maanantai 30. huhtikuuta 2018

Pissaläikkäisen patjan radikaalius - Saara Turunen: Sivuhenkilö * BAR Finland 26

Saara Turusen Sivuhenkilöstä keskustelevat tässä lähetyksessä kuvitteellinen miesoletettukriitiikko (KMOK) ja minä (M)

KMOK: Tämä nyt on tällaista henkilökohtaista vuodattamista, joka tuntuu olevan muodissa. Likkojen kirjoitusta.
M: Huomaatko mitään outoa edellisessä lauseessasi

KMOK: En.
M: *vilkaisee vastapäistä rautakaupan ikkunaa* Kommenttisi voisi tulkita niin, että hyvää kirjallisuutta on ei-likkojen eli miesten kirjoittama kirjallisuus

KMOK: En minä sitä tarkoittanut, mutta kirjallisuudessa on tärkeää kirjoittaa sodista ja kritisoida yhteiskuntaa
M: Muistanet tämän: "Tämä on tärkeä kirja, se kertoo miehistä sodassa. Tämä kirja ei ole kovin tärkeä, se kertoo naisten ajatuksista.”

KMOK: Eiköhän ole aika kulunutta vetää esiin Virginia Woolf -kortti. Lisäksi on hyvä kirjoittaa asioista, jotka itse tuntee
M: Suomalaisilla miesoletetuilla kirjailijoilla onkin todella paljon henkilökohtaista kokemusta sodista

KMOK: Nyt viet tätä keskustelua tahallasi väärään suuntaan
---Liv Strömquist *päättää piirtää sarjakuvan, jossa kuvitteellinen miesoletettu kriitikko uhriutuu*---
M: Niputin yhteen vaatimuksesi kirjoittaa sodista ja henkilökohtaisesti tunnetuista asioista.

KMOK: Niin sinähän et varsinaisesti ole mikään asiantuntija
M: Asiantuntijuus edellyttää, että on miesoletettu kriitikko valtakunnallisesti tärkeässä sanomalehdessä, eikö vaan?

KMOK: No ei sitä asiantuntemusta nyt ainakaan mistään kirjablogeista löydy.
M: Tulihan se sieltä

Tämä keskustelu käytiin BAR Finlandin* ovella, kun KMOK kuuli, että olen kutsunut Saara Turusen vieraaksi baariini. Päätin omavaltaisen menettelyn kautta lopettaa keskustelun litteroinnin KMOKin huomautukseen siitä, että kirjablogeista ei löydy asiantuntemusta. Itse keskustelu toki jatkui pidemmälle, mutta se ei jatkossakaan johtanut mihinkään.

*

Saara Turusen Sivuhenkilö liikkuu toden ja fiktion välissä. Autofiktion sijasta mieleni tekisi kutsua sitä pyöräfiktioksi, sillä teoksen päähenkilö ajaa paljon pyörällä. Nimi tosin lienee tässä yhteydessä sivuseikka ja käyttipä Sivuhenkilöstä mitä lajinimeä tahansa edustaa se kirjallisuuden tyyppiä, jota varsinkaan naiset eivät juurikaan Suomessa kirjoita. Lähimpänä esimerkkinä tulee mieleeni Laura Gustafssonin Pohja. Maailmalta Sivuhenkilön lajitovereiksi voisi mainita esimerkiksi Chris Krausin teokset I love Dick (klik) ja Torpor.

Sivuhenkilö on niitä kirjoja, joista minulla on ihan kamalasti sanottavaa ja mitä enemmän sanon, sitä enemmän herää uusia kysymyksiä, joihin haluaisin ottaa kantaa. Tämä jos mikä on merkki siitä, että käsissäni on ihan harvinaislaatuisen vahvasti älyllisesti inspiroiva teos.

Sivuhenkilöä lukiessani törmäsin netissä Rachel Cuskin kirjoitukseen, jossa hän analysoi italialaisen kirjailijan Natalia Ginzburgin tapaa kirjoittaa. Yhtäläisyydet Ginzburgin ja Turusen välillä ovat ilmeisiä. Cuskin mukaan autenttisen naiskirjallisuuden synty edellyttää vapautumista konventionaalisista kirjallisista muodoista ja juuri tästä on Sivuhenkilössä kyse. Turusen romaanin kertoja ei suostu luomaan tarinaa niillä ehdoilla, joita kirjallisilta teoksilta Suomessa yleisesti edellytetään. Ginzburgin vapautumista konventionaalisista kirjallisuuden muodoista Cusk kuvaa seuraavasti:

[t]his liberation is entirely towards naturalness and simplicity; it is an advance made without the propulsive force of ego, and so it is easy not to recognise it as an advance at all.

Cuskin sanat kuvaavat osuvasti Sivuhenkilöä, jossa pääosassa ovat juurikin "luonnollisuus ja yksinkertaisuus", jotka toistuvat läpi teoksen ja joiden konkreettisinta ilmaisumuotoa edustaa kertojan asunnossa oleva, lapsuudenaikainen pissaläikkäinen patja, jolla hän nukkuu. Koska Sivuhenkilöstä puuutuu julistava minä, joka tarjoaisi suuria totuuksia ja selityksiä ja sen sijaan läsnä on jatkuvasti ulkopuolinen ja epävarmuutensa esiin tuova tarkkaileva kertoja vaarana on, että kertojan radikaalius jää huomaamatta.

Sivuhenkilön kertoja kuvaa elämäänsä esikoisteoksen julkaisemisen jälkeen ja niin tehdessään nostaa esiin suomalaisen kirjallisuuskentän naiskirjailijoita syrjäyttäviä mekanismeja. Sivuhenkilö ei kuitenkaan ole pelkästään kritiikkiä sitä kohtaan, mitä ja miten Suomessa pitäisi kirjoittaa, jos haluaa tulla kirjailijana hyväksytyksi. Kertoja osoittaa laajemmalle eli koko kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän ahdistavuuteen ja siihen sisältyvän defaulttisen mieshegemonisuuden valtakäytäntöjen ongelmallisuuteen. Teoksen ensisijaiseksi teemaksi nousee siten se, miten binäärinen sukupuolijärjestelmä tuottaa sivullisuutta.

Esseekokoelmassaan Pölyn ylistys Silvia Hosseini kirjoittaa sivullisuudesta ja tarkastelee sen kolmea eri muotoa eli sivullisuutta itse valittuna elämänasenteena, rakenteellista sivullisuutta ja sosiaalista sivullisuutta.

Sivuhenkilön kertoja ei ole valinnut sivullisuutta, vaan hänen sivullisuutensa on tulosta juuri Hosseinin mainitsemista rakenteellisen ja sosiaalisen sivullisuuden muodoista. Rakenteellinen sivullisuus on binäärisen sukupuolijärjestelmän voimakkaimpia lyömäaseita, niin sanottu fallinen ykkösohjus, jonka avulla se pyrkii pitämään huolta siitä, että miehet pysyvät valta-asemissa. Näin tehdessään se tuottaa sivullisuuden kokemuksia myös niille miehille, jotka eivät vastaa sen näkemyksiä "todesta" miehisyydestä, mutta se ei takerru tämänkaltaisiin pikkuseikkoihin.

Rakenteellisen sivullisuuden mekanismit lävistävät koko yhteiskunnan, eikä kirjallisuus ole tässä suhteessa poikkeus, kuten monet Sivuhenkilön kertojan havainnot osoittavat. Tästä on kyse, kun Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla palstatilaa saa urheiluaiheinen suurmiehestä kertova teos, jonka kerrotaan olevan "kunniakas, mainio ja lupaava." Näin paalutetaan näppärästi ajatusta, että vain (hetero)miesten elämä on sankarillista ja kertomisen arvoista sekä vahvistetaan suurmiesmyyttiä ja mieskirjailijan kykyä sankaritarinoiden kertojana. Ja ei, edellistä ei voida selittää pois toteamalla, että kyse on yksittäistapauksesta.

Samasta asiasta on kyse silloin, kun klassikoiksi valikoituu aivan sattumalta (juu ei) mieskirjailijoiden teoksia. Okei okei myönnetään, Virginia Woolf on päässyt Erich Auerbachin Mimesiksessä häiritsemään mieskirjailijoiden rauhaa. Samasta asiasta on kyse silloin, kun muistokylttejä lätkitään seiniin julistamaan kuolleiden mieskirjailijoiden gloriasta. Samasta asiasta on kyse silloin, kun Dostojevskilta tai Houellebecgiltä jätetään kysymättä, miksi he eivät "vain voineet kirjoittaa hiukan pirteämpiä päähenkilöitä?" Samasta asiasta on kysymys silloin, kun kukaan ei sano Knausgårdille, että omasta elämästä kirjoittaminen on "epäkiinnostavinta ja vieraantuneinta mitä voi olla." Samasta asiasta on kyse silloin, kun kirjamessuilla paneelikeskustelun vetäjä toteaa paneeliin osallistuneista kirjailijoista, että

Naisia on tällä kertaa kiinnostanut perhe, pienen ihmisen näkökulma suuressa maailmassa, ja miehiä puolestaan suuri maailma itse, pieni ihminen vain murusena suuren pyörän rattaissa.

Ja samasta asia on kyse edelleen, kun kyseisessä kirjamessutilanteessa haastattelija toteaa kertojan romaanin olevan henkilökohtaisen tematiikkansa vuoksi tyypillinen esikoisromaani ja kysyy mieskirjailijalta tämän näkemyuksiä Schopenhauerista. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

*

Sosiaalinen sivullisuus tulee Sivuhenkilön kertojan kohdalla esiin kahdella eri tasolla. Ensimmäiseksi kyse on sosiaalisista tilanteista yleensä sekä niiden naisille esittämistä normatiivista vaatimuksista ja tavoista, joilla sukupuolen "oikein tekemistä" naisilta edellytetään. Yhteiskunta on rakennettu niin, että sen perusyksikkö on kaksi ja se kaikkein oikein ja täydellisin kaksi on naisen ja miehen välinen liitto. Ilman parisuhdetta kertoja kokee olevansa automaattisesti ulkopuolinen. Häiriö heteronormativiisen viitekehyksen maisemassa. Yhä edelleen armoisana vuonna 2018 on aivan liian paljon tahoja, joiden mukaan naisen kuuluu mennä naimisiin, tehdä lapsia ja uhrata oma hyvinvointinsa perheensä alttarille. Tähän kuvioon kertoja pissapatjoineen, esikoiskirjoineen ja epämääräisine paperikasoineen ei sovi edes sovittamalla.

Toisaalta kyse on kertojan asemasta nimenomaan naiskirjailijana, jolloin tuloksena on usein kaksoissivullisuuden kokemus, jonka tuottaa sekä hänen sukupuolensa yleistasolla että erityisesti naiskirjailijana. Tämän vuoksi ei olekaan ihme, että kertoja unelmoi, miten toisin asiat olisivat, jos hän olisi mies.

Omistautuisin työlleni. Teksteissäni maalailisin kansallista maisemaa, kahlaisin läpi sodat ja nälkävuodet. Minut kutsuttaisiin niin kansakuntani kuin sukupolvenikin ääneksi.
[...]
Kun minua haastateltaisiin uusimman sotaromaanini tiimoilta, sanoisin, että perhe on minulle kaikki kaikessa. Kehuisin vaimoani ja kiittäisin häntä kaikesta siitä vaivasta, jonka hän on perheeni eteen joutunut näkemään. Tuntisin myös aitoa kiitollisuutta, kun vaimoni hakisi minut kotiin pitkäksi venyneiden julkaisujuhlien jatkoilta, joissa olisin kaatanut rommikolaa rinnuksilleni ja kosketellut erään hehkeän esikoiskirjailijan reisiä. En koskaan harkitsisi tapojeni muuttamista, perustelisin asemaani luonnollisuudella. Näin on aina ollut ja näin tulisi myös vastaisuudessa olemaan, minä toteaisin joskus saunaillassa.

Edellisestä lainauksesta käy ilmi kertojan ironinen tapa tarkastella kirjamaailman sukupuolittunutta luonnetta ja sen luutuneita ilmiöitä ikään kuin ne olisivat juurikin luonnonlakeja, joille kukaan ei mitään voi. Kertojan sanat tuovat esiin niin woolfilaisen oman huoneen merkityksen kuin sosiaalisten sääntöjen kuminauhamaisen venymisen mieskirjailijoiden kohdalla.

Kertojan kaltaiselle kirjailijalle suomalainen kultturikenttä ei tarjoa paikkaa ja mikä vielä pahempaa vaikuttaa siltä, että se ei edes halua tarjota hänelle tilaa, koska sotaromaani, koska yhteiskuntakritiikki, koska falloksen maailmaa jäsentävät lait.

Kaiken edellisen lisäksi kertojan sivullisuutta lisäävät erityisesti nykyajalle tyypilliset julkisen eläimen vaatimukset, jotka edellyttävät kirjailijoilta sujuvaa esiintymistä niin julkisuudessa kuin somessa.

Miksi kirjailijoiden täytyy nousta lavalle ihmisten eteen ja puhua joutavia?

Otan tämän kysymyksen tosissani ja vastaan siihen, että näin on tehtävä, jos kirjailijat haluavat, että joku heidän kirjojaan ostaa. Esiintyminen on kuitenkin heikko tae siitä, että kirja kävisi kaupaksi, sillä tosiasiassa useimpia ei kiinnosta kirja, vaan kirjailijan elämä. Kirjamarkkinoiden sivustaseuraajana tuntuukin usein siltä, että kirja ei ole muuta kuin välttämätön paha, josta ei kuitenkaan voida kokonaan luopua, koska ilman kirjaa ei olisi kirjailijaa. Ehkä tähänkin vielä joku keino keksitään.

Itse olen melko huono osallistumaan tilaisuuksiin, joissa kirjailijat puhuvat ja usein minulle riittää vallan mainiosti, että saan tutustua kirjailijaan pelkästään hänen teostensa kautta. Joissakin kirjallisissa tilaisuuksissa tulee kuitenkin käydyksi ja kirjatilaisuusmainontaa siinä määrin seurattua, että mieleeni tulee useampikin kirjailija, joiden olen nähnyt uutterasti osallistuvan milloin mihinkin kissannimiäisiin. Usein tekisi mieli huutaa: hei, ei sun tarvii. Sun kirja on tarpeeksi. Näin haluan sanoa myös Sivuhenkilön kertojalle.



