäi kuitenkin useimmista keskusteluista puuttumaan. Tai no, itse asiassa juuri se keskustelu jäi puuttumaan. Lavakohtaamiset muistuttivat enemmän haastatteluja ja puhe kirjoittamisesta ja lavalla olevien dialogista jäi pelkäksi toiveeksi.

Oli hienoja hetkiä, joista minulle henkilökohtaisesti suurinta oli Rachel Cuskin näkeminen livenä ja tätä kohtaamista Philip Teir luotsasi hyvin. Pääsin myös kertomaan Cuskille, miten valtavasti olen hänen trilogiastaan nauttinut ja sain nimmarin Kudokseen. Cusk vieläpä kysyi, mitä nimeni tarkoittaa englanniksi ja kerroin, että se on omenasta käytetty lempinimi.

Toki kuuntelin kaikkea lavalla tapahtuvaa kiinnostuksella, mutta monet (epä)kohtaamiset liikkuivat yleisissä yhteiskunnallisissa asioissa. Ei siinä mitään, niitäkin juttuja oli mukava kuunnella, mutta ne olisivat sopineet paremmin johonkin muuhun tilaisuuteen kun Helsinki Litiin.

Harmittaa vietävästi, että esimerkiksi Hassan Blasim, jolla olisi ollut paljon sanottavaa joutui vastaamaan stereotyyppisiin kysymyksiin, joita on tapana esittää ulkomailta Suomeen muuttaneelle kirjailijalle. Sampsa Peltonen tulkkasi loistavasti, mutta siitä huolimatta Jani Toivola ei maininnut häntä juonnossaan. Ei, vaikka niin minä kuin joku toinenkin yleisöstä huusi Sampsan nimeä.

Olisi liioittelua sanoa, että petyin tämän vuoden Helsinki Littiin. Jäin kuitenkin kaipaamaan niitä ilman sähköistäviä keskusteluja, joista aiempina vuosina on saatu nauttia. Toki ymmärrän myös sen, että ns. suurella yleisöllä on tarpeensa, jotka poikkeavat omista tarpeistani. Toki ymmärrän, että monesta paikalla olijasta vaikkapa Kim Thúyn koominen esiintyminen oli huikeaa, kun itse taas jäin lähinnä ihmettelemään, miksi hän oli valinnut esiintyä tavalla, jolla hän esiintyi.

En ole tämän vuoden Littiin liittyvien tuntemusteni kanssa yksin, mutta saatan hyvinkin olla ainoa bloggari, joka kritisoi Littiä ääneen, sillä eihän nyt sellainen ole tapana. Joudun itsekin julkaisemasan tämän tekstin nopeasti, että en ehtisi katua sitä, että sanon kritiikkini ääneen.

Jään odottamaan ensi vuoden Littiä. Jään odottamaan lavaesiintyjien välisiä todellisia kohtaamisia ja keskusteluja, jotka jäävät pitkäksi aikaa mieleen. Keskusteluja, joissa on sen kaltaista magiaa kuin muutama vuosi sitten Sadie Jonesin ja Juha Itkosen välisessä dialogissa.



torstai 16. toukokuuta 2019

Tuhoavatko lapset parisuhteen? - Diana Evans: Ordinary people

Siinä se tulikin jo otsikossa Diana Evansin romaanin Ordinary people tärkein kysymys.

Ordinary people on yksi tämän vuoden Women's Prize for Fiction -palkinnon ehdokaslistalle päässeistä kirjoista. Se ei ollenkaan sen tyyppinen romaani, joita yleensä luen saati sitten, että innostuisin tarinasta, joka tarkan realismin keinoin käsittelee aihetta, joka jo etukäteen saa minut haukottelemaan. Parisuhdekuvaus, voiko tylsempää olla?

Ordinary people kuitenkin osoittaa, että kun kirja on kirjoitettu hyvin ei aiheella tai tyylillä ole väliä ja yllätyksekseni huomasin imeytyväni Evansin kirjaan kuin nälkäinen punkki polvitaipeeseen.

Evansin kirjassa kuvataan kahta tummaihoista, keskiluokkaista pariskuntaa, joiden ongelmat ovat keskenään hyvin samanlaisia. Niin Melissan ja Michaelin kuin Stephanien ja Damianinkin parisuhde on ajautunut lasten syntymän myötä kriisiin. Kumpikin pariskunta tekee kaikkensa pelastaakseen suhteensa, mutta riittääkö se, on toinen asia.

Evans onnistuu kuvaamaan ihan harvinaisen selkeästi niitä rakenteita, jotka lapsen syntymän myötä liimaavat naisen osaksi kotia, kun taas mies voi jatkaa elämäänsä pitkälti entiseen malliin. On naisen tehtävä kasvattaa lapset oikein ja seurata uusimpia lastenhoitosuosituksia, kun mies taas voi nauttia rusinat pullasta ja sulkea isää huutelevat lapset syliinsä töistä palatessaan. Naisen osaksi tulee loppumaton metatyö ja hänen elämänsä tärkeimmäksi tarinaksi kertomus synnytyksestä.

Nainen menettää itsensä yksilönä lapsilleen ja mies menettää vaimonsa äitiydelle ja kumpikin heistä menettää minänsä parisuhteelle.

'I' was the lost pronoun in the language of the couple.

Evansin romaania lukiessani muistelin useasti Simone de Beauvoirin teosta Toinen sukupuoli, jossa de Beauvoir kirjoittaa muun muassa, miten avioliitto pakottaa naisen toiston ja rutiinin maailmaan, jossa on paljon odottamista. Ordinary peoplessa tämä tule esiin erityisesti Melissan kautta. Hänelle päivän tärkeimpiä hetkiä ovat ne, jolloin lapset nukahtavat päiväunille ja hän voi keskittyä omiin life style -editorin töihinsä. Olla pari tuntia muutakin kuin äiti. Ottaa omakseen Ibsenin Nukkekodin Noran sanat kun Nora päättää jättää perheensä ja julistaa olevansa "ennen kaikkea ihminen."

De Beauvoir kirjoittaa, että "joskus sanotaan avioliiton kutistavan miestä, mikä usein onkin totta, mutta naisen se tuhoaa." Jokainen Evansin kuvaamista henkilöistä kärsii itsekseen ja omista tunnoista on vaikea puhua toiselle. Ero näyttäytyy houkuttavana mahdollisuutena vapauteen, mutta lapset tekevät eroamisesta vaikeaa. Michael kuvittelee itsensä viikonloppuisäksi ja uskottelee, että hän olisi parempi isä eroisänä. Perheen luoma yhteisyydentunne on kuitenkin vahva, eikä siitä ole helppo luopua.

Missään vaiheessa Evansin romaania ei ole kyse siitä, etteivätkö parisuhteen osapuolet rakastaisi toisiaan. Rakkaus vaan ei tunnu riittävän. Oikein mihinkään.

They fell to distances. Her body forgot his hands. They were partners, in the very tedious sense of the word, and the difficult thing was that they couldn't talk to their best friends about it, because they had been each other's best friends.

Evans nostaa erityisesti Melissan kautta yksilötasolla koetun parisuhteen kriisiytymisen osaksi yleisempiä naisten suhteissaan kokemia tuntemuksia. Melissa käy mielessään läpi naisliikkeen eri vaiheita ja feministien saavutuksia ja tuntee itsensä niin epäonnistujaksi kuin pelkuriksikin. Evansin käsittelyssä parisuhde tuottaa naisesta sorretun ja miehestä patriarkaatin edustajan.

