sunnuntai 27. joulukuuta 2020

Miksi Pirjo Hassisen kirjat eivät pääse Instagramiin?


Instagramissa esiin pääsevät vain tietyn tyyppiset kirjat ja kirjailijat. Pirjo Hassinen ja hänen varsin laaja tuotantonsa ei edellä mainittuihin kuulu. Miksi näin on? 

Syy 1: Pirjo Hassinen ei ole tarpeeksi instaseksikäs kirjailija. Instaseksikkyys tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että tiettyjen kirjailijoiden kirjoja lukemalla ja niistä postaamalla instagrammaaja nostaa samalla omaa lukijastatustaan

Syy 2: Pirjo Hassinen ei ole niitä kirjailijoita, joiden viime aikaisten teosten tematiikka - terävä yhteiskuntakritiikki - kiinnostaisi instagrammaajia

Syy 3: Pirjo Hassisen kirjojen kannet eivät ole tyyppiä, joka näyttäisivät hyvältä instakuvissa

Syy 4: Jokin muu syy. Mikä?

    

Edellä mainitut syyt joko pitävät paikkansa tai eivät. Jotain outoa joka tapauksessa on siinä, että Pirjo Hassisen teokset vain harvoin päätyvät Instagramiin. Tätä kirjoittaessani tägillä #pirjohassinen löytyy 57 instapostausta.


Jokainen instagram-postaus on vallankäyttöä. Kun yksi teos nostetaan esiin, moni muu jätetään samalla ilman huomiota. Ihmisen laumaeläinluonteen seurauksena haluamme samaa kuin muutkin. Tämä pätee myös siihen, mitä kirjoja luemme. Muodostuu kuplia, joihin kuuluvat vaikuttavat toistensa lukuvalintoihin huomattavassa määrin.

Näin syntyy tilanne, jossa niitä kirjoja, jotka ovat paljon jo muutoinkin esillä, nostetaan esiin yhä useammin.



Tiedänkö edellisen vai onko se pelkkää kuvitelmaani? 


Seuraan kirjatilejä eri syistä. Tärkeimpiä minulle ovat tilit, joiden pitäjät tuovat esiin kirjoja, joiden lukemista en itse ole tullut hoksanneeksi tai joilla esitellään teoksia, jotka olen unohtanut jollekin monista tbr-listoistani. Erityisasemassa ovat myös kirjatilit, joiden pitäjillä on raikkaita näkökulmia ja tulkintoja teoksista.


Sinänsä sydänten lätkiminen on aika hölmöä hommaa, mutta niitä on lätkittävä, jos haluaa omien postaustensa tulevan lätkityiksi. Olisikin kiinnostavaa tietää, kuinka moni lukee postausten kuvaukset ja kuinka moni taas vaan skrollailee ja laittaa sydämiä defaultilla. 



Vähän väliä nousee esiin hätähuuto yhteiskunnallisen kirjallisuuden puolesta. Pirjo Hassinen on tätä lajia tarjonnut trilogiassaan Popula, Kalmari ja Hämärän aika. Mitään suurempaa keskustelua tästä trilogiasta ei kuitenkaan ole ainakaan minun silmiini osunut.


Alkaa tuntua siltä, että jotkin tarkemmin määrittelemättömät voimat ovat Pirjo Hassista ja hänen kirjojaan vastaan. Tämän vuoksi halusin lukea Hassisen uusimman teoksen Hämärän aika. Halusin tuoda esiin Hassista kirjailijana. Halusin nostaa hänen uutuusromaaninsa rumine kansineen kaiken instasöpöilyn keskelle.



Hassisen trilogia käsittelee populismia ja äärioikeiston nousua ja tämän nousun vaikutuksia. 

Populan luin joulukuussa 2013 ja se oli ensimmäisiä kirjoja, joista bloggasin. Sen ja Hämärän ajan väliin sijoittuva Kalmari minulla on lukematta, mutta jo teoksen nimen perusteella voidaan päätellä, että tässä teoksessa pääosassa on Popula-puolueen puheenjohtaja Kalmari.



