Reader, why did I marry him?

Saara Turusen Sivuhenkilöstä keskustelevat tässä lähetyksessä kuvitteellinen miesoletettukriitiikko (KMOK) ja minä (M) KMOK: Tämä nyt on tällaista henkilökohtaista vuodattamista, joka tuntuu olevan muodissa. Likkojen kirjoitusta. M: Huomaatko mitään outoa edellisessä lauseessasi KMOK: En. M: *vilkaisee vastapäistä rautakaupan ikkunaa* Kommenttisi voisi tulkita niin, että hyvää kirjallisuutta on ei-likkojen eli miesten kirjoittama kirjallisuus KMOK: En minä sitä tarkoittanut, mutta kirjallisuudessa on tärkeää kirjoittaa sodista ja kritisoida yhteiskuntaa M: Muistanet tämän: "Tämä on tärkeä kirja, se kertoo miehistä sodassa. Tämä kirja ei ole kovin tärkeä, se kertoo naisten ajatuksista.” KMOK: Eiköhän ole aika kulunutta vetää esiin Virginia Woolf -kortti. Lisäksi on hyvä kirjoittaa asioista, jotka itse tuntee M: Suomalaisilla miesoletetuilla kirjailijoilla onkin todella paljon henkilökohtaista kokemusta sodista KMOK: Nyt viet tätä keskustelua tahallasi väärään suunt

Oli lapsi, joka ei ollut kotonaan muiden lasten joukossa. Tämä lapsi kasvoi ja voi yhä huonommin. Oli lääkkeitä, terapiakäyntejä, alkoholia, sairaala. Oli eksyminen, hukassaolo, itsen menetys ja omien ääriviivojen sulaminen. Armo on Emmi Valveen omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Se kertoo Valveen mielenterveyden järkkymisestä voimakkain kylmän sinisävyisin kuvin, joista hurjimmat saattavat järkyttää herkimpiä lukijoita. Itse luin Armon juuri ennen nukkumaan menoa. Sen kuvaston voimakkuus tuli uniini. Näin painajaisia, joista en muista muuta kuin että niissä oli jonkinlaisia ahdistavia ja valuvia muotoja. Armo oli mennyt minuun. En muista lukeneeni näin emotionaalisesti hurjaa sarjakuvaa aikoihin, jos koskaan. Enemmän tiedostamattomasti kuin tiedostetusti mielessäni virtasivat  Armoa lukiessa Enki Bilalin sarjakuvat, joita en ole lukenut vuosiin. Armon sivuilla musta paha käy kirjoittajansa kimppuun. Armon sivuilla elämä kaikkinensa käy kirjoittajansa kimppuun j

Päätin viimein minäkin armahtaa itseni pitkien postausten kirjoittamiselta ja aloittaa sarjan nimeltä Lävistyksiä, johon kerään lyhyempiä välähdyksiä lukemistani kirjoista. Osin tämä projekti sai alkunsa siitä, että löysin äänikirjojen maailman. Lukiessani olen tottunut tekemään muistiinpanoja, mutta äänikirjoja kuunnellessa en niin tee, jolloin kirjasta kirjoittamisen lähtökohdat ovat väkisinkin puutteellisemmat kuin mitä ne ovat, jos minulla on bloggausta kirjoittaessani muistiinpanot käytettävissä. Osin kyse on myös käytännön asioista, sillä postausten kirjoittaminen vie usein lopputulokseen nähden tolkuttomasti aikaa ja joka tapauksessa syö aikaa lukemiselta. Se, että kirjoitan kirjasta vain lyhyesti ei suoraan korreloi sen kanssa, pidänkö teosta ns. hyvänä vai en. Lävistykset ovat nopeita pistoja, joissa nostan kirjasta esiin jonkun/joitakin kiinnostavia puolia, eikä niiden ole tarkoituskaan olla sen enempää. Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Wsoy) -äänikirja 