It was the depression of all women, all the oppressed women all over the world, and Michael was no longer Michael but a patriarch, the patriarch.

Evansin romaanissa epätasa-arvoiset valta-asetelmat on sisäänkirjoitettu perhe-elämään, eikä niitä pysty tahdolla tai rakkaudella voittamaan. Omat haasteensa suhteeseen tuo vielä rotu sekä se, miten kukin sen merkityksen omassa elämässään mieltää. Melissan juuret ovat Nigeriassa, Michaelin Jamaicalla. Melissan äiti tuo romaaniin afrikkalaisia tuulahduksia taikauskolle perustuvine neuvoineen ja hänen sekä Melissan välillä on sukupolvikuilu. Michael identifioituu Melissaa vahvemmin mustaan kultuuriin ja on sielultaan lontoolainen, joka ei voisi kuvitellakaan elävänsä paikassa, jossa ympärillä ei olisi muita mustia ihmisiä. Damianin elämässä taas Michael Jacksonin kuolema käynnistää hänen pitkäaikaisen haaveensa, kirjoittamisen, toteutumisen.

Evans ei osoita syyttävällä sormella yhtäkään romaanihenkilöistään. Päinvastoin hän kuvaa, miten jokainen heistä tekee parhaansa ja miten vähään sen loppujen lopuksi riittää. Ordinary people nousee kehotukseksi murtaa sukupuoliroolit ja niihin liittyvät valta-asemat, sillä niin kauan kuin naisen ja kodin sekä miehen ja työelämän välillä on yhtäläisyysmerkit ei kukaan voita. Ei edes rakkaus.


Diana Evans: Ordinary people
341 sivua
Vintage (2018)





tiistai 14. toukokuuta 2019

Toisen myrkky on toisen sisäänpääsy - Tiina Lehikoinen: Terra Nova


Siitä, että maailma on nyt näin voidaan päätellä, että se voisi olla toisin. Tiina Lehikoisen Terra nova on tämän uuden maailman puhaltamista tulevaksi. Sen houkuttelua esiin ja vetämistä kohti. Sanallisten harppuunoiden iskemistä uuden terran pintaan. Tule jo, me ollaan ihan valmiina.

jotain alkaa työntyä esiin

Jo Lehikoisen edellinen runoteos, Multa, jätti minulle tunteen, että hän on runoilija, jonka teokset tulevat olemaan minulle ihan erityisellä tavalla tärkeitä. Annahan kun selitän tätä hieman.

Joku kirjoittaa hienosti ja hyvä niin. Minä luen sen jonkun hienoja sanoja ja ajattelen, että onpa tässä hienoja sanoja, yltäkylläisen kauniita ja esteettisesti kerrassaan hurmaavia. Ihoni alla ei kuitenkaan tapahdu liikettä ja minun on pakko käydä hakemassa villatakki.

Ja sitten on sellaisia sanoja kuin Tiina Lehikoisen sanat, jotka putoilevat juuri siihen paikkaan, johon niiden odotankin putoilevan ilman että olen tiennyt, että juuri se kohta on sitä tiettyä sanaa vailla. On odotus, joka täyttyy täydemmin kuin mitä sen odotuksellisuus on antanut aavistaa.

Ja muun muassa siksi olen jäänyt kiinni Terra novaan. En saa luettua sitä valmiiksi, vaikka olen lukenut sen x monta kertaa, mutta en valmiiksi, en sitten millään. Palaan sen sivujen väliin yhä uudestaan, koska siellä minua hyväillään. Koska siellä on uuden maailman nuppuja, joita haluan kastella kaikella sillä maidolla, jota minusta vuotaa.

*

Voitteko kuvitella, sain päähäni, että kirjoittaisin Terra novasta ihan oikean runoanalyysin. Sain tämän hullun ajatuksen juuri ennen kuin nukahdin. Vein sen mukanani uniin. Vein sen puutarhaan, jossa Edith Södergran, Luce Irigaray, Hélène Cixous ja minä istuimme puutarhatuoleilla. Ranskalaisen tarjoilijamme nimi oli Ilya. Se tavutetaan Il-ya.

Oli päivä joka puhkoo / joka versoaa / ja vetää sisäänsä // rönsyliljat puhkeavat / keijusilmiin, kukat katsovat meitä. Oli yön tähdet, jotka putoilivat laseihimme, jotka olivat piripintaan valkoista mustetta täynnä.

Luce toisteli sanoja: parler femme, parler com une femme

Edith näki tulevaisuuden varjon.  Varjon, joka meni varjon sisälle, joka meni varjon sisälle, joka meni  varjon sisälle, joka meni päivänvarjon alle suojaan niiden yksien toisten polttavalta maskuliinishegemoniselta auringolta.

Hélène sanoi, että runous on voiman ammentamista tiedostamattomasta ja jatkoi, että tiedostamaton on "toisenlainen seutu vailla rajoja", "paikka jossa elävät torjutut naiset, tai [...] keijut."*


*

Heräsin yöllä Hélènen sanoihin ja siihen, että sänkyni oli maitoa täynnä. Nyt kysyn teiltä: jos runous on, kuten Hélène unessani väitti "voiman ammentamista tiedostamattomasta" miten siitä silloin voisi kirjoittaa tietoisen mielen kautta. Miten sitä silloin voisi analysoida kulkemalla logosentrismin käytäviä pitkin, joiden seinillä fallokset loistavat kuin lamput?

Sen varmaan tiedätkin, että muita käytäviä ei ole. Ellei sitten. Täytän kynäni sillä musteella, jota sänkyni tulvii.

Kokeillaan.

Terra novassa kirjaimet pullistuvat, kaksinkertaistuvat moninkertaistumisen kautta. Risteytyvät ja androgynisoituvat. Ne menevät yhteen ja purevat kuin niiden vieressä ei olisikaan toinen sana vaan ihmisen herkullinen pohje, josta koira ei malta pitää hampaitaan erossa.

Terra novan sanat syövät toisiaan. Maiskutellen. Niillä on vuosituhantinen nälkä. Ne syövät yli kohtuuden ja oksentavat ruokapalloja. Ovat äitilintuja, jotka ruokkivat pesän asukkeja.

Tässä kohtaa on lintumaailma, mutta ei enää naarasta ja urosta, vaan naaros.

Tässä on Edith Södergranin puutarha (ei se joka oli unessani, vaan toinen). Se, jossa älypuhelimet ottavat selfieitä ripiitillä. Meillä kaikilla sama tarve.

Tässä minä olen. Näe minut!

Tähti putoaa Edithin puutarhaan ja iPhonen näyttö menee rikki.

*

Uusi maailma tekee vanhan tästä maailmasta joka on nyt. Tärkeiltä miehiltä viedään heidän nimensä, sekoitetaan. Tärkeiltä miehiltä viedään heidän ratsastussaappaidensa ihana nahantuoksu.

porstuassa marmoriset ratsastussaappaat
täyttyvät sateesta, jalustoille istutetut
suurmiehet katsovat aina 
länteen ja itään etsien Isää 
vaikka totuus on tässä:

K.O. Lumbus - nyt näyttää todellakin siltä, että sinun limbinen järjestelmäsi ei enää toimi. Kapinallisten ja tottelemattomien nesteiden maailmasta sinulle on tosi vaikea löytää paikkaa.