Voisiko olla niin, että jos Pirjo Hassinen olisi mieskirjailija hänen teostensa yhteiskuntakriittisyydestä puhuttaisiin paljon enemmän?

Tehdäänpä ajatusleikki, joka ei ole millään tapaa relevantti, järkevä tai hyvien tapojen mukainen. Tehdään silti, koska blogissa tällaisen ajatusleikin voi hyvin tehdä.

Ajatusleikki:

Kuvitellaan, että Pirjo Hassisen sijaan Popula-Kalmari-Hämärän aika -trilogian olisi kirjoittanut

a) Kjell Westö

b) Tommi Kinnunen

c) Jari Tervo


Miten luulet, että teokseen vastaanottoon olisi vaikuttanut se, että kirjoittaja olisi joku edellä mainituista kirjailijoista?  




Pirjo Hassinen kirjoittaa varmasti. Ei varsinaisesti maailmaa mullistavasti, mutta erittäin vankkaa perustekstiä, jolla on sanoma.



Hämärän ajassa päähenkilöitä on kolme. 

Reilu viisikymppinen Jaakko, joka suree kuollutta vaimoaan Maijaa ja jonka tytär Liisukka asuu italiassa äärioikeistopolitiikassa mukana olevan miehensä Francon kanssa. 

Tomi on töissä varastolla ja Suomen pakolaispolitiikkaan kyllästyneenä ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja siinä samalla järjestää hirveän koston vaimolleen.

Jesse, joka kuljettaa Suomessa valmistettua sähkömoottoripyörää halki Euroopan sen ostaneelle italialaismiehelle ja siinä samalla etsii seksuaalista identiteettiään.


Hämärän aika etenee vuorotellen Jaakon, Tomin ja Jessen näkökulmien kautta. Kerronnaltaan se tihenee loppua kohti niin, että alkaa jo lähestyä dekkaria. Hassinen myös malttaa jättää kerrontaan muutamia varsin maukkaita aukkoja.

Kun vuonna 2013 luin Populan olin tyytymätön sen loppuratkaisuun, joka mielestäni vesitti teoksessa aiemmin kerrottua. Bloggauksessani en kuitenkaan tuolloin rohjennut esittää kritiikkiä. Loppuratkaisun ongelmallisuus koskee myös Hämärän aikaa, jossa miesten tarinat päättyvät tavoilla, joka vaikuttavat liioitelluilta, vaikkakaan eivät sinänsä mahdottomilta. 

Vaikutelma on hieman samantapainen kuin olisi teoksen kertojan kyydissä moottoritiellä, jossa hän alkumatkan vakaan rauhallisesti ajettuaan hurjistuu kaahamaan ja seuraavaksi välkkyvätkin jo hälytysajoneuvojen sinivalot. 



Pirjo Hassinen: Hämärän aika

349 sivua

Otava (2020)


 



keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Jarkko Jokinen: Yhteen liimautuneet tähdet ja komeetat


En ole nähnyt pitkään aikaan harhakuvia. Toivon taas elämääni enemmän näkyjä jostain sellaisesta, mitä ei voi saavuttaa. Tämä selkeä ja karu todellisuus on varmasti vain välivaihe.

Viime vuosina olen lukenut suomalaista nykyrunoutta suht kattavasti ja sen myötä voin kertoa asian, jota kukaan tuskin olisi osannut aavistaa. Ei edes postpostmoderni Jussi, jonka känsäisessä kourassa on kuokan sijasta iPhone ja joka on vaihtanut suon helsinkiläiseen lähiöön. Kuten vaikkapa Jakomäkeen.


Runoutemme on moninaista. Se on sitä mitä moninaisimmilla tavoilla.


Jarkko Jokisen uuden runokokoelman nimi Yhteen liimautuneet tähdet ja komeetat herättää oitis kysymyksen siitä, miten tähdet ja komeetat ovat liimautuneet yhteen. Liimanko avulla? Erikeeperinkö kenties vai jonkun toisen brändin liimalla? Tai. Olisiko jopa mahdollista, että perunalla, jota esiaikoina käytettiin liiman sijasta, kun liiman saatavuus oli vielä huono.