Saara Turunen: Sivuhenkilö
236 sivua
Kustantaja: Tammi



*Bar Finland -sarjan esittelyyn pääset tästä

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Armoton armo - Emmi Valve: Armo


Oli lapsi, joka ei ollut kotonaan muiden lasten joukossa. Tämä lapsi kasvoi ja voi yhä huonommin. Oli lääkkeitä, terapiakäyntejä, alkoholia, sairaala. Oli eksyminen, hukassaolo, itsen menetys ja omien ääriviivojen sulaminen.

Armo on Emmi Valveen omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Se kertoo Valveen mielenterveyden järkkymisestä voimakkain kylmän sinisävyisin kuvin, joista hurjimmat saattavat järkyttää herkimpiä lukijoita.

Itse luin Armon juuri ennen nukkumaan menoa. Sen kuvaston voimakkuus tuli uniini. Näin painajaisia, joista en muista muuta kuin että niissä oli jonkinlaisia ahdistavia ja valuvia muotoja. Armo oli mennyt minuun.

En muista lukeneeni näin emotionaalisesti hurjaa sarjakuvaa aikoihin, jos koskaan. Enemmän tiedostamattomasti kuin tiedostetusti mielessäni virtasivat Armoa lukiessa Enki Bilalin sarjakuvat, joita en ole lukenut vuosiin.




Armon sivuilla musta paha käy kirjoittajansa kimppuun. Armon sivuilla elämä kaikkinensa käy kirjoittajansa kimppuun ja huutaa, kuinka paljon helpompaa olisi vaan riistää henkensä. Jos jaksaisi.

Tunne siitä, ettei ei kuulu porukkaan. Että on jollakin epämääräisellä tavalla erilainen. Että on se, jota osoitetaan.

Tunne siitä, että ei kuulu tähän maailmaan tällaisena, josta ei tiedä, mitä tällainen edes on.

Miten ylipäänsä olla.

Ja miten sitä vajoaa.
Alemmas.
Syvemmälle.
Pimeämpään.

Ja miten se kaikki muuttuu kuviksi, jotka pienimpiä mikroilmeitä myöten kertovat Emmi Valveen tarinaa.

Ja miten ne kuvat tulevat lukiessa sillä tavoin liki, että samalla kertaa on niistä kuvista ihan huikaistunut, mutta niiden intiimiys kaihertaa. Kuin näkisi mihin ei ole oikeutta nähdä, vaikka se oikeus on Armon myötä annettu.




Armo kertoo tavoista pitää itseä kasassa. Se kertoo minän koossa pitämisen yrityksistä erilaisten listojen avulla.

Listaan, olen siis olemassa.

Listat ovat konkreettisia. Ne ovat dokumentäärisiä. Mutta ne eivät riitä.

Ihosta tulee vihollinen.

Iho ei toimi rajana. Se läpäisee liikaa.

Maailman emäkset etsiytyvät iholle.

Iho liukenee.
Sulaa.
Muuttuu velliksi.
Muuttuu haisevaksi liemeksi.






Armo on vahva sana. Kristilliseen armon käsitteeseen kuuluu, että armon osakseen saaminen ei ole kiinni ihmisen teoista, vaan armo vuodatetaan ihmisen ylle hänen ansioistaan tai niiden puutteesta riippumatta.

Valveen sarjiksessa paraneminen ei ala mistään yksittäisestä tapahtumasta tai hetkestä. Jotakin on jollakin tavoin muuttunut ja se näkyy kirjoittajan elämässä niin, että tulee päivä jolloin jaksaa ihan vähän ja sen jälkeen päivä, jolloin jaksaa vähän enemmän. Hulluuden lähtö itsestä on armoa.

Armoa on myös normaalin määrän lisääntyminen kirjoittajan elämässä. Se on taiteilijaksi tulemista hulluudesta huolimatta. Ja paljon muuta.

Armo on armoton, äärimmäinen ja roso.  

Sen kuvien upeus järkyttää ja hyvä niin.




Emmi Valve: Armo (2017)
301 sivua
Kustantaja: Asema kustannus



lauantai 28. huhtikuuta 2018

UUSI SARJA: Lävistyksiä

Päätin viimein minäkin armahtaa itseni pitkien postausten kirjoittamiselta ja aloittaa sarjan nimeltä Lävistyksiä, johon kerään lyhyempiä välähdyksiä lukemistani kirjoista. Osin tämä projekti sai alkunsa siitä, että löysin äänikirjojen maailman. Lukiessani olen tottunut tekemään muistiinpanoja, mutta äänikirjoja kuunnellessa en niin tee, jolloin kirjasta kirjoittamisen lähtökohdat ovat väkisinkin puutteellisemmat kuin mitä ne ovat, jos minulla on bloggausta kirjoittaessani muistiinpanot käytettävissä.

Osin kyse on myös käytännön asioista, sillä postausten kirjoittaminen vie usein lopputulokseen nähden tolkuttomasti aikaa ja joka tapauksessa syö aikaa lukemiselta. Se, että kirjoitan kirjasta vain lyhyesti ei suoraan korreloi sen kanssa, pidänkö teosta ns. hyvänä vai en. Lävistykset ovat nopeita pistoja, joissa nostan kirjasta esiin jonkun/joitakin kiinnostavia puolia, eikä niiden ole tarkoituskaan olla sen enempää.




Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Wsoy) -äänikirja 
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Honeymanin romaani on yksi tämän vuoden Women's Prize for Fiction -kilpailun ehdokaslistalle päässeistä romaaneista ja sen vuoksi minulle lähtökohtaisesti ehdottoman kiinnostava teos. Update: Tätä postausta draft-laatikossa hautoessani tosin kävi jo ilmi, että Eleanor ei päässyt edellä mainitun kilpailun lyhytlistalle.

Teoksen päähenkilö, kolmekymppinen Eleanor on virkistävän erilainen tapaus. Hän on ammatiltaan reskontranhoitaja graafisessa suunnittelutoimistossa, yksinäinen ja äärimmäisen säännölliset elämäntavat omaava. Niinpä hän mm. ostaa aina viikonlopuksi pullon viiniä ja kaksi pulloa vodkaa sillä tarkoituksella, että sopiva humalatila pysyy yllä koko viikonlopun ajan.

Eleanor suojelee itseään arvostelemalla kärkkäästi muita ihmisiä. Henkilönä hän ei ole erityisen rakastettava, mutta sen sijaan hän on enimmäkseen riemukkaasti patriarkaatin Katseen ulottumattomissa. Romaanin ongelma on, että tarina vaatii, että Eleanorin pitää ihmisenä kehittyä. Ongelma tämä on siksi, että ns. kehittymätön Eleanor on paljon mielenkiintoisempi kuin hänen kehittyneempi versionsa.

Lävistys: Kymmenesosa valtakuntaa on jokaisen ihmisen mahdollista saavuttaa.


Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava) -äänikirja
Lukija: Leena Pöysti

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on mainiota chick littiä. Paikoin se kuitenkin tunkeutuu ulos tästä kategoriasta tavalla, jonka tähden halusin ottaa sen vakavammin kuin pelkästään viihteellisenä kirjallisuutena. Syntyi tilanne, että en oikein tiennyt, mihin lajiin tämä kirja kuuluu ja sen vuoksi tilanne on vähän sama kuin selostaisin koripallo-ottelua lentopallon sääntökirjana tukeutumalla.

Päähenkilö Iiris on henkilönä epäuskottava, sillä psykologina hänen luulisi ymmärtävän omaa käytöstään hiema paremmin. Joo, suutarin lapsilla ja niin edelleen, mutta silti. Tosin ainakin osin Iiriksen epäuskottavuus on seurausta juuri siitä, että teos itse vaeltelee eri genrejen välillä.

Lävistys: Suklaa on oopiumia naisille ja jos se sattuu loppumaan laitetaan korkokengät jalkaan. Jos korkokengätkään eivät auta kysytään neuvoa naapurin Marja-Liisalta, jonka ihmissuhdetietämys on peräisin Kauniista ja rohkeista.




Laura Manninen: Kaikki anteeksi (Wsoy) -äänikirja
Lukija: Sanna Majuri

Tulkitsen Laura Mannisen romaanin Kaikki anteeksi perustuvan hänen omiin kokemuksiinsa. Ainakin kirjan päähenkilön nimi on Laura, mutta toki se voi olla myös hämäystä. Kyseessä on kuvaus väkivaltaisesta parisuhteesta, jossa avomies Mikon kontrollointi ja manipulointi yltyy yltymistään, kunnes Lauralle ei jää enää mitään tilaa ja väkivallan pelko on jatkuvasti läsnä.

Kaikki anteeksi on vahvasti tarinan imuun luottava kirja, joka vie todella mukanaan. Kun aloitin tämän kuuntelun niin kuuntelinkin kirjaa sitten kaikissa mahdollisissa tilanteissa, sillä Mannisen hyvin yksityiskohtaisessa kerrontatavassa on jotain hypnoottista. Samalla iloitsin siitä, että kirjassa kuvatut tapahtumat, joista valitettavan suuri osa eivät ole itsellenikään vieraita, eivät nostaneet menneisyyden mörköjä esiin. Olen parantunut!

Lauran kärsivällisyys Mikon käytöstä kohtaan on suorastaan yli-inhimillistä. Teki monesti mieli raastaa hänet väkisin irti sairaasta parisuhteesta, jossa hän sinnittelee, koska hän on päättänyt onnistua Mikon kanssa. Kaikki anteeksi on vertaistuellinen tarina. Yksityisyydessään yleinen sanoitus epäterveestä ihmissuhteesta.

Lävistys: Jos onnistumisen hinta alkaa uhata omaa henkeäsi on parempi suosiolla epäonnistua.




torstai 26. huhtikuuta 2018

Vladimir Nabokov: Invitation to a Beheading

Kiinnostuin Vladimir Nabokovin romaanista Invitation to a Beheading (1935),  kun luin Azar Nafisin kirjaa Lolita in Tehran (klik), jossa kuvataan lukupiiriä, joka Nabokovin Lolitan lisäksi lukee muun muassa juuri tätä nyt tarkastelun kohteena olevaa Nabokovin romaania.

Koska Nafisin kirjan lukemisesta on aikaa melkein kolme vuotta olen jo ehtinyt unohtaa, mistä hänen analyysissään oli tarkemmin ottaen kyse. Sen kuitenkin muistan, että tapa, jolla Nafisi Invitation to a Beheadingiä luki ja tulkitsi oli häikäisevä. Tämän vuoksi pettymykseni oli melkoinen, kun minun oli hankala päästä tähän romaaniin sisään. Tosin jo lukiessani mielessäni kävi, että kyseessä on romaani, jonka parhaimmat puolet tulevat esiin vasta siinä vaiheessa, kun siitä alkaa itse kirjoittaa. Lisäksi mietin, mikä merkitys lukijan omalla kulttuurisella kontekstillä on Nabokovin romaanin tulkinnassa. Voisin kuvitella, että jos on elänyt naisena Iranissa on lähtökohta Invitation to a Beheadingin lukemiselle hyvin erilainen kuin jos on elänyt naisena Suomessa.

Invitation to a Beheading kertoo Cincinnatuksesta, joka on tuomittu kuolemaan, mutta joka ei tiedä kuolemantuomionsa syytä, eikä sitä myöskään lukijalle kerrota. Siinä missä minä olen altis tulkitsemaan Cincinnatuksen oloa vankilassa absurdiin kallellaan olevien eksistentialististen painotusten kautta, on tilanne varmasti eri lukijalle, joka elää yhteiskunnassa, joka monin tavoin pyrkii ihan konkreettisestikin rajoittamaan hänen elämäänsä ja sananvapauttaan. Tässä yhteydessä on hyvä kuitenkin muistaa, että en nyt puhu Nafisin kohdalla niinkään nyky-Iranista kuin sen lähihistoriasta.

Nabokovin teoksen voi nähdä tutkielmana vallankäytöstä. Siinä vankilalaitos ja sen johtaja sekä vartijat ovat valtapositiossa, jonka vuoksi he voivat kohdella Cincinnatusta kuten haluavat. He nauttivat oman valtansa suomasta mahdollisuudesta, joka antaa heille oikeuden määrätä Cincinnatuksen elämän pituudesta. Viivyttelemällä tuomion täytäntöönpanoa he tuovat vallanhalunsa julki ja samanaikaisesti Cincinnatuksesta tulee entistä enemmän objekti ja kurinpitotoimien kohde.

*

Intivitation to a Beheadingin alussa vanginvartija tarjoutuu tanssimaan valssia Cincinnatuksen kanssa.  Viimeinen valssi saa näin absurdin muotonsa, kun viimeinen ateria jo odottaa Cincinnatusta. Tilanteen outoutta lisää edelleen se, että vankinlanjohtaja tulee syömään Cincinnatukselle tarkoitetun viimeisen aterian. Juuri ennen valssikohtausta Cincinnatus on kirjoittanut muistikirjaansa: "In spite of everything I am comparatively." Tulkitsen tämän ja romaanissa myöhemmin esiintyvien vastaavantyylisten Cincinnatuksen minää korostavien huomautusten viittavaan siihen, että kaikesta vallankäytön kohteena olemisesta huolimatta Nabokovin romaanissa on kyse ihmisen kyvystä pitää itsensä itsenä täysin poikkeuksellisissa olosuhteissa.

Cincinnatuksen tuomioon täytäntöönpano siirtyy kerta kerralta. Se on kuin Godot, joka kyllä on kovasti tulossa, mutta jota ei siitä huolimatta näy. Tilanteen tukaluutta lisää, että Cincinnatus on jatkuvasti mahdollisen tarkkailun alainen, sillä vartijat voivat koska tahansa hänen tietämättään katsoa kurkistussreiästä hänen selliinsä. Kenties jonkinlaisena psykologisena turvatoimenpiteenä Cincinnatus jakautuu mielessään kahtia, mikä edelleen korostaa näkemystä, että vallanpitäjillä ei ole pääsyä hänen koko itseensä, vaan Cincinnatus "tarjoaa" heille "vain" toisen puolensa.