Kiinnostuin Vladimir Nabokovin romaanista Invitation to a Beheading (1935),  kun luin Azar Nafisin kirjaa Lolita in Tehran ( klik ), jossa kuvataan lukupiiriä, joka Nabokovin Lolitan lisäksi lukee muun muassa juuri tätä nyt tarkastelun kohteena olevaa Nabokovin romaania. Koska Nafisin kirjan lukemisesta on aikaa melkein kolme vuotta olen jo ehtinyt unohtaa, mistä hänen analyysissään oli tarkemmin ottaen kyse. Sen kuitenkin muistan, että tapa, jolla Nafisi Invitation to a Beheadingiä luki ja tulkitsi oli häikäisevä. Tämän vuoksi pettymykseni oli melkoinen, kun minun oli hankala päästä tähän romaaniin sisään. Tosin jo lukiessani mielessäni kävi, että kyseessä on romaani, jonka parhaimmat puolet tulevat esiin vasta siinä vaiheessa, kun siitä alkaa itse kirjoittaa. Lisäksi mietin, mikä merkitys lukijan omalla kulttuurisella kontekstillä on Nabokovin romaanin tulkinnassa. Voisin kuvitella, että jos on elänyt naisena Iranissa on lähtökohta Invitation to a Beheadingin lukemiselle hyvin

Ennen kuin aloin lukea Maria Roihan kirjoittamaa elämäkertaa Jussi Parviaisesta ajattelin, että Jussi on ristiriitainen henkilö. Nyt elämäkerran luettuani ajattelen, että Jussi on ristiriitainen henkilö. Jussia ajatellessani huomaan useasti käyvän niin, että alan miettiä Mika Myllylää suolla. Aikanaan vuoden lehtikuvaksikin valitussa kuvassa Myllylä tekee treeniä suohon syvälle uponneena ja näyttää kärsivältä Jeesukselta. Jeesusmaisuus yhdistää näitä kahta miestä, jotka kumpikin omilla saroillaan ovat pyrkineet ja päässeet suuriin saavutuksiin, heihin on uskottu ja heihin on petytty, heidät on hukutettu kiitoksiin ja heidän elämäntapojaan paheksuttu. Pohtiessani mitä seuraavaksi kirjoittaisin tähän bloggaukseen kävin lukemassa Jussin blogikirjoituksia vuodelta 2012. Niiden jälkeen on taas huomattavasti vaikeampaa jatkaa tämän tekstin kirjoittamista. Yksi ongelmistani on, että minusta tuntuu kuin kirjoittaisin Jussin katseen alla, eikä se katse ole hyväksyvä. Tuntuu kuin se vaatis

Mitäpä jos sukupuolia onkin yhtä monta kuin ihmisiä? Okei, ehkä hippasen provosoin, mutta niin teit myös sinä, joka väitit, että sukupuolia on tasan kaksi, koska niin on aina ollut ja sen vuoksi niin tulee aina olemaan, koska se nyt vaan on luonnonjärjestys. Sukupuoli on hemmetin monimutkainen asia. Selkeä se lienee vain niille, jotka edellisen kappaleen puhujan tapaan liittävät sen osaksi ikuista luonnonjärjestystä. Tässä vaiheessa paikalle tulee väistämättä se tyyppi, joka sanoo, että elämme aikoja, jolloin sukupuoli trendaa. Kun häneltä kysyy perusteluja, hän sanoo, että on muotia kyseenalaistaa oma sukupuolensa ja vain taantumuksellisin kehtaa väittää olevansa nainen tai mies. Tämä on jo ensimmäistä keskustelua vähän kiinnostavampi keskustelu, joskaan en usko, että sukupuolia yhtäkkiä olisi mitenkään sen enemmän kuin aiemmin. Kyse on pikemminkin siitä, että vasta armon vuonna 2018 alamme Suomessa olla tilanteessa, jossa useammista sukupuolista edes julkisemmin puhutaan. Tänä