Jarkko Jokinen ei ole minulle uusi tuttavuus, sillä ihastuin jo hänen kokoelmaansa Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa, josta bloggasin kesällä 2017 (klik). Jokisen uusin kokoelma jatkaa samalla hyväksi havaitun naivistisella linjalla. Koska jo tiesin, mitä odottaa, lähdin lukemaan "Yhteenliimautuneita" varsin eri tilanteesta kuin "Ruususuolaa" aiemmin.  


Olen elänyt, kuollut ja ollut kuolematon lukemattomia kertoja.
Keksikää minulle jotain uutta päräyttävää.


Jokisen runot sopivat erityisen hyvin tähän raskaaseen pandemia-aikaan, sillä jos iloa on jostain löydettävissä, siihen tarttukaamme. 

Jokisen runoissa iloa on paljon. Tai ei niinkään sinänsä itse runoissa vaikka niissäkin toki, mutta ennen kaikkea niissä tunteissa, joita nämä runot herättävät, kun ne lukiessa kohtaavat maailman, jossa elämme. Vähän niin kuin pääsisi käymään suloisen viattomuuden vyöhykkeellä, jossa voi kääntää katseensa suuntaan, joka estää näkemästä sitä varjoa, joka ei ole kiva kaveri.

Nämä runot ovat lempeitä kuin kuumakivihieronta, josta minulla tosin ei ole kokemusta, joten saatoin käyttää kyseistä hierontalajiketta kuvauksellisesti epätarkasti. Mahdollisesti myös väärin. 

Jokinen simuloi sanoissaan lapsille tyypillistä ilmaisua, jonka viehättyvyys syntyy siitä, että puhuja itse ei ole tietoinen sanojensa sisältämästä herkullisuudesta. Tarvitaan toinen ja kolmas. Toinen on runojen sisäistekijä, kolmas lukija.


Kun astuin äänettömyyden maailmaan, kuulin talitintin viserryksen. Ymmärsin ilman selityksiä, tiedotteita ja kasvatustieteitä, että lintujen laulu on osa äänettömyyttä.


Runojen synnyttämiä vaikutelmia korostaa ja dialogisoi Ronja Westerlundin mainio kuvitus. Kuvia voisi halutessaan myös värittää. Ehkä on niin, että olen tullut lukeneeksi poeettisen värityskirjan. Hmm. Missäköhän puukynäni ovatkaan.



Jarkko Jokinen: Yhteen liimautuneet tähdet ja komeetat

56 sivua
Enostone (2020)


Kirjasta kiitos runoilijalle



sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Otto Lehtinen: Nämä kallisarvoiset asiat


En ole liiemmin törmännyt teksteihin tai arvioihin Otto Lehtisen romaanista Nämä kallisarvoiset asiat. Ihmettelen tätä, sillä Lehtisen romaanissa on paljon juttuja, joiden vuoksi tätä teosta pitäisi nostaa esiin.

Nämä kallisarvoiset asiat sisältää kaksi eri tarinajuonta. Toisessa niistä seurataan Judya ja hänen muistisairaudesta kärsivää miestään Heikkiä. Toisessa taas tarkastelun kohteena on Jon sekä aikuisena että lapsena ja tähän tarinalankaan liittyvät lisäksi kuvaukset Jonin kumppanin Samuelin näkökulmasta.

Lehtisen kuvaamat tarinalangat liittyvät löyhästi toisiinsa, sillä Jon työskentelee ateriapalvelussa ja Judy on yksi hänen asiakkaistaan. Syvempiäkin yhteyksiä löytyy. Jonin ja Samuelin sekä Judyn ja Heikin tarinoiden limittäminen toisiinsa luo kiinnostavaa liikehdintää näiden kahden narratiivin välille, jonka voisi tiivistää muotoon miesten välinen rakkaus meets vanhusten välinen heterorakkaus.