Romaanissa tapahtuu useampia outoja asioita, joista on vaikea sanoa, mitä ne varsinaisesti tarkoittavat. Yksi omituisimmista kohtauksista on, kun Cincinnatuksen sukulaiset saapuvat vierailulle ja tuovat mukanaan kaikki huonekalunsa. Pitäisikö tämä tulkita niin, että vankilasta on tullut Cincinnatuksen koti vai onko kyse pikemminkin ironiasta?

Eksitentiaalista tulkintaa kohti ohjaa mm. kertojan huomautus siitä, että Cincinnatusta vankina pitävät ovat tosiasiassa kaikki ("his jailers, who in fact where everyone"). Vankila voidaan näin nähdä myös symbolisena vankilana,  joka on seurausta ihmisen olemassaolosta maailmassa. Kertoja puhuu myös "punaisesta magiasta", jonka taas voi katsoa viittaavan kommunismiin. Lisäksi tarinaan "sotkeutuu" vankilanjohtajan tytär, jonka Lolitansa (1955) lukenut voi tulkita olevan Nabokovin luetuimman romaanin päähenkilön harjoituskappale.

Vaikka Invitation to a Beheadingin lukeminen oli työlästä ja valehtelisin, jos väittäisin, että se oli suuri lukunautinto, on se minusta siitä huolimatta romaanina kiinnostavampi ja suoremmin sanottuna parempi kuin Nabokovilta aiemmin lukemani Lolita ja Kalvas hehku.  Invitation to a Beheading on kerrosteinen mysteeri ja sen kiehtovuus muistuttaa, että parhaimmat kirjat eivät aina suinkaan ole niitä helppolukuisimpia tulkinnasta puhumattakaan.


Vladimir Nabokov: Invitation to a Beheading (2010/1935)
180 sivua
Venäjästä englanniksi kääntänyt: Dmitri Nabokov yhdessä Vladimir Nabokovin kanssa
Kustantaja: Penguin classics




tiistai 24. huhtikuuta 2018

Jeesus asuu Suomessa - Maria Roiha: Jussi Parviainen - Jumalan rakastaja

Ennen kuin aloin lukea Maria Roihan kirjoittamaa elämäkertaa Jussi Parviaisesta ajattelin, että Jussi on ristiriitainen henkilö. Nyt elämäkerran luettuani ajattelen, että Jussi on ristiriitainen henkilö.

Jussia ajatellessani huomaan useasti käyvän niin, että alan miettiä Mika Myllylää suolla. Aikanaan vuoden lehtikuvaksikin valitussa kuvassa Myllylä tekee treeniä suohon syvälle uponneena ja näyttää kärsivältä Jeesukselta. Jeesusmaisuus yhdistää näitä kahta miestä, jotka kumpikin omilla saroillaan ovat pyrkineet ja päässeet suuriin saavutuksiin, heihin on uskottu ja heihin on petytty, heidät on hukutettu kiitoksiin ja heidän elämäntapojaan paheksuttu.

Pohtiessani mitä seuraavaksi kirjoittaisin tähän bloggaukseen kävin lukemassa Jussin blogikirjoituksia vuodelta 2012. Niiden jälkeen on taas huomattavasti vaikeampaa jatkaa tämän tekstin kirjoittamista. Yksi ongelmistani on, että minusta tuntuu kuin kirjoittaisin Jussin katseen alla, eikä se katse ole hyväksyvä. Tuntuu kuin se vaatisi, että puhuisin niin, että tulisin kiillottaneeksi hänen henkilökuvaansa.

Ratkaisuksi ongelmaan pyydän avuksi Lauri Lehtisen, jota Roiha kirjassaan siteeraa.

Parviainen rakentaa elämästään kokonaistaideteosta, jonka joistakin osista on vaikea pitää, ja siksi hän ja hänen taiteensa joutuvat välillä suljetuksi ulos tai ainakin ihmisten on vaikea suhtautua niihin. 

Lehtisen näkemys jatkuu toteamuksella, että Jussi itse on osasyyllinen tilanteeseen. Tuntuu helpottavalta, että joku sanoo ääneen sen, mitä ajattelen. Saman aikaisesti tuntuu siltä, että myös ne Jussin persoonan kannalta vähemmän mairittelevat ulostulot (kuten juuri hänen blogikirjoituksensa) ovat kenties nekin osa tarkkaan harkittua imagon rakentamista.

Roihan kirjoittama elämäkerta on hyvin perusteellinen läpileikkaus Jussin tuotannoista. Väliin jopa vähän liiankin yksityiskohtainen, vaikka toisaalta on toki hyvä, että iso pala suomalaista teatteri/kulttuurihistoriaa tulee Jumalan rakastajan myötä dokumentoiduksi yksiin kansiin. Jussin orkestrointi on tekstissä vahvasti läsnä ja lopputulos on helppo nähdä osana Lehtisen mainitsemaa "kokonaistaideteosta." Jumalan rakastaja on spektaakkeli, jonka ohjauksesta vastaa Jussi.

Elämäkerran kirjoittaminen ei tapahtunut ihan helpointa reittiä, sillä kesken tätä projektia Jussi sanoutui siitä irti. Niinpä vuoden 2017 Helsingin kirjamessuilla iso lava pysyi tyhjänä ja Jussia kuuntelemaan tulleet ihmiset poistuivat paikalta pettyneinä. Voin tietysti vain aavistella, mistä loppujen lopuksi oli kysymys, mutta Jumalan rakastajan loppupuolella on parikin kohtaa, jossa teksti ei jatku kappaleesta toiseen samalla tapaa sujuvasti kuin teoksessa muutoin. Ehkä ne ovat kohtia, joista Jussi on vaatinut Roihaa poistamaan tekstiä.

Elämäkertojen lukemiseen liittyy odotus, että teos kertoo, jos ei totuutta niin ainakin totuuden paloja kuvattavana olevan henkilön elämästä. Jussin kohdalla totuus kietoutuu loputtomin laskoksin fiktioon ja jos tämä yhdistelmä olisi kiuas olisi Jussi ensimmäinen heittämään lisää löylyä. Jussin elämä muuttuu fiktioksi ja fiktio muuttaa hänen elämäänsä. Tässä liikehdinnässä totuus on kylpysaippua, johon totuutta etsivä jatkuvasti liukastuu. Tilannetta muistuttaa satua, jossa haltijat vuoronperään muuttavat prinsessan puvun väriä.

Läpi teoksen kulkee monivärisenä lankana Jussin kiinnostus kristinuskoa kohtaan, joka on vahvasti läsnä myös hänen näytelmissään, erityisesti Jumalan rakastajassa ja Valtakunnassa. Usko näyttäisi olevan hänelle etsintää ja liikettä tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Maallistuneessa yhteiskunnassa uskonnon merkityksestä puhutaan harvoin niin suoraan kuin Jussi tämän teoksen kautta tekee. Jonkinlaisena (väli)päätepisteenä uskonnollisessa etsinnässä on hänen kääntymisensä ortodoksiksi.

Minulle Jumalan rakastajan mielenkiintoisinta osaa edustavat Jussin teatterikorkeakoulun aika sekä Jumalan rakastajaan ja Valtakuntaan liittyvät kuvaukset.  Mitä tulee Jussin dramaturgisiin näkemyksiin ja käsityksiin löytyy niistä huomioita, joihin dramaturgiasta kiinnostuneiden kannattaa ehdottomasti tutustua. Esimerkiksi käy vaikkapa Jussin kiteytys näytelmähenkilön luonteesta.

Henkilön luonne on sitä, mille maailma hänestä eniten tuntuu. Tämän tunnetilan varassa hän kohtaa asioita, olipa kyseessä suuttumus, kyllästyminen, vitutus tai ilo. Ja tämän tunnetilan kautta henkilö kohtaa näytelmässä kohtalonsa.


Elämäkerta sisältää Jussista monien hänen ystäviensä ja tuttaviensa suorastaan ylistäviä kommentteja.   Paikoin tuntuu, että Jumalan rakastaja on yksi Jussin projekteista, joilla hänen ylleen pyritään pukemaan yhä kalliimpaa ja paremmasta kankaasta tehtyä gurun viittaa. Jussi itse sen sijaan ei säästele sanojaan puhuessaan muista ja esimerkiksi hänen puheensa teatterikorkeakoulun oppilaiden kyvyttömyydestä on mautonta egopröystäilyä.

Jumalan rakastaja vahvistaa näkemystä Jussista osana perinteistä taiteilijamyyttiä, jonka mukaan taide syntyy tuskasta ja minkään inhimillisen uhraamisen ei tule olla taiteilijalle vierasta. Jussi itse toteaa: "Kaikki kovat taiteilijat joutuvat nyrjäyttämään mielensä. Se on taiteen hinta." Siitä, mitä taiteen nimissä voidaan oikeuttaa ja mitä sen eteen vaatia uhrattavan voidaan olla montaa mieltä, mutta Jussi on näkemyksessään johdonmukainen kautta Jumalan rakastajan. Hänelle taide vaikuttaisi olevan pyrkimystä tilaan, jonne ihmisellä ei ole lähtökohtaisesti, jos tosiasiallisestikaan pääsyä.

Kirjallisena teoksena Jumalan rakastaja on perinpohjainen ja huolellisesti kirjoitettu. Siinä Jussin tehtävä taiteilijana rinnastuu symbolisesti suoraan Jeesuksen  ristinkuolemaan ja hänestä tulee tämän elämäkerran myötä entistä vahvemmin myytti, joka ottaa paikkansa Edith Piafin vieressä ja yhtyy tämän sanoihin: Jumalani, olen elänyt.




Maria Roiha: Jussi Parviainen - Jumalan rakastaja
588 sivua
Kustantaja: Tammi

Kiitos arvostelukappaleesta





sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Näkymätön sukupuoli - toim. Holma, Järvenpää, Tervonen

Mitäpä jos sukupuolia onkin yhtä monta kuin ihmisiä?

Okei, ehkä hippasen provosoin, mutta niin teit myös sinä, joka väitit, että sukupuolia on tasan kaksi, koska niin on aina ollut ja sen vuoksi niin tulee aina olemaan, koska se nyt vaan on luonnonjärjestys.

Sukupuoli on hemmetin monimutkainen asia. Selkeä se lienee vain niille, jotka edellisen kappaleen puhujan tapaan liittävät sen osaksi ikuista luonnonjärjestystä. Tässä vaiheessa paikalle tulee väistämättä se tyyppi, joka sanoo, että elämme aikoja, jolloin sukupuoli trendaa. Kun häneltä kysyy perusteluja, hän sanoo, että on muotia kyseenalaistaa oma sukupuolensa ja vain taantumuksellisin kehtaa väittää olevansa nainen tai mies. Tämä on jo ensimmäistä keskustelua vähän kiinnostavampi keskustelu, joskaan en usko, että sukupuolia yhtäkkiä olisi mitenkään sen enemmän kuin aiemmin. Kyse on pikemminkin siitä, että vasta armon vuonna 2018 alamme Suomessa olla tilanteessa, jossa useammista sukupuolista edes julkisemmin puhutaan. Tänä keväänä ilmestynyttä teosta Näkymätön sukupuoli (toimittanut Jenni Holma, Veera Järvenpää ja Kaisu Tervonen) voisi kutsua sukupuoliin liittyvän keskustelun julkiseksi avaajaksi.

Itse kuulun niihin, jotka eivät tiedä, mitä sukupuoli oikeastaan on. Olen opiskellut asiaa suht paljon, mutta yhä edelleen sukupuoli on minulle mysteeri. Huomaan aina välillä ja toisinaan aika useinkin ajattelevani, että elämä olisi monella tapaa paljon helpompaa ilman sukupuolta. Se on kuitenkin käsite, josta olemme piinallisen pääsemättömissä. On todella vaikeaa edes kuvitella maailmaa, jossa sukupuolta ei olisi, sillä niin joka paikkaan se on itsensä tunkenut.

Minulle sukupuolen hankaluus avautui aikanaan Helsingin yliopistossa Tuija Pulkkisen luennoilla, joilla käsiteltiin Judith Butlerin näkemyksiä sukupuolesta. Tässä yhteydessä olennaisinta on panna merkille, että Butlerin mukaan se, että ihmiset jaetaan pippelillisiin ja pippelittömiin on mielivaltainen jako, eikä kerro yhtään mistään. Yhtä hyvin sukupuolia voisivat olla esimerkiksi pitkät ja lyhyet tai sinisilmäiset ja ruskeasilmäiset. Kun Butlerin näkemykset pidetään mielessä alkaa sukupuoli näyttää hyvin erilaiselta kuin miten sitä yleisesti tarkastellaan.

Ja tämän pitkän johdannon jälkeen lattia on teidän, jotka kerrotte Näkymättömässä sukupuolessa omasta tilanteestanne. Tervetuloa Valto, Ree, Apila, Juno, Panda, Kimmo, Timja, Viima, Kuisma Ilves, Elie, Pii, Leo, Noki, Martu ja Hene - 15 henkilökuvaa ja 15 kokemusta siitä, miten sukupuoli on tehnyt elämästä hankalaa. Tämän lisäksi teoksen alussa on Pii Anttosen, Apila Pepita Miettisen ja Kimmo Lustin sarjakuvia.

Tässä kirjassa porukka puhuu rohkeasti omasta elämästään ja jakaa usein hyvinkin tuskallisia kokemuksiaan, joiden kipeyden syynä ovat useimmiten muut ihmiset ja muiden ihmisten ymmärtämättömyys ja halu pitää kiinni kaksisukupuolijärjestelmästä. Moni kirjoittajista on kokenut kiusaamista koulussa ja muuta epäasiallista kohtelua. Haasteita asettavat myös ihan arkiset tilanteet, kuten vaikka se, missä vessassa käydä tai mitä pukuhuonetta salilla käyttää. Ihan oma lukunsa ovat transpolit, joista varsinkaan Helsingin transpoli ei saa kovinkaan mairittelevaa arviota. Tampereella kirjan henkilöiden mukaan ovat asiat paremmin. Joka tapauksessa transpolilla sukupuolenkorjaukseen pyrkivät joutuvat vastaamaan mitä idioottimaisimpiin kysymyksiin. Lisäksi transpolit vaikuttavat toimivan pitkälti sukupuolibinäärissä viitekehyksessä, jossa sukupuolen korjauksessa nähdään ensisijaisesti olevan kysymys siitä, että naiseksi määritelty haluaa korjata sukupuolensa mieheksi tai mieheksi määritelty naiseksi. Asia on kuitenkin paljon monimutkaisempi.