Jalmari Jalonen, Jouni Puumalainen, Nestori Välitalo. Kuva: Timo Seppälä Sain kutsun seuraamaan Teatteri Kultsan Paniikin kenraalia. Paniikki kertoo miesten tunne-elämästä, joka taas herätti sen verran paniikkia mun mielessä, että tarvitsin mukaan kaverin ja onnekseni Tekstiluolan Tuomas oli halukas lähtemään seuraksi. Kiitos Tuomas! Ilman sua koko juttu olis ollu ihan toisenlainen. Pitää nyt kertoa myös se, että innostuin kyllä heti Paniikista just sen takia, että sen aihe on mulle aika totaalisen vieras. Mitä miehen päässä liikkuu? Voinko ymmärtää miehen ajatuksenjuoksua, jos sitä mulle näyttämöltä tarjoillaan? Menisinkö ehkä sympatiapaniikkiin? Paniikin on kirjoittanut Mika Myllyaho ja esitys on kiertänyt menestyksekkäästi ympäri Suomea ja käynyt myös ulkomailla. Kantaesityksensä se sai Ryhmäteatterissa vuonna 2005. Näytelmässä on kolme kaverusta, jotka ovat keskenään hyvin erilaisia. Nestori Välitalon Joni, joka jostain syystä toi ensin mieleeni vahvasti Jari Sillanpä

Edward St. Aubyn ei ole minulle uusi tuttavuus, sillä luin lokakuussa 2015 hänen romaaninsa Mother's Milk , joka on 4. osa Patrick Melrose -sarjaa, jonka osat I-III Otava on nyt julkaissut yhteisniteenä nimellä   Loistava menneisyys . Mother's Milkistä pidin varsin paljon ja kirjoitin siitä mm. seuraavasti: "Lukiessa tuntuu kuin jauhaisi tehosekoittimessa jääpaloja ja kiviä iloisen polkan soidessa taustalla." "St. Aubyn asettaa ihmisen mittakaavaan, jossa hänen ajatuksensa, tekonsa ja tuskansa niin elämää määrittäviä kuin ne hänelle itselleen ovatkin, näyttäytyvät risaisen koomisina ja ilakoivan surkuhupaisina. " "Edward St. Aubyn näkee tarkemmin kuin useimmat meistä. Hänen näkökykynsä on suorastaan huikaisevan tarkka. Luultavasti hänellä on silmissään ihan erityisiä reseptoreja, jotka mahdollistavat ne mikroskooppisen tarkat havainnot ihmisestä, joita Mother's Milk pursuaa." Edellä mainitut kuvaukset sopivat myös Loistavaan menneisyy

Tadaa! Olen kuunnellut elämäni ensimmäisen äänikirjan ja se ei ollutkaan ihan mikä kirja tahansa, vaan Jani Toivolan Kirja tytölleni  (WSOY). Olenkin jotenkin ihan onnenpapanoina siitä, että äänikirjakuunteluni sai alkunsa juuri Toivolan kirjasta. Kirja tytölleni jatkaa samalla tinkimättömällä linjalla  kuin Toivolan esikoisteos  Musta tulee isona valkoinen . Ihan bonusta oli se, että Toivola myös lukee kirjansa itse. Näin pääsin sujahtamaan varsin esteettömästi äänikirjojen maailmaan ja samalla minulle muodostui uusi arkiaamurutiini. Kuuntelin kirjaa kävellessäni junalle, junassa luin kirjaa puhelimelta ja loppumatkan töihin taas kuuntelin sitä. Mahdollisuus vaihtaa lennossa kuuntelusta lukemiseen on ominaisuus, johon miellyin suuresti. Kirja tytölleni on Ailin kirja ja Aili taas - jos joku ei sitä vielä tiedä - on Toivolan tytär. Kirja kertoo siitä valtavasta elämänmullistuksesta, jonka Toivola koki, kun hänestä tuli isä. Noin ylipäänsä vanhemmaksi tuleminen on minusta simsala

Feminismivaroitus! Ihan vaan sen takia, että et pääse sanomaan, että jotenkin ovelasti olisin sinut huijannut lukemaan kirjasta, joka on täynnä feminismiä. Meena Kandasamyn When I hit you on ensimmäinen lukemani vuoden 2018 Women's Prize for fiction -kilpailun ehdokaskirjoista (ks. koko ehdokaslista täältä ). Kandasamy (s. 1984) on intialainen feministi, kirjailija, kääntäjä ja aktivisti. Kun lisäsin Kandasamyn kirjan lukemieni kirjojen listalle Goodreads-palvelussa huomasin, että sen koko nimi kuuluu  When I hit you Or, A Portrait of the Writer as a Young Wife . On kummallista, että lukemassani kirjassa tätä alaotsikkoa ei mainita lainkaan, vaikka se on vahva feministinen silmänisku James Joycen teokselle  A Portrait of the Artist as a Young Man (1916, suom. Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta). Kandasamyn romaanin kannet ovat keskenään hyvin erilaisia ja asiaa havainnollistaakseni olen ottanut tähän postaukseen mukaan vaihtoehtoisia kansia. When I hit you on aut