Mennään rihmastoon, jota D.E. Leuze vartioi. Syötetään hänelle sivunumerot, tehdään sivulle paljasta pintaa. Ihanko pakko D.E. sinun on päästä ääneen? Hyvä on, olen kiltti, olen niin hirmuisen kiltti, mutta nauruni tekee jo tuloaan. Puhu siis nopeasti, laita halukoneesi hyrräämään.

D.E. Leuze: "Intressit sijaitsevat aina siellä, minne halu on ennalta määrännyt niiden paikan."**

Otan sanoistasi mukaan halun. Menen siihen uimaan. Menen entiseen siniseen veteen, joka nyt on - tiedät kyllä. Ja nyt se on myös paikka. Se on paikka, jonka yllä kartanpiirtäjän käsi menee kramppiin. Hienosti kouristelee ja täysin uskottavasti.

Se on paikka on aukko.

aukoista kaikuu mykkä maa
nämä eivät ole veistoksia silmälle
vaan polkuja ruumiille
[...]
kannan lasta sisälläni


Meillä on syntymäjuhlat. Meidän ruumiissamme vielä muistumia kärpästen pakkoliikkeistä, kun ne yhä uudestaan törmäsivät ikkunalasiin. Hakkaamme ja nakutamme. Hankaamme hiuksillamme ja lipaisemme myrkkykielellä. Toisen myrkky on toisen sisäänpääsy.

Kun merkitykset turtuvat ne alkavat murtua.  Kuka-mikä-ken täällä nyt signifioi?

*

Terra nova on synnyttämistä ja imettämistä, jossa elollisen ja elottoman raja ei ole muuri. Se on kukkuroillaan itsepölyttäviä sanoja. Tässä kokoelmassa lauseet ja sanat synnyttävät lausanoita (perusmuodossa lausana, taivutusmuodossa loppuosaltaan ihana noita ja rohkeasti pyöreä taikasauva).

Terra novassa se mikä on tulollaan muistuttaa valokuvan kehittymisestä. Kuvat uivat futuurin kehitysnesteessä. Ne alkavat muodostua. Ne ovat muodostumisen tilassa. Muodostumaisillaan. Lapsivedestä pullollaan.

Terra nova on vaginateksti. Ei, vaan vageksti, joka laulaa aina vaan. Tässä on sen kuoro:






Tiina Lehikoinen: Terra nova
110 sivua
Poesia (2019)

*Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia
** Gilles Deleuze: Haastatteluja


maanantai 13. toukokuuta 2019

Vain aukoilla on väliä - Daisy Johnson: Everything under



I was the same as you: less a person and more a hole cut away from everything.

Daisy Johnsonin Everything under kertoo rei'istä menneisyydessä ja tarpeesta saada tietää, miksi asiat tapahtuivat, kuten ne tapahtuivat. Se palauttaa mieleen Jeanette Wintersonin sanat hänen romaaninsa Sexing the Cherry esipuheessa: "Muistatko määritelmän kalaverkosta kokoelmana reikiä, jotka on yhdistetty langalla? Olen kiinnostunut rei'istä. Lanka on kertomus, mutta vain aukoilla on väliä."

Johnsson aloittaa romaaninsa lauseella: "It is hard, even now, to know where to start." Sama pätee tähän kirjoitukseeni, sillä Johnsonin romaani tarjoaa valtavasti aineistoa, eikä ole helppoa valita sitä kulmaa, jonka kautta sitä lähestyisi. Lisäksi on vaikea päättää, kuinka paljon tämän romaanin sisällöstä ylipäätään olisi hyvä kertoa.

Niille, joita kiehtoo romaanin rakenne Everything under on kiehtova tuttavuus. Se etenee kolmella eri tasolla, jotka teoksen alkupuolella saattavat vaikuttaa hieman hankalasti toisiinsa liitettäviltä, mutta joiden väliset yhteydet paljastuvat vähitellen ja luovat tähän teokseen tason, jossa nykyhetki ja menneisyys kulkevat toistensa läpi.

Teoksen päähenkilö Gretel on 32-vuotias leksikografi, joka elää eristyksissä puolentoista tunnin bussimatkan päässä Oxfordista. Gretelin äiti on vaikeasti muistisairas ja äidin ja tyttären roolit ovat vaihtuneet. Äidistä on tullut lapsi, tyttärestä äiti. Äiti on vajoamassa omaan maailmaansa ja menettämässä kielen ja sanat.

The word you were looking for is egaratise and it means to disappear yourself, to step out of your past. I tell you there is no such word and show you the place in dictionary to prove it.

Kun Gretel oli lapsi hän eli äitinsä kanssa joella. He olivat joen kansaa, jolla oli yhteinen kieli, jota muut eivät voineet ymmärtää. Yksi heidän kielensä tärkeimmistä sanoista oli Bonak, joka tarkoitti kaikkea sitä, mitä ihminen pelkää. Kieli yhdisti heidät toisiinsa, mutta äidin muistisairauden edetessä kieli rapautuu ja yhteys äitiin ja hänen ajatuksiinsa käy yhä hatarammaksi.

Everything Underin toisella tasolla Gretel etsii kadonnutta äitiään, joka yhtenä päivänä hylkäsi hänet aivan yllättäen. Äidin etsiminen on kulkemista paitsi äitiä kohti myös matka Gretelin lapsuuteen ja nuoruusvuosiin, joista löytyvät myös Margot, joka kerran oli Marcus sekä Fiona, joka syntyi miehen ruumiiseen.

Väärään sukupuoleen syntyminen on tärkeä teema Johnsonin romaanissa, vaikka sen käsittely ei sivuissa mitattuna olekaan kovin suuressa roolissa. Everything underissa sukupuoli on performatiivinen ja syntyy tekemisen kautta.

She copied the way they walked - these men - swing her arms, setting her feet firmly on the floor. She watched them carefully, mimicked how they moved their mouths or laughed or spoke. She tried to conjure her own body to move the same way, tied to twist it, see it form the outside.

Yllä olevaa sitaattia seuravaalla sivulla pronomini on muuttunut, she on nyt he.

*

Everything Underin ensimmäistä puoliskoa lukiessani uskoin löytäneeni todellisen aarteen. Johnsonin kieli on upeaa ja huomasin lukiessani muistelevani Taye Selasin romaania Ghana ikuisesti. Muistelevani niitä pysähtyneitä hetkiä, kun jäin tuijottamaan kaukaisuuteen kykenemättä lukemaan eteenpäin, silä Selasin kieli oli ottanut minut vangiksi.

Johnsonin lauseet ovat kirkkaita. Ne kukkivat loisteliaasti, mutta niiden sisällä vellovat synkät vedet. Kohtalokkuuden paino. Tulvan vaara.

There is a sense of doom above you.
[...]
We become strangers to the places we are born. They would not recognize us but we will always recognize them. They are marrow to us; they are bred into us.

Tekstissä on epämääräistä pelottavaa, selittämättömiä salattuja yhteyksiä, jotka paitsi liittävät ihmiset toisiinsa myös paljastavat heidän pelkonsa. Voisiko pahaa estää tapahtumasta, jos sen tapahtumisen mahdollisuudesta tietäisi etukäteen?