Pahin ongelmakohta liittyy lisäntymättömyysvaatimukseen, sillä suomalaisessa sivistysyhteiskunnassa sukupuolensa korjanneen henkilön on oltava lisääntymiskyvytön, jotta hän voisi saada sukupuolensa vahvistetuksi. Kyse on asiasta, joka ei kosketa suuren enemmistön elämää mitenkään, mutta siitä huolimatta tästä vaatimuksesta pidetään kynsin ja hampain kiinni. Kirjan henkilökuvissa tulee vahvasti ilmi, miten repivää vallankäyttöä binäärisukupuolijärjestelmän ulkopuolelle sijoittuviin kohdistetaan.***

Kun luen Näkymättömän sukupuolen henkilökuvia ajattelen usein, miten valtavasti näiltä ihmisiltä on vaadittu ja vaaditaan yhä, vaikka näille vaatimuksille ei ole loppujen lopuksi yhtään mitään perusteita. Ongelma eivät ole ihmiset, joiden identiteetti ei asetu näppärästi valtavirran hyväksymiin malleihin, vaan ongelma on valtavirta ja sen halu määrätä asioista, jotka eivät kuulu sille mitenkään.

*

"Ihmisten omaa tapaa puhua itsestään pitäisi aina kunnioittaa", sanoo Näkymättömässä sukupuolessa Hene. Eikös nyt tuntuisi vähän hassulta, jos vaikka sinua, joka olet itsesi aina naiseksi/mieheksi mieltänyt tyypit alkaisivat järjestelmällisesti kutsua ns. vastakkaisen sukupuolen nimellä? Kun olin nuori minua luultiin muutamia kertoja pojaksi. Nuo kokemukset ovat jääneet vahvasti mieleeni, sillä koin ne hyvin energisoiviksi ja jollakin tapaa vapauttaviksi. Tämä johtuu varmaan siitä, että en ole koskaan identifioitunut kovin vahvasti naiseksi ja monet ns. naisten jutut saavat minut tuntemaan lähinnä ulkopuolisuutta.

Näkymättömän sukupuolen tarinat muistuttavat, että siitä, miltä ihminen näyttää ei välttämättä voi päätellä yhtään mitään siitä, miten hän kokee oman sukupuolensa. On hyvä myös muistaa, että kaikilla ihmisillä ei ole henkilökohtaista kokemusta sukupuolesta ollenkaan. Kuitenkin myös sukupuolettomuuden kokemus on aina jollakin tapaa sidoksissa siihen, miten sukupuoli kulttuurisesti ymmärretään. Sukupuolessa rasittavaa on juuri se, että edes sen ulkopuolella ei voi olla täysin sen ulkopuolella. Lohdullista taas on se, että me kaikki voimme osaltamme pyrkiä toimimaan niin, että jokaisella olisi oikeus olla oman sukupuolensa tai -puolettomuutensa ylin auktoriteetti niin että lopettaisimme tunkemasta ihmisiä keinotekoisiin sukupuolilokeroihin.

Mistä tarve ihmisten luokitteluun sukupuolen mukaan kertoo? Aika lailla jokaiselle lienee tuttu tilanne, että kun joku tuttava on saanut vauvan ensimmäinen kysymyksemme usein on: onko se tyttö vai poika. Miksi vastaus tähän kysymykseen on meille tärkeä? Suhtaudummeko vauvaan jotenkin eri tavalla sen jälkeen, kun vanhempi on kertonut vauvan olevan tyttö tai poika. Ehdotan seuraavaa: valitse viisi tuntemaasi ihmistä ja kuvittele, että he ovat toista sukupuolta kuin mitä he ovat antaneet ymmärtää olevansa. Millä tavoin tämä kuvitteellinen tuttavan sukupuolen muuttaminen vaikuttaa tapaan, jolla heistä ajattelet? Mitä ajatuksia se sinussa herättää?

Näkymätön sukupuoli on niitä kirjoja, joita olisi hyvä lukea jo koulussa terveystiedon tunnilla. En noin muutenkaan keksi ketään, jolle tämän teoksen lukemisesta olisi haittaa. Se vaara tietysti on, että Näkymätön sukupuoli saa pohtimaan sukupuolen moninaisuutta ja järkyttää sitä tuttua ja turvallista tapaa, jolla lukija on sukupuoleen ennen tähän teokseen tutustumista suhtautunut.




Jenni Holma, Veera Järvenpää, Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli - ei-binäärisiä ihmisiä (2018)
174 sivua
Kustantaja: Into/Voima


***ks. alla kommenttiosassa Z:n ja Lukumadon kommentit





lauantai 21. huhtikuuta 2018

Teatteri Kultsa: Paniikki

Jalmari Jalonen, Jouni Puumalainen, Nestori Välitalo.
Kuva: Timo Seppälä
Sain kutsun seuraamaan Teatteri Kultsan Paniikin kenraalia. Paniikki kertoo miesten tunne-elämästä, joka taas herätti sen verran paniikkia mun mielessä, että tarvitsin mukaan kaverin ja onnekseni Tekstiluolan Tuomas oli halukas lähtemään seuraksi. Kiitos Tuomas! Ilman sua koko juttu olis ollu ihan toisenlainen.

Pitää nyt kertoa myös se, että innostuin kyllä heti Paniikista just sen takia, että sen aihe on mulle aika totaalisen vieras. Mitä miehen päässä liikkuu? Voinko ymmärtää miehen ajatuksenjuoksua, jos sitä mulle näyttämöltä tarjoillaan? Menisinkö ehkä sympatiapaniikkiin?

Paniikin on kirjoittanut Mika Myllyaho ja esitys on kiertänyt menestyksekkäästi ympäri Suomea ja käynyt myös ulkomailla. Kantaesityksensä se sai Ryhmäteatterissa vuonna 2005.

Näytelmässä on kolme kaverusta, jotka ovat keskenään hyvin erilaisia. Nestori Välitalon Joni, joka jostain syystä toi ensin mieleeni vahvasti Jari Sillanpään (joka paikkaan tuo iskelmätaivaamme kirkas tähti itsensä tunkeekin), on hyvin tunnistettava hermostuneesti liikehtivänä, jatkuvasti puhelimeen puhuvana ja runsaasti naiskokemusta omaavana vauhdikkaana talk show -juontajana. Insinööri-Leon (Jouni Puumalainen) harteilla on näytelmän ilmitasolla traagisin puoli. Miesparka on saanut vaimoltaan tehtäväksi miettiä asioita. Vaikea tehtävänanto, kun Leolla ei ole aavistustakaan siitä, mitä vaimo häneltä odottaa.

Näytelmän tapahtumapaikka on Jonin veljen Maxin (Jalmari Jalonen) koti, jonne Leo saapuu hakemaan "turvapaikkaa", kun hän on vaimolleen kertonut olevansa Berliinissä, eikä siksi voi mennä omaan kotiinsa. Yhdessä miehet alkavat pohtia keinoja, joilla Leo voisi selviytyä vaimonsa tehtävänannosta ja niin he ajautuvat keskustelemaan tunteista ja niiden ymmärtämisen sekä ilmaisemisen vaikeudesta. Tunnelmaa tehostavat otteet Pedro Almodovarin elokuvasta Puhu hänelle, joka tukee osaltaan Paniikin alaotsikkoa "Miehiä hermoromahduksen partaalla."

Jorma Tapolan ohjaus lähestyy aihettaan huumorin kautta. Hauska esitys onkin ja yleisössä se herätti naurua vähän väliä. Jäin kuitenkin miettimään, miksi näiden kaverusten tunnekriiseilyä pitäisi tarkastella pelkästään komiikan kautta - varsinkin, kun hauska on esityksessä vaarassa jyrätä sen, että jokaisen näistä miehistä kohdalla kyse on isoista ja vakavista asioista. Jalmari Jalosen Max onnistuu tuomaan roolissaan esiin myös herkkyyttä ja Jouni Puumalaisen hissi-insinööri Leossa on aimo annos rehellisesti vaimoaan ymmärtämään pyrkivää suomalaista miestä. Vaikein tilanne on Nestori Välitalon Jonilla, joka sanojen loppuessa alkaa puhua alastomuuden kautta. 

Esityksessä on käytetty kiinnostavasti videoseinää ja erityisesti Jonin paniikkikohtauksen hoidossa se on vallan toimiva ratkaisu. Ajoittaisesta koheltavuudestaan huolimatta Kultsan Paniikki onnistuu olennaisimman välittämisessä. Ei ole helppoa olla mies, eikä aina edes toisen miehen kaveri. Se on siinä määrin hankalaa, että kun komiikan tielle on lähdetty olisi sen voinut viedä vielä muutaman asteen överimmäksi.




Teatteri Kultsa: Paniikki
Ohjaus: Jorma Tapola
Rooleissa: Nestori Välitalo, Jouni Puumalainen, Jalmari Jalonen
Teksti: Mika Myllyaho




Teatteri Kultsa on vuonna 1959 perustettu harrastelijateatteri. Kultsan kotisivuilla sen toimintaa on kuvattu seuraavasti: "Teatteri Kultsa tuottaa 4-6 ensi-iltaa vuosittain. Ohjelmistossa vaihtelevat valtavirrasta erottuvat harvinaisuudet, tutut klassikot ja kultsalaisten itse kirjoittamat näytelmät. Varsinaisen ohjelmiston lisäksi tehdään lukuteatteria ja esiinnytään erilaisissa tapahtumissa."
www.teatterikultsa.fi

 

torstai 19. huhtikuuta 2018

Yläluokan koliseva tyhjyys - Edward St. Aubyn: Loistava menneisyys

Edward St. Aubyn ei ole minulle uusi tuttavuus, sillä luin lokakuussa 2015 hänen romaaninsa Mother's Milk, joka on 4. osa Patrick Melrose -sarjaa, jonka osat I-III Otava on nyt julkaissut yhteisniteenä nimellä  Loistava menneisyys. Mother's Milkistä pidin varsin paljon ja kirjoitin siitä mm. seuraavasti:

"Lukiessa tuntuu kuin jauhaisi tehosekoittimessa jääpaloja ja kiviä iloisen polkan soidessa taustalla."

"St. Aubyn asettaa ihmisen mittakaavaan, jossa hänen ajatuksensa, tekonsa ja tuskansa niin elämää määrittäviä kuin ne hänelle itselleen ovatkin, näyttäytyvät risaisen koomisina ja ilakoivan surkuhupaisina. "

"Edward St. Aubyn näkee tarkemmin kuin useimmat meistä. Hänen näkökykynsä on suorastaan huikaisevan tarkka. Luultavasti hänellä on silmissään ihan erityisiä reseptoreja, jotka mahdollistavat ne mikroskooppisen tarkat havainnot ihmisestä, joita Mother's Milk pursuaa."

Edellä mainitut kuvaukset sopivat myös Loistavaan menneisyyteen, jos sitä tarkastellaan pelkästään kirjallisena teoksena ja jätetään huomioimatta subjektiivset kokemukseni tästä teoksesta.  Koska kuka tahansa voi tämän teoksen lukemalla todeta, että se on tyylipuhdasta englantilaisen yläluokan elämän tyhjyyden ja keskinäisen vittuilun kuvausta sekä ennuin rikkauksilla potenssiin korottamista, en näe mielekkääksi jatkaa tähän suuntaan, vaan kirjoitan seuraavassa pelkästään siitä, miten itse tämän teoksen koin.

Mitä Loistavasta menneisyydestä  jäi käteen? Teoksen luettuani olen lähinnä helpottunut, että olen saanut lusittua sen loppuun. Olen myös pettynyt, sillä Mother's Milkin perusteella odotin jotakin muuta kuin loputonta määrää toinen toistaan katkerampia/ylimielisempiä/oman egonsa ympärillä pyöriviä party animaleja, jotka omistavat mielestään koko maailman. Okei, englantilainen yläluokka käyttäytyy paskasti. Olisin vakuuttunut asiasta vähemmälläkin sivumäärällä. Okei, Patrickilla on vähän vaikeaa. Olisin päätynyt tähän havaintoon ilmankin, että koko Loistavan menneisyyden osa 2 on omistettu Patrickin huumetouhuille.

*

Loistava menneisyys sisältää kolme teosta: Mitäs pienistä, Ikävä juttu ja Toivon mukaan

Teoksen ensimmäisen osan tiivistän hahmoon, jonka nimi on Mies tupakkatakissa. Tämä itsekehittelemäni hahmo nimittäin symboloi useimpia Mitäs pienistä -osan miehiä.

Mies tupakkatakissa seisoo portaikon kolmanneksi alimmalla portaalla (vrt. isä, poika, Pyhä Henki - ne kaikki ruumiillistuvat hänessä). Portaat ovat leveät ja keskitummaa puuta. Itse asiassa portaat ovat niin vaikuttavat, että niistä tietää heti, että nyt ollaan kartanossa tai jossain muussa suuressa asumuksessa, jonka omistamiseksi ei riitä, että on rikas. Pitää olla ökyrikas, mahdollisesti geneettisesti tai avioliiton kautta omaisuutta haltuunsa saanut.

Miehen käsi on portaiden kaiteella, käden suonet ovat hieman koholla. Miehen ilme on ylimielisen väsähtänyt ja hänen ihonsa on kellertävä ja siitä tulee vahanukkemainen vaikutelma. Hänestä huokuu paitsi degeneraatio myös valta, jota hän on tottunut itsestäänselvästi käyttämään asiaa kyseenalaistamatta. Hän on niitä, joiden naamassa lukee: ettekö te tiedä kuka minä olen. Hänelle ei milloinkaan tulisi mieleen pohtia omia etuoikeuksiaan. Ilkeys on hänestä kivaa. Se saa hänen verensä kiertämään, paljon mikään muu ei sitten enää saakaan. Hänen suupielensä osoittavat halveksuntaa, mikä ei olekaan ihme, sillä hänen rinnallaan muut ihmiset ovat surkimuksia. Naisia hän pitää tyhminä ja sietää heitä vain sen vuoksi, että hänellä on tarpeita, joiden täyttämiseen naiset ovat omiaan. Lisäksi naisia on mukava alistaa. Tehdä esimerkiksi niin kuin Patrickin isä, joka komentaa erään naisen polvilleen syömään terassille pudonneita viikunoita "ystävä"joukon katsellessa vierestä.  Naisten alistaminen antaa hänelle parempaa tyydytystä kuin miesten alistaminen.