Golnaz Hashemzadeh Bonden romaanin Olimme kerran alussa nainen, Nahid, saa tietää sairastavansa syöpää. Elinaikaa on jäljellä ehkä puoli vuotta, ehkä vähemmän. Elämä romahtaa, eikä pelkästään Nahidin elämä sellaisena kuin se on Ruotsissa, jonne hän nuorena pakeni kotimaastaan Iranista. Romahtaa enemmän. Romahtaa kaiken eletyn ja koetun mielekkyys. Miksi se kaikki? Miksi kaikki ponnistelu ja paremman elämän tavoittelu  ja elämisenantamisen tavoittelu seuraavalle sukupolvelle? Miksi? Ja mitä se edes on, jos sen voi syöpä tästä näin vaan katkaista. "Sinulla on korkeintaan puoli vuotta elinaikaa", se helvetin noita-akka sanoi. [...] Olisin halunnut huutaa hänelle: Turpa kiinni! Mikä sinä olet sanomaan minulle, että minun pitää kuolla. Mitä siinä vetistelet, ihan kuin elämäni jotenkin liikuttaisi sinua. Olimme kerran ei ole imperfektiivissä kerrottu satu. Toki se on kirja siitä, mitä tarkoittaa, kun saa tietää kuolevansa pian, mutta minulle se on kuitenkin enemmän jotain

Joskus ajattelen, että olisi tosi kätevää olla mies. Voisin olla vaikka puoli vuotta Charlie Sheen, jonka tuntipalkka on 1374 dollaria. Aika kiva liksa siitä, että heittää telkkarissa pari lausetta, joissa inhoaa äitiään. Liv Strömquistin Prinssi Charlesin tunne alkaa koomikkomiesten esittelyllä ja yksi heistä on juuri Charlie Sheen. Strömquist osoittaa, miten nämä miehet - Sheenin lisäksi Tim Allen, "Seinfeld" ja Ray Romano - ovat pistäneet rahoiksi haukkumalla vaimojaan ja äitejään telkkarissa. Että semmonen aktiivimalli. Strömquistin huumorista kertoo paljon, että hän nimittää tätä miesporukkaa Neljän koplaksi, joka on ilmaus, jolla yleensä viitataan kiinalaisten kommunistien johtojengiin. Nimensä tämä teos on lainannut Walesin prinssi Charlesilta, joka onkin hyvä esimerkki miehestä, joka ei ymmärrä naisista tuon taivaallista. Jokaisella tietysti on naismakunsa ja toisilla se nyt vaan sattuu olemaan huonompi kun toisilla. Strömquist jatkaa purkamalla läheishoivan

Kaikki tässä huushollissa tietää, että Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on aivan loistava romaani. Olen tullut kertoneeksi sen perheenjäsenilleni sen verran monta kertaa, että he ovat ottaneet käyttöön jo Katseen. Myös kaikki ystäväni, joita olen tavannut tämän romaanin lukemisen jälkeen tietävät, kuinka suuren vaikutuksen tämä kirja minuun teki. Olen informoinut Anyurun romaanista kaikkia heitä, joita olen viime aikoina tavannut. Näin siksi, että on ihan mahdotonta olla tästä romaanista hiljaa. Aika harvoin käy niin, että kirja on onnistunut ihan kaikilta osa-alueiltaan, mutta He hukkuvat äitiensä kyyneliin on tällainen kirja. Se on kielellisesti briljantti ja teoksessa kuvattujen henkilöiden sanankäyttö (mm. puhekieliset ilmaukset wallah, yani, balagan) tekevät henkilöistä vahvasti kulttuurisesti läsnäolevia. Anyurun romaanin käännös on ihan loistava sekin ja siitä suuret kiitokseni Outi Mennalle. Tarina on vetävä ja henkilöhahmot monitahoisesti kuvattuja, mutta