Everything Under ammentaa maagisesta realismista, uskomuksista ja kansansaduille tyypillisistä aineksista. Siinä lepattaa uudelleenkirjoitettu Oidipus-myytti ja paikoin sen viittaukset osoittavat kohti raamattua, kuten vaikkapa silloin kun lapsi löytyy pihalta korista ja representoi Mooseksen uutta tulemista.

Something biblical about it, Roger said, something accidentally mythic.


Valitettavasti Everything Underin lumous ei kuitenkaan kestä ja teoksen loppuosa tulvii yli äyräidensä outoja maagisrealistisia elementtejä, jotka ovat tulvan lailla vaarassa viedä mukanaan kaiken edeltävän hienouden. Tästä huolimatta en voi olla ihailematta sitä tapaa, jolla Johnson tarinansa rakentaa ja miten vahvoja tunnelmia hän romaaniinsa parhaimmillaan luo. En voi unohtaa kokemaani epämääräistä pelon tunnetta, enkä sitä, miten Everything Under muistuttaa, että menneisyys ei lähde ihmisestä, vaikka suhde siihen muuttuukin. Miten menneisyys on kuin kivi kirkasvetisen järven pohjassa ja miten vuosi toisensa jälkeen kerää vettä kiven päälle ja miten se ei lakkaa kimaltamasta sille, joka kuvaansa veden pinnasta katsoo.

Everything Under on täynnä rakkautta kieltä kohtaan. Se on kunnianosoitus kielelle järjestelmänä, joka tekee mahdolliseksi ihmisten välisen kommunikaation - tai ainakin illuusion kommunikaatiosta. Miten helposti me kieltä käytämmekään ja miten maailmamme kielen menettämisen myötä rapautuu sana sanalta, kunnes edessä on huone, josta kertominen ei enää ole mahdollista.



Daisy Johnson: Everything Under
264 sivua
Jonathan Cape (2018)

perjantai 10. toukokuuta 2019

Onko kauneus kirous? - Oyinkan Braithwaite: My Sister, the serial killer


Jos kellä on afrikkalaisiin romaaneihin liittyviä stereotypioita, niin Oyinkan Braithwaiten romaanin My sister, the Serial killer lukemisen jälkeen ne eivät taatusti ole ennallaan.

Kirjan kansi on vastustamaton ja kun netissä tämä kirja ensimmäisen kerran tuli vastaan se oli menoa samoin tein ja halusin oitis lähteä ottamaan selvää, mikä sarjamurhaajasisko on naisiaan. Jostakin syystä afrikkalaisten kirjojen kansissa kuvataan usein iänikuista akaasiapuuta, joten sarjamurhaajasiskon kasvot kirjan kannessa ovat nekin oikein tervetullut vaihtoehto.

Myös kirjan nimi on erittäin onnistunut ja herättää potentiaalisen lukijan mielenkiinnon. Kun vielä oli kulunut suhteellisen pitkä aika siitä, kun viimeksi olen lukenut nigerialaista kirjallisuutta* laitoin tämän romaanin heti varauksen Helmetiin. En ollut ollenkaan ainoa, joka toivoi pääsevänsä tutustumaan Braithwaiten romaaniin ja varausjono mateli sietämättömän hitaasti. Onneksi Helmetiin hankittiin kirjasta pari lisäkappaletta, joten ihan ikuisuuksia ei sentään tarvinnut odottaa.

My sister, the Serial killerin alussa on verta ja kuollut mies, jonka ruumiista pitää päästä eroon. Veriteosta vastaava Ayoola on hälyttänyt apuun siskonsa Koreden, sillä siinä missä Ayoola on hyvä tappamaan miehiä on Korede hyvä siivoamaan veritekojen jälkiä.

Ei olen ihan helppo homma päästä ruumiista eroon, mutta sisaruusyhteistyö on voimaa ja asiaa hieman helpottaa se, että siskoksilla on jo aiempaa kokemusta miesruumiin hävittämisestä. Huomaavaisuuttakaan ei unohdeta.

We take him to where we took the last one - over the bridge and into the water. At least he won't be lonely.

 Sisarukset asuvat äitinsä kanssa ja Korede on heistä se, joka sairaanhoitajana vastaa perheen toimeentulosta. Ayoola keskittyy lähinnä olemaan kaunis ja postailemaan kuvia itsestään sosiaaliseen mediaan. Tyttöjen äiti on Ayoolan suurin fani, eikä äidinrakkaudesta riitä murusia enempää Koredelle. Perheen isä puolestaan on kuollut olosuhteissa, joihin vihjataan liittyvän hämäriä puolia.

My sister, the Serial Killer on kiinni nykysomen ilmiöissä ja sen välejä maustaa afrikkalaisuus. Se on tyyliltään hilpeä kirja, jonka hauskuudessa on myös vakavampi puoli. Ei ole helppoa olla se, joka jää aina sisarensa varjoon ja niinpä Korede etsii sairaalassa itselleen ja romanssihuolilleen takuuvarman kuuntelijan, koomassa olevan potilaan.

Braithwaiten romaanissa kauneus on kuuminta valuuttaa ja Korede joutuu jatkuvasti huomaamaan, että Ayoolalle aukeaa ovi jos toinenkin ihan vaan hänen ulkonäkönsä vuoksi.

“It’s because she is beautiful, you know. That’s all it is. They don’t really care about the rest of it. She gets a pass at life.”

Tilanne muuttuu astetta pahemmaksi, kun Koreden salainen rakkaus, sairaalassa työskentelevä lääkäri Tade, lumoutuu hänkin Ayoolasta. Koreden rakkaudessa kokema epätoivo ja mustasukkaisuus saavat hänet tekemään epätoivoisia ja samaan aikaan inhimillisesti hyvin tunnistettavia tekoja.

My Sister, the Serialkiller on mustan huumorin ja satiirin sekoitus. Braithwaite luo Ayoolasta henkilöhahmon, jota on suorastaan pakko sekä ihailla että inhota. Ayoolalle kauneus on avain, joka sopii jokaiseen lukkoon, eikä hän epäröi käyttää sitä hyväkseen. Samalla Ayoolan pinnallisuus raivostuttaa, jos toki usein samaan aikaan naurattaa, kuten vaikkapa silloin, kun Ayoola postaa instragramiin ilmoituksen kadonneesta poikaystävästään, jonka hän itse on tappanut. Muiden vuoksi on esitettävä surevaa, mutta sureminen tuppaa Ayoolalta vähän väliä unohtumaan, kun hänellä on kiire ladata instagramiin selfieitä itsestään.

Ayoolan kauneuden hinta ovat liian lähelle tunkevat miehet, jotka eivät suostu kuulemaan lauseita, joissa on kieltosana. Kauneus tekee paljon mahdolliseksi, mutta se on myös kirous.

My Sister, the Serial killer on nopealukuinen ja nollywood-henkisen melskeisesti pirskahteleva romaani. Se satirisoi sarjamurhaajan prototyypin ja kirjoittaa siitä oman huumorintäyteisen versionsa. Romaanin ongelma kuitenkin on, että Braithwaite ei tunnu osaavan päättää, ollako ensisijaisesti hauska vai nostaako pintaan erityisesti Koreden kautta esiinnousevat vakavammat kysymykset, kuten sisarkateuden, rakkautta vaille jäämisen ja nigerialaisen kulttuurin yhteiskunnalliset odotukset.