Nämä kallisarvoiset asiat nostaa etualalle väkivallan ja sen uhkan. Judylla on perustellut syynsä olla vihainen Heikille ja hänen tuntemuksensa purkautuvat aggressiiviseksi kostoksi puolustuskyvytöntä Heikkiä kohtaan. Lehtinen tarttuu aiheeseen, joka on melkeinpä tabu ja kuvaa sitä maltillisen tehokkaasti sortumatta yleisöreaktioita kosiskelevaan roiskintaan.

Judy nimenä viittaa Judy Garlandiin, jonka kaltaiseksi Heikki vielä terve ollessaan halusi vaimonsa pukeutuvan. Avioparin välillä on paljon mustaa tahmaa, joka saa Judyn käyttäytymään paitsi väkivaltaisesti, myös ristiriitaisen pakkomielteisesti miestään kohtaan. Teos sisältää erittäin tihentyneitä, suorastaan painjaisunimaisen piinaavia kuvauksia Judyn käytöksestä.


Jonin lapsuutta käsittelevät jaksot kiristävät ruuvia vähitellen. Ensin on lepattava aavistus, mitä Jonille lapsena tapahtui ja pitemmälle lukiessa aavistus kasvaa mustasiipiseksi perhoseksi. Hyvän ja turvallisen rinnalle tulee paha ja nuoren pojan mielen rikkovat leikit. 

Lehtisen romaanissa korostuu ajatus ihmisen olemisesta omien kokemustensa vanki ja näiden kokemusten tuottamasta yksinäisyydestä, joka eristää ihmisen silloinkin, kun muita on läsnä. Julkisen ja sisäisen minän väliin kasvaa kuilu, jonka ylittäminen on työlästä ja aiheuttaa runsaasti pahoinvointia. Samalla se, mikä toisen käytöksessä saattaa vaikuttaa hämmentävältä, selittämättömältä ja julmalta voisi olla hyvinkin ymmärrettävää, jos asiaa pystyisi tarkastelemaan toisen ihmisen koko elämän kontekstissa.

Sanotaan, että tangoon tarvitaan kaksi. Nämä kallisarvoiset asiat -romaanissa nämä kaksi ovat rakkaus ja pelko. Ne taistelevat toisiaan vastaan, pyrkivät osoittamaan omaa hallitsijan asemaansa väkivaltaisin taivutuksin. 


Eikä minulla ole antaa kunnollisia perusteluja itselleni, koska voiko tuntea olonsa mukavaksi paikassa, jossa lyödään, mitä kamalaa voi olla uudessa elämässä, jos entisessä riuhdotaan hiuksista katsomaan, mikä ryppy silitettyyn paitaan on jäänyt, mitä rakkautta se on, jos pelkää?


Tottumus on velho, joka naamioituu rakkaudeksi. Kun toisen pinta on läpipääsemätöntä ainesta on houkuttavaa Samuelin tavoin etsiä rakkautta ja läheisyyttä ihmisestä, jonka lähelle on helpompi päästä.


Lehtisen romaanin pohjavirrat ovat vahvoja ja imuisia. Rakkaus saa romaanissa moninaisia asuja, joista osan tehtävänä on peittää, osan paljastaa. Kahden hyvin erilaisen rakkaustarinan kuljettaminen vierekkäin on onnistunut ratkaisu. Vanhempien ihmisten välisten parisuhteiden mutkikkuutta ja puolison sairastumisen tuomia haasteita ei kirjallisuudessamme ole liiaksi kuvattu. Toisaalta taas Lehtinen käsittelee raikkaasti kahden miehen välisen suhteen kipukohtia.


Otto Lehtinen: Nämä kallisarvoiset asiat

295 sivua

Gummerus (2020)





sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Fernanda Melchor: Hurricane Season


On kirjoja, joiden kohdalla hävettää sanoa, että on niiden lukemisesta ihan tuhannen tunnelmissa. 

Minun kohdallani näihin kirjoihin kuuluvat erityisen väkivaltaiset teokset ja tässä suhteessa kärkipaikkaa on jo useamman vuoden pitänyt Ryan Gattisin romaani Vihan kadut (All involved, suom. Like 2015). Järkyttävä ja kamala kirja, jota luin kuin transsissa.