Patrick Melrosen isä on yksi Mies tupakkatakissa -hahmon inkarnaatioista. Hän kohtelee poikaansa tavalla, josta tulee tälle elinikäinen trauma ja jonka voi halutessaan nähdä olevan syy siihen, että teoksen toisessa osassa Patrick on ajautunut käyttämään huumeita. Ikävä juttu.

Patrickin huume-elämän kuvaamisen lisäksi Ikävässä jutussa kerrotaan, että hänen isänsä on kuollut, minkä vuoksi Patrick on New Yorkissa hakemassa kotiin isänsä tuhkia. Kakkososan kiinnostavimmat osat ovatkin niitä, joissa Patrick kulkee isänsä tuhkalaatikon kanssa.  Kertoja tekee Patrickin kävelystä isän tuhkalaatikon kanssa seuraavan huomion, josta välittyy, miten synkkää St. Aubynin ironia parhaimmillaan on:

Saapuessaan 36. kadulle Patrick tajusi, että tämä oli ensimmäinen kerta kun hän oli ollut kahden isänsä kanssa kauemmin kuin kymmenen minuuttia ilman, että häntä oli käytetty hyväksi, lyöty tai pilkattu.

Muilta osin Ikävä juttu on varsin puuduttavaa kuvausta Patrickin huumeiden käytöstä. Variaatiota syntyy lähinnä siitä, onko vuorossa heroiini vai kokaiini.

Ajattelin ensin, että kuittaisin Ikävästä jutusta kirjoittamisen postaamalla kuvan huumeneulasta. En kuitenkaan jaksanut aktivoitua lähtemään apteekkiin ko. neulaa ostamaan ja lisäksi ajatus huumeneulan ostamisesta tuntui minusta epämiellyttävältä.

KUVA HUUMENEULASTA OLISI TÄSSÄ, 
JOS MINULLA OLISI HUUMENEULA, 
JOTA KUVATA

Kolmannessa osassa palataan yläluokan juhlivaan sosieteettielämään. Patrickin isän kuolemasta on kulunut kahdeksan vuotta ja Patrick on alkanut opiskella lakia. Hän on pyristellyt irti huumeista, mutta on edelleen oman elämänsä irtolainen. Toivon mukaan on tämän teossarjan osista kaikkein tylsintä luettavaa, enkä jaksa sitä lukiessani enää edes yrittää pysyä kärryillä sen suhteen, kuka kukakin yläluokan ketkuista on. En koe, että asialla on paljoakaan merkitystä, sillä kuvatut henkilöt ovat lähes poikkeuksetta siinä määriän itseään täynnä olevia egotrippaajia, että heihin en suin surminkaan haluaisi elävässä elämässä törmätä. Joskus niin on kyllä päässyt käymään.

Ei tarvinne erikseen mainita, että henkilökuvaus on tässä teoksessa loistavaa - tosin luojan kiitos toisella tavalla loistavaa kuin Patrickin menneisyys. Ei ole myöskään salaisuus, että Patrick Melrose -sarja pohjautuu kirjailijan omaan elämään ja sen voikin nähdä olevan esiknausgårdimainen vuodatussarja, jossa taas kerran länsimainen valkoinen heteromies tuskailee elämänsä kanssa. Joskus tuntuu siltä, että kyseisellä ihmistyypillä sitä sitten vaikeuksia riittääkin.



Edward St. Aubyn: Loistava menneisyys (Patrick Melrosen tarina I-III), 2018
456 sivua
Sisältää suomennokset St. Aubynin teoksista: Never Mind, Bad News, Some Hope
Suomentanut Markku Päkilä
Kustantaja: Otava (Otavan kirjasto -sarja)


tiistai 17. huhtikuuta 2018

Terveisiä Ailille! - Jani Toivola: Kirja tytölleni

Tadaa! Olen kuunnellut elämäni ensimmäisen äänikirjan ja se ei ollutkaan ihan mikä kirja tahansa, vaan Jani Toivolan Kirja tytölleni (WSOY). Olenkin jotenkin ihan onnenpapanoina siitä, että äänikirjakuunteluni sai alkunsa juuri Toivolan kirjasta.

Kirja tytölleni jatkaa samalla tinkimättömällä linjalla  kuin Toivolan esikoisteos Musta tulee isona valkoinen. Ihan bonusta oli se, että Toivola myös lukee kirjansa itse. Näin pääsin sujahtamaan varsin esteettömästi äänikirjojen maailmaan ja samalla minulle muodostui uusi arkiaamurutiini. Kuuntelin kirjaa kävellessäni junalle, junassa luin kirjaa puhelimelta ja loppumatkan töihin taas kuuntelin sitä. Mahdollisuus vaihtaa lennossa kuuntelusta lukemiseen on ominaisuus, johon miellyin suuresti.

Kirja tytölleni on Ailin kirja ja Aili taas - jos joku ei sitä vielä tiedä - on Toivolan tytär. Kirja kertoo siitä valtavasta elämänmullistuksesta, jonka Toivola koki, kun hänestä tuli isä. Noin ylipäänsä vanhemmaksi tuleminen on minusta simsalabimin kaltainen juttu. Yhtäkkiä on olemassa vauva, joka ei tule ilman sinua toimeen. Vaikka vanhemmaksi ryhtymistä olisi harkinnut vuosia, kuten Toivola on tehnyt, vanhemmuus lyö yhtäkaikki moukarilla päähän. Toivolan kohdalla vaadittiin suurta rohkeutta ottaa  ratkaiseva askel sen jälkeen, kun löytyi ihminen, joka oli valmis ryhtymään Ailin äidiksi ja etävanhemmaksi.

Toivola kertoo lapsiperhearjestaan rehellisesti ja kaunistelematta. Luulen, että jokainen vanhempi tunnistaa useimmat niistä tilanteista, joita Toivola kuvaa. Vaikka lasta rakastaisi kuinka paljon, niin välillä meinaa mennä hermot ja meneekin ja siitä seuraa syyllisyys ja tunne, että sitä on vanhempana totaalisen epäonnistunut. Pidän todella tärkeänä sitä, että vanhemmuusmyyttiä puretaan ja käsitellään myös sen niitä puolia, joista on pitkään vaiettu. Ihailen Toivolan tapaa laittaa itsensä ja persoonansa peliin kirjoissaan. Samalla hieman taas kauhistelenkin hänen rehellisyyttään - lähinnä siksi, että pelkään jonkun käyttävän sitä häntä vastaan.

Toivola osaa eritellä tunteitaan ja ajatuksiaan ihan harvinaisen tarkkanäköisesti. Kirjaa kuunnellessani minusta tuntui kuin olisin osa hänen elämäänsä sen sijaan, että olen "vain" tyyppi, joka kuuntelee hänen kertovan elämästään. Vähän niinkuin olisi sellainen yhteinen vene, jolla aamuhämärissä soudellaan vanhemmuuden kaislikko kohisten.

Toivola kirjoittaa paljon omannäköisestä vanhemmuudesta. Minkälaista on juuri hänen vanhemmuutensa ja minkälaista sen tulisi olla. Vanhemmuuden herättämät negatiiviset tunteet ja vastuun määrä sekä yksinhuoltajuudesta johtuva yksinäisyyden tunne ovat isoja paloja purtaviksi kenelle tahansa, mutta vielä haastavampia ne ovat Toivolalle siksi, että hänellä itsellään ei ole isyyden mallia, jota vasten peilata omia tuntemuksiaan. Samaistun Toivolan yksinhuoltajuuskokemuksiin, vaikka en oikeastaan juuri koskaan ole mieltänyt itseäni yksinhuoltajaksi, vaikka sitä toki juridisesti olenkin.

Yksinhuoltajuus on ennen muuta vastuun ja päätöksenteon yksinäisyyttä, jota ei-yksinhuoltaja ei voi ymmärtää. Tässä yhteydessä on taas hyvä sauma todeta, että en edelleenkään jaksa nauraa ihmisille, jotka kertovat olevansa muutaman päivän yksinhuoltajia, kun puoliso on työmatkalla. Ette te tiedä yksinhuoltajuudesta mitään ja teidän puheenne muutaman päivän kestävästä yksinhuoltajuudesta todistavat teidän tietämättömyytenne. Samalla tavoin en minäkään yksinhuoltajuudestani huolimatta voi kokemuksellisesti varsinaisesti ymmärtää, miltä yksinhuoltajuus juuri Jani Toivolasta tuntuu varsinkin, kun siihen liittyy haasteita, joista minulla ei ole pienintäkään kokemusta. Tästä huolimatta voin samaistua suureen osaan hänen kertomastaan.

Yksinhuoltajan paras ystävä on toinen yksinhuoltaja. Tämä on käytännössä tullut niin monta kertaa todettua, että tämän väitteen voi jo sanoa olevan empiirinen fakta. Ylipäänsä ystävien merkitys korostuu, kun ei ole toista vanhempaa jakamassa arkea. On myös tärkeää, kuten Toivola muistuttaa, pitää huolta ystävyyssuhteista kaiken arkihärdellin keskellä, sillä ystävyys on siinä määrin arvokasta, että sitä kannattaa vaalia.

Tärkeintä on kyky rakastaa on neuvo, jonka Toivola sai mummoltaan. Aina ei mene putkeen eikä edes putken viereen ja juuri niissä tilanteissa on tärkeää muistaa mummon neuvo. Kukaan tuskin kuvittelee, että rakkaus olisi helppoa, eikä rakkaus omaan lapseen ole tässä asiassa poikkeus siitäkään huolimatta että, kuten Toivola tuo esiin, juuri lapsi on hänellekin ollut se, joka on opettanut syvimmät opetukset rakkaudesta. Tämä toki vaatii sitä, että antautuu opetettavaksi ja on valmis elämään lapsenehtoisesti. Erityisen tärkeää Toivolan mukaan on - ja tämän allekirjoitan täysin ja moneen kertaan - että omia toiveita ei pidä kaataa lapsen tontille. Että lasta on rohkaistava löytämään omat toiveensa ja unelmansa hänen omilla ehdoillaan ilman että vanhempi pyrkisi niitä ohjailemaan.

Toivola kuuluttaa ymmärrystä erilaisille perhemalleille. Yhteiskunnassa, joka edelleen pitää kiinni ydinperhemallin normista on tärkeää kuulla ääniä sen ulkopuolelta. Miksi äiti-isä-lapset olisi parempi perheenä elämisen tapa kuin jokin tästä poikkeava malli? Mihin muuhun tällainen näkemys voidaan edes perustaa kuin siihen, että niin on ollut tapana? Kaikenlaista on ollut tapana ja myöhemmin on huomattu, että muita ja yhtä hyviä ja parempia tapoja on olemassa. Miksi perhemalli olisi poikkeus tästä? Voiko nyt joku tosissaan väittää, että perhemalli olisi tärkeämpi kuin se, että lapsi kasvaisi turvallisessa ja rakastavassa ympäristössä? Kaikesta päätellen voi ja juuri siksikin on tärkeää, että käsitystä perhemallista laajennetaan, kuten Toivolan kirjassa väistämättä tapahtuu. Onhan myös niin, että malliin liittyvät ongelmat ja sen rajaava luonne käyvät ilmeisimmiksi vasta silloin, kun itse on siinä tilanteessa, että ei mahdu sen perinteisimmän mallin raameihin.

Uusperhe on kuvio, joka harvoin ihan helposti toimii optimaalisimmalla tavalla. Toivolan kohdalla se on asettanut erityisiä haasteita, koska kyse on kahden miehen muodostamasta uusperheestä. Minun on sinänsä vaikea ymmärtää, miksi olisi mitään väliä sillä, mitä sukupuolta tai sukupuolettomuutta perheen aikuiset edustavat, sillä eihän sitä vanhemmuutta sukupuolella tai sukupuolettomuudella hoideta. Kyse ei kuitenkaan ole pikkujutusta, sillä tien auraaminen on aina huomattavasti työläämpää kuin valmista tietä pitkin kulkeminen.

Erityisesti minua puhuttelee Jani Toivolan avoimuus ja halu jakaa vaikeitakin kokemuksia. Itse asiassa minua hieman kammottaa hyvin sulkeutuneet ihmiset, jotka eivät halua antaa oikein mitään itsestään. Joskus saattaa jopa tulla tunne, että mitäköhän kaikkea mustaa heidän päänsä sisällä onkaan, kun he eivät kerro asioistaan mitään. Todellisuudessa kyse saattaa kuitenkin olla esimerkiksi ujoudesta, luottamuksen puutteesta, huonoista jakamiskokemuksista tai tottumattomuudesta omasta elämästä kertomiseen. Vaikenemiseen tietysti pitää jokaisella olla oikeus.

Koska kuuntelin Kirjan tytölleni äänikirjana tapahtui jotakin sellaista, joka ei olisi ollut mahdollista, jos olisin lukenut tämän kirjan. Kävi nimittäin niin, että juuri kun Jani Toivola alkoi kertoa omasta romahduksestaan alkoivat hälytysajoneuvojen pillit soida ja kauppakeskuksessa, jonka läpi olin kulkemassa kuulutettiin, että ihmisiä pyydettiin pysymään rauhallisina ja poistumaan ulkotiloihin. Tämä hälytystilojen yhtäaikaisuus nosti kyyneleet silmiini.

Toivolan analyysi burn outista ja masennuksesta sai minut taas kerran miettimään omia rajojani ja sitä, miten tärkeää olisi ymmärtää, että ei yritä jaksaa niin sanotusti oman jaksamisensa yli. Olen altis tekemään niin. Hyvin usein teen niin myös tämän blogini kanssa tai jos nyt rehellisiä ollaan teen niin melkein jatkuvasti. Vaadin itseltäni uusia tekstejä tiettyyn tahtiin, jonka olen tavakseni ottanut. Tässä on hyvä huomata, että nämä vaatimukset ovat 100 %:sti itse itselleni kohdistamia. Kukaan muu ei niitä minulta vaadi. Tätä asiaa on selvästi mietittävä vähän enemmänkin.