Romaanin kansikuva herätti odotuksia yliampuvasta feministisestä kreisihuumorista, mutta nämä odotukset eivät täyttyneet. Tämä on harmi, sillä teoksen juonikuvio itsessään tarjoaa mainiot eväät ilkamoivaan feministiseen revittelyyn ja kanervalismiin.

Braithwaiten romaani on yksi tämän vuotisen Women's Prize for Fiction -palkinnon lyhytlistalle päässeistä teoksista. Ehkä palkinnon tuomaristo on halunnut korostaa ehdokasasettelussa moninaisuutta - joka tietenkin on hyvä asia - ja ottaa mukaan myös afrikkalaisen teoksen. En kuitenkaan usko olevani väärässä kun väitän, että kirjallisesti parempiakin ehdokkaita olisi afrikkalaisesta naiskirjallisuudesta löytynyt.

My Sister, the Serial killer jää yhden kerran nopeaksi jälkiruoaksi ja seuraavan päivällisen jälkeen tekee jo mieli valita listalta joku toinen vaihtoehto.



Oyinkan Braithwaite: My sister, the Serial killer
226 sivua
Atlantic Books (2018)

Kirja on alunperin julkaistu Nigerissa vuonna 2017 e-kirjana nimellä Thicker than Water


*Nigerialaista kirjallisuutta blogissani:

Uzodinma Iweala: Speak no evil (klik)
A. Igoni Barrett: Blackass (klik)
Ayòbámi Adébáyò: Stay with me (suom. Älä mene pois) (klik)
Chigozie Obiama: Kalamiehet (The Fishermen) (klik)
Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (Purple hibiscus) (klik)
Lola Shoneyin: The Secret Lives of Baba Segi's Wives (klik)
Wole Soyinka: Aké - lapsuusvuodet (klik)
Chika Unigwe: On black sisters street (klik)
Chinua Achebe: Kaikki hajoaa (Things fall apart) (klik)
Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Americanah) (klik)
Adaobi Tricia Nwaubani: I do not come to you by chance (klik)
Sefi Atta: A bit of difference (klik)

torstai 9. toukokuuta 2019

Sirpa Kyyrönen: Ilmajuuret



Tämä teksti on osa Yleisradion Tanssiva karhu -runopalkinnon
25-vuotisjuhlintaa. Yle kutsui kirjabloggarit mukaan kirjoittamaan runokokoelmista, jotka ovat tämän palkinnon voittaneet.

Sirpa Kyyrönen voitti kokoelmallaan Ilmajuuret Tanssivan karhun vuonna 2017.




Kun ensimmäisen kerran avasin Sirpa Kyyrösen runokokoelman Ilmajuuret niin sattuma tai mikä lie korkeampi voima pani sen avautumaan sivulta 29, jossa katseeni osui seuraaviin kahteen riviin:

kun soitat moottoritien huminasta vitut sinkoillen kun taivas
lepattaa kylmänä minä olen syyllinen kun bussi ei kuulu

Jos ihan rehellisiä ollaan en kiinnittänyt huomiotani säkeenylitykseen, vaan niihin sinkoileviin vittuihin. Niitä on liikkeellä. Teini-ikäisten perheessä niitä välimerkeiksi muuttuneita vittuja on liikkeellä erityisen paljon ja tunnistan hyvin myös ilmiön, jossa olen syypää asioihin, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Ei nyt kuitenkaan vaivuta epätoivoon, vaan muistetaan, että niillä vituillakin on juuret ja juurihoito on teinin kehitystehtävä.

Juuret tietysti tässä kokoelmassa ovat paljon muutakin. Muistikirjaani olen kirjoittanut seuraavia, Ilmajuuria tulkitsevia juurilauseita:

Juuret, jotka ihmisten välille kasvavat; ryteiköt, jotka myrskyt repivät irti leikkiessään hippaa

Juuret, jotka työntävät ihmiset eroon, koska ne tarvitsevat lisää kasvutilaa

Juuret, jotka puskevat ihmisen jalkapohjista läpi ja tulevat päälaesta läpi ja jättävät ihmisen sisälle kummallisia möykkyjä

Juuret niiden välillä, jotka luulivat keskinäisen rakkautensa olevan loppuelämän tila

Juuret äitien ja lasten välillä, venyvät, repeävät, kaiken kestävät
koska muuta vaihtoehtoa ei ole ja jos muu vaihtoehto olisi, se olisi huono vaihtoehto

Juuret lapsien, vanhempien ja puolisoiden välillä.

Juuret runoilijan, tämän kirjan ja lukijan välillä.

Runoilija, joka saa sanat kasvamaan juuria "maahan, kertomuksiin ja kukkiviin puihin."

*

Runoilijat ja äidit, nuo toivossa väkevät
vittua huutavan teininsä moottoritiellä näkevät

Kyyrösen lauseet ovat performatiivisesti vahvoja. Ne saavat tapahtumaan.  Kokoelman sivuilla avioero tulee todeksi ja sen seurauksena vanhempien elämässä "tulee päivä kun pistämme sinut puoliksi, järjestämme tapaamis- ja käyttöoikeuksia." Tulee päivä, jolloin lapsi katkeaa ja juuresta alkaa kasvaa uusi haara. Se ei kestä vielä minkään painoa.

Sanat jäävät roikkumaan rivin loppuun. Jäävät harkitsemaan siirtymistä seuraavalla riville, käyvät siellä kokeilemassa. Eivät osaa päättää. Sanat kuin rakastaja, joka kurkottaa kohti vanhaa tuttua, mutta hamuaa samaan aikaan vierasta, uutta ja kiiltävää.

Toisinaan Ilmajuuret on happiletkullinen ilmaa suoraan suoneen. Vakava hälytystila, kuten esimerkiksi silloin, kun Kyyrönen kirjoittaa


Minä synnytän kuollakseni vähemmän

tai

että kuolinjärjestyksen mukaisesti äitien vuoro on ensin



Ilmajuuria lukiessa tuntuu sydänalassa usein vähän samalta kuin katsellessa, miten ekaluokkalainen menee kouluun liian iso reppu selässään. Miten hän kävelee niin, että toiveikkuus on perillä ensimmäisenä ja miten kuuden vuoden päästä hän istuu Alepan edessä juomassa siideriä silmät elämän mysteereistä tyhjinä.

Kyyrösen runot ovat tyyppiä, jotka puhuttelevat minua paljon. Eikä vähiten siksi, että hänen sanoistaan minulle kasvaa kirjoitusta. Kun hän kirjoittaa

meressä olet turvassa, niskassa kutiseva hengitysaukko,
ruumiin rajojen katoaminen, vertyminen

minä aloitan lauseen sanalla ruumiillisuus, mutta deletoin sen ja kirjoitan sen sijaan: kala lainaa ihmiselle kiduksiaan, sillä ihmisenkin on hengitettävä. Kalaisoäidin silmissä viisaus ja pyyntö palauttaa lainassa olevat ihosuomut kalojen kirjastoon.

Ilmajuuret on osa "meren kantoliinaa." Televisiossa tutkija kertoo, että lapset, joita pidetään kantoliinassa oppivat kävelemään aikaisemmin kuin vaunulapset. Niin tärkeää on olla lähellä sydäntä. Niin tärkeää on olla juuret. Ja ilma.