Nyt Gattisin romaani on saanut kilpailijan. Fernanda Melchorin romaani Hurricane Season on totaalisen kammottava. Äärimmäisen väkivaltainen teos, jonka luin kuin hypnotisoituna kahdelta istumalta.

Mikä näin väkivaltaisessa romaanissa viehättää? Romaanissa, jonka yleisin sana on fuck (verbinä) ja jossa ihmisiin sukupuolesta riippumatta viitataan sanalla cunt. Romaanissa, jossa kukaan ei ole turvassa seksuaalisilta hyökkäyksiltä ja jossa veden sijasta juodaan viinaa ja sekoitetaan päätä aineilla, joita nyt satutaan käsiinsä saamaan. Romaanissa, jonka henkilöistä useimmilla ei ole muuta lähitulevaisuutta kuin kuolema. 


Melchorin teoksessa on kyse ennen muuta rytmistä, joka on kuin koski, johon astuttuaan sen pyörteistä ei enää pääse pois. En ole erityisemmin pitkälauseisten romaanien ystävä, mutta Melchorin teoksen kohdalla lauseiden pituus ei haitannut ollenkaan. Ei sekään, että kappalejaot puuttuvat.


Hurricane Season on pitkää hirvittävää huutoa, joka nostaa ihokarvat hälytystilaan. 

Hurricane Season on haiseva oksennus, jonka lukemista en uskalla suositella oikein kenellekään. 

Hurricane Sesaon on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista.



Melchorin romaani etenee spiraalina pyörivän kerronnan kautta, joka ruoppaa vauhtia liikehdinnästä menneen ja nykyhetken välillä.  Samat tapahtumat tulevat kuvatuiksi useamman henkilön näkökulmasta ja kokonaiskuva romaanin henkilöiden välisistä suhteista täydentyy vähitellen. Samalla kerrontaratkaisu korostaa, että romaanin henkilöt elävät ympyrässä, josta ei ole poispääsyä kuin kuoleman kautta.  Ei unelmia, ei parempaa tulevaisuutta.


Gattisin Vihan katujen lisäksi Hurricane Season on sukua Roberto Bolañon romaanille 2666 ja erityisesti tämän romaanin keskipaikkeilla olevalle kymmenien sivujen pituiselle kuvaukselle tapetuista nuorista tytöistä. Temaattisia, kerronnallisia ja lukijaa moukaroivia yhteyksiä Melchorin romaani omaa myös Anna Burnsin Maitomiehen (Milkman, suom. Docendo 2019) kanssa. Yhteyksiä löytyy niin ikään myös Evie Wyldin romaaniin Me olemme susia (The Bass Rock, suom. Tammi 2020sekä Jennifer Clementin teokseen Varastettujen rukousten vuori (Prayers for the Stolen, suom. LIKE 2014). Suomalaisesta kirjallisuudesta Hurricane Seasonin draivia ja romaanihenkilöiden näköalattomuutta lähimmäksi pääsee viime vuosina julkaistuista kirjoista Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo.


Kuten edellä mainitutkin teokset, on myös Hurricane Season pohjimmiltaan yhteiskunnallinen romaani. Se nostaa päivänvaloon ihmiset, joista voisi sanoa, että he ovat menettäneet kaiken. Näillä ihmisillä vaan ei ole koskaan ollut mitään, jota voisi menetettävää - jos omaa henkeä ei lasketa mukaan. Melchorin teoksen voi nähdä myös luokkaromaanina ja kannanottona meksikolaisen yhteiskunnan epätasa-arvoiseen tilaan. 

Melchor sekoittaa teokseensa myyttisiä kerrostumia, jotka puristuvat esiin ennen muuta Noidan kautta. Nodan, joka toimii objektina, jonka päälle ja sisälle henkisen pahoinvoinnin ja hyväksikäytön sperma ruiskutetaan.