Peittelemättömän selväsanaisesti haluan todeta, että fanitan Jani Toivolaa. Hänen ajattelunsa on tarkkaa ja lähestyttävää ja hänellä on kyky kirjoittaa niin, että hänen ajatuksensa siirtyvät matkaeväiksi lukija (kuulijan) reppuun. Lopuksi haluan vielä lähettää sekä terveisiä Ailille että lausua Jani Toivolalle supersuuret kiitokset siitä, että hän jakoi elämäänsä kanssani.


maanantai 16. huhtikuuta 2018

"I should be blank" - Meena Kandasamy: When I hit you


Feminismivaroitus! Ihan vaan sen takia, että et pääse sanomaan, että jotenkin ovelasti olisin sinut huijannut lukemaan kirjasta, joka on täynnä feminismiä.

Meena Kandasamyn When I hit you on ensimmäinen lukemani vuoden 2018 Women's Prize for fiction -kilpailun ehdokaskirjoista (ks. koko ehdokaslista täältä). Kandasamy (s. 1984) on intialainen feministi, kirjailija, kääntäjä ja aktivisti.

Kun lisäsin Kandasamyn kirjan lukemieni kirjojen listalle Goodreads-palvelussa huomasin, että sen koko nimi kuuluu When I hit you Or, A Portrait of the Writer as a Young Wife. On kummallista, että lukemassani kirjassa tätä alaotsikkoa ei mainita lainkaan, vaikka se on vahva feministinen silmänisku James Joycen teokselle A Portrait of the Artist as a Young Man (1916, suom. Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta).

Kandasamyn romaanin kannet ovat keskenään hyvin erilaisia ja asiaa havainnollistaakseni olen ottanut tähän postaukseen mukaan vaihtoehtoisia kansia.

When I hit you on autofiktiota, jossa Kandasamy kertoo omasta väkivaltaisesta avioliitostaan ja kirjailijaksi tulemisestaan. "Nuoren vaimon kirjailijamuotokuvan" keskeisenä teemana on teoksen päähenkilön aviomiehen yltiötoksinen maskuliinisuus, joka purkautuu hänen vaimoonsa ja tämän elämän rajuun ja väkivaltaiseen rajoittamiseen. Se on intialainen Huojuva talo, jossa päähenkilön elämä käy päivä päivältä tukalammaksi hänen miehensä keksiessä yhä uusia tapoja, joilla eristää vaimonsa kodin ulkopuolisesta elämästä ja jossa väkivalta noudattaa sille tuttua yhä raaemmaksi käyvää kehityskulkua.

Kandasamyn romaani on vahvasti kytköksissä intialaiseen kulttuuriin ja sukupuolijärjestelmään, jossa naiselle on hyvin vähän - jos ollenkaan - yhteiskunnallisesti hyväksyttyä tilaa avioliiton ulkopuolella. Kuvaavaa on, että kun päähenkilö vihdoin kykenee lähtemään epäterveestä avioliitosta hänen isänsä luo tästä tapahtumasta erilaisia versioita sen mukaan, kenelle hän siitä kulloinkin puhuu. Päähenkilön äiti taas luo kertomuksen, jossa pääosassa ovat tyttären päässä olevat täit. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta kyse on häpeän peittämisestä. Äiti haluaa hiljentää tyttärensä aiheuttaman häpeän luomalla kertomuksen, jossa huomio kiinnitetään tyttären päätäihin.

Äidin kertomus muodostaa lähtökohdan Kandasamyn romaanille, jonka avulla hän haluaa pitää hallussaan tekijänoikeutensa omaan elämäänsä ja estää tapahtumasta niin, että kokemus epäonnistuneesta väkivaltaisesta avioliitosta indeksoitaisiin piiloon seuraavasti: "Head Louse, Ectoparasite, Pediculus humanis capitis" (kursivointi Kandasamyn).

"I should be blank"

Kandasamy kuvaa, miten teoksen päähenkilölle hänen avioliittonsa alkaa näyttäytyä epätodellisena ja enemmän elokuvan kuin elämän kaltaisena. Kaikki hänessä on liian näkyvää hänen miehelleen oli kyse sitten hänen ruumiillisesta tai henkisestä ihmisyydestään. Yksi hänen selviämisen tavoistaan onkin alkaa rakentaa avioliitostaan päänsä sisällä elokuvaa musiikkeineen kaikkineen.

Länsimaisesta näkökulmasta olisi helppo ajatella, että miksi päähenkilö ei vaan lähde. Ei kai se häpeä nyt niin iso juttu voi olla? Kandasamy kuitenkin tekee mahdottomaksi edellisen kaltaisen helpon kysymyksen esittämisen. Lisäksi kyse ei ole pelkästään yksityisen alueelle sijoittuvasta päätöksestä,  vaan avioliittokuvauksen rinnalla kulkee poliittinen narratiivi, jota vasten aviomiehen hylkääminen näyttäytyy myös ideologisena petturuutena. Päähenkilö kuvaa itseään "80-luvun intialaiseksi lapseksi, joka kasvatettiin Neuvostoliiton lastenkirjallisuudella ja lehdillä."

Aviomies pakottaa päähenkilön luopumaan Facebookin käytöstä ja vaatii saada tietoonsa tämän salasanat. Nettiä hän sallii vaimonsa käyttävän vain rajoitetusti ja myös vaimon puhelinnumero menee vaihtoon. Mies monitoroi vaimonsa sähköposteja ja vastailee niihin tämän puolesta. Kaiken tämän hän kertoo tekevänsä vaimonsa parhaaksi.

He deletes the 25,600-odd emails from my Gmail inbox. All at one go. Then, to prevent me from writing to the Gmail help team and having my emails restored, he changes the password to something I do not know and cannot guess. He erases everything on my hard disk.

Kirjoittaminen on päähenkilölle tapa säilyä hengissä. Aviomies ei kuitenkaan hyväksy vaimonsa kirjoittamista ja niin tämä alkaa kirjoittaa tekstejä ja kuvitteellisia kirjeitä, jotka hän deletoi ennen kuin aviomies palaa töistä. When I hit you tuo vakuuttavasti ja järkyttävästi esiin kirjoittamisen voiman ja sen, miten kirjoittamisen tarve ei suostu kuolemaan, vaikka aviomies ei kaihda keinoja pyrkiessään tekemään vaimostaan oman mielensä mukaisen. Jotain symbolisesti erityisen kylmäävää on siinä, että yksi aviomiehen väkivallan välineistä on Macbookin latausjohto, jolla hän kirjoittavaa vaimoaan läimii.

Mutta pahempaa on tulossa. Aviomies on sadistinen narsisti, joka luo uhkauksillaan pelkoa tihkuvan ilmapiirin pariskunnan kotiin.

I will skin your scalp. It will be slow, but I will do a very thorough job of it. It will be very painful, but precision always has its element of pain. 

Ajan myötä mikä tahansa asia saattaa herättää aviomiehen raivon. Kun päähenkilö kertoo tilanteesta vanhemmilleen nämä eivät suostu näkemään asioiden todellista tilaa, vaan patistavat päähenkilöä olemaan kärsivällinen ja pidättäytymään omien mielipiteiden ilmaisusta. Kun päähenkilö päättää olla kokonaan hiljaa on tuloksena kuitenkin aviomiehen syytökset siitä, että vaimo elää päänsä sisällä kaksoiselämää rakastajineen ja hän uhkaa toimittaa vaimonsa mielisairaalaan.

When I hit you on avoimesti feministinen kirja, jossa aviomies näkee feminismin olevan kaiken pahan alku ja juuri. Toksisen maskuliinin näppäryydellä aviomies syyttää päähenkilön feminismiä avioliiton ongelmista. Hänen mukaansa se on vihollinen, joka eristää puolisot toisistaan ja on tekevä päähenkilön elämästä loputtomasti onnetonta.

Your feminism will drive away all the men who come your way. No man stands a chance.

Kandasamyn romaanin lukeminen tekee pahaa ja vielä pahempaa, koska lukijana tiedän, että kyse ei ole pelkästään fiktiosta. Teos herättää niin paljon ajatuksia ja tunteita, että en pysty niitä edes kuvaamaan. Lisäksi haluan välttää länsimaisen ihmisen väkisinkin puutteellista tulkintaa tästä teoksesta ja olen sen vuoksi tyytynyt tässä kirjoituksessa lähinnä esittelemään Kandasamyn romaania.

When I hit you on kaiken muun tärkeytensä ohella muistutus siitä, miksi kirjoittaminen on tärkeää  ja miten valtavaa voimaa siihen sisältyy. Kandasamyn romaanissa kirjoittaminen on päähenkilön vastarinnan pakopaikka, johon aviomies ei uutterista yrityksistään huolimatta pysty täysin murtautumaan. Toinen päähenkilön kannalta olennainen tekijä on, että hän avioliittonsa aikanakin uskoo, että kyseessä on välivaihe hänen elämässään ja että on tuleva päivä, jolloin hän kirjoittaa kokemuksistaan kirjan. Sen kirjan olen nyt lukenut.

Siskoni, jatka kirjoittamista! Vielä tulee aika toinenkin.


Meena Kandasamy: When I hit you (2017)
249 sivua
Kustantaja: Atlantic books





lauantai 14. huhtikuuta 2018

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Golnaz Hashemzadeh Bonden romaanin Olimme kerran alussa nainen, Nahid, saa tietää sairastavansa syöpää. Elinaikaa on jäljellä ehkä puoli vuotta, ehkä vähemmän. Elämä romahtaa, eikä pelkästään Nahidin elämä sellaisena kuin se on Ruotsissa, jonne hän nuorena pakeni kotimaastaan Iranista. Romahtaa enemmän. Romahtaa kaiken eletyn ja koetun mielekkyys. Miksi se kaikki? Miksi kaikki ponnistelu ja paremman elämän tavoittelu  ja elämisenantamisen tavoittelu seuraavalle sukupolvelle? Miksi? Ja mitä se edes on, jos sen voi syöpä tästä näin vaan katkaista.

"Sinulla on korkeintaan puoli vuotta elinaikaa", se helvetin noita-akka sanoi.
[...]
Olisin halunnut huutaa hänelle: Turpa kiinni! Mikä sinä olet sanomaan minulle, että minun pitää kuolla. Mitä siinä vetistelet, ihan kuin elämäni jotenkin liikuttaisi sinua.

Olimme kerran ei ole imperfektiivissä kerrottu satu. Toki se on kirja siitä, mitä tarkoittaa, kun saa tietää kuolevansa pian, mutta minulle se on kuitenkin enemmän jotain muuta eli totutusta poikkeava narratiivi iranilaisnaisen elämästä. Onhan näitä tarinoita jo kirjoitettu ja luettu vaikka kuinka, joissa romaanihenkilöt pakenevat maansa hirmuhallintoa. Kun sanon näin, en tarkoita, etteivätkö nämä tarinat olisi tarpeellisia tai että niitä ei enää pitäisi kirjoittaa. Siitä ei ole kysymys. Sen sijaan kysymys on siitä, että Nahid ei sovi ollenkaan siihen kuvaan, joka minulla on tyypillisestä iranilaisesta  naisesta. Tosin ennen tätä romaania en oikeastaan ollut tiennyt tuollaista kuvaa edes omaavani, vaan ikään kuin tajusin sen olemassaolon Bonden romaanin kautta.

En toki ole ajatellut, että kaikki irakilaisnaiset olisi yhdestä puusta veistettyjä. Silti minulle tulee valtavana yllätyksenä kirjailijan tapa kuvata Nahidia.

Nahid on katkera ja ilkeä ja erityisen ilkeä hän on tyttärelleen Aramille. Olimme kerran kasvaakin viiltäväksi kuvaukseksi äiti-tytär -suhteesta, joka jättää varjoonsa itse kuolemankin. Nahid ei ole rakastettava henkilö, eikä syöpädiagnoosi tee hänestä yhtään mukavampaa, vaan pikemminkin päinvastoin. Hän on itsekäs ja omahyväinen ja odottaa, että maailma ja erityisesti Aramin elämä pyörisi vain ja ainostaan hänen ympärillään. Nahid asettaa Aramille pyyntöjä:

Haluan hänen itkevän, surevan. Haluan hänen surevan minua. En halua, että hän säälii itseään ja suree omaa kohtaloaan. Hän korjaa hedelmät meidän vaivojemme jälkeen. Menetystemme jälkeen. Hän saa kaiken mitä me havittelimme ja mikä oli meille itsestään selvää: vapauden, mahdollisuudet, elämän. 

Bonde romaani ei tarjoa helppoa ratkaisua, jossa Nahidin itsekeskeisyys selittyisi sillä, mitä hän koki kotimaassaan. Nahid on täysiverisen epämiellyttävä ihminen, jonka koko persoona hakkaa palasiksi ajatusta kärsimyksen kyvystä tuottaa kirkkaamman kruunun. Äitiys on Nahidille vankila, elämänpituinen tuomio, josta ei voi vapautua armahduksen kautta. Äidiksi tulo merkitsee Nahidille itsen menetystä. Hän kokee tyttären tunkeutuvan häneen syöpäkasvaimen lailla, eikä tässä prosessissa ole mitään, jota Nahid itse voisi hallita.

Nyt minä olin hän. Nyt minun ruumiini oli vain häntä varten. Se pelotti minua. Se olisi yhtä pitkää piinaa. Hän seuraisi minua koko elämän ajan.
Sellaisista tunteista ei voi puhua kenellekään. Ei naisena eikä äitinä. Rakastan lastani, mutta äitinä oleminen inhottaa minua.