Sirpa Kyyrönen: Ilmajuuret (2016)
59 sivua
Kustantaja: Otava



Tämä teksti on alunperin julkaistu blogissani 20.5.2017 ja uudelleenjulkaisua varten olen tehnyt vain muutamia pieniä muutoksia


maanantai 6. toukokuuta 2019

Menestysrunoutta Ruotsista - Athena Farrokhzad: Vitsvit

Athena Farrokhzadin Vitsvit on vaikuttavaa runoutta, joka ei päästä helpolla, vaan kietoo osaksi itseään tavalla, joka puristaa kylkiluita kasaan. Se ei myöskään anna unohtaa, miten etuoikeutettu olen, kun kipuni on tällaista - runokokoelman synnyttämää. Tällaista, jota voin tutkia ja käännellä omassa turvallisessa maassani ja kodissani.

Vitsvit on runokokoelma, joka perustuu Farrokhzadin omiin kokemuksiin. Se kertoo siitä, miten runoilijan perhe joutui pakenemaan Iranista ja päätyi anomaan turvapaikkaa Ruotsista ja rakentamaan elämää uudessa vieraassa kulttuurissa.

Ruotsissa Farrokhzadin teos on ollut valtava menestys ja vuonna 2013 se oli yksi August-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaista. Koska runoutta käännetään suomeksi nykyisin hävettävän vähän, ei Farrokhzadin teostakaan voi lukea suomeksi, mutta jos ruotsiksi lukeminen on mahdoton rasti voin iloksenne kertoa, että teos on käännetty englanniksi nimellä White plight.

Kun otan Vitsvitin käsiini sen hopeanvärisestä kannesta heijastuvat omat kasvoni. Näin tulen heti vedetyksi mukaan osaksi Farrokhzadin runoja. Olen kuvajainen näiden runojen keskellä. Olen runoilijan perhe, joka on lähtenyt kotimaastaan ja joka ruotsalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa näkee itsestään useimmiten vain epäselviä heijastuksia ja välähdyskuvia.

Lukijana olen  osa sitä, mistä Farrokhzad kirjoittaa. Olen palanen runominän ja hänen perheensä traumaa - epätietoinen, surullinen ja kauheita asioita todistanut. Joskus toivo välähtää kuin äkillinen valo, josta ei ole ihan varma, näkikö sen todella vai kuvitteliko vain.

Vitsvitin runominä on läsnä vain teoksen ensimmäisellä sivulla, jolla hän kertoo, miten hänen äitinsä juurrutti perhettään ruotsalaiseen yhteiskuntaan kotia koristelemalla ja ruotsinkieleen tutustumalla.

På dagarna skiljde hon mellan långa och korta vokaler
som om ljuden som kom ur hennes mun
kunde tvätta olivoljan ur huden

Ensimmäisen sivun jälkeen runominä katoaa taustalle ja runoissa puhuvat hänen äitinsä, isänsä, veljensä ja isoäitinsä.

Runot on kirjoitettu valkoisella tekstillä mustiin palkkeihin. Tällä graafisella ratkaisulla on monia seurauksia. Se korostaa runopuhujien yksinäisyyttä. Tuo konkreettiseti esiin, miten he elävät lähekkäin, mutta toisistaan valtavan kaukana omien mieltensä vankeina. Kuin saarina, joita yhdistää (mutta myös erottaa) kotimaassa koettujen tapahtumien meri, jonka aalloilla kulkevat ruotsalaiset laivat ruotsalaisine sääntöineen ja kulttuurisine sekä yhteiskunnallisine vaatimuksineen.

Mustan ja valkoisen kohtaaminen synnyttää mustavalkoisuutta, joka on tässä kokoelmassa kaikkea muuta kuin mihin mustavalkoisuudella yleensä viitataan. Kaikki on suhteellista, yhteismitatonta ja kiertävää. Törmäyksiä tapahtuu jatkuvasti. Musta on koetun kivinen paino, järkkymätön. Valkoiset sanat kaivertuvat mustaan, kirjoittavat menneisyyttä merkki kerrallaan.

Mustat palkit ovat sivuilla kuin hautakivet, joita asuttaa kokemuksellinen totuus, jota vastaan kukaan ei voi väittää. Mustia palkkeja vasten oma etuoikeuteni hakkautuvat ja pitävät korvia vihlovaa meteliä. Mustat palkit vaativat minua olemaan hiljaa, sillä mikään mitä voisin sanoa ei voi tulla lähellekään sitä, mistä näissä runoissa puhutaan.

Min far sa: Hur mycket motstånd kan människofettet bära
innan piskrappen permanentas
Min far sa: Om du glömmer bort alfabetet
hittar du det på min ryggtavla

Mustiin palkkeihin kirjoitetut valkoiset sanat kantavat mukanaan sitä, mitä runominän perheen kotimaassa tapahtui. Palkit kehystävät koetun ja pakottavat lukijan katsomaan sitä juuri sellaisena kuin se on. Nämä runot eivät anna lukijalleen armoa. Ne huutavat ilman ääntä.

Vitsvit on voimakas ja raaka kokemus. Se on eri äänten hallittu ja haavaisa polyfonia. Se ei anna päästää itsestään irti, vaan pakottaa palamaan sanojensa äärelle yhä uudestaan. Ja jostakin välistä - usein isoäidin elämänkokemuksen kautta - aukeaa toivo. Niin hauras toivo, että sen tuskin uskaltaa panna merkille, sillä painajaiset eivät lopu. Menneisyys ei lakkaa piinaamasta, eikä ruotsalainen yhteiskunta vaatimasta.

Farrokhzadin runot tekevät kipeää. Ne ovat happoa, jotka syövyttävät pitkään.

Vitsvit on  vahvasti ruumiillinen kokemus, jonka lukeminen tuntuu epämääräisenä paineena kehossa. Se on kokonaisvaltainen teos niin itse runoja, teoksen kantta kuin graafisia ratkaisuja myöten.



Athena Farrokhzad: Vitsvit
70 sivua
Albert Bonniers Förlag (2013)

perjantai 3. toukokuuta 2019

Jokainen on oman elämänsä ruohoneliö - Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari


Mennäänpä suoraan asiaan eli nyrkkeilykehään, jossa käydään neljä ystävyysottelua. Tai no, ottelua ja ottelua (elämä=ottelu), mutta joka tapauksessa yläruumis paljaana ja nyrkkeilyhanskat kädessä. Ottelujen tuloksena on (tai ainakin pitäisi olla) Hiljaisuuden mestari eli Miki Liukkosen uusin tehosekoitinromaani.

Nyrkkeilymatsien jälkeen seuraa juonipaljastus, ajatuspaljastus ja elämäntarkoituksen paljastus (tämä olisi hyvä kohta laittaa selittävä alaviite, mutta sen sijaan laitoinkin tällaisen sulkulauseen).

Box!

Nyrkkeilykehässä Liukkosta vastaan asettuu muutama jäbä, jotka eivät ole ollenkaan ketä tahansa jäbiä, vaan jäbiä jotka nousivat esiin Hiljaisuuden mestaria lukiessani. Ai niin. Pitää myös mainita, että nyrkkeilyhallin seinälle on heijastettu mainostaulu, jonka sanat kannattaa pitää mielessä:

Nerokkuus ei ole muuta kuin taidokasta yhdistelyä.