Vaikka Melchor kuvaa vinksahtaneen ja väkivaltaisen seksuaalisen kiiman koskevan usein romaanin henkilöitä sukupuolesta riippumatta, ovat tytöt ja naiset ensisijaisia väkivallan ja sadismin kohteita, eikä sille, mitä heille voidaan tehdä ole mitään rajaa. 

Koska vaarana on, että varoitustani siitä, että tämän kirjan lukemista kannattaa todellakin harkita ja että tämä teos saattaa aiheuttaa pahaa oloa, järkytystä ja ahdistusta, ei oteta vakavissaan, päädyin ottamaan mukaan sitaatin. 

Alla oleva sitaatti tuo karmealla tavalla esiin Hurricane Seasonin väkivaltaisuuden, mutta sen avulla en onnistu tekemään Melchorin romaanille oikeutta, sillä itse teos on niin paljon enemmän kuin väkivaltansa. Päädyin ratkaisuun, jossa sitaatti on kirjoitettu hyvin haalealla tekstillä, jotta se ei pomppaa kenenkään silmille ja sen voi halutessaan helposti ohittaa.


- you know, the famous video that everyone keeps sharing on their phones, a video of him doing horrific things to some girl, barely more than a child, all skin and bones, barely able to hold up her head she was so doped, or so ill, because they say that's what those fuckers do to the poor girls they abduct on their way to the border: they're put to work in the knocking shops like slaves and when they're no longer ripe for the picking, they slaughter them like lambs, exactly like in the video, they chop them up into pieces and sell their meat to the roadside food stands as if it were a prime cut, perfect for the region's legendary tamales ...

Melchorin romaani on armottomuudessaan 100 prosenttisen täyttä timanttia. Sitä lukiessa joutuu käymään itsensä kanssa epämiellyttävää keskustelua siitä, miksi näin väkivaltainen teos lumoaa niin totaalisesti. Nämä keskustelut saattavat hyvinkin paljastaa lukijalle asioita, joista hän ei ole ennen tiennyt ja joista hän mieluummin saattaisi olla tietämättä yhä edelleen.
    

 

Fernanda Melchor

Hurricane Season

Espanjankielestä englanniksi kääntänyt Sophie Hughes

Fitzcarraldo Editions

226 sivua



sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Jarkko Volanen: Varjoihmiset


En ollut vielä puolivälissäkään Jarkko Volasen romaania Varjoihmiset, kun jo tiesin, millä sanoilla tulisin tämän bloggauksen aloittamaan.

Se vaan, että mitä pidemmälle luin, sitä epärelevanteimmilta aloitussanani alkoivat vaikuttaa. Olen kuitenkin niihin jo niin kiintynyt, enkä aio syyllistyä darlingsien murhaan, joten seuraavassa tuo kyseinen aloitus:

Kirja, jossa päästetään kaasua keittiöön Mustan paraatin tahtiin ei voi olla huono. Ei yksinkertaisesti voi ja sitä Varjoihmiset ei todella olekaan. Ihan breaking newsinä voin nimittäin kertoa, että kirjan ansiot eivät rajoitu siihen, että siinä on läsnä Musta Paraati.

Aloitus on huono jo siitäkin syystä, että useimmat eivät ole koskaan edes kuulleet Mustasta paraatista. Yhtä lailla kyseinen aloitus on minulle ihan henkilökohtaisestikin tärkeä, koska juuri Mustan paraatisin biisi Romanssi, jossa sitä kaasua keittiöön päästetään summaa osan nuoruudestani. 

*

Varjoihmiset kertoo Juhasta nuorena ja aikuisena. Nuori Juha on kapinallinen ja ystävänsä Paulin kanssa he pukeutuvat provosoivasti ja saavat ympäristönsä ärsyyntymään. Eletään 1980-lukua ja miten tunkkaisena ja ahdasmielisenä tuo aikakausi Volasen kirjassa näyttäytyykään. Kyse ei ole liioittelusta, sillä muistan itsekin kuulleeni, miten eräs meikkaava pitkähiuksinen mieshenkilö ei Helsingissä 1980-luvun alkupuolella ulkoisen habituksensa vuoksi päässyt sisään kuin kahteen ravintolaan. Tuntuu uskomattomalta, mutta 1980-luku oli juuri niin ahdistavaa aikaa yleisten normien ulkopuolella eläville kuin mitä Volanen kirjassaan tuo esiin.