Bonden romaani kyseenalaistaa perusteellisesti ajatuksen, että turvapaikan saaminen länsimaasta olisi happily ever after -ratkaisu. Ei, kaikki on vain toisella tapaa huonosti kuin kotimaassa, jossa sai jatkuvasti pelätä henkensä puolesta. Menneisyys ei jätä rauhaan. Omat moraalista tarkastelua kestämättömät teot piinaavat Nahidia. Hänen elämästään ei ole sankaritarinaksi. Hänen kokemansa ei järjesty kauniiksi kuvioksi, jota katsellessa voisi katarttisesti itkeä. Juuri tässä on Bonden romaanin voima. Se luo uudenlaista ja tervetulleen rehellistä kuvaa siitä, mitä tarkoittaa, kun joutuu jättämään kotimaansa ja muuttamaan ihan erilaiseen kulttuuriseen ympäristöön. Se kyseenalaistaa vaatimuksen kiitollisuudesta uutta kotimaata kohtaan ja kasvattaa katkeruuden mullasta kukkia, joiden ominaislaadusta turvallisissa oloissa eläneen ihmisen on turha uskoa omaavansa asiantuntijuutta.

Olimme kerran on häiritsevä romaani. Se antaa Nahidin kautta maahanmuuttajanaisille oikeuden olla vihaisia, katkeria ja turhautuneita ja näin tehdessään se osoittaa, että he eivät ole mikään erityinen ryhmä, jota pitäisi tarkastella jonkin näennäisymmärtävän viitekehyksen kautta, vaan he ovat kuin sinä ja minä. Niin hyvässä kuin pahassakin.

 


Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran (2018)
218 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Det var vi
Suomentanut Jaana Nikula
Kustantaja: Otava (Otavan kirjasto)


Helmet-lukuhaaste, kohta 1: Kirjassa muutetaan

Kirjailija on tulossa vieraaksi Helsinki Lit -tapahtumaan

torstai 12. huhtikuuta 2018

Rakkauspakkaus - Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

Joskus ajattelen, että olisi tosi kätevää olla mies. Voisin olla vaikka puoli vuotta Charlie Sheen, jonka tuntipalkka on 1374 dollaria. Aika kiva liksa siitä, että heittää telkkarissa pari lausetta, joissa inhoaa äitiään.

Liv Strömquistin Prinssi Charlesin tunne alkaa koomikkomiesten esittelyllä ja yksi heistä on juuri Charlie Sheen. Strömquist osoittaa, miten nämä miehet - Sheenin lisäksi Tim Allen, "Seinfeld" ja Ray Romano - ovat pistäneet rahoiksi haukkumalla vaimojaan ja äitejään telkkarissa. Että semmonen aktiivimalli. Strömquistin huumorista kertoo paljon, että hän nimittää tätä miesporukkaa Neljän koplaksi, joka on ilmaus, jolla yleensä viitataan kiinalaisten kommunistien johtojengiin.

Nimensä tämä teos on lainannut Walesin prinssi Charlesilta, joka onkin hyvä esimerkki miehestä, joka ei ymmärrä naisista tuon taivaallista. Jokaisella tietysti on naismakunsa ja toisilla se nyt vaan sattuu olemaan huonompi kun toisilla.

Strömquist jatkaa purkamalla läheishoivan sukupuolittuneisuutta. Naisena olemisessa on se riski, että voi käydä kuten Nancy Reaganille - kaikkien omaishoitajien keulakuvalle - joka joutui läheishuolehtimaan Ronaldista vuosikaupalla. Koska normin mukaan miehen kuuluu olla avioliitossa naista vanhempi, seuraa siitä loogisesti, että mies on tilastollisesti ottaen naista suuremmassa vaarassa ajautua naisen hoivattavaksi. Sitten taas naisten kannalta tilanne on sikäli kiva, että heillä on hyvä tsäänssit voittaa pääpalkinto "Hoivaa miestä -MM-kisoissa." Strömquist kertoo Nancyn saaneen tuon palkinnon.

Miehille Strömquist tarjoaa hoivakysymyksen suhteen kullanarvoisen vinkin nimeltä "Tee niin kuin Ingmar Bergman". Se tarkoittaa, että jos vaimosta tulee hoivattava kannattaa ottaa kuvioon toinen nainen, joka huolehtii ensimmäisen naisen hoivaamisesta. Näin miehen energia voi virrata entiseen malliin vapaana ja hän voi keskittyä tekemään taiteellisia tai muita suurtekoja.

*

Mitä pitäisi tehdä, jotta maailma olisi sukupuolisesti vähemmän vinoutunut? Strömquistin sarjiksen perusteella avainasemassa on kasvatus. Ne prosessit, joiden kautta "tytöt" ja "pojat" sosiaalistetaan yhteiskunnan hyväksymiin sukupuolirooleihin. On jo herätty siihen, että on varsin pölvästiä, että lelut on eroteltu sukupuolen mukaan. Itse esimerkiksi olin lapsi, joka tykkäsi pelata autokorttipeliä ja pöytälätkää sekä leikkiä paperinukeilla. Jos minut olisi viety lelukauppaan en luultavasti olisi tiennyt, kummalta hyllyltä minun olisi pitänyt poimia leluni, jotta olisin tehnyt tämän poimimisen oikein.

Lapset itse on kyllä aika hakoja pitämään kiinni siitä, mitkä on tyttöjen ja mitkä poikien juttuja. Vaikka heillä ei tällaista tietoa syntymässään ole ja vaikka sitä ei heille kotona tarjottaisi niin päiväkoti viimeistään onnistuu tässä asiassa keskimäärin varsin hyvin. Myöhemmin tämän asian hedelmiä pääsee nauttimaan parisuhdeongelmien kautta. Älkäämme siis unohtako kasvatuksen ennaltaehkäisevää voimaa.

Whitney Houstonin ja Bobby Brownin parisuhteen kautta Strömquist naulaa parisuhdeteesit rakkauden seinään sellaisella osuvuudella, että tätä osiota lukiessani suoranainen kellojen armeija kilkatti päässäni ja samalla muutama aiemmin epämääräiseltä hötöltä tuntunut juttu sai selityksensä. Kun tämä koko keskustelu on vielä puettu Houstonin I will always love you -biisin sisälle vaikutelma on vähintäänkin sama kuin jos katolta putoaisi jääpuikko niskaan heinäkuussa. Strömquist näyttää, miten tarve saada hyvitystä, viha, myötätunto ja syyllisyys kutovat verkon, jossa ihmissuhteessa pahoinvoiva räpiköi kuin koipensa loukannut hämähäkki. Tämä osio kannattaa ehdottomasti lukea, sillä sen avulla voi muutamassa minuutissa päästä käsiksi niihin vekkuleihin mekanismeihin, jotka ohjaavat parisuhteita. Tunnistin nuoremman itseni pitkälti Strömquistin Whitney-kuvauksesta. Se tuntui kamalalta. Se tuntui tarpeelliselta. Se selitti monta juttua.

Strömquist kertoo, miten rakkausavioliiton keksiminen oli loistava tapa pönkittää miesten seksuaalista omistuoikeutta. Kun rakkausavioliiton käsite imaisi itseensä miesten seksuaalisen omistusoikeuden, oli seurauksena moraalinen takapakki, jonka myötä miesten "luontaisoikeuksien" haastamisesta tuli entistä vaikeampaa. Ovelasti patriarkaatti sai tilanteen kupsautettua niin, että naisista tuli oman siveytensä moraalinvartijoita, koska heidän ainoa valuuttansa oli seksi. Tämän vuoksi naisen oli pidettävä seksistä hyvää huolta ja oltava tarjoamatta sitä ennen avioliittoa, koska niin tehdessään he olisivat tulleet "devalvoineeksi oman valuuttansa." Aika hyvin patriarkaatti on vetänyt tässäkin asiassa. Siitä huolimatta nolla pistettä heille.

Myös rakkaussuhteen muodostamisen anatomia ja sen "toisteiset käytösmallit " eli "sosiaalisen konstruoinnin rituaalit" Strömquist käy läpi huumoria purskautellen. Lisäksi hän kuvaa, miten maallistuneessa yhteiskunnassa rakkaus on pitkälti ottanut uskonnon paikan. Tämä oli erittäin avaava osio ja näkökulma, jota en aiemmin ole tullut oikestaan edes ajatelleeksi. Ylipäänsäkin Prinssi Charlesin tunne sisältää monia rakkauden mekaniikkaan liittyviä oivalluksia, joiden lukija voi - jos uskaltaa - antaa resonoida vasten omia kokemuksiaan rakkaussuhteista.

*

Mä ottasin ton 175 senttisen, jolla on ruskeet hiukset ja merenvihreet silmät (=kuvitteellinen repliikkini kaupassa).

Edellisen lauseen keksin viittaamaan Strömquistin esille tuomaan Jürgen Harbermasin ajatukseen, että kulutusyhteiskunta tekee myös ihmisistä shoppailukohteita. Tämä näkyy ihan puheenkin tasolla siinä, miten taloustermit ovat uineet osaksi ihmissuhdepuhetta, vrt. me investoimme ihmissuhteisiin ja kun olemme ilman suhdetta olemme vapailla markkinoilla. Hmm. Voi pahus, kun lopettivat ton meidän lähi-Siwan.

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin? Tai ylipäänsä miehiin. Usein miehiin rakastumisesta seuraa kaikenlaista säätöä, jota ei millään jaksaisi, mutta silti kuvio toistuu yhä uudestaan. Edellisellä en tarkoita, että samansukupuoliset suhteet tai suhteet, joissa jompikumpi/molemmat ovat sukupuolettomia olisivat vapaita ko. säädöistä, mutta näistä jutuista Strömquist ei valitettavasti puhu mitään. Naisten rakastumista miehiin Strömquist selittää sillä, että naisilla on tarve saada vahvistusta itsetunnolleen ja parhaiten sitä saa tyypiltä, jolla on yhteiskunnassa hyvä valta-asema ja arvostus. Nämä tyypit on useimmiten miehiä.

Strömquist lainaa Anna G. Jonasdottiria, jonka mukaan patriarkaatin käyttövoima on naisen ja miehen parisuhteessa. Noin ylipäätänsäkin Strömquist keskittyy Prinssi Charlesin tunteessa heterosuhteisiin ja se, että huomioni kiinnittyy tähän asiaan nyt ihan erityisesti johtuu varmasti osin siitä, että olen juuri lukenut kirjan Näkymätön sukupuoli, joka on hyvällä tavalla herkistänyt näkemään sukupuolen ulottuvuuksia ja identiteetin muodostamisen prosesseja tämän käsitteen ulkopuolella. En voi vaatia, että Strömquist laajentaisi käsittelytapaansa useammat sukupuolet tai sukupuolen ulkopuolelle sijoittuvat identiteetit huomioon ottaviksi, sillä se tuntuisi vähän samalta kuin jos vaatisin, että Kontulan pitää sijaita Turussa. Toisaalta sitten en voi täysin työntää sivuun ajatusta, että leikkisän ja terävän ironiansa kautta Strömquist tulee paitsi osoittaneeksi, miten hölmöjä kategorioita Nainen ja Mies ovat myös paaluttaneeksi niitä. Hämmennykseni tämän asian kohdalla on melkoinen. Huomaan toivovani, että muut sukupuolet olisivat päässeet tässä teoksessa esiin edes heterosuhteisiin kirjoittuneiden valta-asemien haastajina. Strömquistin blenderi kun sattuu olemaan niin tehokasta laatua, että sukupuolia ja -puolettomuuksia sinne mahtuisi vaikka kuinka.

Edellistä kappaletta ei tule tulkita niinkään kritiikiksi Strömquistiä teosta kohtaan kuin osoitukseksi siitä, miten hallitsevassa asemassa kategoriat Nainen ja Mies edelleen yhteiskunnassamme ovat. Prinssi Charlesin tunnetta lukiessani koin totta tosiaan useita riemukkaita oivalluksen hetkiä ja sain uusia näkökulmia siihen härdelliin, jota rakkaudeksi kutsutaan. Strömquist on hauska ja vakava niin mainiosti yhteensekoitetussa suhteessa, että näitä kahta ei voi toisistaan erottaa edes virkavalta.



Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne (2017)
Ruotsinkielinen alkuteos: Prins Charles känsla (2010)
Suomentanut: Helena Kulmala
Kustantaja: Sammakko


Kiitos kirjasta Sammakolle ja terveisiä Turkuun!




maanantai 9. huhtikuuta 2018

Me olemme tämä romaani - Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Kaikki tässä huushollissa tietää, että Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on aivan loistava romaani. Olen tullut kertoneeksi sen perheenjäsenilleni sen verran monta kertaa, että he ovat ottaneet käyttöön jo Katseen. Myös kaikki ystäväni, joita olen tavannut tämän romaanin lukemisen jälkeen tietävät, kuinka suuren vaikutuksen tämä kirja minuun teki. Olen informoinut Anyurun romaanista kaikkia heitä, joita olen viime aikoina tavannut. Näin siksi, että on ihan mahdotonta olla tästä romaanista hiljaa.

Aika harvoin käy niin, että kirja on onnistunut ihan kaikilta osa-alueiltaan, mutta He hukkuvat äitiensä kyyneliin on tällainen kirja. Se on kielellisesti briljantti ja teoksessa kuvattujen henkilöiden sanankäyttö (mm. puhekieliset ilmaukset wallah, yani, balagan) tekevät henkilöistä vahvasti kulttuurisesti läsnäolevia. Anyurun romaanin käännös on ihan loistava sekin ja siitä suuret kiitokseni Outi Mennalle. Tarina on vetävä ja henkilöhahmot monitahoisesti kuvattuja, mutta kirja ei lepää pelkästään edellä mainittujen seikkojen varassa, vaan Anyuru hyödyntää näkökulmia erittäin onnistuneesti ja itse tarinaa rikastuttavasti.

Anyurun romaani käynnistyy kuvauksella terrori-iskusta. Sarjakuvakaupassa esiintyy muslimeista pilapiirroksia tehnyt Göran Loberg ja kesken hänen haastattelunsa paikalle astuu kolme uskonsoturia eli Amid, Nour ja Hamad. Tarina kulkee sekä nykytasolla, että tulevaisuuden tasolla, ja teoksen takakannessa sitä kutsutaan dystopiaksi. Itse pidän teoksen nimittämistä dystopiaksi yksinkertaistuksena ja tämän määrittelyn rinnalla luin sitä myös skitsofrenisena tapauskertomuksena. Nour nimittäin sairastaa skitsofreniaa ja kertoo tulleensa nykymaailmaan tulevaisuudesta. Hän kirjoitta tarinaansa, jonka hän antaa hänen luonaan sairaalassa vierailevan kirjailijan luettavaksi.