Ensimmäinen jäbä: Markku Lahtela

Luin Markku Lahtelan teoksen Sirkus eli merkillisiä muistiinpanoja (Gummerus 1978) vuosia sitten. Siitä on jäänyt mieleeni kaksi asiaa. Ensimmäinen näistä on se, että syystä tai toisesta joka johtui itse tästä teoksesta tai oli johtumatta Sirkusta lukiessani huomasin usein pyöriväni mielessäni Taidehallin lähistöllä Nervanderinkadulla. Saattaa hyvin olla, että  teos sijoittuu Töölöön (en nyt rupea googlettamaan, onko näin).

Toinen sirkuskokemukseni prinsiippi on se, että mietin, että jos kirjoittaa niin multimediaalisesti kuin Lahtela mainitussa teoksessaan tekee on syytä olla huolissaan kirjailijan puolesta. Huoleni Lahtelan suhteen oli kaikkea muuta kuin aiheeton. Tosin olin huoleni kanssa pahasti myöhässä. Hiljaisuuden mestarin luettuani huoleni on ottanut kohteekseen Miki Liukkosen (tämä ei oikeasti ole vitsi).


Toinen jäbä: Don DeLillo

Don DeLillo on yksi lempijäbistäni. Hän on niitä harvoja nykykirjailijoita, joka voi kysyä myös kysymyksiä, jotka muiden kysyminä vaikuttaisivat naiiveilta ja/tai paulocoelhoilta. Hiljaisuuden mestari sisältää ihmisparan olemassaoloon ja tämän olemassaolon tarkoitukseen/tarkoitukset-tomuuteen liittyviä huomioita, joissa maistuu DeLillo. Hyvältä.

Liukkosen romaanin lopussa mainitaan, että Hiljaisuuden mestarissa on vapaamuotoisemmin siteerattu mm. juuri DeLilloa. No, en minä niitä kohtia löytänyt, mutta aistin hei fiiliksen. (Tähän pitäisi nyt ottaa joku sitaatti, joka tukisi edellä kirjoittamaani, mutta enpäs ota-k-a-a-n).

Saattaa hyvin olla, että DeLillon tuotannossa Hiljaisuuden mestari tulee lähimmäksi Alamaailmaa (Underworld (1997), suom. Helene Bützow, Tammi 1999), mutta sepäs sattuu olemaan juuri se teos, jonka lukeminen jäi minulla kesken. Se ei kuitenkaan estä toteamasta, että siinä missä Alamaailmassa seikkailee baseball-ottelun pallo löytyy sen vastine Hiljaisuuden mestarin subway-patongista ja tässä yhteydessä ilman että siihen on mitään syytä on mainittava myös Anu Kaajan raiskaavat patongit hänen novellikokoelmassaan Muodonmuuttoilmoitus (Teos 2015). Patongit kun kannattaa mainita aina kun se vaan on mahdollista. Majoneesin jätän nyt mainitsematta ja tyydyn mainitsemaan, että en maininnut sitä.


Kolmas jäbä: Thomas Pynchon

Jos olis sellanen kisa, jossa kisattais siitä, että mikä on se teos, jonka kesken jättämisen joku bloggari on useimmiten blogissaan maininnut niin ilmoittaisin tuohon kisaan omalta osaltani Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren (Gravity's rainbow (1973), suom. Juhani Lindholm, Teos 2014), jonka suhteen olen useita kertoja ilmoittanut tehneeni luovuttamisteon sivulla 444. Tarkistin nyt ja sivu on oikeasti 428. Ei kumminkaan montaa sivua heittänyt, joten en aiemmin ole varsinaisesti valehdellut.

Painovoiman sateenkaareen Hiljaisuuden mestarin yhdistää niiiden kummankin genre eli tämän tekstin alussa mainittu tehosekoitinromaani. Näitä kahta lukiessani en pysy kovin hyvin rattailla siitä, missä ollaan menossa ja miksi joku tekee jotain tai tietty tapahtuma tapahtuu, mutta kummankaan mainitun romaanin kohdalla se ei mitenkään estä niistä nauttimasta. Sanon ihan suoraan (koska kiva se on välillä ihan suoraankin puhua) ja tämä tieto on tärkeä niille, jotka eivät vielä ole lukeneet Hiljaisuuden mestaria. Sanon siis: missään vaiheessa Hiljaisuuden mestarin lukeminen ei ollut hankalaa, vaan se eteni liukkaasti kuin vesi hyvintoimivassa Method-putkistossa.


Neljäs jäbä: Georges Perec

Sain kerran kuningatarajatuksen ja päätin lukea oulipojäbä Georges Perecin romaanin Elämä Käyttöohje (La Vie mode d'emploi (1978), suom. Ville Keynäs, Loki-kirjat 2006). Se taisi olla joku tilanne, kun elämäni opaskirja oli hukassa (kuten se ripiitillä yleensäkin on). Noo, jaksoin ehkä jotain 25 sivua, kun ymmärsin, että tässä on nyt kirja, jota ei niin vaan lueta, vaan lukemisen lisäksi olisi hyvä myös piirtää (joku kertoi tehneensä niin ja niin tälle jokulle Perecin teos oli huimasti avautunut, joka osin saattoi johtua myös siitä, että edelleen sama joku luki sitä tuolloin kolmatta kertaa).

Hiljaisuuden mestarin kohdalla Elämä Käyttöohje tunkeutui esiin numeraalista reittiä eli kun Perec käyttää mm. seuraavia kappaleotsikoita

Palvelijanhuoneet 2, Morellet
Altamont, 4
Hutting, 3

niin Liukkonen otsikoi kappaleitaan tyyliin

A7, B 3.2 ja §E.

eli joku (kolmannen? asteen) yhteys tulkintavihje näiden kahden välillä on pakko olla. Kai?

*

Hiljaisuuden mestari ei ole hiljainen kirja, vaan kaikkea muuta. Korvatulpat saattavat lukiessa olla tarpeen. Apteekissa myydään parhaita.

Liukkosen romaanissa on henkilöitä, mutta ei varsinaisesti protagonistia ellei nyt sellaiseksi jotain sen henkilöä ehdottomasti halua nimittää. Minä en halua. Teoksesta joka tapauksessa löytyy perhe Oneil. Sepä onkin kumma sukunimi, joka välittömästi kääntyy pääässäni muotoon O'Neal, tarkemmin muotoon Ryan O'Neal, joka on vuonna 1941 syntynyt amerikkalainen näyttelijä, joka on näytellyt mm. tv-sarjassa Peyton Place, josta mummoni katsoi joka ikisen jakson.

Ryan O'Neal, voitteko kuvitella, jos ette niin yrittäkää PLEASE,  harrasti nuoruudessaan aika tosissaankin nyrkkeilyä. Tämän tiedon myötä on tullut todistetuksi, miten alitajunta toimii. Kun aloin kirjoittaa tästä postausta en tiennyt mitään Ryan O'Nealin nyrkkeilytaustasta. Tulinpa kuitenkin valinneeksi tekstini alkuun nyrkkeilyasetelman. Itse asiassa en siis tehnytkään valintaani itse, vaan sen teki Hiljaisuuden mestarin kertoja antamalla romaanissa kuvatun perheen sukunimeksi Oneil, josta ketju sitten lähti kuleksimaan.