Aikuinen Juha on opettaja, joka viettää vuorotteluvapaata kesämökkiä remontoiden. Tehdä vanhasta uutta, parempaa. Kyse on muustakin kuin mökistä. Kyse on Juhan menneisyyden läpikäynnistä ja minän rakennusprosessista.

Läpi Varjoihmisten kulkee medikalisaation teema, joka kärjistyy kromosomien määrään ja järjestykseen. Juha ei ole riittävästi niin kuin muut ja tämän vuoksi hänet altistetaan lääkärintarkastuksille ja kasvukäyrätutkimuksille sekä kirjataan terveydenhuoltohenkilöstön merkintöihin puutteellisena. 

Vaatimus siitä, että on oltava normien mukainen on kuristava. Jos poikkeaa yleisesti hyväksytystä, kuten Juha ja Pauli tekevät, on jatkuvasti vaarassa. Oikeanlaisen mieheyden toteuttamisen kuvaksi Volanen nostaa teoksessaan vartijan, jonka rinnalla Juhan "epätäydellisyys" korostuu.

Vartija tuskin joutuisi minun asemaani ja pakotettaisiin kuuntelemaan lääkärin moitteita pukeutumisestaan ja käytöksestään. Vartijaa tuskin toruttaisiin siitä, että hän ottaa miehenä olemisen liian tosissaan, että vähempikin kliseisyys riittäisi, että miehisyyttä voi kyllä imitoida myös toisin, tehdä siitä omanlainen, hyvin istuva kuin mukava vaate.


*

Varjoihmisten ensimmäistä puoliskoa lukiessani kirjoitin muistivihkooni, että tekstin alla/takana on vahva merkityskerros, jonka seurauksena arkisinkin symbolisoituu. Lukiessani Volasen romaania pidemmälle tämä aspekti kuitenkin joko häipyi tai en enää tavoittanut sitä yhtä vahvana.

Volanen kuvaa nuoruuden mustavalkoisuutta. Kapinaa ja ehdottomuutta, jotka etsivät purkautumisväyläänsä ja löytävät sen ainakin osittain punkista. Punkkarit herättävät pahennusta 1980-luvun umpioituneessa ilmapiirissä ja tekemällä itse itsestään hyljeksityn Juha ja Pauli määrittävät oman paikkansa ulkopuolisina varjoihmisinä. Kapinan symboliksi nousee Lepakko, joka kokoaa suvaitsevaan syliinsä ne, joita muualla ei haluta nähdä, ei kuulla, ei olemassa oleviksi tunnustaa.

Juhalle tärkeä teos on Evelyn Waugh:n romaani Mennyt maailma sekä siitä tehty tv-sarja. Volanen vertauttaa Juhan ja Paulin Menneen maailman Sebastian Flyteen ja Charles Ryderiin ja näiden myötä teokseen tulee mukaan myös tukahdutetun homouden teema.

Mennyt maailma toimii Volasen romaanissa teoksessa kuvattua avaavana kontekstinä, mutta Varjoihmisten loppupuolella se ottaa tilaa vähän liikaakin ja sen kuvaus saa turhan selittävän funktion.  Edellisestä huolimatta Juhan kasvutarinan ja suomalaisen punk-skenen rinnastuminen englantilaisen yläluokan hedonismiin tuo Varjoihmisiin runsaasti raikkaita tuulia.

Kasvutarinoita on kirjoitettu paljon. Varjoihmisten myötä Volanen onnistuu tuomaan tähän genreen kiinnostavalla tavalla uutta ja sykähdyttävää. Se ei ole saavutuksista pienin.




Jarkko Volanen: Varjoihmiset

206 sivua

Teos (2020)

Varjoihmisten sävyä ja tunnelmaa hienosti kuvaava ulkoasu on Elina Warstan käsialaa