Kirjoitan sinulle, jolla on vielä sanoja kuvaamaan sitä minulle sinulle tapahtuu ja jonka koko maailma on sulkeutunut minun maailmani sisälle.

Anyurun romaania olisi houkuttavaa tulkita niin, että kyse on Nourin kokeman kidutuksen synnyttämistä aikasiirtymäfantasioista. Ehkä niin on, mutta yhtä lailla se palautti mieleeni filosofi Nick Boströmin, joka on esittänyt, että maailma, jossa elämme on tulevaisuuden ihmisten luoma simulaatio. Tämä ajatus, jota ensimmäisen kerran pohdin kirjoittaessani Leena Krohin romaanista Hotel Sapiens, tarjoaa haastavamman näkökulman Anyurun teokseen. Eri aikatasojen mahdollistamisen kautta Anyuru sekä näyttää nykymaailman  tulevaisuudesta käsin, että antaa meille mahdollisuuden nähdä tulevaisuuteen. Ajan luonne ruumillistuu Nourin kautta.

En usko enää että aika on suora jatkumo. En usko että tällä tarinalla, tai millään ihmisen kertomalla tarinalla, on vain yksi alku, vaan alkuja on monta. Eikä mikään koskaan lopu.

Anyurun ajallisten ulottuvuuksien kautta luoma rakennelma on nerokas ja se päästää meidät katsomaan Ruotsia, jossa asiat eivät ole todellakaan hyvin, vaan ihmisiä kategorisoidaan ja eristetään turvallisuusluokituksen mukaisille vyöhykkeille. Kaikkien ei-ruotsalaisiksi määriteltyjen on allekirjoitettava kansalaissopimuksia, pidettävä jatkuvasti mukanaan passia ja kuka tahansa voi kännykkäsovelluksen avulla tarkistaa passinumerolla, onko kyseinen henkilö valtiovihollisten listalla.  Kieltämättä välillä on vaikea sanoa, viittaako Anyurun romaani enemmän menneisyyteen vai tulevaisuuteen.

Teos on kompleksinen ja antaa lukijalle runsaasti tilaa tulkita. Se ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellisen vaikea. He hukkuvat äitiensä kyyneliin käsittelee mitä ajankohtaisinta aihetta eli nuoren ihmisen radikalisoitumista ja yhteiskunnan kipuilua eri kulttuuristen identiteettien törmätessä yhteen.  Lisäksi teos on kirjoitettu siinä kuvatun maailman sisältä. Johannes Anyuru on uskonnoltaan muslimi ja taustaltaan ruotsalaisugandalainen ja kirjasta tuleekin vahvasti vaikutelma, että hän todellakin tietää, mistä hän kirjoittaa. Teos ei vähimmässäkään määrin saarnaa, eikä vetoa keinotekoisesti lukijan tunteisiin, vaan näyttää kylmäävän hallitusti erään mahdollisen tulevaisuuskuvan.  Vaikka aihe tarjoaisi oivat mahdollisuudet väkivallalla mässäilyyn Anyuru ei niin tee, vaan rankimmatkin teoksessa olevat kuvaukset ovat täysin itse tarinasta käsin motivoituneita.

Anyuru vetää minut lukijana mukaan kertomaansa kysymättä siihen lupaa. Erityisesti esiintulevat näkemykset siitä, että jokainen, joka esimerkiksi katsoo kidutuksesta tehtyä videota on sen katseen osa, joka on osa itse kidutusta, saa aikaan tunteen, että tekee mieli laittaa silmät kiinni.  Edellisestä johdun miettimään, että terroristit haluavat huomiota. Lehdistö taas suorastaan kilpailee sen huomion antamisesta heille ja jokainen, joka lukee terrorismista kirjoitettuja juttuja ja katsoo siitä tehtyjä dokumentteja tavallaan muuttuu osaksi terrorismin verkostoa. Ei ole mitään neutraalia ulkopuolisen tarkkailijan positiota, eikä mikään lakkaa olemasta sillä, että emme katso.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin lävistää koko yhteiskunnan. Se on nuoli, jonka kärki painuu ihosta läpi odottamatta, että kiltti sairaanhoitaja ensin desinfioi ihon. Se on järkyttävän hieno kuvaus, jonka monipuolisuus saa häntäluun tärisemään. Todellakin, tämä on romaani, jossa ei ole mitään liikaa ja josta ei mitään puutu. Tämä on romaani, joka olemme me.



Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (2018)
303 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017)
Suomennos: Outi Menna
Kustantaja. S&S

Kiitos teoksen ennakkokappaleesta


Romaani voitti August-palkinnon vuonna 2017. Kirjailija on myös tulossa Helsinki Lit -tapahtumaan






lauantai 7. huhtikuuta 2018

Ihmeellistä lumoa - Eeva Turunen: Neiti U. muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

Älä nyt vaan kysy, miksi pidin tästä kirjasta niin paljon kuin pidin, sillä en osaa vastata. En nimittäin osaa viehätystäni oikein perustella edes pääni sisällä saati että saisin sen naputeltua julki.

Itse asiassa tajusin jotain hirveän oleellista eilen illalla, kun just olin nukahtamassa, mutta en sitä ajatustani ruvennut kirjaamaan ylös, kun funtsin, että sellasen kuningatarajatuksen ihan varmasti muistan vielä seuraavana aamuna. Arvaat varmaan, miten kävi. Niin ja huijasin vähän tossa edellä, kyllä mä tiedän muutaman jutun, jotka sai mut niin tähän kirjaan ihastumaan.

Eeva Turusen romaanilla on huomiota kiinnittävä nimi:  Neiti U. muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Ensimmäinen yllätys oli, kun kirjaan tarttuessani huomasin, että kyseessä ei olekaan romaani, vaan seitsemän kertomuksen kokonaisuus. Tykkään lyhytproosasta, joten asia ei haitannut minua tippaakaan ja sitä paitsi olen erityisen kiintynyt lukuun seitsemän. Romaanin taiteessa Milan Kundera juttelee luvuista ja muistelisin, että hän puhuu jotakin numeron 7 erityismerkityksestä tai ainakin siitä, miten faitissa parilliset vs. parittomat jälkimmäiset voittaa aina. Kuten yleensäkin saatan myös muistaa väärin.

Toinen yllätys oli kun ensimmäisessä kertomuksessa tapaan neidit K. ja N. Olin tietenkin odottanut etukäteen, että ensimmäinen tapaamani henkilö olisi Neiti U. Hänen tuloaan framille jouduin odottamaan aina kolmanteen kertomukseen asti, joka erosikin muista kertomuksista siinä, että Neiti U:n ihmissuhdehistoria koostui kuvauksista pojista, joita hän oli joskus deittaillut. Muutoin ihmissuhteet ovat tässä kirjassa samansukupuolisia. Tosin toiseksi viimeisessä kertomuksessa, joka on nimeltään Näyttävä heinäsorsakoiras juhlapuvussaan on päähenkilönä neitiherra, joka nimityksenä viittaa siihen, että hän kenties asemoi itsensä binäärisen sukupuolijärjestelmän ulkopuolelle. Asian todellisen perän toki tietää vain neitiherra itse. Ilmaisu "samansukupuolinen" saattaa myös olla ainakin osin harhaanjohtava, sillä tässä teoksessa sukupuoli ei ole mitään kiveen kaiverrettua.

Heidän siinä työskennellessään Neiti N sanoo Minulle kasvaa parta. Neiti N ajattelee: sukupuoleni vaihtuu ajan saatossa vaivihkaa. 

Näyttävä heinäsorsakoiras juhlapuvussaan on muodoltaan teoksen kokeellisin kirjoitus, jossa Turunen hyödyntää erinäisiä typografisia ratkaisuja. Tässä tarinassa kritisoidaan esimerkiksi sukupuolen merkitsemisen rasti ruutuun -käytäntöjä tarjoamalla vaihtoehdoiksi koira, kettu ja apila. Turunen tarkastalee myös ihmisten välisen kanssakäymisen valheellisuutta sekä ihmisen minäpuheen vaikutusta itsetunnolle ja sen muuttamisen mahdollisuuksia.

Sisäistä puhetta voi todella muuttaa. Olen hirveä. Olen purukalustoltani eriskummallinen, epäsuudeltava. Ei. Olen rujo viehättävä ja omaleimaisen näköinen, maanantaikappale en mikään tusinatuote. Olen vääristymä, kummajainen. Pukeudun huomiota herättävän mauttomasti. Hattuni vihreä ei sovi huivini vihreän kanssa yhteen. Huivini ei sovi ruskean takkini kanssa yhteen, joten minun olisi hankkiuduttava ensi tilassa hämärään. Viheriät kenkäni eivät sovi yhteen minun kanssani. Pukeutumiseni huokuu rentoutta.

Vaikka Turusen teoksessa on seitsemän eri kertomusta on kaikissa niissä päähenkilö, joka vaikuttaa pitkälti yhdeltä ja samalta ihmiseltä. Juttelin tästä kirjasta Tekstiluolan Tuomaksen kanssa ja hän heitti ilmaan ajatuksen, että tämä on episodiromaani ja hän saattaa hyvin olla oikeassa. Kuinka tahtoonsa Turusen romaanin päähenkilö tekee äärest tarkkoja havaintoja maailmanmenosta ympärillään. Aivan riemastuttavan briljantti on esimerkiksi teoksen viimeisessä kertomuksessa esitetty ihmissuhteen kaaren kuvaus iltapalaleivässä tapahtuvien muutosten kautta. Siinä missä aluksi on esteettisesti tarjolle pantu leipä huolellisesti aseteltuine lisukkeineen on suhteen edetessä jäljellä vain "toisesta huoneesta kantautuva huuto siellä on leipää, ostin, voit ottaa, ai niin se jäkin töihin joten on vain näkkileipää, jos sitäkään" (kursivointi Turusen).

Kertomusten päähenkilö on usein vähän eksyksissä itsensä kanssa, epävarma ja ujo, mutta enemmän kuin edellisiä hirmun rakastettava. Jos nyt ottaisin suhteellisen banaalisti ottamisen riskin ja jonka nyt päätin ottaa, niin voisin sanoa, että minun sydämessä lämpimästi läikehtii kun luen tämän henkilön tavasta olla maailmassa. Minulle tulee olo kuin olisin vauvalinnun lähivanhempi ja haluaisin kriisikirkua kaikki kamalat asiat pois hänen tieltään. Tosin niin ei pidä tehdä, koska se tarkoittaisi, että on curling-vanhempi ja se ei ole jälkikasvun kannalta hyvä juttu lintujenkaan maailmassa.

Kun edellä kirjoitin "kriisikirkua" se oli vihje siitä, mistä aion seuraavaksi puhua, vaikka sitä et tietenkään vonut vielä edellisen kappaleen kohdalla tietää. Mutta siis kieli. Turusen tapa käyttää kieltä on täysin omaääninen ja aivan lumoava. Hän muodostelee juuri sen tyylisiä yhdyssanoja kuin "kriisikirkua" ja tekee sen tavalla, jossa huomio kiinnittyy kielen nerokkuuteen ja samanaikaisesti kieli luo elokuisen kasteaamun raikkaita yhteyksiä kuvaamiensa asioiden välille. Turusen teksti on tavallaan hyvin yksinkertaista, mutta se on sitä tavalla, joka kasvaa oman yksinkertaisuutensa yli niin että lopputulos on useammankertaista. Näin kielellisesti lahjakasta romaania ei tule ihan joka yö vastaan.

A:lla ja B:llä on kutakuinkin sama museokävelyvauhti

se helpottaa; molemmat ovat yleiskuvaetenijöitä, eivät syventyjätuijottajia

Yhdessä Neiti U:n kertomuksista tulee ilmi, että päähenkilö on arkkitehti ja kun kirjailijan esittelytiedoissa mainitaan myös hänen olevan ammatiltaan arkkitehti ei voi välttää näkemystä, että tässä teoksessa on paljon kirjailijaa itseään. En silti, kuten yleensäkään, halua lähteä tarkastelemaan kirjallista teosta ns. kirjailijanäkökulman kautta vaan otin tämän asian esiin siksi, että kun tunnen niin suurta läheisyyttä kirjassa esiintyvää henkilöä kohtaan niin se saattaa tarkoittaa, että tunnen suurta läheisyyttä itse kirjailijaa kohtaan. Toivon, että se on hänelle ok.

Neiti U:ssa elämä näyttäytyy kysymysten sarjana ja vastausten vähyytenä. Mitä tulee teoksen muotoon on joka toinen kertomus kirjoitettu ns. tavalliseen malliin ja joka toinen taas muodossa rivillinen tekstiä - tyhjä rivi - rivillinen tekstiä - tyhjä rivi (ks. lainaus edellä). Tämä ilmavuus tulee tarpeeseen, sillä muutoin tämä teos olisi vaarassa olla niin tiheä, että lukeminen saattaisi käydä liian klaustrofobiseksi.

Turunen kuvaa herkullisen havainnoivasti ihmissuhteiden monimutkaisuutta. Kaikkia niitä isompia ja pienempiä hankauksia ja määrittämisen paikkoja, jotka ihmissuhteessa on jollakin tapaa ratkaistava, jos sitä haluaa jatkaa.

Neiti U:n seurassa tulee puhdistautunut olo ja sitä lukiessani koen, että muutamat omatkin häpeän ja epävarmuuden tunteeni tulevat sanoitetuiksi ja hyväksytyiksi. Teoksena Neiti U. asettautuu kokeellisen kirjallisuuden sateenkaarivarjon alle ja on vakuuttava osoitus Turusen tavasta luoda kirjallisuutta, johon lukijana uppoan kuin säkkituoliin, josta ei ole kiirettä nousta ylös. Neiti U. saa minut uskomaan hippasen enemnmän ihmiseen ja sitä uskoa olenkin viime aikoina kipeästi kaivannut.

Tässä vielä lopuksi tollasia pisteitä, joiden päälle on näkymättömällä kirjasimella kirjoitettu tätä teosta vuolaasti kehuvia sanoja .................................................................................................................................................................
.................................................................................................................................................................
.................................................................................................................................................................
.................................................................................................................................................................



Eeva Turunen: Neiti U. muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
210 sivua
Kustantaja: Siltala