Oneilin perhen jäseniä ovat isä Lennart, äiti Aunu ja aikuinen lapsi T. Isä Lennartilla on cobwoy-vaatetusfiksaatio tai -pakkomielle. Hän on myös saattanut murhata poikansa eli T:n ja siinä sivussa myös taloyhtiön talonmiehen. Varmaa se ei ole, kuten ei moni muukaan asia Hiljaisuuden mestarissa, jossa äyskäröi P. niin kuin Potentiaali.

Äiti-Aunusta on hyvä mainita se, että hän suunnittelee itsemurhaa ja sairastaa bulimiaa. Jälkimmäinen tieto on oleellinen jo senkin vuoksi, että kun äidin bulimiasta on kerrottu on loogista todeta, että T. on bulimikko jo toisessa polvessa (jos äidin bulimiaa ei olisi mainittu T:n toisen polven bulimikkouden maininta saattaisi vaikuttaa oudohkolta tai ainakin vaatia lisätietoa).

Lennartin mahdollisista teoista johtuen (ja vähän muutenkin) Hiljaisuuden mestaria on ihan mahdollista lukea modernina jännityskertomuksensa. Sellaisena sitä ainakin kannattaisi mainostaa, koska dekkari myy Suomessa hyvin tai ainakin paremmin kuin ei-dekkari.

*

Pidän itseäni huonona samaistujana. Tosin en koskaan oikein ole onnistunut selvittämään itselleni, mitä samaistuminen omalla kohdallani varsinaisesti tarkoittaa, mutta ei nyt juututa lillukanvarsipolkkaan. Moniin Hiljaisuuden mestarissa esiin tuleviin asioiden tiloihin nimittäin joko minä tai erityisesti minäni nuorempi versio samaistuu kuitenkin huolella.

Ensimmäinen vahva vihje siitä, että Hiljaisuuden mestari tulee puhuttelemaan jotakin osaa minusta löytyy jo teoksen motosta, joka on Yukio Mishiman kynästä (nyt en enää pysty pidättelemään, vaan on pakko laittaa alaviite)* ja kertoo siitä, miten elämä koostuu sanoista,  jotka voivat muuttaa maailmaa ja maailmasta, joka ei ole tekemisissä sanojen kanssa.

Ai mut hitto olin unohtaa ja jotta en taas uudelleen unohtaisi otan sen tähän väliin: Hiljaisuuden mestarissa on mainittu Leisure Suit Larry. Olin täysin unohtanut hänet. Mikä lämmin nostalgian tuuli alkoikaan puhaltaa. Vuosien ajan Larry ei ole kertaakaan vallannut mieleni liukasta pintaa, mutta nyt Larry on back (varmuuden vuoksi: https://fi.wikipedia.org/wiki/Leisure_Suit_Larry).

Sanoista, jotka voivat muuttaa maailmaa ja maailmasta, joka ei ole tekemisissä sanojen kanssa. Tähänhän me jäätiin ja tässä kohdassa vastaan tulevat kaksoset Welt ja Schmerz, joiden isä on Jean Paul (syntymänimeltään Johann Paul Friedrich Richter). Saksalainen jäbä, joka syntyi vuonna 1763 ja kuoli vuonna 1825.  Mainitsin nuo olennaiset vuodet vaan sen takia, että ne selittävät miksi Jean Paul ei ollut Subwayn kanta-asiakas.

Jos Weltiä ja Schmerziä ei ole koskaan henkilökohtaisesti tavannut voi pitää itseään onnekkaana. Yhtä hyvin tosin kyse voi olla siitä, että sitä sattuu olemaan tyyppi, joka ei vietä kovin syvällistä elämää. Tämä nyt on vähän tällanen juttu, että sille, joka Weltin ja Schmerzin tuntee, ei tarvii selittää mitään ja sille, joka ei niitä tunne, ei kannata selittää mitään.

Kommunikaatio on Hiljaisuuden mestarissa vaikeaa, tarkemmin sanoen helvetillisen vaikeaa eli tilanne on yksi yhteen oikean elämän kanssa.  Tämä on myös se lähestymiskulma, jolla Liukkosen romaanille on lähdetty houkuttelemaan lukijoita, sillä teoksen takakanteen on painettu seuraava, romaanin ensimmäiseltä sivulta löytyvä sitaatti

Todellista 'suoraa yhteyttä' ei ole, välissä on aina suodatin, siis toinen ihminen. Tässä tapauksessa Sinä, anteeksi nyt vain.

Juuri ennen yllä olevaa sitaattia löytyy itse romaanin kannalta kuitenkin huomattavasti olennaisempi lause, jonka loppuiosa menee näin

[l]oppujen lopuksi sinä suodatat tämän kaiken sanomani oman psyykkisen rakenteesi läpi tajuntaasi ja lopulta tuloksena on pelkästään sinun näkemyksesi minun näkemyksestäni.

Tämä kirjoitus on oma suodatukseni romaanista Hiljaisuuden mestari ja tästä suodatuksestani sinä  edelleen suodatat oman näkemyksesi, jonka, jos kerrot sen eteenpäin kuulija suodattaa oman filtterinsä läpi ja niin edelleen. Elämme suodatusten viidakossa, jossa kaikki puhelimet ovat rikki ja jossa jokainen on oman elämänsä ruohoneliö, josta ei johda viestiä sellaisenaan välittävää siltaa toisen ihmisen ruohoneliöön.

Moni nykyajan ilmiö pääsee osaksi Liukkosen romaania ja niistä on usein kerrottu tavalla, joka naurattaa, vaikka mitään erityistä syytä nauruun ei kenties olekaan, vaan päinvastoin. Lakonisenhilpeää tragikomiikkaa Hiljaisuuden mestarista löytyy joka tapauksessa kosolti.

Hiljaisuuden mestari todistaa omat sanansa siitä, että nerokkuus syntyy taidokkaasta yhdistelystä. Liukkosen teksti on uivaa ja liudentuvaa ja lukiessa huomaa äkkiä olevansa aivan muualla kuin pari kappaletta aiemmin. Jokin mahtava maaginen lanka pitää kaikkea kerrottua kuitenkin yhdessä niin että lukijalle ei  tule tunnetta siitä, että tekstin flanööraus olisi mielivaltaista.

Liukkosen romaani on kierteinen pakkaus ja kirkas valopilkku suomalaisessa nykykirjallisuudessa. Kielellisesti se on lennokas, notkea ja villisti väyliään hakeva, ja se tavoittaa kirjoitustyylinsä kautta ulottuvuuksia, joihin ei oikeastaan ole pääsyä.

Ai niin.
Ne tekstini alussa mainitut paljastukset. Ne jäivät nyt kyllä paljastamatta. Sellaista elämä on. Kaiken merkitys on kaiken vieressä.

Tähän loppuun vielä. Ensimmäinen, toinen, kolmas ... kehusana ja hurraa!



Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari
359 sivua
WSOY (2019)


Kirjasta kiitos bloggarikubille!




*Yukio Mishima on japanilainen kirjailija. Kaikkien oman elämänsä janon tyydytystä moninaisilla ja usein epätoivoisilla tavoilla etsivien K. Grandien sankari


Liitän Hiljaisuuden mestarin kokeellisen kirjallisuuden #kokkir-haasteeseeni, vaikka toisaalta olenkin sitä mieltä, että se ei ole varsinaisesti kokeellista kirjallisuutta, mutta vielä vähemmän se on pertsaa.